2. Kostamuskokemus

Ma 9.6.2014 klo 23.22

Leiri nro 1 Venäjän puolella Kostamuksen piirissä. Mäen alla lampi jossa kelluu pieni saari rannan tuntumassa. Nuorehkon petäjikön seassa soranottoharju jonka monttuihin on ajettu roinaa. Yhdessä montussa läjä kuin asbestisidosta sisältänyttä, Varttikatteeksi nimetyn näköistä kattolevyä.

Uralilla on asbestia louhittu ainakin sata vuotta ja louhitaan edelleen, Suomessa panivat Paakkilan kaivoksen toiminnan jäihin kun kylän ukkoja alkoi kuolla tilastoennätyksellisesti keuhkosyöpään ja asbestoosiin. Tällä puolella rajaa ei taideta asbestilakeja duumassa säätää. Montakohan miljoonaa kurjaa pakkotyöhön tuomittua onkaan kuollut niillä myrkkylouhoksilla jo Stalinin aikana ja kuinka monta miljoona köhii asbestoosivaivojaan kuolinvuoteilla tällä hetkellä? Ja kun asbestia sisältäneitä rakennusmateriaaleja puretaan uusien tieltä, niin metsiinkö jäte joutuu? Entä minne sieltä? Purkajilla ovat tietenkin hengityssuojaimet ja muut asiaankuuluvat vetimet päällä niin kuin Suomenkin työsuojelulainsäädäntö edellyttää?

Eilen sateet tulivat ennen kuin olin majapaikassa. Polvisilla oli ruuat, kahvet ja sauna kuin lähtiäisiksi järjestetyt. Saunoessa ja jutellessa meni puolilleöin, mutta aamulla olin tullissa heti yhdeksän jälkeen. Rajakontin kahviossa eräs rekkakuski ja kahvionpitäjä neuvoivat Kostamuksen kaupunkikartasta rahanvaihtopaikan jossa oli sen hetken paras vaihtokurssi. Päälle 46:n se olikin, mutta kuittia tympeänoloinen, pyöreänhikinen muija viinatiskinsä takaa ei antanut.

Suomen tullissa passia vaivauduttiin juuri ja juuri vilkaisemaan, mutta naapurimaan puolella se tarkistettiin neljä tai viisi kertaa muutamien satojen metrien matkalla. Valmiiksi täytetyt tullauskaavakkeet se rekisteröimätöntä polkupyörääni ihmettelevä toimistomuori repi ja nakkasi roskiin. Suomenkieltä hieman taitava mies päästi ainoana pari hymynkaretta kasvoilleen kysellessään mitä pyöräni laukut sisältävät. Muut olivat kuin ilmeettömät vahanuket Mikkelin kabinetissa. Jos Vartius onkin kansainvälinen rajanylityspaikka, niin syrjäkorvalla kuunnellessani eivät englanninsanaa suustaan päästäneet autojen takakontteja penkoessaan vaikka joku turisti tuntui englanniksi jotain tivaavan.

Heti mutkan taakse päästyäni otin muutamat kuvat kunnioittamatta rajavyöhykkeen valokuvauskieltoa. Panin merkille majavapatojen tulva-alueet, tien päälle kaartuvien pensaikkojen raivaamattomuuden, kapean ja mutkaisen asvalttitien teräväreunaiset kuopat sekä ketun joka sujahti viistosti tien ylitse. Kohta myös tumman, melkein mustan, kultakurkkuisen näädän hipsimässä sulavasti vastaan asvaltinreunaa ja sitten yhdellä loikalla piiloon pensaikkoon kun pysäytin ja tavoittelin kameraa.

Kostamus oli äiläkkä kokemus. Venäjää koskaan aiemmin kokemattoman kulttuurishokiksi sitä kai voisi kuvata. Heti kaupungin laidalle saavuttaessa rakennusten järkälemäisyys, keskeneräisyys ja eräs tienvarren näky raskaan kaluston taivaskattoisesta huoltotontista ravauttivat silminevalkuaisten verisuoniin kohjuja.

Siinä oli kaikesta päätellen huoltotoimintaa harjoitettu jo vuosikymmenien ajan. Öljyn mustaama kenttä ja aukean äärien maamassat, romujen ja autonraatojen laajat rykelmät, korjatut ja korjattavina olevat kuorma-autot, perävaunut, lavetit, hyljättyjen renkaiden moni-ilmeiset sijoittelut ja kaikkialla leijuva öljyjen ja dieselin katku. Lisäksi kun yrmeänoloisia äijiä liikuskeli alueella jakareita ja muita tarvekaluja rasvaisissa kourissaan ei tehnyt mieli valokuviakaan näpsiä. Yhdelläkään monttöörillä en nähnyt haalareita saatika muita turvallisuuteen tai työviihtyvyyteen liittyviä asusteita päällä. Kellä oli paksun lian laikuttamat villapaita, pusakka ja farkut, kellä kauluspaita ja tavalliset suorat housut tai golitsit, ja jaloissa nappaskengät tai korkeintaan lenkkarit. Joka ainoalla kärysi suupielessä tupakka. Töitä siinä ahkerasti tehtiin, mutta millaisissa oloissa ja millaisin ympäristöriskein ja henkilövahingoin, niin sen arvioinnissa olisi vastaavilla suomalaisilla viranomaisilla päänpyörittelyä kerrakseen.

Pyöräilykokemus kaupungin kaduilla oli karmaiseva. Jos kevyenliikenteen väyliä missä oli ne saattoivat aivan äkkiä päättyä kokonaan tai katketa kaivinkoneen tekemään monttuun ilman suoja-aitoja tai ennakkovaroituksia. Eräälläkin osuudella oli kipattu selittämätön kasa hiekkaa koko väylän leveydeltä ja jonkun rikkonaisen asvaltin ylitse oli naulattu lautainen silta vain nämä pari outoutta mainitakseni.

Kun sitten kevyenliikenteen väylän yhtyessä risteyksessä katuun ja kiveyksen reuna oli vähintään 20 senttiä korkea niin juolahti mieleen kotimaiset debatit vammaisten ja vanhusten liikkumisten vaikeuksista julkisilla paikoilla. Millaisin konstein kostamukselaiset kalle könkkölät pyörätuoleillaan asioilleen voivat kulkea? Entä vanhukset joiden jalan nousu on puolesta sentistä korkeintaan kolmeen senttiin?

Kostamusta on hehkutettu moderniksi kaupungiksi jolle pikavauhtia revittiin Suomi/Neuvostoliitto-yhteistyöllä laaja temmellyskenttä kaivoksineen keskelle puhdasta, koskematonta selkosta, mutta nyt tekisi mieli mennä räjäyttämään palasiksi Kekkoselle ja Kosyginille valettu muistomerkki ja repiä molemmat herrat haudoistaan valvomaan insfrakruktuurin rakentaminen ja huoltaminen loppuun saakka.

Peruskiviä voi kuka tahansa käydä liimailemassa ja millaisiin korpiin tahansa ja sitten unohtaa koko koominen pelleily, mutta niin paljon kuin maan uumenista rikkauksia ovat Kostamuksessakin ympäristöä sumeilematta haaskaten riistäneet niin ei se edes paikallisessa elämässä kaupunkiviihtyvyytenä näy. Kuka ja millaiset oliogargit ovat uusiutumattomien luonnonvarojen hyödyntämisistä suurimmat saaliit taskuihinsa rosvonneet?

