keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Näitä polkuja

Unimäestä pois päin johdattelivat muutamat polut. Roomaankin ne olisivat voineet houkutella, mutta aluksi riittivät Villelän rinne mäenlaskuun ja itse Villelässä Letuksen ja Veikon termoskahvit. Vähän myöhemmin kauempana mummolassa, naurisjälte ja voilla höystetyt, keitetyt kananmunat joiden keltuainen oli enemmän punainen kuin  keltainen. Ja kun siitä mentiin Armaalaan, haiskahti siellä hikikin pihkalle ja ukin, isän ja setien rakentaman purutäytteisen talon vintin rapussa oli salaperäisen vinoissa pinoissaan korkeajännitykset, pekka lipposet ja kalle kustaa korkit joita Terho kitsaasti raski hetkeksi selattavaksi antaa vahtien itse tarkoin vierestä, ettei sivuja hiirenkorville käännellä.

Viimein, jonain uskaliaana päivänä kiipesimme sisarusporukassa myös Toimilan töyräälle jonka kaivonkannelta kurkimme mäntyjen, leppien ja pajukoiden lomasta Iekkilään päin. Seuraava siirto olikin, että luikaisimme Iekkilän navetan, aittojen ja päärakennuksen välistä kujaa laidunmaita mäkeä alas Vukelon mökille ja siitä Ketronsuon pitkospuita pitkin Nimettömälle, Uotilan rantaan uimaan.

Kellomäen koululla olin aiemmin käynyt vain poliorokotuksella, äidin sinne väkisellä raahaamana. Koulunnyppylältä maailma laajeni Akulan portin ja maitolaiturin kautta Akulan vihaisiksi härnättyjen koirien ohitse Juhanilaan ja siitä Juhanilan Vuoren alarinteelle Kustilan Aaron suustaan sylkemien piipunperskojen täplittämälle pihamaalle. Uskallettiin jopa Vuoren ylitse kulkeville poluille, hevoslaitumien kakkaraläjiä väistellen Joutenmäen varakkaimpiin taloihin joissa kinkeritädit veisasivat huivit tutisten tietämme siunaa meitä elä heitä.

Kansakoulun ensimmäinen syksy jouluun saakka oli maanpäällinen taivas. Koulun keskuslämmityspatterit hohkivat lämmintä ja ateriat jälkiruokineen oli katetut täsmällisin kelloajoin jokaiselle kuudelle arkipäivälle. Eivätkä lautaset vajaina koskaan edestä löytyneet siitä piti huolen Keittäjä Tyyne, Pinni-Hugon rehevä emäntä ja sittemmin talonmies Aarretin Selma. Tosin ruoka piti lunastaa etukäteen rukouksin joltakin katon suunnassa leijuvalta Herralta etukäteen, mutta se oli hiljainen hinta siitä ilosta, että sai nälässä kurnivan mahansa ahtaa täyteen.

Osasin lukea suoraan jo ennen kouluun menoa, mutta tavaaminen, niin luulin, piti opetella silti. Karvas pettymys olikin, kun Rete joku joulukuun alkupäivä viittasi ja kertoi opettajalle osaavansa lukea ilman tavaamista. Minulle jäi ikuisesti epäselväksi se, kuinka minuun olisi opetuksessa suhtauduttu jos ensimmäisenä koulupäivänä syksyllä olisin sanonut Ulla-opettajalle lukeneeni jo kokonaisia kirjoja joita isosisko kirkonkylän lainastosta reppukaupalla raahasi.

Unimäessä sellaista Herraa ei tupaseemme mahtunut, jota vähistä ruuistamme olisimme kiitelleet, mutta navetassa äidin lypsykaverina sellainen varmaankin majaili. Kurkistin muutaman kerran aamun pakkasesta lahon navetanoven raosta sontaluorin ylitse äitiä joka poski lehmän kylkeä vasten hyräili minä vaivainen olen mato matkamies maan ja kuinka kyyneleet vierivät äidin poskilta Pikku-Mantelin punaiselle karvapeitteelle. Maitovaahto nousi lypsysankon peltisten reunojen ylitse äidin sierettyneiden, lujien näppien vedellessä utareita kuin niihin sisällä vellovaa tuskaansa purkaen. Pikku-Mantelin isot lehmänsilmät kääntyivät katsomaan lypsäjäänsä, leuat lakkasivat märehtimästä kuin olisivat halunneet kunnioittaa äidin hartaushetkeä josta niin paljon köyhyyden hätää ja muusta kurjuudesta kertovaa näköalattomuutta kitkeräksi mausteeksi maitoon tihkui.

Opettaja-Ulla oli ensimmäinen enkeli karkeiden ihmisten joukossa jonka elämässäni tapasin, mutta hän oli vain sen syksyn elämässäni kun jokin paha, köyhän kunnan varoja säästävä käsi niisti koulumme yksiopettajaiseksi. Olle Lilieros oli sitten Ullan vastakohta, korkealta katsova perkele jonka mustasankaisten silmälasien takaa katsoivat lapset ja ryssät samaan ammuttavien kaivantoon syöksevä ilkipaha aikuinen. Ohi ammuttu, sodissa katkeroitunut ja vain vaivoin opettajaseminaarin Hämeenlinnassa läpäissyt tuhkamuna. Kun hän aloitti opettajana, oli kohdaltani kaikki oppimisen toivo kulautettu kaivoon ja koulunkäynti oli sen jälkeen elämän arvokkaita, turhaan kulutettuja vuosia maalliselle vaellukselle aikuisuuteen.

Kun katselen kuvaa myöhemmiltä kirkonkylän kansalaiskouluajoiltani, voin vain arvella, mitkä ovat ne syyt jotka sukupolveni miehiä on näin julmasti kohdellut. Jos kaikkien syrjäpitäjien kohtalo on ollut lähellekään samanmoinen, että yli puolet on kuollut oman käden kautta, alkoholismiin ja tapaturmiin, masennukseen ja erilaisiin elintapasairauksiin, niin en voi kovin kauniita sanoja koskaan isänmaastani kirjoittaa. Jokainen näistä ristin rintaansa saaneista olisi tänä päivänä vasta 52 vuotiaita. Ja sen ikäisiä pidetään esimerkiksi rannikkoseutujen pitäjissä nuorina aikuisina.

Ja kun  käännän katseeni itseni sisälle, siihen pieneen poikaan joka noista molemmista kuvista löytyy, tunnen ja tiedän syyt, mitkä meitä näin varhain vainajoittavat.

Meitä on revitty lapsuudessa, jos ei ketä kotona niin kylässä, koulussa ja virastoissa. Lapset ovat aina olleet kaiken tiellä, potkittavina räkänokkina, salavettavina kiusankappaleina ja pedofilien raiskattavina. Lopulta, hieman aikuistuttuaan, he ovat tunteneet oman synnyinseutunsa pettäneen heidät. "En kusekaan kotiseutuni suuntaan", on moni tokaissut ja painellut Ruotsiin, Helsinkiin, siltojen alle tai hirteen.

