Erään päivittäistavaraliikkeen eteisaulassa, pelikoneportsareiden ja veikkauspisteen kulmauksessa täytteli kapealla tiskinkaistaleella vanhempi pomppaherra lottokuponkia. Ruksasi yhden ruksin, käänsi kasvonsa pilarinnurkkausta päin, risti kätensä, vilkaisi katonrajan ilmaistointikanavaa kohti, oikaisi kätensä, ruksasi taas, toisti äskeiset rukousliikkeensä, teki taas ruksin kuponkiin jne. Seitsemän kertaa tämä liike toistui ja sitten hän asettui sormet toistensa lomassa, täristen kuin horkassa, aivan pilarinurkkaukseen kiinni rukoilemaan. Katselin, kun kyyneleet valuivat valtoimenaan harmaasänkiselle poskelle ja tipahtelivat lottokupongin päälle. Siinä, julkisella paikalla, nyyhki tavallinen, suomalainen eläkeläinen. Hän oli tavallisissa vaatteissa, ei juovuksissa eikä millään tavalla erikoisen silmiinpistävä muutenkaan. Kuka oli tämä mies ja mikä oli hänen hätänsä?
Oliko hän eläkeläinen jolta vaimo on juuri kuollut eikä ole rahaa kunnollisiin hautajaisiin?
Eläkeläinen, jonka eläke on mennyt takausten maksuihin?
Eläkeläinen, jonka 550 euron bruttokuukausitulosta ei netto ole tilille ehtinyt kun se on jo suoraveloituslaskuihin humpsahtanut?
Vai eläkeläinen, joka viimeisetkin viisikymmensenttisensä peleihin paukutti menemään ja senkin taskunpohjimmaisensa yhteen lottoruutuun sijoitti rukoillen jumaliaan osallistumaan porukkaan?
Itku oli kyllä ilmeisen aitoa ja hätä suuri johtuipa se mistä tahansa. En mennyt kysymään, mikä miestä itketti. Painelin vain räntäsateeseen kauppakassejani kantaen ajatellen vanhuksen tukalaa oloa kaikkea tarpeellista ja tarpeetonta pursuvan kaupan eteisessä. Sitäkin miettien, kun aamulla olin lehdestä lukenut, kuinka moni vanhus päätyy tekemään itsemurhan kipujen, huolien, yksinäisyyden ja ties minkälaisten syiden vuoksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti