Järkäle 2

-Rhooh...krööh...krääh..prtyiisth, kuuluu isosti autotallin nurkalta. Järkäle siellä kakostelee aamun ensimmäiset mällisyljet liiterin seinustasepelille. Tykitettyään vielä alumiinisella, nimelleen kaiverretulla nuuskapyssyllä uuden tolleron verestäviä ikeniä vasten ylähuulen alle, hän kusta lorottelee rännikaivoon jonka haju kesäisinä hellepäivinä äityy varsin kuvottavaksi. "Perkele, aikuinen mies ja tahallaan tuommoista tekee", sanoi isä viimeksi kun sattui paikalle, mutta ei se sillä kertaa siitä sen isompaa meteliä nostanut. Laittaa Järkäleen sitten maantielle kunhan mittansa on muutenkin täysi.

Järkäle tempaisee liiterin kaksoisovet selälleen niin, että niiden lautaiset puolikkaat rämähtävät seinien rimalaudoitukseen. Astuessaan sisälle, hän kääntää pientä katkaisijaa ikkunan alle seinään kiinnitetystä, vanhan Blymouthin kojelaudasta ratteineen ja mittaritauluineen ja kohta Judas Priestin heavymetalli alkaa jumputtaa tasaista, käheää musiikkia  nurkkiin ja laipion kulmiin asennetuista kaiuttimista. Järkäle siristelee  silmiään   pikkuikkunaisessa tilassa tavatessaan itse laatimaansa kunto-ohjelmaa, jonka on niitannut muovitaskuun keskelle värikästä julistetta niin, että sen takaa näkyvät vain paljaat naisen jalat, kädet ja kiharainen päälaki jonka yläpuolella on urheilujuomia ja hivenaineita välittävän yrityksen punaisenmustaoransseina säteinä räjähtävä logo ja internetosoite.

Tiistain ohjelma

Lämmittelyä, kevyttä venyttelyä, keppijumppaa 15 min.

Kuntopyörää 15 min.

Käsipunnerrusta 10-20.

Tauko selällään lattialla maaten 5 min.

Penkkipunnerrus: 16x20 kg, 16x40kg, 8x80, 4x120kg

Pystypunnerrus: 25x25kg, 12x50kg,12x100kg

Takakyykky: 4x65kg, 4x120kg, 4x180kg, 4x200kg

Lopuksi kuntopyörää 15 min ja kevyet verryttelyt.

Järkäleellä on jo pitkään ollut tautinen olo. Päätä särkee, väsyttää, suuta kuivaa, huulet rapsahtelevat halki itsestään, oksettaa ja nivelten taivutus käy rahisten ja paukkuen, on jatkuva ummetus eikä kuseminenkaan aina kivuitta suju. Aineiden vaikutustako, hän toisinaan pähkäilee, mutta puhkaisee silti nytkin yhden hormoniampullin sulkijakumin painaessaan injektioneulan kärjen sen sisään. Kun muutaman gramman kokoinen säiliö on täysi, tottunut sorminapautus ja pieni painallus männästä ja sitten hän tökkää lyhyen, paksuhkon piikin etupuolen reitensä juonteiseen lihakseen. 

Viime viikolla tapahtunut, pitkin kevättä ja kesää Järkäleen mieltä kiihottanut aikomus takapihan nurmikolla toisinaan bikineissään rimpistelevän pikkusiskonpuolikkaan väkisinmakuusta oli päättynyt hänelle itselleen nolosti. Tyrkittyään Viljan sisälle autotalliin, hän oli repinyt siltä kiljuvalta ja rimpuilevalta kolmetoistavuotiaalta farkut alas, mutta alkaessaan tökkiä sormella sohvalle viskaamansa tytön untuvia oli Vilja potkaissut tennarijalallaan Järkälettä keskelle naamaa niin, että veri oli nenästä purskahtanut. Siinä hässäkässä se sitten oli livahtanut ovesta pihalle ja painunut huutaen taloon sisälle. Ja se juuttaan pyörätuolikruisailija oli tollottanut kuola poskella laattakäytävän mutkassa hänen mentyään pihalle, saatana! Sitäpaitsi ei Järkäleellä ollut edes yrittänytkään seisoa! Kuumotti vain etumusta kuin olisi housuunsa kussut...

Järkäle kaivaa kaapintauspiilosta pilleriliuskan, nappaa siitä kaksi kapselia jotka huuhtelee purkillisella Batterya alas. Istahtaa sitten punnerruspenkin laidalle odottamaan aineiden vaikutusta. Pitäisikö tähän vielä viagroja,Thaimaan halpoja tuliaisia, ruveta napsimaan, hän miettii alkaessaan laiskan lämmittelykierroksen ja muistellessaan niitä ritsapilluja joita saleilla ja jengihalleilla joskus porukalla... 

Puhti poissa, saatana! kiroilee Järkäle kun tupsauttelee peltisankosta talkkia kouriinsa. Hän jättää penkki- ja pystypunnerrukset väliin ja kolisuttaa takakyykkyä varten ensimmäiset kuusikymmentäviisikiloiset tangon päihin. Teline, jossa nostotanko Järkäleen hartioiden tasolla levyineen nyt lepää, on jengikaverin autotallissa hitsailtu eikä se täytä alkeellisempiakaan turvallisuusmääräyksiä. Mutta paskat Järkäle  koskaan turvallisuudesta on välittänyt. Hän menee levytangon alle, kiepsauttaa sen kevyesti päänsä ylitse poimuisen, mustin, keltareunaisin salamoin tatuoidun niskansa varaan ja punnertaa nopeasti neljä kertaa alas ylös. Laittaa sitten tangon takaisin ja lisää painoja sataankahteenkymmeneen kiloon. Kevyesti menee vielä nekin, mutta seuraavat satakahdeksankymmentäkiloa ottaa jo raskaasti huohottavan ja hikoilevan Järkäleen keuhkoihin ja hänen on levättävä ennen viimeistä kahtasataa kiloa.

Voi uroskoiran vittu, ärähtelee Järkäle kiertäessään ympyrää liiterin lattialla, painonnostovälineiden ympärillä ja käyden ulkonakin kierroksen. Saatana, ei ennen ole tältä tuntunut! Sydän hakkaa, pahanhajuinen hiki tursuaa huokosista ja pyörryttää. Järkäle tussauttaa auki toisen energiajuomatölkin, ottaa liuskasta tabletin ja riipaisee ne kertakulauksella mahaansa. Kiroilee hetken ja menee telineelle nostaen viimeiset lisäpainot levytangon päihin. Karjaisten niin, että liiteri raikuu Järkäle kiepauttaa kaksisataa kiloa hartioidensa varaan niskan puolelle ja alkaa kyykkyjen teon. 

Ensimmäinen kyykky menee helpon oloisesti, toinenkin, mutta kolmannella jalat jo vähän tutisevat. Järkäleen valtava ruho tanssahtaa kokemuksesta taitavan korjausliikkeen kun hän horjahtaa telineen luota taaksepäin. Mutta samalla, kun hän astuu askeleen takaisin eteen, litistämänsä ja lattialle huolimattomasti viskaamansa energiajuomatölkki sattuu päkiän alle ja nilkassa tuntuu vihlaisu, joka suistaa vasemman jalan kokonaan alta pois. Kaksisataa kiloa rautaa harteillaan Järkäle alkaa kaatua öristen ja ärjyen. Edessä olevat huterat telineet rymisevät halkopinoa vasten joka sortuu kuivasti kalahdellen toisen pään vapaana olevaan tilaan, polkupyörän  ja ruohonleikkurin päälle. Järkäleen ennestään jengienvälisissä tappeluissa murtunut, littana nenä tavoittaa ensimmäisenä lattiavanerin ja painonnostotanko rusauttaa hartiat ja rintakehän allensa. Selkäranka murtuu hartioiden ja kaulan taitteesta ja Järkäleen viimeinen tajuttava ajatus on, että nyt se on sitten menoa.

Kello on vähän vajaa kymmenen. Valma on saanut Vilpun pestyä ja puettua uuteen päivään. Vilpun isä on ollut jo kolmatta päivää reissussa ja äidillä on ollut yövuoro sairaalassa joten hän on mennyt sieltä tultuaan nukkumaan. Valma on laittanut aamiseksi puuroa ja kun hän nyt on kattamassa pöytää, hän kuulee avoinna olevasta ikkunasta Järkäleen karjahtelua ja punttien kolinaa niin kuin useampi aamu muulloinkin. Vilja tulee huoneestaan, käy laittamassa tuuletusikkunan kiinni ja pöytään mennessään sipaisee Vilpun hiuksia. Valma nostaa puurokattilan aluselleen pöydän keskelle.

-Mitenpä tyttöä nukutti? kysyy Valma kun ammentaa lautasille höyryävää kaurapuuroa ja lohkaisee juuri avatusta paketista kohmeisen voisilmän niihin sulamaan.

-Hyvin...kai.

-Mitenniin kai?

-No kun...

-Kakase vaan mikä on murhe?

-Toi Järkäle...

-Järkäle? Ai niin, Setti. Mitässiitä?

-Se...se kävi käsiksi viime viikolla...

-Kävi vai? Saa...ta..na! Valma pomppaa pöydän viereen pystyyn ja ottaa Viljan posket käsiensä väliin. -Minä vähän jo päivänä muutamana ounastelin, että jottain sulle on sattunu kun niin hilijanen olet. Olen minä senkin ajatellu, että aika kammottava kaveri se tuo teijän velipuoli on. Sanoitko isäles tai äitiles?

-E..en vielä. Ensin sinulle ajattelin...on helepompi...

-Niinkö? Mitä se `Järkäle´ sitte teki?

-Y...yritti... rais...raiskata, repi housut alas, mut mä potkasin ja juoksin karkuun...nyt sitten pelottaa kun se tuolta pihanperältä mulkoilee ja huutelee...

-Nämä on semmosia asioita, että viranomaisile vaan. Ensiksi kuitenkin äitile ja isäle pitää kertoa. Näkikö sen kukaan?

-Vilippu, se oli ulukona linnunpesän luona sillon.

-Vilippu, näitkö mitä tapahtu?

Vilppu ynähtelee, nyökkäilee, silmät pyörivät ja pää vääntyy vinoon, kuolaa turskahtaa suupielestä leualle.

-Herätänkö äitin nyt? Isäny tullee vasta iltapäivälä, se on Sievisä purkamasa kuormaa sahale...

-Elä herätä, ootetaan isä kun se on sen poika tuo Järkäle kuitenki...

Valma saa muutaman puurolusikallisen ujutettua Vilpun suuhun ja pillin kautta mehua pari imaisua. Syötyään itsekin hän kerää astiat pöydältä koneeseen ja laittaa sen pyörimään. Sitten hän pukee Vilpun päälle kevyen kesäpusakan ja painaa hellehatun kiharoille hiuksille, sillä aurinko porottaa ulkona jo melko lämpimästi. 

Valman mieli kuohuu. Tekisi mieli lähteä pottupulikan kanssa jututtamaan sitä takapihan roistoa. Saaperi että semmosta mennee tekemään! Mihinhän väliin se sen ennättikään? Mutta eihän hän aina ole paikalla, aamusta kaksi-kolme tuntia ja sama iltapäivällä ja joskus iltasella kun Tanja menee yövuoroon. On niin monta muutakin paikkaa missä hänen vakituiset kotiinhoijettavat on...

Valma sanoo Viljalle, että sen ei pidä nyt jäädä enää tänne vaan että hän voi lähteä hänen mukaansa ja tullaan iltapäivällä sitten takaisin. Pitkään hän aprikoi, että uskaltaako jättää Vilppuakaan, mutta kun näkee, että naapurin tytöt, Aamu ja Ilta tulevat pihalle, hän menee sanomaan niille, että katsovat vähän Vilpun perään joka rullaa juuri linnunpesäpensaan luokse. Viljakin tulee tontinraja-aidalle juttelemaan koulukaverilleen Aamulle. Kohta he havahtuvat kummalliseen hiljaisuuteen, kun liiterin suunnasta ei kuulu muuta kuin vaimea musiikin jytke vaikka kello on vasta varttia vaille yksitoista. Tavallaan Järkäle tulee punttienkolistelun jälkeen räkimään ja syljeskelemään ja kuseksimaan nurmikolle ja huutelemaan ilkeyksiään jos näkee tytöt ulkona.Valma menee loivaa nurmikkorinnetä liiterin ja autotallin suuntaan ja näkee kohta Järkäleen isot, tukevasti nauhoitettujen maihinnousukenkien verhoamat, luonnottomaan asentoon vääntyneet jalkapohjat.

Viljakin tulee Valman rinnalle ja varovasti he astuvat liiteriin sisälle.

