perjantai 7. toukokuuta 2010

Eläkerahastot ydinvoima- ja öljytuhojen heijastuksessa

Iineksen "huijarilukkoseppäkin" se lähti eläkkeelle, eli siellä keskustelussa mentiin jälleen aiheesta kolmanteen. Viittaan pykineellä ja pahasti haljenneella sormellani Ikkunaiineksen blogiin: http://i-iines.blogspot.com/2010/05/varkaita.html

Mikäpä se siinä. Ei käy keskustelut yksioikoisiksi Iineksen keralla. (Paitsi ehkä joskus kun muutama harva anonyymi  "riehaantuu").

Sitä minä vain tässä otvaelin kotvasen iteksein, että Iineksen vakiokommentaattori ”Tapani” natisee eläkkeistä ja niiden riittävyyden peloistaan ihan suotta. Kiitos siitä silti; sainpahan täten aiheentynkää kirjoittaa kun ei satu unettamaan. Lyhyesti kommentointi Iineksen aiheen alle olisi ollut mahdotonta, joten väännän tortun omalle alustalleni.

Tämän hetken eläkeläisillä, eikä tulevillakaan ole hätä päivää. Heidät (meidät) voitaisiin vaikka syöttää juottaa pukea hoitaa kuntouttaa ja paikata hampaatkin niillä varoilla, joita rahastojen ekonomistijellukoiden sijoiteltaviksi jatkuvasti valuskelee. On kai siellä tätä "puskuria" jo peräti 125 miljardia -vai mitä se oli? Ja koko ajan eläkeläisiä kupsahtelee saataviaan kuittailemasta hautausmaiden uumeniin.

Se, että jotkut kolmi-nelikymppiset vänisevät, että "meidän rahoilla" ne muidenkin isit ja äidit eläkkeellä olostaan levein leukaperin nautiskelevat, on vain eduskunnan pää-äänenkannattajaa Ilta-Sanomia lukevaa siideri- ja lattekansaa. Siitä mölysakista, josta kuitenkaan ei barrikaadeille ole, ei tarvitse vittujakaan välittää. Itse syövät tätä maapalloa niin että rouske käy samalla kun ökymaastureidensa avoimista sivuikkunoista  limupulloa ja pitsanpalasta tienvarsille lentää.

Kuinka monta mulkkausta kaikki suomalaisetkin eläkerahastot ovat vuoden 1962 jälkeen saaneet kokea? On revalvoitu, devalvoitu, emutettu ja lopuksi pantu markka lihoiksi, eli ”Tapanin” "vaihtotalouteen" viitaten, ei edes päikseen vaihdettu se euroksi. Kurssin kyllä  näki jo alusta asti K-Raudan hyllyjen hintalapuista, saatana.

Ja koko ajan on joku tai/ja jotkut pelanneet eläkerahastoilla(kin) pelejään kansainvälisillä pelilaudoilla, joille tavallinen eläkeläinen ei edes korkokorokkeen kanssa yllä vilkaisemaan. Siinä on ehtinyt mennä nurin pyppiä, syppiä, kansaa ja ekaa niin, ettei sukupolvi ole ehtinyt edellisestä mylläyksestä toipua. Yksi helvetin Rovaniemellä syntynyt Penakin (in cactus) on kourinut fryckmanien ja uotien kanssa maaemomme persettä niin syvältä, etteivät geologitkaan tutkiessaan uraaniesiintymien sijainteja ja muita timanttipiippuja Valtion käskystä joutessaan.

Siis sama se perkele mikä ei taskuissa kilise, köyhällä.

Itsekin kävin eilen sydänfilmissä kun on ahistanut kuin Jeesuksen seuraajaa Jussi Parviaista jo pidemmän aikaa. Eikä johdu Kreikasta, saatana. Kreikkaan ovat suomalaisetkin tyhjänkulkijat jo kauan tärväämään suunnanneet, mutta minnepä ovat silitelleet sinne kuljetellut rahareppujen sisällöt nämä Pythagoraan ylväät viininlitkijäjälkeläiset? Aigeian aaltoihinko?

Hah, ei sen kummempaa kansaa helleenit ole kuin skandinaavitkaan, nunnukanunnukanaijaannaijaan, nununkanunnuka.... Matkailijoiden manit sileeksi vain kuin Pallaksen Kansallispuisto ympäristöministeriön siunauksella, että turistit pääsevät nauttimaan kosteasta.., äh, "koskemattomasta" Lapin "luonnosta".

Voi meitä sumutettujen tuntureiden gorilloja.

Jokatapauksessa länsimaisella kulutusihmisellä hätä on ihan jossain muualla kuin Kreikkalaisten konkonenien nenunpyyhkeissä tai minkään valtakunnan eläkkeidenmaksukyvyssä.

Hätä on ihan heti ajateltuna Meksikonlahdella, Nigerian suistoalueella -tai Siperiassa hantienrippeiden elinalueiden laajoilla öljytuhoalueilla. Kuin se on myös risupakettiministereidemme kaavailemissa metsiemme köyhdyttämistalkoissa, ja ylipäätään tässä eurooppalaisamerikkalaisessa paskassa jossa kaulaamme myöten uiskentelemme. Eivätkä venäläiset sen enempää kuin aasialaisetkaan kulutusvimmaan huijatut yhteiskunnat maailmaan iskettyjä haavoja käy parantavasti nuolemaan. Ne ripottelevat omat suolansa niihin kunnes saavat samat aseet viiltelyyn...

Todellinen hätä on läsnä kaiken kaikkiaan sokean pisteensä ydinvoiman "lisärakentamisessa” saavuttaneessa ihmislajissa. Tätä ei niin paljoa kukaan sano, että se lööppikimaran hohteen kaduntuketelineissä voittaisi. Ei edes P. Linkola.

Valtionvarainministeri J. Katainen: "Lastemme tulevaisuudesta huolehtiminen..", phoh!

Huolehtiiko maailmasta ja sen tulevaisuudesta jonkun mielestä yhteiskuntien (demokraattistenkaan) edustuslaitokset yhtään sen kauaskantoisemmin kuin mitä yksi istuntokausi kestää?

Tässä on ihan sama alkaa rätnäilemään yhtä typerän yksinkertaisia kuin Havukka-Ahon ajattelija. Miettiä vaikka, mihin v*****n ne kaikki kiululliset spermaa joutuu jota noin miljardi maailmanmiestä joka sekunti itsestään tavalla tai toisella irti hinkkaa...

lauantai 1. toukokuuta 2010

Vappu 1.5.1970 ja 1.5.2010

Työväen juhlan aikaan, vappuna, kuuluu lukea työväen lehtiä. Käsiini ei sattunut tuoreempaa, joten selaan tasan 40 vuotta sahanpurueristeissä levännyttä Kansan Uutiset-sanomalehteä.


Mietin tätä lehteä selatessani, mikä toimissamme neljänkymmenen vuoden aikana on muuttunut, ja voiko  ihan äsken ollutta tämän lehden jo unhoon painuneiden uutisten välittämänä mieleensä hahmottaa. Muistanko itse, millaista oli vuonna 1970? Mikä on työväenlehtien asema tänään? Ilmestyykö niitä enää muiden aatteellisten "työväenpuolueiden" kustantamana,  kuin kokoomuksen?

Se ainakin on muuttunut, että nyt jokaisella yksityisellä kansalaisella on klikkausvälineet luulla itsestään ihan mitä lystää.

Vappuiset kulkueet ovat jo menneiden vuosikymmenten agitroppia, Berliinin muuria ja Kremliä. Tuntuu kuitenkin, että yhtäkaikki ihmisten vaellus viinakaupoissa ja tavaratalojen hehtaarihalleissa ajaisivat saman asian. Eikä oikeastaan Kremlkään minnekään ole kadonnut. Uudisisännät siellä vahtivat tuimin, epäluuloisin silmin tiilihirviön entisten isäntien katseiden polttamista rei´istä maailmaa, jonka petollisuus on ilmiselvää, ja jota kohtaan voi puolustautua vain ja ainoastaan epäilemällä, lähettämällä vakoojia kaikkialle ja käymällä harjoitussotia sekä varustautumalla sotaan kaikkia vastaan.   

Senkin tässä tajuan, että massatoiminto, joka saa meidät kokonaisina ihmistokkina  markkinatorien kivikäytäville jotokselle lähtemään, on nyt jalostuneempaa, siitä on saatu tuote, suorastaan brändi. Jostakin tuntemattomuudesta on ojentautunut kaikkivoipa, näkymätön käsi joka on saanut ihmisten taipumuksesta joukkopsykoosiin hallitumpaa. Tämän jumalista suurimman, globaalin tuntemattoman haltuun on antautunut aivojen stimulointia tutkivat yksiköt ja "eettisesti valveutunut" lääketiedekin. Nyt mainoksilla voidaan täsmäohjata suuria massoja hankkimaan tuotteita joilla he eivät mitään tee, mutta kun aivoista tuntui tuotteesta tehdyn mainoksen nähtyään kovin hyvältä niin ostinpahan.

Silloin tällöin tapahtuneet pyrähdykset marssimuodostelmiin vappuina ja rauhanmarsseilla on saatu jokaisena viikonpäivänä tapahtuvaksi  liikehdinnäksi. Ihminen ei tunne elävänsä, ellei se kaikkina vuorokauden aikoina saa ostaa jotain. Eli kuluttaa kuten hienosti sanotaan. Valtavien markkinavoimien hypnotisoijat ovat riemuissaan siitä, kuinka auliisti, nyreksimättä ja sivuilleen potkimatta lypsettävät käyvät kassajonoihin tyhjiin imettäviksi.

Politiikassa jokin on pysynyt samana. Kuin vapulta 40 vuotta sitten, kertoo "Ilmarin" pilapiirros tämänkin vapun tilanteen puolueiden kesken. Molempien ilmapallojen haltija voisi olla minkä tahansa puolueen pääjelttana, mutta kuinka osuva se onkaan nykyisten Perussuomalaisten (ent. SMP) ja Kepun (ent. Maalaisliitto) kohdalla. Ukkojen ulkoinen olomuotokin on tismalleen sama.  Hah hah haa! Persujen pieru ilmapallossa on maahanmuuttopolitiikkaa ja roskalavallinen verbaaliakrobatiaa ja kepun alakukoisuus, suorastaan toivottomuus kompastelee puolueiden vaalirahoissa ja huonosti soirotetuissa lautataapeleissa.
Sitten on tämä uutinen yhdestä maailmalla käydystä verityöstä, pienten maiden sotatantereina ja aseiden koekenttinä olosta joiden maaperällä, ihmismassalla pohjustetulla alustalla suurvallat testaavat yhä hirveimmäksi kehiteltyä sotakoneistoaan. Kokonaisten ihmispopulaatioiden jauhautuessa lihaluumurskaksi, sen ohessa tuhotaan myös kammottavin myrkyin ja napalmiammuksin koskaan ennalleen palaamattomaan kuntoon koskematonta luontoa, viidakkoa jota ei voi tuoda, ei viedä. Paitsi Stora Enso, UPM ja muut monikansalliset teollisuusjätit: Tikku kerrallaan tehtaiden uumenissa massaksi jauhamalla. 

Vuonna 1970, 11 vuotiaana en vielä osannut itse hahmottaa maailmantilannetta Aasian tuolla kolkalla, Kambodzassa. Nyt se asia on käynyt minulle läheiseksi, miltei jokapäiväiseksi kosketukseksi sieltä tulleiden pakolaisten ansiosta. Eilen illallakin tein teksinkorjausta opiskelijoille, jotka pääkaupunki Phonm Phenhistä  joutuivat kolme vuotta sitten lähtemään pakoon Pol Potin entisen kenraalin johtamaa nykyhallintoa.

Onko siis Vietnamin naapurissa mikään muuttunut? 

