perjantai 11. kesäkuuta 2010

Tämä päivä...

Klo 04.55
Havahdun hereille; kusettaa. Aurinko valaisee jo olohuonetta, avonaisesta ikkunasta kuuluu harakan hazatusta. Nousen istualleen, kirja ja lukulasit kolahtelevat lattialle peitonmutkasta. Olen nukahtanut sohvalle illalla, ja varmaankin tarkoituksella, sillä oli sanaharkkaa vaimon kanssa eikä minua silloin huvita samaa sänkyä hänen kanssaan jakaa. Syyt konfliktinpoikasiin löytyvät meistä molemmista vaikkakin luulen, että vaimo tuntee jäävänsä alakynteen verbaliikkani edessä. Toisaalta kun hän sitten käyttää tiettyä kielensä asetta, jää minulle paha olo pitkäksi aikaa. Hän itse ei juuri koskaan jälkeenpäin tunteitaan erittele omasta aloitteestaan.

No, se on tätä arjen helvettiä johon ihmisten on koko elämänsä totuteltava. En usko, että ihmisillä yleensäkään on elämä tämän kummempaa missä seinien sisäpuolia useamman kanssa jaetaan. Jos ei tapella tästä asiasta, niin sitten tuosta, tai tuosta. Jokunen päivä on sitten rauhallisempaa, mutta auvoisaa perhe-elämä ei koskaan ole. Joka muuta väittää, se valehtelee pitääkseen tienpuoleisen sivun talostaan kunnossa.

Laitan kahvi- ja puurovedet kiehumaan, kietaisen kesäisesti vaatetta alastoman kehoni verhoksi ja hipsin avojaloin postilaatikosta Hesarin kadun toiselta puolelta. Mietityttää joskus, että meille tulee Hesari vaikka paikallisesta lehdestä olisi jotain hyötyäkin toisinaan. Vaimo ainakin haluaisi sitä lukea, mutta kun ei ole varaa molempiin, ja sitä paitsi Hesari keikkuu tilaushinnaltaan samoissa summissa kuin nämä maakuntien ohuen ohuet yleensä. Maakuntalehdet jäävät kolumneissa ja taustoja penkovissa jutuissa toiseksi sillä eihän niillä ole resursseja. Pierukin se pienissä toimituksissa alkaa vähän ajan kuluttua kiertää laidoilta keskemmälle vaikka konsernia kuinka "uudistettaisiin" aika-ajoin. Juolahti mieleeni: Kun jokunen vuosi sitten valtakunnallinen postinjakelulaitos "kehitti" toimintaansa ja jätti ovillejakelun taajamissa pois, niin tässä lähellä asuva rakennusmestari kirosi sitä ja lakkasi tilaamasta Kainaria ihan sen vuoksi, koska olisi joutunut sen hakemaan laatikosta kadun varresta. Suuremmassa mittakaavassa Suomen Postin tilalle harsittu "Itella" onkin sitten ääripään esimerkki siitä, kuinka pääomien kasvattaminen on maailman tärkeimmäksi asiaksi noussut kaikilla aloilla. Tajuta ei, kuinka tyhjän päällä kohta koko maailma kelluu kun rahan, pelien ja aineettomien mielikuvien päälle kaikki toiminta perustetaan.

Klo 05.25

Vaimon kännykkä soittaa herätystiitaata, kymmenen minuutin päästä toisto ja sitten silmiään hierova, punaiseen "Kiroileva siili" -yöpaitaan pukeutunut vaimoni tassuttelee vessaan.

Puhumattomuus on välimme nyt. Vaimo tekee itselleen eväät, keittää teetä ja voitelee muutaman voileivän eilen tekemästäni hiivaleivästä. Tulee vastapäätä pöydän ääreen istumaan ja alkaa ratkoa Pirkan ristikkoa. Minä luen Hesaria. Olen päässyt lukemisessani kulttuurisivuille jossa on Jukka Petäjän haastattelu norjalaiskirjailija Joe Nesbøsta ja Antti Majanderin tekemänä hänen uusimman dekkarinsa arvostelu. Kuudelta kuuntelen radion uutiset. Siellä ei kerrota maailmalla muuta tapahtuneeksi kuin mitkä jo luin lehdestä. Mitäpä sitä kymmenminuuttiseen mahtuisikaan? Tajuavatko uutisten tekijät ja kuuntelijat kuinka suuri maailma on kun se tarjoillaankin muutaman sekunnin pätkissä aina laidaltaan? Vai näinkö se saadaankin jokaiselle sopivan kokoiseksi ja taskuun ettei sitä tarvitse sen kummemmin enää ajatella?

Klo 06.30

Vaimo lähtee töihinsä. Emme ole sanoneet sanaakaan toisillemme. Ehkä se on vaistomaista vaitioloa, ettei lisää riitaa syntyisi? Minulla ei ainakaan tunnu olevan mitään sanottavaa, on vain vähän musta mieli. Ehkä nieleksin vielä loukkausta, jonka hän viimeisiksi sanoikseen eilenillalla lausui?

Herättelen vanhimman pojan E:n. Hänellä on tänään viimeinen päivä "Höyryleiriä" Koutaniemellä ja sinne menevään bussiin on jouduttava kahdeksaksi. Herättelen myös pienintä, mutta pikkupoika kääntelee kotvan itseään sängyssä, ennen kuin suostuu avaamaan silmiään. "Viikonlopputyttäreni", joka tuli eilen jälleen luokseni sekä keskimmäinen poika saavat nukkua, sillä heillä ei ole mihinkään menoa.

Klo 07.15

Hoputan E:sta pukemaan, huuhtaisen vessanaltaan päällä G:n yöpissistä takamusta, laitan uuden vaipan, sukkahousut, "kolitsit", paidan, kevyen takin ja lenkkarit. Lippis vielä päähän ja: "Menehän ulos odottelemaan, kohta lähetään".

Kurkkaan lastenhuoneeseen, ja voi perhana, keskimmäiseltä on pissi luiskahtanut ihan äsken sänkyyn! Peti tyynyjä myöten märkänä. Otan kuitenkin ihan rauhallisesti peiton ja tyynyn sängystä ja herättelen pojan. ”Kuule, nousepas nyt ja mene suihkuun”. Poika on vähän hämillään, mutta koska en ole näistä asioista pahasti sanonut, ei tästä synny isoakaan numeroa. Irrotan päällisen peitosta ja laitan lakanat ja tyynyliinat pesukoneeseen pyörimään. Kannan patjan kuistin kaiteelle ja vielä nostelen suihkunmärkänä tuvassa tallustelevalle pojalle puuron lautaselle ja sanon, että katso sitten lastenohjelmia, en viivy kauaa E:n viennillä.

Klo 07.55

Pyöräillään G, minä ja E kaupungin keskustan koulun pihassa odottavaan tilausbussiin. E nousee vilkuttaen kyytiin muiden leiriläisten mukana, minä kurvaan torin kautta G perävaunussa keikkuen paluumatkalle. Torilla on vielä hiljaista. Torinlaidan marketti avaa juuri ovensa ensimmäisille maidonhakijoille. Istahdan hetkeksi penkille ja poika hyppii ympärillä, kiipeilee syliin ja käy yrittämässä paria varpusta kiinni. Suihkulähde lotisee häiritsevästi, en ole tykännyt näistä ympäristön tekopiristeistä koskaan. Sitä paitsi ne harvoin ovat mitään omaperäisiä, aikaa tai paikkaa kuvaavia. Vai olisivatko sittenkin? Onko aikamme mitäänsanomatonta lotinaa ja litinää, kuin matala suihkulähde kepulaisen maakuntayhtymän lattealla torilla? Jos mokomaa ei olisi, osaisiko sitä kukaan kaivatakaan?

Klo 08.45

Ollaan kotona takaisin. P kokoaa legoja lastenhuoneen lattialla, mutta tytär täytyy käydä herättelemässä aamupalalle. Käytiin "Höpömarketista" tullessa muutama maitolitra, flooraa, banaania, tomaatteja, nakkeja ja grillattavia kanavalmisteita hakemassa. Pätö ostokset maksoivat 24 euroa. Ei tullut kauppakassi kuin puolilleen. Tilille jäi rahaa jotain 16 euroa eikä kuu ole vielä edes puolessa. Soisi Björn Wahlroosinkin kokevan näitä köyhyyden täyttämiä arkipäiviä lapsilauman keralla joskus, niin lausuntojaan voisi miettiä ainakin kahdesti. Tämä Margaret Thatcherin ihailija, mies, joka riistää maata ja sen riistonsakin rahoittaa EU:n maataloustukiaiskassasta, toivoo köyhät ja muut kerjäläiset slummeihin kitumaan; siinä meillä tosi suomalaisen, maailmalta haalittuja perinteitä vaalivan porvarin perikuva. Perheeni eläisi 300 tuhannella eurolla ainakin kymmenen vuotta, mutta mitä vuotoja Wahlroos sillä summalla paikkailee? Hänen tulonsa ovat parhaina keinottelun aikoina ylittäneet tuon kolmesataatuhatta päivässä, niin eikö niitä kassan pohjimmaisia voisi käyttää uuden leikkuupuimurin hankintaan välillä?