Valma ymmärtää heti, mistä on kysymys. Hän kaivaa sinisen essunsa taskusta kännykän ja soittaa hätänumeroon samalla kun polvistuu kokeilemaan Järkäleen pulssia joka ei paksun lihaskerroksen lävitse kuitenkaan tunnu vaikka mies örähtelee niin, että verisiä kuplia nenästä turskahtelee. Sitten he yrittävät yhdessä vierittää painoja pois Järkäleen päältä, mutta ne eivät liikahdakaan. Vilja menee oviseinustalle ulos yökkäilemään sillä hänestä Järkäleen kieroon muljahtaneet silmät ja korahtelut ovat järkyttävää katsottavaa. Valma sanoo, että tyttö menisi nyt herättämään äitinsä, vaikka kyllähän se isompikin apu kohta paikalla on.

...jatkuu...

Järkäle 1

Ilta on kaunis kun se istuu pihakeinussa kukkivan omenapuun alla lukemassa kirjaa joka on paksu kuin raamattu. Kirjan heleänvärinen kansipuoli lepää lukijansa koukkuun nostettuja polvia vasten. Ilta on pukeutunut vaaleansinisiin, väljälahkeisiin shortseihin ja kukkakuvioiseen, valkoiseen paitaan jonka lyhyiden puhvihihojen suihin on solmittu ruseteille oranssit kurenarut. Kesäistä pukeutumisilmettä lisää Iltan pisamaisia kasvoja kehystävien, punertavien hiuskiehkuroiden heilahtelu keinun kevyen liikahtelun mukaisesti. Kirjan sisältö lienee lukijasta mieluinen sillä vähän väliä hymykuoppien varjot syvenevät Iltan poskilla ja olkapäät nytkähtelevät sirosti kun käsi siirtää silmien eteen tuppautuvia hiuksia sivuun.

Vilppu katselee Iltaa omalta puolelta aitaa, leveälehtisen pihapensaan takaa josta hänellä on esteetön näkymä naapurin puutarhaan. Hän on istunut tässä jo usean viikon ajan hyvillä ilmoilla päivittäin siksi, koska pikkulintupari alkoi kesän kynnyksellä rakentaa pesää pensaan oksanhaarukkaan. Kun linnut tottuivat tarkkailijaansa, toinen niistä asettui kaikessa rauhassa munimaan pesäänsä ja sen silmät vilkkuivat mukavasti hämärästä oksien takaa. Vilppua huvitti, kun joskus urospuolinen toi nokassaan siivistään riisutun, vielä sätkivän paarman tai kärpäsen hautovalle emolle ettei sen itse tarvinnut lähteä ruuan hakuun. Poikaset kuoriutuivat pari päivää sitten ja nyt lintupari kantaa vuoronperään niiden keltaisiin nokkiin hyönteisiä ja sekin on Vilpusta mukavaa seurattavaa.

Vilpun takaa kuuluu askelia, sitten hänen ohimossa tömähtää.

-Mitä ressukka!

Järkäle siitä sivuitse menee, Vilppua paljon vanhempi velipuoli isän ensimmäisestä avioliitosta.

-Hoi pimatsu! Laitas hametta päälles ja tangoja haarukkaas, jotta tolle rakastuneelle rammalle olis jotain katteltavaa, hähähää, Järkäle mörähtelee aidan ylitse Iltalle.

Ilta taittaa kirjan kiinni, nousee keinusta ja näyttää keskisormea Järkäleelle ennen kuin poistuu nopeasti kotinsa rappusille ja ovesta sisälle.

Järkäle huitaisee kädellään, kääntyy ja sivuuttaessaan taas Vilpun, läpsäisee tätä uudestaan ohimolle tarpeettoman lujaa.

-Mä sitä tänä kesänä panen tota sun punatukkasta ihastustas, hähää. Lyädäänks vetoo, häh? Ja sit mä laitan sen pikkusiskonkin seurantaan syyspimeitä aatellen, höhöhöö...

Järkäle jyhmii nurmikon ylitse omalle puolelleen tonttia jonne se remontoi isän kanssa autotallin nosto-oven kohdalle puurungon, eristevillat ja levytyksen. Lattiaan ne tekivät betonivalukorotuksen lämmityskaapeleille ja pinnaksi laminaatin. Sisäänkäynnin isä puhkaisi sivuseinään ja asensi siihen päärakennuksesta vaihdetun vanhan ulko-oven. Pienelle ikkunalle isä vielä sahasi reiän etelänpuolelle ja kun Järkäle sitten muutti tavaransa kaupungin toiselta laidalta äitinsä luota autotalliin, hän sanoi lähtevänsä piakkoin maailman suuntaan, että väliaikainen järjestely tämä vain on. Muuton syynä oli kuitenkin se, että Järkäle oli pahoinpidellyt äitinsä uuden miehen ja saanut käräjillä sakkojen ja ehdollisen lisäksi myös lähestymiskiellon. Nyt muutosta on yli vuosi kulunut eikä maailman suunta vielä näyttänyt joutomiestä kutsuvan.

Järkäleen mukana tuli oliivinvihreä Harley Davidson joka näyttää sarjakuvien etusillaan maata kuopivalta biisonisonnilta mataline lehmännahkasatuloineen, etupuolen pröystäilevine lokasuojineen, bensatankkeineen ja käyrine kahvoineen. Kadunvarsiparkkiin Järkäle ajoi ruostelänttisen Chevrolet GMG:n ja autotallin eteen 1970-luvun kiiltäväksi tuunatun tummansävyisen Ford Mustangin. Halkoliiterissä se huhki takka- ja saunapuut toiselle seinälle, kattoon saakka yltäväksi pinoksi, toi peräkärryllä isän puutavararekkojen huoltohallilta kuormalavoja ja paksua vesivaneria ja naulasi niistä päällysteen liiterin vapaaksi puhdistamansa betonin päälle. Siihen se sitten haki jostakin punnerruspenkit ja kaikki painonnostossa tarvittavat välineet. Sen jälkeen aamupäivät yhdeksästä yhteentoista punttien kilinä ja kolina on kuulunut tauotta päättyen aina viimeisen noston ja sen löysäämisen aiheuttamaan raskaaseen jymähdykseen.

Järkäle suuttuu helposti ja on muutenkin arvaamaton, mutta sanavalmista Vilpun äitiä se karttelee viimeiseen saakka. Murisee kyllä joskus suupielestään, että miksi se isä tuon venäläishuoran itselleen hankki, ja saatana vaivaisia penskoja vielä sen kanssa! Kerran Vilppu näki, kuinka Järkäle tyrkki Viljan, Vilppua viisi vuotta nuoremman pikkusiskon autotallin ovesta sisään ja kun Vilja jonkin ajan kuluttua ryntäsi sieltä ulos, se pakeni itkuissaan huoneeseensa eikä tullut sieltä pois ennen kuin äiti saapui töistä.

-Minä vähän iloisen antajan tapoja venakkopennulle opetan, murahti Järkäle Vilpulle kun tuli Viljan perässä silmiään siristellen kirkkaaseen auringonpaisteeseen.

-Vilippuu, kuuluu etuovelta ja samassa nurkan takaa pyyhältää topakka nainen vihreässä asussaan takapihan puolelle.

-Täälähän se nuori mies on, sanoo Valma, Vilpun vakituinen kotiavustaja. -Eiköhän lähetä sisäle vaihtamaan aluset...

Valma tulee pyörätuolin luokse ja Vilppu alkaa käännellä akkukäyttöisen ajoneuvonsa pieniä, kumikahvaisia ohjainsauvoja. Äänettömästi hän rullaa pyörätuolilla betonista seinänvieruskaistaa automaattisesti aukeavalle takaovelle josta pääsee sisätiloihin ja suoraan levennetystä liukuovesta kylpyhuoneeseen. Siellä Valma alkaa varmoin ottein toimensa. Kohottaa Vilpun sitä varten hankitun telineen varaan, riisuu vaatteet, irroittelee avannepussin ja avaa toisen pussin pohjasta hanan pytyn päällä, pesee ne ja suihkuttelee myös Vilpun kuihtuneen alaruumiin varpaisiin saakka. Sitten hän sivelee kalvoainetta avanteen ympärille ja kiinnittää vahvaliimaisen ihonsuojalevykkeen  paikoilleen, nipsauttaa vielä letkun virtsapussin päähän ja pukee puhtaat alushousut ja golitsit käännellen Vilppua varmoin ottein, mutta lempeästi. Vähintään yhtä hyvin, kuin äiti, ajattelee Vilppu.

-Huomena on sitten kokovartalopesu ja hieronta, Valma sanoo ystävällisesti ja sipaisee kiharan hiussuortuvan Vilpun poskelta korvan taakse. -On ne nuo hiukset sinula ihanat, tytöt tykkäävät, eikös vain?

Valma jaksaa aina olla ystävällinen ja lujan luotettava. Nämä viimeisimmätkin ajat, jolloin Vilpun puhekyky on hiipunut pariin yksitavuiseen ynähdykseen, hän on jaksanut tukea hoidettavaansa, puhellen mukavia ja osannut melkein arvata, mitä Vilppu kulloinkin ajattelee, tahtoo tai tarvitsee. Nyt, kun lääkärien mukaan Vilpulla on elinaikaa enää muutama kuukausi, Valmasta voi toisinaan vaistota, että hän suree enemmän kuin Vilppu itse tulevaa eroa joka saattaa tapahtua ihan minä hetkenä hyvänsä. Sitten seuraa terminaalivaihde ja saattohoito laitoksessa jonne isä ja äiti ovat jo paikan varanneet. Tämä kaikki on käyty lävitse moneen kertaan ja Vilppu on elämänsä lyhyyden hyväksynyt, mutta läheisille se näyttää olevan vaikeaa. Paitsi Järkäleelle: -Vammaiset, homot ja mamut  pitäisi täystuhota kuin russakat, saatana, se tiuskaisi eräänä päivänä kun joutui auttamaan isää Vilpun uuden sängyn kokoamisessa.

-Sinä varmaan tahot nyt vähän välipalaa ja sitten lukemaan, puhelee Valma samalla kun jo pelmauttelee peittoa syrjään sängystä, jonka selkänojaa Vilppu pystyy muutamalla sormenliikkeellä säätelemään tahtomaansa asentoon. Sitten Valma nostaa Vilpun sänkyyn, peittelee ja laittaa kaukosäätimet hänen eteensä kääntöpöytälevylle jonka syvennyksessä on vammaisia varten suunniteltu erityinen kosketusnäppäimistö ja kevyesti sormenpäiden komentoa lasin lävitse totteleva elektronhiiri. Valma hakee keittiöstä muhennettua hedelmäsosetta ja jogurttia ja tarjoaa käyrävartisella lusikalla Vilpulle joka ottaa suuhunsa muutaman annoksen, mutta kääntää pian päänsä sivuun kun nieleminen tekee kipeää. Valma katsoo Vilppuun surullisin silmin, mutta sanoo sitten:

-Minä tulen parin tunnin päästä takaisin niin katotaan sitten, josko menisi vähän lisää. Käyn Viljamin ja Hillen luona tässä samalla kadulla ja niiden kauppa-asioilla, niin sitten taas nähdään. Ja sittenhän se äitikin tulee jo töistä...

Valma silittää Vilpun kiharaa tukkaa ja kaappaa äkkiä koko pään hellästi rintaansa vasten. Sitten hän sanoo hei hei ja lähtee. Avonaisesta tuuletusikkunasta Vilppu kuulee autonrenkaiden rahinan sen kääntyessä pihatieltä kadulle.

Vilppu ei jaksa nyt aukaista lukulaitetta seinällä olevalle näytölle vaan hän laskee vääntyneen etusormensa painalluksella sängynpäädyn alemmas ja laittaa silmät kiinni.

Vilppu nukahtaa. Pikkusisko Vilja itkee unessa taustalla. Naapurin tytöt, Ilta ja Aamu nojaavat aitaan ja yrittävät jutella Vilpun kanssa, mutta suuri varjo peittää auringon, eikä heitä kohta näe. Se varjo on bootseissaan paikalle hiipivä, nahkaliivinen Järkäle joka kaappaa kirkuvat tytöt syliinsä ja raahaa ruosteisen Chervoletin takaosaan kumeasti hohottaen.

....jatkuu....

Albertinkuja 3

 
Yönsä siinä yksinhuoltajan kapealla patjalla viettävät nuo kaksi, Mervi ja Albert, toisillensa tuntemattomat, tanssisalin tarjoamien sävelhetkien kautta sattumalta tutustuneet.  Nykyaikaa tämä. Ei enää kuin kirppuvaltion itsenäistymisenalun allakanluvun aikoihin, aikalaisten elellessä vielä tukalien sääntöjen puristamassa yhteiskunnassa, ilman vapautta valita kainaloisensa, hetken lohtunsa. Aikana, jolloin ihmisten läheisyys oli pelkkää huorintekemistä, salavuoteutta ja raamatuntulkitsijoiden ankarasti tuomitsemaa haureutta Helvettiin johtavilla poluilla. Lähimmäisiään sai silloinkin mustien autojen kyyteihin kyllä siepata, pidellä pahoin ja henkiä riistää, ylitse rajojen muiluttaa. Niille laittomuuksille hengenmiehetkin hyväksyvästi hymisivät, etappipaikoissa kyyditsijöitä kestitsivät, mutta hirmuiset olivat tuomiot jos iho ihoa kosketti ilman, että siihen aamenen jälkeinen lupa oli myönnetty, pestyjä käsiä päiden päällä sivistelty.

