69. Kaunis Ristiina

Ke 16.07.2015 klo 09.00 leiri nro 39

Ristiinan ja Mäntyharjun välillä, Ollikkalan kylätoimikunnan ylläpitämän levähdyskatoksen takana äkkikatseilta katveessa oli viime öinen telttarysäni tontti. Saavuin tähän puoliltaöin. Matkaa Mäntyharjulle ei ole montaakaan kilometriä.

Tuossa vieressä on museoitu vanhan maantien kivisilta kaikkine kaidetolppineen. Rautaputkikaide lie joskus myöhemmin istutettu alkuperäisten puisten sijaan. Sillan alitse lirittelee jonkinlainen virta pitkulaiselta järveltä, tai lammelta päin. Tai lie vain ruovikkoon uponnutta jokea joka pusikon lävitse siintelee. Kartasta en näe vesistöstä kuin pienet siniset läntit, nimiä ei ole. GT-karttaa en Imatralta raskinut ostaa, vain yleismaantiekartan. Parempi tämäkin on kuin Venäjän Karjalasta mukanani ollut; miten kummassa sen avulla siellä selvisinkään.

Se satelikin illasta, mutta pahimman kuuron ajan istuin kuusenjuurella suojahurstin alla enkä kastunut lainkaan. Ilma viileni huomattavasti. Hyvin tässä nukutti. Liikenne ei häirinnyt eikä kulkijoita katokseen pysähdellyt. Mopojen ulvahduksiakaan ei kuulunut. Joku pikkulintu tsirkutti jossakin vaiheessa ulkopuolella melkein telttakankaassa ja korvassani kiinni. Näin unta jyrkistä rinteistä ja rinteillä tuulessa huojuvista tornitaloista.

Hurissalon leiriltä lähdettyäni löytyi renkaiden alle myös soratietä joka oli tiukkaa ja huollettua, että ihan yhtä hyvä polkea kuin asvalttikin. Ei voi verrata Karjalassa kohtaamiini. Tai voi, ja toinen kokemus häviää selkeästi. Poljin avojaloin, se tekee ylen hyvää alaraajoille. Polkimet ikään kuin hierovat hermonystyröitä jalkopohjissa ja kivut häviävät tyyten. Lisäksi vapauden illuusio saa hetkeksi elämänroinaan tukehtuvassa päässäkin sijan.

Eilen en käynyt Astuvansalmen kalliomaalauksia katsomassa. Sinne ei polkupyörällä ole asiaa enkä hirviä sitä täällä Suomenkaan puolella silmistäni jättää; tuntuu, kuin kaikki maalliseni olisi sen selässä. Harmittaa vähän sillä patikointia olisi kuitenkin ollut vain 2,5 km. Astuvansalmelle erkanevan polunsuulevikkeellä ja pientareilla oli autoja parkissa 15 kpl, että lie suosittu kohde kulkijoille.

Kaikenlaista muuta katseltavaa tienvarsilla näkyi. Huvikseni pulahtelin järvissä ja lampijorpakoiden vesissä aina kun vain siltä tuntui. Yksi lammenranta oli niin liejuinen, etten meinannut pehmeälle sammalrannalle takaisin päästä. Siinä raapaisi kuntanpiilosta törröttävä ikioksa kikkelinvarteen vertavuotavan pintahaavan, minä kun en uimahousuja jokapulahdusta varten viitsi ylleni pukea.

Ristiinassa kävin kirjastossa. Puhutin nuorta kirjaston johtajaa. Tuli puheeksi hänen isänpuoleiset terijokelaiset juuret ja kertoi käyneensä itsekin muutamat kerrat siellä. Kirjaston koneelta pistäydyin netissä ensimmäisen kerran tämän retkeni aikana jos ei Sukkajärven Olgan kehnoja yhteyksiä lukuunoteta. Tuntui oudolta nettimaailma, melkein kammoksutti. Onhan viime viikot olleet vapautta sinne luoduista harhamaailmoista. Tupsahti mieleen ironinen ajatus siitä, kuinka suuri osa ihmiskunnasta on tuominnut itsensä elinkautiseen istuntoon laitteidensa äärelle. Kotiketjussa on löysiä jääkaapilla käyntiin, muualle jos lähtee, on vyöttäydyttävä langattomaan virtuaalivahtiin. Ja kuka vahtiikaan siinä ketä? Tai mitä? Elinkautistuomion syykään ei ole selvillä.