Väkivalta ja kansalaisten kiduttaminen, painostaminen diktaattorihallitusten alamaisiksi tapahtuu nyt mittaamattomien, kansalaisilta ryövättyjen omaisuuksien turvin rakennettujen demokratiakulissien suojissa. Se on valtioterrorismiksi jalostettua polpotismia jolle näkymätön käsi ojentaa maailmanmerien ylitse myös lisävaluuttaa ohjaillen näin näiden pikkuvaltioiden pikku diktaattoreita, nimenomaan Kambodzassa pääministeri Hun Senia. Ja jos jokin menee pieleen, suojeleva isosetä antaa heille turvapaikan kainaloisessaan.

Mitä tapahtuu Thaimaassa tänään tapahtuu huomenna Kambodzassa ja muissa pienissä Aasian valtioissa kun kansalaisten mitta tulee täyteen. Verta, hikeä ja kyyneleitä.., kaikkihan tietänevät jo tämän kaavan?
Ydinvoimarintamalla vappuna 2010 on tilanne kuin entisessä Tsekkoslovakiassa 40 vuotta sitten. Suomineito makaa rähmällään ja sitä höyläävät takaapäin markkinavoimat ydinkulleineen ja uraaniputkineen. Tuohon karttaan pitäisi säätietojen lisäksi merkitä ne alueet joissa säteilemätöntä tilaa ehkä olisi vielä seuraavankin 40 vuoden kuluttua.

Meille, eurooppalaisen nykypäivän esimerkkinä, Tsekkoslovakian pyyhkiydyttyä historiaan, rakennetaan ja tullaan rakentamaan lisää ydinvoimaa. Ovat unohtuneet Tshernopyl 1986 ja Three Mile Islandin ydinvoimalaonnettomuus 1979.

Mitästä pienistä! Pämmäytettiinhän oikein tarkoituksella pari latinkia Japanissakin 1945 eikä niissä kuollut kuin muutama satatuhatta ihmistä. Syöpää ja muuta lieveilmiötä suolenmutkiin aiheutuu ruisleivän syönnistäkin, älkää nyt hyvät äänestäjät sekoittako niitä ydinvoimaan.

Olkaamme siis mielettömän onnellisia, että hallituksissamme on pienten lasten isiä päättämässä ihmiskunnan tulevaisuuden riskitekijöistä. 

Kansan Uutisten viimeisellä sivulla vappuna 1970 on annettu ääni työväenliikkeen silloiselle veteraanille, 1918 kahinoissa punaisten esikunnassa kunnostautuneelle, Hämeenlinnan ja Tammisaaren vankileireillä karaistuneelle 80-vuotiaalle Väinö Syväselle Hauholta.

Syntymäpäivähaastattelussaankin hän pysyy uskollisena aatteelleen, ei kakistele puoleen eikä toiseen. Luottaa järkähtämättä aatteeseensa ja siihen, että on toiminut oikein ja toimisi uudestaan samojen ajatusten siivittämänä jos elämä pitäisi kelata uudestaan.

En ota itse nyt kantaa siihen, kuka ja ketkä toimivat oikein tai väärin Suomessa vuonna 1918, mutta vakaumusten miehiä ja naisia ei enää ole olemassakaan kuin syvällä Innasen Martin tauluissa.

Se voi olla jopa hyväkin asia.

Ajattelen toimittaja Maarit Tastulan haastattelussa (24.4) filosofi Maija-Riitta Ollilan esittämää kysymystä, että miksi miehen pitää mennä läpi vaikka harmaasta kivestä, miksi ei voi tunnustaa erehtyneensä ja korjata kurssia kun näkee, että pieleen menee?( http://areena.yle.fi/video/929988 )

Tämä kysymys olisi hyvä esittää koko ihmiskunnalle vappuna vuonna 2010.

sunnuntai 25. huhtikuuta 2010

Ilmestyskirja jep!

"Pedon luku mainitaan Raamatun Ilmestyskirjassa eli Johanneksen ilmestyksessä. Luvuksi mainitaan 666, ja enkeli varoittaa kostosta kaikille, jotka kantavat tätä pedon merkin lukua käsissään tai päässään."

Entäpä postilaatikossaan?


Jotkut tuntemattomat poikasenkuhilaat ovat yöllisillä retkillään havainneet postilaatikkomme kyljen kovin autionnäköiseksi, että ovat päättäneet rohkaista mielensä ja pienessä limuviinapöhnässä vetäisseet siihen pedon luvun pehmeiden polviensa lotkuessa kuin munkkitaikina jota he sokeroituna ja paistettuna hyllyvin huulin ovat sisuksiinsa ammentaneet.

Jos olisin merkittävämpi oleskelija täällä ajassa, voisin peljästyä ja ruveta luulemaan kaikenlaista. Esimerkiksi että laatikko räjähtää silmille kun seuraavan kerran minä, tai perheeni joku toinen jäsen sinne kurkistaa.

Sedälleni, pienen kunnan pikkupoliitikolle, jolla oli hänelläkin mielipiteitä aktiiviaikoinaan, sattui kerran niin, että postilaatikkoon oli viritetty ilotulitusraketeista jonkinmoinen latinki ja laatikko lensi kappaleiksi lumipenkkaan. Onneksi kukaan ei siinä pämmäyksessä kuitenkaan loukkaantunut.

Minuakin on uhkailtu. Mielipiteeni on pantu merkille. Viisitoista-kaksikymmentä vuotta sitten nakersivat hermojeni kulmia pikkunatsit, nämä skeidaheadit, mutta nyt en tiedä, kenen hermojänteille olen käynyt kuseksimaan. Tai sitten tuokin piirros on vain sattumaa, kunhan johonkin on saatu mielessä pyörinyt luku piirtaista.

Täällä sananvapauden onnelassa, demokraattisessa ja ihmisystävällisessä maassahan saa tietenkin vaikka toisten postilaatikoita töhriä, teiden ankeat penkat koristella värikkäillä roskilla, tyhjillä pulloilla ja purnukoilla, autojen akuilla ja öljykanistereilla. Tupakatkin saa tumpata mihinkä haluaa ja piloille jalostetut lemmikin ruojakkeet viedä sontimaan mihin tahansa.

Roskaaminen ja paskaaminen ovat pienten ihmisten hauskaa harrastamista siinä, kun isommat ripottelevat ydinvoimaloita ja uraanitähteitä pitkin merien rantoja tai huhkivat maan toisella laidalla levittämässä risupropagandaa tai patoaltaiden puolesta puhujina ja kaivoslouhosten rikkomilla salomailla hehkuttamassa onnea ja autuutta vähiin supistuneille asukkaille. Nämä Lauri Kontron ja Mauri Pekkarisen suojissa lymyävät mielipiteiden muokkaajat haluavat repiä maasta kaiken sen mitä siitä vielä on jäljellä.

Pentti Linkola huokasi jo kymmeniä vuosia sitten, että kohta ne tulevat ja riipivät marjapuskatkin puutarhoista polttolaitoksiinsa. Tämä profetia näyttää toteutuvan hyvinkin pian, jopa Linkolan eläessä. Pian "metsät" ovat Hangosta Utsjoelle kuin kaupunkien puistoja sillä erotuksella, ettei sieltä roskan roskaa pistimeensä puistovahti löydä.

Pedon luku olisikin piirrettävä ympäristöministerin leveään ahteriin ja kauppa- ja teollisuusministerin tupeen alta löytyvään pintaan. Tätä lukua voisivat kantaa kämmenselissään myö Talvivaaran Pekka Perä ja Lassi Lammassaari. Heidän johtamaansa 666-kerhoon tulisivat vähitellen liittymään kaikki kaivosten johtajat Kittilän Suurkuusikkoa myöten.

Voisi sen kyllä ihan pysyvänä logona asentaa vaikka Lauri Kontron isännöimän, hassua nimeä kantavan aviisin nimeksikin, joka toimisi kerholehtenä luontomme alati lisääntyvän raiskausklikkien jäsenlehtenä: Maaseudun Tulevaisuus 666.

keskiviikko 21. huhtikuuta 2010

Minä en perkele plokkaa, enkä kokkaa...

... asia on niin! Mutta saatana, korkkaan kyllä.
Joka päivä minä menen joenrantaan, tai kömmin tänne torille. Kaverit valuvat maisemiin vähitellen ja joskus, hyvillä ilimoilla ollaan jo valmiina jonkun puskanjuuressa örisemässä.

Vanahempi ja sitkein kaarti, eli Kake, Arska ja Joke ovat aina ensimmäesten joukossa, joskus Repe, Roope ja Hessukin. Me siinä vähän aamulla pyöritään kuin pullasorsat suvannossa, istuksitaan penkeillä, toripöydillä ja patsaitten jalustoilla, oksennellaan ja kuseksitaan puskiin, syljeskellään pitkiä aromaräkiä kuin lokit paskojaan nurmikoille. Noijutaan aamuruskoon saatanmoista kankkusta jota pelätään kuin ripulipaskaa joka toisinaan plörähtää housuun ihan kutsumatta. Luovuutta kyllä meillä riittää kun pähkäellään, että mistähän sitä tännään saahaan revityksi päiväannokset krapulankarkotinta, kossua, pulijuomaa tai edes kaljaa.

Kerjääminen ei näin pienessä kaupungissa kannata kun meijät tiijetään. Ohikulukijat kahtelevat vain muualle jos kättä ojentaa lanttia pyytääkseen. Yhen kerran oli kyllä joku hövelillä päällä ja toi meille rantapenkereellä remutessamme kaksikymmentä pulloa votkaa. Huikkasi vielä, että juokaatten saatanat hengiltä ihteny. Vaan eihän meistä hukkunut jokkeen kuin yksi sitten iltasella. Perkele niin. Ja taisi olla vielä semmonen, joka ei vakiporukkaan ees kuulunut, joku tuolta korpikylästä kaupunkiin tullut maanviljelijä.

Jossei oekeeta alakomahoolia muovikassiin heti aamupäevästä kerry, juuvaan sitten mitä käsiin saahaan, vaikka sinolia saatana. Tuurillaan sitten seuraavana päivänä muistellaan, ketkä ovat joukosta poissa. Toissa-aamuna Jori ee pensaanjuurelta ennään elävänä lähteny konttaelemmaan. Viime kuussa Kalle, Veikka ja Pena menivät kerralla tuolla yhen autiotalon vintillä. Sillon oli vielä kylymää ja taisi olla venäläisiltä hankittua pakkasnestettä mukana kun sinne kiipesivät. Tilalle kyllä näkkyy aina uusia riittävän. Yksi Väiski ilimesty viikko sitten kuin tyhjästä porukkaan ja jotkut luulivat, että se on kuulunut kalustoon jo vuosia, niin taitava se on ottamaan huikkaa muihen mukana. Jonkun rakennusfirman se on harjoitellessaan kuulema juonu, ja akkasa perinnöt ennen kuin kävi rannoille lauleksimaan.

Toisinaan menee kaksikin vuotta, että kukaan ei kupsaha. Sillon on menny hyvin ja on vissiin saatu oikeaa viinaa juuva. Kiljun tekkoon meisteijoo kenestäkään kun ryystetään ne rankit jo päivän vanahana ja sitten se paska vasta housuja ruskistaakin.

Ollaan monasti mietitty, että yhteiskunta tekis itelleen ja meille ison palaveluksen jos saatais sossun luukulta hakkee kaks koskenkorvaa päivässä per juoppo. Ne sitten juotaisiin, tae myytäesiin toisillemme, joskus ehkä kuoltasiinkin niihin, mutta ei aenakaan sen pahempi irvistys naamalla kuin niilläkään, jotka tenttua ryypättyään vetäsevät viimeset henkoset, vittuvie niin.

Joke on muuten tämän porukan Jeesus. Se on yliopistossa lukenut monta vuotta, ja jossain vitunseminaareissa teologiaa melekein papiksi asti. Sillon kaljukin kuin Kandhilla ja pittää pyöreitä silimälaseja että näyttäsikin viisaammalta kuin myö muut kaivosmainarit ja työttömät rupusakkilaiset. Ja niinko tuo Hessu perkele. Se eijoo ikänään kampaa tai mulukkuaan suurempaan työkalluun tarttunu, helevetin koijari. Miten lie pujotellu melekein viiskymmentä vuotta tuolleensa. Se on kyllä semmonen, että viepi vaekka vyön housuista jos siitä jokin hyöty hänelle on. Onneksi se elokuussa viimestään joka vuosi joutuu lusimaan ja talavisyön saahaan olla siltä rauhassa.