Klo 10.00

Olen kuorinut perunat, porkkanat ja sipulit ja lohkonut ne kattilaan nakkimakkaralinttien kanssa. Lisään vähän spagetinpätkiä sekaan, maustepippuria, paprikajauhetta ja suolaa jälkeen. Siinäpähän kiehuskelkoon. Seuraavaksi tyhjennän tiskikoneen puhtaista astioista ja täytän likaisilla. Laitan koneen hyrskyttelemään. Pyykkikonekin on tehnyt tehtävänsä, lapan sen tyhjäksi koriin ja laitan seuraavan satsin pyörimään. Vien pyykit kuivumaan ulos hentoiseen, lämpimästi puhaltelevaan tuuleen. Ajattelen äitivainaata joka kaiken tämän teki toisenlaisissa oloissa, toisenlaisena aikakautena, keskellä ei mitään, ilman koneiden apua, lapsilauman rääkyessä helmoissa saataviaan. Niin kuin ne miljoonat naiset ja äidit ovat aina tehneet meidän uroitten kulkiessa saalistus-, ryöstö-, sota- ja raiskausretkillämme. Ovatko osat yleisemminkin vaihtumassa, tai edes tasaantumassa, niin siitä ei liene miesasiamiehilläkään pelkoa. Me koti-isät olemme edelleen marginaalissa liikuskelevia sattumajuttuja. Jonkin pakottavan syyn vuoksi toimeemme pudonneita.

Klo 12.00

Olen jälleen ruokkinut lapset, pessyt yhden kakkapyllyn, vaihtanut uutta pyykkiä koneeseen ja kirjoittanut edelliset muistiin. Heikottaa hieman. Viime aikoina on tullut näitä heikotushetkiä aika tiheään, päivittäin miltei. Eilen kävin antamassa verinäytteet, että jos vaikka sokeriarvot heilahtelevat?

Heittäydyn sohvalle ja ehdin kuunnella keskipäivän uutisia vähän matkaa, kun pienin tulee housut märkänä vaatimaan kuivia tilalle. Ei ollut ehtinyt pippeliä kaivaa nepparien takaa pissiäkseen ulkona "puun juuleen"... Tämmöistä. Huokaisen, etsin puhtaat shortsit pojalle ja mennään ulos. Muistan, että minulla on yksi tärkeä tehtävä kesken ja haalin sitä varten esille kuviosahan, hiomakoneen, maalipurkit ja timpurinkynän. Vanhaa, leveää venelautaakin on varattuna muutama pätkä ja alan luonnostelemaan sydämenkuvia ja nuolia niiden pintaan käsivaralta. Leikkaan ensimmäisen kuvion vaikka välillä täytyy keskeyttää sillä lapset riitelevät jostakin keskenään. Komennan ja homma jatkuu.

Kun saan kaikki kolme "teostani" sahattua, hion niitä vähän ja alan maalata valkoisella talomaalilla alaosan ja sydämet oranssilla, pullosta suihkutettavalla (kuva ylhäällä). Teen pahvista vähän sapluunaa sydämien alakärkeä varten ja toistan maalaustyön aika pian uudestaan, sillä lämmin ilma kuivattaa maalit nopeasti.