Pyöräilin iltapäivän mittaan eestaas kylänraittia, ja vähän syrjemmälläkin kurvailin. Jututin ihmisiä huoltoaseman kahviossa, pienen torin jäätelö/kahvikioskilla, kaupassa, rannalla ja kaupan kupeelta löytämäni vesipisteen luona josta yksikin mökilleen menossa ollut pariskunta täytteli takakonttinsa vesikanistereita. Useammalle piti selostaa matkani ääriä ja määriä leuat kipeiksi. Mielellänihän minä sitä teen, ei sen puoleen.

Brahenlinnan ympärysmuurin sammaloituneilla harjoilla olivat metsämansikat makoisia. Mustikoita napsin suuhuni männiköstä jossa myös yksi muori sankon ja poimurin kanssa huhki. Hautausmaa alkoi heti linnanraunioiden vierestä ja levittäytyi melko jyrkkää rinnettä kauniiksi, hyvin hoidetuksi puistoksi. Ehkä suomalaista hautausmaaperinnettäkin osaa jatkossa pitää arvossa kun on nähnyt sekalaisin aidoin, muovikukin ja seppelekasoin sotketut venäläiset hautausmaat. Intiassa ihmisrupin loppusijoituksessa järkevintä tapaa kai noudatettanee: Poltetaan vainaja poispoikkeen maata enää kuolleella ruumiillaan valloittamasta. Toisaalta muutama miljoona liha-luunuotiota vuodessa, niin mitä se hiilidioksidipäästöissä tehnee. Kompostointia ei taideta ihan heti hautausmuotona tulla hyväksymään. Luin kyllä jonkun hurjanmallisen kirjoituksen (vai oliko se omaa untani?) kuinka vainajien vastaanotto oli sijoitettu jätteidenkäsittelylaitoksen yhteyteen ja siellä vainajista litisteltiin siistejä prikettikuutioita tulisijoissa poltettavaksi.

Munkkirinkulakahvit nautin Brahenlinnan ja teatterimontun väliselle vapaa-alueelle  pystytetyssä Grännä-talossa. Sen historiasta kertoili kahviosta huolehtiva ikärouva kun muista asiakkaista ei kahviossa tunkua esiintynyt. Talon hirret on siirretty joskus 1990-luvun alussa Mikkelin läheltä. Hirsien alkuperäinen veisto on tapahtunut jo 1700 luvun lopulla.

Sittenpä meninkin kesäteatteriin katsomaan Miehen tuoksu-näytelmää. Hauska. Asialle innostuneita lapsia oli saatu näytelmään mukaan. Vanhin esiintyjä oli 90 vuotias muori joka ei jäänyt vilkkaudessa nuorempiensa jalkoihin. Eikä takellellut vuorosanoissaan. Katsomon penkillä vieressäni istuva puhelias mies kertoili näyttelijöiden siviiliroolejakin ja tauolla juteltiin hänenkin elämäkertansa lävitse.

Esityksen jälkeen läksin sitten oiustamaan kylän halki Mäntyharjun tielle. Yksi näyttelijärouva polki vierellä ja juteltiin mikä siinä parin km matkalla ehdittiin kun hän kääntyi keskustassa kotitielleen. Matkalla tähän Ollikkalan leirille ei juuri muuta sitten tapahtunut kuin ne pienet vesiruikkaukset yläilmoista ja yhden hevosen pillastuminen laitumellaan kun hirnahtelin sille. Ja soittihan se Jouni Raumalt. Oli kerennyt Karjalasta lähettämäni korttikin jo sinne.

68. Puumalaa ja muuta mukavaa

 Ti 15.7.2014 klo 09.00 leiri nro 38

Hieno näky heti aamutuimaan kun teltasta ulos kömmin: Seitsenjäseninen kaakkuriperhe uiskentelemassa kaikessa rauhassa vedenpinnan vireessä.

Leirini on vajaan 40 km päässä Ristiinasta, Mikkeli-Puumala tieltä (62) Hurissalo-kylän kohdalta Astuvansalmelle päin. Kirkasvetinen on lampi jonka rannalle telttani eilenillalla 19. maissa kokosin. Mutkaisen mukava tie kulkee muutaman metrin päässä yläpuolella, mutta liikenne on niin olematonta, etteipä ole häirinnyt.