Isänmaa, sen luotsaajat, olette pelkästään minun lyhyen olemassaoloni aikana suistaneet kansalaistenne elämiä raiteiltaan jo useasti, vaikeimmin 1990-luvulla sitten 1930-luvun laman, ettekä vieläkään ota opiksenne vaan nuolette jorma olliloidenne kermaisia käsiä kuin luullen, että ylitsepursuava talouskasvu ja kulutuksen siunauksellisuus, maan ja metsien riistäminen, tunturien raiskaaminen matkailuvietin vallassa töytäileville, kaivosmontut ja patoaltaat, pääkaupunkiseudun guggenheimit, ghetot ja metrot olisivat sitä kestävää kehitystä jota seminaareissanne käytte konsulttienne suulla louskuttamassa.

Katsokaa ristejä nuorten miesten rinnassa. He ovat kaikki kuolleita. Oletteko ihan varmasti kaikkenne tehneet yhteiskuntanne vaatimattomimpienkin jäsenten hyväksi? Miten voivat heidän jälkeläisensä ja huomisten jäsenten jälkeläiset? Kiristäkää, leikatkaa, höylätkää; jälki tulee olemaan kaikissa luokkakuvissa lopulta sama jos...

30 kommenttia:

Jokke Karjalainen kirjoitti...

...jatketaan sitä linjaa, jossa ihmisen ei anneta rauhassa ja vapaana kasvaa ja kehittyä, niin lapsuudessa ja nuoruudessa kuin aikuisiässä. Nykyään on aika paljon "hiillostamista" ilmassa.

Osasinpa minäkin lukea vaikka kuinka paljon ja vaikka millaista tekstiä, kun kouluun menin, mutta tavaaminen piti silti opetella. Suoraan lukeminen ei tullut ekaluokan lukutunnilla kysymykseenkään. Muistan, kun kerran meillä oli sijainen. Tavasin sanoja kaahausnopeudella ja tein möhliä, kuten sanoin valmiiksi sanaksi jonkin ihan väärän tavattuani ensin oikean sanan oikein. Sijainen hymyili ja sanoi, että kyllä minä hyvin osaan, ei sitä tarvitse enää osoittaa.

Vasta vuosikausia myöhemmin tajusin, että sijainen oli eri sukupolven opettaja kuin se oma. Ei enää ankara kuriopettaja, vaan lempeä ymmärtämisopettaja. Silloin saattoi ihan oikeasti kuvitella, että se edistys jatkuu loputtomiin.

Kiitos muuten Valto näiden lapsuuskuvauksien jakamisesta. Varmaan terapeuttista kirjoittajalle, lukijalle taas arvokasta kulttuuri- ja yhteiskuntahistoriaa. Ajatusten herättäminen on aina hyvä työ tulevaisuuden eteen.

Valto-Ensio kirjoitti...

Keiju, ole hyvä.

Minä en sitten halua leimata koko opettajakuntaa, osoittaa vain niiden epäkelpojen suuntaan joita siihenkin ammattiin kulkeutuu, tai on pahimmillaan sotien jälkeen kulkeutunut (ajautunut). Yksikin ikävä kohtaaminen auktoriteetin kanssa aivan koulunkäynnin alussa tekee pahaa jälkeä lapsen mieleen eikä sitä hyväkään opettaja kokonaan paikatuksi saa.

Epäkelpoisuus on kuitenkin vähentynyt omasta lapsuudestani rajusti, mutta nollatoleranssia on tietenkin mahdotonta saavuttaa.

Omilla lapsillani on pääsääntöisesti ollut aivan kelpo opettajat ja nyt näille nykyisilleni tuolla Normaalikoululla aivan loistavat.

Näillä muisteluksillani haluan vähän tonkaista muidenkin kaltoin kohdeltujen, aikani lasten kohtaloita yhteiskunnan rattaissa. Itsehän olen kuitenkin jotakuinkin osannut sen verran terapoida itseäni, että elossa tässä vielä kopsuttelen. Mutta kovaa pohtimista se on ollut ja usein joudun sanomaan läheisilleni, ettei tämän kummempaa ole niistä lähtökohdista voinut kohdallani kehittyä.

On sieltä, samoilta saloilta onnistujiakin maailmalle selvinnyt, mutta vähemmissä määrin. Heidät tietenkin glorioidaan seppelein, mutta mitkä heidänkin henkiset olotilansa sitten ovat kun alkavat eläkeiän kynnyksillä olla ja on aikaa ruveta miettimään menneisyyttään.

Ripsa kirjoitti...

Minun isäni oli opettaja. Mutta opetti keskikoulussa ja lukiossa. Historiaa, latinaa ja suomea.

Olen kuullut melkein pelkästään hyvää hänestä. Kerran yksi sanoi että helevetin hyvä opettaja vaikka olikin täysnatsi. Toinen sanoi ettei niitä puujalkavitsejä kukaan tahtonut kuunnella.

Mutta suurin osa, luulisin, piti hänestä. Kuuntelin koululaisia salaa. En ikinä puhunut niiden puhumisista isälle mitään.

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa, ei sentäs sanonut toisinpäin, että helevetin hyvä natsi vaikka onkin opettaja. Kertomassasi muodossa tuo menee kai hampaankolojen kaiveluksi. Tuskinpa sanojen lausuja on edes ajatellut mitä suustaan päästää. Ei se varmaan puheena olevan lapsesta mukavalta kuitenkaan kuulostanut?

On ehkä erilaista olla opettajan lapsi koulussa kuin miljööseen miltään kantiltaan kiinnittymätön. Eihän koulusta pääse eroon kesälomillakaan.

Muistan kirkonkylän koululta johtajaopettaja Föhrin tytön, kauniin Johannan, joka jäi mieleeni siksi, koska hän erottui selvästi muusta massasta jo käyttäytymisensä varovaisuuden vuoksi, ja joka huoliteltuine, siisteine vaatteineen erottui kuin valkoinen pikarililja suo-ohdakkeiden joukosta.

Oli se kielenkäyttö kyllä joskus aika raakaa vielä minunkin aikaan saati että sulla kun on ollut sodan loppumisestakin vähemmän aikaa.

Nythän nuorten kielenkäyttö on joissakin tilanteissa jälleen mennyt vain kammottavampaan suuntaan. Joskus kuulostaa, ettei järjenhäivää, ei mitään mihin he puheensa tarkoituksen kiinnittäisi. Onneksi kaikkia "fackjuita" ei edes ymmärrä...

Yleistää kai ei pitäisi, sillä tietty vaihe jää aina jossain kasvupyrähdyksen mutkassa pois ainakin osalta populaatiossa.

Riku Riemu kirjoitti...

Luokkakuva tappolukuineen on tyrmäävä ja pysäyttävä; en kuitenkaan osaa sanoa siitä juuri muuta. Kylmii.

Nykyisessä ilmapiirissä netissä ja muualla aika usein paistaa jälleen sodan ihannointi - kaipuu sinne missä sankaritekoja tehdään ja kateus niitä onnellisia kohtaan, jotka saivat siellä olla.

Mannerheim varmaan kaikkien mielestä on ja oli suurmies, mutta mihin tarkoitukseen häntä tuodaan nykyään jatkuvasti kyllästymiseen saakka esille - kuka tai ketkä ratsastavat hänellä?

Marsalkka varmaan olisi nykymaailmaan kohtuullisen tyytyväinen, Saksa on hieman liian vahva, mutta vihollisensa bolsevismi kaatunut; Venäjällä on mukavan tsaaristinen hallinto.

