sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Kotini Maassa

(Unimäki R:n 64 maamittaushallituksen karttakuvassa (peltokolmio keskellä) 10.11.1957 klo 10.00)

Minulla on ollut aina koti. Roskalaatikoihin tai siltojen alle en ole vielä suistunut. Ei sortunut jo vainajoitunut isänikään vaikka tentunhörppijöiden seassa Helsinkiä pari vuosikymmentä oli rakentamassa.

Kun synnyin 1958, oli Urho Kaleva Kekkosen lujat sormet painautuneet jo tiukasti vallan valtimoiden sykettä tunnustelemaan.

Samaisena vuotena kanssani tunkivat yhteistä ilmakehää saastuttamaan ainakin Anna Politkovskaja, Armi Aavikko, Anni Ylävaara, Michael Jackson, Madonna ja Thomas Wallgren. Sekä Iekkilän Juakko, Nahkiaisojan Jouko ja miljoona muuta hämärämpää hemmoa.

Toisaalta lopettamalla huokumisensa, antoivat elintilaa meille uusille Maan asukeille mm. Anni Swan, Eino Kaila, Lion Fuchtwanger, Armas Järnefeld ja Yrjö Saarinen. Olisikohan sinä vuonna jäänyt petiltään nousematta myös läskisoosista ja pottuhuavikkaista tykänneet Villelän Ukko-Kusti ja Otra-ahon Uatu, ja Afrikassa muutama satatuhatta tuntemattomampaa maissinpurijaa.

Kun päästin Nurmeksen kauppalan puisen sairaalan synnytysosastolla ensimmäisen ränkäisyni, oli valtakunnassa voimassa Kekkosen ajan toinen hallitus jota johti V.J. Sukselainen koska K.A. Fagerholmilta oli loppunut likviditeetti jo edellisvuoden maaliskuussa.

Kuukautta ennen syntymääni oli Veikko Vennamoakin alkanut hatuttaa Maalaisliiton tunkioiden kaivelut  ja hän lähti puolueen saranapuolelta omille teilleen pulleana ja höyhenet kiiltäen kuin syyskuinen sorsa rannan riitteestä. Maalaisliittolaisilla ovenkarmeilla kehystetty Vennamo päätti silloin, että hän se vielä käväisee Suomen poliittisen kartan kultaisissa punoksissa kiikkumassa hetken ennen kuin lopettaa tramppaamisen tämän routaisen maan kamaralla.

Luultavasti olin kuin iso, vaaleanpunainen hiirenpoikanen kun mutjahdin ulos jo viisi synnytystä kokeneesta lantionlävestä, tai vauvatehtaan ovesta kuten sodista säilyneet jermut kauniisti asioita nimittelivät; ne, jotka vauvasiemeniä niihin tehtaisiin sytkyttelivät kuin liukuhihnalta vaan.

Minä siksi itseni syntymähetken olomuotoa aprikoin, koska isosiskoni tullessaan minua katsomaan, oli tuumannut, että ihan on Pinni-Huugon näköinen. Ja minusta Pinni-Huugo oli kuin karvaton, punakka hiiri joka puolelle viipottavine harvoine viiksikarvoineen kun se myöhemmin lapsuuteni arjessa vieraili. Mitään tekemistä muuten sillä Hyvösellä ei ole minun maailmaan tuloni suhteen ollut, se huomautettakoon. Olipahan vain sekatyömies joka isän kanssa samoissa porukoissa juopotteli ja pelasi korttia mikäli keittäjä-Tyynen silmä vähänkin vältti. Kerran se oli sammunut kesken kortinpeluun ja isä sekä muut huumorimiehet olivat kantaneet Pinni-Huugon sikopahnassa porsaineen röhkivän emakon viereen korsaamaan.

Isä oli tullut hakemaan minua synnytyslaitokselta Pakuran taksilla (siihen aikaan vain harvoja kutsuttiin oikeilla nimillään) jaloviinalle tuoksahtaen tietenkin, ei kai se tuoksu muuten nenääni tänne asti muistuisi. Jo kotimatkalla oli minulle annettu nimi seurakunnan kansliassa. Isä oli vain tuumannut, että juolahti tullessa mieleen, että olokoonpa vaikka Valto Ensio.

