Pois se minusta

Vähän isontelin edellisen blogikirjoitukseni otsikolla. Vaihdan sen ehkä jos mieleen juolahtaa käypäisempi.

Norjalainen kirjailija Karl Ove Knausgård on nyt kuuma nimi kulttuuriväen huulilla aivan kuin paljastuskirjallisuus olisi uusi asia. Vaan onhan jo hänen kirjasarjansa nimikin aika provosoiva.

Itse olen Knausgårdista lukenut vain arvosteluja ja lehtijuttuja, sekä yhden dokumentin katsonut, että siksikin hataralla pohjalla liikun ottaakseni häntä millään tavalla esille. Tänään vasta tilasin kirjastosta Knausgårdin "Taisteluni" 1. osan. Yritin siis häneen viittaavalla otsikollani vain väittää, että itse muka kykenisin täydelliseen avoimuuteen teksteissäni

En kykene. En osaa enkä uskalla olla niin rehellinen kuin pitäisi vaikka oma elämäni ei mitään suuria salaisuuksia sisälläkään.

Kenenkä elämä sitten sisältää?

Koko laji on luultavasti naurettavin, kummallisesti vaatetettuna hörheltävä ilmiö luonnon kiertokulussa. Kerrassaan merkillisen oudon mielikuvituksen omaava otus jonka on täytynyt keksimällä keksiä valtioidensakin nimiin salaisuuksia, että toisten valtioiden täytyy urakoida mielettömimmät urkintalaitteet päästäkseen  niistä perille. Sitten kun salaisiksi tarkoitettuja asioita löytyy, mutta myös salaiseksi tarkoitettu urkinta paljastuu, isot pojat ja tytöt alkavat nahistella kansalaisten päiden ylitse kuin ne olisivat hiekkalaatikolla lojuvia puunukkeja joilta voi päitä ruuvailla irti ja heitellä niillä toisiaan.

Ja koska muut eläimet eivät osaa mielipidettään meistä lausua, niin luulemme olevamme ylivertaisia näissä naurettavissa touhuiluissamme -vaikka sitten häpeämmekin jos meidät yllätetään myös ajatuksiltamme housut kintuissa.

Uutta näkökulmaa tavallisen miehen tai naisen elämään on silti vaikea enää saada kun meidät niin kappaleiksi on jo psykoanalyysien keinoin revitty (niin ainakin uskomme).

Ketä nykyisin kiinnostaisi lukea sata sivua siitä (kuin Kalle Päätalon kaapista tulon aikoihin), että seisooko minulla aamuisin ja joudunko sitä hävetessäni taittamaan kalulta niskoja nurin tai mielikuvittelemaan, kuinka joku työntää jääpurasta takamukseen että herkejäisi tojimasta? (KP kirjoittaa laajassa kirjasarjassaan tämän tyyppisestä häpeästään hyvin paljon. Hänen koko tuotantonsa kivijalka on valettu häpeän tunteista.)

Joka tapauksessa omasta elämästä kirjoittaminen on vaikeaa vaikka kuinka sen mitättömäksi tietäisi. Ei välttämättä siksi, etteikö itse voisi olla avoin kirja kaikkien lukea. Mutta jos kovin avoimena jokaisen silmille alati reuhottaa joutuu kohta avautumaan laajemmin myös lähellään olevista ihmisistä, heidän vaikutuksestaan omaan elämään, ja vaikein kaikista: Oman persoonansa (joka saattaa osoittautua hyvinkin vittumaiseksi) vaikutuksesta läheisiinsä.

Kynnys on siis iso ylitettäväksi. Ainakin preesensissä.

Olen yrittänyt silloin tällöin, mutta laihoin tuloksin. Jos kirjoitan itsestäni, joudun kirjoittamaan Puutarhurista -vaikeasta suhteestani häneen, lapsistamme sekä hänen sukulaisistaan jonka alueen ronkkiminen näillä Kainuun kunnailla olisi suuri synti ja häpeä sillä ikuisella perusteella, ettei muiden asiat kenellekään kuulu. Lisäksi kun kertomuksen edetessä nykyisyys alkaisi kietoutua menneisyyteen, vaikeudet vain lisääntyisivät, avattavat solmut tiukentua. Tulisi kirjallinen katastrofi. Ehkä maanpakoon pitäisi lähteä.

Kuinka kirjoittaa ilman itsesäälin nyyhkettä omista huonoista puolistaan? Entä kuinka kirjoittaa hyvistä puolistaan, ettei joku ottaisi sitäkin lyömäaseeksi?

Entä kuinka kirjoittaa toisesta ihmisestä hyvät ja huonot puolet niin, ettei kauna, viha tai imelä kehumien olisi läsnä?

Kuinka kirjoittaa köyhyydestä etteikö joutuisi hyvinvoivien, tai toisten köyhien tallottavaksi?

Kuinka kertoa rikkauksistaan, joka eivät ole mammonaa vaan vaikkapa vain lapset joita parhainpana elämässään pitää, etteikö siitäkin kateuteen joku olisi tukehtumassa?

Kuinka kertoa tästä rikkaudestaan niin, että osaisi valaista sen, miten raskas taakka se rikkaudessaan on tässä viheliäisessä markkinataloudessa jossa kaikki lasketaan rahassa, ja eritoten siten, että kirjoittamisella täten olisi myös yhteiskunnallista merkitystä?

Osasiko vantaalainen Mathias Rosenlund kirjoittaa äskettäin julkaistussa teoksessaan nykyköyhyydestä niin, että sen ottaisivat vallassaolijatkin käsikirjakseen ja sillä olisi merkitystä tulevaisuuden yhteiskuntakollektiiveissa niin, ettei kukaan köyhyyteen tarvitsisi sortua ainakaan järjestelmien rakenteellisten vikojen vuoksi?