Sotkamon Talvivaaran kaivoksen ongelmatkin voisivat tarkemmin asioita syynätessä osoittautua minimaallisiksi Kostamuksen rautamalmion hyödyntämiseen verrattuna. Mihinkäs suuntaan alueen vedet valuvatkaan? Joko Kostamuksen kohdalla maailma viettää Vienaan sekä Ääniselle ja niitä reittejä pitkin kaikkialle? Ilmaan päässeet myrkkyhöyryt ja muut saasteethan ovat kuin taivaan linnut ja liuhuavat ilmasiltoja pitkin joka ainuan elonkehän eliön iholle kaikkialla ja tuulen suunnasta kulloinkin riippuen.

Luonnon puhtaus, veden- ja ilmanlaatu: kyseleekö näillä perillä kukaan niiden perään? Kuinka on Kostamuksen viemäröinti- ja jätehuolto järjestetty? Metsiin, soramonttuihin, järviin ja järvien rannoilleko kaikki ihmisen tuottama paska, saasta ja jäte lopulta päätyy kuten näin jo lyhyellä matkalla Vartiuksesta Kostamukseen?

Kostamuksen kaupungin sisällä tuli siis heti tunne, että äkkiä pois. Pois holtittomiin mittoihin kasvaneiden puluparvien paskomilta, epäsiisteiltä kaduilta ja toreilta, irtokoirien, -kissojen ja alkoholistien kehästä. Pois siitä ahdistavasta tunteesta jonka aiheuttaa ajatus tiedollisessa pimeydessä vaeltavista ihmisistä, jotka tällaiseen tyytyvät samaan aikaan kun piirien, kaupunkien ja koko maan johtotroikat kiillottavat sotimiensa ja vireilläolevien sotien muistomerkkejä orastavan uusnationalismin tuoreessa huumassa huomioimatta edelleenkään sitä, ketkä heille rikkaudet luonnosta kaivelevat, millä hinnalla ja mitkä noiden kaameiden kaivannaisten tulos on; eikä yksin ihmiselle vaan koko elonkehälle.

1. Alkumatkan tuoksut

La 7.6.2014 klo 08

Kuhmoon n. 50 km. Heinäpelto ja lato, kuusikon varjo, mättäinen nurmikko. Nukuin 2 tuntia itikoiden ruokaillessa poskipäillä ja paljailla kämmenseljillä. Vähän ne kutiavat näin aluksi. Kusiainenkin järsäisi nilkkaan ja muutamat paarmat hyörivät verenhimoisissa askareissaan. Kesässä alkavat näkyä muutkin tutut kujeet kun pihlajat ovat alkaneet ummehtuneen hajuisen kukintavuoronsa tuomien väistyessä reserviin, eivätkä syreenienkään kaikki kukat enää nupuissa kutjota. Soilla tuoksuvat suopursut ja rinteiden alusmaiden lakka ja mustikka saattavat saada hallan vieraikseen. Kun vielä saisi mielensä käännettyä toiseen asentoon kotoa lähdön haikeudesta, niin mikäpä se olisi ottaa vastaan mitä tulevalla seikkailunpoikasella ehkä on tarjottavanaan. Paulukselta pääsi iso itku kun laitoin pojat illalla nukkumaan ja sanoin, että olen sitten lähtenyt jo kun aamulla heräävät.

Kun lähdin suunnistamaan ennestään tutulle tielle yhden maissa yöllä, pyöräilin kaupungin halki Eliaksen patsaspuistoon jossa tervehdin paikoilleen jämähtänyttä, messinkisesti kumajavaa Kalevalankerääjää. Olinhan lähdössä samojakin kankahia sivuaville teille joita piiritohtori 180 vuotta sitten muin kyytineuvoin ja ehkä suunnatuimmin aikein kolusi.

Otin pyöräilynalun hyvin rauhallisesti ja valitsin reitin yönhiljaisen Kätönlahden kautta Takkarannan tielle ja vasta sitten Nuasen pohjoispuolen pikipolulle. Kuluntalahden jälkeen työnsin raskaalta tuntuvan pyörän Leihunvaaran laelle ja kun käännyin kuhmolaisten vanhalle viinatielle, kiipesi jo puiden latvojen takaa näkyviin tulevien viikkojeni pysyvin seuralainen Aurinko.


