maanantai 18. huhtikuuta 2011

Soiton loppu

Eräsmies oli kirjoittanut lukemansa kirjan tyhjille nimiö- ja loppusivuille:

Lapsille. Naapureille. Isoisälle. Enolle Amerikassa. Veljelle Intiassa. Toiselle veljelle Intian Valtameren pohjassa. Siskolle Göteborgissa. Omalääkärilleni joka muutti Englantiin. Outille. Sakarille. Äidille haudassa. Isälle sen vieressä. Entiselle akalle, sille kuolleelle. Elävälle myös, mutta entiselle sekin. Sille kippurakärkiset lapikkaat omistavalle morsiamelleni nuoruudesta Nuorgamissa. Muille hulluille.

1. Suomi on niitä harvoja maita maailmassa jossa ajatellaan enemmän ala- kuin yläpäällä. Napaan sille on tungettu yksi älynväläysten keskus Oulu ja perseeseen naapurikarhulta lainattu pihkatappi. Tätä ylvääksi asukkaidensa toimesta kehuttua Suomineidon kaljua ei silittele kuin vuonojen tuulet ja Jäämereltä puhaltava arktinen hysteria joka aiheuttaa toisinaan kovia reumakohtauksia sen varpaissa. Niissä, jotka likoavat valtavien vesiliikenneruuhkien jäljiltä olevassa paskasaavissa, Itämeressä.

2. Talo paloi, tässä lähellä. Viime syksynä. Kaveri soitti Pohjoisesta, että olenko elossa. Sanoi lukeneensa lehdestä, että keski-ikäinen mies paloi talonsa mukana. Uutisessa oli mainittu asuinlähiöni. Sanoin sille, että en vielä, mutta kohta. Se nauroi. Luuli vitsiksi. Ihan oikein. Vitsihän se olikin. Hänelle. Niin kuin ennenvanhaan kun vielä vitsailin minäkin.

3. Kuljin talon ohitse eilen viimeksi. Sen seinällä roikkuu palanut kitara kieliensä varassa. Se oli askinsa pohjimmaisen tupakan vuoteessaan polttaneelle elämänsä tärkein kapine. Tiedän sen koska kävin siellä usein ryyppäämässä. Kuuntelemassa sen miehen lauluja. Kaikki Vladimir Vysotskit alkukielellä. Stenka rasinin se lauloi aina kun ensimmäinen pullo oli tyhjentynyt. Venäjäksi senkin. Kitaraa se piteli vain polviensa ja tuolin käsinojien tuessa hyväillen sen kieliä pitkittäin litteällä, messinkisellä pikkupullolla. Ääni oli erikoinen. Sanoi tehneensä messinkipullon itse, tähän tarkoitukseen. Uskoin häntä kun kuuntelin.

4. Se oli asunut Pariisissa mutta myös Moskovassa. Teki kirkkojen kultakupoleita, tsasounien sipuleita ja erikoistilauksesta antiikkisia messinkiornamenttien valumuotteja ja joskus toisinaan itse valujakin nuorena. Ja vielä vanhempanakin, kun sillä oli molemmat kädet tallella ja kaikki taidot hioutuneet huippuunsa hän oli kysytty mies varsinkin Idässä. Vasen käsi katkesi irtipoikki tyhmässä paikassa. Varastohylly kaatui päälle kun  hän oli hakemassa messinkilevyjä rahti-aseman varastosta. Yksi levy irtosi korkeammalla laiturilla olevasta pakasta erilleen ja niisti käden kyynärtaipeen yläpuolelta poikki kuin giljotiini. Tämä tapahtui Puolassa, Varsovan lähellä pienessä Piastovin kaupungissa. 

5. Puolassa vielä silloin, ennen solidaarisuusliikettä, vietiin irronneet raajat kaatopaikalle. Tai heitettiin kulkukoirille sairaalan ikkunasta.

6. Naapurini palaneessa talossa asuneet ihmiset olivat viimeisensä ottajille antaneet. Alkoholipirulle, viinakaupalle, lähiöbubille ja valtiolle. Viimeiset kuluivat hautajaisjärjestelyihin ja kirkkoihin kuulumattoman hautapaikkaan. Kunhan vielä perunkirjoitukset, kiinteistön omistajuussuhteet ja velat on selvitetty niin joku uusi ihmisten soitimilla pariutunut lypsettävä voi linjapukit uudelle rakennusprojektille tontinkulmiin naulailla.

7. Mistä ihmisen elämän onnistumisessa tai epäonnistumisessa on kysymys?

8. Mielen "terveydestä".

9. Pitkästä pinnasta.

10. Yksinkertaisuudesta.

11. Midaksen sormesta.

12. Muutamat uupuvat yhden lapsen äitinä tai isänä. Joillakin kakaroita saa olla seitsemän ja he eivät kuin porskuttavat. Ottavat vielä hoitoonsa senkin yhden matkallaan uupuneen jälkikasvun.

13. Jotkut kiertävät maailman merillä, komennushommissa ja muissa raskaissa töissä ikänsä ja kun aloilleen jäävät, muutamat iloiset arvet paahtuneessa ihossa kertovat kuljetun ladun sommanjäljistä ja poluilta poikkeamisista, mutta mies on kuin peltiä. Kumisee ja rumisee, huojuu ja heiluu, juttua riittää ja laulu raikaa. Kupsahtavat sitten siihen paikkaan kuin äkkiä olisi matkamittari täysi.

14. Olen näitä nähnyt.

15. Kun sydän pettää kesken ajon saa ihminen kunnialliset hautajaiset, hyvät puheet ja komeat seppeleet.

16. Uupumuksen räjäyttäneen hautajaisissa vain vaivautunut virsi matelee kirkonpenkeissä, lehteilee hetken virsikirjoja selkänojien hyllyillä ja luikahtaa ulos hengittämään.

17. Ihan äsken oli sellainenkin tapaus. 

18. Seurakuntatalolla peijaisten ja jälkipuheiden väliin tungettu voileipäkakku maistuu bentsodiatsepiineille ja diapamille. Pappi kieltäytyy toisesta kupillisesta vilkaisten kämmenmikrostaan aikataulua. Kurvaa kohta Volvollaan ristimään Velipekkajortikkaa.

19. Varis istuu seurakuntatalon tontinkulmalla, männynoksalla. Raakkuu oman virtensä kevään tuuleen. Toinen vastaa ja niin nekin lähtevät. Yhdessä.

20. Varisparisko kantaa kohta risuja pesäänsä toisaalla kun vaatimattoman kokoinen hautajaisväki, vainajan sisar ja sen mies sekä kaksi murrosikäistä poikaa ja yksi kymmenvuotias tyttö -vainajan  lapset lähtevät tilataksilla jälkimmäisten kotiin miettimään nuorten huomista.

Ventti: Ja taivas, se aukeaa ilta-aurinkoon, alakuloiseen, hiljalleen huomisen murheita kirjoittaviin säteisiin.

22. Tai iloja.

23. Palaneen talon palaneesta omistajasta jäi haudattavaksi vain se toinen  käsi. Se oli roikkunut ikkunasta kitaran yläpuolella ja pudonnut sokkelinjuureen juuri, kun palokunta saapui paikalle.

(minä koko romaania jaksa kirjoittaa. tässäkin luin juuri yhden, mutta siitä tuntui puuttuvan nämä hännättömät jutut vaikka tyhjiä sivuja oli näin paljon!)

16 kommenttia:

Riku Riemu kirjoitti...

Vaikuttava pienen ihmisen elämänkohtalo, mies ansaitsee muistokirjoituksen. Elämä vie, ihminen ihmettelee - jotkut luulevat voivansa kohtaloonsa paljonkin vaikuttaa.

Tuhoutunut kitara seinällä on taideteos, joka tuntuu kertovan paljon enemmän kuin mitkään monalisat.

Joku sanoi joskus, että kirjoitin trilogian kun oli niin vähän aikaa enkä ehtinyt riittävästi pohtia.(tai jotain sinnepäin)- Tässä oli enemmän kuin monessa kirjassa.