Korjasin eilenilalla teltankaaren särkemällä kuivamustekynän ja irrottamalla siitä holkin, joka istui tiukasti paksumman, murtuneen liitoksen päälle. Panin teippiä päälle, ettei jää matkan varrelle. Tajusinpa senkin, miksi ne alumiinputkenpätkän tulivat teltan mukana ja jotka jäivät kotiin.

Eilinen oli hikisen helteinen päivä. Ukkosrintama möyrysi takanani, mutta se kallistui Mikkeli-Savonlinna suunnalle ja säästyin päälletulevalta möykkeeltä. Huuhtaisin hikiset vermeet uidessani ja ripustelin kuivumaan leppien oksille ennen kuin painuin nukkumaan.

Nyt olen keitellyt pottuja aamiaiseksi ja lisukkeeksi kärvensin makkaranpötykän. On mulla tomaatteja ja sipuliakin, leipää myös. Hankintamutkan tein Puumalan kauppoihin ja kallista oli rajantakaisiin verrattuna. Kahvit kiehuttelin tietenkin ihan ensiksi.

Eilisestä:

Ruokolahden kylällä heti aamusta puhutin eläkeläismiestä kun olin juuri noussut uimasta sillankupeen kivikkoiselta rannalta ja noustuani kirkonmäelle jossa myös siistiksi hoideltu hautausmaa sijaitsi. Kertoi olevansa kotoisin Kainuusta, Ristijärveltä. Nimestäkin oli puhetta, mutta enpä nyt muista. Moilasia tai tolosia se kuitenkin on, tai heikkisiä ellei sitten kemppaisia.

Kävin melko heti Ruokolahden jälkeen aamukahvilla eräässä tienvieren pikkukahvilassa jossa oli tuoreet, vissiin omanleipomon pullat. En malttanut olla kaneli-semmoista lautaselleni ottamatta. Kahvilan pihaan punaisella Saabilla kurvannut rouva tuli myös ulkoterassin pöydän ääreen nauttimaan omat kahvinsa ja pullansa ja kyselemään matkani ääriä. Mukava juttutuokio siitäkin sukeutui. Sanoi itse ajelevansa Sulkavan mökille kun on loma ja lomailmat.

Salpalinjan merkkien seutuvilla näin "vahdinvaihdon": Kettu vilisti ensin vasemmalta oikealle tien ylitse ja heti kohta näätä oikealta vasemmalle. Tulipa déjà-vu tunne; Vartiuksesta vähän matkaa Kostamukseen päin näin samanlajiset eläimet tietä ylittämässä.

Puumalansalmen ylitse meni korkealta betoninen silta. Ahaalla Saimaan vettä hämmensivät monenmoiset vesikulkimet, pienet ja isot moottoriveneet, hinaajat ja vesibussit. Purjeveneitäkin kesäisillä laineilla lirutteli.

Satamatorille piti pyöräilijän kiertää pienen mutkan kautta. Kävin katselemassa tarjottavat, mutta mitään erikoista ei silmiini rihkamatavaran joukosta erottunut. Lomalaisia oli kaljoilla jollakin terassilla, tarjoilijat kantoivat rasvaisia ruokia pöytiin ja lapsilla tötteröjäätelöiden sulaliemet sormien väleihin valuivat. Veneitä tuli ja lähti, mustakylkinen proomu huudatti sumutorvea ohitse körötellessään ja ilma hellettä väreili.