Joo, mutta minun pittää nyt männä. Poejat on hankkinu jo juomista ja oottavat tuolla penkillä. Tässä hoppuhallin kuoressa on tyttären tillaama kännykkä. Aamulla se sen töytyytti töihin mennessään tuossa torinkulumalla kätteen ja sano, että elä isä hyvä myö tätä kellekään että voit soettoo sitten, kun satut olemaan selevinpäen.

Ehkä joku päivä semmonenkin ihme sattuu.

Tarina on fiktiivinen ja kuvassa olevilla miehillä ei ole mainittuihin nimiin muuta, kuin sattumanvarainen yhteys.  Kuvat olen ottanut itse eräällä reissullani muihin maisemiin.

keskiviikko 14. huhtikuuta 2010

Oululaiset Älyn Kääpiöt

Oulun Yliopiston Kajaanin opettajainkoulutusyksikön lakkautuspäätös oli älyn kääpiöiden tekemä.

Missä nämä tällaiset yhteisikunnan saivareet lienevät itse kouluja käyneet? Millaisissa jumalten keinuissa lapsuutensa ja nuoruutensa kiikuskelleet? Millaisia merisaloja ja amerikkalaisia konsultteja heidän talouslaskelmiensa taustatekijöinä häärii?

Hokemalla "talouden tasapainottaminen" ajetaan yhteiskunnallisesti pitkään vaikuttavia, merkittäviä asioita kuin Bush ohjuksia Lähi-Itään, valehdellaan ja lobataan, ongitaan vesissä joille ei ole lupia lunastettu. Kovakyntisten peukalot ritistelevät vastaanhangoittelijoita kuin russakoita kampusten asvalttiin.

Eikä Arkadianmäen jengikään kuulaansa kansalaistensa puoleen kallista koska sen käteen on tökätty kapusta jolla nyt hämmennetään käytettyjen autojen kauppias Arto Merisalon ja poliitikkojen yhteistä, vaalirahalla suolattua soppakattilaa. Sen ainekset ovat jo nyt maksaneet enemmän kuin puolitoista miljoonaa euroa, ja tulevat vielä maksamaan saman verran vuosittain.

1,5 miljoonaa lisäeuroa/vuosi olisi pelastanut Kajaanin Normaalikoulun, mutta huhut ja lööpit ja tyhjästä maksamisen kunnia ovat tärkeämpiä!

Puhutaan mitä puhutaan kunhan puhutaan että äänestäjät muistavat nimet äänestyskopissa.

Mitä hyödytti kansalaisten vastarinta? Tuhansia nimiä sisältäneet keräyslistat koulun lakkautusta vastaan, mihin ne joutuivat? Missä ovat laskelmat siitä, mitä menettävät ihmisten alut elämänsä pituisella matkalla joille jo näin varhain osoitetaan, ettei vastaan kannata pyristellä silloin, kun iso luuta lakaisee?

Demokratia, mitä se on? kysyy pieninkin lapseni kohta, ja minä kyllä tulen kertomaan. Se on sama kuin Kirgisiassa, Thaimaassa tai Kambodzassa, pelkkää levottomuuksien sytyketuohusta ja maan nimen yhteyteen väkerretty valhekirjoitus. Sen alla saavat häärätä kovakorvat maanraiskaajat ja ihmisten henkisten arvojen tuhoajat. Sanovat vain, "no money!"

"Suomen demokraattinen tasavalta", hah!

Jos puoletkaan siitä vitutuksen määrästä, jota nyt ja tällä nimenomaisella hetkellä tunnen, tarttuu koulua käyviin lapsiini tätä lakkautuspäätöstä pureskellessani, niin en mene minäkään vannomaan, että jälkikasvuni ihan mitä tahansa vastaanpanematta elämässään päättäjiltä tulevat nielemään.

Siitä pidän omassa kasvatuksessani huolen, että kritiikinlastuja he tulevat vuolemaan tästä yhteiskunnan puusta jota tunteettomat ja vaín rahaa ajattelevat madot kalvavat.

Tämä asvalttilaskuri näyttää nollaa myös vuonna 2013 kun Kajaanin Normaalikoulun valtimosta viimeiset veret asvaltille noruvat. Mitä sitten?

Kajaanin päättäjät, missä he ovat? Yksikään kuminaama siitä porukasta ei ole ollut kyllin pontevana puolustamassa yhtä kaupungin ja maakunnan tärkeää yksikköä. Saatika että kokonaiset poliittiset ryhmittymät olisivat lähteneet asialle vaikka karvahatut täynnä lietettä entisen UPM:n tehtaan jokirannasta. He ovat sitä porukkaa, joilla on suuri suu, mutta ääntä sieltä ei asian kohdalla lähde.

Mikä, kuka ja mitä rakennushanketta täällä ollaan lobbaamassa? Näinkö Pekka Heikkisen kahvilassa Skanskan siniset värit? Vilahtaako tuolla Lemminkäisen punaista? Palmbergin edustajakin taitaa ihan asua kaupungintalolla?

Kokonaisen maakunnan lapsukaisille on suunniteltu jättikoulua Kajaaniin. Oppilasryhmät tulevat olemaan kuin tehomaatalousyksiköissä mullikkakarsinat. Ja tämä on ollut jo kauan valtakunnallinen projekti. EU:n liityttyämme annettiin ensiksi lupa tuhannen sian sikalalle Vehmaalle, sitten puolentoistatuhannen, sitten kolmentuhannen, sitten... ja koulujen kanssa sama.

Anonyymejä häiriköitä, levottomia tulevaisuuksia, sitä suomalainen Pisa-malli tulee olemaan. Mistä pienet kouluampujat tulevat, kyselevät vielä 20-vuodenkin päästä tämänhetken "päättäjien" jälkeläiset jotka sitten ovat remmiin astumassa.

Nytkin joka päivä saa lehdistä lukea, kuinka pahoinvoivia opettajat ja oppilaat, karja ja karjanhoitajat, suurkouluissa ovat. Poliitikkommekin jaksavat kyllä heilua, mutta millaisten asioiden perässä? Opetusministeriksi, pääkarjakoksi, valitaan  Henna Virkkusen  kaltaisia, neitseellisesti silmiään räpsäytteleviä nuoria äitejä joilla ei ole ennestään minkäänlaista käsitystä koulumaailmasta. Hänenkin paikallaan olisi  konkreettisempi hahmo suursikalanomistaja Sirkka-Liisa Anttila, että ymmärtäisimme, mistä koulujen teurastamisessa on kysymys.

Missä luuhaavat salakuvaajat jättikoulujen arjesta?

keskiviikko 31. maaliskuuta 2010

Venäläinen verilinko

Stalin ei armahtanut Äiti Venäjää.

Ei sitä silkkihansikkain silitellyt Iivana Julmakaan ennen Stalinia eivätkä hänen ronttosiinsa astuneet nykyiset, ja tuskin tulevatkaan hallitsijat. Gorbatshovit ja jeltsinit ovat vain väliverhoja tällä näyttämöllä.

Murhaamisten monisuinen mylly pyörií Venäjällä ikiliikkujan lailla. Synkkänä virtaava veri johdetaan lannoitteeksi uusille murhille ja mustien leskien synnylle. Kaukasuksen vuorilta valuneet kyyneleet ovat jähmettyneet timantinkoviksi koston juonteiksi jotka ulottuvat kaikkialle Äiti Venäjällä. Metroihin valuessaan, ja toreilla, junissa ja supermarketeissa räjähdellessään ne pitävät sykäys sykäyksellä liikkeessä tätä armotonta tappamisen vuorovaikutuspuhelua jolle ei ainakaan Kremlistä hillihtimiä aiota laittaa koskaan.

Kymmenen pommia pommista. Ruumiinriekaleet ruumiidenriekaleista. Uusia ramzan kadyroveja hallitsijoiksi kuvernementteihin. Pimeyteen häviäviä isiä, äitejä ja lapsia.

Vladimir Putin; katsokaa hänen "hymyään" kun hän kättelee valtiovierailuillaan ulkomaisia kollegoitaan ja maiden päämiehiä ja muita kutsuille osallistujia. Ja katsokaa kameravalojen välähdysten lakattua hänen suupieltensä juonteita. Katsokaa ja kuunnelkaa, kun hän puhuu kostosta pommi-iskujen jälkeen; kun hän sanoo, että rotat tullaan vetämään kaikista koloistaan ja murhaamaan yksitellen tai samaan läjään, sama se kunhan se tehdään.

Ja katsokaa Putinin käsiä.

Minä näen niissä Pietari Suuren ja Stalinin kädet jotka kuristavat Äiti Venäjää kurkusta.

lauantai 27. maaliskuuta 2010

Kiväärierämaiden kasvatit


Tämän puukeinuhevosen on tehnyt raakalaismainen tappajapahoinpitelijävanki Pelson puutyöluokassa, veistosalin nurkkaan vasemmasta takajalastaan kahletankoon löysin ketjuin kiinnitettynä. Tai sitten pikkurikoksia humalapäissään näperrellyt taparikollinen joka kovia elämänkokemuksiaan esitelläkseen on tökityttänyt suttuisen "Papillon"-tatuoinnin poimuisen niskanahkansa hiusrajaan. Hellsangelsin jäsen se ei kuitenkaan ole ollut sillä sellaiset siivekkäät saavat erityiskohtelun Turussa tai Helsingissä muiden nahkatakkien synkässä syleilyssä.

Sama se sille millainen vanki, mutta keinuhevosen korvatapissa heiluvaan, peukalonpään kokoiseen hintalappuun oli kuitenkin kirjoitettu "Usko Hevonen 180 €".

Vankilamyymälää vahtiva myyjävartija kertoi tähän Usko-nimeen liittyvän tarinan, mutta siitä on jo vuosia aikaa, joten olen unohtanut sen, ja vankilamyymälänkin toiminta on kuulemma jo ulkoistettu varastomiehille. Hevoselleen nimen antanut vanki oli tullut uskoon tai uskoi vielä pääsevänsä vankilasta vapaaksi, jotain sen tapaista, yksinkertaisen ahdistunutta tarinassa kuitenkin oli.

Suomessa on arviolta 60 vankia 100 000 asukasta kohti joka tekee noin 3180 lukkojen takaista elämysmaailmaa vuositasolla kokevaa. Se on suunnilleen saman verran, kuin mitä esimerkiksi Venäjällä vankiluku kasvaa kuukausittain.

Hatarista tilastoista koottu selvitys kertoo lisäksi, että Venäjällä vankiluku kokonaisuudessaan on yli miljoona, mutta saattaa se vain olla kaksikin, jopa kolme sillä vankileirien saaristot siellä ovat edelleen solženitsyniläiseen historiankirjoitukseen jämähtäneitä. Siinä, missä Google Earthin avulla voit mennä liitelemään Sukevan vankilan yläpuolelle aivan vapaasti, peittää rasterikuvio tehokkaasti kaikki venäläisten epäluuloisen kulttuurin varjokohdat, sotilaskohteet ja Putinin lukuisat datshat.

Venäläisissä vankiloissa yleisin kuolinsyy on tukehtuminen julmetussa ahtaudessa hapenpuutteeseen. Ei nouse vankilan pihamaalla puolivälitankoon valko-sini-punasiivuinen lippu kun riutunut ruumis vinssataan jaloista rämeeseen. Poiskuihtuneen omaisillekin ilmoitetaan jos muistetaan tai heistä edes mitään tietoja on henkilökorttiin kirjattu.

