Luontotutkija, biologi Roopekalervo Maununeva istuu synnyinkotinsa jykevillä lankkurappusilla isänsä perunkirjoituksen jälkeisenä päivänä. Muut osalliset ovat poistuneet, useita päiviä kestänyt hälinä vaihtunut hiljaisuudeksi, apeaksikin oloksi. Vaimokin lähti jo kotimatkalle vanhimman pojan tila-autossa ja nuoremmat lapset perheineen omille tahoilleen. Roopekalervolla itsellään on vielä yksi lomaviikko jäljellä ja sen hän halusi viettää yksikseen täällä syntymäsijoillaan.
Perunkirjoitusten aikaan ei riidan poikasta syntynyt. Ei tapeltu kiikkustuolista, ei leipälapion omistuksista, ei jykälletty vajaan sadan hehtaarin metsätilan jaotuksista eikä isän pankkitililtä paljastuneista kolmestasadastatuhannesta eurosta. Pesänhoitajaksi palkattu asianajaja hämmästeli kun kukaan ei halunnut Alpo-oskari Maununevan kuolinpesästä itselleen mitään. Kuin olisi tämä kaksikymmentäviisipäinen paikalla ollut sukulaisporukka saumattomasti päättänyt, että kaikki maallinen museoituisi kuin itsestään aloilleen, olisi esilleotettavissa kun tarvitsee isää ja ukkia ja hänen kaunista elämäntyötään muistella.
Loppulitviikin aikana Emilia-lilja vanhimpana luki yhdessä laaditusta paperista, että tilan ja omaisuuden lopullinen kohtalo selviää, kunhan Roopekalervon vanhin poika, metsänhoitaja Juhoermei Maununeva ja Matiastanelin tytär, limnologiksi juuri valmistunut Kristakaroliina Paasonen sopivat keskenään, ottavatko he yhdessä tilan asiat hoitoonsa tai vain toinen heistä. Asiasta ei käräjöidä vaan käytännön järjestelyt sekä asianomaisten tulevaisuudensuunnitelmat ja elämäntilanne ratkaisevat, kumpi kykenee tilaa hoitamaan kuten isä oli hienovaraisissa puheissaan yrittänyt sanoa, sekä jälkeensä jättämässä, vaatimattomassa kirjallisessa testamentissaan pyytänyt. Eli että ”...tällä tontilla ei minunkaan jäläkeeni riiteltäisi ja että etes jokusen sukupolvea saisi muutamia eletyn elämän tunnusmerkkilöitä jäläkipoloville jäähä kateltavaksi kunnes unhotuksen varjo Mäkiperän metsänreunasta ylitse peltosipareihen kulukeutuu.”
Kaikki muut osalliset, lähinnä itseoikeutetut, lailliset rintaperilliset luopuvat lahjoitusten kautta omista omistuksistaan pesän kaikkinaisen omaisuuden suhteen. Pienetkin muistoesineet halutaan jättää isän jäljiltä niille sijoilleen. Vain se mahdollisuus pidätetään, että halutessamme voimme lapsinemme ja lapsenlapsinemme tulla ja olla lomillamme täällä, sekä saapua tähän pirttiin kuolemaan jos ennakkoaavistus lopusta kullakin sattuu kohdalleen.
Kaikki muut osalliset, lähinnä itseoikeutetut, lailliset rintaperilliset luopuvat lahjoitusten kautta omista omistuksistaan pesän kaikkinaisen omaisuuden suhteen. Pienetkin muistoesineet halutaan jättää isän jäljiltä niille sijoilleen. Vain se mahdollisuus pidätetään, että halutessamme voimme lapsinemme ja lapsenlapsinemme tulla ja olla lomillamme täällä, sekä saapua tähän pirttiin kuolemaan jos ennakkoaavistus lopusta kullakin sattuu kohdalleen.
Roopekalervo painaa päätään portaiden punervaan kaiteeseen ja katsoo pyykkitelineestä koillisen suuntaan taivaalle. Siellä ajelehtivat untuvaiset pilvet kuin lapsena ennen eikä tästä kulmasta tarkasteltuna mikään muukaan näytä maisemassa toiseksi vaihtuneen.
Tietää Roopekalervo, että muuttumattomuuden kuvitelma on vain muistin keppostelua. Peltoja ympäröivien, taiten hoidettujen metsien puiden siluetit kurottavat jo taivaita ja nykyisten peltojen salaojitettuja sarkoja täplittävät vuokraviljelijän valkoiset tuorerehupaalit entisen elämisenmallin heinäseipäiden sijaan. Kaksi latoa, jotka isä on halunnut säästää, ovat alimmaisilta hirsikertuuksiltaan kengitettyinä ja uusilla, tervatuilla päreillä katettuina tilan alavimman kohdan kauimmaisessa nurkkauksessa, siinä lähdepuron taitteessa josta ennen meni kovaksi tallattu polku Kalimojärven rantaniityille, rantavajalle ja venevalkamaan ja josta nyt kulkee traktorin mentävä metsätie koska Kalimon rantaniitytkin on isä halunnut pitää edes vuokralla kylän kohta ainoalle maanviljelijälle.
Pihapiirin rakennukset ovat myös isän säntillisen, vuosikymmenien työn ja kohentelun myötä pitäneet ryhtinsä. Päärakennuksen hirsiseinät isä koolasi ulkopuolelta ja oikoi sekä laittoi lisäeristeet, tervapahvin ja vuorasi hirttä matkivalla, leveällä paneelilla jo seitsemänkymmenluvun alkupuolella. Katteeksi hän ei kuitenkaan huolinut uusittuna edelleenkään muuta kuin kattohuovan. Sanoi kattopeltien kauppaajille, että pelti sitten kuitenkin romisee sateella ullakolla nukkujien riesaksi. Todellinen syy oli se, ettei isä halunnut talon ulkopuolta enää enempää muuttaa kuin oli ollut lämmöneristyksen vuoksi seinille pakko tehdä.
Sisäpuolelta isä piilusi ajan tummentamat hirret uudestaan jonka jälkeen hän pensselöi ne pellavaöljyllä. Öljykäsittelystä lähti pitkään ummehtuneen härski tuoksu, mutta ajan oloon seiniin patinoitui sellainen tummanruskea väri jota ei petsilakallakaan aikaan olisi saanut.
Kuusiruutuiset, kesäksi irrotettavilla sisäpokilla varustetut ikkunat säilyivät myös entisellään. Tiukkaa hamppua karmien ja karapuiden liitoksiin, joku lahonnut, irti repsahtanut lista pois ja uusi kitin kanssa paikoilleen, hiominen ja vanhanajan vernissa, siinä isän lääkkeet ikkunaremontiin. Eikä niistä kovillakaan pakkasilla isompi veto sen jälkeen käynyt. Olihan niitä tiivimyyjiä pistelehtinyt ovella ehdottelemassa uusia, nelinkertaisilla selketiivilaseilla varustettuja, mutta isä viittasi kauppamiehet kohteliaasti jatkamaan matkaansa sanomalla, ettei sovi talon tyyliin, kiitosta vain.
Yhteen nurkkaseinän pätkään isä ei piilulla koskenut. Sinne oli merkattu kaikkien lasten pituudet vuosittain aina siihen saakka, kun he lähtivät yksi toisensa perään opiskelemaan. Roopekalervon viimeinen, 192 senttiin ylettyvä merkintä kohosi korkeimmalle ja sen viereen oli isä kosmoskynänsä sinisellä värillä merkannut omanlaatuisensa merkinnän perj. 2 kesäk. yheksäntoistasattaa78. Rk. ja valakolakki. Samalla lailla oli myös Emilia-liljan kohdalla viimeisimmän pituuden, päivämäärän ja ylioppilaaksi tulon isä merkinnyt neljä vuotta aiemmin kuten Matiastanelin vuonna 1981.
Aitta, navetta ja kujalla siihen yhdistetty rehulato ovat pysyneet jotakuinkin samanlaisina. Niidenkin kattohuovat on kuitenkin pitänyt uusia ja lato-osuuden seiniä tunkattu ylös kun sortuneita nurkkakiviä on jouduttu uudestaan latomaan paikoilleen. Kiviseen navettaan ei ole isä muuten kajonnut kuin katon osalta ja uusimalla lahonneet ikkunanpokat ja maalaamalla yläosan lomalaudoituksen punamullalla. Kiviseinien laastisaumat isä suti kerran paksulla, oman tervahaudan tervan ja kalkkivelli sekoituksella ja hyvin ovat rapistumatta säilyneet. "Kun mitä tiet, tie se tervan kanssa" muistaa Roopekalervo isän sanoneen.
Kaikesta siitä huolellisuudesta, jolla isä näitä rakennusten kohenteluja ja huoltoja viimeiseen asti suoritti, näkyi, että hän rakasti tätä kotia ja kaikkia niitä muistoja, joita siihen liittyi. Äidiltäkin jääneet vähäiset, henkilökohtaiset tavarat, vaatteet ja jopa ruskeat nyörikengät löytyivät kamarista, isän itsensä nikkaroimasta kaapista perunkirjoitusten yhteydessä. Yhtä arvokkaasti samaan järjestykseen ne sinne myös laitettiin takaisin. Puhuttiin, että äidin tarina kun ollaan puitu järkijärjestykseen, ja kunhan vielä saadaan hänen luunsa Kanadasta Suomeen, niin pidetään sitten hautajaiset, laitetaan äidin jäännökset vaatekaappiin ja lasketaan koko komeus hautaan isän viereen.
