Anonyymeille muusia

Meidän täytyy pitää tuntokarvamme pörhöllään näiden internettiin tappouhkauksia ja solvauskampanjoita suorittamaan rantautuneiden anonyymijoukkojen suhteen. "Meillä" tarkoitan ihmisiä, joille demokratian elinehto on, että suurilla julistuksilla ilmoitettu ja omilla lainkohdillaan suojeltu itsensäilmaisun vapaus omana itsenään säilyisi ilman, että tarvitsee pelätä vainoamista, pahoinpitelyjä ja murhia.

Anonyymien lymyilijöiden vihakampanjat tarvitsevat vastakampanjoinnin.

Heidät on nypittävä kuin kirput samaan koriin ja osoitettava heille hylly, johon kuuluvat. On käytettävä samoja aseita heitä vastaan, mutta poikkeuksena se, että kampanjoi omalla nimellään. Halvennuksilla ladatut aseet, joita anonyymit kampanjoissaan käyttävät, ovat kuin kranaatit, joiden aikaviive on sen verran pitkä, että ne voi lähettää takaisin.

Muistakaamme, minkä vyöryn katuojien pohjilla ryömineen Hitlerin masinoimat joutoäijät saivat aikanaan alkuunsa aivan mitättömän suuruisella joukolla, mutta sitä suuremmin kipinöivällä juutalaisvihallaan josta kopioituna anonyymit nykyiset vihaihmiset ovat mallinsa hakeneet.

1900-luvun tappava ja yhteiskuntia rapauttava ajanjakso alkoi yhden nukkavierun kaljakuppila-agitaattorin palopuheista katkerasti hävityn ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Tämän "veitikan" sitkeällä, saman asian jankkaamisella aloitettu juutalaisvihamielisyys laajeni vähitellen polttaen lopulta koko Euroopan tuhka- ja raunioläjiksi.

Vankilatuomiot kiihottamisesta ja kapinoinnista laillisia hallituksia vastaan kuuluivat tuohon aikaan agitaattoreiden cv:n ehdottomiksi hommiinpääsy vaatimuksiksi. Kuten on nytkin.

Ian Kershaw kirjoittaa Hitleristä mm. näin: "Hän puki sanoiksi fobiat, ennakkoluulot ja katkeruuden taitavammin kuin kukaan muu. Olennaista ei niinkään ollut, mitä hän sanoi vaan miten hän sen sanoi."

Esimerkiksi historiansa siirtomaaisäntien verisesti lompsivissa saappaissa tallustelevassa Hollannissa Geert Wilders on kohta pääsemässä samaan tulokseen yhden kohteen vihassaan. Pian siellä saavat kannattajat mestarinsa kukitettua kunniakujaa pitkin valtiopäiville, ja jos ei käy kuten Itävallan Jörg Haiderille, tämä liehutukka kiihottaja tovereineen istuu kohta paikoilla joilla ei olla enää valjastettavana vaan valjastajana. Ja orjaruoska alkaa viuhua taas.

Tämän päivän anonyymit, joidenka sisuksien mustia sydämiä viha polttaa, on vielä lukumäärältään pikkiriikkinen, mutta se tarvitsee vain lietson, puhujan ja Johtajan jolla puhalletaan happea pelkoa porisevan muuripadan alla kyteviin liekkeihin.

Suomessamme joku peruslaidallinen anonyymia massaa halaji kalvakkaasta Jussi Halla-Ahosta johtajaansa, mutta ei hänessä "Mestaris"ainesta lopputappiin saakka ole. Välisytyke vain. Muualta tämmöisten, maanosia kattavan vihaliikehdinnän johtajat tulevat. Osastot tarvitsevat tietysti pomonsa ja siihen tämä valju kansalaisemme lienee kelvollinen niin kauaksi aikaa kuin joku katsoo tarpeelliseksi. Tulppien vaihdon aikaan vaihdetaan sitten myös puolan johdot.

Kun vihanpidon, tappouhkausten ja rasismin kohde on rajattu kuten Hitlerkin rajasi oman, juutalaisiin kohdistuneneen kampanjansa, niin mikäpä on veren vuodatusta haluavien toimiessa "Fuhreria kohti" nykyisinkään kuten elämänkerturi ja historioitsija Ian Kershaw asian ytimekkäästi ilmaisee. Vihan tunne pysyy, kohde vain vaihtuu kuin rakkauksiensa kanssa pujottelevalla casanovalla.

Muukalaisia meille kaikille vihata riittää kun niin annetaan aiheeksi ajatella. Minäkään en tunne tämän kotikatuni 50 talon asukkaista kuin muutamat, kaikki muut ovat muukalaisia.

Jos minä olisin vihaihmisiä, olisin otsikoinut tämänkin pikkukirjoitukseni uhkaavasti : "Anonyymeistä muusia!"

Lähden tästä retkelle Joensuuhun, viemään ahkeria maahanmuuttajaopiskelijoita kouluunsa josta he aivan varmasti aikanaan valmistuvat ammattiin ja ovat auttamassa tämän yhteiskunnan "jälleenrakentamisessa" taloudenpidon maailmanlaajuisten terroristien jäljiltä.

Lisää fennowoimaa joulupukilta tv. Kokoomus ja Keskusta sekä Janne Virkkunen

http://www.youtube.com/watch?v=3TLRGlSg4DE&NR=1

Poimintoja; Janne Virkkunen, Helsingin sanomat 7.2.2010: "Vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa moni asia on suomalaisessakin yhteiskunnassa kääntynyt päälaelleen."

"Vielä vuoden 1993 syksyllä tämäkin lehti laski ennen eduskunnan äänestystä, onko ydinvoiman lisärakentamisen kannattajilla enemmistö vai ei. Ei ollut, sillä eduskunta päätti äänin 107-90, ettei ydinvoimaa ole tarpeen rakentaa Suomeen.

Vastustajien joukossa oli nuori kansanedustaja Matti Vanhanen, samoin silloinen pääministeri Esko Aho."

"Nyt kaikki on toisin. Vallassa on samaisen Vanhasen johtama porvarihallitus. Ydinvoiman lisärakentamisen kannalla on eduskunnassa enemmistö. Sen tietäen on keskustalainen työ- ja elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen aloittanut ministeriössään uuden ydinvoimaratkaisun valmistelun."

"Hakijoita on kolme: Teollisuuden voima, Fennovoima ja Fortum. Teollisuuden voiman ja Fennovoiman omistajina on osittain samoja yhtiöitä. Niiden joukossa myös yhtiöitä, joissa valtiolla on vahva omistus."

"Hallituspuolueista kokoomus on ottanut selkeän kannan, jonka mukaan lupa pitäisi antaa kaikille kolmelle voimalalle..."

"Kiinnostus ydinvoiman lisärakentamiseen on suurinta Kiinassa, Venäjällä, Etelä-Koreassa ja Intiassa.  Yhteensä maailmassa valmistaudutaan rakentamaan yli 50 uutta ydinvoimalaa."

"Ilmastonmuutos tarjoaakin monelle ydinvoimaa vastustaneelle poliitikolle helpon tien vaihtaa kantansa kielteisestä myönteiseksi."

"Ennen ydinvoimaa rajusti vastustaneet keskustapuolue ja kristillisdemokraatit  ovat päätöksessä mukana, koska se on osa kunnianhimoista ilmastopoliittista ohjelmaa."

"Jos yksityisellä pääomalla halutaan rakentaa Suomeen uutta ydinvoimaa, miksi hallituksen pitäisi se estää?"

"Jos teollisuus pystyy rahoittamaan hankkeensa ja siihen liittyvän riskin, sen tulisi kaiken järjen mukaan saada se tehdä."

Ja minä, Valto Ensio, pyydän lukemaan vähintään viimeisen Janne Virkkusen, Hesarin päätoimittajan muotoileman kepeän lauseen riskeistä sekä miettimään sitä tykönänne periaatteella että, milloinka yksityinen teollisuus, tai yleensä minkään pörssiyhtiön rahoittama teollisuus tai voittojensa maksimointiin pyrkivä yritys olisi  riskienanalysoinneissaan ottanut huomioon nimenomaan muuta kuin voittojensa maksimoinnin? Millaisissa amerikkalaiskonsulttien laatimissa selvityksissä kerrotaan, kuinka yritykset  maapallon tilanteen stabiloivat kun ilmakehäämme kuohahtava ketjureaktio jonkin tuhansista ydinvoimaloista alkunsa saaneen virheen vuoksi käynnistyy? Kuinka Virkkunen kuvittelee, että seuraajansa sen tuhon tulokset lehteensä kuvailisivat? 

Yksinkertaista arkiajattelua...

...joka minullakin on pyörinyt viime aikoina vihanpidon ja väkivallan liepeillä. Mutta sopineehan tuota miettiä vaikka kovin johdonmukaista se kohdallani ei olisikaan.

Ihmistä kun rutistellaan pienestä pitäen, saattaa hänestä kehkeytyä rutistelija itsestäänkin.

Kärsimys ei jalosta kuin poikkeustapauksissa. Alituinen kiusa tekee ihmisestä katkeran ja ympäristölleen vaarallisen.

Jos kärsimyksen aiheuttaa toinen ihminen, on kärsimyksen kokijan vihankin kohde selvä: Toinen ihminen.

Vihan kohteeksi saattaa silti joutua kuka tahansa. Vaikka se, joka bussissa haisee samalle partavedelle joka kärsivää on kurittanut. Tai nettikiusauksen kautta bloginpitäjä, jonka ajatukset ovat toiset kuin itsellä.

Voi vihapäinen isäntä katkaista kakkosnelosen  lehmänkantturan luiseen ponkkaankin lypsyreissullaan tai potkaista juoksulangassa ikäväänsä louskuttavaa koiraa. Tai joku voi kerroskolhoosiasuntonsa ahdistuksessa tökkiä lemmikkirottansa sukkapuikolla sokeaksi tai kaataa marsun päälle kuumaa kahvia, mutta ilmeisesti suurin hekumanhuippu, jonka väkivallan mielihalun vallassa olija saa, on lajikumppanin mukiloiminen henkihieveriin. Mieluummin kuitenkin niin, ettei toisesta ole fyysistä vastusta.

Vihanpidon kohde voi vaihtua iän myötä, tai kun kuolleille kostaminen osoittautuu turhauttavaksi.

Jos väkivaltainen isä on polttanut mahorkkaa piipussaan, ajeluttanut perhettään ikivanhalla Mossen- tai Ladanrämällä niin mahdollisesti pieksetty poika vihaa venäläisiä sielunsa syvyydestä. Tai että moitetta kiitoksen sijaan jakavan äidin soo-soo-sormea heiluttava, korujen peittämä ranne on lahosuojattu Chanell Vitosella, niin nalkutuksesta suivaantunut nuori lähtee reppumatkalle Grasseen puukottamaan parfymoituja vastaantulijoita. Viha laajenee täten kokonaisia kansakuntia kohtaan käsittäväksi.

Annapa tällaiselle valtakunnan avaimet ja ydinasesalkku koodeineen.

Yksinkertaistuksia, juu, mutta niin ovat vihan syytkin useimmiten yksinkertaisia. Ei tarvitse kuin lukea muutaman hirmuhallitsijan elämänkerran niin huomaa, kuinka tavanomaisesti kiusattuja ja lapsina kaltoinkohdeltuja useimmat heistä ovat olleet.

Ei Freud pöljiä puhellut.

Vaikeaksi tavallisen ihmisen käsittää tätä mielenprosessia tekevät ne, joiden työnä on tikulla kaivella selviä asioita ja laittaa ne yleisön nähtäville lähdeteoksineen. Saahan sillä tavalla apurahoja ja uusia tiedekuntia perustetuiksi, mutta nyrkinheiluttajaan sillä ei muuta kautta tehoa saavuteta kuin kirjoittamalla puolivuosittain monistettava resepti mielialalääkkeille.

Psyykenkyntäjät ovat yhtä kaukana potilaistaan kuin on lakkautettujen mielisairaaloiden arkistoissa kilometrien mittaiset potilaskansiorivistöt.

Jotkut virtahepoja olohuoneisiin taluttavat onnistuvat hetkeksi rahastamaan tälläkin saralla. Puhuvat empatiaa sädehtien televisioiduissa ja valmiiksi taputetuissa tv-ohjelmissa, mutta tupaan saranapuolelta uitetun virtahevon painava perse keikauttaa kohta kuitenkin kirjahyllyn parkettilattialle, ja taas on tappelu pystyssä kun jäi sekin mielen opaskirja sinne Voi Hyvin-lehtien, alibien ja perhepotrettien alle.

Jotta väkivallantekijään voitaisiin vaikuttaa suoraan, hänen tulisi itse itsensä ymmärtää ja katsoa sinne peilinkin taakse. Kun hän seuraavan vihanpuuskan valtaan joutuu, niin sillä sadasosasekunnilla hänen olisi muututtava itsensä tutkijaksi. Hänen pitäisi osata siinä silmänräpäyksessä kysäistä siltä hemmolta nahkansa sisässä, että miltäpä nyt oikeasti tuntuu, miksi olet vihainen, mikä vihasi nostattaa, onko vaikeuksia luopua lyömisestä kun kerta nyrkkisi olet vauhtiin laittanut?

Näitä kriminaalipsykologiakin kyselee sitten jos nyrkkisi ehtii mennä perille saakka. Silloin se vain on jo myöhäistä.
Valokuvat ovat omasta pihasta, jossa lunta riittää. Sitä veistellessä voi purkaa agressioitaan ja kun nämä tilapäistaideteokset kevään edistymisen myötä häipyvät, voi miettiä muotoilustaan saamaansa mielihyvää, mutta samalla myös kaiken katoavaisuutta.

Hangen muotoilu ei satuttane ketään, sillä niin monen ohitserientävän kasvoille kohoaa hymynväre katsellessaan lumipenkkoja, joille olen suhteellisen pienellä vaivalla luonut uuden ilmeen jonkun toisen taas kirotessa omalla pihallaan katkerasti, että eikö tämä saatanan lumentulo jo lakkaa.

Ketkä pitäisi tappaa...

...että maailma välttyisi tulevaisuuden historiastaan tai säästyisi sitä jälkikäteen analysoimaan tai analysoimasta?

Uutiset kertovat, että Suomenkin nettilohkolle on rantautunut vihasivusto, jossa luetellaan toimijoita, joiden päiviltä päästäminen olisi tarpeellista heidän maanpetoksellisen työskentelynsä vuoksi.

Vihasivuston mukaan Suomessa näitä tuholaisia olisivat presidentti Tarja Halonen, pääministeri Matti Vanhanen, Eurooppa- ja maahanmuuttoministeri Asrtid Thors ja sisäministeriön kansliapäällikkä Ritva Viljanen.

Ja kun pää murhille olisi saatu arvovaltaisten tapettavien avulla auki, voitaisiin siirtyä loisien murhaamiseen.

Listalla seuraavina olisivat maahanmuuttajien integroimisessa avustavat virkailijat, avustustyöntekijät ja muuten vain kaikille kanssakulkijoille ystävälliset myötäeläjät sekä heidän puolestaan kätensä ylös nostaneet.

Anonyymit Globaalit Rasistit  töö-yy Suomen haaran kommendantti, perheellinen ja töitätekevä hellä isihahmo, mutta joka ei halua nimeään julkisuuteen, kirjoittaa, että maahanmuuttajille ja heidän tukihenkilöilleen voisi sattua sopivasti onnettomuuksia, satunnaisia väkivallantekoja hämärillä kujilla ja putoamisia portaikkoihin. Malli on haettu Kambodzasta. Siellähän tällainen toiminta on pääministeri Hun Senin armollisella myötävaikutuksella ja "demokratiaan" kuuluvana osasena hallitsemisen automaattisena funktiona Pol Potin haamun nyökytellessä viidakon laidasta hyväksyvästi.

Työkseen vihaavien anonyymien aivoissa kristallisoitunut toimintamalli toisi kujillemme kristalliyöt vuoden kaikille vuorokausille.

Huikaisevat ovat näkymät lumisilta katoiltamme suuresti kunnioittamamme Amerikan suuntaan josta tämän vihasivuston alkuperäinen konsepti on kopioitunut Eurooppaan. Hakaristiheput nyökkäävät hyväksyvästi myös Hollannin Geerd Wildersin suuntaan joka rasvaa koneistoa omalla Euroopan lohkollaan samalla kun hänen omat pikkupikkunatsinsa pitävät sopivasti fasismin liettä kuumana, vaikka taannoisen Dresdenin tapaisia takaiskuja heidän esiinmarssinsa tielle välillä sattuukin.

Antifasistit ovat hiljaa vaikka heidänkin kokoamalleen tappolistalle olisi jo käyttöä.

Odotetan vain kiltisti käykö kuin Hitlerin murhayritysten kanssa, että pääjehun eteen kaatuva tamminen pöytä pelastaa yhä uudestaan pääperkeleen eliminoimisen.

Syynä nettiterroristien eliminoimisen suhteen on tietenkin se, että anonyymiä on vaikea viedä Haagiin ja hirttää. Ylen vaikeaa se on Sarajevonkaan murhien syyllisille löysällä nahkalla verhottua lihaa ja luuta antaneen Radovan Karazicin tapauksessa.

Toisaalta pelastus voi ollakin se, että tämä vihanpito tapahtuu netissä. Kuka nettinössykkä nyt tuonne tuuleen ja tuiskuun viitsii lähteä ketään tappamaa kun voi istua lämpimässä kömmänässään ja vain kuvitella kaiken?

Siellä, kellarien uumenissa nettihampurilaistikkupottuPattery-anonyymin läskivartinen käsi naputtelee viestejä vihasivuille samalla kun toinen ampuu maahanmuuttajia, presidenttejä, ministereitä ja muuten vain virkeinä ruudulla vilahtelevia hahmoja niin että savu pelikonsolin kotelon takaa nousee.

Liikaa rahaa...

...eli raakaa lihaa!

Siis ei se olekaan geeniperimämme joka nyrkin laittaa heilahtamaan. Viittaan edelliseen kirjoitukseeni jossa olin samaa mieltä englantilaisen Duttonin kanssa, että sisäsiittoinen kansamme on haurastunut perimältään jo kuin ydinvoimaloiden käytetty uraani, joka vielä säteilee vaikka köyhtynyttä jätettä onkin.

Luin vastakommentteja sieltä ja täältä ja vakuuttavastihan kotimaiset kirjansa lukeneet haasteeseen vastasivat ritistellen antropologi Edwart Duttonin mielipiteineen lattianrakoon kuin russakan. Mitäpäs se vierasmaalainen ukko suomalaisista tietäisikään. Sillä kun ei ollut yhtään linkkiäkään laittaa juttuun mistä hänen tietolähteitään olisi käynyt tarkistelemaan. Mitä nyt vähän huitaisi historiantutkija Anthony Uptoniin ja psykologi Edward Milleriin. Jälkimmäiseen varmaankin siksi, koska tällä on niin hyvä etunimi.