Kykeneekö palkittu Knausgård kertomaan elämästään niin, että kirjoituksistaan löytyy muutakin kuin pelkkä hetkellinen viihdearvo ja se, että kustantajat hänen lisäksensä tuloja niillä tahkoavat?

Kykenikö Panu Rajala Katri-Helena-kirjallaan sanomaan muuta kuin että hän itse on ylivertainen mies?

Mihin sortuu Jari Tervon teksti muka-omaelämänkerrassaan?

Kalle Päätalo junnasi kirjoittamisen jaamantiellä kuin savotoilla aikoinaan ja taitaa toistaiseksi olla ainoa suomalainen kirjailija, joka onnistui siinä, mihin oli pyrkinytkin: Itsensä riisumiseen niin, että riisui samalla koko oman sukupolvensa pois häpeän kahleista, ainakin hetkeksi.

Sipellystä

Unessa keväisen järven jäällä saarnaan vaalealle naiselle:

alussa jumala taivaan
loi vasaran
mutta ennen kuin laatimansa käyttöohjeet tavasi
tempaisi sillä peukaloonsa

jumalattomasti suuttui jumala
imi peukaloaan
perkeleitä
saatanoita suupielestänsä paiskoi

vihassa suuressa
ryhtyi taikasauvaansa heiluttelemaan
ja
loi ilmakehän
loi meret, mantereet
loi luonnon
loi eläimet
loi paratiisin
sinne naisen, miehen,
istutti omenapuun
pyöräytti nurmelle
käärmekiepin

kuudessa päivässä valmista tuli

seitsemäntenä ryhtyi levolle
yhä särkevän peukalon
sujautti perseeseen
toisen suuhunsa
köllähti pilvipatjalle
käänsi maailmalle selkänsä
unohti luomistulokset
ja
-tuskat

Nousen istumaan sänkyni reunalle. Selkää, jota jo pari viikkoa kipu on repinyt, pitää varoa ja nousta asteittain ylös. Kietaisen kylpytakin alastoman itseni verhoksi ja hiihtelen keittiöön, lasken puurokattilaan vettä, kattilan liedelle ja lieden tehot isoimmilleen.  Napsauten vielä vedenkeittimen päälle ja jatkan matkaani jonka päämäärä on vessa.

Kusaisun jälkeen (kyllä äiti: huuhtaisin kätöseni kraanan alla) vapautan ulko-oven lukostaan ja avojaloin hipsin aamupostin hakuun kadun varren laatikkorivistölle. Veden ripse on kuin syyskuussa: lämmintä. Iso rusakonvötkylä naapuritolosten kohdalla ojassa ja toinen kauempana Klemetin tiensuulla. Joskus muinoin tuollaiset lihakimpaleet pihojen läheltä poksautettiin hengiltä ja pantiin pataan. Nuori mies ajaa polkupyörällä ohitse, sivuilleen vilkuilematta musta huppu pään ylitse vedettynä. Arvolla ja Anelmalla näkyy valonkajoa kaihtimen alta, piipposilla on vielä pimeää. Kuolleen Eemelin autiota taloa katsellessa apeus häivähtää mielessä, mutta vanhan Jorman katoksessa uusi Tojota odottaa vielä perinnönjakoa. Jorman luokse eivät lapset eivätkä lasten lapset vierailumatkoja tee, vain maksettu kotiapu ja joku helluntalainen jonka vierailufunktioita voipi miettiä.

Tiilitaloissa asuvat onnelliset perheet, sanottiin jo 70-luvulla.

Hipsin puiseen huusholliini. Lapset nukkuvat. Puutarhuri nukkuu. Paavovainaa kummittelee yläkerrassa ja kellarissa käynnistyy pohjavesiuppopumppu joka syöksee vesisuihkunsa kauas takapihalle: En ole vielä kääntänyt talviasentoon rossipohjan alla olevaa liittymää. Tällä järjestelmälläni otetaan kesällä puutarhaan ilmaiset kasteluvedet.

Vesi kiehuu hellalle. Ripottelen kaurat, lirautan maitoa sekaan ja hämmennän. Pienennän haudutusasentoon, suodatan kahvia kuppiin, ja toiseenkin. Kuuntelen kuuden uutiset. Levitän Hesarin pöydälle josta luen Talvivaaraa, Pekka Himasta ja Kongon mahdollista rauhanprosessia koskevat jutut tarkoin. Näistä artikkeleista havannoin yhtäläisyyden: Taloudellisten vahinkojen mittaaminen.

Puoli seitsemältä lapan kolmelle lautaselle puuroa. Panen kahteen voisilmän. Tarjolle leipää, voita ja maitoa. Kannan nuorimman pöydän ääreen ja herättelen isommat. Pörröiset päät ja uniset silmät; vielä niitä muutamat vuodet saan katsella jos edes kohtalaisesti elämä menee.

Déjà-vu; ihan kuin olisin elänyt jo kerran samankaltaisten kasvujen ylitse?

Missä olin, kun vanhimmat tyttäreni täyttivät 6 ja 8?

Tampereella.

Sonja lähti aamuisin Koivistonkylän ala-asteelle jonne oli vajaan kilometrin matka ja vain kolme rauhallista tienristeystä ylitettävänään. Soila jäi kotiin; esikouluun ei häntä viety, olikaanko sellaista? Silloinkin tein töitä kotoa käsin, olin läsnä, paitsi kun harrastajateatteri ja Tillikka tai Wienerwald kutsui.

