lauantai 30. huhtikuuta 2011

Meitä oli seitsemän...

...sitten kuoli isä.

Huhtikuuta kai elettiin kun ne olivat sahaamassa mäntytukkeja lauvoiksi Kervisensalolla. Kimposi sirkkelinterästä lauvansiuru isän rintalastan alapuolelta, flanellipaijasta ja nahkasta läpitte ja kylykiluihen välistä selekäpuolelta ulos. Siitä samasta kohti, jossa sillä oli kuulankulukema arpi sovasta muistona. Nyt vain ei ollut lääkintämiehiä paikalla ja isä kuoli verenvuotoon Ruunanrinteen mutkassa traktorin peräkärryn lavalle kun ne olivat viemässä sitä apua saamaan.

Isä oli totisenhyvä mies, sanoivat kaikki hautajaisissa.

Nuorin sisaruksista, Sinikka, täytti sinä vappuna kaksi vuotta. Minä olin silloin 12.

Sinikka, isän ja äitin silmäterä, hukkui juhannuksena viisi metriä syvään pihakaivoon. Oli kissaa silitellyt kaivonkannella ja laho kansi antoi periksi. Humpsista selälleen!

Sauli kahdeksan vuotta, putosi heinäkuussa hevosen vetämän heinäkuorman päältä ja löi päänsä kiveen. Kuoli elokuun ensimmäinen sairaalassa tajuihinsa tulematta.

Sitten lokakuun muikkuverkkoriitteillä hukkuivat Simo ja Santeri, kaksoset jotka olisivat täyttäneet seuraavalla viikolla viisi vuotta. Äitin ja minun mukana olivat verkoilla kun äkkiä nousi Pohjoisenmyrsky josta isä oli aina varoittanut. Sen suuret hyö´yt pirstoivat ukin veistämän paatin Närhiniemen isoja kiviä vasten. Aalto tuli ja vei pienet. Äiti ei jaksanut hameissaan niitä syliinsä kaahoa. Pelasti minut ja itsensä Pajusaaren isolle kivelle, huusi ja itki iltaan pimenevään niin, että se pelotti enemmän kuin vähitellen vaimenevat aallot ja kylmä, joka alkoi jo tajuntaa hämärtää. Ahkiorannan asukki, Tiikkajan Kaarle kuuli kusella käyvessään äitin parun aittansa nurkalle ja tuli pelastamaan isolla veneellään meijät. Simoa eikä Santeria ole löyvetty tähän päivään mennessä. Hautajaisissa lapioitiin vain avuttomia puheita kolkolle kuvalle Jeesuksen ristinjuureen alttarilla.

Tultiin seuraavan vuojen tammikuuhun. Meijän kotimökki syttyi yöllä tuleen. Saimi paloi mukana. Löytyi vain nuken peltiset silimät, isän tekemät, ja muutamat luunkappaleet jotka sitten pienessä arkussa helemikuun pakkasissa hautaan saateltiin. Saimi olisi täyttänyt aprillipäivänä neljä vuotta. Saimi nukkui yleensä äitin kainalossa, mutta äiti oli yöllä noussut navetalle kun Billnäs oli ruvennut poikimaan.

Lehmän nimi oli siksi Billnäs koska se oli säästynyt naapurin teuraskirveenhamaralta ja annettu hyväntahtoisesti meille meijän Loivan hukuttua ulukomehtälaitumella suolampeen pahimpaan onnettomuuksien sumaan lisälastiksi.

Niin. Äiti oli nähnyt mökinkaton tulenroihujen kajon navettaan ja juoksi huutamaan meitä hereille. Me oltiin jo, mutta Saimia ei löyvetty sängystä ja savu oli jo niin sakeaa, että oli pakko rynnätä ulos. Saimi oli vissiin herännyt ennen meitä tulenrätinään ja ryöminyt sängyn alle piiloon.

Minä olen ennään elossa. Nyt olen 33 vuotta vanha. Ja väsynyt.

Äiti kuoli kymmenen vuotta sitten. Liukastui kauppa-auton alle Riihenmutkassa nilippukelillä. Jalat katkesivat ja selkäranka murtui. Eli kolomatta viikkoa sen jäläkkeen.

Kun kävin äitin luona sairaalassa, äitin surullisia muistoja täynnä oleva pää pelasi vielä.

Me muisteltiin ankaraa elämää, onnettomuuksia ja kuolemia.

Muistettiin minusta puolitoista vuotta nuorempaa Samulia joka kuoli vahingossa Rautalammin linja-autoasemalla. Joku toinen olisi pitänyt tappaa, mutta mustasukkainen aviomies oli ampunut kohteestaan ohi ja pistoolinluoti sattui suoraan Samulia silmään.

Samuli oli juuri viettänyt kaksikymmenvuotissynttäreitään ja oli lähdössä Ouluun jossa opiskeli luonnontieteitä yliopistossa. Morsiamensa käsivarsille oli lyyhistynyt ja kerinnyt vain kuiskata, että isä tuli hakemaan, hyvästi.

Niin se äitikin kuolinvuoteellaan aprikoi. Että miksi se isä meijät kaikki ennen aikojaan luokseen haluaa?

Mutta miksi isä minut on unohtanut?

Minun nimi alakaa R:llä ja muihen sisarusten S:llä.

Onko sillä jokin taika tämän asian kanssa?

Miksi en kysynyt äitiltä?

Kenen poika minä olen kun en Kuolemalle kelepaa?

sunnuntai 24. huhtikuuta 2011

Aborttivastuu


I

Jänis, perkele!

Auton alla kolisi, taustapeilistä mies näki, kuinka kesäruskea karvamytty pitkine koipineen ja korvineen kieppui holtittomasti maantien pölypilvessä ja jäi reuhottamaan keskelle tietä kuin karvahattu.

Taisi se kuolla, ajatteli mies, mutta pysähtyi kuitenkin, peruutti jäniksen ruumiin kohdalle ja nousi autosta. Mies tökkäsi kengänkärjellä henkensä heittänyttä, astui sitten muutaman askeleen auton ravinpuoleiselle sivulle ja kusi pitkän kaaren maantienojaan huitoen toisella kädellään mäkäriä kasvoiltaan. Katseli harvaa männikköä ja kuunteli pikkulinnun tirskutusta. Ravisti, laittoi elimen housuun ja vetäisi vetoketjun kiinni.

Sitten mies meni jäniksen luo, otti sälöisiä luita törröttävästä takajalasta kiinni ja kantoi rennon lihäläjän kivenjuureen raviojan taakse. Ei tällaista paistia olisi lapsuudessani korpille jätetty. Näki mielessään äitinsä liemuhellan hiilloksen edessä laittamassa perunoita kiehumaan ja jäniksenlihoja sianihraan käristymään.

II

Vaattojärven rantapaviljongin kesälomatanssit olivat alkaneet. Ruotsinlomalaiset pörräsivät humalaisina parkkipaikalla. Ottivat pitkiä ryyppyjä pulloistaan ennen kuin horjuivat lippuluukulle. Makkarankäry, tupakansavut, ölähtelyt ja mölähtelyt ja tanssinjytke täyttivät pohjoisen kesäillan.

Kauko Simosen tango satu ruskeista silmistä helähti juuri soimaan kun mies astui kaljaa kittaavia lomalaisia täynnä olevan kahvion kautta lavan ovensuuhun. Yksi pariskunta kompastui nurin heti lihavan miehen jalan nuljahdukseen alkutahdissa. Toinen  pariskunta jäi nojaamaan toisiinsa orkesterikorokkeen edessä. Kuusi muuta pariskuntaa rymysi seinänvierustan penkeillä. Jokunen selvempipäinen pari meni sulavasti heti alkutahdeilla pitkin liukasta lautalattiaa. Ja vain yksi yksinäinen nainen istui kauimmaisessa lavannurkkauksessa.

Mies ei aikaillut. Haki. Sai luvan. Vetäisi tottuneesti vaalean kauniin itseään vasten ja alkoi viedä.

Huh, olipas se, huokaisi nainen kun Simonen lopetti laulamisen.

Näinhän sitä meillä, sanoi mies ykskantaan.

Ja alkoi viedä seuraavankin pelin päännyökkäyksellä ja kädellä lanteelta puristaen merkin antaen.

Koko illan siinä tanssivat. Ei paljoa puhetta tarvittu.

Kummatkin tiesivät miten jalkaa laittaa ja lannetta taivuttaa. Laittaako posken poskea vasten vai nopeammalla irti toisistaan.