Jos olivat kuilut rikkaiden ja köyhien välillä ennenkin peltosarkojen levyisiä, niin ajassamme nämä rotkot ovat revähtäneet käsittämättömiin mittoihin. Niiden ylitse ei näe köyhä, ei rikas ihmiseen itseensä siellä toisella laidalla. Kummankin pitää itse kuiluun langeta, yllättäen, tilannetta tilaamatta, pimeässä haparoidessaan pudota, loukata mielensä, mustelmoitua. On oltava itsekin haavoilla, mielen herkin kohta ruvella, että näkökyky paranee ja kuulo herkistyy vaikka olisivat pankkitilit tiineinä maallisia turvaamassa tai köyhyys ja huolet mieltä kovettaisivat, nostattaisivat vihaa yleneläjiä kohtaan.


"Albert, herää."

"Mhm..."

"Niin että olis jo aamu."

"Anteeksi, nukutti kovin hyvin."

"Se hyvä. Mukavahan nukkua on silloin kun nukuttaa, mutta kello on jo kymmenen ja minun pitää jossakin vaiheessa hakea lapset siskon luota. Tuu keittiöön, laitoin vähän aamupalaa."

Mervi on hulmauttanut keittiön pöydälle kirjaillun, pellavaisen liinan ja nostanut ikkunan edustan matalalla tasolla, muiden kukkasten seassa olleen kevätkaktuksen sen keskelle. Albert kohottaa yhtä punaista, juuri aukeamassa olevaa nuppusta varovasti etusormellaan.

"Äitivainaalla ne kukkivat samanlaiset kaktukset ulkoeteisessä keväisin."

Mervin kasvot valostuvat, silmänkulmiin ripistyvät pienet hymynrypyt. Hänelle kukat ovat olleet aina pieni ilo ja vaalimisen kohde, joskus ainoat puhekumppanit yksinäisinä hetkinä kun huolet mieltä ovat raskaasti jyrsineet.

Mervi on kattanut pöydän päähän munia, paahtoleipää, voita, juustoa, maitoa, mehua ja nyt hän kaataa kahvia kuppeihin.

"Lämmitänkö mikrossa uunipuuroa?"

"Ei kiitos, jätä vain lapsille, niille se on tarpeempaa."

Ottavat palasta, hörppäävät kahvia. Mervi kuorii kananmunan ja painaltaa lankasiivuttimen sen lävitse ja nostaa veitsenlappeella murenevia viipaleita omansa ja Albertin leipien päälle.

"Tyttöjäkö ne sinunkin lapset ovat?"

"Joo, tyttöjä. Eskari on kohta ohitse nuoremmallakin. Se täyttää viikon päästä seitsemän, vanhempi on toisella luokalla."

"Mukavassa iässähän ne sitten... Minun lapset ovat jo aikuisia, kaksosia. Toinen on Moskovassa ja toinen lähti syksyllä Melbourneen. Molemmissa paikoissa on saman firman ulkomaiset tukikohdat kuin minkä palveluksessa minä olen täällä Suomessa. Tytöt ovat siellä tekemässä opiskelujensa päättötöitä."

Merviä tuon kuuleminen sävähdyttää. Hänelle lankeaa mieleen kuvitelma omien lasten tulevaisuudesta, heidän mahdollisuuksistaan ulottua samaan kuin Albertin tyttärien. Mahdotonta. Mistä ne siihen rohkaisua saisivat kun jo lapsena pitää kaiken kanssa elää kuin kusi sukassa. Ei ole varaa harrastuksiinkaan joissa paremmin voivista perheistä olevat koulukaverit tramppaavat. Kirpputorilta vaatteet ja joskus pitää hakea sämpyläjauhoja seurakunnan soppajonosta…


Köyhyys periytyy. Huono-onnisuus kertautuu. Se on hänellekin langennut osa vaikka on ammatti ja työpaikka. Äiti on kituuttanut pikkueläkkeen turvin kun sairauden kanssa loppuikänsä teutaroineen isän hoiti ensin hautaan, ja senkin sosiaaliavusta arkkurahaa anomalla.

"Miksi sun vaimosi lähti?"

"Se vain yksi päivä otti puheeksi, että pitäisi erota kun hän on tavannut jonkun miehen. Kun näin sitten sen kaverin, niin ajattelin, että mitä tuollaisessa lysyharteisessa, Erkki Tuomiojan näköisessä kaverissa on sellaista, jota minussa ei ole? Kysyin sitä Irmeliltä itseltäänkin, mutta ei se siihen tyhjentävästi osannut vastata. Jotain silmistä ja sydämen sivistyksestä se sanoi, ja että meidän helppo arki vain alkoi ahdistaa, tympäistä…"

Albert kallistaa kahvikuppia pitkään. Hän yrittää saada itsehillintänsä takaisin, mutta vähän silmänurkka kuitenkin kostuu. Albert kääntyy ikkunan puoleen ja vetää narusta kellastuneen sälekaihtimen ylös. Aurinko on jo korkealla keväisen kirkkaalla taivaalla, mutta maisemaa rumentaa äkkiä vastapäisen sairaalanmäen takaa kohoavasta lämpökeskuksen piipusta pöllähtävä musta, sankka savu. Puluparven lentorata kaatuu sen tieltä alas männikköön, mutta yksi etumaisista ei ehdi ja sen lento muuttuu hoippuroivaksi savupilven lävitse sujahtaessaan.

"Ohhoh, mikäs se tuo tupsaus oli?"

"Polttavat kirurgian amputoituja raajoja, poksahtaneita maksoja, vaihdettuja sydämiä ja abortoituja sikiöitä... ei vaineskaan... Kaipa siellä taas huoltotöiden yhteydessä luikahti paksumpaa tavaraa ilmaan."

"Sinäkö olet tuolla sairaalassa töissä?"

"Sairaita siellä hoitelen juu, ja joskus pitää osata terveillekin jotain nättiä sanoa. Omaisten kanssa joutuu joskus tiukille kun ei tiedä, mitä sureville sanoisi. Viime viikollakin yhdeltä lapselta amputoitiin jalka nilkasta kun se oli murskaantunut auton alle suojatiellä. Arvaat varmaan, että oliko isällä ja äidillä itkut herkässä."

Mervin kännykkä rilahtelee eteisen pöydällä ja hän menee vastaamaan siihen.

"Sirja soitti, mun sisko. Sanoi, ettei ole kiirettä, mutta jos ennen neljää hakisin tytöt koska hän menee yövuoroon ja että ehtisi ottamaan sitä ennen unta nuppiin. Se on kans samassa työpaikassa kuin minä, mutta teho-osastolla.”

”Saako kysyä?”

”No mitä?

”Paljonko sairaanhoitajan ammatissa saa palkkaa?”

”Minä saan kaksituhattakaksisataakuusitoista euroa kuukaudessa. Sisko, kun se voi tehdä myös öitä, saa melkein kolme ja puoli tonnia, joskus neljäkin.”

”Riittääkö palkka elämiseen”

”Riittää, silleen kitkutellen. Veroa nipsaisevat kakskytkaksprossaa ja sitten menee seittemänsataaviisikymmentä euroa vuokraan, veteen ja sähköön. Sitten maksan melkein kaheksansattaa pankkiin… elämiseen taitaa jäädä viitisensataa kun lasken Kelan maksaman elatusavun ja lapsilisät mukaan. Pahanpäivänvarasta vain uneksin. Viimeksi kun pesukone hajosi, tilasin uuden Hobby Hallista ja sitä pitää maksaa muutama kymppi kuussa. Ja kohtahan se taas hajoaa kun alkaa takuuaika olla ummessa…”

”Ei taida olla edes telkkaria?”

”Ei niin. Kun entinen meni pimeäksi, en ole uutta hankkinut. Mutta ehkä sitten kun tuo lupamaksujen käytäntö muuttuu.”

”Missä lapset ovat koulun jälkeen?”

”Ne menee iltapäiväkerhoon muutamiksi tunneiksi. Sekään ei muuten ilmaista ole…”

”Missä sinun vanhempasi asuvat?”

”Isä on kuollut, äiti kituuttaa pikkueläkkeensä kanssa edelleen kotikaupungissa vuokralla. Aika huonossa kunnossa sekin jo on vaikka ei edes vanha ole. Raihnasi sen isän kanssa niin monta vuotta... Äidin luokse on matkaa kuussataa kilometriä, joskus siskon kyydissä siellä päästään käymään.”

”Anteeksi kun kyselen, mutta missä entinen miehesi on?”

”Se perkele… anteeksi, se onneton ei hallinnut elämäänsä… naapurikaupungissa sen viimeksi näin puistonpenkillä nukkumassa muutaman muun puliukon kanssa. Sillä oli yhden miehen putkifirma, mutta kun ei
se osannut tehdä muuta kuin niitä putkihommia niin vero- ja paperiasiat jäivät hoitamatta. Sitten kun se alkoi urakoida ryyppäämisen kanssa niin… eli ihan tavallinen tarina tämä kai on. Kerettiin talo rakentaa ja sitä varten otettiin velkaa. Sitten kun talo meni myyntiin, verottaja ja vakuutusyhtiöt kuorivat päältä rästit niin minä tein pankin kanssa sopimuksen lopusta sadastatuhannesta niistä, mitä jäi jäljelle. Niitä maksan enkä mitään kostu koskaan.”

”Eikö teillä ollut avioehtoa?”

”Hah hah. Kyllä semmoisia ei köyhähöynäytettävä arvaa ajoissa tehdä. Ja mitä siitä olisi hyötyä ollut koska jokaisessa pankkiin tehdyssä lainassa oli myös mun nimi. Manu ei osannut erottaa yritys- ja kotiasioita toisistaan. Enkä sitten minäkään edes ajatellut niitä kun piti ruveta lapsia imettämään. Sitä paitsi olisin turpaani vain saanut jos ehtoja olisin naimisille alkanut asettelemaan…”

”Entäs jos olisit vain jättänyt maksamatta?”

”Miksipä ei, mutta olisivat ne kuitenkin palkasta ulosmitanneet. Nythän tämä menee sellaisella koodilla kuin saneeraus, eli joskus luultavasti helpottaa aiemmin, kuin jos olisi ulosmittaukseen päätynyt. Niin se velkaneuvoja ainakin selitti.”

Ollaan pitkään vaiti. Albertista tuntuu, kuin paahtoleivän pala olisi kurkkuun juuttunut. Ensi kertaa elämässään hän tapaa luulemassaan hyvinvointiyhteiskunnassa silmästä silmään ihmisen, joka elää oikeasti kädestä suuhun – elämää. Lehdissä juttuja on ollut, mutta ei niihin isosti ole tullut kiinnittäneeksi huomiota. Toinen tytär kirjoitti  köyhyyttä käsittelevän kympin esseen lukiossa, mutta taisi senkin sisältö olla mediasta ja dokumenteista pääteltyä.

Mervi kerää ruuantähteet jääkaappiin ja astiat tiskialtaaseen. Astioita vedessä huljutellessaan hän ajattelee, miksi hän tuolle päällepäinkin hyvätuloiselle ja rahahuolia vailla olevalle miehelle alkoi asioitaan selvittää? Sillähän on se kallis Volvokin… Ja miksi tuntea sääliä siitä, jos siltä vaimo on lähtenyt? Eihän niillä lapsistakaan mitään huolta enää ole. Mutta kumman inhimilliseltähän tuo mies tuntuu. Onkohan se rakastanut sitä vaimoaan ihan viimeiseen saakka? Millaista oikeasti rikkaan rakkaus on?  Köyhä menee rakkauden saralla liian pitkälle ensihölmistymisen varassa ja sitten on myöhäistä… Mervi pyyhkäisee fairyisellä kämmensyrjällään poskelle pyrkivän kyyneleen pois.

”Nyt kyselen sitten minä”, sanoo Mervi käsiä pyyhkeeseen kuivatessaan. ”Sopiiko?”

”Tietenkin.”

”Kerro minulle samat asiat kuin mihin olit minulta vastauksia vailla.”

”Ethän sitten ota pröystäilynä?”

”Sanon jos otan.”

”Minun palkkani on sidottu aina projektien tuottoon, eli sitä parempi, mitä korkeamman tuloksen työpanokseni firmalle tuottaa. Alkupalkka on jokatapauksessa kymmenkertainen sinun kuukausiansioihisi verrattuna. Päälle tulevat vielä bonukset muutaman vuoden välein jos samassa firmassa pysyy. Joskus menemme myös ulkomaiden kohteisiin valvomaan firman suunnittelujen toteutuksia. Silloin ulkomaan päivärahat jo tekevät enemmän kuukaudessa kuin sinä saat vuodessa tai kahdessa palkkaa sairaanhoitajana. Viimeksi olin Ranskassa ja sen vuoden tulot olivat parin miljoonan euron luokkaa plus päivärahat ja hyvän tuloksen bonukset. Kokoonpano joka sinne alusta loppuun suunniteltiin ja toteutettiin, oli arvoltaan kolmesataa miljoonaa dollaria kun  oli amerikkalainen tilaaja, että ei se niissä luvuissa yhden inssin kulut kummoisilta tunnu.”

”Herranpieksut…”

”Niin, älä muuta sano. En koskaan ole joutunut tilanteeseen, jossa olisin tarvinnut verrata tulojani tällä tavalla. Minua ihan järkyttää tämä… Sitä paitsi jo lähtökohdat elämälle ovat olleet ihan toiset kuin sinulla. Isältä ja äidiltä jäivät perinnöksi talo kaupungissa ja kahdenkymmenenviiden hehtaarin joenrantatontti melko prameine mökkeineen koska olin heidän ainoa perijänsä. Rahaakin niillä oli tileillä, taidetta seinillä ja tallissa muutama arvokas museoauto. Nuorempi veli kuoli syntymänsä aikoihin eikä ne sitten lisää lapsia yrittäneet. Vaimon kanssa ei omaisuuksista riidelty sillä meillä oli alusta saakka avioehto ja kumpikin piti omansa kun erottiin. Velkoja meillä ei ollut lainkaan. Eikä Irmeli mikään tyhjätasku ollut kun naimisiin mentiin. Ikänsä se on käynyt töissä hyväpalkkaisessa ammatissa…”

Puhuuko tuo mies totta? Voiko jollain tavallisia tansseja harrastavalla olla noin hirmuiset tulot? Ja sitten, että se on noin onneton jos vaimo lähtee toisen matkaan, erosuruhan paistaa noista silmistä kuin kirjasta lukisi…

”Etkö muka itse koskaan vieraissa ole käynyt?”

”Minä… no silloin erehdyin pari kertaa kun vaimo oli viimeisillään raskaana, mutta sekin oli vain… no semmosta sattumaa ja tohelointia joka on minulle outoa. En niistä vaimolle koskaan kertonut kun hävetti itseäkin…”

”Niin, ei kai sukupuolielämä kaikille tarpeellista ole. Mutta kaikki miehet, jotka minä tunnen eivät muuta tekisikään kuin naisivat…”

"Minulla on ollut niin mielenkiintoinen työ, ei siinä ole joutanut seksiin kovasti paneutumaan.”

”Luuletko, että putkimies naipi yöt läpeensä sen takia ettei sen työ ole mielenkiintoista?”

”Siihen en kyllä osaa sanoa mitään.”

”Jotkut lääkärit ovat kans yksiä seksihulluja. Eikö niille sitten töissä riitä tarpeeksi mielenkiintoa? Muutenkin käpelöivät ihmisen anatomian kanssa, niin luulisi siinä seksihalujen vain vähenevän. Minulla ainakin silloin, kun kaikenmaailman törkymöykkyjä joudun pesemään…”

”Sekin on ihan outo maailma. Ja nyt kun ajattelen, taitaa olla koko sukupuolielämä minulle…”

"Jospa sun Irmelisi juuri sen vuoksi lähti, kun  sinä et sitä sängyssä huomioinut?"

”Niin. Mutta miksi se ei sitten puhunut asiasta?”

”Ei osannut. Tai sinä et koskaan kuunnellut.”

Mervi menee Albertin viereen, silittää kevyesti ohimoista.

”Minkä ikäinen sinä olet?”

”Seuraavaksi täytän viisikymmentä. Entä sinä?”

”Kolmeviis.”

”Tuota, Mervi. Voinko minä sinua mitenkään auttaa… siis rahallisesti?”

Mervi kavahtaa kauemmaksi.

”Oijoi. Se onkin vaikeampi kysymys. Miksi auttaisit?”

”En tiedä. Sanoin jo, että olen ihan järkyttynyt siitä, mitä kuulin sinun toimeentulostasi.”

”Voiko tällaista rahatonta auttaa? Katsos kun köyhän astiassa ei ole pohjaa ollenkaan. Kaikki, mitä siihen kaataa, valuu vain jonnekin, häviää. Muutamalla satasella eivät asiat ratkea. Jos vaikka satatuhatta mun tilille siirtäisit, aiheutuisi siitä saneeraussuunnitelmiin muutoksia, eli ne maksattaisivat sen jälkeen korkojen korkojakin pääoman lisäksi. Taitaisi siinä mennä sitten useampikin satatonninen. Tämä saneeraustouhu on vähän semmoista että muka anteeksi jotain antavat... Minkähän helevetin rikoksen minäkin olen tehnyt? Ollut tyhmä vain... Ja entä kiitollisuudenvelka sulle? Millä minä sen korvaisin? Pillullako josta et niin  hirveästi edes perusta? Siivoamalla huoneitasi, laittamalla ruokaa tai tulemalla kaveriksesi kun lähdet ongelle? Jos mulle rahaa nyt antaisit, se tuntuisi minusta hullulta, en osaisi elää sellaisen lahjoituksen kanssa. Meistä ei voi seurustelupariakaan tulla koska ollaan niin erilaisia. Minulla on lapsetkin sen ikäisiä, että niistähän sitä ihan ensimmäiseksi huolta kantaa. Reenjalakselle jäisit vaikka miljoonia olisi tarjota. Minä en koskaan enää sitoudu suhteisiin joista en voi hetkeäkään olla varma. Mieluummin olen yksin, turvaudun vain pikkupikku seikkailuihin, käyn tanssimassa ja saan joskus nojata olkapäähän…”

”Kuinka sinä noin rehellinen osaat olla?”

”Köyhyys opettaa, joskus. Ei läheskään kaikkia, mutta…”

”Mitähän se rikkaus sitten opettaisi?”

Albertinkuja 2

Albert laittaa saunamökillä paikat kuntoon, kiipeää sitten mäntyisen rinteen juurakoita ja kiviä kiertelevät kestopuurappuset päärakennukselle, juo keittiössä lasillisen vettä ja termoskeittimen kuumana säilyttämää kahvia kupillisen ja laittautuu matkaan. Muutaman kilometrin mittaisen mökkitien ajettuaan, hän seisauttaa Volvonsa päätien risteyksessä laittaakseen turvavyön kiinni; tavaksi on tullut, että mökkitien suulle kaupungista saavuttaessa löysätään solmio ja irrotetaan turvavyö; poislähtiessä toisinpäin.  Isän aikoinaan laittama tienviitta on nurjahtanut tyvilahon kohdalta nokalleen ison kiven kupeelle, nyt jo vähäksi käyneeseen, karkeaan kevätlumeen. Kaatuneen tienviitan nimikirjaimet ovat haalistuneet miltei näkymättömiin, mutta vielä siitä erottaa lukea Albertinkujan. ”Hmh, isä se tykkäsi minusta paljon kun tiellekin nimeäni lainasi”, ajattelee Albert. ”Ja tuon kyltin kyllä kevättöikseni ensimmäisenä korjaan.”

Tunnin ajettuaan Albert on perillä, auto parkkiin ja sisälle.

Tanssisali on puolentoistatuhatta tanssijaa vetävä, avaran väljä tila. Orkesterikorokkeita on kaksi, omantyylisesti päätynurkkiin sijoitettuina niin, että megaesiintyjien töllistelijät voivat seisoskella niiden väliin jäävässä kolmiossa varsinaisen tanssiväen velloessa myötäpäiväistä liikettään laajan salin lautalattialla juurikaan välittämättä kuka soittaa, kunhan vain musiikki jalan liikettä miellyttää. Naisten rivistö on hakenut vakiintuneen paikkansa sisääntulopäädyn toisesta laidasta ulottuen jonkin verran myös sivuseinustalle, mutta kuitenkin niin, että jako Anttilan ja Stockmannin väkeen on erottuva. Miehet kaivelevat lähtökuoppiaan vastapuolen kulmauksessa ja ujoimmat sykyilevät hakea-ei hakea-tunteidensa kanssa osittain kahvilan puolella asti. Tanssitaidottomiakin joukossa aina on ja nytkin heitä näkee nojaamasta seiniin eripuolilla kahvioon johtavaa käytävää. Ärhäkin mieskiila ulottuu kärkkäimpien kädenalitse pyörittäjien kärkenä kiinni Stockmannin puoleisiin naisiin saakka. Fanaattisuutta lähentelevään tanssinkiimaan koukkuun jääneet kyttäävät toisiaan ja pitävät röyhkeää kilpailua saaliistaan; naisten tunnilla sama toisin päin.

Ja viulu soittaa, vaski helisee, rumpu säestää ja kitara rimahtelee. Hanurin palkeitakin venytellään ja loput luraukset löytyvät syntikasta. Solistin kultainen kurkku remontoi rikkinäisille ehyitä unelmia, antaa pettyneille toivoa ja sanattomille sanoja, kuiskaa ujon nuoren puolesta lähelläolijan korvaan lempeitä lupauksia ja huomiselle yhteisiä auringonnousuja. Sävelet ja säkeet yhtyvät kattopalkeissa, lisääntyvät ja varisevat täyteläisen raskaina kuulijoidensa päihin ja hartioille, liukastuttavat lattian, mielen, jalkovälit ja nostattavat lihan kuten tarkoitus iänkaiken ollut on.

Ja tähän saapuu Albert, Irmelinsä juuri menettänyt, toiselle tahtomattaan luovuttanut, ymmärtämättä vieläkään, että miksi niin käymän piti.

Albert, tuo pitkä mies, monen lyhyemmän lajitoverinsa ylitse katselevana ei jää kuitenkaan aikailemaan, sipaisee kevyesti mukaansa miltei pituisensa tummakulman ja alkaa taivutella sopivasti alkaneelle tangokappaleelle naista, jonka sutjakka vartalo sujuu hänen tahtonsa mukaiseen taivallukseen salia kiertävällä radalla. Seuraavalle tanssille Albert koppaa lennosta lyhyemmän käkkäräpään joka pomppii kuin vieteri, mutta on helppo ohjailla nopeatempoisella foxilla. Johonkin väliin simahtelevat jenkan ja polkankin selvät sävelet ja niiden jälkeen jokaisen osallistujan paita on märkä kuin vaatteet päällä suihkussa olisi pistäytyneet.

Kahviossa on jonoa, olutta ja siideriä moni hakee, kahvia kuluu kymmeniä litroja, limuja koritolkulla ja pikkusyötävät häviävät vitriinistä sitä mukaa kuin niitä sinne keittiöstä kannetaan. Porina, pulina ja pörinä on lakkaamaton. Kielenkannat rentoina seurustellaan, kukaan ei purnaa, ei rähise ja järjestysmiehet ovat melkein varsinaista järjestystointa vailla. He kantavat astioita pöydistä, pyyhkivät tuopeista loikkuneita nesteitä, jäävät juttelemaan tuttujen kanssa, ehkä vähän toppuuttelevat lasin kanssa tanssilattialle pyrkivää humalaista; ohjaavat ulko-ovea kohti jos tarvis on. Poliisipartiokin käy kahvikupillisella, viivyttelevät ovensuussa hetken peukalot vöidensä alla ja häipyvät autolleen, ratsaamaan teidenvarsille rattijuoppoja ja ylinopeutta kaahaavia, sakottavat jotakin turvavöittä ajelijaa tai ajaessa kännykkään löpisevää, puolivaloilla töröttelevää, ovat korjaamassa kuolemansatoa hirvikolaripaikalla, tai metsään liukastelleen nuoren hurjastelijan pääteasemasta raporttia aamutuimaan joutuvat luomaan.

Niin kuluu keväinen ilta maakunnassa ja sen kuululla tanssilavalla ison vaaran laella jonka päältä tulevankin kesän yöttömän yön juhlissa näkee kauas toisille vaaroille, metsien taa ja mielikuvituksessaan vaikka kaukaiselle merelle jonka satujen saarille laulunpurjein on ensin unelmoitu.

Tanssi-illan päätyttyä Albert on päässyt tahtomattaan saatille. Volvonsa kyytiin lähti omasta pyynnöstään se ensimmäinen nainen, jota hän tanssitti. Nainen oli tullut tansseihin bussilla, mutta viimeisellä valssilla se kysyä töksäytti, että veisikö herra Tango tällaisen ujon plikan kotiin, ettei se susihukkasten suuhun joutuisi, vaikka tällainen Mustahilkka onkin.

Albert valitsee cd-boxista Leonard Cohenia kähisemään, ajelee rauhallista vauhtia annetun osoitteen suuntaan joka muutaman kymmenen kilometrin päässä kaupungissa sijaitsee. Kyyditettävä nukahtaa ja Albert ajattelee omiaan. Miettii Irmeliä, menneitä vuosia hänen kanssaan, lapsiaan jotka jo maailmalla ovat. Arkea ja juhlaa perheen parissa, Irmelin kanssa tehtyjä lukemattomia tanssireissuja, ulkomaanmatkoja, lasten vuosikausia kestänyttä koulutusurakkaa, mökkikesiä. Tietenkin mieleen pukkaavat myös paljot työt, urat, menetykset ja menestykset. Ja päätä pitkään pakottanut kysymys, miksi Irmeli sitten lähti?