Vielä 70-luvulla erittäin suosittu lehti oli "Kansa taisteli". Sodista puhuttiin paljon, vaikka virallisista liturgioista sellaiset puheet pidettiin poissa tai ainakin suitsissa.

Tämänpäivän kaltainen sotaveteraanien ihannointi ei vain ollut mahdollista, kun heitä oli liikaa elossa. Kemppinen mainitsi jossain kirjoituksessaan puliukkona heiluvia Mannerheim-ristin ritareita.

Narkomaaneja, juoppoja, mielisairaita, rikollisia riitti sotien jälkeisille vuosikymmenille. Sotatraumoihin ei taidettu silloin kiinnittää paljoa huomiota hoidon puitteissa, tuskin sellaisia voi hoitaakaan.

60-70-lukujen sodanvastaisuudet ammentuivat ja saivat käyttövoimansa lapsiensa kipeistä kokemuksista. Kostoksi juuri vihollista olivat ihailevinaan, tyhmimmät ihailivatkin.

Riku Riemu kirjoitti...

Saattaa tietysti olla vähän harmittavaa, että tapanani usein on puhua ohi aiheen, mutta tällaisia vain juontui mieleeni manitsemastasi opettajasta.

Kuten sanottua, luokkakuva risteineen pysäytti minut.

Valto-Ensio kirjoitti...

Riku, ei ole harmittavaa. Useampi asia, kokemiset ja kokijat viimeisiltä vuosikymmeniltä lomittuvat tavalla tai toisella "ohitse aiheen puhumisiisi".

Yritän kertoa omasta osuudestani sillä lapsen suullani joka olen ollut kokiessani näitä vääryyksiä, vaikka vaikeaa asiaan kovin autenttisesti palata on. Katkeruus varmaan paistaa lävitse kertomusteni, mutta sana sanalta ehkä pääsen siitä irti. Ja ehkä tekstiini alkaa tulla muitakin sävyjä kuin se "valottomuus" josta minua on moitittu.

Jos tuo opettaja olisi elossa ja tapaisin hänet nyt, olisi kommenttini varmaan aivan toisensävyisiä ja osaisin sanoa ne hänelle itselleen. Ehkä jopa tajuaisin, miksi hän kohteli lapsia niin.

Mutta silloin en osannut, enkä olisi saanutkaan puhua, ei kukaan olisi kuunnellut: "Pentu perkele, mäne muualle nyyhkyttämään!"

Sama "Janten laki" josta kittiläläisen Kalervo Palsan kohdallakin on ollut puhetta, päti silloin ja pätee edelleen myös minun kokemuspiirissäni. Siksi Palsa on "sielunveljiäni" ja ymmärrän syvälle siihen maailmaan.

Enkä puolusta tällä lahjojeni tukahduttamispyrkimyksiä koska tuskin minulla mihinkään lahjoja on ollutkaan kuten Palsalla oli. Alamaisten, köyhien, poliittisesti epäilyttävien ja viinaan menevien kakaroita vain ei yksinkertaisesti ole missään pidetty arvossa. Ei edes siinä lapsen arvossa, joka viattomalle syntyjään pitäisi olla ehdoton. Toivottavasti olemme edes vähän parantaneet tapojamme sen suhteen.

Lahjoja mihinkään erityiseen en edelleenkään itsessäni tunnista. Ehkä olen lahjakas vain sotkemaan kaiken.

Tuli muuten mieleeni yksi Kuopiossa asuva Jussi Kuosmanen joka rankan elämänsä jossain vaiheessa kykeni tekemään jonkinlaisen täyskäännöksen tanssiharrastuksen avulla. Hän kirjoitti omakustanteen, hyvin katkeran vuodatuksen saman paikkakunnan koulumuistoistaan kuin minäkin. Luin sen, ja tunnistin paljon samoja piirteitä myös muiden sillä paikkakunnalla opettajina toimineiden suhtautumisesta työhönsä ja eritoten opetetaviinsa.

Eikä tuo Olle minunkaan kohdallani ainoaksi epämiellyttävyydeksi jäänyt, mutta oli pahin kaikista.

Riku Riemu kirjoitti...

Valottomuus on tietysti paha asia ja väärin, kun se kielii siitä, ettei kaikki ole ollut kovin kaunista, tai mitenkään myöhempiin ajatelmiin sopivaa.

Opettajat ennen vetivät turpaan, mielellään monen vastarannankiisken tuhosivat. Ei mitään Teeman opettaja-tv:n mukaista, elämää kuitenkin.

Monet niistä opettajista joutaisivat paholaisen pannulle paistumaan. - Voisin vetää turpaan vielä heidän vanhoilla päivilläänkin - anteeksi Teille ikänne mukaan kruunatut; ymmärrän nykyään puuttellisen ajatuksen juoksunne.

Iines kirjoitti...

Olin eilen kirjoittamassa tänne tuosta luokkakuvasta, joka jysähti minunkin sielussani. Kommentti kuitenkin hävisi, mutta totean vain lyhyesti, että tuo kuva risteineen ei oikeastaan tarvitse sanoja, ne ovat liikaa tämän edessä.

Kuva on vaikuttava, ja toimisi laajemmissakin yhteyksissä julisteena taikka kirjan kantena. En ole vastaavaa ennen nähnyt.

Valto-Ensio kirjoitti...

Iines, en epäile yhtään etteikö opettajan sydänalaa kouraise, tai "sielussa jysähtele" tuollaisen koulukuvan näkeminen.

Ajattelin sinua kirjoittaessani tätä, ja "Mammuttivirke"-kirjoitustasi entisestä oppilaastasi omassa blogissasi. Seurasin siitä käytyä keskusteluakin, mutta jostain syystä itse osaamatta kommentoida nyt mitenkään. Ehkä ajatukset olivat itsekkäästi omassa jutussani.

Uskon kuitenkin epäilyksettä, että Sinä nimenomaan olet sellainen kuin oli se ensimmäinen opettajani, Ulla, lempeä ja lapsen suuntaan herkällä korvalla kuunteleva.

Minä en ole onneksi niin katkeroitunut, että yhden tai muutamankaan möhlinkäisen pahat teot tekisivät automaattisesti muistakin samanlaisia. Mutta pitkään ne ovat olleet vaikuttamassa moniin ratkaisuihin elämässä varmasti.

Riku sanoo, että kylmää tuollainen kuva. Minua kylmäsi piirrellessäni ristejä rintapieliin. Vahingossa meinasi kynä tehdä sellaisen omaankin rintaan. Yksi näistä elossa olevista on osannut kertoa aika tarkkaan näistä kuolemista, muutenhan en tietäisikään. Yhden tai kahden osalla vähän epäröin koska ne kuulostivat huhupuheilta muualta kuultuna, mutta melko varma olen heidänkin menehtymisestään.

Eivätkä kaikkien kuolemat, elämisen pahaolot ja onnettomuudet tietenkään johdu yksistään opettajista. Kyllä yhteiskunnalla laajemminkin on vastuunsa näissä asioissa. Ja aikakaudella, johon ollaan synnytty, kuten maantieteelliseen sijainnillakin ihan jo tutkimustenkin valossa. Siksi viittaan rannikkosutujen ihmisiin, sillä olen lukenut, että esim. suomenruotsalaiset ovat kaikenkaikkiaan onnellisimpia ja pitkäikäisimpiä kansastamme.