On perjantai ja lapsilla lyhyet koulupäivät.

Puutarhurin Rellunpippanasta katsastussonni sanoi, että nelospytyn kohdalla tekee piikin päästömittauksessa. Vein auton Alille. Hän vaihtoi sytytyspuolan ja kun sen sai kuntoon, tilttasi lambda-anturi. Se olla vitumaisessa kolossa, sanoi Ali. Vaihdettiin myös ilmansuodatin ja öljyt.

Puhuttiin Alin kanssa Irakin asioista. Jos Bagdadissa räjähtää pommi ja jostain syystä vain kymmenen-kolmekymmentä kuolee, ei se ole mitään. Mutta jos 300 tai 500 kuolee, pommin lähettäjät taputtavat käsiään ja rukoilevat kuolemaa lopuillekin. Näitä karkuun Alikin joskus on lähtenyt; hänen elämässään lambda-anturiongelmat ovat pikkujuttu.

Kun kysyin sydän kylmänä korjauksen hintaa, Ali sanoi, antaa Valto viiskymppiä. Elä ny, sinähän olet tehnyt tämän kanssa töitä vaikka kuinka monta tuntia. "Ei mittä haitta, me kaikki tietä sinut, sinä auttaa monta mamu, tämä sulle hyvän kosto siitä." Ja sitten Ali nauraa kuin tuhannen ja yhden yön kaima Baba saatuaan rosvojen aarteet itselleen.

Minä siinä poskiani pyyhin kun pois loittonin.

Mirja

Lumi puissa, mättäillä, polulla ja maantiellä. Kaikkialla lunta vain. Roudattomaan maahan sataessaan ensilumi häipyy pian pois kuin mies, joka aikoinaan pistäytyi siittämishetken ja tupakan verran, hävisi yönpimeän taivasrailona kajottavalle tielle. Äiti ensilumeen kustuun reikään Mirjalle isää vertasi.

-Viimonen mahollisuus kai se mullen oli, sanoi äiti.

Äiti oli samoinkeinoin alkunsa saanut, ja hänen äitinsä. Sen kauemmas sukua ei selvitelty. - Sukuvika, jatka tahi ole jatkamatta, sievempää testamenttia en ossaa laatia minäkään.

Mökki metsän keskellä oli äidin työsuhdeasunto. Hän oli tilanomistajalle kelpo karjakko, lujanäppinen lehmänlypsäjä ja lastenvahti varma. Oppi äkkiä koneetkin eikä traktorinrattiin tarvinnut erikseen nohittaa. Isäntä omisti satojen hehtaarien alat maita ja mantuja. Kilometrin mittaisen, pitkulaisen järven hiekkaisten kangasmaidensa keskellä, suuren huvilan saunoineen ja venevajoineen sen rannalla ja korkealla mäenpäällä keltaiseksi maalatun kartanon jossa itse asui ja sen yhteydessä sadan nautaeläimen navetan, laajat laitumet ja viljavat pellot. Pitäjän merkittävin mies muutenkin.

Äkkiä äiti kuoli. 

Mirja laati lukion filosofian tunnilla kuolinilmoituksen paikallislehteen.

Olga Tertsunen

s. 22.10.1953

k. 22.10.2011

Äiti, olisit ollut vielä.

Mun on nyt ikävä sua.

Mirja

Äidin hautajaisiltana yhdeksän ikäinen Sauli toi viestin: Olga Tertsusen vuokrasopimus päättyy hänen kuolemaansa. 

Mirja kirjoitti paperin kääntöpuolelle, että jos hän saisi jäädä talven ylitse, lakkiaisiinsa saakka. Vastaus tuli Saulin juoksuttamana tunnissa: Ei käy se, ei. Viikko aikaa itsesi ja irtaimen poistoon. Hyvästi.

Oli sunnuntai. Mirja istui äidin sängyllä. Mittaili mielessään tilaa, jonka mökin ja sen kahden kamarin tavarat veisivät jonnekin toiseen paikkaan sijoitettuna, mietti, miltä ne vieraassa paikassa tuntuisivat. Pihasaunassa ja aitassa olisi myös tavaraa, räystäslipan alla kaksi polkupyörää, äidin potkuri ja skootteri sekä kanootti puutarhakeinuun pressun alle talveksi säilöttynä.

Mitä äiti sijassani tekisi?

Niinpä tietysti. 

Mirja pani uuninranssilta tulitikut taskuunsa ja lähti ulos.

Mies metsien

Sytytti molemmille öljykynttilät. Asetteli ne ulkopuolelle leveän ikkunapenkin päällyspellille. Niiden pieniä liekinvärinöitä ikkunan lävitse kuivalla kuusipölkyllä istuen nyt katselee.

Isää ja äitiä ajattelee, omana syntymäpäivänään. Sekä muita mieleenjuolahtamia joita vain mies metsänpeitonmökissään voi yksinollessa ajatella. Sellaisistakin mietteistä, joista ennen olisi pitkät rimpsut vihkoonsa kirjoittanut, tyytyy hän nyt vain muutaman täsmärivin nopein liikkein merkkaamaan. Havahtuu huomioonsa, kuinka ihminen hioutuu iän mukana niin, että tarpeettomat sanat karisevat matkalle.

Kuu on oikeasta yläkyljestään laihtumassa ja sen ympärille on illanmittaan muodostunut renkaita. Uloimmat kaksi ovat harsomaisia ja huljautuvat toisiaan päin loivansoikeasti kun niitä pitkään katsoo. Sisin kolmas rengas on tiukkarajainen ja kuu sen keskellä aivan kirkas. Tai siis silmään näyttää siltä, valhettahan näkymä kuitenkin on.

