Eikka oli aikansa kuuluisin narsisti joka siihen lampeen hukkui, josta kuvajaistaan katseli, kuten muutamia kymmeniä vuosia myöhemmin kollegansa, narsistien narsisti Pentti Saarikoski. (Saarikoski luonnehti itseään murrosiän päiväkirjoissaan häpeämättömästi narsistiksi.)
"Ah, vuodet ne käy yhä vaikeammiks´ ja haaveet ne käy yhä haikeammiks´ ..."
Narsismi ihmisen persoonan erityispiirteenä on tärkeä työkalu kun hän lähtee kansakuntien keulakuvaksi. Rajat sille on kuitenkin asetettava ja ylitsepursuavat rönsyt poisleikattava muiden toimesta.
Paavo Väyrynen on hyvä esimerkki tästä demokratian erityispiirteestä jossa on elettu varomaan yksien nousemista ylitse muiden silloin, kun politiikan karikot eivät sitä välttämättä vaadi. Kekkonen oli siis välttämätön paha, jota aikakauden johannekset eivät ehkä ymmärtäneet.
Niinistön, Vanhasen ja Kanervan kaltaiset narsistit ojentautuvat ruotuun muutamalla ilkeämielisellä, typeryyksiin sortumisesta kertovalla lööpillä, ja siinä roskalehtijournalismi on toistaiseksi tarpeellisuutensa osoittanut. Muuta hyvää en lööpeistä enkä niiden takaa koskaan löydä, mutta tässä kohtaa annan vähän periksi koska jos aikakausi, jota eletään, on typeryyttä tulvillaan niin kai se kioskien telineissä parhaiten saadaan myös siltä näyttämään.
Runoilijoiden ja muiden humputtelijoiden narsismi (en tarkoita sitä, mitä he kirjallisuuden kautta aikaan saavat) pysyy yleensä merkitykseltään varsin vaatimattomissa mitoissa. Harva Rasputinin oloinen hullu enää kiipeää merkittävään asemaan muualla, kuin ajatollahien Iranissa tai Kim Il Jongin Pohjois Koreassa.
Václav Havel oli tosin runoilija ja kirjailija, mutta hänellä oli myös avuja, joita politiikassa tarvittiin aikana, jolloin hän Tsekkoslovakian johtoon nousi. Havel ei ole silti narsisti kuten oma Kekkosemme oli. Sellaista ei huo´u missään hänen esiintymisissään tai kirjoituksissaan. Hän on harvinaisuus maailman johtajistossa.
Asianajaja Markku Salo kirjoittaa "Varo narsistia" -kirjassaan toisen ääripään narsistien vahingollisuudesta täällä meidän kansalaisten joukoissa, perheissä ja työyhteisöissä. Se on suppeammissa piireissä yhtä ilkeää kokijalleen kuin kokonaisia kansakuntia sotatantereille tappotouhuihin kiihottavien narsistien toiminta.
Omaakin narsismiani mietin. Sitä vain on vaikeampi tunnistaa kuten Markku Salon kirjasta hyvin käy ilmi.
Ehkä narsismini näkyy parisuhteessa kompastelussa parhaiten. Tai koko elämäni parisuhteissa sillä olenhan kokenut niitä niin monia.
Olen miettinyt omaa itseäni "peiliä" edessäni käännellen joskus ankarastikin. Varsinkin, kun päällä on riita, jolle ei lopua tahdo tulla ja jos se on samasta aiheesta syttyvä kuukausittain kuin naisen kuukautiset.
Ehkä se samankaltaista onkin.
Miehellä kun kuukautisia ei ole, mutta mielenliikkeet vuosikymmenien kuluessa alkavat kiertää kalenterin kanssa samaa rataa: Maanantai ei mittään, tiistai ei mittään, keskiviikko ei vieläkään mittään, torstai on tyhjää, mutta perjantaina räjähtää, lauantaina mökötetään ja sunnuntaina sitten itketään...
Parhaiten tulen itse kuitenkin narsistin taivaista alas kun katselen ympärilleni, käsiini ja elämäntyöhöni ja kysyn hiljaa itseltäni, että onko sinulla syytä elvistellä millään aikaansaannoksellasi?