Nämä, tienviitaksi juhlapaikalle tarkoitetut sydänkuviot vien huomenna kolmeen tienhaaraan opasteeksi häävieraille joita pitäisi saapua paikalle liki sata. Monista maahanmuuttajaystävistäni kambodzalainen morsian, ja Norsunluurannikolta pitkän matkan rakkauteen Saharan hiekan ylitse vaeltanut sulhanen saavat toisensa erikoislaatuisin rituaalein toimitettavassa hääseremoniassa. Me perheenä olemme kutsutut niihin niin ystävinä, talkoolaisina kuin myös kunniavieraina. Tästä pariskunnasta räpsin koko edellisen sunnuntain valokuvia joen rannassa, linnanraunioilla ja sisätiloissa. Haastava työ se olisi ollut täysammattilaisellekin kun toisena valokuvattavana on täysin musta mies ja toisena aasialainen prinsessa helyineen ja hiluineen ja monenlaisine juhlavaatteineen. Muutaman hyvän otoksen kuitenkin sain tallennettua ja siihen saavat osapuolet tyytyä.

Klo 14.15

Vaimo saapuu töistä. Hänellä on perjantaisin lyhyt työpäivä. Vieläkään ei suumme puhetta toisilleen tulvi, mutta kun menen pesemään pensselin vessanaltaalle, hän on kodinhoitohuoneessa ja lasken käteni spontaanisti hänen olkapäillensä näin virkkaen: "Anteeksi", ja pian puhumme asioista kuin riitaa ei olisi välillämme ollutkaan. Mutta tiukalle ottaa pyytää anteeksi kun ei edes ole varma, minkä verran itse on riitaan syyllinen. Ehkä aviopuolisoiden pitäisi riidatkin laittaa aina vain puoliksi ajattelematta sen kummemmin syyllisyyskysymyksiä sillä ainahan se tasauseränkin tilitys joskus koittaa.

Klo 15.30

Vaimo lähtee kosovolaislähtöisen yksinhuoltajan kanssa hääjuhlan valmisteluihin. Tämän poika jää meille ja lähden koko lapsilauman kanssa pyörillä leiriläistämme hakemaan. Tullessa kierrämme jälleen torin kautta. Lapset ajavat rinkiä torilla sillä aikaa kun minä istun penkillä torielämää katselemassa. Terassilla on virvokkeiden nauttijoita ja jäätelökioskeilla koko ajan pientä jonoa. Rahani eivät riittäisi kalliisiin tötteröjäätelöihin. Niiden hinnat ovat aivan hurjia: 3 euroa iso pallo ja 2 euroa pieni. Markoiksi ei hirviä edes kääntää enää, mutta kuka hullu olisi maksanut koskaan jäätelötötteröstä 18 markkaa? Meitä on kuusi henkilöä nyt liikenteessä ja jos kaikille ostaisin yhden, niin huh huh... kaupasta voi joskus hakea 24 senttiä maksavat Pirkka-tuutit ja saman asian varmasti ajavat.

Kierretään vielä joenrannan leikkipuiston kautta. Siellä on tungosta, mutta liukumäkeen mahtuu vielä kun välillä komentaa niin vieraita kakaroita kuin omiaankin. Jututan penkillä istuvaa äitiä jonka pieni tytär liukuu peltirännissä G:n perässä. Hänkään ei ole alkujaan suomalainen vaan Venäjältä, Pietarin kupeesta jostakin pienestä kylästä lähtöisin. Tämän tiedän aiemmista keskusteluista hänen kanssaan tämän samaisen leikkipuiston äärellä.

Lähdemme pian jatkamaan kotiin päin. Rantakäytävän varrella istuksii eriasteisia humalikkoja ja nuorisoa nurmikoilla ja puistonpenkeillä. Erään seurueen jäsenistä ainakin yksi on jo sellaisessa kunnossa, että kohta kuukahtaa penkin viereen nukkumaan toisten kallistellessa pullojaan ahkerasti. Puolikatettu vene, jossa kolme miestä aikalaisesti päissään hekin, yrittää irrottautua laiturista ja kun vene pääsee liikkeelle, näyttää siltä, että sen lasti on liikkunut toiselle laidalla niin kallellaan se kyntää joen tummaa vettä joka vuosituhansien saatossa lienee monta hukkunuttakin kuljettanut tukkien ja tervan lisäksi Oulua kohden.

Klo 17.00

Katson telkkarista viiden uutisia jossa Matti Vanhanen on tomerana puhuessaan kepulaisten puoluekokouksessa jossa tämän viikonlopun aikana miehiä vaihdetaan toisiin ja naisia suositaan jos siltä tuntuu imagosyistä viisainta olevan. Kokoomuksella on myös puoluepäivänsä tahollaan ja Jyrki Kataisen vinoon vetävä suu muotoilee toimittajan uteluun lauseita Ilkka Kanervan viimeisimmästä tekstiviestiylläristä jonkin tyttölapsen kanssa. Ruandalaismies, jota on monta vuotta pidetty tutkintavankeudessa, tuomitaan joukkotuhonnasta elinkautiseen Porvoon käräjäoikeudessa. Kuvitukseksi näytetään viidakkoveitsikasoja ja valtava määrä samaan läjään murhattuja tutsiheimolaisia jossakin päin Ruandaa vuonna 1994.