Mutta onkos sillä väliä, mikä syyksi laitetaan yhteiskunnassa kylkiluita katkovien nyrkkien taustatekijöiksi? Ei itse yksilö, se karvaisen käsivartensa vauhtiin saanut lähde kuitenkaan hoitoon vaikka tietäisi kontrollin olevan paikallaan kun omat aivot eivät riitä hillihtimien paineluun.

Eilenillallakin joku ihan tuossa naapurikankaalla heilui pyssyn kanssa niin että poliiseja parveili kaupungilla kuin Harlin olisi elokuvaa ollut tekemässä. Luin netistä, että parhaillaankin Joensuun Rantakylässä poliisi piirittää aseen kanssa heilujaa ja Suonenjoella viikon alussa pamautti eräs tyyppi talonsakin poistuessaan täältä elävien kirjoista. Sain tietää, että samaisella hepulla on ollut väkivaltaisen käyttäytymisen geeni liipaisinsormessaan koko ikänsä.  Olipa isänsäkin kanssa parikymmentä vuotta sitten haulikon avulla selvitellyt välejään.

Melkein jok’ikinen päivä jossakin nyrkitetään, ammutaan, puukotetaan, itsemurhataan. Tätäkö ne vastaväittäjät väheksyvät ja kääntävät päitä verisammioista pois päin kun joku yrittää ehdotella vaihtoehtoja väkivallan syille?

Jostakinhan sen on johduttava vaikka hyvinvointivaltiossa asutaankin ja töihin ajetaan autoilla kolmen kilometrin matka.

Sama se, onko rahaa tarpeeksi vai pitenevätkö leipäjonot, suomalainen mies voi pahoin ja potkii, nyrkittää, puukottaa ja ampuu joka tapauksessa. Naisiinkin väkivalta on jo jonkin verran siirtynyt, mutta edelleen vähäisessä määrin.

Toki suomalainen mies haluaisi, että nainenkin tarttuisi aseeseen hanakammin. Olisihan sen kanssa mukavampi tapella jytistellä kun olisi edes vähän vastusta.

Laitetaan siis emoihmisetkin armeijan harmaisiin. Siellä ei ainakaan mitään lällärijuttuja koskaan ole opetettu kuin rekvisiitaksi. Murhaamiseen tähtäävää toimintaa kaikki tyynni ja kun tositoimiin ryhdytään niin samanlaista punaista sieltä kurkunviillosta lähtee olipa sukupuoli kumpi hyvänsä.

Yksi vaihtoehto tietenkin olisi, että lopetetaan suomalaisten miesten tekeminen.

Maa ilman napaa

Oma napa lähinnä. Ja vain toista voi turpaan lyödä.

Sunnuntain (21.2.) Hesarissa pohtii toisen maan kansalainen, Suomessa asuva antropologi Edward Dutton suomalaisen ihmisen geeniperimästä ja kulttuurista johtuvaa väkivaltaisuutta.

Kauempaa tuleva näkee paremmin ja uskaltaa sanoakin kuinka asia on. Muuten saa selkäänsä kuin Sofi Oksanen joka aukaisi suunsa samasta aiheesta Tanskan vierailullaan.

Tämän kulttuurin sisällä, sen ytimessä kasvaneena ja eläneenä allekirjoitan Duttonin väittämät ja Sofi Oksasen mielipiteen. Suomalainen ei puhu eikä pussaa ja jos pussaa, on homo, pehmoisiksi kategorioitu tai hulluna päissään. Ja pussaamisensa jälkeen katuu jokatapauksessa.

Antropologi Edward Duttonilla on myös ehdotuksia joilla yhteiskunta voisi vähentää väkivaltaisen geeniperimämme aiheuttamia pahoinpitelyjen, murhien ja itsemurhien määriä. Yksi ehdotuksista koskee terveydenhullon piirissä toteutettua, riskiryhmien konrollointia säännöllisillä lääkärissä käymisillä.

Tällä kohden kyllä tulee stoppi. Ensinnäkin kokoomuspolitiikka on viemässä terveydenhuoltojärjestelmän ja hyvinvointivaltion sellaiseen saneeraukseen, ettei rahattomalla sen piiriin pääsemiseksi ole mitään mahdollisuutta. Toisekseen särkyneiden synapsiensa vuoksi nyrkkeihinsä turvautujaa ei hevillä lääkäriin saada kun ei se mene muutenkaan ennen kuin pää kainalossa, tai sitten eläkkeelle päästessään jolloin kivut ovat jo niin sietämättömiä (ja viimeinkin on aikaa) ettei ilman kipulääkkeitä saa öitään nukutuksi.

Suomalaisen ristiriitaisuus tulee hyvin esille siinä, kun toisaalta pitää olla karski, mitään pelkäämätön uhoaja, mutta toisaalta sitten kadutaan syvästi humalapieksämisiä, mutta suin surminkaan väkivaltaisen käyttäytymisen syistä ei ulkopuolinen saa diagnoosia tehdä. Ja jos suomalaisella ei ole purkautumistietä puukolla toista pistämisen kautta, hän heiluu kohta narunjatkeena kotitalonsa räystäässä.

"Perkele, minun piätä et tule kopeloemaan!"

Duttonin kolumnin viimeisessä kappaleessa sanotaan: " Lontoolaisen Legatum-instituutin viime syksynä julkistaman vertailututkimuksen mukaan Suomi on maailman hyvinvoivin maa. Suomalaiset jättävät kuitenkin yksinäiset oman onnensa nojaan olettaen, että nämä haluavatkin olla yksin. ..."

Tässä mietin, että kuka yksinäiset omaan rauhaansa jättää? Toiset yksinäiset vai ne, jotka omassa elämässään eivät yksinäisyyttä pode? Vai jättääkö yhteiskunta heidät kontrollinsa ulkopuolelle?

Luin muualta yksinäisten itsensä kirjoittamia juttuja ja kommentteja niihin. Niissä minljoonan yksinäisen puolesta puhujat olivat ensisijaisesti huolissaan yksinäisen ihmisen toimeentulosta, koska hän joutuu maksamaan kaiken yksin kalliiksi järjestelmäksi auttamattoman pitkälle muovatussa markkinatalousyhteiskunnassamme.

Vastakkainasettelukin oli heti selvä: Lapsiperheidenkin sosiaaliturvan maksamiseen osallistuvat, veroprosenteiltaan kärkiryhmiin kuuluvat yksinäiset ja sosiaali- ja muita yhteiskunnan tukia nauttivat perheelliset.

Katkeruus paistaa hyvin monen yksinäisen veronmaksajan mielipiteissä.

En ihmettele yhtään. Vituttaa se maksaa jos rahalle ei tunne itse saavansa vastinetta. Se on kuin sähkölasku josta todellisen kulutuksen lisäksi maksat yli puolet itse "aineesta" maksamastasi summasta etkä tiedä, mihin persijeen se menee. Luet kuitenkin sähköyhtiöiden pösrssitiedotteesta, että 40 miljardia tuli taas tehtyä voittoa.

Mutta entä itse se miljoonan yksineläjän yksinäisyys? Se, johon ei ole hintalappua liimattu? Mitä sille kuuluu? Montako tuhatta itsemurhakandinaattia tänäkin vuonna heidän joukoissaan hampaitaan kiristelee? Keitä he suunnittelevat pahoinpitelevänsä tai joukkosurmaavansa ennen itsensä tuhoamista kun ei ole niitä akkaa  ja kakaroita pirtissä joita mäiskiä?

Siitä ei oikein kunnon puheenvuoroa ole tainnut näkyä. Vai onko se niin, että yksinäisyyskin käy siedettäväksi jos tyynynä on rahasäkki ja peittona Visakortti?

(Valokuvani pakkasrastaasta yllä on julkaistu myös sanomalehti Kalevassa 21.2)

Dresden, "Teurastamo 5"

13 helmikuuta 1945 Dresdenissä tuprauteltiin liittoutuneiden palopommeilla naisia, lapsia ja vanhuksia muutamien nostomiesten ja kodinturvajoukkoihin kuuluneiden nuorukaisten kanssa tuhkana tuuleen. Siellä paloi soihtuina rakennusten ja muun materiaalin kanssa arviolta 30 000 ihmistä, luultavasti enemmänkin. Tämä tapahtui kertapaistamisella kuin Hirosimassa atomipommilla vajaa puoli vuotta myöhemmin.

Natsiaate ei roihunnut niissä liekeissä loppuun. Sen perkeleen juurista versoaa jättiputken tavoin uutta fasisminjauhajaa alati.

Tänäkin vuonna Dresdeniin odotetaan tuhansia uusnatseja keräämään kannatusta kuin Hitler omalle propagandalleen alttiita tyhjäpäitä puoluepäiville Munchenissa 1920-30 -luvuilla. Nämä uusfasismin äpärät ovat vuosivuodelta hivuttamalla saamassa omaksi muistopäiväksensä tuon Dresdenin 65 vuoden takaisen hirveyksien keskiviikon. Turhaan siellä pommituksista elossa selvinneet huiskivat, hus pois siat, sillä demokratian porsaanreiät mahdollistavat hirviöidenkin lapsille mielenilmaisupäivänsä kunhan etukäteen lupalaput muistavat täytellä.

Toivoton on ihmislaji.

Viimeinen kerta

Sydämen kyllyydestä suu puhuu, sanovat jumalia pelkääväiset.

Seksi on aina in ja sitä on nisäkkäillä mieltä myöten kaikki solukot täynnä.

Neitsyyden- ja poikuutensa menetyskerran muistaa miltei jokainen.

Viimeinen akti ei ehkä ole edes muistamisen arvoinen. Ja voi olla, että se on päätepysäkki koko elämälle eikä sen jälkeen enää muistella mitään. Muutenkin tämän toiminnon ääreen olisi sopiva paikka kuolla; siihen kuukahti mistä lähti.

Ekan ja vikan välillä olleita akteja on tuhat ja sata ja kumppaneitakin joillakin samanverran, niin mitäpä niitä mielessään pitämään.

Tiedän kyllä ihmisiä, jotka ovat pitäneet kirjaa seksikumppaneistaan ja siinä ohessa myös ruksanneet salakielisen x:n panokertojenkin kohdalle. Kelloaikojakin eräs laitteli allakkaansa, että muistaisi, kenen kanssa siellä ja kenen toisen kanssa tuolla nussiskeli ettei kuiskaisi väärän neitin korvaan ihanasta viime kerrasta keikkuvassa veneessä Väinölänniemellä.

Itsellänikin on mustakantinen muistivihko muiden päiväkirjojen lisäksi kiihkeimmiltä elämäni ajoilta yksistään edellämainittuja asioita varten. Se on melkein täysi. Olen laittanut siihen nimiä, paikkoja ja aikoja. Pyllyn kokoja ja sukkahousujen repeämisiä. Vitutuksen tunteita ja onnellisen nyyhkäisyjä. Tarina siitäkin löytyy, kuinka on Rovaniemen Viirinkankaan hautausmaa-aidan vieressä tussu ja kalunvarsi pyyhitty Tupsun ravintolasta taskuihin tungettuihin, punaisiin serveteihin. "2.6.1981 klo 13.30 ... kierrettiin tahmaiset servetit sitten viiriksi männyntaimen latvaan kun Viirinkankaalla kerta naitiin. Toinen osoittaa Muonioon päin ja toinen Kuopioon", lukee loppukaneettina kuin vihjeenä toistensa kimpussa könynneiden kotipaikoista.

Minä olin jo tuolloin naimisissa omalla tahollani, mutta  se ei tahtia haitannut kerta reissunpäällä oltiin.

Kaduttaako asiat joita olen elämässäni tehnyt tällä saralla kun lueskelen päiväkirjojani ja tekemisiäni?

Vastaanpahan vaikka vanhalla hokemalla: "Kaikkea muuta ihminen katuu, mutta ei nuorena naimistaan".

Tuo sananruilautus tarkoittanee nuorena naimisiinmenoa, mutta kun olen sekä avioitunut, että nainut nuoresta pitäen, niin se käy tähän ihan hyvin.

Ei lystinpitoni ilman "sen minkä taakseen jättää, sen eestään löytää" -sananlaskun toteutumista ole kaikistellen mennyt. Kaikesta laskut ovat ajallaan langenneet. Tai "rangaistukset" jos joku sellainen haluaa pitkää nenää näyttää, joka on junan tavoin elämässään edennyt koukkimatta valituilta raiteilta.

"Kaunis on luoksesi kaipuu, raskas vaik´ joskus se on..."

Muistelen silloin tällöin ja terapiamielessä ensimmäistä vaimoani. Häntä, jota sairaudet rankaisivat vaikka ei pahaa elämässään kenellekään ole tehnyt. Näkyviinkin näitä "muisteluksenpätkiä" joskus sutaisen, etteivät jälkeläiseni tarvitse tehdä "herlineitä" kun olen kuollut ja tuhkani on Unimäen koivikkoon ripoteltu.

Terapiamielessä kirjoitan  siksi, että toisinaan syyllistän itseäni hänen sairastumisestaan. Ikään kuin minun uskottomuuteni, alkoholinkäyttöni, tansseissa purjaamiseni ja jatkuva levotonna kaikkialle mielivä kulkijanviettini olisivat syyllisiä hänen mielisairautensa puhkeamiseen.

Osasyy varmasti silläkin. Ei minun kanssani ole helppoa ollut elää. Eikä ole nykyiselläkään vaimolla vaikka nuoruuden "harrastukset" ovat takana päin.

Ensimmäinen vaimoni oli jo syntymässä saamansa aivovamman vuoksi epileptikko. Siihen aikaan sanottiin vielä rumasti kaatumatautinen, ja päälle lätkäistiin, että pahojen henkien riivaama. Avioliittokelvotonkin epileptikko oli vielä vuoteen 1970 saakka, mutta kun hän oli täysi-ikäinen ja aloimme seurustella, oli tieto ja lääketiede edistynyt jo niin paljon, että naimisiinkin sai mennä ilman poikkeuslupaa.

Muistan, että silti vuonna 1978 KYKS:n neurologian osaston kautta tuli kutsu psykiatrin haastatteluun naimisiinmenoaikeisiimme viitaten. Ben Fuhrmanin oloinen nuori mies kyseli lempeästi, että arvelemmeko jaksavamme epilepsian kanssa yhdessä elämäämme taivaltaa. Minulta erityisesti hän kyseli taustoistani ja ajatuksistani elämän suhteen. Sanoi, sen muistan, että epilepsia vaatii rauhalliset ja vakaat olot. Kriisejä tulee välttää, yritä olla hyvä, huomioonottava ja hellä aviomies. "Voimia teille molemmille, ja onnea", se vielä hämyisän huoneensa uksen kynnyksellä meitä käsistä puristellen toivotteli.

Enkä minä tietenkään ottanut hyvistä neuvoista vaarin. Remusin kuten kurja luontoni vaati. Muutimme alati osoitteesta toiseen ja paikkakunnalta toiselle. Lapsiakin syntyi.

Elimme ehkä kuitenkin jonkinlaista elämää. Oli töitäkin ja harrastuksia näytelmien ja kirjoittamisten kanssa. Vaimo piirsi ja maalasi tauluja, opiskeli ja oli lahjakas ryhtymään moneen.

Kunnes sitten Tampere kaatui kaikkinensa päällemme. Tai niin ainakin tuntui ja sieltä oli lähdettävä jälleen liikkeelle kun vaimon sairaus paheni.

Kaaoksensilmään jouduttiin sitten Iisalmesta käsin. Psykoosit eivät enää pysyneet aivoissa ja hetken tyrskähdyksinä vaan alkoivat näkyä, kuulua ja tuntua.

Kun ajoin Kuopioon ensimmäiselle mielisairaalareissulle, vaimo sanoi syntymäkotikuntansa kohdalla, Lapinlahdella, että nyt nousee tie taivaaseen.

Nuorin tytär itki takapenkillä ja vanhempi katseli märin silmin ohitse vilistävää kesäistä maisemaa.

Kun nämä asiat tulivat käsittelyyn, en entisenkään vertaa jaksanut yksin. Tuli syli jos toinenkin jossa kävin. Nain ja itkin. Join ja itkin.

En voi kaikkea tässä ja nyt kertoa, lukekaa rivienkin välit. Ja olenhan aiemminkin asialle kirjoittamalla yrittänyt.

Viimeisestä rakastelusta ensimmäisen vaimoni kanssa vain aioin kertoa. Mutta tiedän, että koko se elämä olisi kertomisen arvoinen. Heikoimmistakin eväistä elokuvia tehdään. Vähemmistäkin tragedioista novelleja laaditaan. Jotkut kyllä kieltävät tämmöisistä puhumasta. Sanovat, ole vaiti sinä kurja menneisyydentonkija.

Hän tuli sairaalasta lomalle. Oltiin mökillä kahdestaan, tyttäret olivat mummon luona Siilinjärvellä. Hän käveleksii hermostuneen harmaana pihamaalla, käy saunalla, kurkistaa kaivoonkin kuin etsien jotain. Lähtee kävelemään mitään puhumatta vanhalle maantielle. Menen perässä. Huomaan, että hän sai epileptisen poissaolokohtauksen joten käännyttelen hänet varovasti takaisin mökin pihaan, talutan tupaan ja laitan pitkäkseen puiselle sohvalle. Hän nukahtaa. Nukkuu tunnin, puolitoista. Olen keittänyt kahvit ja juomme sitä vaiteliaina. Ehdotan sitten, että lähdetään keräämään puolukoita Unilammelta.

Otan haulikontorrakon selkääni keikkumaan koska vielä metsästelin silloin, kun mieleen sattui juolahtamaan.

Taivalletaan hitaasti lämpimässä, iltapäivän syyssäässä. Yritän kertoilla isän kanssa kokemiani metsästysreissujen tapahtumia istahtaessamme vähän väliä johonkin mättäikölle lepäämään. Katselen hänen kasvojaan. Kimmoisuus on hävinnyt, mielialalääkkeiden vaikututus alkaa jo näkyä ihon harmautena, poskien roikkumisena ja silmänliikkeiden hitautena. Liikkeellelähtökin on vaivalloista ja melkein vain käskystä tapahtuvaa. Entinen pikamatkojen pinkoja ja satasten aitojen TUL:n mitalisti käy liikkeelle hitaasti kuin vanhus.

Poimimme kuitenkin sankolliset täyteen Unilammen lähellä olevalta, vielä hakkaamattomalta mäntykankaalta. Samalta, josta monena muunakin syksynä olimme yhdessä marjoja käyneet keräämässä.

Poismenomatka käy vielä hitaammin kuin tullessa. On tukalan lämmintä. Erään tutun kuusikkomäen rintuuksessa laitamme takkiemme päälle pitkäkseen.  Siinä ovat pyyt pitäneet rypypaikkaansa niin kauan kuin minä muistan ja samaiselta mäenkumpareelta isä ampui kerran Hakin haukkuun komean ukkometson.

Otan hänet kainalooni. Silitän poskesta, hiuksista, kaulalta. Suudellaan. Hänen huulensa ovat omituisen kuivat ja henki haisee happamelle. Silitän sitten alempaa, pyöräyttelen rintoja ohuen paidan lävitse kuten olen niin monet vuodet tehnyt. Aukaisen sinisten housujen vetoketjun ja tottuneesti alamme touhuta kuin aina ennenkin. Kanervikko tuoksuu, jokunen itikka sinnittelee korvanjuuressa ja töyhtötiainen käy hyppimässä kasvojentasalla alimmilla kuusenoksilla.

Se kerta on kuitenkin erilainen. Se on elämäni surullisin rakastelu. Itken sen päätyttyä pää kenervikossa niin katkerasti, etten eläissäni ole itkenyt. Tiedän siinä, että se oli viimeinen kerta nuoruudenrakastettuni, neljäntoista vuoden kumppanin ja lastemme äidin kanssa. Sanon hyvästit sille sylille, josta minua aikanaan kehotettiin pitämään hyvä huoli ettei kukaan vahingoittuisi, että ihminen jaksasisi.

Viimeisen vierailun jälkeen vien hänet takaisin Harjamäkeen josta hän sitten muutaman viikon päästä pääsee avihoitopotilaaksi muuttaen omaan asuntoon Kuopioon. Aikanaan sitten tulee tuolla lomalla vireillepanemamme ero voimaan, lapset jäävät minun huostaani ja.... elämä vain sitten on mennyt kuten on mennyt.

http://www.youtube.com/watch?v=3F4yOHzN75Y&feature=related

Miksi kirjoitan?

Tekisi mieleni kirjoittaa rumasti: "Vitustako minä sen tiijän!", vuan en kehtoo. Joku saattaisi loukkaantua. Tai olisiko sillä yhtään mitään väliä? Useampi kynänpyörittäjä tätä kyselee eikä välttävää vastausta sisältä eikä ulkoa ole löytänyt. Taitavammatkin kuin minä, ovat kysymyksen kimpussa tuskailleet, menneet hirteen jopa.

Jotkut meistä nyt vain kirjoittavat. Se on jotain semmoista, jota ei ymmärrä itsekään. Ja sitten, kun sitä kysyy itseltään, niin tekee mieli kysyä sekin ääneen. Kirjoittaa sitten kysymyksen vaikka kusemalla hankeen.

Vastausta tälle kysymykselle ei ole. Se on psykologista höpinää kirjoittamisen syiden kartoittaminen. Itseään lohduttaakseen voi minkä tahansa syyn keksiä, kuten juomiselle.

Kaikki oikeatkin kirjailijat pohtivat joskus kirjoittamisensa motiiveja. Olen lukenut paljon näitä pohdintoja. Useimmat heistä, ennemmin tai myöhemmin, huokaavat raskaasti ja löpsäyttävät veltostuneista hyppysistään kynänsä kuloruohoon jalkojensa juuressa lausuen alistuneena: "Niin turhaa, niin turhaa..." Eivät kirjoita edes testamenttiinsa allekirjoitusta kun ovat niin kyrpiytyneitä elämäntyönsä tuloksiin. Saarikosket ovat asia erikseen, ja muut narsistihaavikot. He kirjoittavat nimeään vielä senkin jälkeen kun huokunsa on loppunut.

Tykkäsin minäkin jo lapsena kirjaimista, sanoista, lauseista. Muiden kirjoittamat olivat niin kauniita ja kirjojen kirjaimet puoleensavetäviä, mutta omat harakanvarpaita, niljakasta sammakonkutua ja pilkankohdetta opettajien silmissä. Nakkasin silloin kynäni menemään räkäisten mielessäni uhmakkaasti vihkoni sivuille; en kirjoita koskaan, en mitään, en milloinkaan.

Mutta kun on elämä vestänyt koloille joka puolelta, on ollut pakko tarttua kynään aina uudestaan ja uudestaan. Terapiakirjoittamiseksi sanovat. Halveeraavat samat, jotka harakanvarpaitani arvostelivat vaikka ovat jo kuolleita he.

Enhän kynälläni mitään aikaan ole saanut siihen verrattuna mitä oikeat kirjailijat ja muut, jotka leipänsäkin tästä toimesta ovat saaneet.

Minä vain tolskaan. Ihan vittuillakseni itselleni kirjoitan.

En muille halua vittuilla. Vaikka joskus ne luulevat niin. Tai ehkä minä joskus haluankin sanoa kirosanan niin kuin se on, mutta mitä vaikutusta sillä on? Foorumit, joissa nykyisin sanansa voi sanoa, mulisevat joskus kuin tavaratalojen rullaportaat jonne joku mulkku kaataa koko ajan perunoita multineen päivineen.

Kukapa minun vittuiluistani edes kovasti kolhiintuisi. Hah. Painoarvoahan ei mitättömyyksien sananvapaudenkäytöllä minkään valtakunnan areenoilla ole olemassa. Sen takaa se, että meitä mitättömyyksiä kalistelee virtuaalikahvoissa kiinni miljoonia, kymmeniä miljoonia, satoja miljoonia. Mehän elämme ympäripyöreässä maailmassa, pyörimme täällä ilman päätä tai häntää ja vain kuvittelemme luovamme jotain. Valtaapitävät hykertelevät käsiään puuttumatta itse keskusteluun koskaan. Nyt on rahvas saatu aisoihin. Siellä ne molskaavat toistensa kanssa kun sinä aikana me...kjeh kjeh kjeh... käymme nuolemassa hillopurkitkin niiden varastoista.

Ja missä ovatkaan nettikirjoituksesi huomenna?

Waltarin, Vonnegutin, Kunderan, Päätalon, Paasilinnan ja Salaman löydät vielä hyllystäsi, mutta katsopa, näkyykö jonkun blogistin tekstejä siellä? Jaksatko kaivaa koneeltasi jonkun kirjoituksen, jonka muistelet lukeneesi viime vuonna, äh oliko se kolme vuotta sitten.., ei, se oli eilen...

Hah hah. Olemme mitättömyyksiä mitättömyyksien meressä. Nyt se olisi ihmisen viimeinkin hyvä tajuta.

Tämä meri on niin täynnä kalastajia, että kalat ovat aikaa sitten siirtyneet kuivalle maalle.

Kiina, tuo jolla kirjoitettua historiaa on enemmän kuin millään muulla valtakunnalla maailmassa, pelkää, että internetin myötä valta vaihtuu ja tavallinen kansa muuttuu hallitsemattomaksi yksilökulttuurin edustajaksi jossa aivojenhuuhtelu valtaeliitin toimesta on mahdotonta.

Kiinalainen nettisensuuri on naurettavaa.

Kiinan kommunistisen johdon tulisi antaa kansalaisilleen ilmaiset vehkeet, että imeväisestä saakka he pääsisivät tänne virtuaalihumpuukiin.

Ottaisivat mallia meistä, vapaiden demokratoiden edustajista. Näkeehän sen täällä länsimaissa, kuinka kansan ja kansalaisten yksilöllisyydelle on käynyt. Kaikki ovat yhtä harmaata, muovattavaa massaa joka vain luulee olevansa yksilö kukanenkin oman tietokoneruutunsa haljussa valossa 24h.

Vaikka musta on mun puku
sovelias kaikkeen käyttöön,
silti miettii koko suku
riittääkö se korpin näyttöön.
(Jukka Parkkinen, Korppi ja sen kumppanit)

Miehitetty mieli

Mieleni on miehitetty, kuten otsikkonikin väittää.  Tämä on mielleyhtymä Erno Paasilinnan satiiriin kirjailijan miehitetystä rintakehästä.

Ei tarvitse olla kirjailija tunteakseen, että rintakehä on miehitetty. Tarvitsee olla vain ihminen arjessa.

Katsokaa kuvassa olevan tytön, 17 vuotta, ilmettä omakotitaloni lumisella pihamaalla. Luuletteko, etteikö hänen mielensä ja nuori povensa ole miehitetty kuten kotimaansakin jossa ainoa sana, jota totella täytyy on Kalashnikovin lausuma?

Tämä olkoon lähtökohta minunkin tuntemukselleni täällä roudan kouriman maan tasalla. Täällä, josta ei kuka tahansa nouse helletuulien nostattamina unelmien ostosparatiiseihin, joita mainosmiesten tussikynät, kuin Kalle Päätalon sonninsuorot, paksuina tilaajiensa esitteisiin laadiskelevat.

Päätalosta tulee sekin mieleeni, että mainosmiehille täytyisi laittaa jääpuras persieen sillä niin ne ovat tilaajiensa maksamia tai kuin huorat sutenööriensä armoilla. Rahahan se on, jonka armoilla nekin ovat. Omiaan ovat esittävinään vain virtuaalitodellisuudessa koska lumeteollisuus on heidänkin mielensä osake-enemmistön itselleen hankkinut jo aikapäiviä sitten, isältä perillisille sen aamiaismurojen mukana hivuttanut. Oikeasti näitä henkilöitä ei edes ole olemassa, ne ovat vain tussikyniensä varjoja piirustuspöydillä, nimimerkkejä harhailemassa ja etsimässä kiinnekohtia paikoista, joihin ei ankkuri pohjaan yllä. Tämän mielipiteeni perustan sen saastan tarjoamille mielikuville joita saan postilaatikostani roska-astiaan päivittäin suoraan kääntää.

Mutta omaan olotilaani palatakseni en kaikistellen enää ymmärrä, miksi minunkin täytyy täällä edelleen kärvistellä? Kuin Henning Mankellin "Rauhaton mies" kirjan Kurt Wallanderille, minullekin tulee aika-ajoin pysähtynyt hetki jolloin mietin, mitä olinkaan tekemässä, mihin menossa, onko nyt maanantai vai eletäänkö jo keskiviikkoa ensi kesänä?

Kun yritän keskustella itseni kanssa maailmasta, johon kuuluvat toistuvien katasrofien, sotien ja taloudellisten mullistusten aiheuttamat helvetinnäkymät, en lainkaan ymmärrä, olenko se minä vai joku toinenko housujeni taskuja kaivelee.

Joku toinenhan niitä joka tapauksessa, hyötyäkseen, kaivelee. Sen ymmärrän.

Kun tajuan, etten ole vain omasta elämästäni vastuussa, yrittää tilanne selkiytyä, mutta silti jää tunne, miksi minun jälkeläisilläni olisi se etuoikeus, että isi selviää hengissä ja jaksaa kantaa vastuuta mahdottomienkin tilanteiden ylitse kun toisella puolella maapalloa sellaista ei edes ehdollisteta jos Kalashnikovin liipaisimenherra niin päättää.

En tiedä, mitä yritän selittää. Vai olenko elänyt jo yhden elämän liikaa ja alan väsyä? Kuka minua aseella ohimoon osoittaa? Yhteiskuntako jonka jäsenenä itseni olen antanut pitää?

Vai yritänkö selittää sitä, että nämä pienimmät lapseni, jotka ehkä ovat etuoikeutetussa asemassa monen muun maailmankolkan lapseen nähden eivät ehkä tule sitä koskaan ymmärtämään ellen ole selittämässä näkemyksiäni itse vielä huomennakin? Että jos he jäävätkin mainosmiesten tyhjiä lupaavien mustetahrojen uhreiksi, agitaattoreiden ja muiden tyhjäpäiden lumottaviksi ja johdettavaksi päämääriin, joissa on vain tuhoa tai tule tuhotuksi-elementit olemasa?

Riitelen minäkin vaimoni kanssa miltei päivittäin.

Puolet riidan aiheista otan niskoilleni. Puolet nakkaan vaimoni harteille.

Jaetut riidan aiheet, eikö se helpota?

Niin ne väittävät.

Mutta kun on kyse avioparin riidoista, ei niin olekaan.

Päinvastoin taakka lisääntyy puolella. Ja molemmille.

Bonuksena tulevat lasten kärsimykset näistä riidoista.

Ja taakka ei kun kasvaa.

Kun taakka on kasvanut tarpeeksi suureksi ja taakan kerryttämisen aloittaneet kenties jo menneet manan majoille, joku lapsista sanoo, ettei jaksa enää, tässä tämä paskaläjä on, kahtokee!

Kuin "Kone"-Herlinin suvussa jossa kaiken luulisi olleen kunnossa. Suvun, jonka riidoissa tuskin koskaan on ollut kyse toimeentulosta, leivästä ja laskujen eräpäivistä.

Aikalaisen, ensimmäisen taakaksi käsitettävän oljenkorren (joka ei ole se viimeinen pelastava josta höpötystä olen kuullut) selkään hivuttajan on vaikea omassa asiassaan mitään sanoa vaikka silloin prosessi voitaisiin ehkä pysäyttää ja kamelin suunta apua antamattomaan autiomaahan kääntää suotuisimpiin ilmansuuntiin.

"Totuuden löytäminen on vaikeinta silloin kun mikä tahansa voi olla totta."
"Joka on syytön, heittäköön ensimmäisen kiven. Ansa. Sillä sitten hän ei enää ole syytön."
Stanislaw Jerzy Lec