Kotona Rautavaaralla, "metän rannalla" Unimäessä odotti yksihuoneinen (6x6) hirsimökki. Lahot olivat sillä jo multiaiskivien päällä köntsöttävät perustukset ja joskus hienosti palkokatteeksi (puu/tuohi) sanottu vesikatto vuoti ainakin piipunjuuresta ja laajemmalta alalta ulko-oven kohdalta matalalta harjalta. Tämän tiedän ja muistan, koska niinä kymmenenä ensimmäisenä elämänvuotenani, jotka siinä vietin, asiasta usein kopakkaa tuli. Mökkeröisen ensimmäiset hirsikertuukset oli vuoltu vuonna 1904 kun isoisoukkini Ananias Kainulainen (isän äidin puolelta, "Anu-vaenoo") kova metsämies rihmaskierroksellaan niin oli päättänyt.

Pohjoisen puoleiselle ovensuuseinustalle isäni, kirvesmies josta voi kirjaimellisesti sanoa, että suutarin lapsilla ei ole kenkiä, oli saanut kuitenkin rakenneltua lautaisen kopperon jota ruokahuoneeksi sanottiin. Siellä hyllyjen takana oli myös sopiva kolo koskenkorvalle ja parille jallu- ja pontikkapullollekin. Kun keväällä kaikki tyhjentyneet suolaliha- ja muikkutynnörit, lakkahillopurnukat ja puolukkasurvostiinut oli raijattu pesuun ja kuivahtamaan latoon, mahtui sinne maalattialle hetekanrenkkana joka tiuhaan päästeli narinoitaan isän rantauduttua kotiin työreissuiltaan.

Mökin oven edessä oli laakea kivi portaana ja kun tupaan siitä kävi, piti ovea potkaista voimakkaasti saadakseen sen auki. Yleensä ovi lävähtikin päin uuninkuvetta niin, että kumiteräsaappaiden pohjista tehdyt saranat litkahtelivat. Eikä talvella se auennut aamuisin ennen kuin sisältä päin hakkasi kirveenkalsolla jääpurakset kamanan ja kynnyksen yltä pois.

Tupa oli siis pieni. Ovelta kun katsoi, vasemmalla oli liemumallinen uuni ja hella jotka veivät tilasta suurimman osan. Oven vieressä oikealla oli jykevään pölkkyyn pultattu separaattori ja sen takana kirnun säilytysnurkkaus jossa haisi aina imelänhappamelle, ja jonka tuoksun muistan kuin isäni alkoholin ja piipun sekaisen hengityksenkin hamaan oman elämäni loppuun. Samalla seinustalla, ennen pikkuruutuista, ikkunateipillä korjailtua yksinkertaista ikkunaa, olivat myös seinään lyötyinä jokaiselle omat sepäntakomat ökäsimet eri korkeudella. Ei ollut kaappeja ei hyllyjä eikä vapaata tilaa muualla. Tosin ei ollut turhia vaatteitakaan edes talvella ja kesät juostiin alasti. Kengänrajojen säilytys tapahtui uuninkolokerossa, siellä muutaman padan, kattilan ja läkkipellistä oikaistujen leivinpeltien vieressä hikisten sukkien roikkuessa narunkötöksessä kaiken yllä.

Yhtään en muista, missä äiti lakanoita säilytti. Ehkä niitä ei vaihtaa asti ollutkaan vaan kun kaivolla pesujen ja kuivatusten aika koitti, oltiin ilman niitä. Tuskin liinavaatteita tai tyynynpäällisiä meillä lattiallanukkujilla oli lainkaan. Ne olivat vain isän ja äidin päästävedettävässä, olkipatjojen ja kanalintujen höyhenillä täytetyjen tyynynmutjakkeiden päällisinä. Pussilakanoista kuulin ensimmäisen kerran joskus paljon paljon myöhemmin. Ehkä vasta aikuisena tajusin, että sellaisia hassutuksia maailmassa onkaan.

Kapea pöytä ja kahta puolen saman mittaiset penkit, työstettynä ehkä jostain jätelaudoista ja puunkelleksistä, kestivät melkoista nirhaamista, puukolla koloamista ja naulojen hakkausta ennen kuin olivat siinä kunnossa, että isä kötösteli uudet samanmoiset.

Kun me mukulat nukuttiin lattialla vierivieressä, ulottui meistä tehty lapsimatrassi uuninkupeesta vastapäiseen hirsiseinään. Kovimpien pakkasten aikaan vuorottelimme järjestystä niin, että jokainen sai nukkua yhden yön lämpimän uunin kyljessä ja vähitellen taas tottua kylmää kohden siirtymiseen kunnes kamalimpien tammi-helmikuiden pakkasten aikaan seinänvieressä nukkujalta saattoi tukka jäätyä hirteen kiinni. Uunin alimmaisten kivien saumat olivat kivennäisainevarastonamme. Suolaiselta maistuva laasti kaiveltiin suihimme niin syvältä kuin vain pieni sormi ylsi ja taisi joskus kulkeutua veitsi tai naulakin kaivelukaluksi peitonmutkaan. Minusta tuntuu, kun hampaitteni muistivälejä tässä kaivelen, että pienet, mustat sokerimuurahaisetkin noukimme suihimme ja söimme ne vitamiinien puutteeseen kuin vanki-Papillon torakoita pitkässä eristyksessään Pirunsaarella.

