Teuvo...

...eli mukaeltu, itse täydennetty, faktoja joiltakin osilta tarkistettu ja nimet muutettu fiktiivinen tarina, johon sain aiheen kehitysvammaiselta pojalta, "Teuvolta" joskus kauan sitten. Ottamani valokuvat poikieni tyyneen joen pintaan heittelimistä kivistä. (Klikkaa suureksi)

Teuvo potkaisee lahonnutta kaivonkannen lankkua rikkinäiseen kumiteräsaappaaseen verhotulla jalallaan, kumartaa sitten laihan, pitkän pojanvartalonsa ja nakkaa kaivonkapan, jolla äiti on viimeksi aamulla nostanut navetassa kylkiluitaan parsipuihin kolisuttavalle kahdelle lehmälle vettä, kauas syksyn alakuloittamien jäkkiheinätuppaiden päälle.

"Dih, midä tsirbutat, senkin tilhi", sanoo Teuvo koivunoksilla hyppivälle töyhtötiaiselle.  "Isä, isä teki sen.., teki.., niin teki. Se uhkas, se uhkas ja nyt se, nyt se teki... Deuvo joutuu nyt poes, joutuu poes tiältä.., niin joutuu. Kottoo joutuu Deuvo...voe voe."

"Mitä se Teuvo tiällä itekseen tupisee? Missä isä?", kysyy Hakkarainen, joka ilmestyy peltoaukealle ukkoteertä ja metsästysrihlakkoa käsissään kannatellen miltei kaivolle yltävän kuusikon kätköistä, polulta, jonka tuskin huomaa siitä lähtevän mutkittelemaan Leppäsuolle ja Kaskilammelle päin.

Teuvo viittaa rukkaskädellään alempana kivisen pellon laidalla kyhjöttävää hirsirakennusryhmää kohti.

"Isä tuolla, se teki sen, isä teki sen kun ensin uhkasi, ensin uhkasi, sitten teki. Se ampu, se ampu.., Deuvo joutuu, Deuvo joutuu.., ja äidikin kaatu, ja Selma. Valmalla on reikä.., Valmalla on reikä tukassa.., voe voe. Isä teki sen, isä teki sen.., se ampu.., Pikku Kustikin on siellä ja Jalmari.., Jallu makkoo sängyssä silimä puh.., isä sen teki, isä uhkas se uhkas.., nyt Deuvo joutuu poes eikä äedi tule ennää..."

"Mitä sinä Teuvo nyt hupatat? Onko isä tehny jottaen? Voe saatana sen kamilaksen kanssa!", karjahtaa Hakkarainen isolla suulla ja Teuvo kyyristyy vaistomaisesti saunan nurkalle peittäen päänsä rukkasiinsa joiden takaa alkaa kuulua vaimeaa itkuntyrskettä.

Hakkaraisen suuri, sarkapukuun ja kumiteräsaappaisiin verhottu ruho liikkuu ketterästi kivikkoisella pellolla, hyppää vitasaidan ylitse ja kierrettyään navetannurkan takaa lantatunkion kupeitse asuinrakennuksen portaille jäykistyy niille sijoilleen huomatessaan verisen nyrkin pikkuisen auki lenksottavan oven raossa.

""Voe pyhä sylyvi, vielä piti nähä tämähin saatana! Oesi se meille riittäny ne sovassa nähyt...", Hakkarainen huokaa aukaistessaan varovaisesti maalaamatta jäänyttä, säiden ruskeaksi kuvioittamaa puuovea.

Teuvon isä, Arttu makaa selällään ovensuussa. Haulikko on kirvonnut kädestä kauemmas eteisen halkoarkun kupeelle ja verinen aivomassa on roiskunut yltympäriinsä ryvettäen vinttiin nousevat alimmaiset porrasaskelmat ja seinämät korkealle oviaukon yläpuolelle saakka. Artun silmät tuijottavat kylminä eteisen katossa killuvaa öljylampputelinettä kun Hakkarainen nostaa varovasti jalkansa villapaitaisen ruumiin ylitse siirtyen auki olevalle tuvanovelle.

Tuvan ja kamarin näkymät saavat viisi vuotta Karjalan metsissä sotineen ja Kannaksen peräytymiskauhutkin kokeneen Hakkaraisen jäykistymään keskelle tupaa. Siinä hän seisoo saamatta jäseniään liikutetuksi pitkään toviin.  Äiti Juulia makaa omituiseen asentoon vääntyneena pinnasängyn laidan päällä josta näkyy punaiseksi värjäytynyttä pienen Kusti-pojan vaaleatukkaista päätä. Selma ja Valma ovat kaatuneet sylikkäin ison pöydän alle. Heidänkin päänsä ovat melkein tunnistamattomiksi ruhjoutunutta veristä kudos- ja hiusmassaa jota on levinnyt myös laajalle alalle tummanruskeaksi maalattua lankkulattiaa.

Kun Hakkarainen viimein saa itsensä liikkeelle, löytää hän kymmenvuotiaan Jalmarin peräkammarin sängystä. Pellavapäisen pojan toisen silmän paikalla on pelkkä ammottava reikä ja Hakkarainen puree nyrkkiään ettei purskahtaisi itkuun muistaessaan, kuinka juuri tämä poika tästä perheestä oli kaikkein vilkkain ja virkein.

Hakkarainen hakee Teuvon saunalta.

