Aiheet ovat samanlaatuisia joihinka olemme tottuneet siitä asti, kun kuvaa on kyetty tallentamaan isien hallitsemassa kaikkeudessa.
Siksipä suuntaan isäinpäiväkirjoitukseni sotateollisuususkovaisille isille. Isille, jotka elämänmittaisen uransa uhraavat pommien rakentelulle. Isille, joidenka katseiden kautta kulkevat liukuhihnoilla kranaatit, liekinheittimien osat, kiväärinpiiput ja scraphnellit. Aseseppä-isille, jotka illalla saapuvat koteihinsa, ottavat lapsukaisiaan syleilyynsä ajattelematta, että päivällä valmistamansa rypälepommilasti on jo matkalla kylvämään kuolemaa, tai jo pikalähetyksenä puhkomassa silmiä lajitovereiden lapsilta jossain tuhansista taistelurintamista maapallolla.
Tämä kirjoitus on suorasuunnattu myös kenraali-isille, noille kirotuillle, joulukuusien tavoin kimalteleville prenikkaherroille jotka nimensä historiankirjoihin saavat koska heille on jostain kumman syystä annettu voima ja valtuudet määrätä alempiarvoisia sotamies-isiä tappamaan, raiskaamaan ja kiduttamaan.

Näiden kuvieni käsiparien omistajat, äidit, vaimot, naiset ovat kulkeneet pitkät matkat eri puolilta maailmaa pakoon isien sytyttämiä sotia, väkivaltaa, kuoleman näkemistä, omaisten murhaamista. Yhdet kädet ovat suomalaisen, satoja sukkapareja neuloneen äidin kädet, mutta kuinka näiden kaikkien käsiparien tarkoitusperät ovatkaan kaikkialla samanmoiset: Hoivaaminen, ruokkiminen, lasten lämpimästi pukeminen.
Poikalastenkin, joista jonain päivänä saattaa kehittyä murhanhimoisia sotilasisiä, palvottuja kaluunaherroja, rokan antteja ja marco gasagrandeja kalmistojen liepeille seppelöitäviksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti