Prosessi

Otetaan leipäkorvo.

Laitetaan edellisiltana juuri happanemaan.

Seuraavana aamuna pannaan uuniin tulet ja aletaan nostella jauhoja korvoon juuren sekaan johon on lisätty hieman lämmintä vettä.

Auttavaiset assistentit ovat tietenkin koko prosessin A ja O.

...Tarzankin ehätti suoraan yövuoteeltaan avuksi. Lipsahti vähän pitkäksi nukkuminen, mutta olokoon näin kesällä.

Pieninkin apulainen yrittää jo taikinan alustukseen vaan pohjaan asti ei nyrki yllä. Ehkä minun pitää vähän avittaa...

Kohottamisen jälkeen kumotaan vaivaamisen tulos tukevalle pöydälle. Rihveli Puustellin leivinlaudat saa tästä prosessista lukita komeroihinsa sillä ruisleipätaikinan pyörittely on kuin tukevan emännän kanssa lemmenhetki pirtin pöydällä.

Käännellään ja väännellään taikinaa vielä hetki...

...kunnes aikaan saatu taikinapötky leikataan suurin piirtein tasajaollisesti. Tästä tuli vain neljä.

Sitten otetaan tukeva ote kustakin taikinaosasesta kerrallaan ja pyöritetään sitä pöytää vasten niin, että se toisin päin pöydälle aseteltuna näyttää äkikseltään töräkältä naisen rinnalta.

Painellaan kuitenkin kämmenellä leipäkakkarat tasaisemmiksi, ettei turhat unelmat sotke koko prosessia. Ohoh, suuri kämmeneni painalsi liikalujaa. Nuin kovvaa ei saa ainakaa tissiä painaltaa, mutta leipätaikina ei ollut moksiskaan...

Kohottamisen jälkeen leivät paistetaan 275-300 asteisessa uunissa mukavan ruskeiksi. Rystysillä koputtelemalla kokenut leipuri "kuulee" koska leipä on kokonaan paistunut ja ne voi ottaa pois.

Joskus uuninarina voi olla niin kuuma, että leivät hieman kärskähtävät pohjapuolelta ennen aikojaan. Jos on niin huonotapainen uuni, kannattaa levittää halkojen alle päivän lehti, joka estää arinan kuumumisen liikaa muuhun uunin lämpötilaan verrattuna.

Leivät kannetaan pöydälle takaisin hartain ottein kuin lipunkantaja lipputankoa paraatissa. Voi laittaa vaikka porilaisten marssin soimaan, mutta nyt taisi tulla Kirsi Virtasen ohjelma juuri silloin radiosta. Kuuntelin puolikkaalla korvalla ohjelmaa josta jäi mieleen, että aiheena taisi olla lasten kasvatus.

Siinä ne ovat. Elämisen edellytysten elintärkeät osaset. Ainakin suomalaiselle.

Leivät peitellään hellästi puhtaalla liinalla. Sen päälle voi puolisen tunnin kuluttua levittää vielä muovin, joka pehmentää kuorta että Pörsänmäen hampaaton mummukin voi hivaista voita leivänkannikan päälle ja laittaa sen menemään jo paljon kaikenlaista nieleksineeseen kurkunrotkottimeensa piimähuikan kera.

Tämä päivä...

...eli että itseni tärkeäksi tuntisin.

Klo 04.55
Havahdun hereille; kusettaa. Aurinko valaisee jo olohuonetta, avonaisesta ikkunasta kuuluu harakan hazatusta. Nousen istualleen, kirja ja lukulasit kolahtelevat lattialle peitonmutkasta. Olen nukahtanut sohvalle illalla, ja varmaankin tarkoituksella, sillä oli sanaharkkaa vaimon kanssa eikä minua silloin huvita samaa sänkyä hänen kanssaan jakaa. Syyt konfliktinpoikasiin löytyvät meistä molemmista vaikkakin luulen, että vaimo tuntee jäävänsä alakynteen verbaliikkani edessä. Toisaalta kun hän sitten käyttää tiettyä kielensä asetta, jää minulle paha olo pitkäksi aikaa. Hän itse ei juuri koskaan jälkeenpäin tunteitaan erittele omasta aloitteestaan.

No, se on tätä arjen helvettiä johon ihmisten on koko elämänsä totuteltava. En usko, että ihmisillä yleensäkään on elämä tämän kummempaa missä seinien sisäpuolia useamman kanssa jaetaan. Jos ei tapella tästä asiasta, niin sitten tuosta, tai tuosta. Jokunen päivä on sitten rauhallisempaa, mutta auvoisaa perhe-elämä ei koskaan ole. Joka muuta väittää, se valehtelee pitääkseen tienpuoleisen sivun talostaan kunnossa.

Laitan kahvi- ja puurovedet kiehumaan, kietaisen kesäisesti vaatetta alastoman kehoni verhoksi ja hipsin avojaloin postilaatikosta Hesarin kadun toiselta puolelta. Mietityttää joskus, että meille tulee Hesari vaikka paikallisesta lehdestä olisi jotain hyötyäkin toisinaan. Vaimo ainakin haluaisi sitä lukea, mutta kun ei ole varaa molempiin, ja sitä paitsi Hesari keikkuu tilaushinnaltaan samoissa summissa kuin nämä maakuntien ohuen ohuet yleensä. Maakuntalehdet jäävät kolumneissa ja taustoja penkovissa jutuissa toiseksi sillä eihän niillä ole resursseja. Pierukin se pienissä toimituksissa alkaa vähän ajan kuluttua kiertää laidoilta keskemmälle vaikka konsernia kuinka "uudistettaisiin" aika-ajoin. Juolahti mieleeni: Kun jokunen vuosi sitten valtakunnallinen postinjakelulaitos "kehitti" toimintaansa ja jätti ovillejakelun taajamissa pois, niin tässä lähellä asuva rakennusmestari kirosi sitä ja lakkasi tilaamasta Kainaria ihan sen vuoksi, koska olisi joutunut sen hakemaan laatikosta kadun varresta. Suuremmassa mittakaavassa Suomen Postin tilalle harsittu "Itella" onkin sitten ääripään esimerkki siitä, kuinka pääomien kasvattaminen on maailman tärkeimmäksi asiaksi noussut kaikilla aloilla. Tajuta ei, kuinka tyhjän päällä kohta koko maailma kelluu kun rahan, pelien ja aineettomien mielikuvien päälle kaikki toiminta perustetaan.

Klo 05.25

Vaimon kännykkä soittaa herätystiitaata, kymmenen minuutin päästä toisto ja sitten silmiään hierova, punaiseen "Kiroileva siili" -yöpaitaan pukeutunut vaimoni tassuttelee vessaan.

Puhumattomuus on välimme nyt. Vaimo tekee itselleen eväät, keittää teetä ja voitelee muutaman voileivän eilen tekemästäni hiivaleivästä. Tulee vastapäätä pöydän ääreen istumaan ja alkaa ratkoa Pirkan ristikkoa. Minä luen Hesaria. Olen päässyt lukemisessani kulttuurisivuille jossa on Jukka Petäjän haastattelu norjalaiskirjailija Joe Nesbøsta ja Antti Majanderin tekemänä hänen uusimman dekkarinsa arvostelu. Kuudelta kuuntelen radion uutiset. Siellä ei kerrota maailmalla muuta tapahtuneeksi kuin mitkä jo luin lehdestä. Mitäpä sitä kymmenminuuttiseen mahtuisikaan? Tajuavatko uutisten tekijät ja kuuntelijat kuinka suuri maailma on kun se tarjoillaankin muutaman sekunnin pätkissä aina laidaltaan? Vai näinkö se saadaankin jokaiselle sopivan kokoiseksi ja taskuun ettei sitä tarvitse sen kummemmin enää ajatella?

Klo 06.30

Vaimo lähtee töihinsä. Emme ole sanoneet sanaakaan toisillemme. Ehkä se on vaistomaista vaitioloa, ettei lisää riitaa syntyisi? Minulla ei ainakaan tunnu olevan mitään sanottavaa, on vain vähän musta mieli. Ehkä nieleksin vielä loukkausta, jonka hän viimeisiksi sanoikseen eilenillalla lausui?

Herättelen vanhimman pojan E:n. Hänellä on tänään viimeinen päivä "Höyryleiriä" Koutaniemellä ja sinne menevään bussiin on jouduttava kahdeksaksi. Herättelen myös pienintä, mutta pikkupoika kääntelee kotvan itseään sängyssä, ennen kuin suostuu avaamaan silmiään. "Viikonlopputyttäreni", joka tuli eilen jälleen luokseni sekä keskimmäinen poika saavat nukkua, sillä heillä ei ole mihinkään menoa.

Klo 07.15

Hoputan E:sta pukemaan, huuhtaisen vessanaltaan päällä G:n yöpissistä takamusta, laitan uuden vaipan, sukkahousut, "kolitsit", paidan, kevyen takin ja lenkkarit. Lippis vielä päähän ja: "Menehän ulos odottelemaan, kohta lähetään".

Kurkkaan lastenhuoneeseen, ja voi perhana, keskimmäiseltä on pissi luiskahtanut ihan äsken sänkyyn! Peti tyynyjä myöten märkänä. Otan kuitenkin ihan rauhallisesti peiton ja tyynyn sängystä ja herättelen pojan. ”Kuule, nousepas nyt ja mene suihkuun”. Poika on vähän hämillään, mutta koska en ole näistä asioista pahasti sanonut, ei tästä synny isoakaan numeroa. Irrotan päällisen peitosta ja laitan lakanat ja tyynyliinat pesukoneeseen pyörimään. Kannan patjan kuistin kaiteelle ja vielä nostelen suihkunmärkänä tuvassa tallustelevalle pojalle puuron lautaselle ja sanon, että katso sitten lastenohjelmia, en viivy kauaa E:n viennillä.

Klo 07.55

Pyöräillään G, minä ja E kaupungin keskustan koulun pihassa odottavaan tilausbussiin. E nousee vilkuttaen kyytiin muiden leiriläisten mukana, minä kurvaan torin kautta G perävaunussa keikkuen paluumatkalle. Torilla on vielä hiljaista. Torinlaidan marketti avaa juuri ovensa ensimmäisille maidonhakijoille. Istahdan hetkeksi penkille ja poika hyppii ympärillä, kiipeilee syliin ja käy yrittämässä paria varpusta kiinni. Suihkulähde lotisee häiritsevästi, en ole tykännyt näistä ympäristön tekopiristeistä koskaan. Sitä paitsi ne harvoin ovat mitään omaperäisiä, aikaa tai paikkaa kuvaavia. Vai olisivatko sittenkin? Onko aikamme mitäänsanomatonta lotinaa ja litinää, kuin matala suihkulähde kepulaisen maakuntayhtymän lattealla torilla? Jos mokomaa ei olisi, osaisiko sitä kukaan kaivatakaan?

Klo 08.45

Ollaan kotona takaisin. P kokoaa legoja lastenhuoneen lattialla, mutta tytär täytyy käydä herättelemässä aamupalalle. Käytiin "Höpömarketista" tullessa muutama maitolitra, flooraa, banaania, tomaatteja, nakkeja ja grillattavia kanavalmisteita hakemassa. Pätö ostokset maksoivat 24 euroa. Ei tullut kauppakassi kuin puolilleen. Tilille jäi rahaa jotain 16 euroa eikä kuu ole vielä edes puolessa. Soisi Björn Wahlroosinkin kokevan näitä köyhyyden täyttämiä arkipäiviä lapsilauman keralla joskus, niin lausuntojaan voisi miettiä ainakin kahdesti. Tämä Margaret Thatcherin ihailija, mies, joka riistää maata ja sen riistonsakin rahoittaa EU:n maataloustukiaiskassasta, toivoo köyhät ja muut kerjäläiset slummeihin kitumaan; siinä meillä tosi suomalaisen, maailmalta haalittuja perinteitä vaalivan porvarin perikuva. Perheeni eläisi 300 tuhannella eurolla ainakin kymmenen vuotta, mutta mitä vuotoja Wahlroos sillä summalla paikkailee? Hänen tulonsa ovat parhaina keinottelun aikoina ylittäneet tuon kolmesataatuhatta päivässä, niin eikö niitä kassan pohjimmaisia voisi käyttää uuden leikkuupuimurin hankintaan välillä?

Klo 10.00

Olen kuorinut perunat, porkkanat ja sipulit ja lohkonut ne kattilaan nakkimakkaralinttien kanssa. Lisään vähän spagetinpätkiä sekaan, maustepippuria, paprikajauhetta ja suolaa jälkeen. Siinäpähän kiehuskelkoon. Seuraavaksi tyhjennän tiskikoneen puhtaista astioista ja täytän likaisilla. Laitan koneen hyrskyttelemään. Pyykkikonekin on tehnyt tehtävänsä, lapan sen tyhjäksi koriin ja laitan seuraavan satsin pyörimään. Vien pyykit kuivumaan ulos hentoiseen, lämpimästi puhaltelevaan tuuleen. Ajattelen äitivainaata joka kaiken tämän teki toisenlaisissa oloissa, toisenlaisena aikakautena, keskellä ei mitään, ilman koneiden apua, lapsilauman rääkyessä helmoissa saataviaan. Niin kuin ne miljoonat naiset ja äidit ovat aina tehneet meidän uroitten kulkiessa saalistus-, ryöstö-, sota- ja raiskausretkillämme. Ovatko osat yleisemminkin vaihtumassa, tai edes tasaantumassa, niin siitä ei liene miesasiamiehilläkään pelkoa. Me koti-isät olemme edelleen marginaalissa liikuskelevia sattumajuttuja. Jonkin pakottavan syyn vuoksi toimeemme pudonneita.

Klo 12.00

Olen jälleen ruokkinut lapset, pessyt yhden kakkapyllyn, vaihtanut uutta pyykkiä koneeseen ja kirjoittanut edelliset muistiin. Heikottaa hieman. Viime aikoina on tullut näitä heikotushetkiä aika tiheään, päivittäin miltei. Eilen kävin antamassa verinäytteet, että jos vaikka sokeriarvot heilahtelevat?

Heittäydyn sohvalle ja ehdin kuunnella keskipäivän uutisia vähän matkaa, kun pienin tulee housut märkänä vaatimaan kuivia tilalle. Ei ollut ehtinyt pippeliä kaivaa nepparien takaa pissiäkseen ulkona "puun juuleen"... Tämmöistä. Huokaisen, etsin puhtaat shortsit pojalle ja mennään ulos. Muistan, että minulla on yksi tärkeä tehtävä kesken ja haalin sitä varten esille kuviosahan, hiomakoneen, maalipurkit ja timpurinkynän. Vanhaa, leveää venelautaakin on varattuna muutama pätkä ja alan luonnostelemaan sydämenkuvia ja nuolia niiden pintaan käsivaralta. Leikkaan ensimmäisen kuvion vaikka välillä täytyy keskeyttää sillä lapset riitelevät jostakin keskenään. Komennan ja homma jatkuu.

Kun saan kaikki kolme "teostani" sahattua, hion niitä vähän ja alan maalata valkoisella talomaalilla alaosan ja sydämet oranssilla, pullosta suihkutettavalla (kuva ylhäällä). Teen pahvista vähän sapluunaa sydämien alakärkeä varten ja toistan maalaustyön aika pian uudestaan, sillä lämmin ilma kuivattaa maalit nopeasti.

Nämä, tienviitaksi juhlapaikalle tarkoitetut sydänkuviot vien huomenna kolmeen tienhaaraan opasteeksi häävieraille joita pitäisi saapua paikalle liki sata. Monista maahanmuuttajaystävistäni kambodzalainen morsian, ja Norsunluurannikolta pitkän matkan rakkauteen Saharan hiekan ylitse vaeltanut sulhanen saavat toisensa erikoislaatuisin rituaalein toimitettavassa hääseremoniassa. Me perheenä olemme kutsutut niihin niin ystävinä, talkoolaisina kuin myös kunniavieraina. Tästä pariskunnasta räpsin koko edellisen sunnuntain valokuvia joen rannassa, linnanraunioilla ja sisätiloissa. Haastava työ se olisi ollut täysammattilaisellekin kun toisena valokuvattavana on täysin musta mies ja toisena aasialainen prinsessa helyineen ja hiluineen ja monenlaisine juhlavaatteineen. Muutaman hyvän otoksen kuitenkin sain tallennettua ja siihen saavat osapuolet tyytyä.

Klo 14.15

Vaimo saapuu töistä. Hänellä on perjantaisin lyhyt työpäivä. Vieläkään ei suumme puhetta toisilleen tulvi, mutta kun menen pesemään pensselin vessanaltaalle, hän on kodinhoitohuoneessa ja lasken käteni spontaanisti hänen olkapäillensä näin virkkaen: "Anteeksi", ja pian puhumme asioista kuin riitaa ei olisi välillämme ollutkaan. Mutta tiukalle ottaa pyytää anteeksi kun ei edes ole varma, minkä verran itse on riitaan syyllinen. Ehkä aviopuolisoiden pitäisi riidatkin laittaa aina vain puoliksi ajattelematta sen kummemmin syyllisyyskysymyksiä sillä ainahan se tasauseränkin tilitys joskus koittaa.

Klo 15.30

Vaimo lähtee kosovolaislähtöisen yksinhuoltajan kanssa hääjuhlan valmisteluihin. Tämän poika jää meille ja lähden koko lapsilauman kanssa pyörillä leiriläistämme hakemaan. Tullessa kierrämme jälleen torin kautta. Lapset ajavat rinkiä torilla sillä aikaa kun minä istun penkillä torielämää katselemassa. Terassilla on virvokkeiden nauttijoita ja jäätelökioskeilla koko ajan pientä jonoa. Rahani eivät riittäisi kalliisiin tötteröjäätelöihin. Niiden hinnat ovat aivan hurjia: 3 euroa iso pallo ja 2 euroa pieni. Markoiksi ei hirviä edes kääntää enää, mutta kuka hullu olisi maksanut koskaan jäätelötötteröstä 18 markkaa? Meitä on kuusi henkilöä nyt liikenteessä ja jos kaikille ostaisin yhden, niin huh huh... kaupasta voi joskus hakea 24 senttiä maksavat Pirkka-tuutit ja saman asian varmasti ajavat.

Kierretään vielä joenrannan leikkipuiston kautta. Siellä on tungosta, mutta liukumäkeen mahtuu vielä kun välillä komentaa niin vieraita kakaroita kuin omiaankin. Jututan penkillä istuvaa äitiä jonka pieni tytär liukuu peltirännissä G:n perässä. Hänkään ei ole alkujaan suomalainen vaan Venäjältä, Pietarin kupeesta jostakin pienestä kylästä lähtöisin. Tämän tiedän aiemmista keskusteluista hänen kanssaan tämän samaisen leikkipuiston äärellä.

Lähdemme pian jatkamaan kotiin päin. Rantakäytävän varrella istuksii eriasteisia humalikkoja ja nuorisoa nurmikoilla ja puistonpenkeillä. Erään seurueen jäsenistä ainakin yksi on jo sellaisessa kunnossa, että kohta kuukahtaa penkin viereen nukkumaan toisten kallistellessa pullojaan ahkerasti. Puolikatettu vene, jossa kolme miestä aikalaisesti päissään hekin, yrittää irrottautua laiturista ja kun vene pääsee liikkeelle, näyttää siltä, että sen lasti on liikkunut toiselle laidalla niin kallellaan se kyntää joen tummaa vettä joka vuosituhansien saatossa lienee monta hukkunuttakin kuljettanut tukkien ja tervan lisäksi Oulua kohden.

Klo 17.00

Katson telkkarista viiden uutisia jossa Matti Vanhanen on tomerana puhuessaan kepulaisten puoluekokouksessa jossa tämän viikonlopun aikana miehiä vaihdetaan toisiin ja naisia suositaan jos siltä tuntuu imagosyistä viisainta olevan. Kokoomuksella on myös puoluepäivänsä tahollaan ja Jyrki Kataisen vinoon vetävä suu muotoilee toimittajan uteluun lauseita Ilkka Kanervan viimeisimmästä tekstiviestiylläristä jonkin tyttölapsen kanssa. Ruandalaismies, jota on monta vuotta pidetty tutkintavankeudessa, tuomitaan joukkotuhonnasta elinkautiseen Porvoon käräjäoikeudessa. Kuvitukseksi näytetään viidakkoveitsikasoja ja valtava määrä samaan läjään murhattuja tutsiheimolaisia jossakin päin Ruandaa vuonna 1994.

Sapuskaa nälkäisiin kitoihin. Yhdet peppujen pesut ja housujen vaihdot pienimmälle joka ei taaskaan kerinnyt leikintouhuistaan pissille ja kakkaakin on mukaan lipsahtanut. Lapset juoksevat ulos, sisään, ulos sisään ja naapurin poikien kanssa taloja ympäri. Liike ja meteli on kaikenkattavaa. Laitan saunankiukaan alle tulet.

Klo 20.00

Kaikki ovat syöneet iltapalan, käyneet saunassa, pienin nukahti kesken touhujensa olohuoneen sohvalle ja nukkuu varmaan aamuun saakka. Komentelen jokaista erikseen ja yhdessä lakkaamaan leikit ja pelit, hampaiden pesulle ja nukkumaan. Aamulla pissiin kastuneen petin laitossa äherrän jonkin aikaa. Kerrossänky on vihonviimeinen petattava ja kun väsyttää, perkeleitä lipsahtelee tuon tuostakin ähellyksen sekaan.

Kohta lapset ovat kaikki (vieras poikakin) unten mailla ja vain katua ohitse pörähtelevät mopot ja kaupungin suuntaan rientävät kävelijät saavat aikaan ääntä sen verran, että avoimet ikkunat täytyy sulkea.

Klo 22.40

Alan itse olla kypsä nukkumaan. Olen viimeisen puolentoista tunnin aikana tyhjentänyt tiskikoneen, pyyhkinyt pöydät, nostellut rojuja lattioilta ja kenkiä eteisestä, käynyt korjaamassa pihamaalla lojuvat pyörät ja lelut,  kirjoittanut päiväkirjaa, lukenut yhden kolumnin netistä ja sähköpostit.

Tässä olen kuvannut pääpiirteittäin yhden arkipäivän elämästäni. Monta asiaa jää silti merkkaamatta, monta asianlaitaa nykäisemättä. Eihän tavallisen ihmisen arki voi tämän täydempi olla, mutta mitä kiinnostavaa näissäkään luetelluissa tekemisissä olisi?

Olisinko tärkeämpi kansalaisena jos vielä kykenisin kantamaan lautaa ja lyömään naulaa jossakin rakennusmontussa tai talojen katteilla? Olisinko täydempi isä lapsilleni kun palkkapussinikin olisi täydempi?

Loppupelissähän näillä ei ole merkitystä itselle, olen nämä jo kertaalleen kokenut, mutta ehkä olen enemmän lapsilleni isä kuin oma isäni ehti minulle olla...

Tätä on kuitenkin elämäni nyt. Kättelen päivän yöunille ja aamulla aloitetaan aikaisin jälleen. Toivottavasti juhlatuulella ja ilman riitaa.

Varjona varjojen joukoissa

Ajattelin jälleen kirjoittaa ihan vain itsestäni, se kun on tässä lähinnä ja syö ajatuksiani kuin minä itse leipää.

Tunnen olevani vain halkopinoa tervehtivä varjo. Sellainen, joka huljahtaa elämänsä lävitse kovinkaan suuria saavuttamatta, koskaan edes tavoittelematta. Halon halkoa hakkaamatta.

Miten siis sellainen varjo voi niin pahasti epäonnistua kuin mitä minä olen tehnyt? Mitä siihen tarvitaan?

Vastaus on: Siihen tarvitaan elämä, ei mitään muuta. Paitsi muita elämiä ympärille.

Kuin metsää ei ole ilman puita, ei ihmistä ilman muita ihmisiä ole.

Tai sammakoita.

Mitä epäonnistumisellani tarkoitan, joku kysyy. Se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi onnistunut nisäkkään luonnollisesta tarkoituksesta elämässään, eli jatkumisessa.

Se on ihan jotain muuta, jonka vain itse tietää eikä sille sanoja vielä löydä.

Luulevat jotkut tietenkin, että epäonnistumiseni tarkoittaa jotakin rahaan ja omaisuuteen liittyvää. Ei ei lapsukaiset. Minä vähät niistä välitän täällä sisälläni. Omaisuudet ovat yhtä lahoavaa materiaa kuin tämä kehoni, joka varjoja auringon edessä esteisiin heittää.

Joskus minä sen selitän, mutta nyt ajattelen muuta.

Istuin pitkään erään aution hirsirakennuksen rappukivellä. Se on rakennettu vuonna 1905. Tuo vuosiluku, josta osa on kulunut ajassa pois, on kaiverrettu sen nurkkasalvokseen. (Kuva ylinnä)

Se on minun äitini lapsuuskoti. Töröttää raiskatun metsän keskellä yksinäisenä, hyljättynä ja rikkonaisin ikkunoin kuin Oiva Arvolan surullinen saaga irtireväistynä kokonaisesta kertomuksesta. Kuin kirjan sivu mätänemässä kuloheinikossa ilman muita sivuja.

Mökkiä ympäröivät metsät on joku muu hakannut, paiskonut nurin ikuisen tuntuiset kuusikot, kuljettanut ne pois ja käärinyt rahana taskuhinsa. Sääliä tuntematta, itkun itkua itkemättä. Niin kuin niin monen maan lapsosen maisemat joista olen aina ollut sanomassa, jota asiaa aina olen kironnut.

On kuin oma äitini raiskattaisiin aina ja aina uudestaan kun maaemo revitään juuria myöten tienvarteen.

Äiti minun varjoni alun tänne on rakentanut, metsien varjoissa synnyttänyt ja kasvattanut. Isä antoi vain siemenen, lahjoittaen vain muutaman hetken polvellaan tai metsäreissuilla kannonnokassa. Kunnes kuoli hänelle täyden-, mutta minulle kesken jääneen matkan. Jäi kysymättä muutama asia, ja niitä joskus tuuleen täällä kuiskailen. Ehkä tuuli joskus vastaa, en tiedä. Pohdin jo etukäteen, olenko sillä hetkellä oikein päin asettunut? Tuuleeko sen pienen hetken otsaan vai sydämeen? Kuulenko, kun  melkein kuuron vasemman korvani taakse saapuu hentoinen kurahdus kuin isä piippunsa varresta imaisisi?

Isästä muistona ne ehkä riittävätkin, mutta miksi tämä kaipuu?

Se on iso kysymys jota Ruotsin Kaarle Kustaakin puheessaan kertasi. Hän on isättömänä kasvanut aatelinen, mutta niin vain isän kaipuu lyö lävitse kaiken sen loiston ja rikkauden joiden hohto tuosta tiedosta himmenee maanmudaksi, lahoksi lepäksi tikkojen kolota.

Istuksin siis siinä rappukivellä. Mitäs siitä muuta syntyy kuin vain muistojen huljuamista aivolohkosta toiseen.

Mutta että osaa puristaa rinnasta ne muistot! Se on fyysistä kipua joka ei kuitenkaan enää itkuksi asti kanna. Ei kyyneleen kyyneltä poskelle herahda ja jos peili olisi, katsoisi sieltä vain jäykät, ilottomat vanhan miehen kasvot. Ehkä sitten illalla, omalla mökillä, yksin ja maailmaa muuta ajatellessa...

Minun äitini oli legenda eläessään, ihminen jota ei kukaan voi niin suuresti kunnioittaa, että se olisi liikaa. Hän oli myös lukuisten veljieni ja siskojeni äiti, mutta siinä kivellä istuessani ajattelen  itsekkäästi hänen olleen vain minun äiti, ihan oma jota kuolemankaan kanssa en tahtoisi jakaa.

Ehkä tämä juonne on sitten toista ääripäätä tunteelle, jota isänkaipuussani tunnen?

Äiti piti siis jakaa kymmeneen osaan.

Jaksoiko hän sillä kymmenyksellään olla täysi äiti jokaiselle lapselleen? Tasapuolinen hän osasi olla, mutta että täysi äiti jokaiselle sillä kymmenysosallaan...?

Voi äiti, voi äiti miten elävänä sinä muistossani kuitenkin olet.

Ja isä. Miten suoraryhtisesti sinä minusta poispäin aina olet menossa, ja kuinka olisin tuon selkäsi taakse tarvinnut niin usein kömpiä piiloon pahaa maailmaa, joka mustin polunpääsilmin peltoläntillemme kuusikoista kurkisteli.

Paluumatkalla äitini syntymämökiltä kävin katsomassa aurausvältin joskus esiinnostaman mustan kiven. Olin ennenkin sen äärellä pysähtynyt ja mieleni kynällä siihen syntymä- ja kuolinpäiviäni kirjoittanut. Tuon kiven minä haluaisin tuhkauurnani päälle muistopaadeksi laitettaman.

En ole vielä muistokirjoitusta sitä varten laatinut, mutta tiedän, että siinä pitää mainita myös äiti ja isä, ja että se pitää sijoittaa oman syntymämökkini jo tuhoutuneelle paikalle.  Mustan hautapaateni päälle voisi kiinnittää alinna olevassa kuvassa näkyvän, kauniin metsänkiven kuin muistutukseksi siitä, että on sen alle haudatun kuolleen elämässä myös väriläikkiä ollut.

Perheet ja lapset; mitäs sitä ihmisen varjo eläessään muuta.

Taavetin tähteen ja Koljatin otsaan

Daavidin tähti toi jälleen valoa pimeyteen israelilaisten saartotoimien nimiin.

Ulkomaailma yritti törkeisiin, humanitäärisiin syihin vedoten viedä hieman mutusteltavaa pikkuriikkiselle, hiekkaan pommitetulle kansalle merenrannan pottumaan kokoisella läntille, hiivasienitulehdukselle haisevan Israelin jalkoväliin.

Mites päin menikään se Taavetin ja Koljatin kivilinko-tappelus sitten kauan sitten "Luvatun Maan" kamaralla? Julmetun suuri Koljatti oli filistealainen, useiden piruperkeleiden sisäsiittoisuuden tulos ja Taavetti pikkuinen israelilainen, punaisessa meressä itsensä pesaissut eli puhdas etniseltä taustaltaan ja kansalaiskelpoinen maineeltaan, niinkö?

Kirjoittiko silloinen Jari Tervo tämän sadun Samuelin nimimerkillä vai runoiliko aikansa sankari, kakkosnelosen Jack Baueriin verrattava Taavetti itse koko hupailun?

Sama se saatana sille, mutta nyt näytelmän osat ovat ainakin nurinniskoin mikäli Israelin koljattimaisesta olemuksesta mitään voi päätellä pikkiriikkisen Gazan alituisesta moukaroimisesta.

Nyt siihen sotkettiin ruotsalaisetkin, ja turkkilaiset sekä muutama muunmaalainen soutuveneissään kohti kiellettyä aluetta. Tuskin Amerikkakaan tällä kertaa kykenee pitämään rauhankyyhkysen verellä pehmoisia pesuja kauhovat kouransa aloillaan.

Perkele näehin kanssa. Helevetti jos olisi olemassa niin kaikki maailman uskonsoturit eikun sinne tulihtaa pitämään! Minä voisin tulla pitämään ovia sepposen selällään.

Ruotsalainen kirjailija Henning Mankel,  jos hän selviää tästä seikkailustaan hätäapulaivalla Gazaan, kirjoittaa sitten varmaankin uudeksi koko Taavetti ja Koljatti tarinan. Sitä sitten luetaan kirkoissa ja kasarmeissa muutama sata vuotta kunnes on aika taas katsoa, kuka kukin on. Mutta voipipa olla, että atomipommi pömähtää sitä ennen ja sitten ollaan kaikki kaiken tämän typeryyden tavoittamattomissa. Amen.

Onnellisuuden yhteiskunta

Pekka Mykkäsen kolumni aamun Hesarissa käsittelee "Onnen taloustiedettä".

Ajattelin heti, että lukeekohan valtionvarainministeri Jyrki Katainen tämän jutun, ja jos lukee, meneekö siitä yhtään hänen kovien arvojen aitaaman maailman sisäpuolelle, niille sijoille aivoissa, joissa rahasta ei ymmärretä yhtään mitään. Onko hänellä sellaista aluetta päässä olemassakaan?

Hän kyllä osaa sanoa olevansa niin "onnellinen, niin onnellinen" tietyissä yhteyksissä, mutta kun ne vuorosanat tupsahtelevat löysästi kuin Heikki Kinnusen lököttävistä verkkareista pieru hänen kysellessään onks Viljoo näkyny.

Tai miten Mykkäsen kolumnin lukeminen vaikuttaa pöhöpohatta Nalle Wahlroosin ja kaltaistensa aivotoimintaan, vai herättävätkö tämänkaltaisten juttujen otsikotkaan materialla käyvien lajitovereidemme aivojen impulssiviidakossa suhahtelevien dollarikuvien sekaan minkäänlaisia värähdyksiä? Ovatko he kuin minä urheiluosiossa, joka kääntelen niiden kohdalla paksua lehteä kuin uneen vaipuisin ja havahtuisin vasta kulttuurisivulla olevan kirja-arvostelun otsikkoon?

Sama se sille, mitä yksittäinen poliitikko tai materianahnehtija mistäkin ajattelee ja kuinka hän toimii lehteä lukiessaan, mutta jos hän sattuu olemaan koko valtakunnan kirstunvartija ja mukana haaveilemassa samanmielisten kanssa koskaan päättymättömän talouskasvun maailmasta, niin silloin sillä on merkitystä.

Yksityishenkilönä Jyrki Kataisen lehtienluvut ja lausunnot olisivat siis silkkaa kukkuluuruuta lapsille, mutta Valtionvarainministeri Jyrki Kataisen eivät missään nimessä. Hän leikkii siinä roolissa vakavilla asioilla kun sanoo olevansa ehdottomasti lisäydinvoiman kannalla, ja että sille tielle ei olisi olemassa edes päätepysäkkiä vaan koko maa täytyy niillä laitoksilla täyttää ”turvataksemme jatkuvan, päästöttömän tulevaisuuden lapsillemme.”

Minun lapsilleni hänen konsulteilta tilaamansa tulevaisuuden visiot eivät toivottavasti tule koskaan olemaan itsestäänselvyys. Varsinkaan, kun luin samasta lehdestä jutut jotka käsittelevät omistusasuntojen pian koittavaa vapaata vaihtamista elinikäiseksi lisäeläkkeeksi jolloin vakuutusyhtiöt pääsevät tekemään kodeilla raakaa businesta, niin minun tulevaisuuden kuvitelmat kulkevat juuri siihen suuntaan, jossa ei häiventäkään tavallisen ihmisen osalle onnellisuudesta tule olemaan. Saatika että "punainen tupa ja perunamaa"-idylli olisi enää edes sadunkerronnassa luvallista.

Kotipesä

En ymmärrä pallopeleistä juuri mitään. Jalkapallostakin vain sen verran, että pallonpotkijoiden puolet erottaa erivärisistä paidoista, ja että se (pallo) on pyrittävä potkaisemaan vastustajan maaliin vaikka potkaisijan  jalka lentäisi polvinivelestä samaa matkaa.

Sen olen ymmärtänyt, että pesäpallo-nimisessä juoksenteluryyhellyksessä on kuulema kotipesä jonne pyritään veri päässä hylskyen kenttäalustaan hieraistujen ympyröiden kautta. Itse se pieni (keltainen?) pallo, joka kokee ilmeisen kovia puisen mailan mäjähdellessä sen pyöreisiin kylkiin, lentelee ryntäilijöiden syöksyilyn aikana kentän yläpuolella. Vai mitenkä se menee?

Yhtään peliä en eläissäni ole alkua pitemmälle seurannut, saatika pelannut, joten pelisäännöt ovat minulle tuntemattomat. Ja vaikka asuinkin moniaiset vuodet Siilinjärvellä, joka tunnetaan yhtenä pesäpallon savolaisena kehtona Mantunmonttuineen ja sopupeleineen, ei pesäpallopelien hurmos kovaluista kalloani päässyt huumaamaan.

Kuten kaljunalustani ei huumaa enää mikään muukaan markkinameininki grillimakkaroineen ja mäyräkoirineen. Minulta puuttunee siis niin pelisilmä kuin pelihimokin? Olenkohan jotenkin epänormaali?