Sapuskaa nälkäisiin kitoihin. Yhdet peppujen pesut ja housujen vaihdot pienimmälle joka ei taaskaan kerinnyt leikintouhuistaan pissille ja kakkaakin on mukaan lipsahtanut. Lapset juoksevat ulos, sisään, ulos sisään ja naapurin poikien kanssa taloja ympäri. Liike ja meteli on kaikenkattavaa. Laitan saunankiukaan alle tulet.

Klo 20.00

Kaikki ovat syöneet iltapalan, käyneet saunassa, pienin nukahti kesken touhujensa olohuoneen sohvalle ja nukkuu varmaan aamuun saakka. Komentelen jokaista erikseen ja yhdessä lakkaamaan leikit ja pelit, hampaiden pesulle ja nukkumaan. Aamulla pissiin kastuneen petin laitossa äherrän jonkin aikaa. Kerrossänky on vihonviimeinen petattava ja kun väsyttää, perkeleitä lipsahtelee tuon tuostakin ähellyksen sekaan.

Kohta lapset ovat kaikki (vieras poikakin) unten mailla ja vain katua ohitse pörähtelevät mopot ja kaupungin suuntaan rientävät kävelijät saavat aikaan ääntä sen verran, että avoimet ikkunat täytyy sulkea.

Klo 22.40

Alan itse olla kypsä nukkumaan. Olen viimeisen puolentoista tunnin aikana tyhjentänyt tiskikoneen, pyyhkinyt pöydät, nostellut rojuja lattioilta ja kenkiä eteisestä, käynyt korjaamassa pihamaalla lojuvat pyörät ja lelut,  kirjoittanut päiväkirjaa, lukenut yhden kolumnin netistä ja sähköpostit.

Tässä olen kuvannut pääpiirteittäin yhden arkipäivän elämästäni. Monta asiaa jää silti merkkaamatta, monta asianlaitaa nykäisemättä. Eihän tavallisen ihmisen arki voi tämän täydempi olla, mutta mitä kiinnostavaa näissäkään luetelluissa tekemisissä olisi?

Olisinko tärkeämpi kansalaisena jos vielä kykenisin kantamaan lautaa ja lyömään naulaa jossakin rakennusmontussa tai talojen katteilla? Olisinko täydempi isä lapsilleni kun palkkapussinikin olisi täydempi?

Loppupelissähän näillä ei ole merkitystä itselle, olen nämä jo kertaalleen kokenut, mutta ehkä olen enemmän lapsilleni isä kuin oma isäni ehti minulle olla...

Tätä on kuitenkin elämäni nyt. Kättelen päivän yöunille ja aamulla aloitetaan aikaisin jälleen. Toivottavasti juhlatuulella ja ilman riitaa.

11 kommenttia:

Kuunkuiske kirjoitti...

"Se on tätä arjen helvettiä johon ihmisten on koko elämänsä totuteltava."

Kun pääsimme lukiosta, luokanvalvojamme evästi meitä sellaisella elämänohjeella, että osaisimmepa nauttia arjesta, "koska niitä juhlahetkiä on vain harvoin."

Tunnen sitku -ihmisiä; sitten kun on loma, sitten kun pääsee sille kauan odotetulle matkalle jne.

Mitäs ne kaikki muut hetket ja päivät sitä ennen ja sen jälkeen? Ei-elämää?

Nostan hattua ja kumarran syvään kaltaisillesi arjen moniosaajille, jotka tasapainoilevat joka puolelta tulevien vaatimusten keskellä ja yrittävät siinä sivussa jaksaa! :)

Iines kirjoitti...

Tämä on ihan vaan testikokeilu, päästääkö IE-selain mokkulakommenttini läpi.

Jos päästää, niin tahdon vain sanoa, että pidin kovasti tästä päiväkirjamuotoisesta jutustasi. Jotenkin tuntijaksotus sopii hyvin kuvaamaan arjen pieni suuria tapahtumia.