Anonyymi kirjoitti...

osallistuin joskus sata vuota sitten torontossa järjestettyyn harbourfrountin kansainväliseen kirjailijakokoukseen. siellä luettiin jostakin syystä, en nyt enää muista mistä, katkelmia tsehovin sahalinista. yleisötilaisuudessa oli mahtava tunnelma. paikalla oli kasapäin ihmisiä, jotka eivät janonneet bestseller-kirjallisuutta, vaan olivat todella kiinnostuneita vaativammasta kirjallisuudesta. kirjallisesti sivistynyneestä yleisöstä (enkä nyt halua snobbailla) näki, että ihmisten taloudellinen mahdollisuus ostaa kirjoja kanavoituu korkeakirjallisuuteen - jos haluaa katsoa tapahtumaa sosiologisesti. salit täyttyivät kuulijoista ilta illan jälkeen.

kerron tämän siksi, että täällä kivaniemessä minulla on aina, siis ihan aina, samanlainen olo kuin noilla festareilla. että saa lukeakseen parasta mahdollista kirjallisuutta.

tylsää että jauhan tätä samaa levyä. mutta jonkun täytyy.

Valto-Ensio kirjoitti...

Riku, tarinassa on mukana molempia, faktaa ja fiktiota.

Valokuva on tosi. Kitara roikkuu talon seinustalla näppäimistöstäni takaviistoon vasemmalle 300 metriä ylämäkeen. Samoin viimeisen tupakkansa vuoteessa sytyttänyt mies, joka juuri tätä kitaraa on rämpytellyt. Hänen oikeasta persoonastaan en muuta tiedä, kuin että olutta, olutta, olutta huutaa onneton mies.

Divarista (Tampereen Laukontori) joskus ostamassani kirjassa oli kirjoitusta jokaikinen vapaa sivu. Taisi olla juuri sellainen, johon jostain syystä niitä oli lipsahtanut luvattomnan paljon. Tämä "Eräsmies" (kirjoitusten lopussa oli sen kaltainen signeeraus) oli omilla ajatuksillaan ja kuvaamallani tavalla, numeroiden ne jaksottanut. Hyvin vittuuntuneena, mutta selkein ottein kirjoituksensa laatinut.

Tavoittelin tässä "Eräsmiehen" tarinan ydintä erikoisammattimiehineen ja muine juttuineen saatuani kimmokkeen muistoilleni tuosta kitarasta naapurini seinällä.

Valto-Ensio kirjoitti...

Ps. Kirja, jossa "Eräsmies" seikkaili, ei ole enää tallessani, en voi tarkistaa, mutta kokonaan fiktionakin tuo toiminee.

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri, minä jauhan takaisin: KIITOS.

Maksoit juuri mulle palkkion tuostakin kirjoituksesta.

Edellä tarinan taustaa kerkesin tähän väliin Rikulle kommentoimaankin jo.

Ripsa kirjoitti...

Valto: kyllä minä löysin sinun kirjoitusjälkesi tuosta jutusta heti!

Mutten sitten tullut julistamaan sitä tänne, kun aattelin että jos tahdot arvuutella. Vaikkei nyt Aprillinpäivä olekaan.

Divareista, jopa kirjaston kirjoista löytyy kaikenlaista hauskaa. Yleensä palautan heti kirjan, joka on räpelletty täyteen huomioita, siitä yksinkertaisesta syystä että kirjoittaja on useimmiten joku nuori likka joka on saanut tehtäväksi kotiaineen kirjoittamisen jostain kirjailijasta tai sen novellista.

Mutta joskus joku on keksinyt ihan ajatuksia lukemastaan. Että mistähän se kyky tulee: oppia lukemaan ajatuksella? Harva ihminen kai on mikään papukaija.

Kauppareissulla tulee seuratuksi tutun variksen rakennuspuuhia. Kyllä se edelleen raakkuu vastaan jos sille ensin raakkuu tervehdyksen.

Mitä tulee Merin jauhamiseen, niin todennäköisesti hän yrittää sanoa että kirjoita nyt se kirja!

Minusta on silti mainiota että näitä bloggauksia tulee, että saa lueskella!

Raili kirjoitti...

1. Hyvä Valto!

2. Sata pistettä ja papukaijan merkki.

3. KIITOS!

4. Huokaisu.

5. WAU!

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa, ei minulla mitään arvuutteluajatuksia ollut. Joku juttu lähtee vain välittämänäni näkymään. Sille ei mahda mitään. Kirjoittajana varmaan tiedät tunteen itsekin.