Jos asuinpaikkaamme olisi silloin tarkastellut lintuperspektiivistä (kuva yllä) olisi huomannut, kuinka yksin tuo asumusto soiden ja mahtavien kuusikoiden keskellä kyyhöttikään. Kivinen peltoläntti oli ehkä noin puolentoista hehtaarin kokoinen jossa sijaitsivat asumus, navetanrähjä ja savusauna. Kesällä lehmien laitumet olivat vielä "ulukometässä" kuten sanottiin. Niiden talven heinät ja kerput kaiveltiin Keyrityn rantojen pajupuskista ja luonnonniityiltä soiden varsilta. Kannettiin sapilailla pieleksiin ja talvella avuliaiden ihmisten hevosten vetämissä heinähäkeissä Unimäkeen.

Sähköjä sille korven perälle ei ollut edes haaveiltu. Kynttilä, myrskylyhty tai perunaan, nauriiseen ja ehkä lanttuun koverrettu öljytuiju kärysi pimeinä aikoina jäätyneiden ikkunalautojen kiikkerillä pinnoilla. Kaasuvalo saatiin vasta niin myöhään, että minäkin muistan niiden tarvikkeiden raahaamisen Luikkokankaan polkua pitkin kirkolta Unimäkeen.

Näissä, lyhyesti kuvailemissani oloissa minä siis elämäni aloin ja kun täytin viisi, oli äet-Gunilla synnyttäjän työnsä tehnyt. Eli se urakointi loppui kuin seinään vaikka eihän meitä ollut kuin yhdeksän elossa olevaa lasta ja äiti vasta neljänkymmenen, (yksi poikavauva oli kuollut ennen minua ollessaan viiko ikäinen). Yhtään valokuvaa tuon yllä olevan ilmakuvan lisäksi ei silloisesta matalasta majastamme ole löytynyt. Onhan niitä varmasti joku ottanut, mutta kuten kaikelle maalliselle käy, ne unohtuvat, häviävät ja kohta kukaan ei muista....

Tässä kuvassa on vuonna 1905 valmistunut äitini synnyinkoti Rautavaaran Pohjoismäessä siinä kuosissa kuin se jäi 1973 muutettuamme paikkakunnalta kokonaan pois. Tämä oli elämäni toinen koti, ehkä onnellisinta aikaa Unimäen jälkeen josta lähdimme v. 1968. Kodit sijaitsivat samalla salolla, muutaman kilometrin päässä toisistaan. Unimäen hirsimökin katto romahti seuraavana talvena sisään, joten viime tingassa sieltä lähdettiin.

Tässäkin talossa oli vielä silloin yleinen palkokatto, eli huolellisesti paikoilleen asetelluista tuohilevyistä joiden painoksi oli ladottu puunkelleksiä lappeenmyötäisesti vieriviereen. Väliriukujen räystäspuoli oli taiten valituista juurivänkylöistä räystään ohitse pidemmällä ja niihin oli voitu laudoista tai halkaistuista puun puolikkaista, joista sisus oli koverrettu kupuralle, nijoa kiinni rännit paju- tai närevitaksilla  ainakin oven kohdalle, äveriäämmissä taloissa koko räystään mitalle. Kuvan talon katosta ne olivat jo lahonneet pois.

Tännekään eivät mitkään nykyihmiselle selviönä olevat mukavuudet ehtineet tulla. Viimeiset savusaunalöylytkin siellä otettiin juhannuksena 1973. Luulen, että siihen päättyi minun lapsuuteni.

Kaikki oli silloin vaikeaa, mutta joskus minusta tuntuu, että nykyinen elämänmuoto on vielä vaikeampaa, ainakin potenssiin sata kalliimpaa.