"Lähetäänhän tuonne tien toiselle puolelle, nuapuriin. Jos se Korhosen isäntä lähtisi viemään meijät kylälle vaekka hevosella ja puhelimen luo, niin soitellaan vähän. Eeköhän tämähin tästä johonkin suuntaan järjesty", puhelee Hakkarainen vaikka mieli tekisi huutaa kuin Taipaleenjoella ryssän ampuman pikakiväärin luodin repiessä palttoota hartioista auki ja kuulan polttaessa kuin tuli sivaltaessaan syöpäläisten korsujen levereilla jälttämää nahkaa mennessään.

"Voe voe voe, minkä teit Arttu!", huokaa Hakkarainen sisäänsäpäin.

"Dih", sanoo Teuvo ja niistää itkuisen nenänsä rukkaseen.

Pietaryrttejä isille, eli tarinanpätkiä Suomesta

Äitienpäivänä soivat suvivirret, leivoset visertävät, metso hioo nokkaansa kankaanlaidassa ja teerien pulputus kiihtyy viimeisiä vetelevillä talven jäillä syrjäisellä suolammella. Ja mikäpä ettei ympäri vuoden sikiävällä pulullakin sykähtelisi kaupunkien torien laitamilla eritavalla, kuin viimaisten tammimarkkinoiden aikoihin Kuopion kaaheen aakeella laakeella.

Kevään kovin kiima alkaa olla siis kukkeimmillaan, kun toukokuun toisella viikolla ruusupuskat katoavat kukkakaupoista, yöpaitoja ja kihartimia leivotaan kauniisiin paketeihin ja äiti läikyttää kahvia lakanoihinsa "äideistä parhaimman sain" -laulun noustessa niin suloisen epävireisesti makuuhuoneen ovensuusta panelikattoon.

**** **** **** **** ****

Mutta syysmyöhällä on toisin kun kurjetkin ovat pois lentäneet ja närhet Tyrväällä pottukuopan katolla krääkyvät.

**** **** **** **** ****

"Syysyönä synkkänä synnyin/ei tuikkineet tähtösetkään..." rahahtelee vanhasta kasettiradiosta verryttelyhousuisen miehen kääräistessä sätkän sängyn nitisevään vieruspöytään kyynäspäillään nojaten. Jostakin pyörähtää 12-vuotias tyttö rikkinäisin lukoin ja lenksottavin saranoin sälöisissä karmeissaan reuhottavan oven rakoon Prisman muovipussi ja epämääräisen näköinen paperikäärö käsissään.

"Kalle, toin sulle isänpäiväksi pienen lahjan, ja tämä kortti tehtiin koulussa niinku muinaki vuosina.., äiti lähetti vähän ruokaa.., ainakin eilistä nakkikeittoo tässä tyhjässä maitopurkissa on.., saathan sinä nuo niitit auki itte linkkarinterällä? Muutama makkaravoileipäkin muovipussin pohjalla on, ja yx keskaritölkki.., mä meen sit, heippa, ja hyvää isänpäivää!"

**** **** **** **** ****

Punatiilellä verhottu omakotitalo aamuhiljaisen lähiön laitamilla, viimeisen kujan metsäänrajoittuvalla tontilla. Aamulehden jakaja kurvaa valkealla Toyota Yariksella postilaatikkorivistön luo ja kannet paukkuvat hetken aikaa rytmikkäästi. Harmaa hirvikoira sanoo tiilitalon päätyaitauksessaan vaisusti "wöh" ja lupsauttaa toisenkin silmänsä kiinni. Vahtivuoro on päättynyt, odotellaanhan aamupalaa, sen muistissa kiertää totutusti.

Klo 9.10 keinahtelee talon pihaan viisitoista vuotta vanha, kiiltäväksi vahattu sininen Volvo. 70-vuotias, harmaahiuksinen, mutta edelleen hyvin ryhdikäs mies nousee kuljettajan paikalta ja hänen samanikäinen, myöskin itsestään hyvää huolta pitänyt vaimonsa toiselta puolelta pihanurmikon laidalle.

"Kappas, verhot ovat vielä ikkunassa eikä lapsia näy ovella. Soitithan sinä eilen ja varmistit, että tullaan isänpäiväkahveille aamulla varhain?", kysyy mies vaimoonsa vilkaisten.

"Soitin soitin ja Kirsti sanoi laittavansa kaiken valmiiksi yhdeksään mennessä.., noh, mennäänhän ja soitetaan ovikelloa."

Kukaan ei tule avaamaan. Naisen hermostunut sormi painaa yhä uudestaan ja uudestaan soittokelloa. Viimein mies hakee autosta avaimen, jonka hänen poikansa oli joskus käyttämättömään tuhkakuppiin laittanut ja sanonut, että jos joskus sattuu tarvitsemaan...

Klo 09.28 ajaa pihaan ambulanssi, sitten kaksi poliisiautoa ja palokunnan johtoauto.

Klo 10.33 valkeatakkiset kaksi ambulanssimiestä ja yksi nainen taluttavat kahta silminähden murtumispisteessä olevaa vanhusta talosta autoon joka lähtee kohta hiljaa ajamaan katua sairaalan suuntaan.

TV-, ja radioautot kurvaavat paikalle klo 10.43. Iltalehden auto heti perässä.

Kameroiden salamat salamoivat.

Klo 15.05 kansaa parveilevalle kujatielle ajaa peräkkäin neljä ruumisautoa ja ensimmäinen peruuttaa miltei kiinni punatiilellä verhoillun omakotitalon ulko-oveen...

Klo 17.00 kukkia ja kynttilöitä alkaa ilmestyä postilaatikkorivistön ja pihatien välillä olevalle, hiljaksiin lumeen peittyvälle nurmelle.

Koira vinkaisee koppinsa katolla.

**** **** **** **** ****


Uudenkaupungin kalasatama, marraskuinen torstai-iltapäivä. Kirvesmies runttaa keltaiset työkaluliivinsä Hiacen takaovesta pakkien, porakonelaatikoiden ja sähköjohtojohtokieppien päälle tavaratilaan, huikkaa sitten kylmän merituulen käheyttämällä äänellä: "Leksa! Tulepas nostamaan."

Nostavat kompressorin, letkukelan ja kaksi metrin mittaista I-palkin pätkää kyytiin.

"Sänkyyn jalakojako nuista suunnittelet, kjeh kjeh...", kysyy Leksa.

"Eekäku vaehan tällä vappaalla pannuhuoneeseen kattilan ja sille uuvelle petin hitsaelen..."

"Jaah. Meinootko muuten, että pillua tällä lomalla..?", Leksa kohottelee.

"Toivossa ollaan, juu. Juhannuksena, jouluna ja jos ei rönttäkelit eukolla satu piälle, niin näin isänpäivän seutuunkin on nakkia uitettu, hehetiheh", myhäilee Kirvesmies.

"Nakkia uitettu.., perkele sun nakkis, luonnonsuojelulenkkiä se enemmän muistuttaa, krah krah.."

"Mistäs kautta ajelet?" vakavoituu Leksa.

"Tampere, Jyväskylä, Kuopio ja Iisalami. Hitsari-Jape lähtee kyytiin kun se mennee uittelemmaan ommaa prinssinakkiaan Laukaantyttönsä tykö. Muistatko sen tummannätin, joka oli Helsingin Kampin työmualla rakennusmestariharjottelijana ja Japelta palo rauvat poikki kun se ens kerran sen näki hitsauslasiensa raosta?"

"Niin se. Voe nuita poekamiesten onnenoloja", huokaa Leksa. "Mutta ajakee varovasti, on taas semmonen keli, että onni täällä vaehtelee ja liukkaat mutkat pelottelee..."


Kirvesmiehen kotona Iisalmessa aikaisin perjantaiaamuna. Hiace peruuttaa jyrkkäkattoisen, lomalaudalla verhoillun omakotitalon pihaan ja siitä päätyovelle jossa varaston ja pannuhuoneen ovet sijaitsevat.

Kirvesmies antaa moottorin käydä hetken aikaa ennen kuin sammuttaa sen. Hän istuu hiljaa penkillä ja katsoo lunta hipsivää, tummaa taivasta vasten piirtyvän räystään tuskin erottuvaa rännireunaa ja ajattelee omia, matkan väsyttämiä, tahmeita ajatuksiaan. Pohkeita ja reisiä pistelee ja kaasupolkimella satoja kilometrejä työtään tehnyt oikea jalka on kokonaan aivan turta. Kädetkin ovat puutuneet ja selkää vihloo, mutta nyt ollaan taas kotona, kannatti se ajaa yhtäsoittoa. Eivät penskat, eikä eukkokaan ole vielä hereillä. Kerkiän hyvin keitellä kahvit ja lukea aamun lehdet ennen kuin heräävät. Ei sitä heti uneen pääse kuitenkaan kun silimissä väläkkyy lumisohjo ja teiden katkoviivat.

Kun uneen pääsee, Kirvesmies nukkuu kuitenkin pitkälle iltapäivään. Pienin vesseli käy välillä ajamassa leikkiautolla olkapäänmäkeä peitonmutkaan, mutta kyllästyy, kun isä vain tohisee kuin pölynimuri jonka putkensuulle on paperinpala juuttunut.

Lauantaina Kirvesmies paloittelee vanhan lämmityskattilan naapurin miehen kanssa pieniksi osiksi ja kantaa peräkärryyn. Sitten he hitsaavat Uudenkaupungin työmaan metallimiehiltä tinkimistään I-palkin pätkistä uudelle kattialle tukevan pedin. Kun on soitettu lisää miehiä paikalle, keinotellaan putkenpätkien, kankien ja köysien avulla pihamaalla paketoituna odottanut Högforssi sisälle ja nostetaan se paikoilleen.

Putkimieskaveri liittelee myöhään yölle saakka uusia putkenosia, hanoja, mittareita ja kiertovesipumppuja kattilan ja lämpöjohtoverkoston välille. Ennen kuin uutta lämmitysmyllyä uskaltaa kokeilla, putkimies koeponnistaa liitokset ja hyvinhän se alkaakin pelata. "Paljon hiljaisemmin kuin se kaksikymmentä vuotta vanha romisko", kuiskaa Kirvesmies tyytyväisenä vaimolleen köllähtäessään tämän kylkeen kiinni ja alkaessaan työn karhentamin käsin silitellä yöpaidan alla tämän housuttomien reisien sisäpintoja...

Sunnuntaiaamuna klo 9 Kirvesmies herää lasten mekastukseen.

"Minä annan tämän isille!" Eepäs ku minä!"