Mökkeilykesän aloituspäivinä korjasin kuitenkin aiemmin puussa olleen lintujen reilunkokoisen pöntön (4h+k, sauna + parvi). Sitä asusteli takavuosina ainakin talitiaiset, mutta nyt luulen, että kirjosieppo valtaa sen itselleen. Riippuen sekin siitä, hyväksyykö läheisen pihakoivun yhden huoneen ja keittokomeron pöntössä asusteleva sieppopariskunta toista samaa pikkulintulajia samalle kärpäsateriareviirille.

Kuten kuvasta ylhäällä näkee, asensin pöntön 1990-luvulla, erään aprillipäivän aattoiltana palaneen hirsisaunani pihapiirissä edelleen muistona törröttävän savupiipun nokkaan. Saattaa kuitenkin käydä niin, että joudun tyrkkäämään piipun nurin lähivuosian, ettei se kaadu itseksensä kenenkään niskaan.

Mutta kotipesä pitää tinteillekin järjestää kun maailma ympärillä muuten raiskaantuu asumattomaan kuntoon pienempien olla ja eleä.

Tällä tarkoitan sitä, että jokainen kerta, kun palajan synnyinseudulleni, on hehtaari tai kaksi, joskus kymmeniä hehtaareita entisiä sielunmaisemiani murskattu sellukattilaan vietäväksi. Nämä savotat aloitettiin kertalinttuulla satojen hehtaarien aukkohakkuuksilla ja soiden järjettömillä ojituksilla 1960-luvulla enkä lakkaa koskaan kiroamasta tätä perkeleellisen väärää mallia, joka sotien jälkeisessä metsätalouspolitiikassa pääsi valloilleen.

Sen haavan syvyyttä, jonka lapsuuden puiden särkeytyminen kulutusyhteiskuntien moolokinkitoihin on aiheuttanut, ei ennen itsekään tajunnut, ennen kuin alkoi niistä unia nähdä ja kun kaikkien voimakkaiden tapahtumien yhteydessä mieli alkoi kuljeskella, kuin turvaa hakien, kuusikoissa ja lehmipoluilla kuin se pieni poika, joka kerran minäkin olen ollut.

Ja kun niissä unissaan muistaa melkein kaikki kuuset, männyt, suuret haavat ja koivut tuulenpesineen mummolaan tai muualle menevien polkujen varsilta...

Pyöreälläkin ruokapöydällä on reunat

Pentti Saarikoski aloittaa kirjansa "Euroopan reuna" (Otava 1982) kuin hän kirjoittaisi EU:n tukipaketista Kreikalle keväällä 2010:

"Sanokaa minua miksi haluatte, ei minulla ole oikeaa nimeä, niin kuin ei kissoillakaan ole, minä kyllä nimittelen niitä, että Herakleitos, Kleopatra tai Birgitte Bardot, mutta se ei auta, sillä kun kutsun Herkaleitosta syömään ehtii Birgitte Bardot ennen häntä, Herakleitokselle jää vain tähteet, jotka hän saa jakaa Kleopatran kanssa."

"Uusi Eurooppa"-hiekkalaatikko on vasta jokusen vuoden ollut etsimässä "yhteistä tulevaisuutta" ja jo nyt se näyttää siltä, kuin purkutuomion saanut vanha varastorakennus jonka sisään kymmenien vuosien saatossa on kannettu räjähtämättömistä kranaateista lähtien kaikki, mikä ihmisharakan silmissä on näyttänyt tarpeelliselta.

Sitten, kun tämä hässäkkä omalle kontolle pelattavaksi luotettujen eurojensa ryypänneen Kreikan ja muun Euroopan välillä on ohitse, voidaan ajatella kuin Saarikosken "minä" samaisen "Euroopan reuna"-ajatuksenvirtansa loppulehdellä, palattuaan tyhjätaskuna kierrokseltaan Dubliniin:

"Samalla tavalla rupeaa ainainen liikkeellääolo tuntumaan levolta, kun liikkeelläoloa kestää tarpeeksi kauan, kuten Herakleitos sanoo, että muuttuen se lepää, ja Jeesus sanoo: Jos teiltä kysytään, mikä on isänne merkki teissä, vastatkaa, että liike ja lepo. Vaikka karjamarkkinat on poissa, eikä Scotch Housea ole enää, Dublinissa kaikki on entisellään, tämä on sellainen kaupunki että vaikka kaikki talot revittäisiin ja rakennettaisiin uudet talot tilalle, niin kohta olisi kaikki taas entisellään."

65 vuotta sitten Euroopasta ei ollut jäljellä kuin kappaleiksi murtuneet reunat. Kaupunkien talot törröttivät rankoina tai kumpuilivat soraläjinä sen kamaralla. Ihmisen irtipäästämät tuhovoimat olivat murskanneet kaiken allensa, eikä sitä itkuntyrskeen määrää kukaan tässä ajassa elävä voine käsittää, joka raiskattujen, kotinsa ja kaikkensa menettäneiden ja muuten särkyneiden ihmismassojen joukoista kuului. Voiko tuota aikaa osata edes kuvitella se, joka sitä ei paikanpäällä, vaeltelevien laumojen seassa ole ollut itse kokemassa? Nyt kaikki on rakennettu uudestaan, vain muistoiksi on joitain pommien silpomia paikkoja jätetty rapistumaan ja holokaustista muistuttamaan ovat omat kivipaatensa pystytetty.

Eikö täällä vain haisekin sama vanha entinen ahneen ja ympäristöään tuhoavan lajin riekunta? Kuin toista maailmansotaa ei olisi ollut olemasskaan?

Nyt eurooppalaista sotaa käydään pyöreän pöydän äärellä Brysselissä. Ammutaan rahaa taivaalle ja jos epäonnistutaan, visuaalisesti havainnoitavissa oleva jälki ei ole niin hirveää kuin tykeillä aikaan saatu, mutta itkuntyrskettä se ei silti voi estää.

Ja voihan tällaisista vähintään nyrkkitappelu syntyä osapuolten kesken, joka sitten laajenee poliittisiksi murhiksi, teatterilaukauksiin rajoilla, kenraaleiden turpienpieksännäksi NATO-kokouksissa, Venäläisten vittuiluiksi Kremlistä...

Äitienpäivänä vuonna 2010

Tämän, lasten askartelemasta taideteoksesta ottamani valokuvan kera kaikille äideille ihonväriin, etniseen taustaan, uskontoon tai uskonnottomuuteen tai mihinkään ihmisen kehittelemään ismiin sitä kylkiäisenä liittämättä oikein hyvät äitienpäivätoivotukset.

Taulun pohja on 55 vuotta vanha laipiohalteksin pala ja kukkien terälehdet puulla lämmitetyn uunin miedossa jälkilämmössä kuivatettuja appelsiininkuoria.

Eläkerahastot ydinvoima- ja öljytuhojen heijastuksessa

Iineksen "huijarilukkoseppäkin" se lähti eläkkeelle, eli siellä keskustelussa mentiin jälleen aiheesta kolmanteen. Viittaan pykineellä ja pahasti haljenneella sormellani Ikkunaiineksen blogiin: http://i-iines.blogspot.com/2010/05/varkaita.html

Mikäpä se siinä. Ei käy keskustelut yksioikoisiksi Iineksen keralla. (Paitsi ehkä joskus kun muutama harva anonyymi  "riehaantuu").

