...eli 63 km:n kesäisen lastenretken kuvakertomus. Pyöräilyyn osalliset Elias 8 v, Paulus 6 v, Gaius 3v. ja iskä 51 v.
29.6.2010 klo 07.51 lähtövalmisteluja aamupuuron lomassa. Kyltti pitää olla, että kaikki tietävät, millä asialla ollaan vilkkaan 5-tien kapealla tienreunuskaistalla.
Ensimmäinen evästauko 8 km klo 10.35. Kuluntalahteen saakka on sentäs pyörätietä vielä.
Täällä on mukavaa.., heh heh senkus poljette vaan.
Sillalta sillalle, välissä vettä. Mikähän lie puron nimi?
Toinen tauko klo 11.37. Kierrettiin Kuluntalahden kautta, vanhaa 5-tietä ja näin säästyttiin tietyömaalta Jormuan kohdalla. Suuri traktori on hakenut hiekkaa läheiseltä montulta murahdellen ennessään jykevästi.
Klo 11.50 pysähdyin kuvaamaan tällaisen harhaanjohtavan mainoksen.
Klo 11.57 "Käyn Ahonlaitaan..."
Klo 12.58 kunnon jäätelötauko Rytövaaran huoltsikalla. Katiskossa on vilpoisaa kun se on täynnä reikiä, tuumasi G.
Jäätelön päälle kaunis kukkapelto houkutti...
Klo 13.54 pysähdyttiin voimistelemaan Kontiomäen koulun pihaan jossa on ilmiselvästi ajateltu lapsia..
...hups, mikä hyppy kiikusta. Elias näyttää mallia.
...ja sitten vielä kiipeilyharjoituksia...
...ja kunnon hämähäkkikeinussa sai vatsaa vihlaisevat kyydit.
...mutta sillä aikaa G "ottaa kaiken itselleen" levon muodossa...
Kontiomäellä pitä'ä tietysti olla kontio!
Klo 14.13 tämän päivän määränpäähän enää 20 km.
Klo 14.41 näiltä luonnon "monikäyttöisyyksiltä" ei voi välttyä ajelipa missä päin tahansa...
Pitempi tauko klo 15.34 Paltamon kunnan alueella. "Me ollaan tuossa, ja kato, tuollahan on järvi, jonka nimi on Kivesjärvi.., heh heh..." Pojat hoksaavat jo tämmöisiäkin.
Tässä on myös leikin paikka. Onneksi tulivat pikkuautot mukaan, olen kaukaa viisas!
Klo 16.43 tervehditään Ristijärveä voimistelemalla sen kyltin telineputkissa...
...ja toisella puolella tietä hyvästellään Paltamo...
Kuorama-auto ei jää huomaamatta...
Klo 19.15 on teltta pystytetty, käyty uimassa ja syöty eväitä. Teltalle vuokrattiin paikka Ristijärven Pirtin siistiltä ja kauniilta järvenrannan leirintäalueelta 11 € + 1€/hlö. Saunat, suihkut, vessat ja muu tarpeellinen on ajanmukaista, mutta lasten leikkialuetta ei oltu oikein huomioitu -täälläkään-, sanoisin kokemuksesta muistakin vastaavanlaisista. Vaatimaton hiekkalaatikko ja pari keinua.
Klo 20.33. Onkia kannttaa vaikka saalista ei tulisikaan...
Klo 21 meillä oli vieraitakin käymässä. Paistettiin makkaraa ja keiteltiin kahvia kodassa.
30.6.10 klo 07.15. Pojille on uni maittanut.
Klo 09.39 ollaan jo jatkamassa matkaa. Tämä patorakennelma on kuitenkin tutkittava...
Klo 10.45. Ristijärven kylän liepeillä käymme aamukahvilla isoukin (89 v) luona. Puhuttiin ukin elämänvaiheista ja sotaretkistä Uhtuan suunnalle, Kannakselle, Viipuriin ja Lapin sotaan.
Klo 11.15. "Maakaupan" pyörätelineillä. Mummo tuli kauppareissulle ja osti pojille jäätelöt. G olisi tahtonut mennä loppumatkan autokyydillä, mutta pidimme kuitenkin kiinni alkuperäisestä suunnitelmasta sinnitellä loppuun saakka samoilla kulkupeleillä.
Klo 12.05. Yöllä on jäänyt varpuspöllö auton töytäisemäksi ja makasi kuolleena tiellä. Surullista ja niin turhaa. Toivottavasti ei poikasia jäänyt pesään nälkäkuoleman armoille...
Klo 13.05. Kierrettiin pitämään taukoa Kirnukosken sillalle jossa kulkevat kerroksittain sekä junat että autot. Jos olisimme viivytelleet vielä 5 minuuttia olisimme nähneet piiitkän piiitkän koivupöllilastissa jyskyttelevän junan läheltä. Nyt se vain vilahteli puiden välistä kun olimme jo menossa valtatiellä.
Klo 13.30. Kyltti osoittaa Salokylän suuntaan. Mummola on siellä eikä ole enää pitkä matka. Mutta jyrkkiä vastamäkiä hiekkaisella tiellä kyllä riittää.
...eihän tuo Kuusamoonkaan olisi enää pitkälti...
Klo 13.47. Huh huh, pieninkin joutuu kävelemään kun ei jaksa iskä vastamäkeen muuten yrittääkään.
Klo 13.42. "Mulla tuli kakka..."
"...no, ei se haittaa kun iskä on mukana ja rapakkokin löytyi. Mutta vesi on kylmää!"
Klo 14.50 "Iskä, nuohan ovat kuin letturullia..." Suomineidon helmoja on täälläkin rullalle kääritty...
Klo 15.00. Mummo pyöräili vastaan.
Klo 15.14. Mummolan tienhaara ja joskus niin ahkerassa käytössä ollut, perinteinen maitolaituri.
Ukki on nostanut vanhan Monarkin närettä vasten nojalleen. Mitenkähän monta tuhatta kilometriä lie tuonkin "mittariin" aikoinaan kertynyt...
Klo 15.19. Ollaan perillä Mummo on ehättänyt jo kiikkuun kameran kanssa ja ukkikin istuksiin portaiden viereisessä katveessa itikoita hätyyttelemässä.
"Minäpä aloitan nämä tutut hommat heti enkä huomispäivänä. Syyvään muusia ja lihapullia vasta sitten, kun on kynnetty..."
torstai 1. heinäkuuta 2010
sunnuntai 27. kesäkuuta 2010
Se meni jo...
...tarkoitan; tämäkin juhannus jolloin nuorin poikani kolme vuotta täytti.
Hukkuneita, tulipaloja, liikenneonnettomuuksissa henkensä menettäneitä, rattijuoppoja, puukonpistoja ja lukematon määrä sammuneiden tyttöjen hyväksikäyttöjä ja raiskauksia; normaalikesäjuhlan normaali saldo.
51 juhannusta jo takana minullakin hukkumatta veteen tai viinaan, kuolematta puukonpistoon tai nyrkiniskuun, jäämättä rattijuopon yliajamaksi. Onnittelen itseäni.
Monikansallinen öljyjätti Shell on tuhonnut tämän eloni aikana miljoonia neliökilometrejä Nigerian suistoalueita, tappanut kasvustoa, eläinlajeja ja murhannut ihmisiä tiettömien taipaleiden takana, poissa median näköalapaikoilta. Niissä maailman takametsissä joiden moskiittojen ininät eivät kulutusyhteiskunnan jäseniä kiínnosta niin kauan kun öljyläikkä ei teeveteen kraanasta huljahda.
Konsernin johtajat eivät yksittäisien öljyputkien venttiilien pettämisiä julkisuuteen tule selvittämään; "sabotaashia", sanovat nakymättömissä pysyttelevät tiedottajat. Shellin nykyisestä suomalaisjohtajasta, kivikasvo Jorma Ollilasta voisivat veistää näköisgraniittiveistoksen pääkonttorinsa portinpieleen kuvastamaan tiedottamisen mykkyyttä, kovakasvoisuutta ja julmurien valhetta. Kuin myös tulevaisuudessa Matti Vanhasesta Perhe(=mafia)yritysten liiton hallintopalatsin katolle.
Tankkaammepa silti TB:lla, Shellillä, ST1:llä tai prismojen Nesteen asemilla olemme murhaajia kaikki välillisesti. Kättelen itseäni tästäkin. Moikkaan naapuriani huolettomasti kevyessä kesäasussani terassini kaasugrillin käryssä.
Sanon itselleni: Älä muista, millainen tuhoojavaltio Siperiassa öljyllä aroa kyllästää, mistä grillisi kaasupullon sisältö virtaa tai mitä lehdestä luit (jos luit) Meksikonlahden katasrofista.
Äläkä missään nimessä älyä, että kirjailijoidenkin suut (niiden, joidenka tehtävänä on ikiaikaisesti ollut epäoikeudenmukaisuuksista kirjoittaminen), pyritään tukkimaan rakentamalla kynälle kykenevistä tuotteita, wsoyiden brändejä jotka kiiltävien kirjankansien myyntiin Suomalaisen Kirjakaupan (=tiimari) esitteisiin valokuvataan. Mielellään alasti, kiitos.
Mielenkiintoisempiahan rattijuoppojen toilailut ovat, tai kun joku ylisyönyt ja -juonut Loiri kiidätetään ambulanssilla sairaalaan, tai kun elähtänyt ikämies Ilkka Lipsanen pelkää puvussaan kiiltäneiden pellinpalasten ruostuvan. Tai kun joku jormulakuski miljoonia maksaneen veneensä humalapäissään kaislikkoon romuttaa.
Hallelujaa Michael Jackson ja Elvis, rukoilemme teitä että maailmamme pelastatte.
Hukkuneita, tulipaloja, liikenneonnettomuuksissa henkensä menettäneitä, rattijuoppoja, puukonpistoja ja lukematon määrä sammuneiden tyttöjen hyväksikäyttöjä ja raiskauksia; normaalikesäjuhlan normaali saldo.
51 juhannusta jo takana minullakin hukkumatta veteen tai viinaan, kuolematta puukonpistoon tai nyrkiniskuun, jäämättä rattijuopon yliajamaksi. Onnittelen itseäni.
Monikansallinen öljyjätti Shell on tuhonnut tämän eloni aikana miljoonia neliökilometrejä Nigerian suistoalueita, tappanut kasvustoa, eläinlajeja ja murhannut ihmisiä tiettömien taipaleiden takana, poissa median näköalapaikoilta. Niissä maailman takametsissä joiden moskiittojen ininät eivät kulutusyhteiskunnan jäseniä kiínnosta niin kauan kun öljyläikkä ei teeveteen kraanasta huljahda.
Konsernin johtajat eivät yksittäisien öljyputkien venttiilien pettämisiä julkisuuteen tule selvittämään; "sabotaashia", sanovat nakymättömissä pysyttelevät tiedottajat. Shellin nykyisestä suomalaisjohtajasta, kivikasvo Jorma Ollilasta voisivat veistää näköisgraniittiveistoksen pääkonttorinsa portinpieleen kuvastamaan tiedottamisen mykkyyttä, kovakasvoisuutta ja julmurien valhetta. Kuin myös tulevaisuudessa Matti Vanhasesta Perhe(=mafia)yritysten liiton hallintopalatsin katolle.
Tankkaammepa silti TB:lla, Shellillä, ST1:llä tai prismojen Nesteen asemilla olemme murhaajia kaikki välillisesti. Kättelen itseäni tästäkin. Moikkaan naapuriani huolettomasti kevyessä kesäasussani terassini kaasugrillin käryssä.
Sanon itselleni: Älä muista, millainen tuhoojavaltio Siperiassa öljyllä aroa kyllästää, mistä grillisi kaasupullon sisältö virtaa tai mitä lehdestä luit (jos luit) Meksikonlahden katasrofista.
Äläkä missään nimessä älyä, että kirjailijoidenkin suut (niiden, joidenka tehtävänä on ikiaikaisesti ollut epäoikeudenmukaisuuksista kirjoittaminen), pyritään tukkimaan rakentamalla kynälle kykenevistä tuotteita, wsoyiden brändejä jotka kiiltävien kirjankansien myyntiin Suomalaisen Kirjakaupan (=tiimari) esitteisiin valokuvataan. Mielellään alasti, kiitos.
Mielenkiintoisempiahan rattijuoppojen toilailut ovat, tai kun joku ylisyönyt ja -juonut Loiri kiidätetään ambulanssilla sairaalaan, tai kun elähtänyt ikämies Ilkka Lipsanen pelkää puvussaan kiiltäneiden pellinpalasten ruostuvan. Tai kun joku jormulakuski miljoonia maksaneen veneensä humalapäissään kaislikkoon romuttaa.
Hallelujaa Michael Jackson ja Elvis, rukoilemme teitä että maailmamme pelastatte.
torstai 17. kesäkuuta 2010
Prosessi
Otetaan leipäkorvo.
Laitetaan edellisiltana juuri happanemaan.
Seuraavana aamuna pannaan uuniin tulet ja aletaan nostella jauhoja korvoon juuren sekaan johon on lisätty hieman lämmintä vettä.
Auttavaiset assistentit ovat tietenkin koko prosessin A ja O.
...Tarzankin ehätti suoraan yövuoteeltaan avuksi. Lipsahti vähän pitkäksi nukkuminen, mutta olokoon näin kesällä.
Pieninkin apulainen yrittää jo taikinan alustukseen vaan pohjaan asti ei nyrki yllä. Ehkä minun pitää vähän avittaa...
Kohottamisen jälkeen kumotaan vaivaamisen tulos tukevalle pöydälle. Rihveli Puustellin leivinlaudat saa tästä prosessista lukita komeroihinsa sillä ruisleipätaikinan pyörittely on kuin tukevan emännän kanssa lemmenhetki pirtin pöydällä.
Käännellään ja väännellään taikinaa vielä hetki...
...kunnes aikaan saatu taikinapötky leikataan suurin piirtein tasajaollisesti. Tästä tuli vain neljä.
Sitten otetaan tukeva ote kustakin taikinaosasesta kerrallaan ja pyöritetään sitä pöytää vasten niin, että se toisin päin pöydälle aseteltuna näyttää äkikseltään töräkältä naisen rinnalta.

Painellaan kuitenkin kämmenellä leipäkakkarat tasaisemmiksi, ettei turhat unelmat sotke koko prosessia. Ohoh, suuri kämmeneni painalsi liikalujaa. Nuin kovvaa ei saa ainakaa tissiä painaltaa, mutta leipätaikina ei ollut moksiskaan...
Kohottamisen jälkeen leivät paistetaan 275-300 asteisessa uunissa mukavan ruskeiksi. Rystysillä koputtelemalla kokenut leipuri "kuulee" koska leipä on kokonaan paistunut ja ne voi ottaa pois.
Joskus uuninarina voi olla niin kuuma, että leivät hieman kärskähtävät pohjapuolelta ennen aikojaan. Jos on niin huonotapainen uuni, kannattaa levittää halkojen alle päivän lehti, joka estää arinan kuumumisen liikaa muuhun uunin lämpötilaan verrattuna.
Leivät kannetaan pöydälle takaisin hartain ottein kuin lipunkantaja lipputankoa paraatissa. Voi laittaa vaikka porilaisten marssin soimaan, mutta nyt taisi tulla Kirsi Virtasen ohjelma juuri silloin radiosta. Kuuntelin puolikkaalla korvalla ohjelmaa josta jäi mieleen, että aiheena taisi olla lasten kasvatus.
Leivät peitellään hellästi puhtaalla liinalla. Sen päälle voi puolisen tunnin kuluttua levittää vielä muovin, joka pehmentää kuorta että Pörsänmäen hampaaton mummukin voi hivaista voita leivänkannikan päälle ja laittaa sen menemään jo paljon kaikenlaista nieleksineeseen kurkunrotkottimeensa piimähuikan kera.
Laitetaan edellisiltana juuri happanemaan.
Seuraavana aamuna pannaan uuniin tulet ja aletaan nostella jauhoja korvoon juuren sekaan johon on lisätty hieman lämmintä vettä.
Auttavaiset assistentit ovat tietenkin koko prosessin A ja O.
...Tarzankin ehätti suoraan yövuoteeltaan avuksi. Lipsahti vähän pitkäksi nukkuminen, mutta olokoon näin kesällä.
Pieninkin apulainen yrittää jo taikinan alustukseen vaan pohjaan asti ei nyrki yllä. Ehkä minun pitää vähän avittaa...
Kohottamisen jälkeen kumotaan vaivaamisen tulos tukevalle pöydälle. Rihveli Puustellin leivinlaudat saa tästä prosessista lukita komeroihinsa sillä ruisleipätaikinan pyörittely on kuin tukevan emännän kanssa lemmenhetki pirtin pöydällä.
Käännellään ja väännellään taikinaa vielä hetki...
...kunnes aikaan saatu taikinapötky leikataan suurin piirtein tasajaollisesti. Tästä tuli vain neljä.
Sitten otetaan tukeva ote kustakin taikinaosasesta kerrallaan ja pyöritetään sitä pöytää vasten niin, että se toisin päin pöydälle aseteltuna näyttää äkikseltään töräkältä naisen rinnalta.
Painellaan kuitenkin kämmenellä leipäkakkarat tasaisemmiksi, ettei turhat unelmat sotke koko prosessia. Ohoh, suuri kämmeneni painalsi liikalujaa. Nuin kovvaa ei saa ainakaa tissiä painaltaa, mutta leipätaikina ei ollut moksiskaan...
Kohottamisen jälkeen leivät paistetaan 275-300 asteisessa uunissa mukavan ruskeiksi. Rystysillä koputtelemalla kokenut leipuri "kuulee" koska leipä on kokonaan paistunut ja ne voi ottaa pois.
Joskus uuninarina voi olla niin kuuma, että leivät hieman kärskähtävät pohjapuolelta ennen aikojaan. Jos on niin huonotapainen uuni, kannattaa levittää halkojen alle päivän lehti, joka estää arinan kuumumisen liikaa muuhun uunin lämpötilaan verrattuna.
Leivät kannetaan pöydälle takaisin hartain ottein kuin lipunkantaja lipputankoa paraatissa. Voi laittaa vaikka porilaisten marssin soimaan, mutta nyt taisi tulla Kirsi Virtasen ohjelma juuri silloin radiosta. Kuuntelin puolikkaalla korvalla ohjelmaa josta jäi mieleen, että aiheena taisi olla lasten kasvatus.
Siinä ne ovat. Elämisen edellytysten elintärkeät osaset. Ainakin suomalaiselle.
Leivät peitellään hellästi puhtaalla liinalla. Sen päälle voi puolisen tunnin kuluttua levittää vielä muovin, joka pehmentää kuorta että Pörsänmäen hampaaton mummukin voi hivaista voita leivänkannikan päälle ja laittaa sen menemään jo paljon kaikenlaista nieleksineeseen kurkunrotkottimeensa piimähuikan kera.
perjantai 11. kesäkuuta 2010
Tämä päivä...
Klo 04.55
Havahdun hereille; kusettaa. Aurinko valaisee jo olohuonetta, avonaisesta ikkunasta kuuluu harakan hazatusta. Nousen istualleen, kirja ja lukulasit kolahtelevat lattialle peitonmutkasta. Olen nukahtanut sohvalle illalla, ja varmaankin tarkoituksella, sillä oli sanaharkkaa vaimon kanssa eikä minua silloin huvita samaa sänkyä hänen kanssaan jakaa. Syyt konfliktinpoikasiin löytyvät meistä molemmista vaikkakin luulen, että vaimo tuntee jäävänsä alakynteen verbaliikkani edessä. Toisaalta kun hän sitten käyttää tiettyä kielensä asetta, jää minulle paha olo pitkäksi aikaa. Hän itse ei juuri koskaan jälkeenpäin tunteitaan erittele omasta aloitteestaan.
No, se on tätä arjen helvettiä johon ihmisten on koko elämänsä totuteltava. En usko, että ihmisillä yleensäkään on elämä tämän kummempaa missä seinien sisäpuolia useamman kanssa jaetaan. Jos ei tapella tästä asiasta, niin sitten tuosta, tai tuosta. Jokunen päivä on sitten rauhallisempaa, mutta auvoisaa perhe-elämä ei koskaan ole. Joka muuta väittää, se valehtelee pitääkseen tienpuoleisen sivun talostaan kunnossa.
Laitan kahvi- ja puurovedet kiehumaan, kietaisen kesäisesti vaatetta alastoman kehoni verhoksi ja hipsin avojaloin postilaatikosta Hesarin kadun toiselta puolelta. Mietityttää joskus, että meille tulee Hesari vaikka paikallisesta lehdestä olisi jotain hyötyäkin toisinaan. Vaimo ainakin haluaisi sitä lukea, mutta kun ei ole varaa molempiin, ja sitä paitsi Hesari keikkuu tilaushinnaltaan samoissa summissa kuin nämä maakuntien ohuen ohuet yleensä. Maakuntalehdet jäävät kolumneissa ja taustoja penkovissa jutuissa toiseksi sillä eihän niillä ole resursseja. Pierukin se pienissä toimituksissa alkaa vähän ajan kuluttua kiertää laidoilta keskemmälle vaikka konsernia kuinka "uudistettaisiin" aika-ajoin. Juolahti mieleeni: Kun jokunen vuosi sitten valtakunnallinen postinjakelulaitos "kehitti" toimintaansa ja jätti ovillejakelun taajamissa pois, niin tässä lähellä asuva rakennusmestari kirosi sitä ja lakkasi tilaamasta Kainaria ihan sen vuoksi, koska olisi joutunut sen hakemaan laatikosta kadun varresta. Suuremmassa mittakaavassa Suomen Postin tilalle harsittu "Itella" onkin sitten ääripään esimerkki siitä, kuinka pääomien kasvattaminen on maailman tärkeimmäksi asiaksi noussut kaikilla aloilla. Tajuta ei, kuinka tyhjän päällä kohta koko maailma kelluu kun rahan, pelien ja aineettomien mielikuvien päälle kaikki toiminta perustetaan.
Klo 05.25
Vaimon kännykkä soittaa herätystiitaata, kymmenen minuutin päästä toisto ja sitten silmiään hierova, punaiseen "Kiroileva siili" -yöpaitaan pukeutunut vaimoni tassuttelee vessaan.