Venäjällä vangit ovat jokatapauksessa ihmislihamassaa jolle ei ole väliä, mitkä heidän olosuhteensa ovat. Valtionhallinnon omalletunnolle on se ja sama, vaikka vankilarakennukset olisivat suuria ihmismateriaalipellettimyllyjä joiden etuovista tönittäisiin sisään rikoksista tuomittuja laitakansalaisia ja takaovesta kauhakuormaaja lappaisi lämpövoimaloihin poltettavaa rahtaaviin rekkoihin valmista, siistiä puristemassaa.

Meilläkin on omat, pinttyneet kuvitelmamme vangeista ja heidän taustoistaan. Jos nyt ylipäätäänkään uskaltaudumme ajattelemaan tätä välttämätöntä, ”etnistä” vähemmistökansanosaamme. Vankilatuomio on jokatapauksessa sitä häpeällisempi mitä pienemmistä rikoksista se on saatu.

Valkokaulusrikollisuus sen sijaan on häpeäpaaluilta turvassa. Nämä fryckmanit, juhantalot ja uotit saapuvat hymyillen parrasvaloihin sormittelemaan verottajan suuntaan kun heidän kymmeniä, jopa satoja miljooniaan on epäilty veronkierron kautta ja petoksellisilla toimilla hankituiksi. Itkevät suureen ääneen pieniä vankilatuomioitaan joita ovat prässit suorina saaneet vankiloiden kirjastoissa ja tennisterasseilla viettää. Riitelevät oikeudessa piiloon pantujen miljooniensa turvin vuosikausia jälkeen päinkin muutaman pykälänhännän virheellisestä asennosta tuomioita luettaessa. Kirjoittavat jopa kirjoja ja tekevät väitöskirjoja kaameasta kohtalostaan leivättömän pöydän ääreen joutumisistaan.

Enttententtenteelikamentten. Valintojen ensimmäiset tienhaarat ovat kuitenkin kaikilla kauppojen karkkihyllyjen edessä.

keskiviikko 24. maaliskuuta 2010

Pakanan osa


Professori Kari Enqvistin kirjoitus (HS 21.3.2010) "Lapsikaste on kirkolta moraaliton käytäntö" sanoo aiheesta tyhjentävästi sen, mitä olen itse ajatellut, mutten ole kyennyt sanomaan. Kirjoitus on hyvä ja antaa suuntia siitä, mistä seuraavaksi pitää ruveta vääntämään kättä valtionkirkossamme. Ensin on tietenkin hoidettava naispappi- ja homokammoa sairastavat saarnaajat Luther-säätiön siipien suojaan kuihtumaan kuivakan uuden piispansa, kirkon perustuslakia 2000 vuotta vanhasta raamatusta tulkitsevan Matti Väisäsen  paimennettavaksi. Seuraavana piispojen, pappien ja kirkon rahastosijoitusten tuotoista huolestuneiden jäsenten painajaisina siintävätkin sitten lapsikasteasian järkeistäminen ja sen jälkeen eroanomus valtiosta, netin kautta tietysti.

Pakanan osaa tämä ei kuitenkaan helpota vielä vuosikymmeniin ennen kuin kirkon ikiaikaisen korroosion jähmettämät saranat rojahtavat turhuuksien turhuuden painosta helvetin mäkeen.

Uskonnoton ja jumalaton saa kärsiä oikeassa olevien kuumentamassa pätsissä niin kauan, kuin suhteeton, oikeutukseton ja humaanintuulien tavoittamaton ylimielinen valta tulee olemaan valtiokirkkoon kuuluvilla.

20 prosentin kirkkoon kuulumattomuus merkitsee väestöstämme vain noin miljoonaa yksilöä ja heistä silkkaa pakanuutta edustanee minun, Kari Enqvistin ja Pentti Linkolan lisäksi ehkä 200 000 henkilöä, tuskin sitäkään kun ollaan menossa talouden alamäkeä ja monelle heikommalle ei jää muuta lohtua kuin ristiä kätensä tai mennä hirteen. Niitä molempia vaihtoehtoja tarjoaa sekä yhteiskunta, että sen kanssa aviossa oleva evankelis-luterilainen kirkko, K-Raudan naruhylly ja Motonetistä tilattu vaseliinipurkki. Pakanoille ei tarjota sitäkään, korkeintaan luunappeja pilin päähän ja maksullisia hautapaikkoja.


Joka kerta kun lapsiani on herrajeesusvapahtajan nimeen kastettu, olen joutunut miettimään omaa mielipidettäni toimituksen tarpeellisuudesta ja oikeellisuudesta. Mietteeni olen tosin joutunut pitämään lähes yksinomaan itseni päänsisäisenä monologina. Asiasta keskustelijaksi ei ole kenestäkään, jolle raamatunlauseet ovat tärkeämmät kuin vaikkapa vain omien lastensa isän mielipiteet. Siihenpä rahillesi jäät miettimään mietteitäsi kun et ota vastaa hengellisiksi seuroiksi muutuvissa sukujuhlissa käteesi työnnettyä virsikirjaa.

Kun pappeja kutsutaan hirvikämppien siunaustilaisuuksiin, syntymäpäiville, hautajaisiin ja ristijäisiin tai vihkimään perheisiin hankittua uutta autoa on pakana niissä tilaisuuksissa kuin variksenpelätin puutarhassa. Mihinkään juhlimisiin sukulaisten kanssa ei voi avoimin mielin tai onnellisena ryhtyä koska pakanan on otettava huomioon ne, joilla jumalansa on. Toisinpäin ei tarvitse olla sillä enemmistön valta on kaikissa toimissamme niin mahtava.

Pakanaan kohdistuva uhka on olemassa muutenkin kaikenlaisessa arjen elämässä. Tunnet joka käänteessä olevasi erilainen. Kun kuulet, että koulussa, jonne lastasi kiikutat, annetaan numero siitä, kuinka hienosti lapsi oppii ulkoa isämeidänrukouksen, tunnet kiukkua, mutta mihinkään sitä et voi järkevällä tavalla purkaa. Arvostelua ei ota vastaan koulun johto, eikä lapsesi opettaja koska koululaitoksen opetusjärjestelmä menee sen mukaisesti, mihinkä uskonto-uskonnottomuuskuntaan lapsesi kuuluu äidin perusteella. Tai mitä koulun ylirehtori asiasta ajattelee.

Selkein tapa olisikin opettaa faktoja. Realistinen uskontotietouden jakaminen jo alakoulusta alkaen olisi vaihtoehto isämeidän jankkaamiselle ja olisi varmasti mielenkiintoisempi kuin vuodenkiertoon liimatut Jeesuksen syntymät, hautajaiset ja ylösnousemussadut.

Mistä tulee luterilaisuus, mistä ortodoksisuus, miksi ja miten Muhammed polkaisi kuin tyhjästä islamin, millaisella paatoksella Lars Leevi Laestadius kiersi kiihottamassa Pohjoisen kansaa jumaluusoppeihin ja mitä varten on olemassa Paavin Vatikaani. Pohdinta siitäkin, että mistä johtuu, etteivät kaikki ihmiset tunne tarvetta uskoa mihinkään yliluonnolliseen. Ihmisaivojen osuuttakin uskontokysymyksiin voisi alkaa hahmottamaan.

Pienimpiä opetettaessa olisivat sarjakuvat mainio tapa käydä uskontojakin lävitse, mutta islamin kohdallahan se ei tietenkään käy päinsä. Silloin astuisi kuvaan suvaitsevaisuuden opetus kuten uskonnottomienkin suhteen. Jos joku ei pidä jumalankuvista, niitä ei härnätäkseen myöskään pidä väkertää. Eihän hämähäkkien talttaaminen leikkipuiston aitaankaan ole suotavaa eikä edistä sanan- tai ilmaisunvapautta millään tavalla.

"Jokaisen on tutkittava itseään, ennen kuin syö tätä leipää ja juo tästä maljasta." (Tämä "aforismi" on raamatusta, mutten muista mistä.)

"Luullakseni uskonto perustuu etusijassa ja pääasiallisesti pelkoon. Se on osittain pelkoa tuntematonta kohtaan, osittain sitä, että ihminen toivoo, että hänellä olisi eräänlainen isoveli seisomassa rinnallaan jokaisen vaikeuden ja kiistan kohdatessa. Pelko on koko jutun perusta – salaperäisyyden pelko, häviämisen pelko, kuoleman pelko. Pelko on julmuuden alku, eikä sen vuoksi olekaan ihme, että julmuus ja uskonto ovat kulkeneet käsi kädessä."  Bertrand Russel

keskiviikko 17. maaliskuuta 2010

Anonyymeille muusia

Meidän täytyy pitää tuntokarvamme pörhöllään näiden internettiin tappouhkauksia ja solvauskampanjoita suorittamaan rantautuneiden anonyymijoukkojen suhteen. "Meillä" tarkoitan ihmisiä, joille demokratian elinehto on, että suurilla julistuksilla ilmoitettu ja omilla lainkohdillaan suojeltu itsensäilmaisun vapaus omana itsenään säilyisi ilman, että tarvitsee pelätä vainoamista, pahoinpitelyjä ja murhia.

Anonyymien lymyilijöiden vihakampanjat tarvitsevat vastakampanjoinnin.

Heidät on nypittävä kuin kirput samaan koriin ja osoitettava heille hylly, johon kuuluvat. On käytettävä samoja aseita heitä vastaan, mutta poikkeuksena se, että kampanjoi omalla nimellään. Halvennuksilla ladatut aseet, joita anonyymit kampanjoissaan käyttävät, ovat kuin kranaatit, joiden aikaviive on sen verran pitkä, että ne voi lähettää takaisin.

Muistakaamme, minkä vyöryn katuojien pohjilla ryömineen Hitlerin masinoimat joutoäijät saivat aikanaan alkuunsa aivan mitättömän suuruisella joukolla, mutta sitä suuremmin kipinöivällä juutalaisvihallaan josta kopioituna anonyymit nykyiset vihaihmiset ovat mallinsa hakeneet.

1900-luvun tappava ja yhteiskuntia rapauttava ajanjakso alkoi yhden nukkavierun kaljakuppila-agitaattorin palopuheista katkerasti hävityn ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Tämän "veitikan" sitkeällä, saman asian jankkaamisella aloitettu juutalaisvihamielisyys laajeni vähitellen polttaen lopulta koko Euroopan tuhka- ja raunioläjiksi.

Vankilatuomiot kiihottamisesta ja kapinoinnista laillisia hallituksia vastaan kuuluivat tuohon aikaan agitaattoreiden cv:n ehdottomiksi hommiinpääsy vaatimuksiksi. Kuten on nytkin.

Ian Kershaw kirjoittaa Hitleristä mm. näin: "Hän puki sanoiksi fobiat, ennakkoluulot ja katkeruuden taitavammin kuin kukaan muu. Olennaista ei niinkään ollut, mitä hän sanoi vaan miten hän sen sanoi."

Esimerkiksi historiansa siirtomaaisäntien verisesti lompsivissa saappaissa tallustelevassa Hollannissa Geert Wilders on kohta pääsemässä samaan tulokseen yhden kohteen vihassaan. Pian siellä saavat kannattajat mestarinsa kukitettua kunniakujaa pitkin valtiopäiville, ja jos ei käy kuten Itävallan Jörg Haiderille, tämä liehutukka kiihottaja tovereineen istuu kohta paikoilla joilla ei olla enää valjastettavana vaan valjastajana. Ja orjaruoska alkaa viuhua taas.

Tämän päivän anonyymit, joidenka sisuksien mustia sydämiä viha polttaa, on vielä lukumäärältään pikkiriikkinen, mutta se tarvitsee vain lietson, puhujan ja Johtajan jolla puhalletaan happea pelkoa porisevan muuripadan alla kyteviin liekkeihin.

Suomessamme joku peruslaidallinen anonyymia massaa halaji kalvakkaasta Jussi Halla-Ahosta johtajaansa, mutta ei hänessä "Mestaris"ainesta lopputappiin saakka ole. Välisytyke vain. Muualta tämmöisten, maanosia kattavan vihaliikehdinnän johtajat tulevat. Osastot tarvitsevat tietysti pomonsa ja siihen tämä valju kansalaisemme lienee kelvollinen niin kauaksi aikaa kuin joku katsoo tarpeelliseksi. Tulppien vaihdon aikaan vaihdetaan sitten myös puolan johdot.