Makuuhuoneen ovi lävähtää auki ja kolme poikaa isommasta pienempään karjaisee: "Iskälle paljo onnee!"

Kahvia, täytekakkua ja mehukannu kannetaan tarjottimilla huoneeseen. Peittojen päällekin nesteitä läikähtelee ja Kirvesmiehellä kiiltää jotain märkää silmäkulmassakin.

"Ikkä. Tinun hiatetta on ketäkumit, mutta äiti laitto jo nattat alle", pienin selvittää.

Musta on miehen mieli

250 naista per päivä saa turpiinsa suomalaisten kotien seinien sisällä, kirjoittaa päivän Hesari. Pahoinpitelyn laukaisijaksi saattaa riittää margariinirasian väärä asento ruokapöydässä.

Mitäpä uutinen kertoo meistä miehistä, kysäisin kylppärin peililtä äsken. Ja peili vastasi: Olette koko sukupuoli sananmukaisesti sitä, mitä lahkeissanne riiputatte: täysiä tunteettomia kyrväkkeitä.

Toisaalla vaahtoatte pärstä hirveässä irveessä kunniamurhista, lasten ympärileikkauksista islamilaisissa ja juutalaisissa kulttuureissa, mutta oma pureskeltukynsinen nyrkkinne saa ruhjoa naisenne kylkiluita mitättömimmänkin aiheen vuoksi. Siinä tappelunjytäkässä saavat osansa myös lapset joita himopäissänne olette menneet siittämään kykenemättä arvioimaan itsenne kyvykkyyttä kasvattaa niitä.

Ja lapsiasiasta kirjoittaakin samainen lehti muutama sivu eteen päin edellisestä uutisesta otsikolla "Joka neljäs lapsi ei saa tarpeeksi tukea ja rakkautta kotona." Mistä muusta se voi johtua kuin siitä, ettette osaa rakastaa sen enempää itseänne kuin niitäkään, joita läheisiksinne asiapaperien sitä sektoria tarkoittaviin kohtiin nimitätte.

Eli karu selli nimeltä koti odottaa tulevaisuudenkin perheiden arkea lyö tai tule lyödyksi teemalla.

Vielä muutamia kymmeniä vuosia sitten elettiin perityissä köyhyyksissä pettuleipäjuurinemme ja pontikoinemme -siis me alaluokka, "tavallinen ryysyköyhälistö"-, ja meno oli sen mukaista väkivallantekoineen. Mutta nyt, kun ehjää vaatetta päälle laitettavaksi suurimmassa osassa kansaamme (en unohda tässä 500 000 köyhäämme josta aiheesta koen kirjoittavani vielä joskus tännekin) ja leipää on kantaa kaatopaikoillekin, niin nyrkki on silti se, jolla on enimmäkseen asiaa. Perheväkivalta ei ole "tavallisen kansanisien" humalapäissään perheitään lumihankeen pakottavien yksinoikeus. Sitä harrastavat laidasta laitaan kaikenlaiset elävät.

Eero Silvasti ajatteli ja kirjasi muistiin kymmenen vuotta sitten: " Hyödykkeestä tulee ensin turhake, sitten haitake. Ketään ei voi syyttää, sillä kaikki tiesivät kaiken, kaikki tekivät kaikkensa, panivat parastaan. Jokapäiväinen leipämme -kaikki se mitä ruumiin ravintoon ja tarpeisiin kuuluu ynnä paljon tarpeetonta- vei meiltä tulevaisuuden perustan: ensin ajatuksellisen, sitten moralisen, lopulta fyysisen. Välivaiheena on fasismi, vahvojen väkivalta."

Ajattelen siis Silvastin lailla, että ei ole hyväksi ihmiselle liika hyvinvointi sen enempää kuin köyhyyskään joka mieliä mustuttaa.

Siksi lähtiessäni, ja talveksi mökkini korpeen yksin jättäessäni sytytin kynttilän jäälyhtyyn tuikkimaan pimeyteen ripenen toivonvaloa kaikille ohitse sinä iltana vaeltaville. (Joita ei siellä liene tungokseen asti.)

Lappeenrannan evlut srk, vapauden airut

Kirkkoherrarouva Maria-Sisko Aalto, onnittelut, ihan oikeasti!

Nämä toivotukset pursuavat minun ateistisuuteen taipuvaisesta pakanasydämestäni vaikka sukupuolenvaihdosleikkaustoimenpiteesi on voinut viedäkin jonkun sydämenohitusleikkaukseen varattuja varoja. Minusta näet on se ja sama, mihin täällä kuollaan, mutta väärä koneisto sisällään ei ole helppoa elää. Sitähän tuntee olevansa kuin Audi jonka kiiltävän konepellin alla rumpsuttelee Ladan moottori. Tai kuin Huhtiniemen kaunis maisema jonka hiekkaan haudattuina saattaa levätä salaisesti teloitettujen, sodan kauhuja pakoon rynnänneiden sotilaiden jäännöksiä.

Sytytän kynttilät tämän pitkiin aikoihin "maan tapojen" vastaisen, onnistuneen tapahtuman hyväksi. Niinhän kirkossakin tehdään kun uutta syntymää juhlitaan.
Kun muualla maassa tuskaillaan jo syntymässä omimman identiteettinsä saaneiden naispappien asemasta ristien varjoissa, lähetän Lappeenrannan ev.lut srk:lle myös onnittelut rohkeasta otteesta sukupuolensa oikeaksi korjanneen työntekijänsä kohtelusta.

Vaikka minulla itselläni ei sukupuoleni kanssa ole identtiteettiongelmia, on muuten sisälläni aina asunut joku muu, kuin mitä ulospäin näyttelen. Sen tunteen aiheuttajia olen ikäni pohtinut ja vähän kerrallaan mielenhiekkaan haudatut syyt ja syylliset ovat alkaneet paljastua. Siksi ainakin yritän ymmärtää ja hyväksyä kaikkia niitä, joita erilaisuus massaan nähden vaivaa.

Se on elinikäinen selvitysprosessi kun ihmistä on lapsena kiusattu. Tunteidensa penkomisessa tarvitaan monenmoisia välineitä. Balkkanilaisissa joukkohaudoissa tarvittiin Helena Rantaa, ammattimaista hampaiden kartoittajaa, mutta lasta purreet hampaat ovat niin syvälle haudattuja, ettei niitä välttämättä muiden tutkittavaksi edes voi kaivaa.

Jos olet mustaihoinen ihminen valkoisessa Suomessa, olet aina joku toinen. Tai poliittisesti punainen samaisten valkoisten vuoden 1918 lippujen liehuessa, et ole edes ihminen.

Jos olet köyhä kerjäläinen Jussi Pajusen Helsingissä, sinua saa potkaista vähintään maihinnoususaappaaseen verhotulla jalalla. Tai köyhä kansalainen muista olosuhteista johtuen markkinoiden hallitsemassa isänmaassasi, olet aina toisen luokan kansalainen.

Katso ympärillesi ja näet, että näin on vaikka joku ulkomainen tutkimus muuta yrittää väittääkin.

Erilainen: Olet kuin metsämyyrä, joita muovilaatikossa muualle sikiämään niiltä itseltään mielipidettä kysymättä mökiltä rahtasin.

Iltasatu

Sunnuntai-aamuna Äitikarhu ja Isäkarhu nousivat tapansa mukaisesti varhain ylös. Isäkarhu kurkisti karhunpentujen huoneeseen jossa Pikkukarhu oli vielä täydessä unessa.

Isäkarhu sanoi.

Äitikarhu, haepas sinä nyt vuorostasi Karhusanomat tienvarresta niin minä kiipeän katolle nuohoamaan savupiipun kun se eilenillalla niin kovasti savutti.

Voi kulta Isäkarhu, sanoi Äitikarhu, tarvitseeko sitä nyt sunnuntai-aamuna ruveta nuohoamaan?

Kyllä tarvitsee, sanoi Isäkarhu, miten me aamupuuro muuten keitetään kun tulee savua tupa täyteen?

Niin, niinhän se on, sanoi Äitikarhu ja kietaisi huivin korviensa peitoksi, kolisteli vähän aikaa porstuassa ja lähti sitten tallustelemaan Isolletielle päin.

Isäkarhu taas kiipesi aikomuksensa mukaisesti tikkaita pitkin katolle nuohousvälineet olkapäiden ylitse köytettyinä.

Sillä välin kärpänen kipitti Pikkukarhun kirsun ylitse.

Ätshii, aivasti Pikkukarhu ja heräsi.

Pikkukarhu venytteli, nousi ylös sängystään ja kupeitaan raapien kynsitteli itsensä ovelle josta kurkisti varovasti tupakeittiöön.

Höh, missähän Isäkarhu ja Äitikarhu ovat, se tuumi unisesti.

Pikkukarhu kurkisti Äitikarhun ja Isäkarhun makuuhuoneeseen, leipähuoneeseen ja eteiseenkin, mutta verhojen raosta vilkaistuaan hän ei niitä pihamaallakaan nähnyt.

Noh, mitäpä noista, tuumasi Pikkukarhu, tekaisenpa tässä odotellessani puurot.

Ja niin Pikkukarhu keräsi sytykkeiksi edellisen päivän Karhusanoman, kuivuneen kahvinporosuodatinpaperin ja Isäkarhulta sytykelaatikon reunalle jääneen tervaisen rätin jolla Isäkarhu oli eilen levittänyt tervaa veneensä kupeisiin.

Sytykkeet Pikkukarhu tunki hellaan ja halkoja päälle.

Lisäksi Pikkukarhu sovitteli sekaan tuohenkäppyröitä, kuten oli nähnyt Isäkarhun ja Äitikarhunkin aina tehneen.

Sitten Pikkukarhu pudotti ranstakalla tulitikkuaskin sitä varten palomuurin kupeessa korkeammalla olevalta ulokkeelta.

Hyvin syttyi, hihkaisi Pikkukarhu, ja yhdellä tikulla, kuten oli kuullut niin sata kertaa Isäkarhun kehaisevan omia tulentekotaitojaan.

Sitten Pikkukarhu työnnälsi jakkaran hellan eteen, nosti kauhalla vettä kattilaan alkaen odottaa, että vesi kiehuisi ja hän saisi hämmentää kauraryynit sekaan.

Isäkarhu oli nuohoustouhussaan edennyt siihen vaiheeseen, että veti pois kuulaharjan aikoen juuri ruveta katsomaan sähkölampun valossa hormiin kun valtava humaus kävi hormin sisällä ja musta savu syöksähti päin Isäkarhun kuonoa niin, ettei hän saanut hetkeen henkeä vetäistyä.