Rumballa mies sitten sanoi, tanssitaanko niin kuin turkulaiset?

No miten, nainen kysyi.

Mies painoi otsansa naisen otsaan ja alkoi viedä.

Kiva tyyli niillä, sanoi nainen pelin lopussa.

Sitten hän suuteli miestä suulle.

Mennään sitten minun  majalleni kun tanssit on tanssittu, sanoi nainen.

No sepäs, sanoi mies.

Keskiyöllä hämärsi hieman. Aurinko ei kuitenkaan hävinnyt täysin taivaanrannan taa. Järvenrannassa oli pikku tappelu, mutta kukaan ei puuttunut asiaan kun molemmat tappelijat nojasivat vain toisiinsa ryysyjä kiskoen, kaatuillen ja kierien. Joku lähikatselija nauroi ja huusi hyvä Teuvo, pane se syömään ruohoa, hähäää.

Väki alkoi väsyä, taksit suhasivat, autot hävitä parkkipaikalta. Sääskiparvet takoivat hikisiä kasvoja, kaljujen kupeita, paitojen lävitse ja naisten paljaita sääriä, polvia, reisiä.

Naisen Volvon luona mies kysyi, ajanko perässä.

Joo, aja. Ja nainen suuteli vielä kerran miestä suulle.

III

Olipas se makiaa, sanoi nainen.

Niin oli, mies siihen.

Lämmitetäänkö sauna?

Tuo rannalla olevako?

Niin.

Jeps. Minäpä lähen tuhraamaan tulta.

Juotko kahvit sitten?

Jeps.

Mies meni Muonionjoen rantaan. Katsoi hetken leveänä, rauhallisena vuolteena kulkevaan veteen. Kusaisi koivunvänttyrän juureen lyhyesti. Huuhtaisi kätensä ja naamansa joen viileässä vedessä. Meni vasta sitten hirsiseinäiselle saunalle joka oli joskus ammoin vuoltu kahden ison kiven väliin  ja alkujaan ollut sisäänlämpiävä, mutta remontoitu uloslämpiäväksi. Kiukaassa vesilieriö, paneloidut seinät ja haapapuusta leveät lauteet.

Hyvin syttyi, sanoi mies kun palasi.

Niin. Löysit sytyketuohet?

Jeps. Kaikki tarvittavat ja kannoin joesta vedet.

Otahan kahvia. Tykkäätkö kun olen ihan vain näin, alasti tässä?

Jeps. Olenhan minäkin.

Naitaisko nyt uudestaan?

Jeps.

Ja sitten saunaan. Uimaan. Saunaan. Uimaan. Naimaan. Aamuun asti.

IV

Minäpä tästä lähden Kittilään, sanoi mies iltapäivällä.

Niin. Tykkäisin jos voisit jäädä.

Olisi se vain...

Onko huomenna töitä?

On. Iso työmaa ja vähän miehiä.

Tuota, soitellaanko kuitenkin?

Soitellaan joo.

Suutelevat. Puristelevat miehen auton luona toisiaan.

V

Kuukausi on kulunut. Mies saapuu töistä kämpälleen. Huomaa tutun näköisen Volvon vierasruudussa parkkipaikalla.

Yllätyitkö? kysyy nainen.

Jeps, vähän.

Minun piti tulla, kuiskatessaan tämän nainen halaa miestä hellästi.

Miks?

Voitaisko mennä sisälle?

Jeps.

Keitänkö kahvit?

Joo.

Käyn suihkussa. Kaapissa on kupit. Leiponut en ole.

Joo.

Juovat kahvia vaiti ollen. Mies ritustelee sokerinpalat kahvikuppiin, hämmentää. Ikkunassa pörrää yksinäinen kärpänen.

Niin mikä asia sulla oli?

Tuota... rakasteltaisiinko ensin?

Jeps.

Kaidan sängyn pussijousitettu patja ottaa vaimeasti huokaisten alastomaksi riisuuntuneen pariskunnan syleilyynsä. Mies katsoo kuvioita seinätapetissa ja näkee orgasminhetkellä lapsuutensa ahonlaidan mansikoineen siinä. Naine valittaa hiljaa, itkeekin vähän. Hänelle hetki on vain suurta tunnetta, ei kuvia, ei kimaroita, ei ääniä, ai hajuja.

Voi että olen tätä kaivannut, huokaisee nainen.

Niin. Minäkin. Mutta tämänkö vuoksi..?

Ei. Mulla on...

No, kakaise pois vain. Mies minä olen enkä hiiri.

Minä olen raskaana.

Niinkö?

Niin.

No jopas.

Jopas jopas.

Molemmat nauravat.

Mutta en voi pitää lasta.

Niinkö.

Niin.

En jaksa.

Minulla on semmoinen sairaus.

Jaa.

Ja luulin, tai siis lääkäri on sanonut, etten koskaan voisikaan tulla raskaaksi.

Jaa. Oletkos ennen tullut?

Joo. Kaksi kertaa, mutta molemmilla tuli heti kesken.

Ehkä nytkin?

Ei vaikuta siltä.

Joko kävit lääkärissä?

Ensi viikolla.

Missä?

Rovaniemellä

Pitkät matkat.

Niin.

No. Sinä tiijät itsesi.

Niin tiedän.

Nainen alkaa itkeä. Mies ottaa hänet syliinsä. Lohduttaa hiljaisin silityksin.

VII

Kännykkä helähtää soimaan haalarin taskussa. Mies laittaa vasaran raksiinsa ja siirtyy kuukulkijan toiseen laitaan, kauemmas työparistaan.

Niin.

Minä täällä.

Terve.

Nyt se varmistui.

Niinkö?

Niin.

Milloinka menet?

Huomenna.

Millä?

Taksilla.

Se on kallista.

Joudatko viemään?

En millään.

Niin.

Mulla on rahat vähissä.

No, minä maksan puolet kuluista.

Hyvä.

Soitatko sitten sairaalaan?

Joo. Lähetä numero tekstarilla.

Minua niin itkettää koko ajan.

Elähän nyt.

Olisitpa mukana koko ajan.

Niin.


VIII


Haloo.

Minä.

Terve.

Miten se meni?

Pahasti.

Nainen itkee hillittömästi puhelimeen. Miehenkin on vaikea olla.

Niin. En pysty kättä ojentamaan.

Niin et pysty. Anteeksi.

Sattuuko sinuun?

Sattuu. Mieleen eniten, mutta muutenkin. Ja verenvuoto ei meinaa talttua. Joudun olemaan täällä ainakin viikon.

Niin. No. Jos olet vielä perjantai-iltana, tulen käymään.

Hyvä.

Miten minä maksan oman osuuteni?

Annan tilinumeron.

Entä summa?

Tiedän sitten lopullisen kun pääsen täältä pois.

Joo.

Pärjäätkö sinä? Voin lähettää rahaa jo arviolta.

Niin. Tiukkaahan se on.

Pane se tilinumero tekstarilla niin käyn illalla maksuautomaatilla.

Laitan. Kiitos.

Riittääkö 500?

Riittää.

Hyvä. Yritä pärjäillä. Käy sairaalapastorin tai sosiaalihoitajan luona vaikka.

En tiedä niistä. Minua vain itkettää kuitenkin.

Niin.

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Soiton loppu

Eräsmies oli kirjoittanut lukemansa kirjan tyhjille nimiö- ja loppusivuille:

Lapsille. Naapureille. Isoisälle. Enolle Amerikassa. Veljelle Intiassa. Toiselle veljelle Intian Valtameren pohjassa. Siskolle Göteborgissa. Omalääkärilleni joka muutti Englantiin. Outille. Sakarille. Äidille haudassa. Isälle sen vieressä. Entiselle akalle, sille kuolleelle. Elävälle myös, mutta entiselle sekin. Sille kippurakärkiset lapikkaat omistavalle morsiamelleni nuoruudesta Nuorgamissa. Muille hulluille.

1. Suomi on niitä harvoja maita maailmassa jossa ajatellaan enemmän ala- kuin yläpäällä. Napaan sille on tungettu yksi älynväläysten keskus Oulu ja perseeseen naapurikarhulta lainattu pihkatappi. Tätä ylvääksi asukkaidensa toimesta kehuttua Suomineidon kaljua ei silittele kuin vuonojen tuulet ja Jäämereltä puhaltava arktinen hysteria joka aiheuttaa toisinaan kovia reumakohtauksia sen varpaissa. Niissä, jotka likoavat valtavien vesiliikenneruuhkien jäljiltä olevassa paskasaavissa, Itämeressä.