Tietää kuunkehrä tuiskua, sanoivat vanhat ennen.

Leivinuunin sisäpuolen laki on halki. Kesällä jo kaivoi mies murentuneet arinatiiletkin pois, sekä kvartsihiekan. Ei ole ollut varoja ruveta suuritöiseen uuniremonttiin, ja vähänhän kylmien aikaan mökki käytössä on.

Pelkän hellan lämmitys ei riitä joten mies laittoi päivällä arinan valumassapedille teräksisen savustuskuupan ja poltti siinä lyhyitä puita ja muuta puunroskaa. Uuninkylki siitä vain vähän haaleni, mutta hiillos tomerana kuupassa vieläkin hehkuu. Sen hohkassa yhden ryynimakkaran käristi hän ja sen ruisleivän ja piimän kanssa söi. Järsi puolalaisomenan kuorinensa kanneksi niille.

Hyllynreunassa elohopeamittari näyttää kolmeatoista astetta. Lattia on jääkylmä ja ikkunalasien reunoissa märkähuurua. Mies pujottaa villapaidan päällensä ja heittää harteilleen kertausharjoituksissa joskus vuosia sitten palauttamatta jättämänsä maastokuvioisen hurstin. Siitä takista palautuisi helposti muistoja mieleen, mutta mies ei nyt anna sotaisten asioiden päähänsä majoittua.

Myöhemmin kahvi maistuu hyvälle, ja pieni pala tummaa suklaata sen kanssa. Varsinkin, kun muistaa, kuka myös samanlaisesta Fazerin Geishasta makunystyröilleen nautinnon saa.

Sitten pitää painaa säilyketölkkien tinapaperikuoppiin uudet havit loppuunpalaneiden tynkien päälle jähmettymään ja sytyttää niihin tulet. Neljän sellaisen valossa näkee lukea.

Lunta on kymmenen-kaksikymmentä senttiä ja siihen jää keltainen hajareikä kuutamoon höyrähtelemään. Mies käy metsäautotiellä pienen lenkin. Muistaa, kuinka pelottavia olivat lapsena kuunvalovarjoinen metsä. Ja jos odotti isää tulevaksi, pelotti vieläkin enemmän isän puolesta, sillä sen olisivat voineet suonlaidan kuusikosta kimppuun hyökkäävät metsänpedot syödä. Mutta ei isä milloinkaan itse pelännyt. Se tuli metsäpolkuja pitkin silloin kun tuli oli ilma millainen hyvänsä. Ja aina sillä oli vilsa korvallisella kallellaan, kravatti kaulassa ja nappaskengät jaloissa, paljain käsin:  Merkillistä, nyt muistan isän tulemiset selkeinä kuin näen tuon kuun, mutta nuorempana, varsinkin lapsena, muistin aina vain isän poispäin loittonevan selän.

Kaasuvaloa mies ei halua laittaa tohajamaan, eikä lyhtyä käryämään. Luki kyllä lehdessä, että kynttilöistä erittyy poltettaessa haitallisia hiukkasia huoneilmaan, ja että ne voivat olla terveysriski. Mutta niin on elämäkin. Terveysriskisistä elämistä kerrotaan kirjassa jota mies paneutuu illan lopuksi lukemaan. Siinä sanomalehden pitkäaikainen ulkomaankirjeenvaihtaja jakaa kokemuksiaan maailman kipupisteistä.

Mies hymähtelee itsekseen kun lukee toimittajan kertomuksen Nigaragualaisista, pienistä aamulypsyjen lehmipojista, ja kuinka ammattikirjoittaja yhdistää taitavasti aamuöisen retkensä kuvaukset suomalaiseen, satojenmiljoonien hukkaanheitettyjen markkojen kehitysyhteistyöhön jota demaripoliitikot Tuomioja ja Halonen etunenässä aikoinaan olivat synnyttämässä. Lehmänmaito ja meijeri niidenkin miljoonien silloisten markkojen ja dollareiden idealistisena pääkohteena ja ytimenä oli, mutta välistä vetivät Nigaraguan poliittiset konnat. Suuresti ihailtu sandisnistivallankumouksen johtaja ja myöhemmin maan presidentiksi valittu Daniel Ortega etunenässä. Sama toimintamalli ja rikollinen funktio paljastunee aikanaan nyt oikeistojohtoisella tavalla toteutettavissa apupaketeissa Kreikalle. Ei siellä kansa rahavirroista tule hyötymään vaan pankit ja poliitikot. Kaikkialle levittäytyneet rikollisten lonkerot, korruptio.

Narrien laivan kyydistä ei poispääsyä liene milloinkaan.

Raha on lantaa jota lapioidaan täysistä taskuista toisiin täysiin taskuihin, ja takaisin. Lihottaa se kyllä, mutta vain harvoja. Kuka se sanoikaan, että pankkiirit ovat samankaltaisia kummajaisia kuin eläimiinsekaantujat? Kyltymätöntä seksiä kylmän rahan kanssa, aivo-orgasmeja hävisipä tahi voitti; miten sitä voi ymmärtääkään muilla kielikuvilla? Voiko sittenkään?

Lehmänpaska on se, jonka talikoiminen köyhää itseään hyödyttää. Ja sekin vain niin, että sen hän saa ja voi tehdä ihan itse, omalla talikolla omalla viljelypalstallaan. Ilman direktiivienlukutaitoa.