Minä olen muuten se uhmakkaan näköinen punavyö keskimmäisessä rivissä.

Ripsa kirjoitti...

Niin, Riku, juuri sodanjälkeisen ajan vuoksi minäkin tuota natsimyönteisyyttä ajattelin. Vielä 1960-luvun alussakin sota tuntui. Ei ollut ylenmäärin tavaraa, joka nähtävästi saa nykysuomalaiset lihomaan ja laiskistumaan.

Minä olen kerran aiemmin nähnyt tuollaisen kuvan jossa on valkoisia ristejä. Olin pitämässä eräänlaista näytelmäryhmää B-mielisairaalassa, jossa yksi largantilillä ympyriäiseksi ja sössöpuheiseksi syötetty mies näytti. Se kuva oli mustavalkoinen ja luulen että siitä kansakoulun ekalta tai tokalta vuodelta.

Sittemmin ihmiset ovat muuttaneet niin paljon että omaan kansakoulukuvaani en osannut ristejä enää piirtää. Opettajakin kuoli muutama vuosi sitten. Mutta se ei ollut mikään räyhänatsi, ei sinne päinkään vaan suvaitseva nuorimies, oikeastaan todella mukava.

Opettajan lapsena ei ollut kiva olla, vaikka isästä tykkäsinkin. Jos olisin saanut hyviä numeroita olisin ollut lellikki, jos taas huonoja, niin äiti olisi suuttunut. Päädyin äidin suututtamiseen. Sen kuoleman jälkeen tuli jumalaton tinki, että sai luokkatoverit kiinni ja pääsi ylipäänsä ylioppilaaksi.

Isän kanssa suomennettiin iltojen iloksi Catullusta ja Sapphoa. Ihan kaksisteen. Isän työhuoneessa. Se oli kivaa. Vieläkin muistan ajatelleeni oudoksuen sitä, että Catullus piti karkottaa Kreikkaan asti. En muista kuka sen sai aikaan, mutta sen muistan, että Catullus oli alkujaan etruski. Tosin siitä ollaan erimielisiä. Isän mielestä oli.

Raili kirjoitti...

Kun yli 20 vuotta olen leipäni ansainnut pienten opena, olen paljon pohtinut noita valta- ja vastuukysymyksiä kasvatuksessa. Minä vietin kaksi ensimmäistä kouluvuottani naispuolisen paholaisen luokassa. Tosin itse säästyin pahimmalta höykytykseltä ilmeisesti sujuvan lukutaitoni vuoksi. Toki eka luokalla sain osakseni paheksuntaa tavaamattomuudestani. Osasin kyllä tavata mutta aluksi oli kova into näyttää kuinka nopeasti ja sujuvasti osaan lukea. Pian palasin ruotuun ja aloin tavata. Vasta toisella luokalla oli lupa lukea sujuvasti. Mutta oppilaat, jotka olisivat enemmän tarvinneet tukea oppimiseensa, saivat osakseen jatkuvaa julkista nöyryytystä, tyhmäksi ja laiskaksi leimaamista. Anorektikon olisi pitänyt lusikoida oksennuksensa. Monesti olen miettinyt, millaisia haavoja nuo jatkuvasti nöyryytetyt lapset nyt sielussaan kantavat….vai olisikokanties luokkakuvassa risti heidänkin rinnassaan.
Omassa työssäni yritän saada opiskelijat pohtimaan tuota valtaa jota käytämme ja siihen liittyvää vastuuta. Ei se ole pelkästään tuo yksittäinen lapsi johon vaikutamme. Jos hoidamme leiviskämme huonosti se vaikuttaa paitsi lapseen, myös hänen vanhempiinsa ja sitä kautta paha olo voi levitä muihin sisaruksiin, mahdollisesti vanhemman työyhteisöön jne. Joskus onnistuessamme saatamme ehkä levittää hyvääkin oloa laajemmalti tai ainakaan emme tuota niin paljon hallaa ympäristölle.
Oma lukunsa ovatkin sitten vanhemmat jotka ovat luovuttaneet kaiken vallan noille pikku prinsseille/prinsessoille. On surullista kun lapsi 2-vuotiaasta alkaen joutuu päättämään, mitä perheessä syödään, minne matkustetaan, mennäänkö ulos vai eikö mennä, nukutaanko vai eikö nukuta, mitä kivaa tehdään viikonloppuna, mitkä merkkikuteet tänään puetaan päälle jne. Ja kun vanhempi kysyy vapaapäivänään lapselta, haluaako tämä mennä päiväkotiin, lapsi ehdottomasti haluaa. Miksi? Luulen, että hän haluaa aikuisen, joka asettaa turvalliset rajat, aikuisen joka päättää niistä asioista joista aikuisen kuuluu päättää. Lapsi saa huokaista ja olla lapsi joka tekee lasten juttuja. Kun iltapäivä koittaa ja vanhempi saapuu hakemaan lasta kotiin, hän houkuttelee, maanittelee, huokailee ja kipittelee lapsen perässä kunnes jälleen kerran, hokkuspokkus muistaa taikasanat: ”Autossa on karkkipussi”. Olen paljon iloisempi niiden lasten puolesta, jotka naama punaisen kirkuen lähtevät kotiin turvallisen ja jämäkän aikuisen kainalossa vastaan pyristellen. Lapsi purkaa matkalla päivän jännitykset ja paineet, testaa; vieläkö minusta tykkäät vaikka olen näin kauhea. He menevät kotiin, aikuinen on aikuinen, lapsi on lapsi ja elämä on mallillaan. Entä tämä pikku prinssi/prinsessa, joka näennäisen iloisena karkin kiilto silmissään lähtee hyppelehtimään vanhemman käsipuolessa kotiin. Hänellä alkaa työt, iltavuorossa, aamulla hän tulee päiväkotiin lepäämään.
Tuntuu aina huikealta työvoitolta jos keskustelujen kautta joskus saa rohkaistua vanhempaa ottamaan vallan ja vastuun takaisin itselleen.

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa, minäkin olen muutellut, tosin vain tässä pienessä kotimaassamme, mutta tiedän jostain syystä lapsuuteni aikaisista ihmisistä kuitenkin jotain. En silti niin paljon, kuin haluaisin.

Aina jonkun menneisyyden henkilön näen jossakin. Lisäksi onhan minulla se tukikohta syntymäkunnassani jossa tulee oltua välillä ja kun toiseksi vanhin tyttäreni muutti siihen pitäjään asumaankin.

Sulla on ollut "kulttuurikoti" kun isäsi on ollut kiinnostunut kirjallisudesta niin kovassa mitassa, että on innostunut käännöstöihin historian klassikoiden parissa. Itse en sellaisen maailman olemassaolostakaan ollut lapsuudessani enkä nuorukaisenakaan tietoinen. Oli se kapea-alaista elämistä.

Toisaalta on ollut sitten mahdollisuus ajatellakin ihan mitä lystää kun ei tietoisuuden painolastia ole ollut olemassa. Ja sen tulos taas on kohdallani aika mitätön haluihin nähden.

Eli "veti tukasta tahi parrasta, piä ei kun tutissoo!"

Valto-Ensio kirjoitti...

Raili, tuollaista tietoa, jota elämän varrella sinäkin olet omassa ammatissasi kerännyt, osaa kyllä arvostaa.

Mikä sen vaikeampaa kuin olla lapsille auktoriteetti joko opettajana tai vanhempana.

Kerättyä, kokemusperäistä tietoahan ei niin sanotuissa sivistysvaltioissa enää puutu: Niissä yhteiskunnissa, joissa ei enää jumaluudet ja uskomukset ole niskan päällä. Saatika että olisi pulaa mittaamattomassa määrässä olevasta teoriastakaan.

Mutta ihmisen oivaltamis- ja oppien omimiskyky ammattinsa tai vanhemmuutensa keskellä on sitten se tärkein linkki kun asioita sovelletaan käytäntöön.

Ja kun koko elämä näkyy olevan yhtä oppimista.

Eli tulen kommenttiasi ajatellessani siihen johtopäätökseen, että niin isän, äidin kuin opettajankin on koko ajan oltava valmis kasvamaan kasvatettaviensa rinnalla.

Silti pitää säilyttää mainitsemasi auktoriteettiys, valta ja vastuu itsellään koska kuitenkin on opinnoissa hieman edellä.

Minä ehkä olen vähän kyennyt olemaan jämäkkänä näissä asioissa. Karkkijututhan ja kaikki leluhaluamisethan ovat lapselle tärkeitä, mutta milloinkaan ei ole sorruttu meidän perheessä siihen, että karkkihyllyjen eteen jäädään huutamaan jos ei tuota ja tuota namia saada. Karkkipäivä on lauantaina ja siihen on tietty summa varattu, se saa enimmäkseen riittää. Toki tulee välilläkin ola päiviä, jolloin joku pikkutikkari voidaan ottaa vaikkapa ihan sen takia, kun on onnistunut päivä muutenkin. Juovathan aikuisetkin joskus kahvilassa kupposen vaikka ei siinä mitään järkeä olisikaan koska samalla hinnalla saa kaksi pakettia kahvijauhoa tarjouksesta.

Tässä oli yksi opettavainen ostos viime viikolla. Joku "NinjaKoo" on pikkupoikien keskuuteen levinnyt villitys ja koska isoin velikin sai sellaisen niin pienemmänkin oli saatava. Ukilta ja mummoilta saaduilla rahoillaan hän sitten sen halusi ostaa. Ja mikä kauhistus minulle olikaan tuotteen toimivuuteen, tai edes mielikuvitusta ruokkivaan tarpeellisuuteenkaan nähden sen hinta. Hirmuisesta muovikasasta, joka maksoi 8,90€ kääriytyi pienen pieni, muutamia irto-osia sisältävä asia, josta en tänä päivänäkään ymmärrä, mikä se voisi olla! Samantyyppisiä vuoltiin itse puusta ja toimivat ihan hyrränä paljon paremmin. Kyllä kirosin. Mutta saarnani päätteeksi tultiin porukalla siihen johtopäätökseen, että se oli laitimmainen kerta kun sellaista summaa niillä perusteilla, että kaverit ovat siitä innostuneita, moiseen krääsään laitetaan.

Rahallinenkin hintansa siis oppimisella.

Liisu kirjoitti...

Hyvä että tulin tänne pitkästä aikaa kurkistamaan mitä sinulle ja blogillesi kuuluu. Sai tutustua siihen osaan maapalloa, joka on minulle tuttua ja ei ole, samanaikaisesti.

Olen lukenut Kalervo Palsan päiväkirjoja koulupojasta nuorukaiseksi, ja ne antavat vähän samansuuntaista tietoa kuin sinä omissa lapsuuden kuvauksissasi.

Ankea, on avainsana teille molemmille. Lapsuus jättää kyllä jälkensä ihmiseen. Mutta se, että ovatko ne jäjet positiivisia tai negatiivisia, ei vaikuta ympäristön, henkisenkään, jälkeen pekästään yhteen suuntaan. Enemmän vaikuttavat ehkä kuitenkin ihmisen oma persoona, hänen luonteensa ja sietokykynsä, myös se, mitä sattumia, onnellisia tai onnettomia hän myöhemmässä elämässä joutuu kokemaan. Palsalla oli mahdollisimman huonot eväät isommaksi vartuttuaan. Viina ja väkivalta olivat hänen kasvattajistaan eniten vaikuttavia. Se ilmeni hänen päiväkirjastaan. Oikein jännittyneenä seurasi, missä vaiheessa hän antaa periksi ja alkaa itse käyttää alkoholia toisilta saavansa esimerkin mukaan. Ja tulihan se vaihe melko piankin. Syvään huokaisten varautui alkavaan vielä kurjempaan vaiheeseen. Voi, miten olisi toivonut, että hän nähdessään veljiensä puukko kädessä heilumisen olisi huomannut sellaisen elämän mahdottomuuden, mutta ei. Juomisesta tuli hänenkin pakokeinonsa pois helvetistä. Ja se johti tietysti vain uuteen helvettiin. Ei auttanut sekään, että joi "lapin suuren jätkän" Reidar Säreistöniemen "hovissa". Päin vastoin. Reidarin osittain hyvinkin epäterveet elämäntavat olivat pikemminkin lisäturmioksi hänelle. Pääsihän Palsa Helsinkiin taideakatemiaan oppilaaksi, joka oli suuri saavutus jo hänen aikanaan, mutta kesken jäivät opinnot. Syytkin selviävät hänen omista merkinnöistään.

Ei sinua voi tietenkään verrata Palsaan muuta kuin siinä mielessä, että molemmat olette varmaan olleet jossain vaiheessa ihanteellisia ympäristötekijöistä huolimatta. (Sinä taidat olla ihanteellinen vieläkin.) Niin yleensä lahjakkaat ihmiset ovat kautta aikojen olleet. Heitä ei tyydytä vallitsevat olosuhteet, jotka nykyisinkin, virka-asemasta ja varallisuudesta huolimatta voivat olla sisältä mätänemisvaiheessa, ja ihanteellisuus tuntuu olevan hyvin harvojen herkkua.

Mutta, mutta. Sinä teet, Valto, hyvää työtä käyttäen sanallista lahjakkuuttasi hyväksi puolustamalla heikkoja ja sorrettuja (maahanmuuttajat). Ja kun kerrot omasta elämästäsi se saa automaattisesti vertailemaan omaa elämäänsä kertomasi valossa. Eikä se oma näytä...miltään. Se todistaa, että sillä ei lopultakaan ole suurta merkitystä. Tunnen muitakin, ihmisiä, joilla on ollut valoisa lapsuus. Minkälaisia heistä on tullut. Sanoisin: täysiä paskoja, pikku konnia, kaksimielisiä vittuilijoita, lasten hyväksikäyttäjiä. Mutta ei tietenkään kaikista. Oppiarvot eivät nekään ole mikään tae siitä, että he olisivat jotenkin parempia ihmisiä, joilla on komealta vaikuttava titteli, mieluummin päinvastoin. Joukossa on mukavia, inhimillisiä ihmisiä, mutta myös täydellisiä aikaisemmin mainittuja paskatyyppejä. Moni kakku päältä kaunis, vaan on silkkoa sisällä. Jo vanha kansa tiesi. Minulla romahti viimeksi Jörn Donner, joka Iltasanomien mukaan haukkui lyttyyn perussuomalaisten kannattajat. Siin nykytiedon mukaan melko suuren joukon ihmisiä. Millä oikeudella hän sen teki Hitto vieköön (olen oppinut kiroilemaan tarpeen vaatiessa, vaikka se avuttomalta kuulostaakin).