Tässä yritin myös selvittää rivien välissä sitä, että niitä metsiä, jopa yksittäisiä polkujen varsien puita, juurakoita joihin tuli juostua monet varpaankynnet nurin ja polvet mustelmille, kusiaisten polkuja -pesiä, hiihtolatuja naapurista naapuriin pitkienkin taipaleiden taakse metsien sisällä, niitä kaipaan joskus niin, että sille tunteelle ei sanoja löydä. Ja tätä taustaa vasten en ihmisen toimia luonnossa hyvällä katso. Tätä taustaa vasten ymmärrän myös jo menetetyn luonnon mittaamattoman arvon vaikka se kuinka on kurittanutkin sen keskellä eläjää.

Tästähän minulla on julkaisematon kirja kirjoitettu, synkkä, valoa, mieltä ja toivoa vailla oleva. Mutta ei siellä luontoa synkistellä, vain ihmisen vääryyden tekemistä kaikelle ympärillään.

18 kommenttia:

Riku Riemu kirjoitti...

Tämän(kin) minä luen uudestaan vielä monta kertaa.

Ennen parempia ajatuksia puutun nykyään moniaalla toistettuun puolimieliseen ajatukseen, ettei kärsimys kaunista ketään. Ei se kaunista, kun joskus se on niin iso ettei siitä selviä, se murskaa.

Jos kuitenkin jollain tapaa niiden ylitse selviää, laittaa se asioita vähän syvällisemmin ajattelemaan - kuten sinä, Valto, teet.

Pakko keventää omia(kin) ajatuksiani.- Hyvänä pidän isäsi mieleenjuontumaa Valto Ensiosta, ettei esimerkiksi Ensi Valtiota laittanut.

Anonyymi kirjoitti...

valto,

absoluuttisen sikahieno juttu. siis kertakaikkiaan!

minä uskon oidipuskompleksiin, kaikkivaltiaaseen, ideaalin ja realiteetin rakentajaan. ensimmäiseen suureen pettymykseen.

ihminen etsii lakkaamatta tietä takaisin täyteen tyydytykseen, paratiisiin, jossa toinen oli olemassa vain häntä varten.

symbioottisen houkutuksen vastavoima on haaste tulla yksilöksi, erilliseksi minäksi. houkutteleva vaihtoehto sekin, mutta ei toki vedä vertoja ensimmäiselle. elämän mittainen kamppailu käydään toiveen ja todellisuuden, symbioosin ja autonomian välisessä jännitteessä.

pettymyksestä toiseen, sillä ihminen ei hellitä toiveesta.

Ripsa kirjoitti...

Valto!

Sinähän OLET ihan oikea mettäläänen.Sinun lapsuuteesi verrattuna minä olen elänyt hyvin sikäli, että kylmä ei ole ollut, on ollut ruokaa sen jälkeen ainakin kun täytin ehkä pari vuotta, pula-aikana sitä ei oikein ollut ja päämajakaupungissa asuttiin.

Kuolema oli meilläkin läsnä, kyllä minä muistan kun kumpikin isoäiti siunaili että nyt sekin sotainvalidi sitten kuoli ja nyt sekin meni keuhkotautiin. Mutta viinan kanssa vehtaajia en muista. Niitä on täytynyt olla, mutta en ole niitä tunnistanut, koska kotona ei kukaan juonut.

Harmittaa ettei siihen mökkiin tullut uutta kattoa. Nyt se olisi siellä olemassa ja sinä saisit veistellä siihen lisää silloin kun kerkiät. Ja opettaisit poikas rakentamaan myös.

Tarkoitan että tuohon verrattuna minä olen talollisen tyttärentytär, ja se talollinen oli siis isoäitini, Ameriikanleski. Toisella puolen oli sitten isoisä, joka oli seminaarin ja Ameriikan käynyt, vaimonsa vain Ameriikankävijä.

Minkä takia sitten Pohjanmaalla on oltu niin paljon vauraampia? Onkos niin, että Savossa on jaettu pieniä maita vielä pienemmiksi tilkuiksi? Entä onko mahdollista että siellä ei ole käynyt tervakauppa? Tervanpolttamiseen ei tarvitse tuhota kaikkea metsää sentään.

Se isänäiti oli sellaisesta talosta jossa myös oli ainakin 10 lasta, Iisalmen pitäjästä, että sillä talolla oli isot mettät. Sitten tulivan Gutzeitin miehet ja houkuttelivat myymään pilkkahinnalla mettät. Siitä hyvästä perhe sai talonpaikan Oulujärven rannalta Vuolijoelta.

Kyllä siinä sitten muutama sisarus joutui lähtemään Ameriikkaan.

Kyllä varmaan Valto sinunkin suvustas on joku lähtenyt?

Mutta kiviset pellot? Pohjanmaa on vanhaa merenpohjaa ja se on sitä varten niin paljon viljavampaa kuin Itä-Suomi. Muuten tätä eroa on vaikea selittää.