Kun vihanpidon, tappouhkausten ja rasismin kohde on rajattu kuten Hitlerkin rajasi oman, juutalaisiin kohdistuneneen kampanjansa, niin mikäpä on veren vuodatusta haluavien toimiessa "Fuhreria kohti" nykyisinkään kuten elämänkerturi ja historioitsija Ian Kershaw asian ytimekkäästi ilmaisee. Vihan tunne pysyy, kohde vain vaihtuu kuin rakkauksiensa kanssa pujottelevalla casanovalla.

Muukalaisia meille kaikille vihata riittää kun niin annetaan aiheeksi ajatella. Minäkään en tunne tämän kotikatuni 50 talon asukkaista kuin muutamat, kaikki muut ovat muukalaisia.

Jos minä olisin vihaihmisiä, olisin otsikoinut tämänkin pikkukirjoitukseni uhkaavasti : "Anonyymeistä muusia!"

Lähden tästä retkelle Joensuuhun, viemään ahkeria maahanmuuttajaopiskelijoita kouluunsa josta he aivan varmasti aikanaan valmistuvat ammattiin ja ovat auttamassa tämän yhteiskunnan "jälleenrakentamisessa" taloudenpidon maailmanlaajuisten terroristien jäljiltä.

maanantai 8. maaliskuuta 2010

Lisää fennowoimaa joulupukilta tv. Kokoomus ja Keskusta sekä Janne Virkkunen

http://www.youtube.com/watch?v=3TLRGlSg4DE&NR=1

Poimintoja; Janne Virkkunen, Helsingin sanomat 7.2.2010: "Vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa moni asia on suomalaisessakin yhteiskunnassa kääntynyt päälaelleen."

"Vielä vuoden 1993 syksyllä tämäkin lehti laski ennen eduskunnan äänestystä, onko ydinvoiman lisärakentamisen kannattajilla enemmistö vai ei. Ei ollut, sillä eduskunta päätti äänin 107-90, ettei ydinvoimaa ole tarpeen rakentaa Suomeen.
Vastustajien joukossa oli nuori kansanedustaja Matti Vanhanen, samoin silloinen pääministeri Esko Aho."

"Nyt kaikki on toisin. Vallassa on samaisen Vanhasen johtama porvarihallitus. Ydinvoiman lisärakentamisen kannalla on eduskunnassa enemmistö. Sen tietäen on keskustalainen työ- ja elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen aloittanut ministeriössään uuden ydinvoimaratkaisun valmistelun."

"Hakijoita on kolme: Teollisuuden voima, Fennovoima ja Fortum. Teollisuuden voiman ja Fennovoiman omistajina on osittain samoja yhtiöitä. Niiden joukossa myös yhtiöitä, joissa valtiolla on vahva omistus."

"Hallituspuolueista kokoomus on ottanut selkeän kannan, jonka mukaan lupa pitäisi antaa kaikille kolmelle voimalalle..."

"Kiinnostus ydinvoiman lisärakentamiseen on suurinta Kiinassa, Venäjällä, Etelä-Koreassa ja Intiassa.  Yhteensä maailmassa valmistaudutaan rakentamaan yli 50 uutta ydinvoimalaa."

"Ilmastonmuutos tarjoaakin monelle ydinvoimaa vastustaneelle poliitikolle helpon tien vaihtaa kantansa kielteisestä myönteiseksi."

"Ennen ydinvoimaa rajusti vastustaneet keskustapuolue ja kristillisdemokraatit  ovat päätöksessä mukana, koska se on osa kunnianhimoista ilmastopoliittista ohjelmaa."

"Jos yksityisellä pääomalla halutaan rakentaa Suomeen uutta ydinvoimaa, miksi hallituksen pitäisi se estää?"

"Jos teollisuus pystyy rahoittamaan hankkeensa ja siihen liittyvän riskin, sen tulisi kaiken järjen mukaan saada se tehdä."

Ja minä, Valto Ensio, pyydän lukemaan vähintään viimeisen Janne Virkkusen, Hesarin päätoimittajan muotoileman kepeän lauseen riskeistä sekä miettimään sitä tykönänne periaatteella että, milloinka yksityinen teollisuus, tai yleensä minkään pörssiyhtiön rahoittama teollisuus tai voittojensa maksimointiin pyrkivä yritys olisi  riskienanalysoinneissaan ottanut huomioon nimenomaan muuta kuin voittojensa maksimoinnin? Millaisissa amerikkalaiskonsulttien laatimissa selvityksissä kerrotaan, kuinka yritykset  maapallon tilanteen stabiloivat kun ilmakehäämme kuohahtava ketjureaktio jonkin tuhansista ydinvoimaloista alkunsa saaneen virheen vuoksi käynnistyy? Kuinka Virkkunen kuvittelee, että seuraajansa sen tuhon tulokset lehteensä kuvailisivat? 

perjantai 5. maaliskuuta 2010

Yksinkertaista arkiajattelua...

...joka minullakin on pyörinyt viime aikoina vihanpidon ja väkivallan liepeillä. Mutta sopineehan tuota miettiä vaikka kovin johdonmukaista se kohdallani ei olisikaan.

Ihmistä kun rutistellaan pienestä pitäen, saattaa hänestä kehkeytyä rutistelija itsestäänkin.

Kärsimys ei jalosta kuin poikkeustapauksissa. Alituinen kiusa tekee ihmisestä katkeran ja ympäristölleen vaarallisen.

Jos kärsimyksen aiheuttaa toinen ihminen, on kärsimyksen kokijan vihankin kohde selvä: Toinen ihminen.

Vihan kohteeksi saattaa silti joutua kuka tahansa. Vaikka se, joka bussissa haisee samalle partavedelle joka kärsivää on kurittanut. Tai nettikiusauksen kautta bloginpitäjä, jonka ajatukset ovat toiset kuin itsellä.

Voi vihapäinen isäntä katkaista kakkosnelosen  lehmänkantturan luiseen ponkkaankin lypsyreissullaan tai potkaista juoksulangassa ikäväänsä louskuttavaa koiraa. Tai joku voi kerroskolhoosiasuntonsa ahdistuksessa tökkiä lemmikkirottansa sukkapuikolla sokeaksi tai kaataa marsun päälle kuumaa kahvia, mutta ilmeisesti suurin hekumanhuippu, jonka väkivallan mielihalun vallassa olija saa, on lajikumppanin mukiloiminen henkihieveriin. Mieluummin kuitenkin niin, ettei toisesta ole fyysistä vastusta.

Vihanpidon kohde voi vaihtua iän myötä, tai kun kuolleille kostaminen osoittautuu turhauttavaksi.

Jos väkivaltainen isä on polttanut mahorkkaa piipussaan, ajeluttanut perhettään ikivanhalla Mossen- tai Ladanrämällä niin mahdollisesti pieksetty poika vihaa venäläisiä sielunsa syvyydestä. Tai että moitetta kiitoksen sijaan jakavan äidin soo-soo-sormea heiluttava, korujen peittämä ranne on lahosuojattu Chanell Vitosella, niin nalkutuksesta suivaantunut nuori lähtee reppumatkalle Grasseen puukottamaan parfymoituja vastaantulijoita. Viha laajenee täten kokonaisia kansakuntia kohtaan käsittäväksi.

Annapa tällaiselle valtakunnan avaimet ja ydinasesalkku koodeineen.

Yksinkertaistuksia, juu, mutta niin ovat vihan syytkin useimmiten yksinkertaisia. Ei tarvitse kuin lukea muutaman hirmuhallitsijan elämänkerran niin huomaa, kuinka tavanomaisesti kiusattuja ja lapsina kaltoinkohdeltuja useimmat heistä ovat olleet.

Ei Freud pöljiä puhellut.

Vaikeaksi tavallisen ihmisen käsittää tätä mielenprosessia tekevät ne, joiden työnä on tikulla kaivella selviä asioita ja laittaa ne yleisön nähtäville lähdeteoksineen. Saahan sillä tavalla apurahoja ja uusia tiedekuntia perustetuiksi, mutta nyrkinheiluttajaan sillä ei muuta kautta tehoa saavuteta kuin kirjoittamalla puolivuosittain monistettava resepti mielialalääkkeille.

Psyykenkyntäjät ovat yhtä kaukana potilaistaan kuin on lakkautettujen mielisairaaloiden arkistoissa kilometrien mittaiset potilaskansiorivistöt.

Jotkut virtahepoja olohuoneisiin taluttavat onnistuvat hetkeksi rahastamaan tälläkin saralla. Puhuvat empatiaa sädehtien televisioiduissa ja valmiiksi taputetuissa tv-ohjelmissa, mutta tupaan saranapuolelta uitetun virtahevon painava perse keikauttaa kohta kuitenkin kirjahyllyn parkettilattialle, ja taas on tappelu pystyssä kun jäi sekin mielen opaskirja sinne Voi Hyvin-lehtien, alibien ja perhepotrettien alle.

Jotta väkivallantekijään voitaisiin vaikuttaa suoraan, hänen tulisi itse itsensä ymmärtää ja katsoa sinne peilinkin taakse. Kun hän seuraavan vihanpuuskan valtaan joutuu, niin sillä sadasosasekunnilla hänen olisi muututtava itsensä tutkijaksi. Hänen pitäisi osata siinä silmänräpäyksessä kysäistä siltä hemmolta nahkansa sisässä, että miltäpä nyt oikeasti tuntuu, miksi olet vihainen, mikä vihasi nostattaa, onko vaikeuksia luopua lyömisestä kun kerta nyrkkisi olet vauhtiin laittanut?

Näitä kriminaalipsykologiakin kyselee sitten jos nyrkkisi ehtii mennä perille saakka. Silloin se vain on jo myöhäistä.
Valokuvat ovat omasta pihasta, jossa lunta riittää. Sitä veistellessä voi purkaa agressioitaan ja kun nämä tilapäistaideteokset kevään edistymisen myötä häipyvät, voi miettiä muotoilustaan saamaansa mielihyvää, mutta samalla myös kaiken katoavaisuutta.

Hangen muotoilu ei satuttane ketään, sillä niin monen ohitserientävän kasvoille kohoaa hymynväre katsellessaan lumipenkkoja, joille olen suhteellisen pienellä vaivalla luonut uuden ilmeen jonkun toisen taas kirotessa omalla pihallaan katkerasti, että eikö tämä saatanan lumentulo jo lakkaa.

tiistai 2. maaliskuuta 2010

Ketkä pitäisi tappaa...

...että maailma välttyisi tulevaisuuden historiastaan tai säästyisi sitä jälkikäteen analysoimaan tai analysoimasta?
Uutiset kertovat, että Suomenkin nettilohkolle on rantautunut vihasivusto, jossa luetellaan toimijoita, joiden päiviltä päästäminen olisi tarpeellista heidän maanpetoksellisen työskentelynsä vuoksi.

Vihasivuston mukaan Suomessa näitä tuholaisia olisivat presidentti Tarja Halonen, pääministeri Matti Vanhanen, Eurooppa- ja maahanmuuttoministeri Asrtid Thors ja sisäministeriön kansliapäällikkä Ritva Viljanen.

Ja kun pää murhille olisi saatu arvovaltaisten tapettavien avulla auki, voitaisiin siirtyä loisien murhaamiseen.

Listalla seuraavina olisivat maahanmuuttajien integroimisessa avustavat virkailijat, avustustyöntekijät ja muuten vain kaikille kanssakulkijoille ystävälliset myötäeläjät sekä heidän puolestaan kätensä ylös nostaneet.

Anonyymit Globaalit Rasistit  töö-yy Suomen haaran kommendantti, perheellinen ja töitätekevä hellä isihahmo, mutta joka ei halua nimeään julkisuuteen, kirjoittaa, että maahanmuuttajille ja heidän tukihenkilöilleen voisi sattua sopivasti onnettomuuksia, satunnaisia väkivallantekoja hämärillä kujilla ja putoamisia portaikkoihin. Malli on haettu Kambodzasta. Siellähän tällainen toiminta on pääministeri Hun Senin armollisella myötävaikutuksella ja "demokratiaan" kuuluvana osasena hallitsemisen automaattisena funktiona Pol Potin haamun nyökytellessä viidakon laidasta hyväksyvästi.

Työkseen vihaavien anonyymien aivoissa kristallisoitunut toimintamalli toisi kujillemme kristalliyöt vuoden kaikille vuorokausille.

Huikaisevat ovat näkymät lumisilta katoiltamme suuresti kunnioittamamme Amerikan suuntaan josta tämän vihasivuston alkuperäinen konsepti on kopioitunut Eurooppaan. Hakaristiheput nyökkäävät hyväksyvästi myös Hollannin Geerd Wildersin suuntaan joka rasvaa koneistoa omalla Euroopan lohkollaan samalla kun hänen omat pikkupikkunatsinsa pitävät sopivasti fasismin liettä kuumana, vaikka taannoisen Dresdenin tapaisia takaiskuja heidän esiinmarssinsa tielle välillä sattuukin.

Antifasistit ovat hiljaa vaikka heidänkin kokoamalleen tappolistalle olisi jo käyttöä.

Odotetan vain kiltisti käykö kuin Hitlerin murhayritysten kanssa, että pääjehun eteen kaatuva tamminen pöytä pelastaa yhä uudestaan pääperkeleen eliminoimisen.

Syynä nettiterroristien eliminoimisen suhteen on tietenkin se, että anonyymiä on vaikea viedä Haagiin ja hirttää. Ylen vaikeaa se on Sarajevonkaan murhien syyllisille löysällä nahkalla verhottua lihaa ja luuta antaneen Radovan Karazicin tapauksessa.

Toisaalta pelastus voi ollakin se, että tämä vihanpito tapahtuu netissä. Kuka nettinössykkä nyt tuonne tuuleen ja tuiskuun viitsii lähteä ketään tappamaa kun voi istua lämpimässä kömmänässään ja vain kuvitella kaiken?

Siellä, kellarien uumenissa nettihampurilaistikkupottuPattery-anonyymin läskivartinen käsi naputtelee viestejä vihasivuille samalla kun toinen ampuu maahanmuuttajia, presidenttejä, ministereitä ja muuten vain virkeinä ruudulla vilahtelevia hahmoja niin että savu pelikonsolin kotelon takaa nousee.

torstai 25. helmikuuta 2010

Liikaa rahaa...

...eli raakaa lihaa!

Siis ei se olekaan geeniperimämme joka nyrkin laittaa heilahtamaan. Viittaan edelliseen kirjoitukseeni jossa olin samaa mieltä englantilaisen Duttonin kanssa, että sisäsiittoinen kansamme on haurastunut perimältään jo kuin ydinvoimaloiden käytetty uraani, joka vielä säteilee vaikka köyhtynyttä jätettä onkin.

Luin vastakommentteja sieltä ja täältä ja vakuuttavastihan kotimaiset kirjansa lukeneet haasteeseen vastasivat ritistellen antropologi Edwart Duttonin mielipiteineen lattianrakoon kuin russakan. Mitäpäs se vierasmaalainen ukko suomalaisista tietäisikään. Sillä kun ei ollut yhtään linkkiäkään laittaa juttuun mistä hänen tietolähteitään olisi käynyt tarkistelemaan. Mitä nyt vähän huitaisi historiantutkija Anthony Uptoniin ja psykologi Edward Milleriin. Jälkimmäiseen varmaankin siksi, koska tällä on niin hyvä etunimi.

Mutta onkos sillä väliä, mikä syyksi laitetaan yhteiskunnassa kylkiluita katkovien nyrkkien taustatekijöiksi? Ei itse yksilö, se karvaisen käsivartensa vauhtiin saanut lähde kuitenkaan hoitoon vaikka tietäisi kontrollin olevan paikallaan kun omat aivot eivät riitä hillihtimien paineluun.

Eilenillallakin joku ihan tuossa naapurikankaalla heilui pyssyn kanssa niin että poliiseja parveili kaupungilla kuin Harlin olisi elokuvaa ollut tekemässä. Luin netistä, että parhaillaankin Joensuun Rantakylässä poliisi piirittää aseen kanssa heilujaa ja Suonenjoella viikon alussa pamautti eräs tyyppi talonsakin poistuessaan täältä elävien kirjoista. Sain tietää, että samaisella hepulla on ollut väkivaltaisen käyttäytymisen geeni liipaisinsormessaan koko ikänsä.  Olipa isänsäkin kanssa parikymmentä vuotta sitten haulikon avulla selvitellyt välejään.

Melkein jok’ikinen päivä jossakin nyrkitetään, ammutaan, puukotetaan, itsemurhataan. Tätäkö ne vastaväittäjät väheksyvät ja kääntävät päitä verisammioista pois päin kun joku yrittää ehdotella vaihtoehtoja väkivallan syille?

Jostakinhan sen on johduttava vaikka hyvinvointivaltiossa asutaankin ja töihin ajetaan autoilla kolmen kilometrin matka.

Sama se, onko rahaa tarpeeksi vai pitenevätkö leipäjonot, suomalainen mies voi pahoin ja potkii, nyrkittää, puukottaa ja ampuu joka tapauksessa. Naisiinkin väkivalta on jo jonkin verran siirtynyt, mutta edelleen vähäisessä määrin.

Toki suomalainen mies haluaisi, että nainenkin tarttuisi aseeseen hanakammin. Olisihan sen kanssa mukavampi tapella jytistellä kun olisi edes vähän vastusta.

Laitetaan siis emoihmisetkin armeijan harmaisiin. Siellä ei ainakaan mitään lällärijuttuja koskaan ole opetettu kuin rekvisiitaksi. Murhaamiseen tähtäävää toimintaa kaikki tyynni ja kun tositoimiin ryhdytään niin samanlaista punaista sieltä kurkunviillosta lähtee olipa sukupuoli kumpi hyvänsä.

Yksi vaihtoehto tietenkin olisi, että lopetetaan suomalaisten miesten tekeminen.

maanantai 22. helmikuuta 2010

Maa ilman napaa

Oma napa lähinnä. Ja vain toista voi turpaan lyödä.

Sunnuntain (21.2.) Hesarissa pohtii toisen maan kansalainen, Suomessa asuva antropologi Edward Dutton suomalaisen ihmisen geeniperimästä ja kulttuurista johtuvaa väkivaltaisuutta.

Kauempaa tuleva näkee paremmin ja uskaltaa sanoakin kuinka asia on. Muuten saa selkäänsä kuin Sofi Oksanen joka aukaisi suunsa samasta aiheesta Tanskan vierailullaan.

Tämän kulttuurin sisällä, sen ytimessä kasvaneena ja eläneenä allekirjoitan Duttonin väittämät ja Sofi Oksasen mielipiteen. Suomalainen ei puhu eikä pussaa ja jos pussaa, on homo, pehmoisiksi kategorioitu tai hulluna päissään. Ja pussaamisensa jälkeen katuu jokatapauksessa.

Antropologi Edward Duttonilla on myös ehdotuksia joilla yhteiskunta voisi vähentää väkivaltaisen geeniperimämme aiheuttamia pahoinpitelyjen, murhien ja itsemurhien määriä. Yksi ehdotuksista koskee terveydenhullon piirissä toteutettua, riskiryhmien konrollointia säännöllisillä lääkärissä käymisillä.

Tällä kohden kyllä tulee stoppi. Ensinnäkin kokoomuspolitiikka on viemässä terveydenhuoltojärjestelmän ja hyvinvointivaltion sellaiseen saneeraukseen, ettei rahattomalla sen piiriin pääsemiseksi ole mitään mahdollisuutta. Toisekseen särkyneiden synapsiensa vuoksi nyrkkeihinsä turvautujaa ei hevillä lääkäriin saada kun ei se mene muutenkaan ennen kuin pää kainalossa, tai sitten eläkkeelle päästessään jolloin kivut ovat jo niin sietämättömiä (ja viimeinkin on aikaa) ettei ilman kipulääkkeitä saa öitään nukutuksi.

Suomalaisen ristiriitaisuus tulee hyvin esille siinä, kun toisaalta pitää olla karski, mitään pelkäämätön uhoaja, mutta toisaalta sitten kadutaan syvästi humalapieksämisiä, mutta suin surminkaan väkivaltaisen käyttäytymisen syistä ei ulkopuolinen saa diagnoosia tehdä. Ja jos suomalaisella ei ole purkautumistietä puukolla toista pistämisen kautta, hän heiluu kohta narunjatkeena kotitalonsa räystäässä.

"Perkele, minun piätä et tule kopeloemaan!"

Duttonin kolumnin viimeisessä kappaleessa sanotaan: " Lontoolaisen Legatum-instituutin viime syksynä julkistaman vertailututkimuksen mukaan Suomi on maailman hyvinvoivin maa. Suomalaiset jättävät kuitenkin yksinäiset oman onnensa nojaan olettaen, että nämä haluavatkin olla yksin. ..."

Tässä mietin, että kuka yksinäiset omaan rauhaansa jättää? Toiset yksinäiset vai ne, jotka omassa elämässään eivät yksinäisyyttä pode? Vai jättääkö yhteiskunta heidät kontrollinsa ulkopuolelle?

Luin muualta yksinäisten itsensä kirjoittamia juttuja ja kommentteja niihin. Niissä minljoonan yksinäisen puolesta puhujat olivat ensisijaisesti huolissaan yksinäisen ihmisen toimeentulosta, koska hän joutuu maksamaan kaiken yksin kalliiksi järjestelmäksi auttamattoman pitkälle muovatussa markkinatalousyhteiskunnassamme.

Vastakkainasettelukin oli heti selvä: Lapsiperheidenkin sosiaaliturvan maksamiseen osallistuvat, veroprosenteiltaan kärkiryhmiin kuuluvat yksinäiset ja sosiaali- ja muita yhteiskunnan tukia nauttivat perheelliset.

Katkeruus paistaa hyvin monen yksinäisen veronmaksajan mielipiteissä.

En ihmettele yhtään. Vituttaa se maksaa jos rahalle ei tunne itse saavansa vastinetta. Se on kuin sähkölasku josta todellisen kulutuksen lisäksi maksat yli puolet itse "aineesta" maksamastasi summasta etkä tiedä, mihin persijeen se menee. Luet kuitenkin sähköyhtiöiden pösrssitiedotteesta, että 40 miljardia tuli taas tehtyä voittoa.

Mutta entä itse se miljoonan yksineläjän yksinäisyys? Se, johon ei ole hintalappua liimattu? Mitä sille kuuluu? Montako tuhatta itsemurhakandinaattia tänäkin vuonna heidän joukoissaan hampaitaan kiristelee? Keitä he suunnittelevat pahoinpitelevänsä tai joukkosurmaavansa ennen itsensä tuhoamista kun ei ole niitä akkaa  ja kakaroita pirtissä joita mäiskiä?

Siitä ei oikein kunnon puheenvuoroa ole tainnut näkyä. Vai onko se niin, että yksinäisyyskin käy siedettäväksi jos tyynynä on rahasäkki ja peittona Visakortti?

(Valokuvani pakkasrastaasta yllä on julkaistu myös sanomalehti Kalevassa 21.2)

perjantai 12. helmikuuta 2010

Dresden, "Teurastamo 5"

13 helmikuuta 1945 Dresdenissä tuprauteltiin liittoutuneiden palopommeilla naisia, lapsia ja vanhuksia muutamien nostomiesten ja kodinturvajoukkoihin kuuluneiden nuorukaisten kanssa tuhkana tuuleen. Siellä paloi soihtuina rakennusten ja muun materiaalin kanssa arviolta 30 000 ihmistä, luultavasti enemmänkin. Tämä tapahtui kertapaistamisella kuin Hirosimassa atomipommilla vajaa puoli vuotta myöhemmin.