Kaupungin taajamamerkin jälkeen Albert ravistaa nukkujaa varovasti olkapäästä ja kysyy tarkempaa kulkureittiä naisen asunnolle. Unisesti haukotteleva nainen neuvoo ja kohta ollaan sairaalan viereisellä asuntoalueella josta pitää vielä tehdä melkein ympyriäinen koukkaus ylös mäelle, jonka kallioiselle maastokohoumalle on muutaman tornitalon rykelmä aikoinaan luotu. Nainen sanoo asuvansa laitimmaisessa, neuvoo vapaan pysäköintiruudun kuin pitäen ilmiselvänä sitä, että Albert tulee sisälle saakka, astuu autosta ulos ja siirtyy pitkin askelin alaovelle. Albert jää hämmästyneenä istumaan autoon. Kerkeää ajatella, ettei hänen kyllä ollut tarkoitus, mutta nainen viittilöi häntä seuraamaan joten ei kai sitä poistuakaan enää voi.

Hissi vie kolmanteen kerrokseen. Nainen avaa oven ja vastaan leyhähtää uunipuuron tuoksu. Nainen naurahtaa. Sanoo, että hänellä on tapana tanssi-iltoina jättää puuro uuniin hautumaan pienelle lämmölle ja sitä jää sitten sopivasti lapsillekin seuraavaksi päiväksi. Nyt lapset ovat siskon luona, mutta huomenna ne on sieltä haettava kuitenkin.

Albert katselee neuvottomana eteistilan ahdasta, mutta järjestyksessä olevaa vaate- ja kenkäpaljoutta. Vaatenaulakko on vinossa, siitä on pettänyt toisen pään kannattimen kiviseinäproppu jonka muovinen hylsy on melkein ulkona porareiästä. ”Kyllä se vielä sinun kaulahuivisi painon kestää”, sanoo nainen kuin arvaten hänen ajatuksensa. ”Ei ole huoltomies käynyt korjaamassa vaikka pari lappua olen asiasta jo jättänyt.”

”Juotko kahvia tai teetä vai syötkö puuroa?”

”Kahvia kupillisen, kiitos”

Keittiössä on vanhanmalliset, punakeltaiset kalusteet joiden rivat ja saranat lonksuvat. Kaakelirivistöt kaapistojen välillä ovat ajan nuhraamia ja saumoistaan tummuneita, osin jo lohjenneitakin. Sähköhellassa ei varmaan toimi kuin yksi tai kaksi liesitasoa eikä astianpesukonetta ole. Ainoa, mikä näyttäsi uudelta, on jääviileäkaappi ja mikroaaltouuni. Keittiön pöytä on soikea, hentojalkainen, päistä jatkettava malli ja tuolit nekin yhtä ajan ja käytön syömiä kuin kaikki muukin keittiössä. Verhot ovat kyllä kauniin köynnöskuvioiset, sen Albert panee merkille, mutta alhaalle lasketut sälekaihtimet keltaiset kuin yleisten tilojen tupakkahuoneissa.

”Minä olen muuten Mervi”, sanoo nainen kun kaataa kahvia muumimukiin.

”Albert.”

”Mukava nimi vaiteliaalla miehellä.”

Albert juo kahvinsa mustana, pienen sokerinpalasen ensin siihen lusikalla sulaksi hämmennettyään. Mervi syö puuroa voisilmän kanssa ja Albertinkin maha murahtaa, mutta ei hän ilkiä sanoa, että lapappas mullekin muutama kapustallinen.

Kun Mervi on syönyt, hän sanoo vaihtavansa lakanat kun yövieras kerran tuli ja estelyjä odottelematta menee makuuhuoneeseen josta kuuluu kohta vaatteitten kahinaa ja lakanoiden humahtelua.

”Nyt siellä peti olisi. Käytkö suihkussa?”

”Hikinenhän tuo olo on...”

Mervi neuvoo pyyhkeen suihkuhuoneen kaapista. Riisuutuessaan Albert katselee kylppärin sisustusta ja saa saman tuloksen kuin keittiössä, että ikä näkyy rakenteissa, remontoida pitäisi ja pian. Albert käväisee suihkussa ja juuri kun on pujottamassa tanssihiestä vieläkin kosteannihkeitä boxereita jalkaansa, oven raosta ojentuu Mervin käsi joka roikottaa kulunutta, mutta puhtaantuoksuista kylpytakkia. Albert pujottaa kädet sen hihoihin ja vetäisee kangasvyön solmulle. Vähänhän se pieni on, mutta menettelee, ajattelee kaikella tapaa hämmenyksissä oleva Albert.

Mervi odottaa jo kylpyhuoneen ovella vuoroaan. Sanoo Albertille, että mene vain jo pötkölleen, väsyttää kuitenkin.

Albert panee makuuhuoneessa merkille samat asiat kuin keittiössä, kylpyhuoneessa ja pikaisella vilkaisulla olohuoneenkin puolella: Vähävaraisen lapsiperheen elämää josta tällaisenaan hänellä itsellään ei kokemusta ole.

Makuuhuoneessa on kapea joustinpatjavuode ja lasten puinen kerrossänky sijoitettuina vastakkaisille seinille. Välissä on kaksi koululaispöytää joista toisen päällä on kannettava tietokone ja toisen kannella iso läjä koulukirjoja ja -vihkoja.

Albert kaivautuu peiton alle sänkyyn ja kohta tulee Mervi tukka märkänä, heittää kylpytakin tuolin selkänojalle ja pujahtaa alastomana hänen kylkeensä kiinni.

”Häh, miksi sulla kylpytakki on päällä?”

”No kun vähän vierastan.”

”Älä joutavia, joka päivä sairaalassa näen vaikka millaista vaatteetonta väkeä. Ja sitä paitsi sulla on upea kroppa vaikka harmaapää jo oletkin.”

Albert pujottelee kylpytakin päältänsä ja antaa sen pudota lattialle seinän ja sängyn väliin. Mervi sivelee hänen kaulaansa, rintakarvoja, vatsaa ja alemmaskin sen käsi ujuu. Albertkin antaa kätensä lähteä vaellukselle, pyöräyttää sormenpäillä suihkunjälkeisinä kylmissään töpöttäviä nänninäpyköitä, kupertaa vähän napakuoppaa ja kun menee alas, pysähtyy empimään.

”Tuota… onpas täällä paljasta…”

”Niin, tykkään kevään tullen tuulettaa ja ajelen karvat pois. Haittaakse?”

”No juu kun ei ole kokemusta.”

”Ai. Siksikö sulla herkesi niin äkkiä pöjöttämästä?”

”Ehkäpä niin.”

”Eikö sun vaimo ajellut koskaan?”

”Ehei, ei.”

Makaavat hiljaa vierekkäin. Kuulostelevat toistensa outoutta. Jossain kolahtaa parvekkeen ovi ja tupakanhaju tunkeutuu elementtien hapristuneista raoista huoneistoon. Käytävässä kulkee postimies ja rytmikkäät luukkujen kolaukset kerroskerrokselta kuuluvat lävitse talon. Mervin luukku ei kolahda ja Albert ajattelee, ettei hänellä varmaan ole varaa tilata sanomalehtiä. 

Mervi nukahtaa ensin, tuhisee kohta Albertin kainalossa kuin lapsi. Alberttiakin nukuttaa, silmäluomet painuvat kiinni ja pian hän alkaa nähdä unta jossa matkustaa Irmelin kanssa lentokoneessa Moskovaan tapaamaan tytärtään.

...jatkuu...

Albertinkuja 1

Albert vetää ohutta, mustaa sukkaa vasempaan jalkaansa. Siihen ratkeaa poikkirepeämä kantapään kohdalle, mutta hän ei siitä välitä vaan pujottaa sukan toisenkin jalkansa peitoksi. Se sattuu olemaan väriltään harmaa, vaan mitäpäs väliä tuolla.

Albert istuu saunan pukuhuoneen puisella jakkaralla vaatetuksenaan vain nuo edellä kuvatut sukat. Matalalla olevasta ikkunasta näkee tulvavesiään kiihkeästi juoksuttavalle joelle jonka tummina tyrskähtelevien laineiden seassa uiskentelee muutamia jäätelejä ja hyyhmäisiä lumipaakkuja. Yksi talvinen iskukoukkukeppikin seilaa ohitse isossa jäälohkareessa tököttäen. Lie luja nailonsiima koukkuineen ja saaliineen vieläkin siinä kiinni kun tuli niin äkkiä jäidenlähdöt tänä keväänä.  Ajatus mädäntyneestä hauesta revityin leukaperin käy Albertin mielessä, sillä häneltäkin jäi verkkojata joen lähtöjärveen kun ei ehtinyt viime viikolla niitä kokemaan. Oli syksystä jo nopea talven tulo kevyine pakkaslumineen, nyt tuli yhtä nopea kevät sulavesineen, ja millähän vauhdilla tulevan kesän kelit ohitse huiskahtavatkaan, aprikoi Albert.

Albert ottaa lehtipinkasta Seuran. Se on ilmestynyt 25.3.1970 ja Albertia huvittaa kannen nykyiseenkin ajankohtaan sopiva kuva valkoisesta kanista ja keltapuseroisesta Terhi Panulasta. Oheisotsikko lupaa jotain lisämukavaa näistä söpöistä pupuista sivuilla 38-39. Tuon puoli metriä korkean lehtipinkan Albert toi kaupunkiasunnon varastosta. Viime kesänä joku viikonloppu lehtiä auton takakonttiin raahatessaan hän sanoi vaimolle, että näitä  isän ja äidin peruja on mukava joskus mökkisaunaa lämmitellessä lueskella.

Hajamielisenä Albert selaa lehteä ja jo alkupään kaksisivuinen värimainos lupaa hirveän paljon unelmia: "Opelissa ette osta vain määrättyä autoa. Valitsette korin, valitsette moottorin, määräätte ovien määrän, päätätte hintaluokan. Siinä on Teidän Opelinne -niin yksilöllisenä kuin sen haluatte."  Isällä oli iso farmari Rekord, ja eiköhän ollut juuri tämän mainoksen vuosimalliakin. Sen rekisterinumeron Albert muistaa hyvin sillä siitä tuli aiheettomien irvailujen kohde kotikylällä: Valkoiset kirjaimet ja numerot mustalla pohjalla olivat IKL-32.

Lehden jutut eivät paljoa poikkea nykyisistäkään aiheista. Yksi artikkeli kertoo Helsingin kaduilla liikkuvasta valelääkäristä, "Kaupungin Kauhusta" joka on kohdistanut ahdistelunsa pikkulapsiin, toinen otsikko kysyy mustasti, "Milloin viimeksi löitte vaimoanne?". Keskivaiheilla lehteä on Petäjäveden vanhasta kirkosta osaavasti kuvitettu tarina ja parin aukeaman kokoisessa, mikroskooppikuvitetussa reportaasissa käydään lävitse kasveja vaivaavan punkin torjuntaan kehitettyä biologista menetelmää. Idea on yksinkertainen ja ollut luonnossa omassa, valjastamattomassa käytössä jo miljoonia vuosia; usutetaan kasvissyöjäötököiden kimppuun toinen, lihalle perso petopunkki-laji. "Kohtalon laiva"-jatkokertomuksen kolmannesta jaksosta Albert tavaa vain ingressinalun: "Valtavan suuri loistoristeilijä Poseidon on matkalla mukanaan 500 matkustajaa, kun äkkiä vedenalainen sortuma nielaisee sisäänsä miljoonia vesitonneja..."

Lopussa, ennen Pupu Pirteä-sarjakuvaa horoskooppisivu lupaa Albertin sydämenasioiksi vaihtelevia mielialoja ja yhteisymmärrystä Vesi- ja Jousimiehen kanssa. Töissä mahdollisuuksia saada isoja asioita aikaan ja terveydessä se toppuuttelee liioittelunhaluja sekä kehottaa säännölliseen elämänviettoon.

-Mistähän niitä vesi- ja jousimiehiä, tai mieluummin naisia tähän löytäisi...

Albert ottaa henkarista valkoisen kauluspaidan ja pujottaa ensin vasemman käden hihaan, sitten oikean ja alkaa napittaa etumusta kiinni. Pyöräyttää saunoessa niskaan kääntyneen Kuusamonkirves-riipuksen etupuolelle roikkumaan. Seuraavaksi hän sujuttaa punaraitaiset boxerit jänteviin jalkoihinsa ja survoo paidanhelmat kauluksesta sisäpuolelle. Kun Albert on saanut mustat, suorat housut ja kaksiväriset tanssikengät puetuksi myös, hän asettuu saunakamarissa kokovartalopeilin eteen kampaamaan jo harmaasävyiseksi käynyttä, luonnonlaineista tukkaansa.

-Olen mä komea mies vielä, tuumaa Albert peilikuvalleen. Sanoin kertomaton surumielisyys kuittaa kuitenkin omahyväisen kehun omaan mielenlokeroonsa ja Albert tiuskaisee: -Saamarin Irmeli, minkä meille teit!

Irmeli lähti kuukausi sitten. Se oli lauantaipäivä kun muuttoauto peruutti heidän kaupunkiasuntonsa päätyyn ja kaksi rotevaa miestä alkoi kantaa Irmelin valmiiksi pakattuja tavaroita sen takaosaan tunteettomin, kaikenlaisiin kantamuksiin tottunein riuhtaisuin auki-asentoon lukitusta ulko-ovesta. Irmeli istui koko operaation ajan äänettömänä keinutuolissa keskellä puolityhjää olohuonetta ja Albert korkealla keittiönjakkaralla erkkerin ikkunasta takapihan lintulaudalla hyppiviä talitiaisia katsellen. Sanaakaan ei vaihdettu muuttomiesten touhun aikana. Eikä sittenkään, kun Irmeli viimein puki eteiskäytävässä päällensä ruskean puoliturkin ja nahkakäsineet ja pujotti sävyihin sopivat pitkävartiset, sivurimpsuin koristellut talvisaappaat hoikkiin, kellertävänvaaleiden housujen peittämiin jalkoihinsa. Kun Albert meni ovelle saattamaan, kääntyi Irmeli kynnyksellä, pudisti näkymätöntä hilsettä Albertin rinnukselta kuin vanhasta tottumuksesta ja katsoi suurilla, märillä silmillään viimeisen kerran syvälle Albertin silmiin. Sitten hän kurkotti ylös ovipumpun varteen, löysäsi sen lukituksen ja painoi oven hiljaa jäljessään kiinni.

Albert näki vielä vilauksen Irmelin varjosta keltaisen, pullonpohjakuvioisen lasin lävitse ennen kuin se häipyi nurkan taakse ja tallin ovien eteen pysäköidylle autolle, joka kohta hyrähti käyntiin. Punaiset takavalot vain häivähtivät kun auto kääntyi pihatieltä pääväylälle ja lumipenkkojen taakse keskikaupungille päin.

...jatkuu...

Pietarin viimeinen ilta

Tyhjän saisi tekemättäkin, ajattelee Pietari. Olisivat nämä touhumme ja päämäärämme kuin siinä kiinalaisessa sananlaskussa, että vain puutarhanhoito on tärkeää. Tai nyt sitten vaikka niin vähäisen täydellisesti kuten Mårtessonin laulussa purjehtiminen. Nyt ne istuvat ihmiset tehtaissaan, toimistoissaan, kouluissaan ja kodeissaan näpräämässä laitteita joilla ei tomaatintaimia voi koulia, ei ohransiementä maahan hankmota, ei heiniä seipäille hangota. Saatika että niistä, tai niillä, maitonsa lypsää. Muunlaista lypsämistä ne eivät kyllä ole unohtaneet. Toistensa selkänahkoja nyhtävät ja rahaunelmia imeskelevät vitamiinipillereidensä särpimeksi. Ihmettelevät silti enemmän kuin koskaan, että miksikähän kolottaa ja pakottaa ja tuntuu elämä niin merkityksettömältä vaikka pienessä pöhnässä joka päivä saisi olla, koska viina padottomin kuohuin virtaa, musiikki raikaa ja toimintaleffat sekä -pelit tajuntaa räjäyttelevät.

Talvinen päivä on siirtymässä kuutamoiseen iltaan, ehkä öiseen lumituprakkaan sillä kuun ja maan väliin niin sankkaa utua lykkää ja pakkasen pudotus on ollut nopeaa. Melkein nuoskaa lumi jo, vaikka aamulla huopikkaan alla hyytävästi narskui.

Päivän mittaan Pietari on ehtinyt pahasta mielestään päästä. Antanut anteeksi sosiaalitätien olemassaolon vaikka eivät nämä itse mitään eikä keltään anteeksi tarvitse pyytäkään. Ei edes ymmärtää sitä, että joidenkin nöyryytyksentunteeseen ajautumisen korjausyrityksistä heille palkka maksetaan. Minkäpä pyrokraatit köyhien ja sairaiden ahdingolle voivat kun eivät sitä ole olleet aiheuttamassakaan. Seurauksia vain yrittävät paikkailla joita milloin mistäkin syystä yhteiskunnan joillekin jäsenille lykkääntyy. Niille siinä työnsä; toisen pahoinvointi, ja jopa kuolema, on toisen leipä, sanoo vanha sananlaskukin. Niin kuin papeilla aina ja iänkaiken ollut on haudoilla maan. Amen.

Pietari työntää pyöränsä avoinna olevan liikerakennuksen suureen, monikerroksiseen parkkihalliin jossa alin kerros on monen ajoradan kierteen takana maan alla. Vie pyörän ilmastointikanavien peltiseen katveeseen, laittaa lukkoon ja avaa tarakalla olevan matka-askinsa kiinnitykset. Kaivaa sieltä banaanin, kaksi riisipiirakkaa ja puolen litran maitopurkin. Alkaa sitten seinään nojaten vaatimattoman aterioitsemisensa. 

Päivällä Pietari on käynyt kahdessa autoliikkeessä juomassa keksi- ja pullakahvit, yhdessä kännykkäkaupassa tarjolla olleet mehut ja maistelemassa ison marketin leipäosaston tuoreita nappospaloja. Kiertänyt vielä samassa liikkeessä olleen kahvitarjoilun pullineen ja vohveleineen kaksi kertaa. Niillähän pärjää näillä töin kun taskun pohjalla olleet kolikot riittivät banaaneihin ja piirakoihin. Mutta kylmä se on nuoskaisenkin lumen aikainen yö kaupungissa ilman nuotiota, ilman laavua. Ja se tässä edessä olisi.

Nyt Pietari on syönyt. Hän jättää pyörän laukkuineen parkkihallin nurkkaan ja lähtee kävelemään. Ylittää saman sillan päin vastaiseen suuntaan kuin aamulla tullessaan ja tulee liikenneympyrään, josta yksi katu eroaa kirpputorinaisen antamaan osoitteeseen. 

Talo sijaitsee melko jyrkän mäen puolivälissä, puista runsaalla tontilla. Metristen lumipenkkojen reunustama pihatie on kolattu tarkoin puhtaaksi, kuten iso pihakin. Tontin takarajalla on lautaverhoiltu varasto-saunarakennus. Oikeanpuoleiseen liiteriin on käytävä pidetty auki koko talven ajan, mutta vasemmalla olevalle saunanovelle lumet on lapioitu aivan vasta ja piipusta nousee kaupunginvalojen ja kuutamon hohteeseen savua. Pieniruutuinen ikkuna seinässä erottuu kuin kynttilä sen laudalle sytytetty olisi. Lumipenkoissa on lasten kaivamia onkaloita ja mäkiluiskia. Pulkkia, liukureita,suksia ja polkupyöriä on aseteltu liiterin seinustalle ja talon porraspieliin. Vanhalle Opelille kolattu oma paikkansa pihan vapaaseen nurkkaan.

Pietari kääntyy tarkastelemaan myös asuinrakennusta. Sekin on vaaleaksi maalattu, vaakapaneleilla verhoiltu vanha rintamamiestalo. Siisti ja huollettu ainakin näin hämärässä katseltuna. Ikkunoista loistaa valoja ja jokaisessa tienpuolen ikkunassa verhot ovat kovin kodikkaan näköiset. Talonkin katolla piipusta tupruaa savua joka matalpainetta enteillen laskeutuu samaan tasoon saunansavujen kanssa, siirtyy pilvenä vaahteran ja tuomen rangan ja muutaman kuusen hajoittamana naapureiden tontille, ja metsiin niiden takana.

Ihmisen pesä, ajattelee Pietari, on kodittomasta kutsuvainen. Sen seinät ja valoa antavat ikkunat suorastaan ojenteleksivat ja hohkavat lämpöään kylmässä hyrisevää kohti. Siellä sisällä tuvassa äidin luonnolla varustettu hyvä ihminen laittaa lapsilleen kystä kyllä ja pitää huolta vaikka kenen toisen äidin synnyttämiä lapset olisivat. Ihmisen huolenpidon halun määrä, se saattaa joskus olla  suunnaton, sen Pietari kirpputorinaisesta vaistosi jo silloin sairaalassa kun katseli hänen miehensä tuskaista, lääkkeillä turrutettua päätä silittäviä käsiä. Niin kuin on toisinkin päin kohteisiinsa niillä, joilla sisällä mikään ei liikahda kuin materia pontimenaan.

Tänne se kipeitä kokenut nainen minut, tuntemattoman suojiinsa kutsui. On lapioinut lumet mahdollisen majani edustalta, siivonnut siellä ja sytytellyt kiukaan alle tulet. Ja nyt se odottaa, että minä saavun. On laittanut vierasta varten illallisen, ja ehkä kylpyäkin ajatellut tarjota, vainajoituneen miehensä puhtaita vaatteita valmiiksi viikkailut ja lämpimiä ulkosaunanlauteita jo vuoteeksi viritellyt.

Mutta jos otan tarjouksen vastaan, niin mihin se johtaa? Minä olen jo vanha mies, ettei minusta poikakaveriksi nuorelle leskelle ole, ja kun pääni sisällön laita on niin ja näin, niin kuinka voisin sitä tarjota hoidettavaksi ihmiselle, joka jo yhden kipeän pään on hautaan saatellut?

Pietari ei pidä ajatuksistaan, kun ne niin ehdottomia tuntuvat hänelle kertovan. Ovat niin totuudelliset. Sanovat hänelle, ettet saa mennä ihmisten riesaksi, kärsivien lisäkärsimykseksi vaikka heillä auttavaista sydäntä riittäisikin. Ja niille, joilla muuta kuin sydäntä olisi, tätä olemassaoloaan ei haluta enää mennä näyttämään.

Pietari kääntyy pihatien suulta. Vilkaisee vielä postilaatikosta naisen ja hänen ottopoikiensa nimet. Ne ovat niin sievästi siihen alekkain, messinkisiin laattoihin ihan äskettäin präntätty. Tussilla peltiseen osoitekoloon ylimmäksi kirjoitettua miehen nimeä on raaputettu alustasta pois, mutta selvästi siitä vielä Heikin erottaa. Ehkä nainen sen haluaa vielä siinä häämöttävän, vähäisenä muistonkajauksena aamupostia noutaessa mieleen tulevan. Heikki on ollut varmasti hyvä mies, ajattelee Pietari, mutta hyväkään mies ei mielensä sairastumista voi estää. Tai ehkä pahat eivät sairastukaan?

Pietari kävelee mäkeä ylös ja kääntyy alikulkutunneliin menevään kaarteeseen. Alittaa tien jolla jymähtelevät autot kahteen suuntaan. Vähän matkan päässä, keskellä kuusivaltaista puistoa, tie hajoaa kolmeksi eri suuntiin kääntyviksi kävely- ja pyöräilyväyliksi. Pietari kääntyy tasaista maastoa jatkavalle reitille. Hän tuntee nämä polut, niiden mutkat, nämä laitakaupungin lehdot jotka varsinkin kesäisin  niin kutsuvina ovat häntä vuosien varsilla vieneet. Nuorempana pyöräilyretkille ja ongelle eräälle lammelle, joka kaupungin toimesta on kunnostettu ja istutuskaloin huollettu. Pojan kanssa siellä piti joinakin kesinä jatkuvasti kulkea, joskus pilkille talvisin hiihdellä. Vaimo töiltään harvemmin mukaan kerkesi, mutta kun lähti, niin silloin olivat herkut repussa ja kaakaot pojalle. Joskus makkaranpaistonuotiokin rannan laavulle sytytettiin, nokikahvit nautittiin ja kevätaurinkoa palvottiin.

Vaimo. Poika. Talo ja tavarat. Minulla olivat ne. Mutta nyt on vain poika, polkupyörä ja vaatteet joita päälläni kannan. Poikakin siellä kaukana, toisessa kaupungissa omine perheineen ja huolineen.

Pietari kääntyy vielä yhdestä risteyksestä kapeammalle polulle ja saapuu kohta avoimelle hautausmaan portille. Hautarivistöjen laidoilla pimeässä tuikkivat siellä täällä kynttilöiden lepattavat liekit. Keskellä kulkee autojen parkkipaikalta tuleva, leveämpi, valaistu ja aurattu käytävä. Siitä eroaa säännöllisin välein polkuja joita omaiset ovat tehneet haudoille käyskennelläkseen, kynttilöitä sytytelläkseen. Pietari kävelee keskivaiheille jossa hautausmaa on halkaistu toisella valaistulla käytävällä. Hän kääntyy siinä vasempaan, kulkee muutamia metrejä kunnes harppaa pari loikkaa vähän kuljetulle polulle ja pysähtyy tummana hangesta kohoavan hautapaaden ääreen. Hän on tässä viimeksi käynyt kaksi viikkoa sitten ja havut, joiden päälle hän silloin hautakynttilän asetti, ovat peittyneet lumikerroksella. Pietari pyyhkäisee rukkaskädellä nimien kohdalta kuuran pois ja vaikka hän ei nyt pimeässä nimeä erota lukeakaan, muistaa tarkkaan millaisin kirjaimin vaimonsa nimi, syntymä- ja kuolinajat siihen kaiverrettuina ovat, ja Pietarin itsensäkin nimi ja syntymäaika siinä  valmiina odottamassa.