2. Talo paloi, tässä lähellä. Viime syksynä. Kaveri soitti Pohjoisesta, että olenko elossa. Sanoi lukeneensa lehdestä, että keski-ikäinen mies paloi talonsa mukana. Uutisessa oli mainittu asuinlähiöni. Sanoin sille, että en vielä, mutta kohta. Se nauroi. Luuli vitsiksi. Ihan oikein. Vitsihän se olikin. Hänelle. Niin kuin ennenvanhaan kun vielä vitsailin minäkin.

3. Kuljin talon ohitse eilen viimeksi. Sen seinällä roikkuu palanut kitara kieliensä varassa. Se oli askinsa pohjimmaisen tupakan vuoteessaan polttaneelle elämänsä tärkein kapine. Tiedän sen koska kävin siellä usein ryyppäämässä. Kuuntelemassa sen miehen lauluja. Kaikki Vladimir Vysotskit alkukielellä. Stenka rasinin se lauloi aina kun ensimmäinen pullo oli tyhjentynyt. Venäjäksi senkin. Kitaraa se piteli vain polviensa ja tuolin käsinojien tuessa hyväillen sen kieliä pitkittäin litteällä, messinkisellä pikkupullolla. Ääni oli erikoinen. Sanoi tehneensä messinkipullon itse, tähän tarkoitukseen. Uskoin häntä kun kuuntelin.

4. Se oli asunut Pariisissa mutta myös Moskovassa. Teki kirkkojen kultakupoleita, tsasounien sipuleita ja erikoistilauksesta antiikkisia messinkiornamenttien valumuotteja ja joskus toisinaan itse valujakin nuorena. Ja vielä vanhempanakin, kun sillä oli molemmat kädet tallella ja kaikki taidot hioutuneet huippuunsa hän oli kysytty mies varsinkin Idässä. Vasen käsi katkesi irtipoikki tyhmässä paikassa. Varastohylly kaatui päälle kun  hän oli hakemassa messinkilevyjä rahti-aseman varastosta. Yksi levy irtosi korkeammalla laiturilla olevasta pakasta erilleen ja niisti käden kyynärtaipeen yläpuolelta poikki kuin giljotiini. Tämä tapahtui Puolassa, Varsovan lähellä pienessä Piastovin kaupungissa. 

5. Puolassa vielä silloin, ennen solidaarisuusliikettä, vietiin irronneet raajat kaatopaikalle. Tai heitettiin kulkukoirille sairaalan ikkunasta.

6. Naapurini palaneessa talossa asuneet ihmiset olivat viimeisensä ottajille antaneet. Alkoholipirulle, viinakaupalle, lähiöbubille ja valtiolle. Viimeiset kuluivat hautajaisjärjestelyihin ja kirkkoihin kuulumattoman hautapaikkaan. Kunhan vielä perunkirjoitukset, kiinteistön omistajuussuhteet ja velat on selvitetty niin joku uusi ihmisten soitimilla pariutunut lypsettävä voi linjapukit uudelle rakennusprojektille tontinkulmiin naulailla.

7. Mistä ihmisen elämän onnistumisessa tai epäonnistumisessa on kysymys?

8. Mielen "terveydestä".

9. Pitkästä pinnasta.

10. Yksinkertaisuudesta.

11. Midaksen sormesta.

12. Muutamat uupuvat yhden lapsen äitinä tai isänä. Joillakin kakaroita saa olla seitsemän ja he eivät kuin porskuttavat. Ottavat vielä hoitoonsa senkin yhden matkallaan uupuneen jälkikasvun.

13. Jotkut kiertävät maailman merillä, komennushommissa ja muissa raskaissa töissä ikänsä ja kun aloilleen jäävät, muutamat iloiset arvet paahtuneessa ihossa kertovat kuljetun ladun sommanjäljistä ja poluilta poikkeamisista, mutta mies on kuin peltiä. Kumisee ja rumisee, huojuu ja heiluu, juttua riittää ja laulu raikaa. Kupsahtavat sitten siihen paikkaan kuin äkkiä olisi matkamittari täysi.

14. Olen näitä nähnyt.

15. Kun sydän pettää kesken ajon saa ihminen kunnialliset hautajaiset, hyvät puheet ja komeat seppeleet.

16. Uupumuksen räjäyttäneen hautajaisissa vain vaivautunut virsi matelee kirkonpenkeissä, lehteilee hetken virsikirjoja selkänojien hyllyillä ja luikahtaa ulos hengittämään.

17. Ihan äsken oli sellainenkin tapaus. 

18. Seurakuntatalolla peijaisten ja jälkipuheiden väliin tungettu voileipäkakku maistuu bentsodiatsepiineille ja diapamille. Pappi kieltäytyy toisesta kupillisesta vilkaisten kämmenmikrostaan aikataulua. Kurvaa kohta Volvollaan ristimään Velipekkajortikkaa.

19. Varis istuu seurakuntatalon tontinkulmalla, männynoksalla. Raakkuu oman virtensä kevään tuuleen. Toinen vastaa ja niin nekin lähtevät. Yhdessä.

20. Varisparisko kantaa kohta risuja pesäänsä toisaalla kun vaatimattoman kokoinen hautajaisväki, vainajan sisar ja sen mies sekä kaksi murrosikäistä poikaa ja yksi kymmenvuotias tyttö -vainajan  lapset lähtevät tilataksilla jälkimmäisten kotiin miettimään nuorten huomista.

Ventti: Ja taivas, se aukeaa ilta-aurinkoon, alakuloiseen, hiljalleen huomisen murheita kirjoittaviin säteisiin.

22. Tai iloja.

23. Palaneen talon palaneesta omistajasta jäi haudattavaksi vain se toinen  käsi. Se oli roikkunut ikkunasta kitaran yläpuolella ja pudonnut sokkelinjuureen juuri, kun palokunta saapui paikalle.

(minä koko romaania jaksa kirjoittaa. tässäkin luin juuri yhden, mutta siitä tuntui puuttuvan nämä hännättömät jutut vaikka tyhjiä sivuja oli näin paljon!)

lauantai 16. huhtikuuta 2011

Liikut kiinni

 
Kävin Kajaanin Teatterin "Seminaari"-esityksessä. http://www.kajaaninteatteri.fi/index.asp?pid=610&level_id=1

Nopeasti aikaansaatu, upea, surullinen, kuvia raastava tragikomedia kertoi syistä ja seurauksista, ja ehkä yritti kurkistaa tulevaisuuteenkin KOKY:n (Kajaanin opettajankoulutusyksikön) lakkauttamisprosessista. Kävi varmaan sellaisellekin, jolla ei siteitä tuohon kouluun ole, täysin selväksi, mikä maailmaa tällä hetkellä johtaa.

Johtajat eivät  ole kataisia, soineja, kiviniemiä, urpilaisia, arhinmäkiä tai sinnemäkiä kuin kulissitolppina edessämme ettemme oikein näkisi. He ovat Kameradenpolizeita, kaveripoliiseja.

Tämän päivän kasvoton käskyttäjä on kylmälle rahalle rakennettu, täysin vastuuton markkinatalous joka nämäkin kaikki edellä mainitut  organisaatioineen (valtioineen) ja äänestäjineen on ostanut käsikassaroikseen. Päästänyt ne ilman liekaa tullittomin veräjin oleville, mantereiden kokoisille laitumille.

2000-luvun gestapot, stasit ja kgb:t ovat saamassa viimein kauan ja hartaasti rakentamisen alla olleen orwellilaisen aitauksen valmiiksi.

Kansalaisten mieliin on kääritty miljoonien kilometrien mittaiset piikkilanka-aitaukset, luottokorttien, kännyköiden ja tietokoneiden vahtitornit ja sateliittiseurannat. Kohta ollaan viimeisessä vaiheessa, eli siru ranteeseen jo synnytyksen yhteydessä.

Tiedän, tämä on viime vuosien paljon toistettu kauhukuva, mutta katsokaa mitä sanamyllyä poliitikkomme wahlroosien ja murdochien suina ovat taas neljä edellistä vuotta jauhaneet, ja tulevat jauhamaan seuraavatkin 4 tai 1000 vuotta.

Toistolla toistoa vastaan. Aivopesulla aivopesua pesemään.