Kun ajannäyttäjä ryömii kohmeisena kahta kohden, mies puhaltaa kynttilät sammuksiin. Nukahtaa heti paksujen vällyjen alle.

Mies näkee unta roskasta sydämessään. Seuraa voimattomana, kuinka tuo sanoin selittämätön kaihertaja siirtyy valtasuonien kanavia pitkin silmiin, kairautuu sitten kuin poranterä aivojen lävitse takaraivoon. Sattuu. Äidin pitäisi tulla silittämään. Isä ei kuitenkaan. Neiti K tulee. Silittää kuin lasta ja mies painuu syvälle unettomaan uneen jota mökin ylitse miltei ikuista rataansa junnaava kuukaan ei häiritse.

21.10.1958

Sydämessäni on kirveltävä roska.
Menen syntymäpäiväkseni metsään.
Sieltä kai tuon kipeäni syntymälahjaksi sain, siksi sieltä myös hoitoa siihen pyydän.

Istuu metsässä Sinikka ja tuuli käy hänen ylitsensä

Valkoinen pipopompula.

Musta neulerantu.

Keltainen salamakuvio.

Musta salamakuvio.

Vielä yksi keltainen, sitten musta ja taitteessa ohuenohut punainen luiru.

Korville laskeutuvat mustakeltaiset läpät ja leuan alla musta punenauha nätillä solmulla. Tupsut nauhojen päissä.


Tummanpunainen, turkisreunainen huppu.

Huppu kiinni villakangastakissa ja takin helmaa kiertämässä musta resori.

Etumuksen tuulilieve poronsarviluisilla napeilla napitettu.

Hupun reunasta esille pujahtavat nahkanarujen päät.

Hihojensuissakin resorit ja oikeassa olassa nalleheijastin.

Käsissä harmajat villakintaat.


Hyvät ja pahat tuulet, tihkuiset sateet ja räntäiset lumet ulkopuolelle jättävät reisitaskuhousut hoikkien jalkojen suojana; väri niiden niin musta on. Ruskeat maiharit kenkinä.


Vilhakka tuulenpoikanen sujaltaa lännestä käsin, puiden lomasta imettelee. Pyörteilee loivassa maaston jontkassa, nousee painaumasta  haavan monenkirjavaa lehteä muassaan. Värikäs, pyörivä kieppi laskeutuu pian lahokantomättäälle limiläjäksi. Huokaisten vire jatkaa matkaansa. Soljahtaa kuin salaa kilpikaarnaiseen petäjään selkäänsä nojaavan istujan hiussuortuvalle, siirtyy pisamaiselle poskelle, kuivattaa somasti terävöityvän nenänvarren kylmänkyyneltä, ja silmäripsiä taivuttaen hyväilee toisenkin pisamaposken.


Sinikka havahtuu, hymyilee. Muistaa äidin viileänlempeän käden.


Tuulenpuuska jatkaa matkaansa, ajaa hetken takaa oravan pörröhäntää aarnipuiden kuivilla alaoksilla, kyllästyy, piukahtaa kaarnakarstaa kuusenkyljestä ravisuttaen puiden lomasta sinisen taivaan alle. Mäkisen aukean ylitse puhallettuaan, syöksyy kierteellä alas ja kuin kujeillakseen tekee muutaman vihurinpärskeen lammenpintaan. Taivallettuaan laaksojen, harjanteiden, kylien ja kaupunkien ylitse laskeutuu kaukana taas.


Pian vilhakka tuulenpoikanen lempeilee toisessa paikassa toiselle metsän tytölle, tai kaupungin lapselle. Vie ehkä terveiset jonkun äidille leikkikentän reunamalle.

Mies huutaa metsässä Hilkkaa

Oli puu. Oli toinen. Oli paljon puita. Oli kokonainen metsä täynnä puita. Ja metsässä puiden lomassa häämötti mutkaisen polun pohja. Lie käyttämätönnä polku ihmisten ja karjan lojunut jo kauan, ehkä vuosikymmeniä. Sammalella ja puiden roskilla kolot täyttyneet, juurakot peittyneet. Oli puoloa sekä mustikkaa polun ylitse kasvamassa. Kaarnikankin kovat varvut siellä täällä petäjikköisillä kohdilla vihreää mattoaan kutoivat. Sekä violetti kanerva.

Oli puu. Oli toinen. Oli paljon puita. Oli kokonainen metsä täynnä puita. Tänään metsässä puiden lomassa kiemurtelevaa polunpohjaa kulki vanttera, harmajapäinen mies laatuvarustein.

Nyt polku ei enää ollut käyttämätön. Varvut taittuivat, kanervat kahisivat kumisten saappaitten alla, läimivät niiden mustia varsia kuin kehoittaen pois kääntymään.

Oli puu, oli puut, oli metsä miehelle tuttuja. Hän kulki varmoin askelin, epäröimättä. Metsä muuttuneenakin, puut suuremmiksi kasvaneina ja polku miltei näkyvistä häipyneenä hän tiesi nostaa jalkaa sammalen alle jääneen juurakon, kiven tai muun kohouman kohdalla. Tunsi suonotkelmiin uppeluksiin vajonneiden pitkospuiden lahoamattomat sydämet, eikä polulta upoksiin horjahtanut. Harppasi ylitse kusiaispolun, kiersi tervaisen kannonjäänteet ja suuren kiven, jonka taakse poikasena muutamankin kerran edeltä juoksi jäljessä tulijoita säikytelläkseen.

Miehen jalkapohjiin oli tatuoitunut lapsuuden muistot, polkujen kartta. Ja sydämeen tämän metsän sielu.

