49. Nurmoilan Ivan

2.7.2014 klo 18 Aunus

 

Pankin elementtiseinässä, katolta tulevan peltisen rännin vieressä on pistorasia ja pistorasiassa on nyt kännykkäni latautumassa. Katselen, kun hoikka, turkkilaisentumma kaveri rassaa ruosteenhakkaamaa autonrotteloaan kerrostalon pihamaalla. Jokin sähkövika siinä on kun pojalla on ratin alta vedeltyjä, erivärisiä piuhoja kourassa, ja kun yrittää välillä käynnistää, niin tupse vain pakoputkessa käy. Auki reuhottavassa takakontissa on kaksi rengasta ja takapenkillä toiset kaksi. Alla olevat ovat sileät kuin vauvan poski ja siellä täällä niissä paistaa vahvikekankaat lävitse. Katossa on ilmiselvä reikä, kuin sisältä päin olisi haulikolla pamautettu; ehkä onkin. En uskalla ottaa valokuvaa, on niin vittuuntuneen oloista liikettä pojan olemuksessa kun se välillä potkaista jymäyttää auton kylkeen.

 

Mutta sivallanpa muistiin ensin Nurmoilan lenkin ennen kuin unohdan.



Hiekkaisia kankaita, palo-ojia, vanhoja rakennuksia, mauttomassa alustassaan hitaasti kasvavaa, matalaa männikköä, kesantopeltoja ja lampi, jonka rannoille kylä kiertyi. Muutamassa pihassa koiria liekaansa riuhtomassa, yhtään irtaallan hutalehtavaa kinttuuntarttujaa en tavannut. Ja kaiken yllä taivas harmain, satamattomin pilvin; yleiskuva Nurmoilasta jossa aivan kylän perillä kääntymässä  käväisin. Useamman talon liepeillä oli myös pienimuotoista viljelyä, lähinnä perunaa ja kasviksia. Kuinka lienevät puhtaita ja kalaisia ympäristön lammet ja järvet? Karjaa, kanoja tai sikoja en nähnyt.

Kylän perillä, pellonpientareelta, ja sitten myöhemmin pois tullessa hiekkakankaalla keräilin kourakuppitolokulla kypsymään yltyneitä metsämansikoita. Aunuksen tienhaarassa oli pari kyllästyneenoloista, isoa pojanvötkylää istumassa autossa ja konepellille oli pantu tarjolle niinikään metsämansikkakippoja, puolikypsiä lakkoja isoissa lasipurkeissa ja muovisankkoihin pikkuisia tattikikkeleitä.

Nurmoilankylän tässä päässä tapasin Ivanin joka oli ylittämässä kylätietä ämpärissä vesi loiskuen. Kysyin, sanotaanko trastuit vain huomenta, niin siihen vedenhakija vastasi "Ka, Suomipoika". Käteltiin sydämellisesti, kutsui sitten vaatimattomaan parakkiinsa ja pani tsajuveden kiehumaan.

Ivan on syntynyt 1940 Säämäjärvellä. Evakossa Äänisen takana kun suomalaiset valtasivat Säämän. Sodan jälkeen muutto Ihatsulaan. Armeija 1950-luvun lopulla rakennuspataljoonassa, joka oli komennettu korjaamaan maanjäristyksen järkyttäviä tuhoja Kazakstaniin. Armeijan jälkeen työelämä oli kulunut rakennushommissa siellä täällä, mutta Nurmoila on ollut vakituisempi kotipaikkakunta. Nykyisin, kun Ivanin vaimo on Petroskoissa hammaslääkärinä, niin siellä hänkin viettää talvikaudet. Eläke pieni, kasvimaata täytyy viljellä ja kyllä hänellä porkkana, sipuli ja pottu olikin kovassa kasvuvaiheessa vihottamassa.

Kun kysyin Ukrainan tilanteesta, Ivan oli niukkasanainen. Se kuva mulle jäi, että hänen mielestään Lännen media valehtelee. Niin kuin se tällä reissulla on muidenkin mielipide ollut jos kenen kanssa on asiasta puhetta ollut.

Ivan kertoi myös Nurmoilan yleisestä kyläelämästä, jatkosodan aikana Nurmoilassa sijainneesta lentokentästä ja viidestätoista sotakorvauselementtitalosta, joita suomalaiset olivat kylään toimittaneet. Hän on kirjoittanut Nurmoilan kylähistoriikin ja sai myytyä minulle yhden kipaleen oikein omistuskirjoituksen keralla hintaan 100 ru, eli n. 2 €, mutta harmi vain, se on venäjäksi. Ivan itse hallitsee suomenkielen loistavasti. Ei käynyt selville, miten hän on sen säilyttänytkään niin hyvänä kautta Neuvostoliiton eristyksen vuosikymmenten.

Kun olin lähdössä, Ivan halusi ottaa minusta valokuvia. Sitten hän kokeili polkupyörääni, mutta sanoi toivottomaksi yrittää hypätä sen selkään kun painaa niin julmetusti. Ihmetteli kovasti, miten minä sen kanssa selviän hurjilla ja kurjilla Karjalanteillä.

Lopuksi Ivan viitilöi minulle erään paikan, missä parin jäljellä olevan sotakorvausrakennuksen lahonneet raamit vielä ovat. On ne melkoisia "elementtejä" olleetkin: Runkotolpat kolmetuumaisia, tervapahvi ja laudoitus kahta puolen, eristeenä puru. Silkkaa huijausta, ei niissä ole kukaan talvella tarennut.

Tullessa kävin vielä kyykkypaskalla metsän valtaamalla, entisen lentokenttämaaston laitamilla, missä nousivat  hiekkavallien reunustamat montut. Aprikoin, että ilmeisesti niissä ovat sijainneet konesuojat, korjaamohallit ja ehkä majoitusparakitkin. Nyt niihin oli ajettu kotitalousjätteitä, muoviroinaa, huonekaluja ja autojen osia kuten niin olen jo tottunut näkemään kautta käenkukuntaa helskyvän Karjalanmaan.

48. Novinkalammen rannalla

Ke 2.7.2014

Klo on 10, alan pakkailla kamoja kasaan. Vetäisen ensin muutamat sanat vihkooni.

Heräsin jo seitsemältä kun tuuli alkoi paiskoa suojakangasta ja puista lenteli oksankappaleita teltan päälle. Minulla oli niin suuret öiset roihut ja paljon puuta nuotiossa, että raju tuuli puhalsi hiillokseen uudet liekit. Kääntelin vain palamatta jääneitä tyviä sekaan ja hain metsästä lisää. Yöllä oli pirusti mäkäriä, mutta eivätpä nyt tässä viihdy. Teltta räimii hassusti tuulessa kun virittelin sen kuivumaan ja tuulettumaan rantapensaiden väliin.

Kun tulin yöllä tähän, tyynellä lammenpinnalla soljui samanlainen kumivene kuin Kurmoilan Sazalla. Siinä istui ongella vanhemmanpuoleinen pariskunta. Mies heitteli myös viehettä. Eivät paljoa kalkatelleet keskenään; "ollaan hiljaa saadaan kalaa".

Vilkutin onkijoille, mutta ei ne siihen vastanneet. Tekivät selälle päin mutkan tällä kohtaa. Haluavat olla rauhassa, tai toivovat minulle samaa. Auvoisa näky se oli hienoisessa kesäyön sumunväreessä.

Isoja kusiaispesiä pitkin rantametsää joka on kuitenkin suhteellisen nuorta. Tässä on ollut harvennushakkuu muutamia vuosia sitten ja polttopuuta löytyy helposti, lahoja latvuksia ainakin.

Paljon on myös rojua rannassa. Tein niistä yöllä pöydän ja istuimen itselleni. Rojuläjistä löytyi violetti liina jonka huuhtaisin samalla, kun kävin itsenikin pesemässä. Aika mutainen pohja tällä kohtaa. Lammen vastapäinen ranta näyttäisi olevan hiekkainen. Tuolla ovat Nurmoilan lentokentällä työskennelleet käyneet munanhuuhtelussa sota-aikaan.

Pitäisiköhän minun tehdä mutka Nurmoilaan? Se näyttäisi olevan muutaman kilometrin päässä M18 tiestä. Aunukseenkaan ei ole enää pitkä matka. Matkaan siis!

47. Pois Vazejärveltä

Ke 2.7.2014 Leiri nro 27

Klo on ylitse puolenyön. Pienen järven rannalle rysäni virittelin, eikä rapakolle nimeä kartasta taaskaan löydy. Luultavasti se on Novinka. Novinskoje-nimisen kylän kautta kiersin ennen rantaan piiloutumistani joka tapahtui jälleen kaikki mahdolliset varotoimenpiteet suorittaen.  Joka tapauksessa tämä on M18 ja oikealle Nurmoilaan kääntyvän sivutien kainalossa. Vazejärveltä tänne ei kovin pitkä huikonen ollut, mutta tapahtuihan tuota silläkin pätkällä kaikenlaista ylös kirjattavaa.

Vazejärven rantaan naulasin Alexille ja Jevgenille petäjien väliin kiitosterveiset. Mieltä kutittaa mukavasti ajatellessani heidän ilmeitään kun sen näkevät. Ja sen, kun Alex hoksaa, mitä varten siltä nauloja pyysin.

Tapasin Alexin ja tatuoidun, hyvin vanhan entisen linnakundin vielä kaivolla ennen poistumistani. Alex halasi silmin kostein. Sillä oli paha krapula eikä enää loivennusaineita yhtään. Linnakundi paljasti kokonaan yläruumiinsa kun halusi näyttää jo haalistuneet tatuointinsa joita oli jokaisella neliösentillä. Nainen, kalanruoto, kahle, ruusu ja punottu köysi jossa väkäsiä kuin piikkilangassa jäivät mieleen. Valokuvata ei antanut. Sen vanhuksen nähdessään voi vain yrittää miettiä, mitä hänen ruumiinsa on muutakin kokenut kuin tatuointipiikkien tiksutuksia. Entä, kun häneltä menevät jalat alta vanhuuttaan tuossa ränstyneessä monasterikylässä? Lähtiessä näin vielä nunnan, joka muurin katveessa hipelöi kännykkänsä näyttöä ja alkoi kohta kovan kalkatuksen. Olisi tullut ajankohtainen  kuva, jos olisin ilennyt ottaa.

Vazejärvelle johtavan hiekkatien mutkassa tapasin myös nuoren rinkkapatikoijan joka oli lähtenyt Novgorodista pyhiinvaellusmatkalle ja kulkenut liftaten eri luostareita kierrellen. Hän osasi englantia ja kai minä sitten hänenkin matkansa ääret ja määrät jotenkin ymmärsin. Ristinmerkkejä se rintansa ylitse veteli kun kättelyn jälkeen erottiin. Mitähän se sillä tarkoitti? Jumalansa siunaustako vai kirousta minulle?

Sitten olikin hassumpi näky M18-tien risteyksessä: Iäkäs reppuselkämunkki liftaamassa. Ja heti sille kyyti löytyi, hyvä että kerkesin vaihtaa putken kameraan ja näpsäsitä muutamat otokset.

Kotkatjärveltä (Kotkotzero) löysin kaupan ihan etsimättä. Oli niitä useampikin kylätien kahtapuolen. Suomalaisia tuotteita oli siinä johon menin. Voimix-levitettäkin jota otin. Muut ostokseni olivat nakkeja, leipää, maitoa, jäätelöä ja tuoremehua ja pari pussillista mausteyrttejä. Tuhlaus oli jälleen hirmuista eli n. sataviisikymppiä (n. 3 euroa). Löysin kylästä myös lahon kiinteistön asbestikaton alta postikonttorin josta lähetin valmiiksi kirjoittamani kortit eteen päin.

Syödessäni kaupan pihassa jäätelöä, joka jälleen kerran oli vallan maukasta, kurvasi viereeni moottoripyörällä nuorehko, paksu kaveri. Sanoi "pagisevansa" karjalankiältä: "Lähe mukkaan, laitan kylyn", se sanoi kun kuuli, että olen suomalainen. Mutta oli niin kovin voimakkaanhajuisessa humalassa, että kieltäydyin kohteliaasti. Sitten näinkin, kun se otti pari viinakassien kanssa heilahtelevaa kaveria tarakalleen ja kurvasi heinikkoista kujaa pusikoituneen pellon takana rönöttävää harmaata rakennusta kohti. Olisihan se saattanut kylyreissu olla.

Kovera-nimisen kylän tienhaarassa oli sitten pieni tsasouna jota jäin tutkimaan. Siinä oli pistorasia seinässä ja kokeilin kännykänlaturia siihen, mutta ei viisari värähtänyt. Kun olin katselemassa aidan ylitse hautausmaan näkymiä, pyöräili paikalle reipas muori joka myös "pagisi" karjalankieltä. Kyselin muutamia kysymyksiä tsasounasta, hautausmaasta ja Koverankylästä. Paljon hänkin "pagisi",mutta en kovin hyvin nopeatempoista kielenkäyttöä kerennyt ymmärtää. Enkä osaa oikei toistaakaan; "A´ siinä uus tsasouna, kylä kuihtuo ja taata on duol kahakankahas..."  Ymmärsin kuitenkin,että yksin hän tuolla kylässä asuu, tytär on muuttanut Aunukseen ja kuinka hän pyöräilee joka päivä hautausmaan aidan takaa "tervehtimässä miestä".  Siinä kohtaa hulvahti itku poskille. Halasin muoria ja taputtelin hartioita. Sanoin hänelle, että hän muistuttaa minun  "maamoa". Silmiä pyyhkien muori lähti petäjikössä mutkittelevalle polulle kylää kohti. Menin kohta samaa reittiä itsekin katsomaan, millainen asujaimisto sieltä löytyy.

Koveran kylänraitin halkaisi koivujen rivi. Ajelin hiljaksiin kylän halki ja sain kintuistani kiinnostuneita koiria tavanmukaisesti seurakseni. Muutaman kerran sivalsin ranstakalla kuormani kupeisiin, niin eivät ne uskaltaneet kuin rähistä. Kylän perillä leviässä talossa oli kauppa jossa kävin. Ostin perunoita, lisää leipää, sipulia ja sipulimakkaraa sekä tietenkin jäätelön. Meni jälleen 150 ru että pamahti. Kauppaa piti yksinäinen, nuorehko nainen jonka kanssa hoidin kauppa-asiani viittilöimällä. Portailla jäätelöä nuoleskellessani tuli siihen pyöräilevä nainen kauppa-asioilleen. Hän osasi karjalankieltä, mutta ei jäänyt pitemmäksi aikaa juttelemaan. Kysyi vain kuin ohimennen, mistä tulen minne menen. Selitin.

46. Tatinpaistajat

Ti 1.7.2014 klo 06.30

Yhä edelleen Vazejärvellä. Tänään olisi päästävä lähtemään, ruoka loppuu. Kalakaan ei onkeen käy. Alex kylläkin ilmaisi, että hän voi käyttää Zigulilla Kotkatjärvellä kaupassa, ja että voisin jäädä vaikka koko kesäksi; katsottiin karttaa ja kalenteria kun tätä tulkittiin toistemme kielitaidottomiin päihin. Älyän siis tämänkin asian niin kuin älyän, vaikkapa sitten väärin.

Tyyntä. Maisema täysin valkeana. Sumua voisi lapioida kuin lunta. Kävelin rantaa myötäilevää lehmäpolkua ja kävin ruovikossa uimassa. Musta minkki oli veikeä ilmestys ison kiven päällä. Siitä näkyi kunnolla vain pää ja mustat nappisilmät, sen muu ruumis hävisi sumunvalkeaan kuin mämmi maitoon. Rannassa polskahti isompi kala karkuun kun ujutin varpaitani matalassa, kivikkoisessa vedessä eteen päin. Saa pelätä pullonpohjia ja muita teräviä esineitä täälläkin.

Eilen havaitsin metriä pitkän justeerinlatin makaavan matalassa vedessä ruosteensyömät piikit ylöspäin. Kaivoin sen ylös ja vein metsään kuusenoksaan killumaan. Mutaan hautautuneessa päässä oli vielä puisen käsikahvan lahot rippeet jäljellä. Olikohan Amerikan suomalaisten pioneerien työkalurepertuariin kuulunut työkalu? Millainen kansanurhokas onkaan niitä kahvoja joskus puristanut Sosialistiseen Onnelaan rakennuspuita poikki nitkutellessaan? Jonkin maankohouman alla hänenkin luunsa täällä lahonnevat.  Ehkä ihan tuossa teltan takuisessa, helppokaivuisessa maastossa?

Alex tuli yöllä nuotiolle istumaan kun sade hieman laantui. Raahasi omasta pinostaan puita melkoisen läjän ja sytyteltiin mahtitulet niin että kaukana ympäristössäkin märät puiden kyljet höyrysivät. Kun Alex sujahti metsänpeittoon joksikin aikaa, niin luulin hänen lähteneen ryypylle. Mutta kiepsahdettuaan erään kuusen takaa aukealle takaisin, oli hänellä  pyöreäheppisiä tatteja sormienvälit täynnä. Alex pyysi "noostia" ja "soltsia", mutta meni vähän aikaa, ennen kuin tajusin, että puukkoa ja suolaa. Sitten A  krapsutteli tateista roskat pois, paloitteli karkeiksi kuutioiksi ja laittoi muovipussin päälle. Lirutteli vähän vettä kostukkeeksi, roiskaisi suolaa sekaan ja käänteli ja  muljautteli niitä muovinmutkassa, kääräisi sienet lopuksi tiukkaan pakettiin ja pani kiven painoksi. Sitten hän pistäytyi pajukkoon ja toi muutamia keppejä joiden teroitetuissa päissä paisteltiin  tatinpaloja pitkin aamuyötä. Olipa ne hyviä. Varsinkin, kun panin paksulti voita leipäviipaleen päälle ja peittelin sen paahtuneilla tatinlinteillä.

Azerdbaidzanin vuorilla tapellessaan sienet ovat olleet Alexin ruokatulilla normaali täydennys armeijan muonaan. Tämäkin on vain arvailuja kaikesta siitä puhe- ja näyttelytulvasta jota tasaisesti juovuksissa pysyttelevästä Alexista irtosi.

Osaisinpa selostaa, kuinka nuo tuntikausien juttelut sujuivat. Sivullisesta olisivat olleet varmasti huvittavaa seurattavaa. Nuotionympärystän hiekkaläntit tulivat ainakin piirroksia täyteen. Ja kahvinlurua meni kolmatta pakillista, mutta vain Alex terästi sitä pontikallaan, minä molokolla. Sitä huvitti kovasti, kun sanoin olevani liikkellä "absolut".

Kun viimein alkoi väsyttää ja tasaiset paikat loppua piirroksille, Alex lähti majalleen päin, mutta tuli kohta takaisin muovipussia kantaen. Siinä hänellä oli kauniinsininen posliinimaljakko ja jonkinlainen vasaranpää jotka hän juhlallisen liikuttuneena ojensi käteeni. Sitten hän näytti vielä naisystävänsä tussun kuvaa kännykästään, tökki minua rintaan, piirsi tikulla hiekkaan nuolia ja ihmishahmoja ja Suomen ja Venäjän rajaa josta olin ymmärtävänäni, että posliiniastia on vietävä kotiin omalle  "tussulleni" ja vasaranpää on minulle itselleni muistoksi.

Voi Alex, olihan vain melkoinen hupiretki azerdbaizanilaiseen maailmaasi. Paras teatterielämys milloinkaan.

45. Onnellisten lehmien maa

Ma 30.6.2014 Vazejärvellä edelleen

Alex huuteli niitynlaidalta aamuherätyksen. Oli illalla viitottu maidonhakuun lähdöstä, ja niin sitä mentiin. Monasterin vieressä oli talo ja talon takasivulla laholle haiseva, työkaluja ja kaikenlaista roinaa täynnä oleva välikkö jossa touhukas nainen lorotteli puolitoistalitraiseen muovipullooni maitoa siivilätratin lävitse. Maksoi 45 ruplaa. Hyvänmakuista on. Paksu kerma nousee pintaan kun vähän aikaa mukissa asettuu. Neskaffekin maistuu sen kanssa paremmalle. Säilöin maitopullon kosteanviileään sammalikkoon teltan takana.

Siltä reissulta tultuani puukotin koivunsorrista itselleni koirankarkotuskepin ja läksin hakemaan Alexin, joka meni kahvinkeittelyni ajaksi tiiliseen metsänreunan majaansa. Tekee siellä krapulatoteja, käsitin. Hörppi posliinikupista sekvannäköistä nestettä, taputteli virnistellen takkinsa povitaskua ja näytti vilauksen, mikä siellä hölskyi. Aika karu kämppä, likainenkin.

Monasterinmuurin edessä oli tuoreet moottoripyörän renkaanjäljet. Piirsin kepillä soraan HONDA? Alex nyökytteli innokkaasti. Näytin käsimerkin kurkun ylitse ja ilmehdin pelokkaasti. Alexia nauratti. Hän on ollut Kaukasuksella pyssynpiippujen edessä, ja takana, eikä tarvitse ymmärtää, mikä minua uhkaisi. En kyllä itsekään ymmärrä. Se on vain uhkan tunne, ei muuta.

Navetassa, jossa kävimme, oli 6 lypsävää, yksi hieho ja 6 tai 7 vasikkaa. Nuorehko emäntä luuti takasiltaa ja lantakourua ja osasi muutamat sanat suomeksi. Illaksi "tilasin" lypsyhetkeen tutustumisen.

Kun päivemmällä olin nuotion äärellä keittelemässä makkarasoppaa, löntysteli "paimenpoika" älykännykkää hivellen järvensivupolkua ohitse. Ei ollut minua huomaavinaankaan. Ei se lehmiä löytänyt. Palasi tyhjin toimin takaisin katse edelleen kiinnittyneenä kämmenleluunsa. Taisi olla sama nuorukainen, joka tuloyönäni viinapullon kanssa ruohikolla humppasi.

Iltalypsyhetki oli hauska. Toisella kymmenellä oleva tyttö hoiti pääasiassa lypsämisen. Pienet näpit utareissa olivat lujat ja maito vaahtosi sankossa korkealle. Olisin itse halunnut koettaa edes valokuvauksen ajaksi lypsämistä, mutta emäntä kielsi jyrkästi. Sanoi, että lehmä potkaisee sankon nurin jos tuntematon yrittää. Emäntä tarjosi peltimukista lypsylämmintä maitoa ja join sitä ainakin puolisen litraa. Maidosta tulvahtivat kaikki lapsuuden makuvivahteet kielenjuuren nystyröihin: Paju, ruoho ja järvikorte päällimmäisinä.

Navetalle tuli myös Igoriksi itsensä esitellyt, yksinkertaisen oloinen miehenturjake joka otti kiiltävänahkaisen hatun päästään kuvauksen ajaksi ja kiitteli sitten kädestä pitäen minua.

Olisin voinut olla siellä navetassa vaikka kuinka kauan ihan vain niiden haju- ja makuelämysten takia. En nähnyt melassisankoja, en tehdastekoisia rehusäkkejä, en AIV:n törkyä. En mitään, mikä viittaisi muuhun, kuin luonnonmukaiseen lehmien ruokintaan. Ilahdutti sekin, ettei kantturoiden korvia oltu keltaisin lävistyksin koristeltu. Sitä mietin, että missä ovat niityt, joilta talviheinät korjataan ja millä tavalla ne niitetään sekä kuivataan? Heinäseipäilläkö ja latoihinko säilötään? Jäi kysymättä, koska mietin tätä vasta kun läksin navetalta pois.

Nyt on jo iltamyöhä. Pilviä keräilee taivaantäydeksi, ovat märän näköisiä enkä ihmettele, jos yöllä herään sateenropinaan. Nythän se jo aloitti, ripeksii. Pahkeinen sentään. Olin ajatellut lähteä huomenna jatkamaan matkaani.