Pietari kuopaisee tyhjäksi palaneen kynttilänkuoren lumesta pomppansa taskuun ja kohentaa havut hangen pinnalle. Pyyhkäisee vielä vaimonsa nimen kohdalta kerran ja kääntyy tulojäljilleen mieli tyynenpainavana kuin koko ajan maisemaan laskeutuva talvinen suvikeli.

Ihan kohta minä tulen Piritta, hän vielä kuiskaa pimeään.

Pietarin pullosaalis 3

Pietari tyrkkää eturenkaan vaatekaupan seinänvierustelineen metallikaarien väliin, kaivaa taskustaan sinisen nauhan varaan ripustetut kaksi avainta, aukaisee niistä toisella soikearenkaiseen riimuun ja pyörän tarakkaan kiinnitetyn munalukon, romisuttaa riimun pyöränpinnojen välistä ja napsauttaa lukon kiinni telineeseen. Sitten hän avaa isommalla avaimella takapyörän haarukkalukon, kääntää tappia ja painaa sen toisen puolen reikään johon se pakkasentahmeasti lukkiutuu. 

Pietari nykii kumirenksujen koukut irti ja ottaa laukun tarakalta. Kääntyy ja katsoo harjun päällä olevaa rakennusta, vilkaisee molempiin suuntiin ja ylittää kadun. Kiipeää sitten hiekoitettua invalidiluiskaa ylös.  

Sosiaalivirasto, lukee rapatun, ikkunattoman siiven ylälaidassa, räystäännysästä metrin alaspäin. Viiston nurkan takana on plootutolppien varassa ruskeapeltinen katos, keskellä kulmikas betonipylväs ja sen kahtapuolen pariovia kaksi, ovienikkunoissa molemmissa viraston aukioloajat ja puhelinnumeroita sekä kyltti jossa kerrotaan, kuinka hakemuksensa voi pudottaa metallisiin postilaatikoihin aukioloaikojen ulkopuolella: Vasempaan lastenhuoltoon tulevat ja oikeanpuoleiseen toimeentulotukihakemukset. Iso rakennus jatkuu rinnemyötäleen kuvetta ikään kuin ilmassa ja sitä kannatteleva pyöreiden pylväiden rivistö häviää alhaalla päivälläkin valaistua ulkokäytävää pitkin nurkan taakse. Vasemmalta nousee taksiliikennettä varten kapea kujanne. Kolmen parkkiruudun ääret on merkitty betonimuuriin ja sen yläpuolen kaiteeseen kiinnitetyssä kyltissä kielletään muun liikenteen pysäköinti sakon uhalla.

Sisältä humahtaa vastaan lämmintä; ovien yläpuolella on automaatinen puhallin. Securinmies seisoo sormet ristissä munien korkeudella ulko-ovien vieressä olevassa syvennyksessä, Pietari nyökkää sille. Siniseen paitaan ja harmaisiin housuihin pukeutunut nuori, solakanlihaksikas kaljupää murahtaa, että laukku pitää jättää naulakkoon ja Pietari sanoo, että hänen täytyy ottaa sieltä muutama paperi. Pietari aukaisee pomppansa napit, riisuu sen ja laittaa naulakon metallikoukkuun kahden paksun takin väliin. Survoo sitten rukkaset, kaulahuivin ja hatun takin hihoihin. Seuraavaksi hän päästelee lattialla polvillaan matkalaukkunsa hihnat auki, napsauttaa lukkoja ja aukaisee kannen, kaivaa vaatteiden alta kirjekuoren ja laittaa laukun kiinni. Nostaa sen pomppansa kohdalle kenkätelineen päälle ja kääntyy menemään käytävän toiseen päähän. 

Leveän käytävän molemmin puolin on kahdeksan ovea. Kaksi huonetta on remontissa ja niiden uudet, raskaat desibeliovet karmeineen odottavat käytävässä seinää vasten nostettuina. Molemmissa huoneissa on keltahaalariset miehet töissä. Nuorempi kirvesmies poraa parketinrajassa listan lävitse iskuporalla reikää, ottaa haalarien riipputaskusta lyöntipropun ja napsauttaa sen parilla napakalla vasaran lyönnillä poraamaansa reikään. Vanhempi timpuri käytävän toisen puolen huoneessa merkkaa litteällä kynällä mittoja levynpalaan, nostaa katseensa ja tunnistaa Pietarin joka hidastaa ovettoman, karmeistaankin riisutun aukon kohdalla.

Pietari ei jää juttusille, nyökkää vain harmaapäiselle työmiehelle ja jatkaa pitkää käytävää eteen päin. Timpuri siirtyy oviaukolle katsomaan hänen jälkeensä.

Punainen automaatti antaa numeron 24 ja Pietari istuu lehtilaatikon vieressä vapaana olevalle jakkaralle. Odotustilassa on neljä muuta henkilöä. Lehtilootan toisella puolella istuu keski-ikäinen, hyvin laiha nainen alistunut katse verestävänä. Tukka hapsottaa, villapaita roikkuu liian isona kaidoilla harteilla ja suonikkaat kädet ovat mustan hameen päällä velttoina kuin rukouksensa rukoilleina, anomisiin väsyneinä. Jaloissa naisella on linttaan astutut talvilenkkarit ja ohuita pohkeita ja luisia polvia peittää vaaleavillaiset sukkahousut joista roikkuu sieltä täältä katkenneita lankoja kuin keitettyjä spagetinpätkiä. Yhden tuolinpaikan päässä rönöttää nuori mies ja sen vieressä samanikäinen tyttö. Niiden hip-hop vaatetukset vastaavat toisiaan ja iho, missä se on näkyvissä on lävistyksin koristeltu toinen toiseen yhteneväisiksi. Hiuksetkin sojottavat päälaella ja sivuilla kuin samaa sapluunaa käyttäen vuoltuina, mustina ja uhkaavina. Silmistä paistaa uhmakas epävarmuus ja jalat naputtavat hermostuneesti lattiaan. Ne pitävät toisiaan kädestä; oljenkorsi oljenkorressa kiinni, ajattelee Pietari.

Nurkassa, selin tuolinsa kääntäneenä istuu mies jonka puvuntakin peittämät, ryhdikkäät hartiat tutisevat ja siistikynsiset kädet pitelevät jämptiksi taiteillutta hiusrajaa ohimoilta kuin päänsärky olisi sietämätön. Mies itkee. Hänet kutsutaan seuraavaksi käytävän keskivaiheen ovelta nimellä ja kun hän menee odotustilasta, hän peittää paperinivaskalla kasvonsa niin, ettei Pietari niitä näe.

Kohta aukeaa toinen ovi käytävällä ja laiha nainen kutsutaan sisälle. Naisen tuolista ylösnousu on hyvin voimatonta ja hän horjahtaa lehtilaatikkoa vasten. Pietari kohottautuu auttaakseen, mutta nainen suoristautuu kuitenkin itse ja lähtee lonkkaansa pidellen klinkkaamaan ovelle joka on auki, mutta sisäänkutsuja on vetäytynyt näkymättömiin.

Odotustilaa vinosittain vastapäätä olevan vastaanottotiskin taakse tulee takahuoneesta isokokoinen, ei kuitenkaan lihava, vaaleahiuksinen nainen joka on pukeutunut puolukkapuuron väriseen, tyylikkääseen neulejakkuun jonka alla on tumma, rullakauluksinen trikoo ja lihaksikkaita reisiä myötäilevät mustien legginsien joustava kangas. Nainen sijoittaa takamuksensa konttorintuolille, painaa punakyntisellä sormellaan mustaa nappulaa edessään olevassa laitteessa. Kuuluu tööttäys ja näytölle ylös syttyy punainen numero 23. Nuoripari siirtyy luukun eteen ja nainen alkaa kysellä heidän asiaansa, katsoo tietokoneen näytölle monta kertaa, kirjoittaa ja tarkistaa nuorten näyttämät henkilöllisyystodistukset. Tulostaa sitten kaksi paperia jotka antaa pöydän ylitse pojalle joka pyöräyttää ne rullalle ja laittaa kainaloonsa.

Nuorenparin lähdettyä, taululle syttyy numero 24 ja Pietari siirtyy luukulle. Sanoo päivää ja virkailija vastaa kohteliaasti.

-Tulin varaamaan ajan sosiaalihoitajalle.

-Jahah, katsotaanpas. 

Nainen rullaa näytölle henkilöhakemiston sivut ja kysyy Pietarin syntymäaikaa ja sosiaaliturvatunnusta.

-Kakstoistakakstoistayksyheksänviisviis...

-Ahaa... ... mmm... olet viimeksi käynyt viime vuoden marraskuussa. Miksi et ole uusinut käyntiäsi joulukuussa?

-Tuota... En tarvinnut.

-Oletko saanut töitä?

-En.

-Mitenkä sitten olet tullut toimeen?

-Keräsin marras- ja joulukuussa paljon pulloja.

-No niitäkö löytyi?

-Löyty juu. Oli pikkujouluaikaa ja muuta tuuria sen kanssa. Yksi ison auton omistaja oli tyhjentänyt kesämökkinsä ja naapurinsakin tyhjien pullojen röykkiöt ja sattui peräkärryineen samaan aikaan lajittelupisteeseen. Tarjosi ne kaikki mustat säkit mulle ja sanoi, ettei hän jaksa niitä palautukseen lähteä viemään.

-Paljonko?

Pietari kaivaa kirjekuoresta muistivihkon ja alkaa luetella.

- Alkon pulloja ja muita 10 sentin palautuksia 900 kappaletta, tölkkejä 2551 kappaletta a´ 15 senttiä, isoja muovipulloja 1321 kappaletta a´ 20 senttiä ja muita kierrätyspulloja 385 kappaletta a´ 40 senttiä. Se teki yhteensä 1129 euroa.

-Ohoh, sinähän hyvin olet tienannut.

-Ni, kyllä.

-Katsotaanpas, sinulla on vuokranmaksua yhteismajoituksessa 150 euroa, sähkö- ja vesimaksua 25 euroa. Ja  kun tarkistetaan täältä taulukosta yksineläjän ruoka- ja vaatemenojen kohdalta...mmm... niin tuosta pullonpalautustienestistä sinulle olisi pitänyt jäädä vielä tälle kuulle ...mmm...mmm...yli viisisataa euroa.

-Niin, mutta kun minä...

-Oletko ilmoittanut verottajalle, että voidaan miinustaa tuosta summasta verojen osuus?

-E..e..en.

Pietari hätääntyy, muisti, että oli verotusasiasta jostakin lukenut. Silmät hakeutuvat virkailijan taakse ja alkavat laskea vetolaatikoita, verhoja, sälekaihtimien säleitä, kattolamppuja, lasten piirustuksia seinällä, kansioita hyllyssä ja kun laskettavat loppuvat virkailijan huoneessa, laskee hän naisen sormet, sormukset, kaulan rypyt ja korut, korvanlävistykset ja silmälasien helmiäskoristeet.

-Mikä tuli, kysyy nainen ihmeissään.

-E..en..en tiedä...pitää laskea vielä jotain, ja Pietari kääntyy ja laskee käytävän katon loisteputkivalaisimet, ovien kahvat, avaimenreiät, lattioiden kuviot...

Kun mitään laskettavaa ei ole enää näkyvillä Pietari kääntyy naisen puoleen ja kysyy:

-Minunko on nyt turha sitten aikoja tälle kuulle varailla?

-No, niin se näyttäisi.

-Mutta entä kun mulla ei ole enää asuntoa koska sain häädön?

-Miksi häätö?

-Purkavat sen rivitalon ja rakentavat uuden.

-Silti nyt näyttäisi siltä, että sulla pitäisi olla taskussa vielä yli 500 euroa.

-Ei mulla ole. Piti maksaa muutama rästilasku ja sitten avitin Isoleeviä kun sen piti saada lääkkeitä.

-No niistä laskuista sinulla pitää olla kuitit, mutta minkään Leevin avustuksia ei voida huomioon ottaa.

-On mulla kuitteja, on. Saisinko kuitenkin ajan omalle asiainhoitajalleni?

-Niin, se on toi Lehvän Maija ollut sulla. Se kylläkin on siirtynyt viime kuussa pois ja tilalle pitäisi nyt sitten katsoa sulle joku toinen... Timolla olisi seuraava aika kahden viikon päähän ja Tuovilla...mmm...mmm siitä eteen päin pari päivää. Kummalle laitan?

-Siis vasta kahden viikon päähän? Tietenkin sille Timolle.

Virkailija piirtää paperilapulle ajanvarauksen ja ojentaa sen Pietarille.

-Millä helevetillä minä sinne saakka pärjään?

-En osaa sanoa...kerää vaikka niitä pulloja...

-Perkele, ei niitä talvipakkasella montaa löydä. Eikä aina semmoista tuuria ole kuin viimeksi.

Pietaria suututtaa. Hän kaappaisee kirjekuorensa ja hyvästejä lausumatta lampsii naulakolle. Tuttu kirvesmies yrittää heilauttaa kättään, mutta Pietari ei sitä huomaa. Securinmies seisoo edelleen asennossa, valppaana, kuin toivoen, että asiakas alkaisi riehua ja hän pääsisi tositoimiin.