Delilah kirjoitti...

Omaisten ja ystävien kuollessa olen vaalinut ajatusta, että kenenkään elämän pituus ei johdu sattumasta, vaan se on ennalta määrätty. Silti valokuvasi kosketti. Puolet luokkakuvasi pojista merkitty ristillä. Miksi heidän elämänsä piti katketa kuin kesken? Yksi veljistäni kuoli tapaturmaisesti 37-vuotiaana kesken kauniin kesäpäivän. Kuolema ei valitse ikäjärjestyksessä.

tiina kirjoitti...

Kiitos!

Olen tasan kolmekymmentä vuotta nuorempi kuin sinä. Isäni oli samaa ikäluokkaa sinun kanssasi, ja olisi edelleenkin, jos olisi jaksanut pysyä hengissä.
Nyt ymmärrän paremmin, miksi minun isäni hakkasi, joi viinaa ja lopulti teki itsemurhan ollessani seitsemän. Tiedän, miksi hänen isänsä kuori ja viilteli itsensä hengiltä. Luulin aina, että isäni vain vihasi lapsiaan.

Riku Riemu kirjoitti...

Osaat, Valto, kirjoituksillasi herättää muistoja itse kussakin - joskus, tai usein, käytän minäkin vähän ylisanoja niistä kiihtyessäni. - Sellaiset kirjoitukset eivät ole ainakaan turhia, jotka saavat kokemustesi kautta ihmiset ajattelemaan tapahtuneita.

Maailma menee rataansa, me ihmiset sen kintereissämme koemme - kärsimyskin on suurta.

Valto-Ensio kirjoitti...

Pikkuliisu, Kalervo Palsan ja Reidar Särestöniemen elämää tarkastellessa huomaa selvästi, mikä merkitys lapsuudella ihmisen elämässä on. He, samojen kairojen kasvatit kokivat sen niin erilaisena ja ovat siksi vertailtavissakin. Muutaman kymmenen vuoden ikäerokaan ei haittaa vaikka sota-aika sijoittuukin Reidarin kohdalle.

Reidarilla oli suht´ turvalliset puitteet niin kuin vain sen ajan Lapin oloissa voi olla. Hänen erilaisuutensa, myöhemmin ilmennyt homouskin erikoislaatuisen taiteellisuuden lisäksi, hyväksyttiin perhepiirissä. Eritoten suhde vanhempiin ja muihin sukulaisiin pysyi kunnossa aina. Alkoholin käyttökään ei ollut pakonomaista eikä muuta rytysakkia kartanolla heilunut. Oli lapsen hyvä olla.

Palsa sai taas jo tissiä imiessään nähdä kaikenlaista pienen pirtin vetoisten seinien sisällä. Hän syntyi kaaoksen ja alkoholismin keskelle. Tappelujen ja trokaamisen, huoraamisen, toistensa hyväksikäytön ilmaa hengittämään. Siitä hänen taiteensakin kertoo.

Kun hän alkoi ymmärtää erilaisen kasvuympäristönsä muihin paikkakuntalaisiin nähden, piti päästää edes hetkeksi se kaikki ahdistus näkyville eikä se onnistunut kuin maalaamalla pieneen mieleen etsautuneet näyt kankaalle. Hurjiksi kuviksi, sellaisiksi, kuin ne lapsen mielestä näyttivät. Lihanhimot, itsemurhakuvitelmat ja tentunliekit niissä roihusivat. Eikä kauniina unelmina niin kuin Herttasarjoja lukeneiden teinien mielessä.

Neroutta köyhyyskään ei voi sammuttaa, mutta sen ilmenemismuodot vääristyvät kun turvallisuus puuttuu. Mielen paranemisen mahdollisuutta ei Palsalla ollut. Sen ratkaisi alkoholismi joka oli toisena sairautena mukana. Tai oikeastaan kaiken pahan alku ja juuri. Sairaus numero 1.

Minä selvisin lapsuudestani silti, vaikka siellä oli köyhyyttä, kylmyyttä ja isän juopottelua ja kaikenlaisen ulkoa tulevan uhan alla elämistä, sillä äiti oli se peräseinä joka pysyi pystyssä niissä tuulissa. Ja koska isä ei ollut väkivaltainen eikä hilannut juopporemmiä meille kotiin (mihin ne olisivat mahtuneetkaan?), niin tavallaan säästyi näkemästä ihan pahimpia asioita. Ja kyllähän isä kuitenkin työnsä hoiti niinäkin sotien jälkeisinä vuosina jotka rintamamuistoineen olivat varmaan hänelle itselleen pahimpia kestää painajaisineen.

Mikä tärkeintä, isänkin polvella oli hyvä olla, isää ei tarvinnut koskaan pelätä.

Mutta lovi "sielussani" kaikesta kokemastanion, sellaisista asioista joille sanoja yritän alati löytää. Niin kuin niin monen aikalaiseni miehen ja naisen.

Valto-Ensio kirjoitti...

Delilah, minä en tämän maailman kuolemien keskellä osaa lainkaan ajatella, että mitään olisi ennalta määrätty. En edes omaisteni tai kuvassa olevien luokkatovereideni kohdalla.

Toisiko sellainen maailmankäsitys lohtua kurjuutta kokevien elämään? Ehkä he eivät sitä ehdi edes ajattelemaan kun kaikki tarmo pitää keskittää senkin elämän elämiseen joka kullakin koettavana on.

Joskus kyllä tuntuu merkittävien ihmisten elämänkaarta katsellessa, että juuri noinhan heidän on pitänytkin elää, ja sitten kuolla. Kuten vastauksessani Pikkuliisulle Palsan ja Reidarin elämistä.

Mutta entä nämä itsemurhapommittajat jotka haluavat viedä mahdollisimman paljon muita tuhoon mukanaan? Hehän uskovat jumaliensa ohjailevaan voimaan, samoihin, joita jumalia rauhassakin elävät ihmiset rukoilevat.

Ymmärrän, että takana on tietenkin toisten, auktoriteeteiltaan vahvempien johtama manipulointi, joukkosuggestio jossa on sekä hyvän että pahan elementit.

Mutta mikä vielä hirveämpää -joukkotuhoaseiden kehittely valtioiden toimesta. Aseiden, joiden tuhovoima irtipäästettynä vahingossa tai tarkoituksella pyyhkäisee kaiken elollisen merien syvyyksiä lukuunottamatta muutamassa hetkessä unholaan.

Tai tämä hitaammin tapahtuva saastuttaminen, luonnonriistäminen ja väestöräjähdys.

Minua ahdistavat nämä tällaiset ajatukset. Päätäni en saa hiljaiseksi sen osalta.

Mutta ehkä siten on sitten helpompi ymmärtää se, etteivät kaikki jaksa. Tai miksi kaikki ihmiset eivät edes suostu ajattelemaan pahinta mahdollista.

Valto-Ensio kirjoitti...

Tiina, ole hyvä. Sinulla on ollut kovat kokemukset elämässäsi. Jaksatko silti hyvin elää? Voimia sinulle.

Sinä olet minun vanhimman tyttäreni ikäinen. Tärkeä keskustelukumppani siis.

Minun vanhimmilta tyttäriltä meni äiti, mutta sairauden vuoksi ja se on ollut heille paha paikka vaikka äiti elossa vielä onkin. Ei vain mielensä vuoksi ole juurikaan tämän maailman realistinen eläjä.

Jos kykenen välittämään oman sukupolveni tuntoja nuoremmillenikin, se kuuluu silloin siihen velvollisuuteen jota lapsianikin kohtaan minun pitäisi tuntea kasvattajana. Luultavasti tunnenkin, mutta en osaa tai ehdi sitä selkeästi ajatella. Eikä minusta varsinaiseksi opettajaksi olekaan. Ehkä olen parhaimillani kasvattajan kun saan olla juuri se, mikä minusta on elämän varrella muovautunut. Rosoineni kaikkineni.

Kerroin jo edelä olevissa kommenteissani, että oma isäni ei ollut itsetuhoisa eikä hakannut lapsiaan, mutta joi kuitenkin aika runsaasti josta kyllä aiheutui haittaa kaikenlaista. Ja sitten kun hän hukkui oksennukseensa äidin ajaman auton takapenkille, oli se raskas asia kestää.

Kuten ei isänikään, en minäkään ole väkivaltaisesti koskaan humalassakaan käyttäytynyt. Suustani olen aika kova kun sille päälle satun, mutta puhun ilman viinaakin, ja tosi paljon. Kuulema ihan rasitukseksi asti.

Toisin on ollut monen ikätoverini suhteen ja se, puhumattomuus asioista, jotka mieltä kaihertavat, on yksi syy, miksi elämä on ollut niin lyhyt, viinanhuuruinen ja itsetuhoisa hyvin monella.

Minä olen kokenut, että ilman kirjoittamisen halua ja puhumisen lahjojani minäkin olisin jo aikoja sitten tappanut itseni. Se oli lähellä, kun jäin yksin vanhimpien tyttärieni kanssa ja kun kaikki muukin, kuin heidän äitinsä sairaus, kaatoi kaiken painavan käsille jotka olivat vielä silloin voimattomat.

Siinä vaiheessa oli pakko ruveta ajattelemaan aivan kaikki alusta. Oma itsensäkin.

Valto-Ensio kirjoitti...

Riku, onko ylisanoja olemassakaan? Voiko todella itselle, omaan elämään vaikuttaneista suurista tragedioista kertoessaan löytää liian paljon, tai liian ylimeneviä sanoja kielestämme? Tai jos kommentoi niistä lukiessaan? Minusta sanoja on hyvin vaikeaa löytää kun yrittää kirjoittaa. Tuntuu, että aina jää vajaaksi vaikka kuinka yrittäisi. Mutta onneksi ovat rivien välit joihin silloin voi turvautua, ja lukijoiden älykkyys nekin lukea.

Ylisanat ovat iltapäivälehdistön telinemateriaalia vaikka eivät sitten sanokaan mitään.

Maailman kärsimys on todella suurta. Joka kerta, kun katson uutisista, kuinka jossakin pommi paukahtaa, minä kärsin. En niinkään niiden riekaleiksi räjähtäneiden vuoksi, hehän eivät tunne mitään, mutta aina sattuu kun näkee itkeviä omaisia etsimässä lapsiaan, miehiään, vaimojaan ruumisröykkiöistä.

Jos evoluutio ei olisi kehittänyt meille näitä aivoja, olisi kaikki paljon luonnollisempaa, kuolemakin.

Valto-Ensio kirjoitti...

Tiina, matematiikan osaamiseni tulee jälkijunassa luetunymmärtämisessä: Minun vanhin tyttäreni on kolmenkymmenen ikäinen, ei suinkaan reilun kahdenkymmenen kuten sinä olet. Anteeksi.

Olet silti tärkeä kommentoija ja keskustelukumppani. Minulla kun on näitä nuorempiakin lapsia, ihan nuorin vasta 3,5v. Ajanhermolla pitäisi siis osata ja jaksaa olla eikä sitä ole jos kontaktit eri-ikäisiin puuttuvat.

tiina kirjoitti...

Ei suinkaan anteeksi pyytelemistä.
Olet kirjoittanut tänne blogiin tärkeistä asioista. Näin parikymppisen opiskelijan, jonka mieltä vaivaa maailmanpahuus ja ihmisten välinpitämättömyys, on hienoa kohdata tällaista herkkää kirjoittamista ja inhimillistä reagointia maailmaan ja yhteiskuntaan.
Jaksaminen on ajoittaista, joskus elossa pysyminen on tekohengityksen varassa. Onneksi on taidetta ja luovuutta.

Valto-Ensio kirjoitti...

Tiina, pääministeri Kivinimelle teki anteeksipyynnön esittäminen tiukkaa vaikka helpommalla olisi opposition rynkytyksestä selvinnyt jos olisi reagoinut heti.

Mutta eri asiahan se on näillä areenoilla. Ei olla niin vakavissaan, vaikka toisaalta pahojakin loukkaamisia netissä joskus tapahtuu.

Kävin katsomassa blogisi taidetta:

http://tiinahumaloja.blogspot.com/

Pidin ainakin "Mies aamuisin"-työstä sekä siitä, jolla ei ollut nimeä (2010) johon olit taiteillut nuoren naisen kasvot ikään kuin katsomaan huuruisesta peilistä itseään.

Oletko mitä mieltä täälläkin puheena olleen, jo vainajoituneen Kalervo Palsan taiteesta? Oletko esim. opiskellessasi "joutunut" tutustumaan hänen tai muiden lappilaisten töihin ja elämiin? Voi olla vähän kaukana Helsingin jutuista, mutta ei kai taide rajoja kumarra? Tein viime kesänä Palsasta vähän juttua Kaltioon kun pyöräilin Kittilän suunnalla mutkan. Tarinaa tuolta retkeltä löytyy myös täältä blogistani viime vuoden elokuun kohdalta.

Arvelen sillä vain tästäkin mainita, koska kuten kirjoittavalle ihmiselle kirjallisuus ja sen muut tekijät ovat tärkeitä, niin lienee myös kuvataiteilijoiden kesken.

Kittilässä vaikuttaa vieläkin esimerkiksi Palsan Kallen aikalainen Reijo Raekallio Pöntsössä. Hän on kyennyt kääntämään osaamisensa jo eläessään sellaiseksi, että ehtii taiteensa tuotoksista myös itse nauttia. Perin kaupallista siis, mutta miksipä ei?

http://fi.wikipedia.org/wiki/Reijo_Raekallio

On olemassa myös vähän Palsan oloinen Reino Sipola Hormakummun vinttiateljeessaan, mutta vaikka asuin siinä aivan vieressä yhden talven 90-luvun lopulla, en kertaakaan tavannut koko taiteilijaa.

Nyt hän on näköjään ottanut askeleen julkisuuteen päin ja löysin yotubestakin kiinnostavan pätkän:

http://www.youtube.com/watch?v=i77LTejvZ_I

Kun huomasin, että tuon videoesittelyn lataajana on Kittilän kunta, tulen ajatelleeksi, että jotain ehkä "kunnanisät" ovat oppineet menneiden aikojen kurjista taiteilijakohtaloista ja ehkä osaavat jo auttaakin taiteilijaa jo hänen eläessään...