Su 8.6.2014 klo 09

Lentiiraan jotain 30 km. Reissun ensimmäinen leiri, vai alanko laskemaan niitä vasta Venäjän puolella? Tein polulle kivien väliin risuista ja kävyistä pienet tulet, keitin aamukahvit ja juotuani ne, alkavat yölliset unet haihtua kehosta. Tässä kasvaa yli 35 vuotiasta mäntymetsää melko taajat alat ja pari vähän kuljettua polkua risteää telttani edessä. Toinen neulasinen ura vei suolammen laitaan josta hain kahvivedet.

Eilen tein Kuhmossa viimeiset suomalaiset ostokset. Pyyhe ja uimahousutkin piti hankkia kun ne unehtuivat kotiin. Muutamia ihmisiä jututin. Yksi haalarimies, jolla oli kaljapurkkeja riipputaskuissa tuhahti Kuhmon olevan yksi saatanan perssilimä, mutta ei hän tainnut kyllä muistakaan asioista järkianalyysia taitaa. Kaupan seinustalla toinen, reippaampi mies kertoi kulkeneensa Kostamuksessa ja Solovetskissa töissä kyllästymiseen saakka yhteensä 14 vuotta. Ensihoitoyksikön jäsenet, jotka olivat tulleet ambulanssilla torille kahvitaukoa pitämään, kyselivät matkani ääristä kun olen niin raskaasti lastatun pyörän kanssa liikkeellä. Toivottelivat hyvää matkaa hieman kauhistellen aikomuksiani. Pankkiautomaatilla Viroon lähdössä ollut vanhempi pariskunta vaihtoi myös muutamat sanat kanssani.

Heinäpellon unilta lähdön jälkeen näin miltei alastoman naisen tyrkkivän ruohonleikkuria tienvieren talon pihassa. Nainen vilkutti kun hitaasti ohi ajaessani tarkensin katsetta sen paljaina hytkyviin rintoihin, vilkutin takaisin. Järvessä, jossa uin, oli metriä pitkä kuollut hauki. Koukin sen vedestä oksaisella kepillä kiven päälle ja helvetti mikä haju maailmaan siitä levittäytyi.

Halpahintainen matkamittari teki lakon jo alkumatkasta, mutta myös kalliiden silmälasieni sangat vääntyivät mutkille könytessäni telttaan (joka muistuttaa matikkarysää vaikka sen nielu aukeaakin kyljenpuolelta) ja kyynäspään rusentaessa niiden suojakotelon lyttyyn.

Puranpa leirin ja jatkan matkaa.

Klo 12.00 Lentiira

Tauon paikka. Tienristeys, kyläkauppa ja postin toimipiste samassa, nurmikolle pölkkyjen päälle lukittu tervakansan veneenmalli tynnyreineen ja pihoja joita ympäröi orapihlaja-aidat. Alkaa tuoksua sateelle pilvisyyden lisääntyessä. Soitin tutulle kaverille ja sain neuvot Vartiustien talolle jossa olen seuraavan yön ennen rajanylitystä.

Näkemiin!

En malta lähteä hyvästelemättä. Nukun kotona vielä muutaman tunnin ennen kuin lähden tien päälle voimailemaan.

Pyörä on pakattu sellaiseen tällinkiin ettei kohdallani koskaan. Jokohan Pohjavaaralla, Käppyrän mutkassa alan tiputella tavaraa pois kun en jaksa enää polkea?

Iloista ja kaunista kesää kaikille. Muutama oikein musta ukkospilvi sekaan, ettette onneenne pakahdu. Yritän palata hengissä ja muutenkin kunnossa sitten joskus ja kirjoittaa kokemuksistani tänne ja sinne, sinne ja tänne. Jos jaksan. Lupaa en yhtään mitään.

Susi Artturin musiikilla on oma muistonsa elämässäni. Kuunnelkaa, sehän laulaa kuin minusta.

