Huhtikuuta kai elettiin kun ne olivat sahaamassa mäntytukkeja lauvoiksi Kervisensalolla. Kimposi sirkkelinterästä lauvansiuru isän rintalastan alapuolelta, flanellipaijasta ja nahkasta läpitte ja kylykiluihen välistä selekäpuolelta ulos. Siitä samasta kohti, jossa sillä oli kuulankulukema arpi sovasta muistona. Nyt vain ei ollut lääkintämiehiä paikalla ja isä kuoli verenvuotoon Ruunanrinteen mutkassa traktorin peräkärryn lavalle kun ne olivat viemässä sitä apua saamaan.
Isä oli totisenhyvä mies, sanoivat kaikki hautajaisissa.
Nuorin sisaruksista, Sinikka, täytti sinä vappuna kaksi vuotta. Minä olin silloin 12.
Sinikka, isän ja äitin silmäterä, hukkui juhannuksena viisi metriä syvään pihakaivoon. Oli kissaa silitellyt kaivonkannella ja laho kansi antoi periksi. Humpsista selälleen!
Sauli kahdeksan vuotta, putosi heinäkuussa hevosen vetämän heinäkuorman päältä ja löi päänsä kiveen. Kuoli elokuun ensimmäinen sairaalassa tajuihinsa tulematta.
Sitten lokakuun muikkuverkkoriitteillä hukkuivat Simo ja Santeri, kaksoset jotka olisivat täyttäneet seuraavalla viikolla viisi vuotta. Äitin ja minun mukana olivat verkoilla kun äkkiä nousi Pohjoisenmyrsky josta isä oli aina varoittanut. Sen suuret hyö´yt pirstoivat ukin veistämän paatin Närhiniemen isoja kiviä vasten. Aalto tuli ja vei pienet. Äiti ei jaksanut hameissaan niitä syliinsä kaahoa. Pelasti minut ja itsensä Pajusaaren isolle kivelle, huusi ja itki iltaan pimenevään niin, että se pelotti enemmän kuin vähitellen vaimenevat aallot ja kylmä, joka alkoi jo tajuntaa hämärtää. Ahkiorannan asukki, Tiikkajan Kaarle kuuli kusella käyvessään äitin parun aittansa nurkalle ja tuli pelastamaan isolla veneellään meijät. Simoa eikä Santeria ole löyvetty tähän päivään mennessä. Hautajaisissa lapioitiin vain avuttomia puheita kolkolle kuvalle Jeesuksen ristinjuureen alttarilla.
Tultiin seuraavan vuojen tammikuuhun. Meijän kotimökki syttyi yöllä tuleen. Saimi paloi mukana. Löytyi vain nuken peltiset silimät, isän tekemät, ja muutamat luunkappaleet jotka sitten pienessä arkussa helemikuun pakkasissa hautaan saateltiin. Saimi olisi täyttänyt aprillipäivänä neljä vuotta. Saimi nukkui yleensä äitin kainalossa, mutta äiti oli yöllä noussut navetalle kun Billnäs oli ruvennut poikimaan.
Lehmän nimi oli siksi Billnäs koska se oli säästynyt naapurin teuraskirveenhamaralta ja annettu hyväntahtoisesti meille meijän Loivan hukuttua ulukomehtälaitumella suolampeen pahimpaan onnettomuuksien sumaan lisälastiksi.
Niin. Äiti oli nähnyt mökinkaton tulenroihujen kajon navettaan ja juoksi huutamaan meitä hereille. Me oltiin jo, mutta Saimia ei löyvetty sängystä ja savu oli jo niin sakeaa, että oli pakko rynnätä ulos. Saimi oli vissiin herännyt ennen meitä tulenrätinään ja ryöminyt sängyn alle piiloon.
Minä olen ennään elossa. Nyt olen 33 vuotta vanha. Ja väsynyt.
Äiti kuoli kymmenen vuotta sitten. Liukastui kauppa-auton alle Riihenmutkassa nilippukelillä. Jalat katkesivat ja selkäranka murtui. Eli kolomatta viikkoa sen jäläkkeen.
Kun kävin äitin luona sairaalassa, äitin surullisia muistoja täynnä oleva pää pelasi vielä.
Me muisteltiin ankaraa elämää, onnettomuuksia ja kuolemia.
Muistettiin minusta puolitoista vuotta nuorempaa Samulia joka kuoli vahingossa Rautalammin linja-autoasemalla. Joku toinen olisi pitänyt tappaa, mutta mustasukkainen aviomies oli ampunut kohteestaan ohi ja pistoolinluoti sattui suoraan Samulia silmään.
Samuli oli juuri viettänyt kaksikymmenvuotissynttäreitään ja oli lähdössä Ouluun jossa opiskeli luonnontieteitä yliopistossa. Morsiamensa käsivarsille oli lyyhistynyt ja kerinnyt vain kuiskata, että isä tuli hakemaan, hyvästi.
Niin se äitikin kuolinvuoteellaan aprikoi. Että miksi se isä meijät kaikki ennen aikojaan luokseen haluaa?
Mutta miksi isä minut on unohtanut?
Minun nimi alakaa R:llä ja muihen sisarusten S:llä.
Onko sillä jokin taika tämän asian kanssa?
Miksi en kysynyt äitiltä?
Kenen poika minä olen kun en Kuolemalle kelepaa?