Ne äidin viimeiset kirjoitukset…
Roopekalervon mieltä herkistää vieläkin muistella, vaikka asiaa puitiin sisarusten kesken monena päivänä kun pesäluetteloa tehtiin. Hän siirtyy sisälle tyhjään tupaan, laittaa kahvipannuun vettä ja asettaa sen kaasuliedelle. Käy sitten hakemassa kamarin piirongin laatikosta paksupahvisen kansion jonka sisällön levittää järjestyksessä tukevalle pirtinpöydälle.
Päälimäisenä on äidin ja isän mustavalkoinen, kokovartalovihkikuvan kopio. Ajan henki siitä kuvastuu, ja toisilleen omistautumisen lupaus, herkkyys. Valokuvaajalla on ollut taito vangita ilmettä myös taustaan, kukkivaan tuomeen ja suureen siirtolohkareeseen johon pariskunta nojaa toisiaan katsellen. Koko perheestäkin on kuva kun Matiastaneli on ollut vielä sylivauva ja sitten yksittäiset kuvat kaikista perheenjäsenistä erikseen. Isän sotilaspassi luiskahtaa nipusta erilleen ja sen välissä isokokoinen valokuva asepukuisesta kersantista, jonka taakse on kirjoitettu: Kuopion kautta natsalomalle lauvantaina 12.6.1943 ja leima: Valok. Jänis.
Sitten on vihkitodistus, tilan lainhuudatusasiakirjat ja isän vanhentunut passi jonka sivujen välissä on Kanadan viisumi vuodelta 1975 ja lentolippujen kannat.
Sitten omana siivunaan ovat äidin kirjeet hapertuneessa, vaaleanruskeassa kuoressaan.
Varovaisesti Roopekalervo ottaa siniviivaiset paperiarkit esille, asettelee ne kuin pyhäinjäännökset pöydälle ja käy kaatamassa kuppiin kahvia.
Nämä kirjeet luettiin kymmeneen kertaan sisarusten kesken isän hautajaisten yhteydessä ja vielä viime viikolla, kun perunkirjoitukseen valmistauduttiin. Niitä luettiin ääneen ja kukin yksikseen kuin olisi sillä tavalla yritetty saada äiti hetkeksi eloon, tulemaan tykö, lähelle. Itkettiin. Ja varsinkin Matiastaneli kyynelehti kuin pikkupoika jota isosisko Emilia-lilja yritti lohduttaa itsekin poskiaan pyyhkien.
Äidin kirjeistä kaksi ensimmäistä olivat selkeitä ja johdonmukaisia, kolmas sekava, hyppelehtivä, mutta lopulta lähestyvän kuoleman varmuudessa terästäytymistä.
”Nyt on kai helmikuu vaikka on harmaata kuin marraskuussa Suomessa. Vuosi on 1974, tai lienee jo 1975, en ole varma. Eräs hyvä kanadansuomalainen perhe pitää minusta kuitenkin huolta, en ole enää yksin asunnossani, olen jossakin hoitolassa, tai sitten sen perheen kamarissa kun on pitsiverhot ja kirjahyllykin. Minulla on kylmä, jalat eivät enää toimi, eikä kokolailla pääkään. Sydän lyö minkä jaksaa, ehkä se jo huomenna lopettaa toimensa. Valtava ikävä kotia, lapsia ja Alpo-oskaria ei ole laantunut. Olen pahoillani, olen pahoillani… ...antakaa anteeksi...
…minä lupasin kirjoittaa, että ymmärtäisitte, mutta en taida ehtiä… jäin viimeisessäni, ennen verensyöksyä jonka jälkeen en ole yksin enää pärjännyt, siihen, kun veli houkutteli minutkin niihin sotien jälkeisiin salaisiin touhuihinsa. Minähän siis läksin siihen mukaan... mutta kun en jaksaisi nyt enää muistella koska itkemistä en voi sitten lopettaa…
…koira on tässä huoneessa, se Mäkiperän pystykorva.., mikä sen nimi nyt olikaan? Ja isä tässä aina käy välillä lasten kanssa. Matiastaneli leikkii tuossa uunin edessä kirveenvarsiaihiolla ja Alpo-oskari pitelee minua kädestä… Emilia-lilja kai jäi Roopekalervon kanssa pihalle kun ei niitä näy…
…harhoja, harhoja, kyllä minä sen tiedän. Oma äiti ja isäkin käyvät välillä istumassa ovensuurahilla. Kertovat kuulumisia Sortavalasta ja että Jänisjärvestä on lähtenyt tänä keväänä harvinaisen paljon kalaa.