Jos teatteri, tai taide yleensä, voisi maailmaa parantaa silloin, kun se eniten on haavoilla, niin ehkä jotain olisi tehtävissä.

Poliitikot eivät siihen ole koskaan pystyneet eivätkä nytkään pysty. Eivät ymmärrä edes haluta. Miksipäs sitä; elämä on polvihame vain ja kangas kallista, mutta jos Vuitton kustantaa niin lyömme vaikka kettingillä totuuttamme kansan tyhmään kaaliin.

Taide on yleensä "vain" kipeiden asioiden ja tapahtumien, kuten sotien, terapointia. Sille passaa siis hymähdellä.

Mutta taiteen avulla historia joskus kirjoitetaan niin kuin se on. Silloin hetken hurmosmiehet teloitetaan säälittä unohduksen pilkkakirveellä. Se vain, ettei aikajanansa häpeäpaaluun kytketyt siitä ehdi lohtua saamaan. Eikä ehdi laji oppia virheistä kun uutta tyhmyriä pukkaa menneisyyden kohdusta typeryyksiään tekemään.

Jos minulta nyt kysyttäisiin, tuon teatteriesityksen jälkitunnelmissa, että oletko vihainen ja kenelle, mille, vastaus olisi yksiselitteinen: Ihmiselle, perkele! Sille ahneelle paskiaiselle jota se myötäsyntyisesti on eikä edes viisaiden, koulutettujen aivojensa avulla kykene sitä ymmärtämään; oppimaan paheholismistaan pois.

Esityksessä heilutettiin mustaa banderollia jossa valkoisin kirjaimin luki: "HAUTAAMMEKO LAPSEMME ELÄVÄLTÄ?"

Me hautaamme itsemme aina uudestaan lapsiemme mukana.

Liian selkeinä näen syyt, miksi itkeä. Ne, ja tulevaisuus on kuvassa. Minusta viis.

sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Ikiturso

Ilmari Kiannon talvisota-päiväkirjaa luen. On kuin Kianto olisi kirjoittanut sen jälkeenkäsin, muistinvaraisesti, ajoittain kuin sepittelisi käsivaralta. Teksti maistuu ihan siltä, kuin lauseiden ympärille olisi muutaman keittelyn jälkeen muodostunut liivatekalvo. Ehkä loppua kohden hieman kuuluu jo aitoakin Kiantoa. 

Tekstin häiriökäyttäytyminen aivoissani voi selittyä silläkin, että Kianto kirjoitti  talvisodan aikana tekemänsä merkinnät "puhtaaksi" sodan päätyttyä, kun hänet oli pidätysten ja kuulustelujen jälkeen päästetty vapaaksi. Ja että hän muutasteli ne sen hetkiseen ilmastoon sopiviksi, myönteisiksi itselleen sillä olihan hänellä maanpetturuussyyte niskassaan, jopa kuolemantuomiokin kun "omat koirat" alkoivat kinttua jälttää muutamasta tupakkalaatikon kanteen vetäisemästään venäjänkielisestä lauseesta.

Minulla on aitouden suhteen joskus liiankin herkkä nenä. Pitäisi nähdä alkuperäiset, ilman suodatuksia vuollut merkinnät, mutta Iki taisi laittaa ne uuninpesään sytykkeiksi jättäen jälkipolville vain itse stilisoimansa tarinat. Niistäkin hän kirjan toimittaneen Eero Marttisen mukaan on muutamat sivut repinyt pois.

Oikeastaan tämä päiväkirja on keskenjäänyt romaanisynopsis jota suunnitellessaan tekijällä on ollut vakuuttelun tarve omasta isänmaallisuudestaan. Sehän kyseenalaistui 1930-luvulla vaikka hän sen nimissä vienankarjalaisiakin muiden isänmaan urhojen kanssa oli käynyt käännyttämässä.

Ilmari Kianto ei ollut pelkästään aikansa lapsi kuten tavataan sanoa. Hän pyrki tahkoamaan itse oman olemisensa teriä ja höyläsi yhteiskunnan toiminnoillekin kehyksiä tarpeista, joita oli tarjolla. Oli ehkä jopa edelläkävijä avoliittokulttuurin muodostamisessa.

Toisaalta Iki-Kianto halusi aina olla voitokkaimpien aaltojen harjalla kun mitaleita jaeltiin. Kaikenkaikkiaan ristiriitaisempi mies kuin samoilta savimailta syntyisin oleva ammattitoverinsa Pentti Haanpää. Ehkä pappissäädystä polveutuminen, siitä irti pyristely ja jopa nimenvaihto kunniakkaan kuuloisesta Calamniuksen suvusta nyrjäytti sen verran päätä, ettei hän välillä itsekään tiennyt, mihin lokeroon yhteiskunnassa kuului.

Mutta koska kirjoitti kolumneissaan niin ruman raa´asti kansalaisodan naisista, niin harkitsen vakavasti vieläkin, kykenenkö koskaan nätisti hänestä ajattelemaan, vaikka hän myöhemmin niin ilmielävän köyhän, Jooseppi Kenkkusen russakoineen päivineen historiamme muistiin kirjasi.

Kirjailijallakin on oikeus valita puolensa suurissa myllerryksissä. Niin teki Gunther Grass liittyessään Hitler-jugendiin, mutta hän oli vielä silloin syyntakeeton lapsi, virran vietävissä. Ilmari Kianto, jo paljon kaikenlaista vuoteen 1918 mennessä nähneenä oli jo yli 40-vuotias, lukenut mies ja vankan kirjailijanstatuksen ansainnut, ajatteleva kansalainen ja siksi tekee hänestä edelleen vaikean arvostuksen kohteen kun niin jyrkin kannoin parempiosaisten puolelle asettui.

Mutta ehkä kirjailijan eläessään pitääkin olla epäluotettava, moraaliton, jopa julman yksioikoinen tai monitahoisesti rikki revitty, että hän elämänsä ajasta kirjallisuutta saa syntymään.

Niinhän aikakin on. Kaiken aikaa. Aina.

(Siviilimiehen sotapäiväkirja, Ajatus 2009, toim. Eero Marttinen)

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Tilanne eilen, nyt ja huomenna

(Kuva Kesä 1983 Kuuslahti , blogistin vanhimmat tyttäret)

Tarkkailen tilannetta. Lyhyellä aikavälillä mikään ei näytä, ei tunnu, muuttuvan. Lentokoneet nousevat ja laskevat, junat, bussit ja rikshat lähtevät kuin määrätty on, voimalat jauhavat sähköä, jalostamot jalostavat aineitaan ja soiden ja suistojen valjastamisten ja kulutuksen lisäämishimot vain yltyvät.

Ihmisen liike riippuu tekemällä tehdyistä funktioista joita se tärkeiksi väittää. Se ei uskalla tunnustaa tulevaa vaikka kupit ylitse jo vuotavat, tai toisella tapaa ajateltuna pohjat paistavat.

Tulee tsunami ja pyyhkäisee viisikymmentätuhatta ihmistä majoineen ja tärkeyksineen unohduksiin, mutta sekään ei hätkäytä muualla kuin siinä pienessä pisteessä kartalla, missä katastrofi tapahtuu. Muualla aletaan näytellä, ja vakuutella yhteiskuntien infrakstruktuurien olevan moninkertaisin turvajärjestelyin varmisteltuja. Pöljimmät kirkkain silmin väittävät huomisenkin olevan ennustettavissa ja että kyllä ihmisen tekninen viisaus siitä selviämään auttaa. Sanovat, että on ihminen ennenkin mullistuksista selvinnyt. Ihminen? Vähät muusta.

Ei viisas ihminen uskalla ajatella, kuinka minimaallisen vähän aikaa se kaiken muun olemisen rinnalla on ollut lajina olemassa, mutta kuinka suurta tuhoa silti on jo ehtinyt aikaan saada. Ikuisuus on ihmiselle 1 ylimääräinen minuutti jonka se joutuu junaa odottamaan tai nettisivujensa aukeamisen hitautta kiroamaan.

Lentokoneet nousevat ja laskevat, junat, bussit ja rikshat lähtevät kuin määrätty on...

Eloonjääneet keksivät uusia kimmokkeita toiminnalleen, jalostavat entisiä tärkeyksiä ja selityksiä kiireilleen, ruuhkilleen, ilmaan rakennetuille töilleen ja haaveilleen, matkustamisen tarpeilleen; nuhiensa hoidoille tropiikissa.

Kun tältä rannalta kaikkea katsoo, on pilkillä istuminenkin paljon tuottavanmpaa, harmittomampaa ja maailman tulevaisuuden kannalta ainoaa oikeaa harrastusta jos harrastuksia ihminen kerran tyhjän, mutta kaikkea tuhoavan tekemisensä lomaan tarvitsee.
Kun pitäisi pysähtyä, lakata hetkeksi olemasta, laittaa itsensä matkustuskieltoon, ajatella. Lakata hetkeksi jopa hengittämästä. Yrittää tajuta aidosti se, mitä on tapahtunut. Ja mitä tapahtuu koko ajan.

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Näitä polkuja

Unimäestä pois päin johdattelivat muutamat polut. Roomaankin ne olisivat voineet houkutella, mutta aluksi riittivät Villelän rinne mäenlaskuun ja itse Villelässä Letuksen ja Veikon termoskahvit. Vähän myöhemmin kauempana mummolassa, naurisjälte ja voilla höystetyt, keitetyt kananmunat joiden keltuainen oli enemmän punainen kuin  keltainen. Ja kun siitä mentiin Armaalaan, haiskahti siellä hikikin pihkalle ja ukin, isän ja setien rakentaman purutäytteisen talon vintin rapussa oli salaperäisen vinoissa pinoissaan korkeajännitykset, pekka lipposet ja kalle kustaa korkit joita Terho kitsaasti raski hetkeksi selattavaksi antaa vahtien itse tarkoin vierestä, ettei sivuja hiirenkorville käännellä.

Viimein, jonain uskaliaana päivänä kiipesimme sisarusporukassa myös Toimilan töyräälle jonka kaivonkannelta kurkimme mäntyjen, leppien ja pajukoiden lomasta Iekkilään päin. Seuraava siirto olikin, että luikaisimme Iekkilän navetan, aittojen ja päärakennuksen välistä kujaa laidunmaita mäkeä alas Vukelon mökille ja siitä Ketronsuon pitkospuita pitkin Nimettömälle, Uotilan rantaan uimaan.

Kellomäen koululla olin aiemmin käynyt vain poliorokotuksella, äidin sinne väkisellä raahaamana. Koulunnyppylältä maailma laajeni Akulan portin ja maitolaiturin kautta Akulan vihaisiksi härnättyjen koirien ohitse Juhanilaan ja siitä Juhanilan Vuoren alarinteelle Kustilan Aaron suustaan sylkemien piipunperskojen täplittämälle pihamaalle. Uskallettiin jopa Vuoren ylitse kulkeville poluille, hevoslaitumien kakkaraläjiä väistellen Joutenmäen varakkaimpiin taloihin joissa kinkeritädit veisasivat huivit tutisten tietämme siunaa meitä elä heitä.

Kansakoulun ensimmäinen syksy jouluun saakka oli maanpäällinen taivas. Koulun keskuslämmityspatterit hohkivat lämmintä ja ateriat jälkiruokineen oli katetut täsmällisin kelloajoin jokaiselle kuudelle arkipäivälle. Eivätkä lautaset vajaina koskaan edestä löytyneet siitä piti huolen Keittäjä Tyyne, Pinni-Hugon rehevä emäntä ja sittemmin talonmies Aarretin Selma. Tosin ruoka piti lunastaa etukäteen rukouksin joltakin katon suunnassa leijuvalta Herralta etukäteen, mutta se oli hiljainen hinta siitä ilosta, että sai nälässä kurnivan mahansa ahtaa täyteen.

Osasin lukea suoraan jo ennen kouluun menoa, mutta tavaaminen, niin luulin, piti opetella silti. Karvas pettymys olikin, kun Rete joku joulukuun alkupäivä viittasi ja kertoi opettajalle osaavansa lukea ilman tavaamista. Minulle jäi ikuisesti epäselväksi se, kuinka minuun olisi opetuksessa suhtauduttu jos ensimmäisenä koulupäivänä syksyllä olisin sanonut Ulla-opettajalle lukeneeni jo kokonaisia kirjoja joita isosisko kirkonkylän lainastosta reppukaupalla raahasi.

Unimäessä sellaista Herraa ei tupaseemme mahtunut, jota vähistä ruuistamme olisimme kiitelleet, mutta navetassa äidin lypsykaverina sellainen varmaankin majaili. Kurkistin muutaman kerran aamun pakkasesta lahon navetanoven raosta sontaluorin ylitse äitiä joka poski lehmän kylkeä vasten hyräili minä vaivainen olen mato matkamies maan ja kuinka kyyneleet vierivät äidin poskilta Pikku-Mantelin punaiselle karvapeitteelle. Maitovaahto nousi lypsysankon peltisten reunojen ylitse äidin sierettyneiden, lujien näppien vedellessä utareita kuin niihin sisällä vellovaa tuskaansa purkaen. Pikku-Mantelin isot lehmänsilmät kääntyivät katsomaan lypsäjäänsä, leuat lakkasivat märehtimästä kuin olisivat halunneet kunnioittaa äidin hartaushetkeä josta niin paljon köyhyyden hätää ja muusta kurjuudesta kertovaa näköalattomuutta kitkeräksi mausteeksi maitoon tihkui.

Opettaja-Ulla oli ensimmäinen enkeli karkeiden ihmisten joukossa jonka elämässäni tapasin, mutta hän oli vain sen syksyn elämässäni kun jokin paha, köyhän kunnan varoja säästävä käsi niisti koulumme yksiopettajaiseksi. Olle Lilieros oli sitten Ullan vastakohta, korkealta katsova perkele jonka mustasankaisten silmälasien takaa katsoivat lapset ja ryssät samaan ammuttavien kaivantoon syöksevä ilkipaha aikuinen. Ohi ammuttu, sodissa katkeroitunut ja vain vaivoin opettajaseminaarin Hämeenlinnassa läpäissyt tuhkamuna. Kun hän aloitti opettajana, oli kohdaltani kaikki oppimisen toivo kulautettu kaivoon ja koulunkäynti oli sen jälkeen elämän arvokkaita, turhaan kulutettuja vuosia maalliselle vaellukselle aikuisuuteen.

Kun katselen kuvaa myöhemmiltä kirkonkylän kansalaiskouluajoiltani, voin vain arvella, mitkä ovat ne syyt jotka sukupolveni miehiä on näin julmasti kohdellut. Jos kaikkien syrjäpitäjien kohtalo on ollut lähellekään samanmoinen, että yli puolet on kuollut oman käden kautta, alkoholismiin ja tapaturmiin, masennukseen ja erilaisiin elintapasairauksiin, niin en voi kovin kauniita sanoja koskaan isänmaastani kirjoittaa. Jokainen näistä ristin rintaansa saaneista olisi tänä päivänä vasta 52 vuotiaita. Ja sen ikäisiä pidetään esimerkiksi rannikkoseutujen pitäjissä nuorina aikuisina.

Ja kun  käännän katseeni itseni sisälle, siihen pieneen poikaan joka noista molemmista kuvista löytyy, tunnen ja tiedän syyt, mitkä meitä näin varhain vainajoittavat.

Meitä on revitty lapsuudessa, jos ei ketä kotona niin kylässä, koulussa ja virastoissa. Lapset ovat aina olleet kaiken tiellä, potkittavina räkänokkina, salavettavina kiusankappaleina ja pedofilien raiskattavina. Lopulta, hieman aikuistuttuaan, he ovat tunteneet oman synnyinseutunsa pettäneen heidät. "En kusekaan kotiseutuni suuntaan", on moni tokaissut ja painellut Ruotsiin, Helsinkiin, siltojen alle tai hirteen.

Isänmaa, sen luotsaajat, olette pelkästään minun lyhyen olemassaoloni aikana suistaneet kansalaistenne elämiä raiteiltaan jo useasti, vaikeimmin 1990-luvulla sitten 1930-luvun laman, ettekä vieläkään ota opiksenne vaan nuolette jorma olliloidenne kermaisia käsiä kuin luullen, että ylitsepursuava talouskasvu ja kulutuksen siunauksellisuus, maan ja metsien riistäminen, tunturien raiskaaminen matkailuvietin vallassa töytäileville, kaivosmontut ja patoaltaat, pääkaupunkiseudun guggenheimit, ghetot ja metrot olisivat sitä kestävää kehitystä jota seminaareissanne käytte konsulttienne suulla louskuttamassa.