Kesän tärkein retki

1.6.2014 klo10.29 

Päätettiinpä erinomaiset ja ysin keskiarvolla olevat todistukset lakkarissa pyöräillä iskän kanssa Lapinlahdelle. Ja vaikka melkein pohjoisesta puhaltava tuuli puhalteli paikalle kylmiä tihkusadepilviä, niin eikun sekaan vaan.

 Kontinjoen sillalla ensimmäinen tauko.

Puomitauko Suojellujen tienhaarassa. Koivurivistöjen takana olivat rumanpaljaaksi jyrsityt turvesuoalueet. Sade kasteli ja käytiin kuusenjuurella vähän aikaa sen loppumista odottelemassa.

Kah, Talvivaaran suunnasta lirittelee puro, mitähän jos tammettaisiin se ja tehtäisiin niin kuin  isot Perän pojat tuolla Kainuun kuiskuttelevien korpien kätköissä.

Parasta ottaa hämäriä kuvia ja puhua vain sipiä asiasta, joka vaikuttaa meidän tulevaisuuteen enemmän kuin niiden herrojen ja rouvien, jotka haisevat, uraanilla maustetut nikkeliretkensä luonnonhelmaan aloittivat.

Non´nih, pato on valamis, eiköhän jatketa polokemista.

Iskä, saapiko näitä tutkia?
Eiköhän nuo sen kestäne.

Iskä, miks kaikki nämä romut on tänne jätetty? Kuka sen on tehny?

Karjalan louhintapojat on käyneet Talavivaarassa konkurssilla ja ne on jättäneet Sotkamon kunnalle pikku lahjan. Rusetit vain puuttuvat.

Sillä aikaa kun me tutkittiin autonromuja, iskä teki kunnon roihut.

Ja kun tuli vähän asettuu, aletaan paistaa makkaraa.

"Nytpä tahron olla ma pienen majan laittaja..."

Iskä, puhalla telttapatjaan ilimmoo, myö ee jakseta!

Iskän ajatuksia:

Pojat uinuvat, teltan vieressä kivikin nukkuu. Kun sipaisen makuupussien suista pilkottavien lasten poskia vuorollaan ajattelen ylpeänä kuinka minulla onkaan tomeria poikia. Kuusivuotias juniori, joka matkanmitan ja -tahdin määrää, lasetteli pahemmin itkeskelemättä tänään 40 kilometriä. Saa siihen joku toinenkin, vaikkapa liikuntaa harrastamaton aikuinenkin lähteä rinnalle yrittämään.

Teltan päällitse värpyttelee lehtokurppa, motkottaa mennessään visit-gurb, visit-gurb. Reidarin taivaanjäärä laittautuu ylemmästä ilmakerroksesta syöksykierteeseen  päkättäen alas tullesaan lampaan lailla, suonlaidan teerikin kukertaa ja laulurastaan reviirilaulut erottaa telttakankaan lävitse. Luonnollisen äänirepertuaarin taustalla ihmisen toimista muistuttaa kaivosalueen viljankuivurin mallinen jurina ja paineilmalla toimivien vesilintupelotteiden patskahtelut. Maata vasten olevassa kyljessä tuntuu myös kallioiden louhinnasta aiheutuva jyrsinä ja ennen kuin nukahdan, päässä alkaa soida Laulu maalle. 

Kuka väittää, on murhattu maa?

Enää koskaan ei kukka tee terää. 

Älkää uskoko, maa odottaa.

Maa on uupunut, pian taas se herää. 

Ei,ei palanut poroksi maa, se on murheesta mustaksi tullut. 

Kukaan merta ei voi ammentaa, tappaa maaemon voivat vain hullut. 

Koskaan laske sen haavoja et, etkä tajua miten voi sietää, helvetilliset kärsimykset, jotka maan hermot revityt tietää. 

Maa ei huuda, ei maa vaikeroi, sydän povessa maan yhä sykkää. 