Minusta tämä merkintä oli paljaudessaan blogisi parasta antia.

Valto Ensio (Heikkinen) kirjoitti...

Kuunkuiske ja Iines, molempien viestit ovat kirjautuneet näkösälle; Iineksen blogissa kävitte keskustelua mokkuloilla viestittelyn ongelmista.

Alamme heräillä täällä eilisestä hääjuhlahumusta tähän päivään; huh huh! Alkoholia ei nautittu tippaakaan, mutta muuten väsyttää kun aamusta varhain puolilleöin oltiin jaloillamme.

Otin n. tuhat valokuvaakin koska olin "virallinen" kuvaaja paikalla. Nyt ne pitäisi ruveta tsekkaamaan vielä erilaisia käyttötarkoituksia varten ja raa´asti poistaa kehnot otokset roskiin.

Lähetin Kaleva-lehteen yhden aiemmin otetun ja se löytyy täältä:
http://www.kaleva.fi/index.cfm?m=alasivu&osio=lukijakuva&lkuva=265344&sivu=0;15;0

Teidän kommenteihin en oikein osaa mitään sanoa, kainon kiitoksen kyllä. Ne sanovat puolestaan minulle sen, että ymmärrätte millaista perhe-elämä pahimmillaan ja parhaimmillaan on. Sanoisinko, että ääripäät on tiedossa, mutta keskelläkulkemiseen oppiminen on meillä kaikilla elämänikäinen haaste (vaikka ei kepulaiseksi alkaisikaan).

Tietenkin kun kirjoitan jotain näin henkilökohtaista arjestani, voi siinä joidenkin mielestä olla tietynlaista päänsilityksen hakuakin. Arjestaan on helpompi kuitenkin selvitä, jos voi siitä vaikka kirjoittaa silloin tällöin. Kontaktit, ja varsinkin livenä olevat, keskustelevat kontaktit tahtovat olla minulla hyvin harvassa nykyään kun ei tarvitse sinne rakennustelineille lähteä kiipeilemään. Eikä sielläkään kovin paljoa perhe-elämistä kaikkien kanssa haasteltu.

Nyt tässä mietin, kuinka suuren vastuun omasta ja mahdollisista tulevista lapsistaan ottivat kambodzalais/norsunluurannikkolaislähtöinen pariskunta joka avioliiton tielle eilen lähti. Ei mahda olla helppoa heillä kun se tavallisilla suomalaisillakin on joskus kovin takkuista. Oliko se niin, että kolmannes suomalaisista avioliitoista päätyy tätä nykyä roskakoriin?

Toivon toki heille kaikkea hyvää. Pyrin ajattelemaan, että esimerkiksi tämä mies, jolta lapsuuskodin perhe-elämä on jo kauan sitten jäänyt taakse eikä hänellä ainuttakaan omaista täällä ole, sai ainakin tällä tavalla oman perheen. Samalla se ehkä tuo hänelle turvallisuudentunnettakin, uskallusta ja tarvetta yrittää edelleen opiskella ja hakea töitä vaikka se vaikea tällä hetkellä lieneekin.

Delilah kirjoitti...

Kiitos linkistä katsomaan onnellisen näköistä hääparia. Kaikkea hyvää heille!

Monikulttuuriset avioliitot muutoin saavat usein hieman säpsähtämään. Kuvittelisi, että niiden onnistuminen pelkästään kovin erilaisten lähtökohtien ja kieliongelmienkin takia on melkein onnen kauppaa. Alkuhurman laannuttua arki tulee aina vastaan. Toisaalta; elämän vastoinkäymiset ovat kenties tehneet hääkuvasi ihmisistä voimakkaita. Ehkä he kokemustensa vuoksi osaavat yhdessä arvostaa tavallista arkea paremmin, kuin mainitsemasi kolmannes eroavia suomalaispareja.

Riku Riemu kirjoitti...

Tekstiä luki mielellään, vaikka tapahtumat ovat niin arkisia, kuin ne voivat arkisia olla.

Huomioitavaa on päiväsi täynnä oleminen, tuota en ehkä jaksaisi; unetkin jäävät sinulla vähiin.

Toisaalta luulen, vaikken tiedä, tuo toimeliaisuutesi antaa voimaa elämään.

Riku Riemu kirjoitti...