Kö köh köhhhh, ääärhh ääärrrh ääääärrrhhh, Isäkarhu päästeli niin että metsä ympärillä raikui.

Nuohousvälineet lensivät kaarella alas nurmikolle ja taskulamppukin paiskautui kappaleiksi aitan seinään kun Isäkarhulle tuli hirmuinen kiire alas koska hän arvasi, kuka mahdollisesti piisiin tulia sytytteli.

Mitä kröh, sinä kräh, olet krhöö, Pikkukarhu krhää, täällä touhuamassa köh, koetti Isäkarhu köhistä savunkarvaisesti.

Minä keitän meille aamupuuroa, sanoi tuolilla seisova ja kattilaa puisella kapustalla hämmentelevä Pikkukarhu.

Voih, niin tietenkin, aloitti Isäkarhu, mutta kröh, mitenkä tämän nyt sanoisin ärh, oikeinhan sinä nyt teet, mutta äärhh, sinuahan on kielletty ottamasta tulitikkuja kun körh, olet yksiksesi.

Niin on kielletty, sanoi Pikkukarhu ja painoi päänsä nolona alas, mutta miksi sinulla, Isäkarhu, on noin nokinen naama?

Arvaapas kahdesti, sanoi Isäkarhu. Olin nuohoamassa savupiippua kun sytytit tulet hellaan, mutta köh, en minä nokinaamastani sinulle vihainen ole, sanonpahan vain, että tulitikkuja et saa vielä yksiksesi sytytellä.

Niin, en minä muuten, sanoi Pikkukarhu, mutta kun...

Niin niin, kyllä Isäkarhu tietää, että hyvä ajatushan Pikkukarhulla mielessä oli. Keitelläänhän kuitenkin yhdessä muutama vuosi vielä näitä aamupuuroja, niin opitaan vähän kaikenlaista muutakin siinä sivussa.

Puurokin näyttää kohta olevan valmista, lisäsi Isäkarhu jo köhimättä, kylläpä Äitikarhu ilahtuu kun tulee postinhakureissultaan

Isäkarhu, kerrotko Äitikarhulle mitä Pikkukarhu teki?, kysyi Pikkukarhu.

Nooh, mmmhhh, köhömh.., kyllähän se ehkä pitää kertoa, vastasi Isäkarhu, mutta vasta sitten, kun on aamuateria nautittu. Tiedäthän sinä, kuinka Äitikarhu on joskus vähän äreä ennen kuin on saanut mahansa täyteen?

Joo, kyllä minä sen tiedän, sanoi Pikkukarhu ja sitä nauratti jo vähän Isäkarhun noen mustaamat silmien ympärysket.

Pitäisikö Isäkarhun kuitenkin pestä karvainen kuononsa ennen kuin käy syömään ärtyneen Äitikarhun viereen samaan pöytään, kysyi Äitikarhu, joka oli oven takana nauruaan pidätellen salaa kuunnellut nokisen keskustelun kulun.

Sen pituinen se.

Mökillä mokkulat pelaavat jos pelaavat...

...tuli palaa kuitenkin uunissa, on lämmintä ja taivas niin täynnä tähtiä, ettei muistakaan onko aina niin ollut.
Toiseksi vanhin tyttäreni, 27 v. otti perheineen lainaa ja hankki talon pienestä, savolaisesta pitäjästä. 127 neliön tiiliverhoiltu, kohtalaisessa kunnossa olevaa omakotitalo maksoi 58 000 euroa. Tällainen kolo ihmisen asua vaatisi hintaansa yhden nollan lisää pääkaupunkiseudulta hankittuna. Vain kylpyhuone remontin siihen heti joutuu tekemään ja olen auttamassa sen toteutumisessa ainakin yhden viikon.

Ajattelen näissä ihmisten kotien hinnoista, että niin ovat maailmojen kohtuukäytännöt kaukana toisistaan kuin riihenlämmittäjällä silmät. Onneksi tällä kertaa tyttäreni eduksi, vaikka ehtihän hänkin vähän aikaa Helsinkiäkin kokemaan. Eikä muuten viihtynyt lainkaan.

Mutta minä laitan mökilläni ulkorappusille valoa antavaan lyhtyyn tulet, peittelen poikaseni nukkumaan valottomaan pikkuhuoneeseen ja lueksin illalla kirjaa kaasulampun tohinassa. Olkoon suuren maailman ahne pimeys. Täällä sekin on aitoa, ilmaista ja valosaasteetonta, tähtien täplittämää ja lumenhärmän ryydittämää.

Haltijatar ja kahvimylly

Mökinvahti.

Jäähyllä

(Klikkaa suureksi)

Sinä olet minun rakas poikani...

...olet vielä niin pieni, että mahdut leveiden kämmenieni väliin koko paketti.

*** *** ***

Nostan sinut helposti korkealle ilmaan ja kujjuutan, veivaan ja kikatutan tempuillani. Ja sinä sanot aina vaan: "Uujestaan, isi, uujestaan..."

*** *** ***

Sitten, kun on nukkumaanmenon aika, kerron sinulle tarinoita joissa on onnellinen loppu, niin kuin hyvissä tarinoissa aina pitää olla kun niitä lapsille kerrotaan.