Natsiaate ei roihunnut niissä liekeissä loppuun. Sen perkeleen juurista versoaa jättiputken tavoin uutta fasisminjauhajaa alati.

Tänäkin vuonna Dresdeniin odotetaan tuhansia uusnatseja keräämään kannatusta kuin Hitler omalle propagandalleen alttiita tyhjäpäitä puoluepäiville Munchenissa 1920-30 -luvuilla. Nämä uusfasismin äpärät ovat vuosivuodelta hivuttamalla saamassa omaksi muistopäiväksensä tuon Dresdenin 65 vuoden takaisen hirveyksien keskiviikon. Turhaan siellä pommituksista elossa selvinneet huiskivat, hus pois siat, sillä demokratian porsaanreiät mahdollistavat hirviöidenkin lapsille mielenilmaisupäivänsä kunhan etukäteen lupalaput muistavat täytellä.

Toivoton on ihmislaji.

perjantai 5. helmikuuta 2010

Viimeinen kerta


Sydämen kyllyydestä suu puhuu, sanovat jumalia pelkääväiset.

Seksi on aina in ja sitä on nisäkkäillä mieltä myöten kaikki solukot täynnä.

Neitsyyden- ja poikuutensa menetyskerran muistaa miltei jokainen.

Viimeinen akti ei ehkä ole edes muistamisen arvoinen. Ja voi olla, että se on päätepysäkki koko elämälle eikä sen jälkeen enää muistella mitään. Muutenkin tämän toiminnon ääreen olisi sopiva paikka kuolla; siihen kuukahti mistä lähti.

Ekan ja vikan välillä olleita akteja on tuhat ja sata ja kumppaneitakin joillakin samanverran, niin mitäpä niitä mielessään pitämään.

Tiedän kyllä ihmisiä, jotka ovat pitäneet kirjaa seksikumppaneistaan ja siinä ohessa myös ruksanneet salakielisen x:n panokertojenkin kohdalle. Kelloaikojakin eräs laitteli allakkaansa, että muistaisi, kenen kanssa siellä ja kenen toisen kanssa tuolla nussiskeli ettei kuiskaisi väärän neitin korvaan ihanasta viime kerrasta keikkuvassa veneessä Väinölänniemellä.

Itsellänikin on mustakantinen muistivihko muiden päiväkirjojen lisäksi kiihkeimmiltä elämäni ajoilta yksistään edellämainittuja asioita varten. Se on melkein täysi. Olen laittanut siihen nimiä, paikkoja ja aikoja. Pyllyn kokoja ja sukkahousujen repeämisiä. Vitutuksen tunteita ja onnellisen nyyhkäisyjä. Tarina siitäkin löytyy, kuinka on Rovaniemen Viirinkankaan hautausmaa-aidan vieressä tussu ja kalunvarsi pyyhitty Tupsun ravintolasta taskuihin tungettuihin, punaisiin serveteihin. "2.6.1981 klo 13.30 ... kierrettiin tahmaiset servetit sitten viiriksi männyntaimen latvaan kun Viirinkankaalla kerta naitiin. Toinen osoittaa Muonioon päin ja toinen Kuopioon", lukee loppukaneettina kuin vihjeenä toistensa kimpussa könynneiden kotipaikoista.

Minä olin jo tuolloin naimisissa omalla tahollani, mutta  se ei tahtia haitannut kerta reissunpäällä oltiin.

Kaduttaako asiat joita olen elämässäni tehnyt tällä saralla kun lueskelen päiväkirjojani ja tekemisiäni?

Vastaanpahan vaikka vanhalla hokemalla: "Kaikkea muuta ihminen katuu, mutta ei nuorena naimistaan".

Tuo sananruilautus tarkoittanee nuorena naimisiinmenoa, mutta kun olen sekä avioitunut, että nainut nuoresta pitäen, niin se käy tähän ihan hyvin.

Ei lystinpitoni ilman "sen minkä taakseen jättää, sen eestään löytää" -sananlaskun toteutumista ole kaikistellen mennyt. Kaikesta laskut ovat ajallaan langenneet. Tai "rangaistukset" jos joku sellainen haluaa pitkää nenää näyttää, joka on junan tavoin elämässään edennyt koukkimatta valituilta raiteilta.

"Kaunis on luoksesi kaipuu, raskas vaik´ joskus se on..."

Muistelen silloin tällöin ja terapiamielessä ensimmäistä vaimoani. Häntä, jota sairaudet rankaisivat vaikka ei pahaa elämässään kenellekään ole tehnyt. Näkyviinkin näitä "muisteluksenpätkiä" joskus sutaisen, etteivät jälkeläiseni tarvitse tehdä "herlineitä" kun olen kuollut ja tuhkani on Unimäen koivikkoon ripoteltu.

Terapiamielessä kirjoitan  siksi, että toisinaan syyllistän itseäni hänen sairastumisestaan. Ikään kuin minun uskottomuuteni, alkoholinkäyttöni, tansseissa purjaamiseni ja jatkuva levotonna kaikkialle mielivä kulkijanviettini olisivat syyllisiä hänen mielisairautensa puhkeamiseen.

Osasyy varmasti silläkin. Ei minun kanssani ole helppoa ollut elää. Eikä ole nykyiselläkään vaimolla vaikka nuoruuden "harrastukset" ovat takana päin.

Ensimmäinen vaimoni oli jo syntymässä saamansa aivovamman vuoksi epileptikko. Siihen aikaan sanottiin vielä rumasti kaatumatautinen, ja päälle lätkäistiin, että pahojen henkien riivaama. Avioliittokelvotonkin epileptikko oli vielä vuoteen 1970 saakka, mutta kun hän oli täysi-ikäinen ja aloimme seurustella, oli tieto ja lääketiede edistynyt jo niin paljon, että naimisiinkin sai mennä ilman poikkeuslupaa.

Muistan, että silti vuonna 1978 KYKS:n neurologian osaston kautta tuli kutsu psykiatrin haastatteluun naimisiinmenoaikeisiimme viitaten. Ben Fuhrmanin oloinen nuori mies kyseli lempeästi, että arvelemmeko jaksavamme epilepsian kanssa yhdessä elämäämme taivaltaa. Minulta erityisesti hän kyseli taustoistani ja ajatuksistani elämän suhteen. Sanoi, sen muistan, että epilepsia vaatii rauhalliset ja vakaat olot. Kriisejä tulee välttää, yritä olla hyvä, huomioonottava ja hellä aviomies. "Voimia teille molemmille, ja onnea", se vielä hämyisän huoneensa uksen kynnyksellä meitä käsistä puristellen toivotteli.

Enkä minä tietenkään ottanut hyvistä neuvoista vaarin. Remusin kuten kurja luontoni vaati. Muutimme alati osoitteesta toiseen ja paikkakunnalta toiselle. Lapsiakin syntyi.

Elimme ehkä kuitenkin jonkinlaista elämää. Oli töitäkin ja harrastuksia näytelmien ja kirjoittamisten kanssa. Vaimo piirsi ja maalasi tauluja, opiskeli ja oli lahjakas ryhtymään moneen.

Kunnes sitten Tampere kaatui kaikkinensa päällemme. Tai niin ainakin tuntui ja sieltä oli lähdettävä jälleen liikkeelle kun vaimon sairaus paheni.

Kaaoksensilmään jouduttiin sitten Iisalmesta käsin. Psykoosit eivät enää pysyneet aivoissa ja hetken tyrskähdyksinä vaan alkoivat näkyä, kuulua ja tuntua.

Kun ajoin Kuopioon ensimmäiselle mielisairaalareissulle, vaimo sanoi syntymäkotikuntansa kohdalla, Lapinlahdella, että nyt nousee tie taivaaseen.

Nuorin tytär itki takapenkillä ja vanhempi katseli märin silmin ohitse vilistävää kesäistä maisemaa.

Kun nämä asiat tulivat käsittelyyn, en entisenkään vertaa jaksanut yksin. Tuli syli jos toinenkin jossa kävin. Nain ja itkin. Join ja itkin.

En voi kaikkea tässä ja nyt kertoa, lukekaa rivienkin välit. Ja olenhan aiemminkin asialle kirjoittamalla yrittänyt.

Viimeisestä rakastelusta ensimmäisen vaimoni kanssa vain aioin kertoa. Mutta tiedän, että koko se elämä olisi kertomisen arvoinen. Heikoimmistakin eväistä elokuvia tehdään. Vähemmistäkin tragedioista novelleja laaditaan. Jotkut kyllä kieltävät tämmöisistä puhumasta. Sanovat, ole vaiti sinä kurja menneisyydentonkija.

Hän tuli sairaalasta lomalle. Oltiin mökillä kahdestaan, tyttäret olivat mummon luona Siilinjärvellä. Hän käveleksii hermostuneen harmaana pihamaalla, käy saunalla, kurkistaa kaivoonkin kuin etsien jotain. Lähtee kävelemään mitään puhumatta vanhalle maantielle. Menen perässä. Huomaan, että hän sai epileptisen poissaolokohtauksen joten käännyttelen hänet varovasti takaisin mökin pihaan, talutan tupaan ja laitan pitkäkseen puiselle sohvalle. Hän nukahtaa. Nukkuu tunnin, puolitoista. Olen keittänyt kahvit ja juomme sitä vaiteliaina. Ehdotan sitten, että lähdetään keräämään puolukoita Unilammelta.

Otan haulikontorrakon selkääni keikkumaan koska vielä metsästelin silloin, kun mieleen sattui juolahtamaan.

Taivalletaan hitaasti lämpimässä, iltapäivän syyssäässä. Yritän kertoilla isän kanssa kokemiani metsästysreissujen tapahtumia istahtaessamme vähän väliä johonkin mättäikölle lepäämään. Katselen hänen kasvojaan. Kimmoisuus on hävinnyt, mielialalääkkeiden vaikututus alkaa jo näkyä ihon harmautena, poskien roikkumisena ja silmänliikkeiden hitautena. Liikkeellelähtökin on vaivalloista ja melkein vain käskystä tapahtuvaa. Entinen pikamatkojen pinkoja ja satasten aitojen TUL:n mitalisti käy liikkeelle hitaasti kuin vanhus.

Poimimme kuitenkin sankolliset täyteen Unilammen lähellä olevalta, vielä hakkaamattomalta mäntykankaalta. Samalta, josta monena muunakin syksynä olimme yhdessä marjoja käyneet keräämässä.

Poismenomatka käy vielä hitaammin kuin tullessa. On tukalan lämmintä. Erään tutun kuusikkomäen rintuuksessa laitamme takkiemme päälle pitkäkseen.  Siinä ovat pyyt pitäneet rypypaikkaansa niin kauan kuin minä muistan ja samaiselta mäenkumpareelta isä ampui kerran Hakin haukkuun komean ukkometson.

Otan hänet kainalooni. Silitän poskesta, hiuksista, kaulalta. Suudellaan. Hänen huulensa ovat omituisen kuivat ja henki haisee happamelle. Silitän sitten alempaa, pyöräyttelen rintoja ohuen paidan lävitse kuten olen niin monet vuodet tehnyt. Aukaisen sinisten housujen vetoketjun ja tottuneesti alamme touhuta kuin aina ennenkin. Kanervikko tuoksuu, jokunen itikka sinnittelee korvanjuuressa ja töyhtötiainen käy hyppimässä kasvojentasalla alimmilla kuusenoksilla.

Se kerta on kuitenkin erilainen. Se on elämäni surullisin rakastelu. Itken sen päätyttyä pää kenervikossa niin katkerasti, etten eläissäni ole itkenyt. Tiedän siinä, että se oli viimeinen kerta nuoruudenrakastettuni, neljäntoista vuoden kumppanin ja lastemme äidin kanssa. Sanon hyvästit sille sylille, josta minua aikanaan kehotettiin pitämään hyvä huoli ettei kukaan vahingoittuisi, että ihminen jaksasisi.