Unohtui tuosta: nuo häät eivät varmaankaan olleet arkisia, itsekin mainitsit häärituaalien olleen erikoiset.

Valto Ensio (Heikkinen) kirjoitti...

Delilah. Kuvan aviopari, kumpainenkin suunnallaan, on kokenut paljon enemmän nuoresta iästään huolimatta kuin keskiverto ikäisensä vaikkapa suomessa. Se kasvattaa väkisin nousemaan myös vastamäkiä elämässä.

Minäkin hämmästyin suuresti, että juuri nämä alkoivat keskenään touhuamaan koska minusta näytti alkuun siltä, etteivät he muuta tee kuin kiusaavat toisiaan, mutta se olikin sitä kuulua "teerenpeliä".

Heillä ei ollut alkuun mitään yhteistä kieltä, mies puhuu äidinkielenään ranskaa ja jotain swahilin murretta ja nainen khmeriä, thaita sekä englantia. Nyt he käyttävät ymmärrettävästi jo suomenkieltä tullen toimeen sillä, mutta jos ajatellaan syvempien tuntemuksien selvittelyä vaikkapa niin, että ymmärrettäisiin niiden psykologiset taustatekijät, niin niihin yhteinen kieli ei vielä yllä.

Tässä on kuitenkin yksi esimerkki parinvalinnan tunteiden kanavista jotka alkavat työstää asiaansa välittämättä siitä, voidaanko se sanoin ilmaista.

Se, että he joutuvat vielä kovillekin yhteiskunnassamme, on aivan selvää, mutta Tampere, jonne he muuttavat, on jo kuitenkin sen verran kansainvälistynyt, että ehkä he siellä pärjäävät paremmin kuin jos jäisivät jonkun pienemmän paikkakunnan vangiksi.

On tässä ainakin se pointti, ettei tyttö ole ajatellutkaan menevänsä jonnekin vanhallepojalle periferiaan piiaksi vaan on terveellä tavalla hakeutunut ikäisensä pariksi vaikka tämä kuuluu niin uskonnoltaan kuin muultakin kulttuuriltaan toisenlaisiin kuvioihin. Nuorilla on yhdessä aikaa ja voimia alkaa kasvamaan toistensa mukana huomiseen.

Valto Ensio (Heikkinen) kirjoitti...

Riku. Kyllähän minä aika vähän nukun nykyisin. Mulla on kyllä sitten taito nukahtaa vaikka penkille kyljensyrjälle silloin kun on pakko ja vähäinenkin mahdollisuus. Käytän usein näitä viistoistaminuuttisia pätkiä hyväkseni, mutta säpsähdän heti ylös jos lasten leikeistä kuuluu jotain epätavallista, kai sitä niistäkin voimia itseensä imeskelee.

Vaimoa en tietenkään voi unohtaa ja puhua vain kuin tekisin täällä kaiken itse. Kyllä hän töiden jälkeen ja vapaa-aikoinaan viikkailee pyykit hyllyihin ja tekee normaaleja kotihommia kunhan vain raskaan työnsä päälle saa vähän elpyä.

Voin vain todistaa, että yhtä tiukille lastenhoidossa joutuu olipa mies tai nainen, isä tai äiti. Oikomisratoja näissä jutuissa ei oikeastaan ole.

Mutta kuten totesit, tämä antaa myös voimaa ja tarkoitusta elämälle. Tuolla huitoisin jossakin maakuntien tanssilavoilla kuin heinämies ja tyhjin sylin iltojani loppujen lopuksi asuntovaunussani sitten viettäisin. Sattumaahan tällainen on, ei paljon muuta. Tai sitten niin, että olen mies joka ei osaa sanoa ei kun "kohtalo" kampeaa sivutieltä samalle uralle...

Nuo maahanmuuttajien häät olivat todella upeat pukuloistoineen kaikkineen. Ei todellakaan mitään arkista ja tavanomaista. Ensimmäinen kokemus näissä merkeissä jonka tulen varmaan muistamaan loppuelämäni.

Häärituaalit alkoivat jo edellisellä viikolla kuvaussessioineen ja pukujen sovittamisineen. Lauantaina meni puoli päivää alkuseremonioissa pienemmällä piirillä vaikka ne minimuotoisina alkuperäisiin verrattuna suoritettiinkin ja sitten vielä iltapäivästä puolilleöin satapäisen vierasjoukon kanssa loppuhuhkinta...