Katsokaa ristejä nuorten miesten rinnassa. He ovat kaikki kuolleita. Oletteko ihan varmasti kaikkenne tehneet yhteiskuntanne vaatimattomimpienkin jäsenten hyväksi? Miten voivat heidän jälkeläisensä ja huomisten jäsenten jälkeläiset? Kiristäkää, leikatkaa, höylätkää; jälki tulee olemaan kaikissa luokkakuvissa lopulta sama jos...

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Kotini Maassa

(Unimäki R:n 64 maamittaushallituksen karttakuvassa (peltokolmio keskellä) 10.11.1957 klo 10.00)

Minulla on ollut aina koti. Roskalaatikoihin tai siltojen alle en ole vielä suistunut. Ei sortunut jo vainajoitunut isänikään vaikka tentunhörppijöiden seassa Helsinkiä pari vuosikymmentä oli rakentamassa.

Kun synnyin 1958, oli Urho Kaleva Kekkosen lujat sormet painautuneet jo tiukasti vallan valtimoiden sykettä tunnustelemaan.

Samaisena vuotena kanssani tunkivat yhteistä ilmakehää saastuttamaan ainakin Anna Politkovskaja, Armi Aavikko, Anni Ylävaara, Michael Jackson, Madonna ja Thomas Wallgren. Sekä Iekkilän Juakko, Nahkiaisojan Jouko ja miljoona muuta hämärämpää hemmoa.

Toisaalta lopettamalla huokumisensa, antoivat elintilaa meille uusille Maan asukeille mm. Anni Swan, Eino Kaila, Lion Fuchtwanger, Armas Järnefeld ja Yrjö Saarinen. Olisikohan sinä vuonna jäänyt petiltään nousematta myös läskisoosista ja pottuhuavikkaista tykänneet Villelän Ukko-Kusti ja Otra-ahon Uatu, ja Afrikassa muutama satatuhatta tuntemattomampaa maissinpurijaa.

Kun päästin Nurmeksen kauppalan puisen sairaalan synnytysosastolla ensimmäisen ränkäisyni, oli valtakunnassa voimassa Kekkosen ajan toinen hallitus jota johti V.J. Sukselainen koska K.A. Fagerholmilta oli loppunut likviditeetti jo edellisvuoden maaliskuussa.

Kuukautta ennen syntymääni oli Veikko Vennamoakin alkanut hatuttaa Maalaisliiton tunkioiden kaivelut  ja hän lähti puolueen saranapuolelta omille teilleen pulleana ja höyhenet kiiltäen kuin syyskuinen sorsa rannan riitteestä. Maalaisliittolaisilla ovenkarmeilla kehystetty Vennamo päätti silloin, että hän se vielä käväisee Suomen poliittisen kartan kultaisissa punoksissa kiikkumassa hetken ennen kuin lopettaa tramppaamisen tämän routaisen maan kamaralla.

Luultavasti olin kuin iso, vaaleanpunainen hiirenpoikanen kun mutjahdin ulos jo viisi synnytystä kokeneesta lantionlävestä, tai vauvatehtaan ovesta kuten sodista säilyneet jermut kauniisti asioita nimittelivät; ne, jotka vauvasiemeniä niihin tehtaisiin sytkyttelivät kuin liukuhihnalta vaan.

Minä siksi itseni syntymähetken olomuotoa aprikoin, koska isosiskoni tullessaan minua katsomaan, oli tuumannut, että ihan on Pinni-Huugon näköinen. Ja minusta Pinni-Huugo oli kuin karvaton, punakka hiiri joka puolelle viipottavine harvoine viiksikarvoineen kun se myöhemmin lapsuuteni arjessa vieraili. Mitään tekemistä muuten sillä Hyvösellä ei ole minun maailmaan tuloni suhteen ollut, se huomautettakoon. Olipahan vain sekatyömies joka isän kanssa samoissa porukoissa juopotteli ja pelasi korttia mikäli keittäjä-Tyynen silmä vähänkin vältti. Kerran se oli sammunut kesken kortinpeluun ja isä sekä muut huumorimiehet olivat kantaneet Pinni-Huugon sikopahnassa porsaineen röhkivän emakon viereen korsaamaan.

Isä oli tullut hakemaan minua synnytyslaitokselta Pakuran taksilla (siihen aikaan vain harvoja kutsuttiin oikeilla nimillään) jaloviinalle tuoksahtaen tietenkin, ei kai se tuoksu muuten nenääni tänne asti muistuisi. Jo kotimatkalla oli minulle annettu nimi seurakunnan kansliassa. Isä oli vain tuumannut, että juolahti tullessa mieleen, että olokoonpa vaikka Valto Ensio.

Kotona Rautavaaralla, "metän rannalla" Unimäessä odotti yksihuoneinen (6x6) hirsimökki. Lahot olivat sillä jo multiaiskivien päällä köntsöttävät perustukset ja joskus hienosti palkokatteeksi (puu/tuohi) sanottu vesikatto vuoti ainakin piipunjuuresta ja laajemmalta alalta ulko-oven kohdalta matalalta harjalta. Tämän tiedän ja muistan, koska niinä kymmenenä ensimmäisenä elämänvuotenani, jotka siinä vietin, asiasta usein kopakkaa tuli. Mökkeröisen ensimmäiset hirsikertuukset oli vuoltu vuonna 1904 kun isoisoukkini Ananias Kainulainen (isän äidin puolelta, "Anu-vaenoo") kova metsämies rihmaskierroksellaan niin oli päättänyt.

Pohjoisen puoleiselle ovensuuseinustalle isäni, kirvesmies josta voi kirjaimellisesti sanoa, että suutarin lapsilla ei ole kenkiä, oli saanut kuitenkin rakenneltua lautaisen kopperon jota ruokahuoneeksi sanottiin. Siellä hyllyjen takana oli myös sopiva kolo koskenkorvalle ja parille jallu- ja pontikkapullollekin. Kun keväällä kaikki tyhjentyneet suolaliha- ja muikkutynnörit, lakkahillopurnukat ja puolukkasurvostiinut oli raijattu pesuun ja kuivahtamaan latoon, mahtui sinne maalattialle hetekanrenkkana joka tiuhaan päästeli narinoitaan isän rantauduttua kotiin työreissuiltaan.

Mökin oven edessä oli laakea kivi portaana ja kun tupaan siitä kävi, piti ovea potkaista voimakkaasti saadakseen sen auki. Yleensä ovi lävähtikin päin uuninkuvetta niin, että kumiteräsaappaiden pohjista tehdyt saranat litkahtelivat. Eikä talvella se auennut aamuisin ennen kuin sisältä päin hakkasi kirveenkalsolla jääpurakset kamanan ja kynnyksen yltä pois.

Tupa oli siis pieni. Ovelta kun katsoi, vasemmalla oli liemumallinen uuni ja hella jotka veivät tilasta suurimman osan. Oven vieressä oikealla oli jykevään pölkkyyn pultattu separaattori ja sen takana kirnun säilytysnurkkaus jossa haisi aina imelänhappamelle, ja jonka tuoksun muistan kuin isäni alkoholin ja piipun sekaisen hengityksenkin hamaan oman elämäni loppuun. Samalla seinustalla, ennen pikkuruutuista, ikkunateipillä korjailtua yksinkertaista ikkunaa, olivat myös seinään lyötyinä jokaiselle omat sepäntakomat ökäsimet eri korkeudella. Ei ollut kaappeja ei hyllyjä eikä vapaata tilaa muualla. Tosin ei ollut turhia vaatteitakaan edes talvella ja kesät juostiin alasti. Kengänrajojen säilytys tapahtui uuninkolokerossa, siellä muutaman padan, kattilan ja läkkipellistä oikaistujen leivinpeltien vieressä hikisten sukkien roikkuessa narunkötöksessä kaiken yllä.

Yhtään en muista, missä äiti lakanoita säilytti. Ehkä niitä ei vaihtaa asti ollutkaan vaan kun kaivolla pesujen ja kuivatusten aika koitti, oltiin ilman niitä. Tuskin liinavaatteita tai tyynynpäällisiä meillä lattiallanukkujilla oli lainkaan. Ne olivat vain isän ja äidin päästävedettävässä, olkipatjojen ja kanalintujen höyhenillä täytetyjen tyynynmutjakkeiden päällisinä. Pussilakanoista kuulin ensimmäisen kerran joskus paljon paljon myöhemmin. Ehkä vasta aikuisena tajusin, että sellaisia hassutuksia maailmassa onkaan.

Kapea pöytä ja kahta puolen saman mittaiset penkit, työstettynä ehkä jostain jätelaudoista ja puunkelleksistä, kestivät melkoista nirhaamista, puukolla koloamista ja naulojen hakkausta ennen kuin olivat siinä kunnossa, että isä kötösteli uudet samanmoiset.

Kun me mukulat nukuttiin lattialla vierivieressä, ulottui meistä tehty lapsimatrassi uuninkupeesta vastapäiseen hirsiseinään. Kovimpien pakkasten aikaan vuorottelimme järjestystä niin, että jokainen sai nukkua yhden yön lämpimän uunin kyljessä ja vähitellen taas tottua kylmää kohden siirtymiseen kunnes kamalimpien tammi-helmikuiden pakkasten aikaan seinänvieressä nukkujalta saattoi tukka jäätyä hirteen kiinni. Uunin alimmaisten kivien saumat olivat kivennäisainevarastonamme. Suolaiselta maistuva laasti kaiveltiin suihimme niin syvältä kuin vain pieni sormi ylsi ja taisi joskus kulkeutua veitsi tai naulakin kaivelukaluksi peitonmutkaan. Minusta tuntuu, kun hampaitteni muistivälejä tässä kaivelen, että pienet, mustat sokerimuurahaisetkin noukimme suihimme ja söimme ne vitamiinien puutteeseen kuin vanki-Papillon torakoita pitkässä eristyksessään Pirunsaarella.

Jos asuinpaikkaamme olisi silloin tarkastellut lintuperspektiivistä (kuva yllä) olisi huomannut, kuinka yksin tuo asumusto soiden ja mahtavien kuusikoiden keskellä kyyhöttikään. Kivinen peltoläntti oli ehkä noin puolentoista hehtaarin kokoinen jossa sijaitsivat asumus, navetanrähjä ja savusauna. Kesällä lehmien laitumet olivat vielä "ulukometässä" kuten sanottiin. Niiden talven heinät ja kerput kaiveltiin Keyrityn rantojen pajupuskista ja luonnonniityiltä soiden varsilta. Kannettiin sapilailla pieleksiin ja talvella avuliaiden ihmisten hevosten vetämissä heinähäkeissä Unimäkeen.

Sähköjä sille korven perälle ei ollut edes haaveiltu. Kynttilä, myrskylyhty tai perunaan, nauriiseen ja ehkä lanttuun koverrettu öljytuiju kärysi pimeinä aikoina jäätyneiden ikkunalautojen kiikkerillä pinnoilla. Kaasuvalo saatiin vasta niin myöhään, että minäkin muistan niiden tarvikkeiden raahaamisen Luikkokankaan polkua pitkin kirkolta Unimäkeen.

Näissä, lyhyesti kuvailemissani oloissa minä siis elämäni aloin ja kun täytin viisi, oli äet-Gunilla synnyttäjän työnsä tehnyt. Eli se urakointi loppui kuin seinään vaikka eihän meitä ollut kuin yhdeksän elossa olevaa lasta ja äiti vasta neljänkymmenen, (yksi poikavauva oli kuollut ennen minua ollessaan viiko ikäinen). Yhtään valokuvaa tuon yllä olevan ilmakuvan lisäksi ei silloisesta matalasta majastamme ole löytynyt. Onhan niitä varmasti joku ottanut, mutta kuten kaikelle maalliselle käy, ne unohtuvat, häviävät ja kohta kukaan ei muista....

Tässä kuvassa on vuonna 1905 valmistunut äitini synnyinkoti Rautavaaran Pohjoismäessä siinä kuosissa kuin se jäi 1973 muutettuamme paikkakunnalta kokonaan pois. Tämä oli elämäni toinen koti, ehkä onnellisinta aikaa Unimäen jälkeen josta lähdimme v. 1968. Kodit sijaitsivat samalla salolla, muutaman kilometrin päässä toisistaan. Unimäen hirsimökin katto romahti seuraavana talvena sisään, joten viime tingassa sieltä lähdettiin.

Tässäkin talossa oli vielä silloin yleinen palkokatto, eli huolellisesti paikoilleen asetelluista tuohilevyistä joiden painoksi oli ladottu puunkelleksiä lappeenmyötäisesti vieriviereen. Väliriukujen räystäspuoli oli taiten valituista juurivänkylöistä räystään ohitse pidemmällä ja niihin oli voitu laudoista tai halkaistuista puun puolikkaista, joista sisus oli koverrettu kupuralle, nijoa kiinni rännit paju- tai närevitaksilla  ainakin oven kohdalle, äveriäämmissä taloissa koko räystään mitalle. Kuvan talon katosta ne olivat jo lahonneet pois.

Tännekään eivät mitkään nykyihmiselle selviönä olevat mukavuudet ehtineet tulla. Viimeiset savusaunalöylytkin siellä otettiin juhannuksena 1973. Luulen, että siihen päättyi minun lapsuuteni.

Kaikki oli silloin vaikeaa, mutta joskus minusta tuntuu, että nykyinen elämänmuoto on vielä vaikeampaa, ainakin potenssiin sata kalliimpaa.

Tässä yritin myös selvittää rivien välissä sitä, että niitä metsiä, jopa yksittäisiä polkujen varsien puita, juurakoita joihin tuli juostua monet varpaankynnet nurin ja polvet mustelmille, kusiaisten polkuja -pesiä, hiihtolatuja naapurista naapuriin pitkienkin taipaleiden taakse metsien sisällä, niitä kaipaan joskus niin, että sille tunteelle ei sanoja löydä. Ja tätä taustaa vasten en ihmisen toimia luonnossa hyvällä katso. Tätä taustaa vasten ymmärrän myös jo menetetyn luonnon mittaamattoman arvon vaikka se kuinka on kurittanutkin sen keskellä eläjää.

Tästähän minulla on julkaisematon kirja kirjoitettu, synkkä, valoa, mieltä ja toivoa vailla oleva. Mutta ei siellä luontoa synkistellä, vain ihmisen vääryyden tekemistä kaikelle ympärillään.

maanantai 7. helmikuuta 2011

Jostain me olemme tänne kävelleet...

Luulin tässä välillä, että henkeni heitän. Tai vähintään, että halvaannun. Mutta se siitä, ohennan verta asperiinilla.

Luin lyhyelle aikaa joitakin tiukkoja kirjoja. Synkistä, eilisen ajoista ja historian tyranneista ne kertoivat ja kun se ei vielä riittänyt, luin pamfletteja tulevaisuuden toivottomuudesta. Filosofien tekstejäkin selasin ymmärtääkseni uusia katsantokulmia vanhoilla silmilläni. Vaikka eihän toinen ajattelija kolmannen ajattelijan selityksiä saa sen tiukempaan solmuun. Saatika, että solmuja auki. Solmuja solmitaan lisää lukemalla, sen huomasin taas kerran.

Toisinaan kurjalta tuntuvan yksityisyyteni keskellä elin siis toisten elämiä, ajattelijoiden päiden sisuksia. Järkeni valo häälyi ja lepatti kuin pieni liekki portinvartijan myrskylyhdyssä. Huomisen merkitykset olivat kuin keväällä sulavia lumirintuuksia alituisissa vuodenkierroissa.

Kummallisen turta olo edelleen. Voiko aivojen järjestys muuttua näin lyhyessä ajassa? Ajattelen nyt aivan eri tavalla kuin vielä joulukuussa. Kirjoittaminenkin on kuin mättäillä hyppelyä ja kuuraisten karpaloiden noukkimista.

Muistutan välillä itselleni, että olen pohjaltani työläinen, kirvesmies, en filosofi sen enempää kuin lintukaan.

Kuuntelen joikuja. Marie Boinea, Ulla Pirttijärveä sekä keskiajan gregoriaanisia hittejä. Huonokuuloisissa korvissani sävelkulut muistuttavat toisiaan; yhtenevät tuntemukset ovat näitä säveltäneiden mieliä liikauttaneet; jumalat tahi jumal-uskomukset antaneet pontta; sama se sille, vanhenen paitani sisällä.

Kuunnellessani näen sisälläni näkyjä menneistä ajoista, auringon nousuista ja laskuista. Näen paimentolaisia jutaamassa tundralla ja lakanaisiin pukeutuneita platoneita roomalaismallisten pylväikköjen varjoissa. Nukahtaessani otsa työpöytäni kanteen nojaten, siirryn muinaisten vesien äärelle, mutaisille kaislikkorannoille. Taivaalla kiitää oransseja pyörteitä, joita harmaa tuuli puhaltelee kieppumaan yhä ylemmäs. Näen kasvissyöjädinosauruksen hamuamassa kaidoilla huulillaan lehtipuun latvaversoja, liskolintujen liitoa ja taustalla uhkaavasti vavahtelevan tulivuoren jyhkeän silhuetin.

Havahduttuani murehdin ensimmäiseksi, miksi minusta ei tullut jonkin tekijää, johdonmukaisen aatteen edustajaa, miestä jolla olisi ollut elämässään jotain sanottavaa, jonkin asian puolesta jykevästi räyhääjää. Epäkohtia, rajuja aineksia elämä on tarjonnut tähän sylimitoin syntymästäni saakka. Kun ensimmäiset raiskaajatraktorit ilmestyivät äitimaatani teräskyrpineen särkemään, en ollut kuin toisella kymmenellä. Mutta minä vain itkin silmänkantamattoman raiskion äärellä sanomatta sanaakaan vaikka minun olisi pitänyt syöksyä niiden telaketjujen murskattavaksi, että olisivat ymmärtäneet, minkä savotan raakalaismainen ihmislaji aloitti kotimetsissämme.

Minä olin pelkuri, heikko ja herkkä. Murehdin myrskytuulen pudottamaa linnunpesää ja sen poikasia, vaikka minun olisi pitänyt itkeä niitä miljardeja linnunpesiä ja muurahaiskekoja joita metsäteollisuus tuhosi ja tuhoaa edelleen kautta maanpiirien että perseemme pyyhkiä saisimme ja typerät kulutustavaramme kääreisiin pakkaisimme, repiäksemme kääreet sitten uuniemme sytykkeiksi.

Naapurin poika oli rohkeampi. Hän ampui itsensä kun ymmärsi, kuinka pahasti ympäristöä alettiin runnoa, kun kotipolut ja naapureiden väliset kaitaiset käytävät käännettiin välteillä nurin, suuret kuuset vaihdettiin vänttyräisiin taimikoihin ja lävitsekulkemattomiksi tureikoiksi. Hän ansaitsisi mitalin hautaristilleen, mutta minä sekä kaltaiseni sukupolvemme miljoonat kuluttajatuholaiset häpeänviitan harteillemme.

Käsitän vasta nyt kuinka suuri tuska sisälläni asuu kokonaisten elämien menetysten vuoksi. Maailmansotien hirveydet, olivatko ne mitään verrattuna siihen tuhoon, joita niiden jälkeen metsissämme on harrastettu?

Haudatkaa jo mannerheimit, pol potit, hitlerit ja stalinit, haastakaa sen sijaan oikeuteen koko tuholaislaji, ihminen, rikoksista biosfäärin pienimpiä kohtaan, rikoksista, joita se työkseen urakoi yhä kaikkialla minne vain koneidensa kynnet ylettyvät.

Intiaanipäällikkö Seatlen väärennetyiksi väitetyt pateettiset lauseet "ihminen kuuluu maalle, ei maa ihmiselle" pitää paikkansa.

Myös suurimpiin ajattelijoihimme kuulunut Georg Henrik von Wright oli vanhemmiten sitä mieltä, ettei ihmislajilla toivoa ole. Hän osasi kuitenkin pettää ajatustensa pintapuolisia seuraajia, ja niin nämä yhä luulevat, että sitä on eikä Pentti Linkolan päätelmiin siksi kannata pohdinta-aikaansa uhrata.

Olemme muutenkin eteviä pettämään itseämme, unohtamaan, sulkemaan silmämme ja lisääntymään. Eleskelemään mistään välittämättä, tuhlaamistamme säätelemättä, mutta nöyrinä kulutushihnassa jonka pituutta säätelevät kauppapuistojen sijainnit ja bensatankin tilavuus.

Olen itse yksi näistä globaalin elämänmuodon kurjista tuhlareista. Olen ollut lisääntymisviettini vietävänä, en järjen, kuten kaikki karsastamani, samoista leivänjuurista pierunsa tussauttelevat perussuomalaiset pentti oinoset. Olen ikäni ollut vaatimassa itselleni ja heimolaumalle ympärilläni alituista hyvinvointia, rajoittamatonta kulutuksen vapautta, polttoainetta tankkeihin ja kauppakeskuksiin lisää neliöitä ja turhan tavaran hyllykilometrejä. Valinnanmahdollisuuksia turhuudentoreille.

Ja mikä hirvein rikokseni onkaan ollut se, että olen osallistunut vuosikausia Lapin tuntureiden ja Vuokatin vaarojen kerskarakentamiseen, tuhansien ja tuhansien neliöiden kauppahallien, tavaraterminaalien ja ökynavetoiden pykäämiseen ja järvien ja merenrantapoukamien -saarien- huviloilla pilaamiseen. Olen käyttänyt näitä kädellisen taitojani maan tuhoamiseen, ilmaston pilaamiseen ja otsonikadon edistämiseen.

Perkele, että ajatustani satuttaa koska minusta ei ole ollut vastarintaliikkeen mieheksi, ei sissiksi Koijärvelle tai kettinkeihin Kessiin tai Talaskankaalle!

Me kaikki, minä ja kanssaeläjäni, ymmärryksen kipentäkään omaamattomat maatiaiset perussuomalaiset, kepulaiset, ahmattiyhdistysliikkeen jäsenet tai vasemmistolaiset emme ole yhtään parempia kuin nekään kammottavat maailman kauppasaksat, tunteettomat pörssimaakarit ja nykyajan riistäjäkapitalistit, jotka toimistamme voittonsa ja pelimerkkinsä lypsävät.

Äiti Maan kosto, se ei tule olemaan suloisen sylin hellää keinutusta.

maanantai 17. tammikuuta 2011

Markkinatalouden aamupuurot

Saivartelematon ajattelu on tärkeää. Kuten oikeaoppinen hengittäminen saalista vaanittaessa. Kumpaakaan en ehtinyt elämäni aikana opetella. Reseptorit vain kipinöivät.

Silti vähän yritän.

Urheilusta ajattelen aivan äinpäin kuin suuri enemmistö. Suuri enemmistö tietää siis, ilman sitä tässä selvittämättäkin kuinka urheilusta ajattelen.

Politiikasta ajattelen vakavasti. Se ei ole leikin asia kuten jotkut kuvittelevat. Politiikan jatkeeksi löytyy hyvin nopeasti puukko, kivääri, ydinpommi. Perussuomalaisuus ei ole politiikkaa. Se on kansallisromantiikkaa eikä sillä pitkälle pötkitä. Kysykää vaikka Veikko Vennamolta.

Markkinatalous taas on sellainen kummitusfasisti jota haluaisin olla hirttopuuhun vinssaamassa kuin aikalaiset diktaattori Benito Mussolinia. Mutta en usko, että tämän, käynnissä olevan Kolmannen Maailmansodan syyllisistä  yhtäkään Haagiin raahatuksi saadaan.

Ihmispesien vaatimaton markkinatalous on sitä, että ruoka ja juoma riittää, on vaatetta ja katto pään päällä.

Ihmispesien pelimerkit ovat pienet, ja voitot vielä pienempiä.

Peliaddiktio ihmispesän yhdelläkin jäsenellä tarkoittaa silloin samaa kuin jos tämä menisi suoraan hirteen.

Isojen peliaddiktiot tyydyttyisivät aidattuinakin. Ne aidat olisivat helppoja tehdä; kääntäisivät vain ajatuksensa nurin Wall Streetillä; peliaika päättyy klo 09, avataan jälleen huomenaamuna klo 07. Puristelkaa vaikka munianne tässä väliajalla; muuhunhan teistä ei ole pelaamisen lisäksi.

Siitähän tässä hulluudessa, tässä sodassa, on ainoastaan kysymys. Rajoittamattomasta peliajasta ja rajoittamattomista luotoista maksukyvyttömille pelimiehille joiden takaajina ovat kokonaiset kansat kotitalouksineen.

Tämä sota voitaisiin aivan hyvin jo lopettaa. Kliimaksi on jo saavutettu. Yhtään aivo-orgasmia ei pelihimoisille ole enää tarjota.

Häviäjät ovat jo antautuneet. Sinä ja minä. Aukaise vaikka tänään tullut sähkölaskusi ja lue se tarkkaan.