Tuli vastaan vanha, vesakoitunut niitty, niityllä maata myöten painunut, päreensä lahottanut lato ja sen vierellä romahtanut kiviraunio. Polku kiersi ladon takana niittysaran päätymetsässä kuusikkoon, pienelle mäelle. Laskeusi edelleen painanteeseen jossa oli sammaloitunut lähde ja sen äärelle joskus aseteltujen pihkapuiden lahot raamit. Lähteen vieressä oli lipon kepin hennoksi laihtunut ruoto kuusen kasvaessa sen haarukan puristukseen juuttunut. Jos tuota koskettaisi höyhensulallakaan, se varisisi maahan kuin pikkusikarin tuhka,  ajatteli mies joka kourakupilla lähteen jäänkylmää vettä huulilleen nosti.

Mies jatkoi matkaansa. Polku kiersi yhä vain syvemmälle korpeen. Ja yhä vain oli puu, oli puita, oli kokonainen metsä. Ja mäen holihahlosta saapui  puro joka ruskeaa vettä ikuisesti alempana olevaan lampiveteen lirutteli. Puron ylitse oli kivistä aseteltu leikkisältä näyttävä silta-arkku, mutta sen varaan joskus asetetut halkaistut pölkyt oli aika syönyt pois. Helposti mies kivikasan vierestä purosen ylitse roiskaisi.

Tuli viimein metsässä karu, pyöreä aukea kallioisella alustallaan jossa vain jokunen kitulias puu ja varvunoksa elää sinnitellä koetti. Pieni, kivinen rinne siinä aukean keskellä oli ja keskuspisteenä suuri kelo josta jo latva maahan rojahtaneena lahottajasienten valtaamana rojotti. Mutta yhä parin sylen vahvuisen kelon palokärjen ja tikkojen koloille hakkaama runko vielä korkeuksiin nousi.

Mies otti repun selästään. Istahti mättäälle ja aukaisi repuntaskujen ja läppien hihnat ja kruppunarun. Otti repusta termoksen, eväskäärön ja maitopullon. Laittoi ne laakealle, jäkäläiselle kivelle siinä mättään vieressä. Kaasi kahvia termoksen kansikuppiin, maitoa lorautti ja rapisteli paperista juustomakkaraleivän ja rupesi aterioitsemaan. Syötyäänjuotuaan heittäysi selälleen sammalikkoon. Nukahti.

HILKKAAA! Mies huusi aukean kelopuulle. Kaiku vastasi: !AAAKKLIH -

Lensi tintti miehen vierusvarvulle. Kysyi: -Ti Ty?

Mies vastasi: -Ti Ty itelles, ja huusi taas HILKKAAA! Ja kaiku vastasi: !AAAKKLIH -

Hipsi paikalle kettu, katsoi miestä ja narisutti kysyvästi hampaitaan: - Knarr, knarrr, knarrr?

- Knarrr ittelles, kettu, vastasi mies ja huusi taas Hilkkaa. Kaiku vastasi.

Vumpsi tintin vierelle jänis joka vähän kettua kavahti, mutta kysyi mieheltä ihmiskielellä: - Mitä mies huutaa?

- Mitä se jänekselle kuuluu? Jälleen mies huusi Hilkkaa. Kaiku vastasi.

Koetti hirvi hiipiä takaa ja säikäyttää, mutta sen koparat jurni juurakoissa ja kun mies kääntyi, hirvi mörähti pahasti: - Nukkumassa olin, herätit!

- Hah, ja mitähän sitten? Taas mies huusi: - HILKKKAAA!. Kaiku: !AAAKLIH -

Kelon takaa loikkasi mustanharmaa, julmetun suurisuinen, terävähampainen susi esiin. Muut eläimet ottivat askeleita metsänpimennon suuntaan. Susi ulvahti: - Perkele ukko hiljaa siellä! Metsään ei tulla huutelemaan suotta.

- Minullapa on asiaa sinulle, susi.

- Ouuuuh, vai minulle! Ulvahti susi ilkeästi.

- Niin. Sinäkö se Hilkkani kitaasi ahmit?

Pieni vihreä mies

Tuli juttusille mies minulle tuntematon. Äkkiä vain neliveto Subaru ruusupuskien viereen pihaan kääntyi kuin iso, vihreä sammakko. Kuskilla oli päällänsä vihreäsarkainen eräasu ja soikulaisen, harmaisiin hiuksiin kumilenkillä sitaistun poninhäntäpään suojana lätsötti lakkikin vihreänä ja polvitaipeisiin saakka taittuivat vihreiden kumppareiden varsiensuut. Naamannykerössä iäkkäällä miehellä oli kirkas teräshauli sierainlävistyksenä ja korvissa molemmissa kuin kasimillin täkkipultin aluslevyistä taotut litteät killuttimet.

Siinä tontillani seisoi vihreä pieni mies joka osasi suomea ektoplasmaa rinnuksille suuremmalti roiskuttamatta.

Kertoi tuttavien mökillä Lapinlahdella syyspäiviä viettelevänsä. Muuten saavat tavoitella Lahdesta jos jotain asiaa kenellä sattuu olemaan. Harvoin sattuu. Mä olen sellainen vapaaeläjä ja kulkuroin siellä sun täällä, pitkin ja poikin, se lisäsi kun tarjosi pieniluista, vaaleanpunaista raajanpäätä joka kokonaan multaiseen kouraani hävisi: Saksansanteri terve, se esitteli laihoin huulin.