Puhumattomuus on välimme nyt. Vaimo tekee itselleen eväät, keittää teetä ja voitelee muutaman voileivän eilen tekemästäni hiivaleivästä. Tulee vastapäätä pöydän ääreen istumaan ja alkaa ratkoa Pirkan ristikkoa. Minä luen Hesaria. Olen päässyt lukemisessani kulttuurisivuille jossa on Jukka Petäjän haastattelu norjalaiskirjailija Joe Nesbøsta ja Antti Majanderin tekemänä hänen uusimman dekkarinsa arvostelu. Kuudelta kuuntelen radion uutiset. Siellä ei kerrota maailmalla muuta tapahtuneeksi kuin mitkä jo luin lehdestä. Mitäpä sitä kymmenminuuttiseen mahtuisikaan? Tajuavatko uutisten tekijät ja kuuntelijat kuinka suuri maailma on kun se tarjoillaankin muutaman sekunnin pätkissä aina laidaltaan? Vai näinkö se saadaankin jokaiselle sopivan kokoiseksi ja taskuun ettei sitä tarvitse sen kummemmin enää ajatella?
Klo 06.30
Vaimo lähtee töihinsä. Emme ole sanoneet sanaakaan toisillemme. Ehkä se on vaistomaista vaitioloa, ettei lisää riitaa syntyisi? Minulla ei ainakaan tunnu olevan mitään sanottavaa, on vain vähän musta mieli. Ehkä nieleksin vielä loukkausta, jonka hän viimeisiksi sanoikseen eilenillalla lausui?
Herättelen vanhimman pojan E:n. Hänellä on tänään viimeinen päivä "Höyryleiriä" Koutaniemellä ja sinne menevään bussiin on jouduttava kahdeksaksi. Herättelen myös pienintä, mutta pikkupoika kääntelee kotvan itseään sängyssä, ennen kuin suostuu avaamaan silmiään. "Viikonlopputyttäreni", joka tuli eilen jälleen luokseni sekä keskimmäinen poika saavat nukkua, sillä heillä ei ole mihinkään menoa.
Klo 07.15
Hoputan E:sta pukemaan, huuhtaisen vessanaltaan päällä G:n yöpissistä takamusta, laitan uuden vaipan, sukkahousut, "kolitsit", paidan, kevyen takin ja lenkkarit. Lippis vielä päähän ja: "Menehän ulos odottelemaan, kohta lähetään".
Kurkkaan lastenhuoneeseen, ja voi perhana, keskimmäiseltä on pissi luiskahtanut ihan äsken sänkyyn! Peti tyynyjä myöten märkänä. Otan kuitenkin ihan rauhallisesti peiton ja tyynyn sängystä ja herättelen pojan. ”Kuule, nousepas nyt ja mene suihkuun”. Poika on vähän hämillään, mutta koska en ole näistä asioista pahasti sanonut, ei tästä synny isoakaan numeroa. Irrotan päällisen peitosta ja laitan lakanat ja tyynyliinat pesukoneeseen pyörimään. Kannan patjan kuistin kaiteelle ja vielä nostelen suihkunmärkänä tuvassa tallustelevalle pojalle puuron lautaselle ja sanon, että katso sitten lastenohjelmia, en viivy kauaa E:n viennillä.
Klo 07.55
Pyöräillään G, minä ja E kaupungin keskustan koulun pihassa odottavaan tilausbussiin. E nousee vilkuttaen kyytiin muiden leiriläisten mukana, minä kurvaan torin kautta G perävaunussa keikkuen paluumatkalle. Torilla on vielä hiljaista. Torinlaidan marketti avaa juuri ovensa ensimmäisille maidonhakijoille. Istahdan hetkeksi penkille ja poika hyppii ympärillä, kiipeilee syliin ja käy yrittämässä paria varpusta kiinni. Suihkulähde lotisee häiritsevästi, en ole tykännyt näistä ympäristön tekopiristeistä koskaan. Sitä paitsi ne harvoin ovat mitään omaperäisiä, aikaa tai paikkaa kuvaavia. Vai olisivatko sittenkin? Onko aikamme mitäänsanomatonta lotinaa ja litinää, kuin matala suihkulähde kepulaisen maakuntayhtymän lattealla torilla? Jos mokomaa ei olisi, osaisiko sitä kukaan kaivatakaan?
Klo 08.45
Ollaan kotona takaisin. P kokoaa legoja lastenhuoneen lattialla, mutta tytär täytyy käydä herättelemässä aamupalalle. Käytiin "Höpömarketista" tullessa muutama maitolitra, flooraa, banaania, tomaatteja, nakkeja ja grillattavia kanavalmisteita hakemassa. Pätö ostokset maksoivat 24 euroa. Ei tullut kauppakassi kuin puolilleen. Tilille jäi rahaa jotain 16 euroa eikä kuu ole vielä edes puolessa. Soisi Björn Wahlroosinkin kokevan näitä köyhyyden täyttämiä arkipäiviä lapsilauman keralla joskus, niin lausuntojaan voisi miettiä ainakin kahdesti. Tämä Margaret Thatcherin ihailija, mies, joka riistää maata ja sen riistonsakin rahoittaa EU:n maataloustukiaiskassasta, toivoo köyhät ja muut kerjäläiset slummeihin kitumaan; siinä meillä tosi suomalaisen, maailmalta haalittuja perinteitä vaalivan porvarin perikuva. Perheeni eläisi 300 tuhannella eurolla ainakin kymmenen vuotta, mutta mitä vuotoja Wahlroos sillä summalla paikkailee? Hänen tulonsa ovat parhaina keinottelun aikoina ylittäneet tuon kolmesataatuhatta päivässä, niin eikö niitä kassan pohjimmaisia voisi käyttää uuden leikkuupuimurin hankintaan välillä?
Klo 10.00
Olen kuorinut perunat, porkkanat ja sipulit ja lohkonut ne kattilaan nakkimakkaralinttien kanssa. Lisään vähän spagetinpätkiä sekaan, maustepippuria, paprikajauhetta ja suolaa jälkeen. Siinäpähän kiehuskelkoon. Seuraavaksi tyhjennän tiskikoneen puhtaista astioista ja täytän likaisilla. Laitan koneen hyrskyttelemään. Pyykkikonekin on tehnyt tehtävänsä, lapan sen tyhjäksi koriin ja laitan seuraavan satsin pyörimään. Vien pyykit kuivumaan ulos hentoiseen, lämpimästi puhaltelevaan tuuleen. Ajattelen äitivainaata joka kaiken tämän teki toisenlaisissa oloissa, toisenlaisena aikakautena, keskellä ei mitään, ilman koneiden apua, lapsilauman rääkyessä helmoissa saataviaan. Niin kuin ne miljoonat naiset ja äidit ovat aina tehneet meidän uroitten kulkiessa saalistus-, ryöstö-, sota- ja raiskausretkillämme. Ovatko osat yleisemminkin vaihtumassa, tai edes tasaantumassa, niin siitä ei liene miesasiamiehilläkään pelkoa. Me koti-isät olemme edelleen marginaalissa liikuskelevia sattumajuttuja. Jonkin pakottavan syyn vuoksi toimeemme pudonneita.
Klo 12.00
Olen jälleen ruokkinut lapset, pessyt yhden kakkapyllyn, vaihtanut uutta pyykkiä koneeseen ja kirjoittanut edelliset muistiin. Heikottaa hieman. Viime aikoina on tullut näitä heikotushetkiä aika tiheään, päivittäin miltei. Eilen kävin antamassa verinäytteet, että jos vaikka sokeriarvot heilahtelevat?
Heittäydyn sohvalle ja ehdin kuunnella keskipäivän uutisia vähän matkaa, kun pienin tulee housut märkänä vaatimaan kuivia tilalle. Ei ollut ehtinyt pippeliä kaivaa nepparien takaa pissiäkseen ulkona "puun juuleen"... Tämmöistä. Huokaisen, etsin puhtaat shortsit pojalle ja mennään ulos. Muistan, että minulla on yksi tärkeä tehtävä kesken ja haalin sitä varten esille kuviosahan, hiomakoneen, maalipurkit ja timpurinkynän. Vanhaa, leveää venelautaakin on varattuna muutama pätkä ja alan luonnostelemaan sydämenkuvia ja nuolia niiden pintaan käsivaralta. Leikkaan ensimmäisen kuvion vaikka välillä täytyy keskeyttää sillä lapset riitelevät jostakin keskenään. Komennan ja homma jatkuu.
Kun saan kaikki kolme "teostani" sahattua, hion niitä vähän ja alan maalata valkoisella talomaalilla alaosan ja sydämet oranssilla, pullosta suihkutettavalla (kuva ylhäällä). Teen pahvista vähän sapluunaa sydämien alakärkeä varten ja toistan maalaustyön aika pian uudestaan, sillä lämmin ilma kuivattaa maalit nopeasti.
Nämä, tienviitaksi juhlapaikalle tarkoitetut sydänkuviot vien huomenna kolmeen tienhaaraan opasteeksi häävieraille joita pitäisi saapua paikalle liki sata. Monista maahanmuuttajaystävistäni kambodzalainen morsian, ja Norsunluurannikolta pitkän matkan rakkauteen Saharan hiekan ylitse vaeltanut sulhanen saavat toisensa erikoislaatuisin rituaalein toimitettavassa hääseremoniassa. Me perheenä olemme kutsutut niihin niin ystävinä, talkoolaisina kuin myös kunniavieraina. Tästä pariskunnasta räpsin koko edellisen sunnuntain valokuvia joen rannassa, linnanraunioilla ja sisätiloissa. Haastava työ se olisi ollut täysammattilaisellekin kun toisena valokuvattavana on täysin musta mies ja toisena aasialainen prinsessa helyineen ja hiluineen ja monenlaisine juhlavaatteineen. Muutaman hyvän otoksen kuitenkin sain tallennettua ja siihen saavat osapuolet tyytyä.
Klo 14.15
Vaimo saapuu töistä. Hänellä on perjantaisin lyhyt työpäivä. Vieläkään ei suumme puhetta toisilleen tulvi, mutta kun menen pesemään pensselin vessanaltaalle, hän on kodinhoitohuoneessa ja lasken käteni spontaanisti hänen olkapäillensä näin virkkaen: "Anteeksi", ja pian puhumme asioista kuin riitaa ei olisi välillämme ollutkaan. Mutta tiukalle ottaa pyytää anteeksi kun ei edes ole varma, minkä verran itse on riitaan syyllinen. Ehkä aviopuolisoiden pitäisi riidatkin laittaa aina vain puoliksi ajattelematta sen kummemmin syyllisyyskysymyksiä sillä ainahan se tasauseränkin tilitys joskus koittaa.
Klo 15.30
Vaimo lähtee kosovolaislähtöisen yksinhuoltajan kanssa hääjuhlan valmisteluihin. Tämän poika jää meille ja lähden koko lapsilauman kanssa pyörillä leiriläistämme hakemaan. Tullessa kierrämme jälleen torin kautta. Lapset ajavat rinkiä torilla sillä aikaa kun minä istun penkillä torielämää katselemassa. Terassilla on virvokkeiden nauttijoita ja jäätelökioskeilla koko ajan pientä jonoa. Rahani eivät riittäisi kalliisiin tötteröjäätelöihin. Niiden hinnat ovat aivan hurjia: 3 euroa iso pallo ja 2 euroa pieni. Markoiksi ei hirviä edes kääntää enää, mutta kuka hullu olisi maksanut koskaan jäätelötötteröstä 18 markkaa? Meitä on kuusi henkilöä nyt liikenteessä ja jos kaikille ostaisin yhden, niin huh huh... kaupasta voi joskus hakea 24 senttiä maksavat Pirkka-tuutit ja saman asian varmasti ajavat.
Kierretään vielä joenrannan leikkipuiston kautta. Siellä on tungosta, mutta liukumäkeen mahtuu vielä kun välillä komentaa niin vieraita kakaroita kuin omiaankin. Jututan penkillä istuvaa äitiä jonka pieni tytär liukuu peltirännissä G:n perässä. Hänkään ei ole alkujaan suomalainen vaan Venäjältä, Pietarin kupeesta jostakin pienestä kylästä lähtöisin. Tämän tiedän aiemmista keskusteluista hänen kanssaan tämän samaisen leikkipuiston äärellä.
Lähdemme pian jatkamaan kotiin päin. Rantakäytävän varrella istuksii eriasteisia humalikkoja ja nuorisoa nurmikoilla ja puistonpenkeillä. Erään seurueen jäsenistä ainakin yksi on jo sellaisessa kunnossa, että kohta kuukahtaa penkin viereen nukkumaan toisten kallistellessa pullojaan ahkerasti. Puolikatettu vene, jossa kolme miestä aikalaisesti päissään hekin, yrittää irrottautua laiturista ja kun vene pääsee liikkeelle, näyttää siltä, että sen lasti on liikkunut toiselle laidalla niin kallellaan se kyntää joen tummaa vettä joka vuosituhansien saatossa lienee monta hukkunuttakin kuljettanut tukkien ja tervan lisäksi Oulua kohden.
Klo 17.00
Katson telkkarista viiden uutisia jossa Matti Vanhanen on tomerana puhuessaan kepulaisten puoluekokouksessa jossa tämän viikonlopun aikana miehiä vaihdetaan toisiin ja naisia suositaan jos siltä tuntuu imagosyistä viisainta olevan. Kokoomuksella on myös puoluepäivänsä tahollaan ja Jyrki Kataisen vinoon vetävä suu muotoilee toimittajan uteluun lauseita Ilkka Kanervan viimeisimmästä tekstiviestiylläristä jonkin tyttölapsen kanssa. Ruandalaismies, jota on monta vuotta pidetty tutkintavankeudessa, tuomitaan joukkotuhonnasta elinkautiseen Porvoon käräjäoikeudessa. Kuvitukseksi näytetään viidakkoveitsikasoja ja valtava määrä samaan läjään murhattuja tutsiheimolaisia jossakin päin Ruandaa vuonna 1994.
Sapuskaa nälkäisiin kitoihin. Yhdet peppujen pesut ja housujen vaihdot pienimmälle joka ei taaskaan kerinnyt leikintouhuistaan pissille ja kakkaakin on mukaan lipsahtanut. Lapset juoksevat ulos, sisään, ulos sisään ja naapurin poikien kanssa taloja ympäri. Liike ja meteli on kaikenkattavaa. Laitan saunankiukaan alle tulet.
Klo 20.00
Kaikki ovat syöneet iltapalan, käyneet saunassa, pienin nukahti kesken touhujensa olohuoneen sohvalle ja nukkuu varmaan aamuun saakka. Komentelen jokaista erikseen ja yhdessä lakkaamaan leikit ja pelit, hampaiden pesulle ja nukkumaan. Aamulla pissiin kastuneen petin laitossa äherrän jonkin aikaa. Kerrossänky on vihonviimeinen petattava ja kun väsyttää, perkeleitä lipsahtelee tuon tuostakin ähellyksen sekaan.
Kohta lapset ovat kaikki (vieras poikakin) unten mailla ja vain katua ohitse pörähtelevät mopot ja kaupungin suuntaan rientävät kävelijät saavat aikaan ääntä sen verran, että avoimet ikkunat täytyy sulkea.
Klo 22.40
Alan itse olla kypsä nukkumaan. Olen viimeisen puolentoista tunnin aikana tyhjentänyt tiskikoneen, pyyhkinyt pöydät, nostellut rojuja lattioilta ja kenkiä eteisestä, käynyt korjaamassa pihamaalla lojuvat pyörät ja lelut, kirjoittanut päiväkirjaa, lukenut yhden kolumnin netistä ja sähköpostit.
Tässä olen kuvannut pääpiirteittäin yhden arkipäivän elämästäni. Monta asiaa jää silti merkkaamatta, monta asianlaitaa nykäisemättä. Eihän tavallisen ihmisen arki voi tämän täydempi olla, mutta mitä kiinnostavaa näissäkään luetelluissa tekemisissä olisi?
Olisinko tärkeämpi kansalaisena jos vielä kykenisin kantamaan lautaa ja lyömään naulaa jossakin rakennusmontussa tai talojen katteilla? Olisinko täydempi isä lapsilleni kun palkkapussinikin olisi täydempi?
Loppupelissähän näillä ei ole merkitystä itselle, olen nämä jo kertaalleen kokenut, mutta ehkä olen enemmän lapsilleni isä kuin oma isäni ehti minulle olla...
Tätä on kuitenkin elämäni nyt. Kättelen päivän yöunille ja aamulla aloitetaan aikaisin jälleen. Toivottavasti juhlatuulella ja ilman riitaa.
Havahdun hereille; kusettaa. Aurinko valaisee jo olohuonetta, avonaisesta ikkunasta kuuluu harakan hazatusta. Nousen istualleen, kirja ja lukulasit kolahtelevat lattialle peitonmutkasta. Olen nukahtanut sohvalle illalla, ja varmaankin tarkoituksella, sillä oli sanaharkkaa vaimon kanssa eikä minua silloin huvita samaa sänkyä hänen kanssaan jakaa. Syyt konfliktinpoikasiin löytyvät meistä molemmista vaikkakin luulen, että vaimo tuntee jäävänsä alakynteen verbaliikkani edessä. Toisaalta kun hän sitten käyttää tiettyä kielensä asetta, jää minulle paha olo pitkäksi aikaa. Hän itse ei juuri koskaan jälkeenpäin tunteitaan erittele omasta aloitteestaan.
No, se on tätä arjen helvettiä johon ihmisten on koko elämänsä totuteltava. En usko, että ihmisillä yleensäkään on elämä tämän kummempaa missä seinien sisäpuolia useamman kanssa jaetaan. Jos ei tapella tästä asiasta, niin sitten tuosta, tai tuosta. Jokunen päivä on sitten rauhallisempaa, mutta auvoisaa perhe-elämä ei koskaan ole. Joka muuta väittää, se valehtelee pitääkseen tienpuoleisen sivun talostaan kunnossa.
Laitan kahvi- ja puurovedet kiehumaan, kietaisen kesäisesti vaatetta alastoman kehoni verhoksi ja hipsin avojaloin postilaatikosta Hesarin kadun toiselta puolelta. Mietityttää joskus, että meille tulee Hesari vaikka paikallisesta lehdestä olisi jotain hyötyäkin toisinaan. Vaimo ainakin haluaisi sitä lukea, mutta kun ei ole varaa molempiin, ja sitä paitsi Hesari keikkuu tilaushinnaltaan samoissa summissa kuin nämä maakuntien ohuen ohuet yleensä. Maakuntalehdet jäävät kolumneissa ja taustoja penkovissa jutuissa toiseksi sillä eihän niillä ole resursseja. Pierukin se pienissä toimituksissa alkaa vähän ajan kuluttua kiertää laidoilta keskemmälle vaikka konsernia kuinka "uudistettaisiin" aika-ajoin. Juolahti mieleeni: Kun jokunen vuosi sitten valtakunnallinen postinjakelulaitos "kehitti" toimintaansa ja jätti ovillejakelun taajamissa pois, niin tässä lähellä asuva rakennusmestari kirosi sitä ja lakkasi tilaamasta Kainaria ihan sen vuoksi, koska olisi joutunut sen hakemaan laatikosta kadun varresta. Suuremmassa mittakaavassa Suomen Postin tilalle harsittu "Itella" onkin sitten ääripään esimerkki siitä, kuinka pääomien kasvattaminen on maailman tärkeimmäksi asiaksi noussut kaikilla aloilla. Tajuta ei, kuinka tyhjän päällä kohta koko maailma kelluu kun rahan, pelien ja aineettomien mielikuvien päälle kaikki toiminta perustetaan.
Klo 05.25
Vaimon kännykkä soittaa herätystiitaata, kymmenen minuutin päästä toisto ja sitten silmiään hierova, punaiseen "Kiroileva siili" -yöpaitaan pukeutunut vaimoni tassuttelee vessaan.
Puhumattomuus on välimme nyt. Vaimo tekee itselleen eväät, keittää teetä ja voitelee muutaman voileivän eilen tekemästäni hiivaleivästä. Tulee vastapäätä pöydän ääreen istumaan ja alkaa ratkoa Pirkan ristikkoa. Minä luen Hesaria. Olen päässyt lukemisessani kulttuurisivuille jossa on Jukka Petäjän haastattelu norjalaiskirjailija Joe Nesbøsta ja Antti Majanderin tekemänä hänen uusimman dekkarinsa arvostelu. Kuudelta kuuntelen radion uutiset. Siellä ei kerrota maailmalla muuta tapahtuneeksi kuin mitkä jo luin lehdestä. Mitäpä sitä kymmenminuuttiseen mahtuisikaan? Tajuavatko uutisten tekijät ja kuuntelijat kuinka suuri maailma on kun se tarjoillaankin muutaman sekunnin pätkissä aina laidaltaan? Vai näinkö se saadaankin jokaiselle sopivan kokoiseksi ja taskuun ettei sitä tarvitse sen kummemmin enää ajatella?
Klo 06.30
Vaimo lähtee töihinsä. Emme ole sanoneet sanaakaan toisillemme. Ehkä se on vaistomaista vaitioloa, ettei lisää riitaa syntyisi? Minulla ei ainakaan tunnu olevan mitään sanottavaa, on vain vähän musta mieli. Ehkä nieleksin vielä loukkausta, jonka hän viimeisiksi sanoikseen eilenillalla lausui?
Herättelen vanhimman pojan E:n. Hänellä on tänään viimeinen päivä "Höyryleiriä" Koutaniemellä ja sinne menevään bussiin on jouduttava kahdeksaksi. Herättelen myös pienintä, mutta pikkupoika kääntelee kotvan itseään sängyssä, ennen kuin suostuu avaamaan silmiään. "Viikonlopputyttäreni", joka tuli eilen jälleen luokseni sekä keskimmäinen poika saavat nukkua, sillä heillä ei ole mihinkään menoa.
Klo 07.15
Hoputan E:sta pukemaan, huuhtaisen vessanaltaan päällä G:n yöpissistä takamusta, laitan uuden vaipan, sukkahousut, "kolitsit", paidan, kevyen takin ja lenkkarit. Lippis vielä päähän ja: "Menehän ulos odottelemaan, kohta lähetään".
Kurkkaan lastenhuoneeseen, ja voi perhana, keskimmäiseltä on pissi luiskahtanut ihan äsken sänkyyn! Peti tyynyjä myöten märkänä. Otan kuitenkin ihan rauhallisesti peiton ja tyynyn sängystä ja herättelen pojan. ”Kuule, nousepas nyt ja mene suihkuun”. Poika on vähän hämillään, mutta koska en ole näistä asioista pahasti sanonut, ei tästä synny isoakaan numeroa. Irrotan päällisen peitosta ja laitan lakanat ja tyynyliinat pesukoneeseen pyörimään. Kannan patjan kuistin kaiteelle ja vielä nostelen suihkunmärkänä tuvassa tallustelevalle pojalle puuron lautaselle ja sanon, että katso sitten lastenohjelmia, en viivy kauaa E:n viennillä.