Sitä minä vain tässä otvaelin kotvasen iteksein, että Iineksen vakiokommentaattori ”Tapani” natisee eläkkeistä ja niiden riittävyyden peloistaan ihan suotta. Kiitos siitä silti; sainpahan täten aiheentynkää kirjoittaa kun ei satu unettamaan. Lyhyesti kommentointi Iineksen aiheen alle olisi ollut mahdotonta, joten väännän tortun omalle alustalleni.

Tämän hetken eläkeläisillä, eikä tulevillakaan ole hätä päivää. Heidät (meidät) voitaisiin vaikka syöttää juottaa pukea hoitaa kuntouttaa ja paikata hampaatkin niillä varoilla, joita rahastojen ekonomistijellukoiden sijoiteltaviksi jatkuvasti valuskelee. On kai siellä tätä "puskuria" jo peräti 125 miljardia -vai mitä se oli? Ja koko ajan eläkeläisiä kupsahtelee saataviaan kuittailemasta hautausmaiden uumeniin.

Se, että jotkut kolmi-nelikymppiset vänisevät, että "meidän rahoilla" ne muidenkin isit ja äidit eläkkeellä olostaan levein leukaperin nautiskelevat, on vain eduskunnan pää-äänenkannattajaa Ilta-Sanomia lukevaa siideri- ja lattekansaa. Siitä mölysakista, josta kuitenkaan ei barrikaadeille ole, ei tarvitse vittujakaan välittää. Itse syövät tätä maapalloa niin että rouske käy samalla kun ökymaastureidensa avoimista sivuikkunoista  limupulloa ja pitsanpalasta tienvarsille lentää.

Kuinka monta mulkkausta kaikki suomalaisetkin eläkerahastot ovat vuoden 1962 jälkeen saaneet kokea? On revalvoitu, devalvoitu, emutettu ja lopuksi pantu markka lihoiksi, eli ”Tapanin” "vaihtotalouteen" viitaten, ei edes päikseen vaihdettu se euroksi. Kurssin kyllä  näki jo alusta asti K-Raudan hyllyjen hintalapuista, saatana.

Ja koko ajan on joku tai/ja jotkut pelanneet eläkerahastoilla(kin) pelejään kansainvälisillä pelilaudoilla, joille tavallinen eläkeläinen ei edes korkokorokkeen kanssa yllä vilkaisemaan. Siinä on ehtinyt mennä nurin pyppiä, syppiä, kansaa ja ekaa niin, ettei sukupolvi ole ehtinyt edellisestä mylläyksestä toipua. Yksi helvetin Rovaniemellä syntynyt Penakin (in cactus) on kourinut fryckmanien ja uotien kanssa maaemomme persettä niin syvältä, etteivät geologitkaan tutkiessaan uraaniesiintymien sijainteja ja muita timanttipiippuja Valtion käskystä joutessaan.

Siis sama se perkele mikä ei taskuissa kilise, köyhällä.

Itsekin kävin eilen sydänfilmissä kun on ahistanut kuin Jeesuksen seuraajaa Jussi Parviaista jo pidemmän aikaa. Eikä johdu Kreikasta, saatana. Kreikkaan ovat suomalaisetkin tyhjänkulkijat jo kauan tärväämään suunnanneet, mutta minnepä ovat silitelleet sinne kuljetellut rahareppujen sisällöt nämä Pythagoraan ylväät viininlitkijäjälkeläiset? Aigeian aaltoihinko?

Hah, ei sen kummempaa kansaa helleenit ole kuin skandinaavitkaan, nunnukanunnukanaijaannaijaan, nununkanunnuka.... Matkailijoiden manit sileeksi vain kuin Pallaksen Kansallispuisto ympäristöministeriön siunauksella, että turistit pääsevät nauttimaan kosteasta.., äh, "koskemattomasta" Lapin "luonnosta".

Voi meitä sumutettujen tuntureiden gorilloja.

Jokatapauksessa länsimaisella kulutusihmisellä hätä on ihan jossain muualla kuin Kreikkalaisten konkonenien nenunpyyhkeissä tai minkään valtakunnan eläkkeidenmaksukyvyssä.

Hätä on ihan heti ajateltuna Meksikonlahdella, Nigerian suistoalueella -tai Siperiassa hantienrippeiden elinalueiden laajoilla öljytuhoalueilla. Kuin se on myös risupakettiministereidemme kaavailemissa metsiemme köyhdyttämistalkoissa, ja ylipäätään tässä eurooppalaisamerikkalaisessa paskassa jossa kaulaamme myöten uiskentelemme. Eivätkä venäläiset sen enempää kuin aasialaisetkaan kulutusvimmaan huijatut yhteiskunnat maailmaan iskettyjä haavoja käy parantavasti nuolemaan. Ne ripottelevat omat suolansa niihin kunnes saavat samat aseet viiltelyyn...

Todellinen hätä on läsnä kaiken kaikkiaan sokean pisteensä ydinvoiman "lisärakentamisessa” saavuttaneessa ihmislajissa. Tätä ei niin paljoa kukaan sano, että se lööppikimaran hohteen kaduntuketelineissä voittaisi. Ei edes P. Linkola.

Valtionvarainministeri J. Katainen: "Lastemme tulevaisuudesta huolehtiminen..", phoh!

Huolehtiiko maailmasta ja sen tulevaisuudesta jonkun mielestä yhteiskuntien (demokraattistenkaan) edustuslaitokset yhtään sen kauaskantoisemmin kuin mitä yksi istuntokausi kestää?

Tässä on ihan sama alkaa rätnäilemään yhtä typerän yksinkertaisia kuin Havukka-Ahon ajattelija. Miettiä vaikka, mihin v*****n ne kaikki kiululliset spermaa joutuu jota noin miljardi maailmanmiestä joka sekunti itsestään tavalla tai toisella irti hinkkaa...

Vappu 1.5.1970 ja 1.5.2010

Työväen juhlan aikaan, vappuna, kuuluu lukea työväen lehtiä. Käsiini ei sattunut tuoreempaa, joten selaan tasan 40 vuotta sahanpurueristeissä levännyttä Kansan Uutiset-sanomalehteä.

Mietin tätä lehteä selatessani, mikä toimissamme neljänkymmenen vuoden aikana on muuttunut, ja voiko  ihan äsken ollutta tämän lehden jo unhoon painuneiden uutisten välittämänä mieleensä hahmottaa. Muistanko itse, millaista oli vuonna 1970? Mikä on työväenlehtien asema tänään? Ilmestyykö niitä enää muiden aatteellisten "työväenpuolueiden" kustantamana,  kuin kokoomuksen?

Se ainakin on muuttunut, että nyt jokaisella yksityisellä kansalaisella on klikkausvälineet luulla itsestään ihan mitä lystää.

Vappuiset kulkueet ovat jo menneiden vuosikymmenten agitroppia, Berliinin muuria ja Kremliä. Tuntuu kuitenkin, että yhtäkaikki ihmisten vaellus viinakaupoissa ja tavaratalojen hehtaarihalleissa ajaisivat saman asian. Eikä oikeastaan Kremlkään minnekään ole kadonnut. Uudisisännät siellä vahtivat tuimin, epäluuloisin silmin tiilihirviön entisten isäntien katseiden polttamista rei´istä maailmaa, jonka petollisuus on ilmiselvää, ja jota kohtaan voi puolustautua vain ja ainoastaan epäilemällä, lähettämällä vakoojia kaikkialle ja käymällä harjoitussotia sekä varustautumalla sotaan kaikkia vastaan.   