Sitten se kysyi puuhastelujeni päämääriä.Viittasin kasvimaalle ja puutarhantapaiseen jonne olin päivän aikana muokannut lisäalaa, istuttanut  seitsemän Morttia ja lapioinut vielä yhden mansikkapenkin entisten lisäksi kun en raatsinut valeistutussengoja tunkioon kantaa. Vieläkin satakunta tainta pellonlaidalla muovipulkassa olisi. Tarjosin sattumavieraallekin niitä, mutta se sanoi, ettei panedu toistaiseksi maataloushommiin hän.

Kehotin miestä astumaan pirttiin, panin pannun hellalle jonka rinkulat valmiiksi kuumana hohki, ja jo kohta vesi teräksessä mourusi. Lisäsin pöönät ja siirsin pannun lieden reunalle seestymään.

Saksansanteri katseli tuvassa ympärilleen, kiipesi muutamat portaat parvelle ylös, vilkaisi sinne ja laskeusi alas. Käväisi pikkuhuoneessa mutkan, raotti uuninsuuluukkua ja virkkoi: Sulla pieni on sähkötön maja, ei taida joukkoja vastuksina olla? Sanoin niitäkin olevaksi, mutta välillä yksin toljailen. Lisäsin vielä, että kummun alla pihamaalla on myös syntysijani multiaisten jäänteet.

- Jaa että ihan syntymäsavolainen. Et asua saata kuitenkaan täällä?

- En, en asu. Tämä mökkinä vain on, huomasin vieraan sanajärjestyksen olevan tarttuvaa laatua.

Kahviin Saksansanteri katkaisi sokerisaksilla puolikkaan palasen ja kieltäytyi muropohjaisesta kaneliomenatortusta jonka aamulla olin leipomon eilistenkorista hankkinut.

Kahvia hörppiessämme Saksansanteri alkoi kertoa:

- Minun juureni ovat Sysmässä. Syntymäni kotitalo on vieläkin paikoillaan, kesällä kävin vieritse siitä kulkemassa. Vieraat sitä asuttavat, näytästivät ikäihmisiltä he kun tepastelivat puutarhassansa. Taisi se taata harmajapää siinä ruohonleikkurin korjuuseen alkaa ja vaimonsa vanha kukkapenkkiin asettua pyllölleen. Omenapuuvanhuksetkin olivat moneen suuntaan kallellaan, joku oksa jo melkein poikki taipunut ja niiden alle haarukkakeppejä olivat viritelleet. Oli leikkimökin sijoille tynnyrisauna tuotu, mutta aitta entinen vielä, värjätty vain keltaiseksi, niin kuin aikoinaan harmajanvaalean värinen talokin. Tiensuulla oleva isävainaan nikkarointipaja oli autotalliksi restauroitu ja sardiinipurkin kannelta alumiininen nosto-ovi sen päädyssä näytti. Teki mieleni mennä portista, mutta mäensyrjästä tieltä, autosta nousematta vain kauan katselin. Soitti autoradio maailman pihamaista sattumalta juuri. Piti siinä vähän silmää hieraista, ach!

- Viidentoista olin kun se talo meni myyntiin ja Sysmästä poistuttiin. Ensin Helsinkiin ja sieltä Hollolaan jossa isäkin elämästä lähti ja äiti seurasi perästä muutamaa vuotta myöhemmin. Minä olin jo omillani, armeijat, tekut ja kaikki käyty ja töitä niin paljon kuin hirvisi tehdä. Äidin kuoleman jälkeen laivasin itseni Saksaan kun minua se maa niin viehätti jo lukioiässä monenlaisine historioineen. Pöllöntuurilla panin siellä rahoiksi melko pian. Sitten sattui mukava saksatar matkaan, tai minä sen. Tultiin kymmenen vuoden jälkeen tänne Suomeen ja asetuttiin Lahteen. Elämää uuttakin oli laitettu tulemaan kolmen tinttamarin verran. Sitten vaimo sai ison perinnön Saksasta ja elämä leveni entisestään. Pian meillä oli osakehuoneisto Helsingissä ja lomaosakkeet Saariselällä sekä Kuusamossa. Saksaankin jo ehdittiin suunnitella eläkepäiviksi toista kotia. Suunnitelmat nätit tyssäsivät vaimon äänettömään kuolemaan. Häneltä aivoista katkesi verisuoni yöllä ja kylmänä se aamulla vieressä oli. Tyttäret olivat aikuisiksi jo kaikki kasvateltu. Vanhin jo muuttanut maastakin pois, keskimmäinen muuttamassa ja nuorimmaisella yliopisto viimeistä vuottaan veteli.

Saksansanterin vaikeneminenkin oli paljon puhuvaa. Kaadoin varovaisesti santsikupilliset molemmille. Istuttiin tovi hiljaa vain.

Sitten vieras kysyi kuin ikitutultaan:

- Mitä luulet, kannattaisiko minun ostaa se syntymätaloni Sysmästä?

Sanoin olevani huono arvioimaan noin henkilökohtaista asiaa, mutta jos olisin hänen sijassaan ja minulla varaa olisi, ostaisin varmasti. Tämä Unimäki, vaikka täällä ei ole entisistä muistuttamassa mikään muu kuin kartalla piste ja kiviset nurmien ja risukoiden aluset, on minulle maailmanpaikoista se, jossa jokaisella nahkani neliösentillä tunnen aina olevani isänmaani kamaralla. Ja minä sentäs jo kymmenvuotiaana pois muutin.

Saksansanteri ilahtui. Koppasi minua kädestä, puisteli ja sanoi kutsuvansa minut kylään kunhan talokaupat ja aloilleen asettumiset on hoidellut.

Joku aika siinä vielä juteltiin menneestä lämpimästä kesästä, Suomesta, Saksasta ja Euroopasta. Sitten pieni vihreä mies lähti.