Tarina oli kyllä hyvä ja hieno. Jatka! Muistaminen on niin helkkarin tärkeää, mutta ennen kaikkea ylöskirjaaminen!

Riku Riemu kirjoitti...

Minä muistan, kun isä jossain juopotteli ja äiti antoi vettä johon oli lihaliemikuution upottanut, meni kai sillä pahin nälkä.

Tukka ei koskaan jäätynyt, en minä sellaista muista, mutta kylmä oli kun ryssän helvetissä, kun herättiin puulämmityksen aikaan.

Rikkaitten kakarat leikki hippejä, kommunisteja tai myöhemmin vihreitä, kun niillä oli riittävästi olosuhteiden suomaa itsetuntoa siihen. Paatuneimmat tietysti kokoomuslaisia tai muita isin ja äitin hellanlettuja.

Köyhät olivat vain hiljaa.

Valto-Ensio kirjoitti...

Riku, "Ensi Valtio", khihkhihkhih. Enpä ole itse älynnyt vääntää nimeäni noin!

Köyhyys, kärsimys: alisteisessa asemassa eläminen -niin, mikä siinä tosiaankaan voisi kaunistaa tai jalostaa ihmistä tai hänen luonnettaan mihinkään suuntaan?

Ainakaan, jos havahtuu vertaamaan parempiosaisten kohtaloon omaansa.

Minuun on jostakin syystä pesiytynyt periaate, että aina on jossakin huonomminkin voivia ja se on kai sitten kynnys kynnykseltä vienyt johonkin suuntaan. Sanovat, että eteen päin, mutta se ei kyllä kovasti pidä paikkaansa. Ehkä sitä on vain liikahdellut kuopasta toiseen, välillä sivuttainkin, taaksekin päin ja niin se elämä ajassa on tämän nykyisen pisteen vähitellen saavuttanut. Köyhyyttä karkuun en ole päässyt, tai osannut oikeaa veräjää parempaan huomiseen aukaista.

Äitini oli luja ihminen. Hänen arvokseen lasken paljon enkä usko, että osaisin niin suuria (tai sopivat sattuvia pieniä) lauseita hänen elämäntyöstään lausua, että ne täydellisesti kuvaisivat ihmistä hänessä. Hän oli legenda jo eläessään.

Isäni, vaikka viina kelpasikin, oli tuurijuoppo, mutta pohjimmiltaan selviytyjä kuitenkin -myös humaloista joita säännöllisesti hankki. Ja poikkeuksellisen väkivallaton humalassakin kun vertaa sen ajan perheiden muita isiä. Päin vastoin, kuten olen joskus keskusteluissa aiemminkin maininnut, hän oli hyväntahtoinen ja syli täynnä tarinoita kännissä ollessaan. Mutta humalainen on aina humalainen ja vanhemmiten kaikki humalaiset muistuttavat toisiaan samoine juttuineen. Alkoholisti ei kehity muuta kuin viinanjuonnin kestävyydessä (vain tiettyyn rajaan saakka sitäkin), kaikki muu karkaa dementian kaltaiseen usvaan.

Isää painoi osaltaan sota, mutta sitä hän ei kerennyt terapoida loppuun saakka.

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri: "minä uskon oidipuskompleksiin, kaikkivaltiaaseen, ideaalin ja realiteetin rakentajaan. ensimmäiseen suureen pettymykseen."

Voisiko tämä päteä myös suhteessa "Äiti Maahan"? (Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun jälleen pitää tuleman)

Onhan se aikamoista kamppailua tämä elämä. Onneksi sitä eivät kaikki tajua ennen kuin se alkaa olla ohitse.

En minäkään ennen näin selkeästi kuin nyt, mutta vuodesta 1968 lähtien olen alkanut sen miettimisen.

Ja kuten sanot, Meri: "pettymyksestä toiseen, sillä ihminen ei hellitä toiveesta" on elämä sujunut.

Palkintojakin on tullut, ne eivät vain tunnu materiaalina kourassa.

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa, kiitos. Täällä oli aamulla 6:n aikaan 27 astetta pakkasta, hrrr!

Kirjoitin jo aamukiireissäni kerran vastauksen sulle, mutta se ei näköjään asettunut aalloille oikein ja hävisi bittiavaruuteen. Pitäisi aina kopioida ennen lähetystä, sillä kun muistelee, mitä kirjoitti, ei enää tavoita samaa kuitenkaan.

Niin, minulla on mökki siellä Unimäessäni. Tuo pieni tila on ollut nimissäni isän kuolemasta 1982 lähtien. Entiset rakennukset siitä oli jo hävitetty, mutta aloin vaatimattoman erämökin rakentamisen ensin Siilinjärveltä ja myöhemmin jatkaen Tampereelta käsin 1986. Oma rakentamani, ihan metsästä perustuksille veistämäni hirsisauna paloi 1998 aprillina, joten saunan virkaa sen jälkeen on toimittanut sellainen "ajanhenkäys"-mallinen pressusauna. Tämäkin lyhyt historia vaatisi oman kirjoituksensa...

Itä-Suomen pellot Pohjoiskarjalassa, Savossa ja Kainuussa ovat luultavasti pääosiltaan olleet kivisiä. Tietenkin ne, jotka ovat olleet kaukaa viisaita, ovat osanneet valita järvenranta- ja suomaita viljelyksilleen. Mutta esimerkiksi Ananias, isoisoukkini on ollut vain metsänviljan, riistan, perään ja sillä silmällä valinnut majapaikkansa. Kunhan pottua on saanut vähän laittaa, kasketa nauriille jokunen aari ja vähän jostain haalia parille kantturalle talveksi heinää ja kerppuja, niin se on riittänyt. Ehkä joku ohrahalmekin johonkin tontinkulmaan on siemennetty silloin tällöin.

Amerikkaan lähtijöistä en suvustani tiedä; perintöjä ei ole kuulunut:), mutta Ruotsiin häippäsi aika moni ihan läheltäkin. Ja Etelä-Suomeen loput. Kotiseutuaan ylikaiken rakastaneet jäivät, osa heistä alkoholisoitui, osa tappoi muuten itsensä, mutta niitä sitkeitä puurtajiakin on aloilleen jäänyt jotka joten kuten kuntaa elossa vielä pitävät. Väestökato on ollut melkoinen. 1970-luvun alussa asukkaita oli vielä (muistaakseni) n. 5000 ja nyt taitavat kituroida alle puolentoistatuhannen väkimäärällä. Vanhuksia näistäkin suurin osa.

Raili kirjoitti...

Ei voi kuin ihailla taitoasi kirjoittaa! Aina suurella jännityksellä alan lukea tarinoitasi ja koskaan ne ei tuota pettymystä. En usko minäkään, että kärsimys ketään jalostaisi. Toisaalta parhaat tarinat taitavat syntyä hieman rankemmasta elämästä. Yksi lempikirjoistani on Frank McCourtin Seitsemännen portaan enkeli...jotain samankaltaista terävänäköisyyttä ja taitavaa asoiden kuvailua olen näkevinäni tavassanne kirjoittaa. Voi kun sinä julkaisisit sen kirjan!

Delilah kirjoitti...

Hieno kirjoitus, Valto Ensio. Taitava kynänkäyttäjä olet ja hyvin muistat lapsuutesi elämän. Tarinasi nosti mieeleen muistoja omasta lapsuudestani. Koskaan ei sentään tukka jäätynyt sisätiloissa, vaikka pakkaset paukkuivat. Viinasta isä pääsi eroon jo ennen syntymääni, ei ollut siitä murhetta. Puutetta nähtiin, mutta välttämätön löytyi.

Valto-Ensio kirjoitti...

Raili, on se hyvä, etten vain itelleni näitä kirjoittele -siis että tekstini on luettavaa ja asiaakin seassa.

Mauno Koivisto naukaisi jossain omassa tekstissään, että "pitää olla sanottavaa, mutta pitää olla myös taitoa sanoa se."

Ehkä tässä olen oppimassa siihenkin.

Kaikissa kirjoituksissa tahtoo olla aina korjailtavaa, enkä minä mikään nopea kirjoittaja ole. Tämäkin teksti muokkuutti useamman päivän (yön) ennen kuin kelpuutin ja silti piti korjata muutamia virheitä jotka huomasin vasta, kun olin lukenut sen "loppusijoituspaikastaan". Toisaalta taas joudun hyppäämään ainakin päiväsaikaan ja iltaisin muun perheen pillinkin mukaan. Ja se joskus häiritsee pahasti ajatusta. Voi olla kuitenkin, että olen siihenkin ehkä tottumassa...

Sitten sitä näkee kaikenlaisia unia kun kirjoittaa sellaisesta, joka on lähellä omaa itseä, josta on tietävinään jotakin.

Valto-Ensio kirjoitti...

Delilah, kiitos sinulle myös, lukijat ovat tärkeitä ja palautteet. Otan kumartaen syvään niitä vastaan.