Klo 07.55
Pyöräillään G, minä ja E kaupungin keskustan koulun pihassa odottavaan tilausbussiin. E nousee vilkuttaen kyytiin muiden leiriläisten mukana, minä kurvaan torin kautta G perävaunussa keikkuen paluumatkalle. Torilla on vielä hiljaista. Torinlaidan marketti avaa juuri ovensa ensimmäisille maidonhakijoille. Istahdan hetkeksi penkille ja poika hyppii ympärillä, kiipeilee syliin ja käy yrittämässä paria varpusta kiinni. Suihkulähde lotisee häiritsevästi, en ole tykännyt näistä ympäristön tekopiristeistä koskaan. Sitä paitsi ne harvoin ovat mitään omaperäisiä, aikaa tai paikkaa kuvaavia. Vai olisivatko sittenkin? Onko aikamme mitäänsanomatonta lotinaa ja litinää, kuin matala suihkulähde kepulaisen maakuntayhtymän lattealla torilla? Jos mokomaa ei olisi, osaisiko sitä kukaan kaivatakaan?
Klo 08.45
Ollaan kotona takaisin. P kokoaa legoja lastenhuoneen lattialla, mutta tytär täytyy käydä herättelemässä aamupalalle. Käytiin "Höpömarketista" tullessa muutama maitolitra, flooraa, banaania, tomaatteja, nakkeja ja grillattavia kanavalmisteita hakemassa. Pätö ostokset maksoivat 24 euroa. Ei tullut kauppakassi kuin puolilleen. Tilille jäi rahaa jotain 16 euroa eikä kuu ole vielä edes puolessa. Soisi Björn Wahlroosinkin kokevan näitä köyhyyden täyttämiä arkipäiviä lapsilauman keralla joskus, niin lausuntojaan voisi miettiä ainakin kahdesti. Tämä Margaret Thatcherin ihailija, mies, joka riistää maata ja sen riistonsakin rahoittaa EU:n maataloustukiaiskassasta, toivoo köyhät ja muut kerjäläiset slummeihin kitumaan; siinä meillä tosi suomalaisen, maailmalta haalittuja perinteitä vaalivan porvarin perikuva. Perheeni eläisi 300 tuhannella eurolla ainakin kymmenen vuotta, mutta mitä vuotoja Wahlroos sillä summalla paikkailee? Hänen tulonsa ovat parhaina keinottelun aikoina ylittäneet tuon kolmesataatuhatta päivässä, niin eikö niitä kassan pohjimmaisia voisi käyttää uuden leikkuupuimurin hankintaan välillä?
Klo 10.00
Olen kuorinut perunat, porkkanat ja sipulit ja lohkonut ne kattilaan nakkimakkaralinttien kanssa. Lisään vähän spagetinpätkiä sekaan, maustepippuria, paprikajauhetta ja suolaa jälkeen. Siinäpähän kiehuskelkoon. Seuraavaksi tyhjennän tiskikoneen puhtaista astioista ja täytän likaisilla. Laitan koneen hyrskyttelemään. Pyykkikonekin on tehnyt tehtävänsä, lapan sen tyhjäksi koriin ja laitan seuraavan satsin pyörimään. Vien pyykit kuivumaan ulos hentoiseen, lämpimästi puhaltelevaan tuuleen. Ajattelen äitivainaata joka kaiken tämän teki toisenlaisissa oloissa, toisenlaisena aikakautena, keskellä ei mitään, ilman koneiden apua, lapsilauman rääkyessä helmoissa saataviaan. Niin kuin ne miljoonat naiset ja äidit ovat aina tehneet meidän uroitten kulkiessa saalistus-, ryöstö-, sota- ja raiskausretkillämme. Ovatko osat yleisemminkin vaihtumassa, tai edes tasaantumassa, niin siitä ei liene miesasiamiehilläkään pelkoa. Me koti-isät olemme edelleen marginaalissa liikuskelevia sattumajuttuja. Jonkin pakottavan syyn vuoksi toimeemme pudonneita.
Klo 12.00
Olen jälleen ruokkinut lapset, pessyt yhden kakkapyllyn, vaihtanut uutta pyykkiä koneeseen ja kirjoittanut edelliset muistiin. Heikottaa hieman. Viime aikoina on tullut näitä heikotushetkiä aika tiheään, päivittäin miltei. Eilen kävin antamassa verinäytteet, että jos vaikka sokeriarvot heilahtelevat?
Heittäydyn sohvalle ja ehdin kuunnella keskipäivän uutisia vähän matkaa, kun pienin tulee housut märkänä vaatimaan kuivia tilalle. Ei ollut ehtinyt pippeliä kaivaa nepparien takaa pissiäkseen ulkona "puun juuleen"... Tämmöistä. Huokaisen, etsin puhtaat shortsit pojalle ja mennään ulos. Muistan, että minulla on yksi tärkeä tehtävä kesken ja haalin sitä varten esille kuviosahan, hiomakoneen, maalipurkit ja timpurinkynän. Vanhaa, leveää venelautaakin on varattuna muutama pätkä ja alan luonnostelemaan sydämenkuvia ja nuolia niiden pintaan käsivaralta. Leikkaan ensimmäisen kuvion vaikka välillä täytyy keskeyttää sillä lapset riitelevät jostakin keskenään. Komennan ja homma jatkuu.
Kun saan kaikki kolme "teostani" sahattua, hion niitä vähän ja alan maalata valkoisella talomaalilla alaosan ja sydämet oranssilla, pullosta suihkutettavalla (kuva ylhäällä). Teen pahvista vähän sapluunaa sydämien alakärkeä varten ja toistan maalaustyön aika pian uudestaan, sillä lämmin ilma kuivattaa maalit nopeasti.
Nämä, tienviitaksi juhlapaikalle tarkoitetut sydänkuviot vien huomenna kolmeen tienhaaraan opasteeksi häävieraille joita pitäisi saapua paikalle liki sata. Monista maahanmuuttajaystävistäni kambodzalainen morsian, ja Norsunluurannikolta pitkän matkan rakkauteen Saharan hiekan ylitse vaeltanut sulhanen saavat toisensa erikoislaatuisin rituaalein toimitettavassa hääseremoniassa. Me perheenä olemme kutsutut niihin niin ystävinä, talkoolaisina kuin myös kunniavieraina. Tästä pariskunnasta räpsin koko edellisen sunnuntain valokuvia joen rannassa, linnanraunioilla ja sisätiloissa. Haastava työ se olisi ollut täysammattilaisellekin kun toisena valokuvattavana on täysin musta mies ja toisena aasialainen prinsessa helyineen ja hiluineen ja monenlaisine juhlavaatteineen. Muutaman hyvän otoksen kuitenkin sain tallennettua ja siihen saavat osapuolet tyytyä.
Klo 14.15
Vaimo saapuu töistä. Hänellä on perjantaisin lyhyt työpäivä. Vieläkään ei suumme puhetta toisilleen tulvi, mutta kun menen pesemään pensselin vessanaltaalle, hän on kodinhoitohuoneessa ja lasken käteni spontaanisti hänen olkapäillensä näin virkkaen: "Anteeksi", ja pian puhumme asioista kuin riitaa ei olisi välillämme ollutkaan. Mutta tiukalle ottaa pyytää anteeksi kun ei edes ole varma, minkä verran itse on riitaan syyllinen. Ehkä aviopuolisoiden pitäisi riidatkin laittaa aina vain puoliksi ajattelematta sen kummemmin syyllisyyskysymyksiä sillä ainahan se tasauseränkin tilitys joskus koittaa.
Klo 15.30
Vaimo lähtee kosovolaislähtöisen yksinhuoltajan kanssa hääjuhlan valmisteluihin. Tämän poika jää meille ja lähden koko lapsilauman kanssa pyörillä leiriläistämme hakemaan. Tullessa kierrämme jälleen torin kautta. Lapset ajavat rinkiä torilla sillä aikaa kun minä istun penkillä torielämää katselemassa. Terassilla on virvokkeiden nauttijoita ja jäätelökioskeilla koko ajan pientä jonoa. Rahani eivät riittäisi kalliisiin tötteröjäätelöihin. Niiden hinnat ovat aivan hurjia: 3 euroa iso pallo ja 2 euroa pieni. Markoiksi ei hirviä edes kääntää enää, mutta kuka hullu olisi maksanut koskaan jäätelötötteröstä 18 markkaa? Meitä on kuusi henkilöä nyt liikenteessä ja jos kaikille ostaisin yhden, niin huh huh... kaupasta voi joskus hakea 24 senttiä maksavat Pirkka-tuutit ja saman asian varmasti ajavat.
Kierretään vielä joenrannan leikkipuiston kautta. Siellä on tungosta, mutta liukumäkeen mahtuu vielä kun välillä komentaa niin vieraita kakaroita kuin omiaankin. Jututan penkillä istuvaa äitiä jonka pieni tytär liukuu peltirännissä G:n perässä. Hänkään ei ole alkujaan suomalainen vaan Venäjältä, Pietarin kupeesta jostakin pienestä kylästä lähtöisin. Tämän tiedän aiemmista keskusteluista hänen kanssaan tämän samaisen leikkipuiston äärellä.
Lähdemme pian jatkamaan kotiin päin. Rantakäytävän varrella istuksii eriasteisia humalikkoja ja nuorisoa nurmikoilla ja puistonpenkeillä. Erään seurueen jäsenistä ainakin yksi on jo sellaisessa kunnossa, että kohta kuukahtaa penkin viereen nukkumaan toisten kallistellessa pullojaan ahkerasti. Puolikatettu vene, jossa kolme miestä aikalaisesti päissään hekin, yrittää irrottautua laiturista ja kun vene pääsee liikkeelle, näyttää siltä, että sen lasti on liikkunut toiselle laidalla niin kallellaan se kyntää joen tummaa vettä joka vuosituhansien saatossa lienee monta hukkunuttakin kuljettanut tukkien ja tervan lisäksi Oulua kohden.
Klo 17.00
Katson telkkarista viiden uutisia jossa Matti Vanhanen on tomerana puhuessaan kepulaisten puoluekokouksessa jossa tämän viikonlopun aikana miehiä vaihdetaan toisiin ja naisia suositaan jos siltä tuntuu imagosyistä viisainta olevan. Kokoomuksella on myös puoluepäivänsä tahollaan ja Jyrki Kataisen vinoon vetävä suu muotoilee toimittajan uteluun lauseita Ilkka Kanervan viimeisimmästä tekstiviestiylläristä jonkin tyttölapsen kanssa. Ruandalaismies, jota on monta vuotta pidetty tutkintavankeudessa, tuomitaan joukkotuhonnasta elinkautiseen Porvoon käräjäoikeudessa. Kuvitukseksi näytetään viidakkoveitsikasoja ja valtava määrä samaan läjään murhattuja tutsiheimolaisia jossakin päin Ruandaa vuonna 1994.
Sapuskaa nälkäisiin kitoihin. Yhdet peppujen pesut ja housujen vaihdot pienimmälle joka ei taaskaan kerinnyt leikintouhuistaan pissille ja kakkaakin on mukaan lipsahtanut. Lapset juoksevat ulos, sisään, ulos sisään ja naapurin poikien kanssa taloja ympäri. Liike ja meteli on kaikenkattavaa. Laitan saunankiukaan alle tulet.
Klo 20.00
Kaikki ovat syöneet iltapalan, käyneet saunassa, pienin nukahti kesken touhujensa olohuoneen sohvalle ja nukkuu varmaan aamuun saakka. Komentelen jokaista erikseen ja yhdessä lakkaamaan leikit ja pelit, hampaiden pesulle ja nukkumaan. Aamulla pissiin kastuneen petin laitossa äherrän jonkin aikaa. Kerrossänky on vihonviimeinen petattava ja kun väsyttää, perkeleitä lipsahtelee tuon tuostakin ähellyksen sekaan.
Kohta lapset ovat kaikki (vieras poikakin) unten mailla ja vain katua ohitse pörähtelevät mopot ja kaupungin suuntaan rientävät kävelijät saavat aikaan ääntä sen verran, että avoimet ikkunat täytyy sulkea.
Klo 22.40
Alan itse olla kypsä nukkumaan. Olen viimeisen puolentoista tunnin aikana tyhjentänyt tiskikoneen, pyyhkinyt pöydät, nostellut rojuja lattioilta ja kenkiä eteisestä, käynyt korjaamassa pihamaalla lojuvat pyörät ja lelut, kirjoittanut päiväkirjaa, lukenut yhden kolumnin netistä ja sähköpostit.
Tässä olen kuvannut pääpiirteittäin yhden arkipäivän elämästäni. Monta asiaa jää silti merkkaamatta, monta asianlaitaa nykäisemättä. Eihän tavallisen ihmisen arki voi tämän täydempi olla, mutta mitä kiinnostavaa näissäkään luetelluissa tekemisissä olisi?
Olisinko tärkeämpi kansalaisena jos vielä kykenisin kantamaan lautaa ja lyömään naulaa jossakin rakennusmontussa tai talojen katteilla? Olisinko täydempi isä lapsilleni kun palkkapussinikin olisi täydempi?
Loppupelissähän näillä ei ole merkitystä itselle, olen nämä jo kertaalleen kokenut, mutta ehkä olen enemmän lapsilleni isä kuin oma isäni ehti minulle olla...
Tätä on kuitenkin elämäni nyt. Kättelen päivän yöunille ja aamulla aloitetaan aikaisin jälleen. Toivottavasti juhlatuulella ja ilman riitaa.
torstai 3. kesäkuuta 2010
Varjona varjojen joukoissa
Ajattelin jälleen kirjoittaa ihan vain itsestäni, se kun on tässä lähinnä ja syö ajatuksiani kuin minä itse leipää.
Tunnen olevani vain halkopinoa tervehtivä varjo. Sellainen, joka huljahtaa elämänsä lävitse kovinkaan suuria saavuttamatta, koskaan edes tavoittelematta. Halon halkoa hakkaamatta.
Miten siis sellainen varjo voi niin pahasti epäonnistua kuin mitä minä olen tehnyt? Mitä siihen tarvitaan?
Vastaus on: Siihen tarvitaan elämä, ei mitään muuta. Paitsi muita elämiä ympärille.
Kuin metsää ei ole ilman puita, ei ihmistä ilman muita ihmisiä ole.
Tai sammakoita.
Mitä epäonnistumisellani tarkoitan, joku kysyy. Se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi onnistunut nisäkkään luonnollisesta tarkoituksesta elämässään, eli jatkumisessa.
Se on ihan jotain muuta, jonka vain itse tietää eikä sille sanoja vielä löydä.
Luulevat jotkut tietenkin, että epäonnistumiseni tarkoittaa jotakin rahaan ja omaisuuteen liittyvää. Ei ei lapsukaiset. Minä vähät niistä välitän täällä sisälläni. Omaisuudet ovat yhtä lahoavaa materiaa kuin tämä kehoni, joka varjoja auringon edessä esteisiin heittää.
Joskus minä sen selitän, mutta nyt ajattelen muuta.
Istuin pitkään erään aution hirsirakennuksen rappukivellä. Se on rakennettu vuonna 1905. Tuo vuosiluku, josta osa on kulunut ajassa pois, on kaiverrettu sen nurkkasalvokseen. (Kuva ylinnä)
Se on minun äitini lapsuuskoti. Töröttää raiskatun metsän keskellä yksinäisenä, hyljättynä ja rikkonaisin ikkunoin kuin Oiva Arvolan surullinen saaga irtireväistynä kokonaisesta kertomuksesta. Kuin kirjan sivu mätänemässä kuloheinikossa ilman muita sivuja.
Mökkiä ympäröivät metsät on joku muu hakannut, paiskonut nurin ikuisen tuntuiset kuusikot, kuljettanut ne pois ja käärinyt rahana taskuhinsa. Sääliä tuntematta, itkun itkua itkemättä. Niin kuin niin monen maan lapsosen maisemat joista olen aina ollut sanomassa, jota asiaa aina olen kironnut.
On kuin oma äitini raiskattaisiin aina ja aina uudestaan kun maaemo revitään juuria myöten tienvarteen.
Äiti minun varjoni alun tänne on rakentanut, metsien varjoissa synnyttänyt ja kasvattanut. Isä antoi vain siemenen, lahjoittaen vain muutaman hetken polvellaan tai metsäreissuilla kannonnokassa. Kunnes kuoli hänelle täyden-, mutta minulle kesken jääneen matkan. Jäi kysymättä muutama asia, ja niitä joskus tuuleen täällä kuiskailen. Ehkä tuuli joskus vastaa, en tiedä. Pohdin jo etukäteen, olenko sillä hetkellä oikein päin asettunut? Tuuleeko sen pienen hetken otsaan vai sydämeen? Kuulenko, kun melkein kuuron vasemman korvani taakse saapuu hentoinen kurahdus kuin isä piippunsa varresta imaisisi?
Isästä muistona ne ehkä riittävätkin, mutta miksi tämä kaipuu?
Se on iso kysymys jota Ruotsin Kaarle Kustaakin puheessaan kertasi. Hän on isättömänä kasvanut aatelinen, mutta niin vain isän kaipuu lyö lävitse kaiken sen loiston ja rikkauden joiden hohto tuosta tiedosta himmenee maanmudaksi, lahoksi lepäksi tikkojen kolota.
Istuksin siis siinä rappukivellä. Mitäs siitä muuta syntyy kuin vain muistojen huljuamista aivolohkosta toiseen.
Mutta että osaa puristaa rinnasta ne muistot! Se on fyysistä kipua joka ei kuitenkaan enää itkuksi asti kanna. Ei kyyneleen kyyneltä poskelle herahda ja jos peili olisi, katsoisi sieltä vain jäykät, ilottomat vanhan miehen kasvot. Ehkä sitten illalla, omalla mökillä, yksin ja maailmaa muuta ajatellessa...
Minun äitini oli legenda eläessään, ihminen jota ei kukaan voi niin suuresti kunnioittaa, että se olisi liikaa. Hän oli myös lukuisten veljieni ja siskojeni äiti, mutta siinä kivellä istuessani ajattelen itsekkäästi hänen olleen vain minun äiti, ihan oma jota kuolemankaan kanssa en tahtoisi jakaa.
Ehkä tämä juonne on sitten toista ääripäätä tunteelle, jota isänkaipuussani tunnen?
Äiti piti siis jakaa kymmeneen osaan.
Jaksoiko hän sillä kymmenyksellään olla täysi äiti jokaiselle lapselleen? Tasapuolinen hän osasi olla, mutta että täysi äiti jokaiselle sillä kymmenysosallaan...?
Voi äiti, voi äiti miten elävänä sinä muistossani kuitenkin olet.
Ja isä. Miten suoraryhtisesti sinä minusta poispäin aina olet menossa, ja kuinka olisin tuon selkäsi taakse tarvinnut niin usein kömpiä piiloon pahaa maailmaa, joka mustin polunpääsilmin peltoläntillemme kuusikoista kurkisteli.
Tunnen olevani vain halkopinoa tervehtivä varjo. Sellainen, joka huljahtaa elämänsä lävitse kovinkaan suuria saavuttamatta, koskaan edes tavoittelematta. Halon halkoa hakkaamatta.
Miten siis sellainen varjo voi niin pahasti epäonnistua kuin mitä minä olen tehnyt? Mitä siihen tarvitaan?
Vastaus on: Siihen tarvitaan elämä, ei mitään muuta. Paitsi muita elämiä ympärille.
Kuin metsää ei ole ilman puita, ei ihmistä ilman muita ihmisiä ole.
Tai sammakoita.
Mitä epäonnistumisellani tarkoitan, joku kysyy. Se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi onnistunut nisäkkään luonnollisesta tarkoituksesta elämässään, eli jatkumisessa.
Se on ihan jotain muuta, jonka vain itse tietää eikä sille sanoja vielä löydä.
Luulevat jotkut tietenkin, että epäonnistumiseni tarkoittaa jotakin rahaan ja omaisuuteen liittyvää. Ei ei lapsukaiset. Minä vähät niistä välitän täällä sisälläni. Omaisuudet ovat yhtä lahoavaa materiaa kuin tämä kehoni, joka varjoja auringon edessä esteisiin heittää.
Joskus minä sen selitän, mutta nyt ajattelen muuta.
Istuin pitkään erään aution hirsirakennuksen rappukivellä. Se on rakennettu vuonna 1905. Tuo vuosiluku, josta osa on kulunut ajassa pois, on kaiverrettu sen nurkkasalvokseen. (Kuva ylinnä)
Se on minun äitini lapsuuskoti. Töröttää raiskatun metsän keskellä yksinäisenä, hyljättynä ja rikkonaisin ikkunoin kuin Oiva Arvolan surullinen saaga irtireväistynä kokonaisesta kertomuksesta. Kuin kirjan sivu mätänemässä kuloheinikossa ilman muita sivuja.
Mökkiä ympäröivät metsät on joku muu hakannut, paiskonut nurin ikuisen tuntuiset kuusikot, kuljettanut ne pois ja käärinyt rahana taskuhinsa. Sääliä tuntematta, itkun itkua itkemättä. Niin kuin niin monen maan lapsosen maisemat joista olen aina ollut sanomassa, jota asiaa aina olen kironnut.
On kuin oma äitini raiskattaisiin aina ja aina uudestaan kun maaemo revitään juuria myöten tienvarteen.
Äiti minun varjoni alun tänne on rakentanut, metsien varjoissa synnyttänyt ja kasvattanut. Isä antoi vain siemenen, lahjoittaen vain muutaman hetken polvellaan tai metsäreissuilla kannonnokassa. Kunnes kuoli hänelle täyden-, mutta minulle kesken jääneen matkan. Jäi kysymättä muutama asia, ja niitä joskus tuuleen täällä kuiskailen. Ehkä tuuli joskus vastaa, en tiedä. Pohdin jo etukäteen, olenko sillä hetkellä oikein päin asettunut? Tuuleeko sen pienen hetken otsaan vai sydämeen? Kuulenko, kun melkein kuuron vasemman korvani taakse saapuu hentoinen kurahdus kuin isä piippunsa varresta imaisisi?
Isästä muistona ne ehkä riittävätkin, mutta miksi tämä kaipuu?
Se on iso kysymys jota Ruotsin Kaarle Kustaakin puheessaan kertasi. Hän on isättömänä kasvanut aatelinen, mutta niin vain isän kaipuu lyö lävitse kaiken sen loiston ja rikkauden joiden hohto tuosta tiedosta himmenee maanmudaksi, lahoksi lepäksi tikkojen kolota.
Istuksin siis siinä rappukivellä. Mitäs siitä muuta syntyy kuin vain muistojen huljuamista aivolohkosta toiseen.
Mutta että osaa puristaa rinnasta ne muistot! Se on fyysistä kipua joka ei kuitenkaan enää itkuksi asti kanna. Ei kyyneleen kyyneltä poskelle herahda ja jos peili olisi, katsoisi sieltä vain jäykät, ilottomat vanhan miehen kasvot. Ehkä sitten illalla, omalla mökillä, yksin ja maailmaa muuta ajatellessa...
Minun äitini oli legenda eläessään, ihminen jota ei kukaan voi niin suuresti kunnioittaa, että se olisi liikaa. Hän oli myös lukuisten veljieni ja siskojeni äiti, mutta siinä kivellä istuessani ajattelen itsekkäästi hänen olleen vain minun äiti, ihan oma jota kuolemankaan kanssa en tahtoisi jakaa.
Ehkä tämä juonne on sitten toista ääripäätä tunteelle, jota isänkaipuussani tunnen?
Äiti piti siis jakaa kymmeneen osaan.
Jaksoiko hän sillä kymmenyksellään olla täysi äiti jokaiselle lapselleen? Tasapuolinen hän osasi olla, mutta että täysi äiti jokaiselle sillä kymmenysosallaan...?
Voi äiti, voi äiti miten elävänä sinä muistossani kuitenkin olet.
Ja isä. Miten suoraryhtisesti sinä minusta poispäin aina olet menossa, ja kuinka olisin tuon selkäsi taakse tarvinnut niin usein kömpiä piiloon pahaa maailmaa, joka mustin polunpääsilmin peltoläntillemme kuusikoista kurkisteli.
Paluumatkalla äitini syntymämökiltä kävin katsomassa aurausvältin joskus esiinnostaman mustan kiven. Olin ennenkin sen äärellä pysähtynyt ja mieleni kynällä siihen syntymä- ja kuolinpäiviäni kirjoittanut. Tuon kiven minä haluaisin tuhkauurnani päälle muistopaadeksi laitettaman.
En ole vielä muistokirjoitusta sitä varten laatinut, mutta tiedän, että siinä pitää mainita myös äiti ja isä, ja että se pitää sijoittaa oman syntymämökkini jo tuhoutuneelle paikalle. Mustan hautapaateni päälle voisi kiinnittää alinna olevassa kuvassa näkyvän, kauniin metsänkiven kuin muistutukseksi siitä, että on sen alle haudatun kuolleen elämässä myös väriläikkiä ollut.
Perheet ja lapset; mitäs sitä ihmisen varjo eläessään muuta.
tiistai 1. kesäkuuta 2010
Taavetin tähteen ja Koljatin otsaan
Daavidin tähti toi jälleen valoa pimeyteen israelilaisten saartotoimien nimiin.
Ulkomaailma yritti törkeisiin, humanitäärisiin syihin vedoten viedä hieman mutusteltavaa pikkuriikkiselle, hiekkaan pommitetulle kansalle merenrannan pottumaan kokoisella läntille, hiivasienitulehdukselle haisevan Israelin jalkoväliin.
Mites päin menikään se Taavetin ja Koljatin kivilinko-tappelus sitten kauan sitten "Luvatun Maan" kamaralla? Julmetun suuri Koljatti oli filistealainen, useiden piruperkeleiden sisäsiittoisuuden tulos ja Taavetti pikkuinen israelilainen, punaisessa meressä itsensä pesaissut eli puhdas etniseltä taustaltaan ja kansalaiskelpoinen maineeltaan, niinkö?
Kirjoittiko silloinen Jari Tervo tämän sadun Samuelin nimimerkillä vai runoiliko aikansa sankari, kakkosnelosen Jack Baueriin verrattava Taavetti itse koko hupailun?
Sama se saatana sille, mutta nyt näytelmän osat ovat ainakin nurinniskoin mikäli Israelin koljattimaisesta olemuksesta mitään voi päätellä pikkiriikkisen Gazan alituisesta moukaroimisesta.
Nyt siihen sotkettiin ruotsalaisetkin, ja turkkilaiset sekä muutama muunmaalainen soutuveneissään kohti kiellettyä aluetta. Tuskin Amerikkakaan tällä kertaa kykenee pitämään rauhankyyhkysen verellä pehmoisia pesuja kauhovat kouransa aloillaan.
Perkele näehin kanssa. Helevetti jos olisi olemassa niin kaikki maailman uskonsoturit eikun sinne tulihtaa pitämään! Minä voisin tulla pitämään ovia sepposen selällään.
Ruotsalainen kirjailija Henning Mankel, jos hän selviää tästä seikkailustaan hätäapulaivalla Gazaan, kirjoittaa sitten varmaankin uudeksi koko Taavetti ja Koljatti tarinan. Sitä sitten luetaan kirkoissa ja kasarmeissa muutama sata vuotta kunnes on aika taas katsoa, kuka kukin on. Mutta voipipa olla, että atomipommi pömähtää sitä ennen ja sitten ollaan kaikki kaiken tämän typeryyden tavoittamattomissa. Amen.
Ulkomaailma yritti törkeisiin, humanitäärisiin syihin vedoten viedä hieman mutusteltavaa pikkuriikkiselle, hiekkaan pommitetulle kansalle merenrannan pottumaan kokoisella läntille, hiivasienitulehdukselle haisevan Israelin jalkoväliin.
Mites päin menikään se Taavetin ja Koljatin kivilinko-tappelus sitten kauan sitten "Luvatun Maan" kamaralla? Julmetun suuri Koljatti oli filistealainen, useiden piruperkeleiden sisäsiittoisuuden tulos ja Taavetti pikkuinen israelilainen, punaisessa meressä itsensä pesaissut eli puhdas etniseltä taustaltaan ja kansalaiskelpoinen maineeltaan, niinkö?
Kirjoittiko silloinen Jari Tervo tämän sadun Samuelin nimimerkillä vai runoiliko aikansa sankari, kakkosnelosen Jack Baueriin verrattava Taavetti itse koko hupailun?
Sama se saatana sille, mutta nyt näytelmän osat ovat ainakin nurinniskoin mikäli Israelin koljattimaisesta olemuksesta mitään voi päätellä pikkiriikkisen Gazan alituisesta moukaroimisesta.
Nyt siihen sotkettiin ruotsalaisetkin, ja turkkilaiset sekä muutama muunmaalainen soutuveneissään kohti kiellettyä aluetta. Tuskin Amerikkakaan tällä kertaa kykenee pitämään rauhankyyhkysen verellä pehmoisia pesuja kauhovat kouransa aloillaan.
Perkele näehin kanssa. Helevetti jos olisi olemassa niin kaikki maailman uskonsoturit eikun sinne tulihtaa pitämään! Minä voisin tulla pitämään ovia sepposen selällään.
Ruotsalainen kirjailija Henning Mankel, jos hän selviää tästä seikkailustaan hätäapulaivalla Gazaan, kirjoittaa sitten varmaankin uudeksi koko Taavetti ja Koljatti tarinan. Sitä sitten luetaan kirkoissa ja kasarmeissa muutama sata vuotta kunnes on aika taas katsoa, kuka kukin on. Mutta voipipa olla, että atomipommi pömähtää sitä ennen ja sitten ollaan kaikki kaiken tämän typeryyden tavoittamattomissa. Amen.
maanantai 24. toukokuuta 2010
Onnellisuuden yhteiskunta
Pekka Mykkäsen kolumni aamun Hesarissa käsittelee "Onnen taloustiedettä".
Ajattelin heti, että lukeekohan valtionvarainministeri Jyrki Katainen tämän jutun, ja jos lukee, meneekö siitä yhtään hänen kovien arvojen aitaaman maailman sisäpuolelle, niille sijoille aivoissa, joissa rahasta ei ymmärretä yhtään mitään. Onko hänellä sellaista aluetta päässä olemassakaan?
Hän kyllä osaa sanoa olevansa niin "onnellinen, niin onnellinen" tietyissä yhteyksissä, mutta kun ne vuorosanat tupsahtelevat löysästi kuin Heikki Kinnusen lököttävistä verkkareista pieru hänen kysellessään onks Viljoo näkyny.
Tai miten Mykkäsen kolumnin lukeminen vaikuttaa pöhöpohatta Nalle Wahlroosin ja kaltaistensa aivotoimintaan, vai herättävätkö tämänkaltaisten juttujen otsikotkaan materialla käyvien lajitovereidemme aivojen impulssiviidakossa suhahtelevien dollarikuvien sekaan minkäänlaisia värähdyksiä? Ovatko he kuin minä urheiluosiossa, joka kääntelen niiden kohdalla paksua lehteä kuin uneen vaipuisin ja havahtuisin vasta kulttuurisivulla olevan kirja-arvostelun otsikkoon?
Sama se sille, mitä yksittäinen poliitikko tai materianahnehtija mistäkin ajattelee ja kuinka hän toimii lehteä lukiessaan, mutta jos hän sattuu olemaan koko valtakunnan kirstunvartija ja mukana haaveilemassa samanmielisten kanssa koskaan päättymättömän talouskasvun maailmasta, niin silloin sillä on merkitystä.
Yksityishenkilönä Jyrki Kataisen lehtienluvut ja lausunnot olisivat siis silkkaa kukkuluuruuta lapsille, mutta Valtionvarainministeri Jyrki Kataisen eivät missään nimessä. Hän leikkii siinä roolissa vakavilla asioilla kun sanoo olevansa ehdottomasti lisäydinvoiman kannalla, ja että sille tielle ei olisi olemassa edes päätepysäkkiä vaan koko maa täytyy niillä laitoksilla täyttää ”turvataksemme jatkuvan, päästöttömän tulevaisuuden lapsillemme.”
Minun lapsilleni hänen konsulteilta tilaamansa tulevaisuuden visiot eivät toivottavasti tule koskaan olemaan itsestäänselvyys. Varsinkaan, kun luin samasta lehdestä jutut jotka käsittelevät omistusasuntojen pian koittavaa vapaata vaihtamista elinikäiseksi lisäeläkkeeksi jolloin vakuutusyhtiöt pääsevät tekemään kodeilla raakaa businesta, niin minun tulevaisuuden kuvitelmat kulkevat juuri siihen suuntaan, jossa ei häiventäkään tavallisen ihmisen osalle onnellisuudesta tule olemaan. Saatika että "punainen tupa ja perunamaa"-idylli olisi enää edes sadunkerronnassa luvallista.
keskiviikko 19. toukokuuta 2010
Kotipesä
En ymmärrä pallopeleistä juuri mitään. Jalkapallostakin vain sen verran, että pallonpotkijoiden puolet erottaa erivärisistä paidoista, ja että se (pallo) on pyrittävä potkaisemaan vastustajan maaliin vaikka potkaisijan jalka lentäisi polvinivelestä samaa matkaa.
Sen olen ymmärtänyt, että pesäpallo-nimisessä juoksenteluryyhellyksessä on kuulema kotipesä jonne pyritään veri päässä hylskyen kenttäalustaan hieraistujen ympyröiden kautta. Itse se pieni (keltainen?) pallo, joka kokee ilmeisen kovia puisen mailan mäjähdellessä sen pyöreisiin kylkiin, lentelee ryntäilijöiden syöksyilyn aikana kentän yläpuolella. Vai mitenkä se menee?