Oikeastaan ei voi muutamalla lauseella tätä selittää joten jätän arvaukseksi loput. Ehkä voisin kuvablogissa jotain esittää, mutta kun on oltava varovainen ihmisten kuvien julkaisun kanssa...

Riku Riemu kirjoitti...

Ken vain muistaa, tuollaisena elämä on täysintä, muun haikaileminen on kuin varjoaan tavoittelisi.

Onnitteluni, Valto!

Tapani kirjoitti...

Hyvä ja koskettava tarina - siis sillä tavalla koskettava, että se tuli lähelle. Tällainen kertomus vaikuttaa aina paljon enemmän kuin mikään julistus tai saarna. Varmaan itselläni vaikutti sekin, että pystyin liikkumaan mukanasi - tuttuja paikkoja.

Mieleen palasivat nekin ajat, jolloin omat lapset olivat pieniä, ja joutui - tai sai? - elää minuuttiaikataululla.

Toivotaan, että tuo liitto kestää. Vaikka tilastot kertovat mitä, niin eivät ne kerro kuitenkaan, miten juuri tuo liitto tulee onnistumaan. Ja vaikkei se kestäisikään lopun elämää - miksi muuten pitäisikään? - niin he voivat olla toisilleen mittaamattoman arvokkaita tässä kohtaa elämäänsä.

Anteeksipyytämisessä pätee minun mielestäni se, että mitä aikaisemmin sen kykenee tekemään, niin sitä helpompaa se on. Ja aina kannattavaa. Vaikka olisi ollut oikeassakin. Ja varsinkin silloin.

Valto Ensio (Heikkinen) kirjoitti...

Rikulle kiitokset onnitteluista. Nyt vasta hoksasin viimeisimmän kommenttisi kun tulin vilkaisemaan kymmenettä, kuka sen on lähettänyt. Piti kyllä vähän aikaa miettiä, että mistä minua onnitellaan, mutta selvisihän se jotekin...

Niin Tapani, tervetuloa kylään Sinäkin!

Ehkä ominta tekstintekemistäni onkin kun kirjoitan arkipäivästä, joko omasta tai jonkun läheisen, tai jonkun "syrjäänin" (syrjäytyneen). Siihen jotenkin eläytyy kynänsä kanssa merkkaamaan päivän tapahtumia ja kuten alaotsikkoni tahtoi sanoa; "että itseni tärkeäksi tuntisin".

Vuosia sitten kirjoitin jokaikinen päivä tapahtumia öisine unineen mustakantisiin vihkoihini joten silläkin lienee osuutensa siihen, että toisinaan oikein kaipaa pöydän ääreen kynttilän valoon pelkät kynä ja vihko varusteinaan. Mutta se oli sitä terapiakirjoittamista se.

Tämä avioliitto siis kestää jos kestää. Ei sitä ole missään kirkossa kuulutettu ruostumattomaksi (maistraatissa nimi alle ja sillä selvä), eivätkä tilastot tosiaankaan yksittäistapauksista ole päättämässä. Luvannut en ole omasta puolesta vastamäessä työntää en jarruttaa, ettei ainakaan lupausten rikkojaksi pääse kukaan sanomaan. Enkä sitä ole odottanut toiseltakaan osapuolelta. Toimin perisavolaiseen tapaan tässäkin asiassa: "Suappaat nähä mittee tästähin tulloo" -asenteella.

Lasten takia olisi tietenkin tärkeää, että äiti ja isä voisivat välinsä säilyttää edes siedettävällä tasolla. Ja ainahan noista riidoista on selvitty. Nytkin on jo monta päivää mennyt suht mukavasti. Ne ystäviemme häät jotenkin saivat unohtamaan tämän arjen, olivat ne niin erikoiset kaikkinensa.

Olet oikeassa Tapani tuosta anteeksipyytämisestä. Joskus se vain tuntuu niin typerältä, ainakin jos liian tiheään siihen tulee tarvetta. Sama se on anteeksi antamisenkin kanssa.

Mutta onneksi tavallisen ihmisen rikkeet ovat vielä niin minimaallisia, että ne voi puolin ja toisin kuittailla unholaan. Ja ne rikkeetkin ei kun pienenvät iän karttuessa samalla kun reviirin rajat siirtyvät yhä lähemmäs kotipihan ympärille...