Tuo lapsuuden kylmyyden ja nälän kokemiset ovat loppujen lopuksi aika ikäviä. Niistä varmaan johtuu ainainen nälän tunne ja raajojen palelu, vaikka ei sitä tuolla rakennusmontuissa vielä ehtinyt hirveästi huomata. Nyt pakottaa jalkoja toisinaan aika kovasti, ja tietenkin aina, kun pitäisi levolle ryhtyä.

Minun isäni pääsi eroon viinasta vasta, kun hukkui oksennukseensa humalassa. Olen tätä toistellutkin usein, mutta kun se aina palajaa mieleen, oli se niin ikävä kokemus vaikka aikuinen ja "omillani" jo olinkin.

Jokke Karjalainen kirjoitti...

Olen ollut sanaton jo toista vuorokautta tämän luettuani, nyt yritän jotenkin muodostaa sanoja ajatuksistani, joita tämä herättää. Valtavan kiinnostavaa asiaa ja kiinnostavasti kerrottu.

Isäni oli kaupunkilaisesta työläiskodista, jossa kärsittiin puutetta vähän muustakin kuin tilasta, äiti taas maaseudulta mutta sikäläisistä "paremmista piireistä". Minä olen kaupungista ja kerrostalosta, kai siellä nykyajan asumisstandardit täyttyivät. Tosin me neljä nukuimme kaikki samassa makuuhuoneessa ja olohuoneeseen oli yhdistetty isän työhuone. On aika mielenkiintoista verrata sitä isän ja äidin nyt vanhemmilla päivillään hankkimaan tilavaan elintasokotiin.

Sekin joskus hämmentää, mihin ja missä vaiheessa katosi se maailma, jossa syötiin sianlihakastiketta, lindströminpihvejä, reikäleipää ja "kullanmuruja" (ruskeasta taikinasta tehtyjä kakkaroita, joissa oli keltainen kuorrute). Ostoskoriin lipsahti jossain vaiheessa nuudeleita, kirjolohisuikaleita, kaurapuikuloita ja jaffakeksejä. Ehkä se toinenkin maailma vielä on. Paitsi kullanmurut, niitä ei enää myydä.

Ensimmäinen seurustelukumppanini oli muuttanut puutarha-alaa opiskelemaan pienestä maaseutumökistä, jossa oli kaikki rempallaan ryyppäävää isää myöten. Se on tuota kuvaustasi lähin, mihin itselläni on todellinen kontakti omassa elämässä.

Muutama vuosi sitten muistan kyllä ajaneeni autolla Kainuussa yhtä tietä väärään suuntaan. Se tuli päätien sijaan yksinäiselle talolle, joka näytti rähjäiseltä ja maailman unohtamalta. Seiniä ei ollut maalattu. Arvelin, että talo oli hylätty viimeistään 80-luvulla, mutta sitten huomasin postilaatikon, jossa luki Männistö. Taisipa olla verhokin ikkunassa. Valvoin seuraavana yönä kesämökillä mietiskellen, mikä on paikkani maailmassa ja miksi, miksei se ole jokin toinen paikka. Miksi yksillä on kaikki lähellä ja toisilla kaikki kaukana, ja mitä olisi elämä syrjämetsässä josta ehkä kesälauantaina pääsisi seurantalon tansseihin. "Elämä" olisi kaukana maalikylissä. Mutta sillä olisi lainausmerkit.

Valto-Ensio kirjoitti...

Keiju, meillä kaikilla on elämämme, mennyt ja nyt oleva. Huomisestahan me ei voida kuin jossitella.

Näitä pieniä tilallisia runsaslukuisine lapsineen oli siihen aikaan vielä varmaan kymmeniä, ellei satoja tuhansia kylvettyinä pitkin metsiä. Harva sieltä on maailmalle lähtenyt sellaisella syömmennousulla, että kertoo köyhyydestä ja puutteesta kaikille. Rikuhan tuolla jo mainitsi, että "köyhät olivat vain hiljaa", ja ovat enimmäksen yhä. Tai kirjoittavat korkeintaan nimimerkin takaa ahdingostaan, koetusta tai juuri kokemisen alla olevasta.

Kalle Päätalolta tällaiset jutut kyllä ovat tuttuja. Ja aiemmin hieman eri kulmasta, yhteiskunnallisesti tarkasteltuina Joel Lehtoselta, Pentti Haanpäältä...

Kyllä toivoisin, että saisin kirjoitetuksi minä oman näkökulmani, mutta on se yllättävän vaikeaa.