…veli siis tappoi saapasjalkaisen miehen sen hallin takana jossa oltiin paketoimassa varusteita. Ja kun se toinen, poliisipukuinen yritti ottaa kiinni, niin veli löi sitäkin. Meitä tultiin varoittamaan juuri kun oltiin viimeisiä pektoimassa ja kaikki muut kerkesivät karkuun, mutta veli ei koska se pöljä yritti piilottaa yhtä laatikkoa hallin taakse kivenkoloon. Minä makasin jo pusikossa siinä läheisellä karikkotöyräällä ja näin kaiken. Ne miehet olivat veljen käsissä kuin leppälahoja kun se niitä käsitteli. Saapasjalkainen yritti ampua, mutta ei kerinnyt kuin ottaa pistoolin taskustaan kun veljen nyrkki sivalsi kaulaan. Sitä suomalaista veli ei varmaan olisi tappanut, tainnuttanut vain, mutta kun sen pää sattui kiveen kaatuessaan. Se oli kuollut verenvuotoon ennen kuin muut poliisit olivat löytäneet…
Siitä me sitten lähdettiin karkuun, minä juoksi henki kurkussa tielle ja pyörällä kotiin ja veli tuli sitten omia aikojaan metsien kautta. Aamulla jatkettiin töitä kuin mitään ei olisi ollut. Kylällä kiersivät huhut pitkään ja lehdissä oli isot jutut yöllisistä tapahtumista, mutta veli haettiin kuulusteluihin vasta kuukausien päästä. Luultiin jo, ettei meitä siihen tapaukseen yhdistetä…
…sitten, kun kuulustelut alkoivat, ei veljellä ollut hetken rauhaa. Aina sai pelätä vaikka mitään todisteita ei kuulusteluissa ilmennytkään. Mutta kun minä ja Alpo-oskari sitten 1947 mentiin yhteen, tilanne oli kuitenkin veljen kohdalla niin lähellä tunnustamista, että hän katsoi parhaaksi laittautua matkaan. Kävi yhtenä yönä hyvästelemässä ja vannotti, etten omaa elämääni niiden tapahtumien vuoksi pilaisi. Käski unohtaa koko jutun, ja jos joku kysyy, et tiedä sitten yhtään mitään. Melkein minä unohdinkin kun te lapset synnyitte ja sitä touhua oli niin paljon...
…mutta painajaisiaan ei pääse karkuun… kun tätä olen miettinyt, herään toisinaan sen ryssän niskanikamien paukahdukseen kun veljen kämmensyrjä sivaltaa… ja oliko se edes se ryssä? Valvontakomission miehestä ne vain krjoittivat silloin, ja olihan niitä brittejäkin maassa, sekä suomalaisia innokkaita…
…mutta nyt minusta tuntuu, että on hyvästijättöjen aika. Jätän harhat, jätän todellisuuden, jätän kaiken. Kuolen. Historiallisia tapahtumia voi jälkeenpäin arkistoista tutkia, siis yleisiä tapahtumainkulkuja. Yksityisten, eli siis oma ja veljeni osuus on tässä. Olen tehnyt väärin, sen ymmärrän nyt. Minun olisi pitänyt jäädä ja kestää, jaksaa olla hiljaa, kärsiä. Tai sitten tunnustaa mitä näin ja saada siitä tuomioni jos siitä enää olisi edes lakien mukaan kyetty, sillä enhän minä itse osallistunut muuhun, kuin näkemästäni vaikenemiseen. Eihän minulta edes ehditty kysyä mitään, joten en ole syyllistynyt edes salailuun tai valehteluun. Veli on erheestään rangaistuksen kärsinyt ainakin henkisessä mielessä ja kun on nyt kuollut, ei silläkään väliä liene. Hän pakeni tänne Kanadaan, asui täällä Torontossa ja hänellä on täällä kaksi lasta jotka olen tavannut. Naimisissa hän ei ole ollut, mutta tiedän asiasta kaiken tarpeellisen. Juuri veljen perhe minua on auttanut, ja auttaa varmasti hautaankin. Olen toivonut, että he ilmoittavat sitten isälle, kun kuolen, ja että kaikki mahdollinen tieto minusta ja veljestäni saapuu myös lasteni korviin. Ja että luuni sitten joskus haetaan kotimaan multiin, Alpo-oskarin viereen. Sitten, kun voitte minulle anteeksi antaa. Rakkaudella Olgamaria, äiti.”
Äiti, kyllä me sinulle on jo anteeksi annettu, sanoo Roopekalervo ääneen hiljaisen syntymäpirttinsä pöydän ääressä. Ja luusi tulemme kotimaan multiin, isän viereen toimittamaan maksoi mitä maksoi. Siihen on isä jo hautapaikankin varannut ja nimesi samaan kiveen kaiverruttanut.