*** *** ***

Viimeksi on kerrottu pitkät tarinat Pikku Karhusta, Äiti Karhusta ja Isä Karhusta. Hahmot ovat tuttuja jo satukirjasta Pikku Karhun tarinat (Else Holmlund Minarik 1957, Otava), mutta meidän ilmakirjassamme karhuperhe asustaa Ilomantsissa, Pohjois-Karjalassa. Ilmakirjan Pikku Karhu on toimeliaampi kuin se satukirjan hieman unelias karvaturri, jonka isä on merikapteeni ja äiti kotiäitikarhu vain, vaikka kovin mukava sekin on. Kirja on vain niin nopeasti luettu, että on pakko keksiä sille itse jatkoa.

*** *** ***

Tämä meidän Pikku Karhumme joutuu vähän väliä palokunnan tikasauton pelastamaksi milloin puusta, milloin savupiipusta tai taiteilemasta katonharjalta. Kerran jopa Setä Karhun purjeveneestä, joka karkasi Rannasta kun Pikku Karhu meni omin lupinensa päästelemään touvit irti. Jokaisen, vaarallisen pelastusoperaation jälkeen Tulipalopäällikkö vannottaa Pikku Karhua, ettei tämä tee sitä temppua toiste. Pikku Karhu lupaa ja menee nukkumaan, mutta unohtaa jo seuraavana päivänä, mitä tuli luvatuksi. Mutta siinä lupauksessahan on aina Pikku Karhun mentävä aukko: Ei hän tee koskaa samaa ajattelemattomuutta uudestaan...

*** *** ***

Niin, ja viimeksi, kun Pikku Karhu tutki Suomen karttaa Isä Karhun kanssa niin Isä Karhu kertoi kulkeneensa koko maan ristiin rastiin Ilomantsista Helsinkiin, Helsingistä Turkuun ja sieltä Raumalle ja Raumalta Kokkolaan, Ouluun ja Rovaniemelle. Rovaniemeltä Isä Karhu oli mennyt vielä bussilla Kittilään ja Kittilästä moottorikelkalla Inariin saakka josta kertoi lentäneensä sitten vesitasolla Hankoon. Hangosta Isä Karhu oli liftannut venäläisessä rekassa Vaalimaalle ja tutun Tulli Karhun kyydissä kotiin.

*** *** ***

Isä Karhun tarinoinnin jälkeen Pikku Karhun teki niin kovasti mieli lähteä itsekin reissuun, että pakkasi äidin iltapalaksi tekemät voileivät reppuun ja karkasi öiselle pyöräretkelle kuutamoisen kirkastamalle maantielle. Vasta Joensuusta Isä Karhu löysi hänet nukkumasta eräästä kojusta, mutta se on niiiin pitkä tarina kuin on matkaa Ilomantsista Joensuuhun, ettei sitä kannata malttamattomalle maailman väelle kertoa, vain sinä jaksat semmoisia tarinoita kuunnella. Vai mitä, pikkuinen poikani?

*** *** ***

Kun minä katson sinua, pieni poikani, pääni on täynnä aikomuksia ja huomisen toiveita. Isoin toive, joka koskee yksin sinua, sekä myös muita lapsiani, on kuitenkin niin suuri, ettei se edes mahdu päähäni. Samalla se on myös niin pieni, ettei se näy vaikka sen tähän kirjoittaisin.

*** *** ***

Se on semmoinen toive, jonka toteutuminen sijaitsee polulla, jota lähdet joku päivä aivan yksin tallaamaan. Se toiveeni on kuin männynkäpy, jota kulkiessasi potkaiset, tai suuren suuri siirtokivilohkare, jonka päälle maailmaa tarkkailemaan kiipeät.

*** *** ***

Mutta isäsi on vanha mies jonka mieli on syöpynyt monesta kokemuksesta koloille kuin tahkonkivi, joka kuolleen kyläsepän lahoavan pajan seinälle puutappiin on nostettu.

*** *** ***

Tuo maailma, jossa Isä Karhukin on jo kauan vaellellut, on tullut roskineen syliini, se täyttää ajatukseni ja välillä lamaannuttaa niin, että en tiedä, miten huomista jaksaisi enää odottaa saapuvaksi. Ne kauhistuttavat roskat ovat pommeja Bagdadin ja Kabulin toreilla, hyökyaaltoja ja maankuoren liikkeitä Sumatralla, tulipaloja, joissa palaa uusien ihmisten alkuja, ja pienemmässä määrin lautataapeliroskia, joilla toisilleen kateelliset politiikassa toimijat toisiaan hutkivat.

*** *** ***

Mitättömämpiä roskia, jotka silmäkulmaani kaihertavat, ovat puheenalaisten ihmisten haavikkomaiset kiistat hautojensa partailla, italialaistyyppiset korruptioskandaalit ja vanhat akat ja ukot, jotka muistelevat otsikoissa nuoruutensa yöpymiskainaloita toistensa kaksioissa.

*** *** ***

Mieleni on myös kuin hammas, jota ovat hammaspeikot vasaroineet. Sitä kolottaa jatkuvasti. Oman elämän eiliset, tämä hetki ja huomisen taju. Vain kirjoittamalla olo hetkeksi helpottuu, mutta tällaista, tuottamatonta tointa on vaikea kenellekään toiselle selittää ja siksi siitäkin tulee vain joutavaa suukopua aikuisten välille.

*** *** ***

Oikeastaan aivoni ovat silloin, kun luen sitä ilmakirjaa kuin kuohkeaa ja ajatuksia helposti kuljettelevaa, vaaleanpunaista vispipuuroa. Silloin taas, kun riidellään äidin kanssa joutavista asioista, koska yhteistä kieltä ei tahdo löytyä arjen huolien paineessa, mieleni on kuin kalakukkoa jonka täytteeksi muikkujen sijaan onkin laitettu kokonainen kissa, ja jonka häntä roikkuu ulkopuolella, ja josta ohitsepyrähtelijät, tai vastaansyöksähtelevät kiireiset kuin härnäten nykivät.

*** *** ***

Voi poikani, voi, tässä huokailen ja sinua katselen kun siinä tyynyllä tuhiset. Isäsi ei omista insinöörin aivoja, jotka toimisivat rationaalisesti kaavojen ja lujuuslaskelmien mukaisesti. Isäsi teotkin ovat kuin liiterin ovi, joka rikkinäisten saranoiden varassa, tuulessa naristen ja voivotellen seinää vasten loukuttaa. Eivät isäsi aivot ole talousjohtajankaan, joka osaa euronsa laskea niin, että niitä voi laittaa korkoa korolle pankkiin kasvamaan, tai laittaa syötiksi rahamarkkinoiden mannerten kokoisille virtuaalipelipöydille jossakin siellä, josta ei edes unta osaa nähdä. Sellaisen maailman, jonka omistavat kovat, pahat ja rumat, ja jossa kauneus ostetaan rahalla.

*** *** ***

Onneksi me ei sellaiseen maailmaan kovin tarkasti edes nähdä, poikani.

*** *** ***

Näitä ajattelin nyt, kun sinä, pienin kaikista lapsistani, meinasit henkesi heittää lauantai-iltana kun isonveljesi kanssa kaaduit kaakelilattialle.

*** *** ***

Olin pikkuisen lähempänä sen kauheuden ymmärtämistä, jonka palestiinalaisisä koki, kun vastapuolen luodit tappoivat oman pienokaisen isänsä syliin, ja jota tapahtuu kaiken aikaa ja kaikkialla. Ja jota tapahtui paljon Balkanin sodan aikoihin Sarajevon kaduilla tark´ampujien painellessa liipaisimista.

*** *** ***

Se on hirveä tunne kun oma lapsi lakkaa hengittämästä, pieni pää vaipuu, ennen niin tanakka keho haurastuu äkkiä käsissä eikä hetkeen osaa ajatella muuta kuin että nytkö tämä kallein asia maailmassa elämästä poistuu.

*** *** ***

10-20 sekuntia on pitkä aika silloin.

Sulle silmäni annan...

http://www.youtube.com/watch?v=n_0rF-u8HZY

Luottamus-nimistä ihmistä ei tästä maasta löydy, Epäilys-nimisiä 182 elossa olevaa ja 60 vainajoitunutta. Kekkosia 1880, vanhasia 1856, mutta lahnasia kuolleinakin vain yksi. (Lähde: http://verkkopalvelut.vrk.fi/Nimipalvelu/default.asp?L=1)

--- --- --- --- ---

Luotimmeko me Kekkoseenkaan vai näyttelimme vain luottavamme?

--- --- --- --- ---

Kekkonen ei luottanut kehenkään, ja siksi hän Hrutsevin kanssa saunaankin meni.

--- --- --- --- ---

Puukon kulkeutuminen lauteille alastoman keisarin vaatteissa herättäisi huomiota saunamajurissakin.

--- --- --- --- ---

Luottaa johonkuhun. Miksi?

--- --- --- --- ---

Luottamuksen väärinkäyttö on kuitenkin niin helppoa niille, joille lahjoja sellaiseen on siunaantunut?

--- --- --- --- ---

Kaikki eivät luota itseensäkään: Huuhtelevat energiajuomilla Viagra-tabletteja rasituksesta mitään tietämättömät 18-vuotiaatkin. Mitä se kertoo maailman itsetunnosta? Niiden, jotka lapsille tällaiseen reseptejä kirjoittavat ja niiden, jotka viitoittavat muuten tietä moiseen suuntaan?

--- --- --- --- ---

Talvisodassa luottamus oli sattumankauppaa. Verenmaku ja yleinen kiihko, tappamisen helppous kun alkuun päästiin ja pakkanen tulivat avuksi. Eikä kukaan herättänyt Epäilystä yläritsiltä kun lähdettiin.

--- --- --- --- ---

Jatkosota oli jo toinen juttu. Siellä luuloteltukin luottamus karisi, vaikka sitä ei luottamusta puhkuvalle jälleenrakentajakansalle muutamaan vuosikymmeneen kerrottukaan. Lauttamus-niminen mies kirjoitti monta kirjaa tästä luottamuksen ajasta ja se lujitti luottamusta ainakin kustantajalla tileihinsä.

--- --- --- --- ---

Mihin sodissa olisi pitänyt luottaa ja miksi -se jäi epäselväksi monelle arpia kantavalle.

--- --- --- --- ---

"Väinö Linna teki elokuvan nimeltä Tuntematon potilas, tsäg tsäg tsää!", sanoi ammattikoulusta juuri valmistunut timpuri kun runkonaulaimella naulakamman ponttikattoon tyhjensi.

--- --- --- --- ---