11.9.2009 olen laittanut tänne blogiini näytteen käsikirjoitukseni alkulehdiltä ja se on täällä: http://kivaniemi07.blogspot.com/search?q=v%C3%A4%C3%A4rin+siitetyt

Siinä on toisenlainen "muistelun" malli näistä samoista ajoista. En osaa sanoa, miksi se niin mättää, ettei tule tämän valmiimpaa...

Raili kirjoitti...

Heti piti lukea kässärisi alkulehdet. Hienoa tekstiä! Luin myös kommentit "valon" lisäämisestä. Oikeastaan siihen on vaikea kommentoida kun on lukenut vain osan koko tekstistä. Kuvittelisin kuitenkin että ainakaan katkeruuden ei kannattaisi antaa paistaa rivien välistä...se voi saada lukijat tuntemaan syyllisyyttä asioista joille he eivät mitään mahda eikä se ketään voimaannuta. Mutta sinä hallitset myös ilkikurisen mustan huumorin....sillä voi olla voimaannuttava vaikutus...elämä jatkuu piru vieköön ja jätkä sen kuin porskuttaa.... Toivottavasti et tykkää huonoa näistä minun erittäin maallikkomaisista ja asiaa tuntemattomista mielipiteistäni. Jonain päivänä olet Finlandia-palkinto-ehdokas!

Valto-Ensio kirjoitti...

Kiitos Raili, Olen kyllä itse sitä mieltä, ettei tekstissäni suoranaista katkeruutta pitäisi olla, mutta sitähän on omien tekstiensä kanssa joskus aika sokea. Mustaa huumoria, sitä ehkä on koska sen viljeleminen ainakin isäni puolelta oli joskus aika runsasta, mielikuvituksellista ja usein kuolemaan liittyvää. Harrastan huomaamatta itsekin sellaista jota ihmiset ovat josksu kauhistelleet ihan ääneenkin.

Mutta että Finlandiaa... En uskalla ajatella niin suuria. Toisaalta se olisi kyllä tarpeeksi vahva päämäärä jonkin asian loppuun saattamiselle....

Raili kirjoitti...

Sitten vaan kohti päämäärää! Voimaa ja aikaa projektille toivon! Kuvaat niin mielenkiintoisesti lähihistoriaa; varmaan moni löytää yhtymäkohtia omaan lapsuuteensa. Viime kesänä tapasin pitkästä aikaa 93 vuotiaan teräväjärkisen ja hyvämuistisen kummisetäni ja oli tosi mielenkiintoista kuunnella hänen juttujaan lapsuudestaan ja nuoruudestaan ja siitä kuinka maailma todellakin on muuttunut hurjasti lyhyessä ajassa.

Valto-Ensio kirjoitti...

Raili, minä osasin nyt vasta käydä laskemassa kommenttien määrän lisääntyneen tässä postauksessa.

Vaikka eipä sanottavaasi ole paljoa lisättävää.

Minä myös tunnen erään 97 vuotiaan mummelin ja hänellä toimii suurin piirtein vielä kaikki muu, kuin kuulo. Tosin jutut alkavat kiertää jo aika pientä kehää, mutta muutama vuosi sitten olisi niitä muistoja löytynyt reppuun niin paljon kuin vain olisi aikaa ollut kuunnella.

Ainoa juttuhan vanhusten muisteluksissa on, että muistitietona entisistä elämistä ne ovat tärkeitä -hieman suodatettuina tietenkin, mutta analyysi, jokin elämän tulos, siitä tehdyt johtopäätökset usein puuttuvat sellaisilta, jotka eivät ole muusta maailmasta olleet kovin kiinnostuneita. Ja varsinkin jos lukeminen on jäänyt vähemmälle. On ollut vain se pieni elämä siinä lapsikatraan ja lehmien hoidon kanssa.

En nyt sitten tiedä, onko se niin tärkeää. Ajattelin vain siitä kulmasta, että siirtäessään johtopäätöksiä elämästä selviämisen strategioista, se voisi joissakin tapauksissa auttaa jäljessä tulevia.

Minun isäni kun oli sellainen spekuloija niin tunnistan itsessäni samaa.

Raili kirjoitti...

"En nyt sitten tiedä, onko se niin tärkeää. Ajattelin vain siitä kulmasta, että siirtäessään johtopäätöksiä elämästä selviämisen strategioista, se voisi joissakin tapauksissa auttaa jäljessä tulevia."

Minusta se on tärkeää. On hyvä, että jos joku pystyy antamaan "äänen" näille ihmisille ja ehkä viisautta ja ymmärrystä jäljessä tuleville.