Sataman jälkeen nousin lievää rinneväylää Puumalan keskustaan. Sinne olivat ehtineet kauppa-asioilleen eiliset humppakaravaanaritkin joiden kanssa vielä muutamat sanat vaihdoin. Eräs pietarilainen pyöräilijäpariskunta tuli juttusille myös. He olivat tulleet autolla Venäjältä Imatralle ja kertoivat pyöräilevänsä Savonlinnaan ja sieltä eri reittiä takaisin. Muutaman päivän retkellä vain olivat. Mies osasi suomea. Kun näytin kartalta, missä itse olen seikkaillut, he kauhistuivat aidosti. Miten uskaltaa semmoinen retki, miksi mennä huono tie kun teillä täällä näin sileää, kyseli mies. Koetin selittää, että pöljyyttään suomalaiset semmoista tekevät. Ne lähtivät samaan suuntaan kuin minäkin, mutta en nähnyt heitä enää koska itse kiersin Puumalan kylän halki vanhaa tietä. Sen varrella ohitin melko kurjasti varustautuneen, kurjassa kunnossa olevan suomalaisen miespyöräilijän, jolla oli eilen Puumalassa hirttänyt ryyppy päälle. Järvenpäästä se joskus viikkoja sitten oli lähtenyt ja Mikkeliin matka. Ähki, että jos tästä sinne selviää, niin pois päin menee junalla. Jos on rahaa enää, se vielä lisäsi ja hörppäsi lonkeropurkista lisää vierrettä veriinsä.

Nyt on teltta jälleen kasassa. Panen seuraavaksi polkien Ristiinaan vaikka tällaisista leiripaikoista ei haluttaisi siirtyä yhtään mihinkään. Saas nähdä, sattuuko mitään erikoista jatkossa vai tämmöistä tasaisen mukavaa vain joka niin raskasmielisen miehen mielen keveäksi on ainakin hetkeksi tehnyt.

67. Imatralta Ruokolahdelle

Su 13.7.2014 klo 08.00 leiri nro 36

Aurinkoista, lämmintä. Imatralla vielä heräsin. Kävin pulahtamassa Vuoksenvirrassa.

Iso kuusi kohoaa teltan ylle ja maa allani on tasaista urheilukentän laitatonttia. Tuossa vieressä ovat huoltorakennukset ja sen taakse on nukkuessani tullut vierasmaalaisin rekisterein oleva iso pakettiauto jonka perässä on asuntovaunu.

Yöllä, ennen kuin tulin tähän, kävin eräällä matonpesulaiturilla huuhtaisemassa ylläni olleet, hikiset vaatteet ja vaihdoin ylle uusia ostamiani ja pulahtelin itsekin viileään veteen. Pestyt ovat kuivahtaneet kuusenoksille ripustettuina. Careliankierroksen kestäneet Lidlin halpakorista hankitut lenkkarinrojutkin pesin. Ne ovat ihan märät vielä ja haisevat edelleen pahalle. Tai sitten vain mäntysuopalle. Mattolaiturilla ollessani laulettiin vastarannalla tangoa Sinikalle. Se meni nuotilleen ja äänensävy oli komeanmustalaisen. Siellä oli juhlat Kapernaumissa.

Kun kiersin tästä katsoen Vuoksen eteläpäässä olevan sillan kautta tänne tullessa, peittyi taivas tummiin pilviin. Vetistelemään eivät onneksi alkaneet. Hämärässä telttaa käsikopelolla kootessani murtui yhden alumiinikaaren liitoskohta niin, että jalkapuolen katto rempsottaa ikävässä kulmassa. Koetin korjata sitä ilmastointiteipillä, mutta ei se kestä. Mitähän sille keksisi?

Kotiinkin aika-ajoin kaipailen. Rahaa ei liiemmälti ole joten yhä nuukemmin pitää liikkeitään säästellä ja itse vellinsä keitellä vaikka valmiin ruuan syöttölöitä joka mutkassa riittäisikin.

Klo 9.20. Leiri purettu. Matkailuauton pariskunta oli Bulgariasta. Mies tuli teltalleni kahvimukin ja pullalautasen kanssa. Kävin heidän luonaan istuskelemassa ja huidottiin kuulumisemme. Näytin taas kartalta kulkureittini ja jatkoaikeet. He ovat menossa Savonlinnaan, Kuopioon ym.

Näin Vuoksen kaupungin puoleisella rannalla museoalueen eilenillalla. Käväisin portilla, mutta se aukeaa vasta puoleltäpäivin ja aikomukseni on lähteä melko pian suunnistamaan Ruokolahdelle. Harmaita taloja ja aittoja on kyllä viime aikoina tullut nähdyksi, että ei kai se harmita jos joku jää lähemmin tutustumattakin.