Kuka sanoikaan etteivät soi, enää laulut ja maa on nyt mykkä? 

Maa laulaa, maa elävä on.

Suurta riemua purkaa tää pallo. 

Maa on sielumme kuolematon, jota saapas ei hengiltä tallo.

Maa on sielumme kuolematon, jota saapas ei hengiltä tallo.

Hui, kummitustalo!

Iskä, minä käyn laskemassa närhenmunat!

Ei se ole närhenpesä vaan räkätin. Etkä säre sitä.

En en.

Tästä kaupasta ostettiin maitoa, leipää, piirakoita, banaaneja, juustoa, gotleria ja tietennii jiätelöt! Iskä pyysi siltä vanhalta kaupanpitäjältä vettä astiat täyteen ja se ei maksanu mittään.

Onneksi iskä on opettanut meille savonkielen kun murreraja tuli vastaan tässä.

Nyt en kyllä jaksasi ennee polokkee!

Iskä sytyttelikin sitten tulet Haajaistensalamessa ja piettiin monen tunnin tauko.

Myö tehtiin sillä aikaa kaarnalaivoja, sytyteltiin tuohipurjeet tuleen ja laitettiin virran vietäväksi. Iskää nauratti meijän touhut.

Hypittiin vähän grillikotien katoilla, mutta kun iskä sanoi, että västäräkillä on hätä koska sillä on pesä harjaorren päällä ja varmaan poikasetkin niin lopetettiin se kiipeily ja seurattiin, kun ne pitkäpyrstöt sitten lensivät sinne pesäänsä.

On kyllä mukavaa kun on kesäloma!

Uisteltiin kaksi pikkuista haukea. Laskettiin ne takaisin jokeen. Iskä vehnästeli, että tehhään kuin ne luonnosuojelija-ekokalastajat, jotka lentävät tuhansien kilometrin päähän etelänmaihin, nousevat siellä laivoihin tai veneisiin ja uistelevat valtamerien eväeläviä, ottavat niistä kuvia ja laittavat saaliinsa vapaaksi syömättä niitä.

Ei myö sentäs ihan kaikkia kaloja takaisin järveen nakattu...

Kun iskä haudutti mukamas kuusenkerkkäteetä, niin se kuatu kivelle.

Haa, savea tienposkessa! Sillä voipi vaikka kirjottaa asvalttiin.

Jyrkän ruukkimuseossa tallusteli Pikkukarhu vastaan van ee myö pelätty.

Museossa oli semmonen iso rautamalmin sulatusuuni joka ei meinannut mahtua kuvaan.

Hante tuli hakemaan ja mentiin kuormapakettiautolla loppumatka. Iskällä alkoi tulla kiire kun se lähtee sinne Venäjän Karjalaan koko kesäksi. Muuten olis varmaan pyöräilty vaikka kuinka pitkälle.

Oltiin rantasaunamökissä seuraava yö ja kylläpä nukutti makiasti.

Sitä paitsi iskän pyörästä petti etuhuarukka kun se lastasi siihen niin paljon tavaraa. Piti ihan Iisalamessa käydä osia hakemassa ja koko päivän iskä ja Hante sitä pyörää rassasi. Kehuivat lopuksi, että nyt se on parempi kun uutena. Eikä se sitä Venäjän reissua olis kestänyt sillä entisenkuntosella huarukalla, iskä sanoi. Että hyvä kun lähettiin testoomaan.

Lopulta myö hyvästeltiin talon emäntä, tyttäret, pitkät rantalaiturit, kukat ja punanenäinen koira ja Hante toi meijät takaisin kotiin. Nyt on jälellä vain yksi päivä ja yksi yö kun iskä nousee pyöränsä satulaan ja suuntaa sinne Karjalaan lopuksi kesää. 

Voi itku. Mutta nyt myö tiijettään, miten mukavaa se pyöräily on ja ymmäretään iskää pikkusen.