Nelivedon korkealla sijaitsevat takavalot häipyivät jo hämärtyvässä illassa Varpaisjärven tien suuntaan jonne olin neuvonut suorimman tien satoja vuosia vanhan kulkuväylän pohjia, ja jota nykyään korskeasti metsäautotieksi sanotaan.

Ajattelin kummia kynttilänvalossa sinä iltana minä.

Oma nahka

Viime perjantaina

Peiliin katsoessani minä en ole minä. Oma nahka lähinnä ei ole totta.

Näin on ollut jo kauan.

Ei se ole transsukupuolista tunnetta. Leikata tätä ei voi eikä se hormonihoidoilla parane.

 Lopuksi ikää tässäkin pohtimista riittää. Samapa se sille kun elämänkieppini alkaa olla jo loppurölähdystä vailla.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~Ö

... lauantaina

Luonnonsuojelujärjestöt huhkivat pelotta merillä ja metsissä. Heräteltäväkseen he ovat ottaneet maailman suuret.

Kuitenkin jokaiseen yksityisautoon (Tojotanrottelooni myös) kuuluisi rohkean aktivistin nousta vauhdissa ja mangnetisoida itsensä kattoon kiinni.

Mökkini 11 kg:n nestekaasupullon nostoripaan yksi rohkea Sini Saarelan kollega.

Kotitaloni sähköpääkeskukseen ainakin kolme.

Viisi aktivistia päälle makaamaan jos aikomukseni on lähteä "shoppailemaan mielenvirkistykseksi".

Jokaisen kaupungin ja kyläpahasen jakeluautomaateille pataljoonan verran päivystäviä greenpeacelaisia. Jaettavaksi litra bensiiniä viikkoa kohti per paikalle kurvaava kansalainen.

Ja maailman kulutusmyllyn alasajokampeen kaikki joita nykyinen meno hirvittää.

Vai hirvittääkö ketään oikeasti?

Ö~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

...sunnuntaina

Unessa opetin kiinalaiselle pikkupojalle suomenkieltä (ja savon-).

Li oppi kysymään äkkiä "Mitä?" tai "Mittee?"

Ja "Mitä kuuluu?"

Tai "Miten männöö?"

Sanomaan illalla "Mänen muate."

Ja aamulla "Olipa tuas uni." Unen sisällön hän kertoi kiinankielellä jota minä en taida sanaakaan; edes unissa.

"Ein" merkitystä hän ei oppinut ymmärtämään.

"Kyllän" kyllä.

Tästä päättelin, että tavalliset kiinalaiset ovat oppineet siirtämään alamaisuutensa seuraavalle sukupolvelle jo geeneissä.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~Ö

Ja tänään

Sain kirjastosta Heikki Aittokosken Narrien laivan. Jo heti alkulehdiltä tavoitin lauseen, jonka eteen polvilleni lankesin: "On parempi, että ihmiset kulkevat luotijunissa kuin kuljettavat luoteja junissa."

Damesus Elisse Lot

Savikäsiä, maailmanlopunmonttuja, putkenpätkiä, ilmastointikanavia ja pitkänhiljaiset sillat. Sulkakynäkolmoset Jakolew, Stan ja Illustrion. Luupuisto, Kaksoistornien maa, Vinokukkuloiden tori ja Arpihuulisten suo. Argumentaatiovirhe, geneettinen virhepääätelmä, kehäpäätelmä ja lauma samanmielisiä ^^ ^^ ^^:a vetoamassa Humen giljotiiniin, kokoamassa hirttolavaa, punomassa köysiä ja taas matkaan.

Troolilla torin alitse kadulle ja yhdellä pompulla asvalttia harteilla ajokaistan ylitse. Pyöräsukkuloita, munakulkijoita ja kaksitankoisia isopäitä. Pitkä lasku toiseen laitaan ja peltisuikaleella ylitse Othmaninmeren. Remington-rämeen Jarnantalo, kuusitoista reikää, kaksitoista kanavaa ja hillapuuroajatuksia tikapuiden puolilla. Ovissa, ikkunoissa ja luukuissa jalkateriä ja kämmeniä ovenripoina, saranat olka- ja polviniveliä, säpit kylkiluita ja lonkkien ristauksia.

Siluetti esittelee Jarnaa: Tässä keskitalivariaatin kalisterissa mussuttelivat muurainpiiraitaan madamus Elba Metfalkt, hänen puolisonsa mösjööster Turbl Metfalkt sekä damesus Elisse Lot. Tuolla ylätalivariaatin kalisterissa puliteerasivat pandumaksit ja mikstariukset. Alitalivariaatin kalistereissa talistelivat tempaljöörit ja maljoordakerit.  He kaikki ovat kutveltaneet lopullisiin kakamoroofeihin piiraineen, mukeltaa siluetti ennen kuin serpentiinituuli koukkaisee hänet luukusta ulos. Hetken vielä sokerirapinaa sitten saippuahiljaisuus. Kalanruotokatoista varisee pimeänpalapeli ja kuurohyttysenkin valitus vaimenee.

Sulkakynäveljekset kumistelevat taustapimeästä. Jakolew ja Stan piirtävät mustaan Elisse Lotin. Illustrionin keltainen tussi sytyttää Elissen käteen kynttilän. Stan puhaltaa vielä kynästään henkeä Elisseen ja veljekset kumahtelevat takaisin takapimeyteen.

Damesus Elisse Lot synnyttää silmiinsä kanelikatsetta ja valopalapeli murustelee mustan.

Voin jälleen hengittää.