Senkin tässä tajuan, että massatoiminto, joka saa meidät kokonaisina ihmistokkina  markkinatorien kivikäytäville jotokselle lähtemään, on nyt jalostuneempaa, siitä on saatu tuote, suorastaan brändi. Jostakin tuntemattomuudesta on ojentautunut kaikkivoipa, näkymätön käsi joka on saanut ihmisten taipumuksesta joukkopsykoosiin hallitumpaa. Tämän jumalista suurimman, globaalin tuntemattoman haltuun on antautunut aivojen stimulointia tutkivat yksiköt ja "eettisesti valveutunut" lääketiedekin. Nyt mainoksilla voidaan täsmäohjata suuria massoja hankkimaan tuotteita joilla he eivät mitään tee, mutta kun aivoista tuntui tuotteesta tehdyn mainoksen nähtyään kovin hyvältä niin ostinpahan.

Silloin tällöin tapahtuneet pyrähdykset marssimuodostelmiin vappuina ja rauhanmarsseilla on saatu jokaisena viikonpäivänä tapahtuvaksi  liikehdinnäksi. Ihminen ei tunne elävänsä, ellei se kaikkina vuorokauden aikoina saa ostaa jotain. Eli kuluttaa kuten hienosti sanotaan. Valtavien markkinavoimien hypnotisoijat ovat riemuissaan siitä, kuinka auliisti, nyreksimättä ja sivuilleen potkimatta lypsettävät käyvät kassajonoihin tyhjiin imettäviksi.

Politiikassa jokin on pysynyt samana. Kuin vapulta 40 vuotta sitten, kertoo "Ilmarin" pilapiirros tämänkin vapun tilanteen puolueiden kesken. Molempien ilmapallojen haltija voisi olla minkä tahansa puolueen pääjelttana, mutta kuinka osuva se onkaan nykyisten Perussuomalaisten (ent. SMP) ja Kepun (ent. Maalaisliitto) kohdalla. Ukkojen ulkoinen olomuotokin on tismalleen sama.  Hah hah haa! Persujen pieru ilmapallossa on maahanmuuttopolitiikkaa ja roskalavallinen verbaaliakrobatiaa ja kepun alakukoisuus, suorastaan toivottomuus kompastelee puolueiden vaalirahoissa ja huonosti soirotetuissa lautataapeleissa.

Sitten on tämä uutinen yhdestä maailmalla käydystä verityöstä, pienten maiden sotatantereina ja aseiden koekenttinä olosta joiden maaperällä, ihmismassalla pohjustetulla alustalla suurvallat testaavat yhä hirveimmäksi kehiteltyä sotakoneistoaan. Kokonaisten ihmispopulaatioiden jauhautuessa lihaluumurskaksi, sen ohessa tuhotaan myös kammottavin myrkyin ja napalmiammuksin koskaan ennalleen palaamattomaan kuntoon koskematonta luontoa, viidakkoa jota ei voi tuoda, ei viedä. Paitsi Stora Enso, UPM ja muut monikansalliset teollisuusjätit: Tikku kerrallaan tehtaiden uumenissa massaksi jauhamalla. 

Vuonna 1970, 11 vuotiaana en vielä osannut itse hahmottaa maailmantilannetta Aasian tuolla kolkalla, Kambodzassa. Nyt se asia on käynyt minulle läheiseksi, miltei jokapäiväiseksi kosketukseksi sieltä tulleiden pakolaisten ansiosta. Eilen illallakin tein teksinkorjausta opiskelijoille, jotka pääkaupunki Phonm Phenhistä  joutuivat kolme vuotta sitten lähtemään pakoon Pol Potin entisen kenraalin johtamaa nykyhallintoa.

Onko siis Vietnamin naapurissa mikään muuttunut? 

Väkivalta ja kansalaisten kiduttaminen, painostaminen diktaattorihallitusten alamaisiksi tapahtuu nyt mittaamattomien, kansalaisilta ryövättyjen omaisuuksien turvin rakennettujen demokratiakulissien suojissa. Se on valtioterrorismiksi jalostettua polpotismia jolle näkymätön käsi ojentaa maailmanmerien ylitse myös lisävaluuttaa ohjaillen näin näiden pikkuvaltioiden pikku diktaattoreita, nimenomaan Kambodzassa pääministeri Hun Senia. Ja jos jokin menee pieleen, suojeleva isosetä antaa heille turvapaikan kainaloisessaan.

Mitä tapahtuu Thaimaassa tänään tapahtuu huomenna Kambodzassa ja muissa pienissä Aasian valtioissa kun kansalaisten mitta tulee täyteen. Verta, hikeä ja kyyneleitä.., kaikkihan tietänevät jo tämän kaavan?

Ydinvoimarintamalla vappuna 2010 on tilanne kuin entisessä Tsekkoslovakiassa 40 vuotta sitten. Suomineito makaa rähmällään ja sitä höyläävät takaapäin markkinavoimat ydinkulleineen ja uraaniputkineen. Tuohon karttaan pitäisi säätietojen lisäksi merkitä ne alueet joissa säteilemätöntä tilaa ehkä olisi vielä seuraavankin 40 vuoden kuluttua.

Meille, eurooppalaisen nykypäivän esimerkkinä, Tsekkoslovakian pyyhkiydyttyä historiaan, rakennetaan ja tullaan rakentamaan lisää ydinvoimaa. Ovat unohtuneet Tshernopyl 1986 ja Three Mile Islandin ydinvoimalaonnettomuus 1979.

Mitästä pienistä! Pämmäytettiinhän oikein tarkoituksella pari latinkia Japanissakin 1945 eikä niissä kuollut kuin muutama satatuhatta ihmistä. Syöpää ja muuta lieveilmiötä suolenmutkiin aiheutuu ruisleivän syönnistäkin, älkää nyt hyvät äänestäjät sekoittako niitä ydinvoimaan.

Olkaamme siis mielettömän onnellisia, että hallituksissamme on pienten lasten isiä päättämässä ihmiskunnan tulevaisuuden riskitekijöistä. 

Kansan Uutisten viimeisellä sivulla vappuna 1970 on annettu ääni työväenliikkeen silloiselle veteraanille, 1918 kahinoissa punaisten esikunnassa kunnostautuneelle, Hämeenlinnan ja Tammisaaren vankileireillä karaistuneelle 80-vuotiaalle Väinö Syväselle Hauholta.

Syntymäpäivähaastattelussaankin hän pysyy uskollisena aatteelleen, ei kakistele puoleen eikä toiseen. Luottaa järkähtämättä aatteeseensa ja siihen, että on toiminut oikein ja toimisi uudestaan samojen ajatusten siivittämänä jos elämä pitäisi kelata uudestaan.

En ota itse nyt kantaa siihen, kuka ja ketkä toimivat oikein tai väärin Suomessa vuonna 1918, mutta vakaumusten miehiä ja naisia ei enää ole olemassakaan kuin syvällä Innasen Martin tauluissa.

Se voi olla jopa hyväkin asia.

Ajattelen toimittaja Maarit Tastulan haastattelussa (24.4) filosofi Maija-Riitta Ollilan esittämää kysymystä, että miksi miehen pitää mennä läpi vaikka harmaasta kivestä, miksi ei voi tunnustaa erehtyneensä ja korjata kurssia kun näkee, että pieleen menee?( http://areena.yle.fi/video/929988 )

Tämä kysymys olisi hyvä esittää koko ihmiskunnalle vappuna vuonna 2010.