Yhtään peliä en eläissäni ole alkua pitemmälle seurannut, saatika pelannut, joten pelisäännöt ovat minulle tuntemattomat. Ja vaikka asuinkin moniaiset vuodet Siilinjärvellä, joka tunnetaan yhtenä pesäpallon savolaisena kehtona Mantunmonttuineen ja sopupeleineen, ei pesäpallopelien hurmos kovaluista kalloani päässyt huumaamaan.
Kuten kaljunalustani ei huumaa enää mikään muukaan markkinameininki grillimakkaroineen ja mäyräkoirineen. Minulta puuttunee siis niin pelisilmä kuin pelihimokin? Olenkohan jotenkin epänormaali?
Mökkeilykesän aloituspäivinä korjasin kuitenkin aiemmin puussa olleen lintujen reilunkokoisen pöntön (4h+k, sauna + parvi). Sitä asusteli takavuosina ainakin talitiaiset, mutta nyt luulen, että kirjosieppo valtaa sen itselleen. Riippuen sekin siitä, hyväksyykö läheisen pihakoivun yhden huoneen ja keittokomeron pöntössä asusteleva sieppopariskunta toista samaa pikkulintulajia samalle kärpäsateriareviirille.
Kuten kuvasta ylhäällä näkee, asensin pöntön 1990-luvulla, erään aprillipäivän aattoiltana palaneen hirsisaunani pihapiirissä edelleen muistona törröttävän savupiipun nokkaan. Saattaa kuitenkin käydä niin, että joudun tyrkkäämään piipun nurin lähivuosian, ettei se kaadu itseksensä kenenkään niskaan.
Mutta kotipesä pitää tinteillekin järjestää kun maailma ympärillä muuten raiskaantuu asumattomaan kuntoon pienempien olla ja eleä.
Tällä tarkoitan sitä, että jokainen kerta, kun palajan synnyinseudulleni, on hehtaari tai kaksi, joskus kymmeniä hehtaareita entisiä sielunmaisemiani murskattu sellukattilaan vietäväksi. Nämä savotat aloitettiin kertalinttuulla satojen hehtaarien aukkohakkuuksilla ja soiden järjettömillä ojituksilla 1960-luvulla enkä lakkaa koskaan kiroamasta tätä perkeleellisen väärää mallia, joka sotien jälkeisessä metsätalouspolitiikassa pääsi valloilleen.
Sen haavan syvyyttä, jonka lapsuuden puiden särkeytyminen kulutusyhteiskuntien moolokinkitoihin on aiheuttanut, ei ennen itsekään tajunnut, ennen kuin alkoi niistä unia nähdä ja kun kaikkien voimakkaiden tapahtumien yhteydessä mieli alkoi kuljeskella, kuin turvaa hakien, kuusikoissa ja lehmipoluilla kuin se pieni poika, joka kerran minäkin olen ollut.
Ja kun niissä unissaan muistaa melkein kaikki kuuset, männyt, suuret haavat ja koivut tuulenpesineen mummolaan tai muualle menevien polkujen varsilta...
torstai 13. toukokuuta 2010
Pyöreälläkin ruokapöydällä on reunat
Pentti Saarikoski aloittaa kirjansa "Euroopan reuna" (Otava 1982) kuin hän kirjoittaisi EU:n tukipaketista Kreikalle keväällä 2010:
"Sanokaa minua miksi haluatte, ei minulla ole oikeaa nimeä, niin kuin ei kissoillakaan ole, minä kyllä nimittelen niitä, että Herakleitos, Kleopatra tai Birgitte Bardot, mutta se ei auta, sillä kun kutsun Herkaleitosta syömään ehtii Birgitte Bardot ennen häntä, Herakleitokselle jää vain tähteet, jotka hän saa jakaa Kleopatran kanssa."
"Uusi Eurooppa"-hiekkalaatikko on vasta jokusen vuoden ollut etsimässä "yhteistä tulevaisuutta" ja jo nyt se näyttää siltä, kuin purkutuomion saanut vanha varastorakennus jonka sisään kymmenien vuosien saatossa on kannettu räjähtämättömistä kranaateista lähtien kaikki, mikä ihmisharakan silmissä on näyttänyt tarpeelliselta.
Sitten, kun tämä hässäkkä omalle kontolle pelattavaksi luotettujen eurojensa ryypänneen Kreikan ja muun Euroopan välillä on ohitse, voidaan ajatella kuin Saarikosken "minä" samaisen "Euroopan reuna"-ajatuksenvirtansa loppulehdellä, palattuaan tyhjätaskuna kierrokseltaan Dubliniin:
"Samalla tavalla rupeaa ainainen liikkeellääolo tuntumaan levolta, kun liikkeelläoloa kestää tarpeeksi kauan, kuten Herakleitos sanoo, että muuttuen se lepää, ja Jeesus sanoo: Jos teiltä kysytään, mikä on isänne merkki teissä, vastatkaa, että liike ja lepo. Vaikka karjamarkkinat on poissa, eikä Scotch Housea ole enää, Dublinissa kaikki on entisellään, tämä on sellainen kaupunki että vaikka kaikki talot revittäisiin ja rakennettaisiin uudet talot tilalle, niin kohta olisi kaikki taas entisellään."
65 vuotta sitten Euroopasta ei ollut jäljellä kuin kappaleiksi murtuneet reunat. Kaupunkien talot törröttivät rankoina tai kumpuilivat soraläjinä sen kamaralla. Ihmisen irtipäästämät tuhovoimat olivat murskanneet kaiken allensa, eikä sitä itkuntyrskeen määrää kukaan tässä ajassa elävä voine käsittää, joka raiskattujen, kotinsa ja kaikkensa menettäneiden ja muuten särkyneiden ihmismassojen joukoista kuului. Voiko tuota aikaa osata edes kuvitella se, joka sitä ei paikanpäällä, vaeltelevien laumojen seassa ole ollut itse kokemassa? Nyt kaikki on rakennettu uudestaan, vain muistoiksi on joitain pommien silpomia paikkoja jätetty rapistumaan ja holokaustista muistuttamaan ovat omat kivipaatensa pystytetty.
Eikö täällä vain haisekin sama vanha entinen ahneen ja ympäristöään tuhoavan lajin riekunta? Kuin toista maailmansotaa ei olisi ollut olemasskaan?
Nyt eurooppalaista sotaa käydään pyöreän pöydän äärellä Brysselissä. Ammutaan rahaa taivaalle ja jos epäonnistutaan, visuaalisesti havainnoitavissa oleva jälki ei ole niin hirveää kuin tykeillä aikaan saatu, mutta itkuntyrskettä se ei silti voi estää.
Ja voihan tällaisista vähintään nyrkkitappelu syntyä osapuolten kesken, joka sitten laajenee poliittisiksi murhiksi, teatterilaukauksiin rajoilla, kenraaleiden turpienpieksännäksi NATO-kokouksissa, Venäläisten vittuiluiksi Kremlistä...
"Sanokaa minua miksi haluatte, ei minulla ole oikeaa nimeä, niin kuin ei kissoillakaan ole, minä kyllä nimittelen niitä, että Herakleitos, Kleopatra tai Birgitte Bardot, mutta se ei auta, sillä kun kutsun Herkaleitosta syömään ehtii Birgitte Bardot ennen häntä, Herakleitokselle jää vain tähteet, jotka hän saa jakaa Kleopatran kanssa."
"Uusi Eurooppa"-hiekkalaatikko on vasta jokusen vuoden ollut etsimässä "yhteistä tulevaisuutta" ja jo nyt se näyttää siltä, kuin purkutuomion saanut vanha varastorakennus jonka sisään kymmenien vuosien saatossa on kannettu räjähtämättömistä kranaateista lähtien kaikki, mikä ihmisharakan silmissä on näyttänyt tarpeelliselta.
Sitten, kun tämä hässäkkä omalle kontolle pelattavaksi luotettujen eurojensa ryypänneen Kreikan ja muun Euroopan välillä on ohitse, voidaan ajatella kuin Saarikosken "minä" samaisen "Euroopan reuna"-ajatuksenvirtansa loppulehdellä, palattuaan tyhjätaskuna kierrokseltaan Dubliniin:
"Samalla tavalla rupeaa ainainen liikkeellääolo tuntumaan levolta, kun liikkeelläoloa kestää tarpeeksi kauan, kuten Herakleitos sanoo, että muuttuen se lepää, ja Jeesus sanoo: Jos teiltä kysytään, mikä on isänne merkki teissä, vastatkaa, että liike ja lepo. Vaikka karjamarkkinat on poissa, eikä Scotch Housea ole enää, Dublinissa kaikki on entisellään, tämä on sellainen kaupunki että vaikka kaikki talot revittäisiin ja rakennettaisiin uudet talot tilalle, niin kohta olisi kaikki taas entisellään."
65 vuotta sitten Euroopasta ei ollut jäljellä kuin kappaleiksi murtuneet reunat. Kaupunkien talot törröttivät rankoina tai kumpuilivat soraläjinä sen kamaralla. Ihmisen irtipäästämät tuhovoimat olivat murskanneet kaiken allensa, eikä sitä itkuntyrskeen määrää kukaan tässä ajassa elävä voine käsittää, joka raiskattujen, kotinsa ja kaikkensa menettäneiden ja muuten särkyneiden ihmismassojen joukoista kuului. Voiko tuota aikaa osata edes kuvitella se, joka sitä ei paikanpäällä, vaeltelevien laumojen seassa ole ollut itse kokemassa? Nyt kaikki on rakennettu uudestaan, vain muistoiksi on joitain pommien silpomia paikkoja jätetty rapistumaan ja holokaustista muistuttamaan ovat omat kivipaatensa pystytetty.
Eikö täällä vain haisekin sama vanha entinen ahneen ja ympäristöään tuhoavan lajin riekunta? Kuin toista maailmansotaa ei olisi ollut olemasskaan?
Nyt eurooppalaista sotaa käydään pyöreän pöydän äärellä Brysselissä. Ammutaan rahaa taivaalle ja jos epäonnistutaan, visuaalisesti havainnoitavissa oleva jälki ei ole niin hirveää kuin tykeillä aikaan saatu, mutta itkuntyrskettä se ei silti voi estää.
Ja voihan tällaisista vähintään nyrkkitappelu syntyä osapuolten kesken, joka sitten laajenee poliittisiksi murhiksi, teatterilaukauksiin rajoilla, kenraaleiden turpienpieksännäksi NATO-kokouksissa, Venäläisten vittuiluiksi Kremlistä...
sunnuntai 9. toukokuuta 2010
Äitienpäivänä vuonna 2010
Tämän, lasten askartelemasta taideteoksesta ottamani valokuvan kera kaikille äideille ihonväriin, etniseen taustaan, uskontoon tai uskonnottomuuteen tai mihinkään ihmisen kehittelemään ismiin sitä kylkiäisenä liittämättä oikein hyvät äitienpäivätoivotukset.
Taulun pohja on 55 vuotta vanha laipiohalteksin pala ja kukkien terälehdet puulla lämmitetyn uunin miedossa jälkilämmössä kuivatettuja appelsiininkuoria.
Taulun pohja on 55 vuotta vanha laipiohalteksin pala ja kukkien terälehdet puulla lämmitetyn uunin miedossa jälkilämmössä kuivatettuja appelsiininkuoria.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