Anonyymi kirjoitti...

Meillä oli muutama vuosi sitten, abivuoden keväällä, ala-asteen luokkakokous. Opettajakin vaivautui paikalle muutaman puhelinsoiton jälkeen. Istuttiin terassilla ja opettaja sanoi suoraan, että aika vähäinen se koulun merkitys loppujen lopuksi on. Lapsista tulee mitää tulee, eikä yksi ala-asteen opettaja voi siihen hirveästi vaikuttaa. Toveripiirin ja kotien vaikutus on joka tapauksessa suurempi.

Mainittu opettaja piti suhteellisen kovaa kuria. Sen muistan. Jälkeenpäin olen tajunnut, että mies oli myös aikamoinen rasisti: lähes suoranaisesti kiusasi luokan ainoaa ulkomaalaista poikaa. Lapsena pidin opettajan menettelyä korrektina ja oikeudenmukaisena: Mitäs "Killi" nyt sattui olemaan muita hitaampi oppija. Oma vikansa.

Mielestäni opetuksen ei pitäisi perustua tylyttämiselle tai nolaamiselle. Sekin jättää niin pysyvät arvet. Mutta nykyään opettajien ongelma taitaa pikemminkin olla liian liberaali asenne. Eivät saa häiriköitä kuriin.

Valto-Ensio kirjoitti...

Sammalkieli, minäkin tapasin juopottelureissulla erään entisistä opettajistani parikymmentä vuotta sitten. Tuli sitten sanottua sydämellään olevia asioita päin naamaa. Mies parahti itkemään ja meni niin vaikeaan tilaan siinä, että kaverin kanssa sitten saateltiin hänet kotiinsa. Alkoholilla oli tietenkin osuutensa, mutta taisi se oikeastikin sattua häneen koska hän siinä kotiovellaan surkeana toisteli, että pitkä elämäntyö opettajan valuin tänä iltana viemäriin.

Ei hän sitä naljailevaa opettajantyyppiään uskonut pahaksi. Oli ilmeisesti luullut, että kaikki lapset ymmärtävät hänen aikuishuumorinsa.

Opettajan pitää opettaa, ei luulla mitään.

Jos opettajan elämäntyö tuntuu turhaksi kutistuvan ed. mainitulla tavalla, niin ei sekään ole hyvä jos opettaja ymmärtämättömyyttään kymmenien vuosien aikana kutistaa kymmenien ihmisten elämän mitättömyydeksi.

PKo kirjoitti...

Tunsin minäkin Olle Liljeroosin opettajana. Nelosen sen hän minulle ruotsista keskikoulun 1. luokalla lätkäisi. Silti en ole katkera - ansiosta hän tuon antoi, ainakin nyt ajatellen. Erityisen ankaraksi en häntä olisi mennyt myöskään sanomaan, pikemminkin rauhallinen ja asiallinen, joskus jopa; tilanteesta riippuen kannustava ja rohkaiseva.

Valto-Ensio kirjoitti...

PKo

Näinkin vanhaan kirjoitukseen tulee kommentteja. Hyvä.

Hän oli muuten Olle Lilieros, rautavaaralaisittain Liljeroos ja pullikkalaisittain Lillukka. Lilieroksen suku on sitten Ollen myötä kuollut suku. Olle on haudattu Karhulan hautausmaahan Kotkan lähelle. Eli syntymäpaikkansa hujakoille.

Kun Pullikan (Kellomäen) koulu lakkautettiin 1967 niin Olle kai muutti kirkonkylälle opettamaan? Vai mitenkä hän siellä olisi ollut ruotsia opettamassa? Minulla ei ole juuri muistikuvia hänestä Pullikan jälkeen.

Lapsen muistoa jostakin järkyttävästä tapahtumasta tai vastaavasti oikeamielisestä pidän oikensuuntaisena.

Pahat muistot syntyvät pienistä asioista, kuten myös hyvät. On olemassa myös herkkälaatuiset vastaanottajat sekä lujemmat, mutta nekään ominaisuudet eivät ole lapsen omaa ansiota. Kotiolot rakentavat lasta, mutta myös miljoonat muut juonteet geeneistä puhumattakaan: nämähän ovat jo nykyihmiselle itsestäänselviä asioita, mutta eivät seillä, mistä minä tulen ( me tulemme?).

Ovat jopa olleet selvittävinään, että isienkin kokemat kauheudet pystyvät siirtymään jälkeläisiin perimän mukana. Äidin tietenkin vielä voimakkaammin.

Ne asiat, jotka omien katkerin muistojen taustalla olivat, ovat selvinneet minullekin vasta iän myötä ja arkistoita pengottuani.

Mutta miksi niin monella siltäkin ajalta on vastaavanlaisia kokemuksia? Miksi niin moni uupui kesken elämänsä? Vai oliko se kesken?

Anonyymi kirjoitti...

tervehdys!

sain linkin ja vinkin sinun sivuille. luin ihan ajatuksen kanssa ja herätti kyllä-
sisäisiä väreitä. varsinkin lapsuus ja sen koulun antama kasvatus!!!
olin kyllä kuullut vanhemmilta sisaruksilta legendaarisia juttuja pullikan-koululta.
mutta aika oli painanut ne jonnekin syvälle.!!
Per-Olle .... tuo kansan kynttilä, (en löydä nyt oikeita sanoja)

en itse ehtinyt hänen (opissa) olla. aloitin koulun kirkolla -70 ja siellä
oli ahtiainen opettaja ja ei jäänyt pahoja muistoja!

mutta, mainitsit muistaakseni muutaman kk:län mies opettajan!!!
ja siellä sitä opin perusteita ja politiikan perus ajatuksia kapitalismin suurusesta
ja kommunismin kurjuudesta pieniin päihin saatiin siemeniksi!!
( myöh.selvennyt että molemmat järjestelmät yhtä paskoja)

ja liikunta tunnit !! liikunta oli armeijan meininkiä!
käännöksineen,riviinjärjestymiseen,tahtimarssia ,jne jne!!!
ei tosin saatu kivääriä tai ryntäily pyssyjä!!
nämä kaksi ala-asteen herra rotuista opea- suojeluskunta oppeineen ja
entisinä kapiaisina sotilas kuria ihannoivina .no joo!! ( en sano pahasti)

tuskin minusta olumpia voittajaa olis tullu,mutta tyrehty liikunta innostus!!
(mutta ,armeijassa olikin kaikki sitten selkä ytimessä.aina jotain hyvääkin)

niin, kyllä sinussa valtsu on tuota pännä-miehen vikaakin!
osaat kirjotella ihan hyvin että tällänenkin salon kasvatti ymmärtää!
kannattaa jatkaa ajatusten ja mietteiden raapustelua!


en tiennyt tuosta sinun sauna-projektista!!!
olisin voinu jelpata ainakin tuossa puun nostelussa!
mullakin selässä kaksi-välilevyä pullistelloo voimiisa tunossa ja lekuri-
kielsi nostelemasta kun housuja! kuulemma vois palautua ilman leikkausta!
mutta, hurja-luonto ei anna periksi! oon nostellu muniakkii kun ei erikseen
kieltänä!