Ma 14.7.2014 klo 06.30 leiri nro 37

Nyt telttani paikka maapallolla on sora-alustaisen P-paikan (on tuossa lentopalloverkkoa varten kelottuneenkuivat puutolpatkin) laidalla nuorten koivujen varjossa. Kusiaisia vilistää kuusikkometsästä aukealle ja takaisin valtavat määrät. Kuseksivat kintuilleni ja telttaankin niitä on kantaunut. Niiden puraisut eivät minuun juurikaan vaikuta. Kusaisu haisee omanlaiselleen. Lähinnä siitä tulee mieleen lapsuuden kesäsiset lehmipolut ja Mummolanrannan kalliot. Kun muurahaisen läimäisee tai hieraisee iholtaan pois, sille ei käy kuten itikalle, että häviäisi yhettömiin vaan sen ruumiinosat tuntuvat vaatteiden saumoissa kovina kuin hiekanjyvät niin kauan, kunnes kopistelee vaatteensa ulkona nurin.

Suikkalanlavan humpat Ruokolahdella on nyt koettu. Muitakin leijonia, niin naaras kuin urospuolisiakin kesäillan kuhnesoitimelle vanhanmalliselle lavalle oli saapunut. Mutta ei ruuhkaksi asti. Paitansa märäksi illan mittaan kuitenkin sai. Imatralta ostamani popot sopivat hyvin tanssihommaankin.

Eräs Tamperelainen pariskunta on kesäisellä tanssilavakierroksella asuntovaunulla. Jäivät samalle P-paikalla öitsemään. He tarjosivat eilenillalla ennen tansseja hiillosmakkaraa ja kahvit. Lainasivat minulta meisseliä kun vaunun ikkunan saranaa piti korjata. Juteltiin niitä näitä. Hannan ja Aapon nimikseen sanoivat. Uitiinkin ennen ja jälkeen humpallusten; mutapohjainen Suikkalansalmenranta on ihan P-paikassa kiinni. Hanna oli kevyt tanssitettava kun muutamat pelit mentiin. Sitten oli yksi nuorehko rouva, jonka kanssa melkein kaikki muut pelit. Saattelin hänet mustan Nissaninsa luokse ja pian se lähti kotiinsa Imatralle. Inkerikö lie sekin ollut. Ei tule nimiä kyseltyä.

Tie Imatralta tänne oli vastamäkineen melkoinen poljettava, yli 30 kilometrin mittainen, sileä asvalttitie. Alkumatkasta rinnalleni ajoi lihava, paidaton seitsenkymppinen mies (sanoi ikänsä). Sen pitkänmatkan varusteet oli sijoitettu tukevarunkoisen polkupyörän takana kevyennäköisesti liukuvaan yksipyöräiseen kärryyn. Kertoi Saksasta tilanneensa koko retelin. Määränpää miehellä oli Utsjoki kuten kymmeninä kesinä ennenkin. Lappeenrannasta oli lähtenyt aamulla ajelemaan. Sitten se kiihdytti ja häipyi näköpiiristäni melkoista haipakkaa.

Ennen tänne kääntyvää Salonsaaren tietä kävin burgerissa kahvilla. Kun parkkeerasin kulkupelini terassin kaiteen viereen, sanoin ukkoköörille siinä, etten kai tarvitse lukita kun lauma joutavia körmyjä on vahtimassa. Niitä nauratti. Istuin tunnin verran heidän pöydässään laskettelemassa kotoisen tuntuista uroshuumoria.

Vanhin miehistä kertoili vakavampiakin asioita viime sotia lähellä olevista ajoista. Jos oikein kuulin, hän oli rajan taakse jääneen Enson evakkoja. Yksi miehistä kävi hakemassa paitoja lähellä olevasta autotalliverstaastaan. Sanoi painavansa kuvia niihin ja myyvänsä, mutta kuultuaan retkeni määrät ja ääret, sanoi sponssaavansa matkani jatkoa muutamalla paidalla. Valitsin pinkasta kolme. Yhdessä oli Irwin lätsineen, mustassa valkoisin kirjaimin luki isosti "ULKORUOKINNASSA" ja kolmas, kirkkaankeltainen oli ilman painatuksia. Hauska ihmiskohtaaminen sekin.

Nyt leiri on purettu, klo käy jo kahdeksaa. Lähden hiljaksiin poleksimaan mukavantuntuiseen kesäaamuun. Päätin juuri, että unohdan Lappeenrannan ja seuraava paikkakunta saa olla Puumala.