Viimeisen vierailun jälkeen vien hänet takaisin Harjamäkeen josta hän sitten muutaman viikon päästä pääsee avihoitopotilaaksi muuttaen omaan asuntoon Kuopioon. Aikanaan sitten tulee tuolla lomalla vireillepanemamme ero voimaan, lapset jäävät minun huostaani ja.... elämä vain sitten on mennyt kuten on mennyt.

http://www.youtube.com/watch?v=3F4yOHzN75Y&feature=related

torstai 4. helmikuuta 2010

Miksi kirjoitan?

Tekisi mieleni kirjoittaa rumasti: "Vitustako minä sen tiijän!", vuan en kehtoo. Joku saattaisi loukkaantua. Tai olisiko sillä yhtään mitään väliä? Useampi kynänpyörittäjä tätä kyselee eikä välttävää vastausta sisältä eikä ulkoa ole löytänyt. Taitavammatkin kuin minä, ovat kysymyksen kimpussa tuskailleet, menneet hirteen jopa.
Jotkut meistä nyt vain kirjoittavat. Se on jotain semmoista, jota ei ymmärrä itsekään. Ja sitten, kun sitä kysyy itseltään, niin tekee mieli kysyä sekin ääneen. Kirjoittaa sitten kysymyksen vaikka kusemalla hankeen.

Vastausta tälle kysymykselle ei ole. Se on psykologista höpinää kirjoittamisen syiden kartoittaminen. Itseään lohduttaakseen voi minkä tahansa syyn keksiä, kuten juomiselle.

Kaikki oikeatkin kirjailijat pohtivat joskus kirjoittamisensa motiiveja. Olen lukenut paljon näitä pohdintoja. Useimmat heistä, ennemmin tai myöhemmin, huokaavat raskaasti ja löpsäyttävät veltostuneista hyppysistään kynänsä kuloruohoon jalkojensa juuressa lausuen alistuneena: "Niin turhaa, niin turhaa..." Eivät kirjoita edes testamenttiinsa allekirjoitusta kun ovat niin kyrpiytyneitä elämäntyönsä tuloksiin. Saarikosket ovat asia erikseen, ja muut narsistihaavikot. He kirjoittavat nimeään vielä senkin jälkeen kun huokunsa on loppunut.

Tykkäsin minäkin jo lapsena kirjaimista, sanoista, lauseista. Muiden kirjoittamat olivat niin kauniita ja kirjojen kirjaimet puoleensavetäviä, mutta omat harakanvarpaita, niljakasta sammakonkutua ja pilkankohdetta opettajien silmissä. Nakkasin silloin kynäni menemään räkäisten mielessäni uhmakkaasti vihkoni sivuille; en kirjoita koskaan, en mitään, en milloinkaan.

Mutta kun on elämä vestänyt koloille joka puolelta, on ollut pakko tarttua kynään aina uudestaan ja uudestaan. Terapiakirjoittamiseksi sanovat. Halveeraavat samat, jotka harakanvarpaitani arvostelivat vaikka ovat jo kuolleita he.

Enhän kynälläni mitään aikaan ole saanut siihen verrattuna mitä oikeat kirjailijat ja muut, jotka leipänsäkin tästä toimesta ovat saaneet.

Minä vain tolskaan. Ihan vittuillakseni itselleni kirjoitan.

En muille halua vittuilla. Vaikka joskus ne luulevat niin. Tai ehkä minä joskus haluankin sanoa kirosanan niin kuin se on, mutta mitä vaikutusta sillä on? Foorumit, joissa nykyisin sanansa voi sanoa, mulisevat joskus kuin tavaratalojen rullaportaat jonne joku mulkku kaataa koko ajan perunoita multineen päivineen.

Kukapa minun vittuiluistani edes kovasti kolhiintuisi. Hah. Painoarvoahan ei mitättömyyksien sananvapaudenkäytöllä minkään valtakunnan areenoilla ole olemassa. Sen takaa se, että meitä mitättömyyksiä kalistelee virtuaalikahvoissa kiinni miljoonia, kymmeniä miljoonia, satoja miljoonia. Mehän elämme ympäripyöreässä maailmassa, pyörimme täällä ilman päätä tai häntää ja vain kuvittelemme luovamme jotain. Valtaapitävät hykertelevät käsiään puuttumatta itse keskusteluun koskaan. Nyt on rahvas saatu aisoihin. Siellä ne molskaavat toistensa kanssa kun sinä aikana me...kjeh kjeh kjeh... käymme nuolemassa hillopurkitkin niiden varastoista.

Ja missä ovatkaan nettikirjoituksesi huomenna?

Waltarin, Vonnegutin, Kunderan, Päätalon, Paasilinnan ja Salaman löydät vielä hyllystäsi, mutta katsopa, näkyykö jonkun blogistin tekstejä siellä? Jaksatko kaivaa koneeltasi jonkun kirjoituksen, jonka muistelet lukeneesi viime vuonna, äh oliko se kolme vuotta sitten.., ei, se oli eilen...

Hah hah. Olemme mitättömyyksiä mitättömyyksien meressä. Nyt se olisi ihmisen viimeinkin hyvä tajuta.

Tämä meri on niin täynnä kalastajia, että kalat ovat aikaa sitten siirtyneet kuivalle maalle.

Kiina, tuo jolla kirjoitettua historiaa on enemmän kuin millään muulla valtakunnalla maailmassa, pelkää, että internetin myötä valta vaihtuu ja tavallinen kansa muuttuu hallitsemattomaksi yksilökulttuurin edustajaksi jossa aivojenhuuhtelu valtaeliitin toimesta on mahdotonta.

Kiinalainen nettisensuuri on naurettavaa.

Kiinan kommunistisen johdon tulisi antaa kansalaisilleen ilmaiset vehkeet, että imeväisestä saakka he pääsisivät tänne virtuaalihumpuukiin.

Ottaisivat mallia meistä, vapaiden demokratoiden edustajista. Näkeehän sen täällä länsimaissa, kuinka kansan ja kansalaisten yksilöllisyydelle on käynyt. Kaikki ovat yhtä harmaata, muovattavaa massaa joka vain luulee olevansa yksilö kukanenkin oman tietokoneruutunsa haljussa valossa 24h.

Vaikka musta on mun puku
sovelias kaikkeen käyttöön,
silti miettii koko suku
riittääkö se korpin näyttöön.
(Jukka Parkkinen, Korppi ja sen kumppanit)

torstai 28. tammikuuta 2010

Miehitetty mieli


Mieleni on miehitetty, kuten otsikkonikin väittää.  Tämä on mielleyhtymä Erno Paasilinnan satiiriin kirjailijan miehitetystä rintakehästä.

Ei tarvitse olla kirjailija tunteakseen, että rintakehä on miehitetty. Tarvitsee olla vain ihminen arjessa.

Katsokaa kuvassa olevan tytön, 17 vuotta, ilmettä omakotitaloni lumisella pihamaalla. Luuletteko, etteikö hänen mielensä ja nuori povensa ole miehitetty kuten kotimaansakin jossa ainoa sana, jota totella täytyy on Kalashnikovin lausuma?

Tämä olkoon lähtökohta minunkin tuntemukselleni täällä roudan kouriman maan tasalla. Täällä, josta ei kuka tahansa nouse helletuulien nostattamina unelmien ostosparatiiseihin, joita mainosmiesten tussikynät, kuin Kalle Päätalon sonninsuorot, paksuina tilaajiensa esitteisiin laadiskelevat.

Päätalosta tulee sekin mieleeni, että mainosmiehille täytyisi laittaa jääpuras persieen sillä niin ne ovat tilaajiensa maksamia tai kuin huorat sutenööriensä armoilla. Rahahan se on, jonka armoilla nekin ovat. Omiaan ovat esittävinään vain virtuaalitodellisuudessa koska lumeteollisuus on heidänkin mielensä osake-enemmistön itselleen hankkinut jo aikapäiviä sitten, isältä perillisille sen aamiaismurojen mukana hivuttanut. Oikeasti näitä henkilöitä ei edes ole olemassa, ne ovat vain tussikyniensä varjoja piirustuspöydillä, nimimerkkejä harhailemassa ja etsimässä kiinnekohtia paikoista, joihin ei ankkuri pohjaan yllä. Tämän mielipiteeni perustan sen saastan tarjoamille mielikuville joita saan postilaatikostani roska-astiaan päivittäin suoraan kääntää.

Mutta omaan olotilaani palatakseni en kaikistellen enää ymmärrä, miksi minunkin täytyy täällä edelleen kärvistellä? Kuin Henning Mankellin "Rauhaton mies" kirjan Kurt Wallanderille, minullekin tulee aika-ajoin pysähtynyt hetki jolloin mietin, mitä olinkaan tekemässä, mihin menossa, onko nyt maanantai vai eletäänkö jo keskiviikkoa ensi kesänä?

Kun yritän keskustella itseni kanssa maailmasta, johon kuuluvat toistuvien katasrofien, sotien ja taloudellisten mullistusten aiheuttamat helvetinnäkymät, en lainkaan ymmärrä, olenko se minä vai joku toinenko housujeni taskuja kaivelee.

Joku toinenhan niitä joka tapauksessa, hyötyäkseen, kaivelee. Sen ymmärrän.

Kun tajuan, etten ole vain omasta elämästäni vastuussa, yrittää tilanne selkiytyä, mutta silti jää tunne, miksi minun jälkeläisilläni olisi se etuoikeus, että isi selviää hengissä ja jaksaa kantaa vastuuta mahdottomienkin tilanteiden ylitse kun toisella puolella maapalloa sellaista ei edes ehdollisteta jos Kalashnikovin liipaisimenherra niin päättää.

En tiedä, mitä yritän selittää. Vai olenko elänyt jo yhden elämän liikaa ja alan väsyä? Kuka minua aseella ohimoon osoittaa? Yhteiskuntako jonka jäsenenä itseni olen antanut pitää?

Vai yritänkö selittää sitä, että nämä pienimmät lapseni, jotka ehkä ovat etuoikeutetussa asemassa monen muun maailmankolkan lapseen nähden eivät ehkä tule sitä koskaan ymmärtämään ellen ole selittämässä näkemyksiäni itse vielä huomennakin? Että jos he jäävätkin mainosmiesten tyhjiä lupaavien mustetahrojen uhreiksi, agitaattoreiden ja muiden tyhjäpäiden lumottaviksi ja johdettavaksi päämääriin, joissa on vain tuhoa tai tule tuhotuksi-elementit olemasa?

Riitelen minäkin vaimoni kanssa miltei päivittäin.

Puolet riidan aiheista otan niskoilleni. Puolet nakkaan vaimoni harteille.

Jaetut riidan aiheet, eikö se helpota?

Niin ne väittävät.

Mutta kun on kyse avioparin riidoista, ei niin olekaan.

Päinvastoin taakka lisääntyy puolella. Ja molemmille.

Bonuksena tulevat lasten kärsimykset näistä riidoista.

Ja taakka ei kun kasvaa.

Kun taakka on kasvanut tarpeeksi suureksi ja taakan kerryttämisen aloittaneet kenties jo menneet manan majoille, joku lapsista sanoo, ettei jaksa enää, tässä tämä paskaläjä on, kahtokee!

Kuin "Kone"-Herlinin suvussa jossa kaiken luulisi olleen kunnossa. Suvun, jonka riidoissa tuskin koskaan on ollut kyse toimeentulosta, leivästä ja laskujen eräpäivistä.

Aikalaisen, ensimmäisen taakaksi käsitettävän oljenkorren (joka ei ole se viimeinen pelastava josta höpötystä olen kuullut) selkään hivuttajan on vaikea omassa asiassaan mitään sanoa vaikka silloin prosessi voitaisiin ehkä pysäyttää ja kamelin suunta apua antamattomaan autiomaahan kääntää suotuisimpiin ilmansuuntiin.

"Totuuden löytäminen on vaikeinta silloin kun mikä tahansa voi olla totta."
"Joka on syytön, heittäköön ensimmäisen kiven. Ansa. Sillä sitten hän ei enää ole syytön."
Stanislaw Jerzy Lec