Kirpputorinainen 2

Hengitys huuruaa, saastesumu kirvelee kurkunpäätä. Pietari kävelee vielä yhden sillan ylitse ennen kuin tulee viimeiselle kadunpätkälle ennen toria. Edellisen kadun mitta oli ollut 180 katulampun väliä ja jokainen väli oli neljänkymmenen askelen mittainen. Vastaantulijoita oli kahdeksan jalankulkijaa, kolme ohittajaa jotka juoksivat ja yksi pyöräilijä. Autoja kulki niin paljon, ettei niitä voinut kuin jotkut tietyt merkit ottaa laskettavakseen; tojotia meni ja tuli yhteensä kaksikymmentäkaksi. 

Pietaria joskus lasketutti. Piti laskea asioita joita näki; ihmiset, autot, lentävät ja istuvat pulut erikseen, varikset ja pikkulinnut. Sillalla hän pysähtyi laskemaan pullasorsaparttia joka laajassa sulassa kosken alla sousi edestakaisin. Hän alkoi vasemmasta laidasta ja yritti saada ne järjestymään silmissään parinkymmenen ryhmiin. Lopputulos oli jotakuinkin kolmesataakuusikymmentä sorsaa. Naaras- tai urossorsia hän ei nyt alkanut erottelemaan.

Psykologi, jonka luona Pietari kävi muutama vuosi sitten alkaessaan selvitä romahtamisestaan, sanoi, että asioiden pakonomainen tekeminen ja toistaminen, kuten nyt vaikka kaiken lukumääriksi muuttaminen, kuului Pietarin taudinkuvaan ja on vain yksi merkki siitä, milloin pitää viimeistään lähteä apua hakemaan. Nyt vissiin sellainen hetki olisi, ajatteli Pietari sillä pitkiin aikoihin hän ei ollut laskenut mitään. Järkyttikö häätö asunnosta hänen mielensä  vai Kaskilahden kuolema, tai sitten tämä vaikea kysymys, minne ensi yönä päänsä kallistaisi? Monta viikkoa, tai oikeastaan kuukautta tässä olisi ollut aikaa järjestellä asuntoasiaansa, mutta ei vain kyennyt sitä tekemään. Ja kun ei uskonut, että se järjestyisi millään tavalla. Kokemusta oli jo yrittämisestä aiemmilta ajoilta.

Autoja menee letkassa ohitse. Ne pysähtyvät kadun päässä liikennevaloihin ja niiden pakoputkista lähtevät sakeat höyryt nousevat ylös yhtyen yhdeksi, kaupungin alueen kokoiseksi harmaaksi pilveksi, joka roikkuu matalalla kaiken yllä kuin Pietarin ankeat ajatukset.

Poliisiauto ajaa autojonon hännille ja siitä Pietari muistaa, että oli luvannut Isoleeville käydä niille Kaskilahdesta  kertomassa. Poliisit kurvaavat risteyksestä oikealle ja ajavat torinlaidalle parkkiin. Pietari nostaa pyöräänsä ja kapuaa penkan ylitse ihmisten polkemaa oikopolkua ja pääsee näin suoraan toriaukealle jossa ei ole kuin muutama laahka ja vilusta paikallaan hyppivät myyjät. Yksi myy kuivattuja koivuvastoja, villakintaita ja -sukkia ja puulastoja, kapustoita, monenlaisia ja monenkokoisia koreja, luutia, harjoja ja lumilapioita, toinen paistaa suuria Norjanlohifileitä sitä varten kehitetyssä puisessa kehässä jonka keskellä loimottavat keltaiset liekit leppäpilkkeitten lomasta ja kolmannella myyjällä on kirpputoribisnes kiikkerällä pöydällä yhtä toivottoman näköisenä kuin koko tienausyritys.

Pietari laskee, kuinka monta esinettä sen pöydällä on. Kolme emalimukia, lautasia pinossa kahdeksan ja yhdessä peltitörpössä veitsiä kuusi, lusikoita kuusi ja haarukoita seitsemän. Kirjoja sillä on kahdeksantoista kappaleen kokoelma kuuden kirjan pinoissa laitimmaisena ja keskellä pieniä sydänrasioita yksitoista. Isossa pahvilaatikossa pienen jakkaran päällä on pakastepusseihin pakattuja leivonnaisia; piparkakkuja ja korvapuusteja ja kaakkuja. Niitä Pietari ei ala laskea. Myyjällä on kaksi silmää, yksi suu ja yksi nenä jossa on kaksi sierainta. Korvat ovat piilossa paksun villamyssyn ja niiden päälle kietaistun punaisen huivin alla. Kaksi kättä sillä on, ja jalkoja samoin kaksi. Käsissä rukkaset ja jaloissa huopikkaat. Keltainen lammasturkki ja mustat toppahousut joiden alla näyttäisi olevan ainakin viidet samanlaiset. Pietari hymyilee kuuraisella partasuullaan kirpputorinaiselle ja se hymyilee takaisin; he ovat ennenkin nähneet. Se tapahtui silloin, kun piti olla siellä suljetulla ja kirpputorinainen tuli sinne katsomaan miestään joka kiipeili seinillä ja hyppi alasti käytävällä.

Pietari menee poliisiauton luokse. Ratin takana istuva naispoliisi puhuu kännykkään ja Pietari kiertää apumiehen paikalla istuvan miespoliisin puolelle. Koputtaa rukkaskädellään pehmeästi sivulasiin ja poliisi aukaisee oven.

-No mitä?

-Siellolis yks kuollut.

-Häh?

-Kaskilahti kuoli viime yönä sohvalle.

Poliisi aukaisee oven kokonaan ja tulee ulos. Vinkkaa myös parilleen joka kännykkää korvallaan pitäen kiertää auton ja tulee seisomaan Pietarin toiselle puolelle.

-Kuule, tulepas tänne autoon niin ei palelluta.

Poliisi vetää pakettiauton sivuovea kahvasta ja se liukuu nirskuen syrjään. Pietari kääntää pyöränjalan alas, nousee vaivalloisesti ähkäisten kaksi askelmaa auton sisälle ja istuu vastapäiselle penkille. Penkkejä on kolme ja katossa kaksi valoa. Takaosaan on eristetty tila ja sieltä katsoo musta saksanpaimenkoira tiukasti Pietaria silmiin ja murahtaa vaimeasti. Konstaapelit nousevat myös autoon ja mies vetäisee oven kiinni. Nyt se ei nirskahdellut, mutta paukahti niin kovasti, että koira haukahti kun sen korviin kova ääni näytti sattuvan.

-No niin, mikäs miehen nimi on, kysyy miespoliisi ja kaivaa rintataskustaan kynän ja pienen ruutuvihkosen.

-Pietari Paavali Parviainen, sanoo Pietari. 

-Ja osoite?

-Loppukierto 12.

-Sielläkö se ruumis on?

-Siellä.

-Miksi et soittanut?

-Ei ollut kenelläkään simissä enää aikaa.

-Simissä?

-Ni. Prepaidissa.

-Jaa. Ja kuollut on siis Kaskilahti? 

Pietari nyökkää: -Joonas Kaskilahti.

-Asuuko osoitteessa muita henkilöitä?

-Isoleevi, Untamo, Irja ja Kale.

-Jäikö ne sinne?

-Jäivät.

-Pitäisikö sinun lähteä mukaan?

-Minulla olisi asioita. En minä minnekään karkaa, ja kun se kuoli ihan luonnollisesti nukkuissaan.

-Mistä me sinut tavoitetaan jos tarvitaan?

-Tähän päivään saakka minun osoitteeni on se, mistä nyt tulen, huomisesta en tiedä. Voi olla, että tulen illalla putkan ovea kolkuttamaan.

-Jaha. Miksi se niin on?

-No kun se annettiin meille se häätö ja tämä päivä on viimeinen jonka jälkeen ne panee sen talon matalaksi ja alkavat rakentamaan uutta.

-Onpa sinulla kohtalo, sanoo nyt naispoliisi joka on lopettanut puhelunsa.

-On se ni, mut on niitä muitahin samanlaisia kohtaloita.

-On toki. No, mene asioillesi, me lähdetään katsomaan sitä Kaskilahtea.

Nyt naispoliisi aukaisee sivuoven ja taas se nirskaa ilkeästi. Koira ravistaa päätään ja haukahtaa vaimeasti.

-Pitäisi rasvata tuo oven liuku, sanoo miespoliisi.

Pietari sanoo poliiseille näkemiin ja lähtee taluttamaan pyöräänsä torin halki äskeistä reittiään. Nyt hän pysähtyy kirpputorinaisen luona.

-Päivää.

-Päivää päivää, sanoo nainen.

-Sinä tämmöistä liikettä pidät?

-Jes. Meni suuremmat sen isännän takia.

-Minne ne..?

-No, pankrottihan se tuli kun se tuli hulluksi ja sitten tappoi lopulta vielä ittensä.

-Jaa, tappoi?

-Tappoitappoi. Hyppäsi sieltä sairaalan vanhan lämmityskeskuksen piipun palotikkailta.

-Miten se sinne pääsi, suljetullahan se oli?

-Niinhän se, suljetulla, mutta jos joku haluaa surmautua itse niin se tekee sen ja sillä selvä.

-Mutta mitenkäs sinä? Näytät ihan hyvinvoivalta, kysyy kirpputorinainen tarkastellen Pietaria päästä jalkoihin.

-Noh, näytän ja näytän. Just sain asunnosta häädön enkä tiedä minne seuraavaksi. Tuossa kävin poliiseille sanomassa, että asuinkaverikin kuoli viime yönä.

-Ohoh. Onpa sinun päiväsi ankeasti lähtenyt.

-Niin on. Pitäisi kai mennä sosiaaliin, mutta kun sinnekin taitaa olla jonoa ja asuntotoimistoon ei kannata mennä kun ne vain eijoota tarjoavat. Pitäisi varmaan käydä lääkärissäkin kun taas on alkanut lasketuttamaan ja se on oire, että kohta sekoan.

-Jaa. Se on paha kun mieli alkaa reistailla. Aina sitä katkennen käden tai amputoidun jalan menetyksestä jotenkin, mutta kun mieli... Kyllä minä sen tiedän katkerasti...

-Ni. Anteeksi, ei ole tarkoitus sinua pahoista asioista muistuttaa.

-Ei se mittään. Semmoisen kanssa niistä pitää puhua joka niistä jotain tietää. Muut tuttavat eivät halua mistään muustakaan enää jutella.

-Onhan se silleen. Menen nyt kuitenkin sinne sosiaalinluukulle kun ei mulla ole rahaakaan kuin joku hassu kolikko taskun pohjalla.

-Jos et muuta paikkaa saa niin tule minun luokse.

-En tiedä...

-Kuule, tule vain. Mulla on siellä pihanperällä vanha sauna niin voidaanhan siitä katsella sulle väliaikaista kämppää. Mies sitä kerkesi kunnostellakin, mutta lämmittänyt en ole sen jälkeen yhtään kertaa. Minä asun tuolla joen toisella puolella, sanoo kirpputorinainen ja viittaa rukkaskädellään Pietarin tulojäljille. Sitten se ottaa pöydän alta laatikon jossa on pahvipalasia ja paksuja tusseja ja kirjoittaa kankeasti, käsineitä riisumatta osoitteensa siihen ja antaa pahvilappusen Pietarille.

-Kiitos paljon, annat kovasti toivoa tähän päivään, sanoo Pietari.

-Ei mittään. Pojat tykkää kun joku käy joskus.

-Jaa. Sullako on lapsia?

-Kaksi adoptiolasta. Ne on mustia, afrikkalaista alkuperää. Hankittiin ennen kuin mies sairastui kun me ei saatu itse lapsia. Onneksi. Tiedä vaikka oli perityvää skitsofreniaa se miehen...

-Okei. Mä meen ny. Katotaan ilkiänkö tulla häiritteen.

-Ilkiä vain, sanoo kirpputorinainen ja alkaa hyppiä kylmissään pöytänsä ääressä.

Pääkatu aukeaa leveänä ja kulkee kaupungin halki keskeltä. Se on muutettu kävelykaduksi ja liikenteen melu vaimenee taustalle. Liikkeiden ovista käy jatkuva ihmisvirta, venäläisiä ostosturisteja on paljon ja ainakin naisten kansallisuus erottuu selvästi, sillä miltei kaikilla on paksut turkikset yllään ja useimmilla korkeakorkoiset nahkasaappaat jaloissaan. Jotkut meikkaavat reippaasti ja monella on pieni ja paksu, karvahattupäinen ja nahkatakkinen miehentappi vierellään kuin vain sitä tarkoitusta varten, että se kantaa mahavyötä jossa on paljon irtoseteleitä.

Pietari työntää pyöräänsä eikä nyt tarvitse laskea mitään. Kirpputorinaisen kanssa keskustelu oli kuin olisi ottanut yhden triptyylin joita Pietarilla ei ole ollut pitkään aikaan edes varotoimeksi.