Ja sitä paitsi tämäkin tarina periaatteessa on tosi, siinä on ainoastaan minun tyylini jonka erottaa ja tietenkin tarinan ytimen ympärille kehitelemäni muut aihelmat.

Hyvähän se on, että minut jo alkaa tekstistä tunnistaa, kunhan en vain liikaa alkaisi toistaa itseäni.

Blogikirjoitukset eivät tietenkään ole loppuun saakka hiottuja, kertaistumalta tuonkin sitten lopulta tein vaikka aihelma olikin jo olemassa.

Kun kävin ottamassa palaneesta kitarasta kuvan (kuten Rikulle jo mainitsin) muistin silloin sen kirjan jossa oli ylimääräistä kirjoitusta ja siitä se lähti.

Mutta en kuolemaksenikaan muista itse kirjan tekijää, en kustantajaa, mutta vaalean ruskeat kannet siinä oli ilman erityistä kuvaa. Yhtä pelkistetty kuin Keltaisen kirjaston kirjojen kannet. Minnehän hukkasin sen?

Kadonneen kirjan arvoitus. Kadonneen kirjailijan karvoitus.

Ja kiitos sinullekin.

(Rikua en kiitä kun ei me miehet keskenämme sellaisista... tarjoan kalakukkosiivun ja pilsnerin sitten kun hän tulee kylään:))

(Kalle Päätalon aikaan selkosen miespuolinen väki ei tykännyt edes terviisipoikana olla...)

Valto-Ensio kirjoitti...

Raili.

1. Viitostietä Kajjaanista Kuopijoon lähti just tulemaan mukava ajatus sinulle, klo on nyt 23.21.

2. Se suattaa olla perillä uamuun männessä, eli ee kannata rynnätä rahtiasemalle.

3. Eli ennen kun herreet.

4. Unessa se ilimennöö ja mukavasti naarattaa.

5. Vuan jos ee oo tullu, niin suattaa tulla sitten huomisyönä.

6. Tiijäppä näestä savolaesten ajatuksista.

7. Suattaavat eksyä kulukkiissaan.

8. Aetoja ne kuitennii oovat.

9. Niinku sinunnii tuolla ylläällä.

10. Kiitos.

Riku Riemu kirjoitti...

Valto,

totta silti joka sana jutussasi.

Eräs tuntemani mies oli kerran työpaikallaan illalla jotain firaapeleja tekemässä. Hyllyjä vasten nojaamassa ollut teräslevy kaatui rintansa päälle, mies löydettiin aamulla kyykkyasennosta levy päällään. Kätensä oli ehtinyt nostaa suojaksi.

Näin myöhemmin sen teräslevyn, ikinä ei olisi uskonut että painoi useita satoja kiloja.

Esimerkiksi tuo tuli jutustasi mieleen.

Raili kirjoitti...

Perille tulj, kiitos. Sekö se saikii hullun yöllä höröttämmään.

Ripsa kirjoitti...

Kirjoitin pitkän kommentin. Bloggeri sanoi: pahoittelemme mutta emme voi toteuttaa pyyntöäsi.

Nyt pitää lähteä liikkeelle. Ei siinä mitään fiksua ja hienoa ollut, kunhan ilmoitin että kadehdin sinua kamalasti siksi, että sinulla on murrekin vielä olemassa muun kielilahjasi lisäksi!

Valto-Ensio kirjoitti...

Riku, totta kai kaikki on totta mitä kirjoitetaan.

Propagandistitkin käyttävät kaiken tarmonsa teksteihinsä että niiden avulla heidän ajamansa uskot ja ismit tulisivat lihaksi vaikka valhetta olisivatkin. Sillä puolella vain ei osata valehtelun taidetta. Ollaan niin totisia kuin halla aholla mustikankukkien kimpussa, ettei niitä sitten usko pirukaan kuin hetken aikaa. Ja muutamat samanmieliset lyhyen aikavälin aikeineen.

Salama Hannu toisti eileniltaisessa haastattelussaan (löytyy Areenalta, TV1) vanhaa viisautta kirjailija ammatista, että kun valehtelee niin hyvin että lukija ilman muuta pitää tekstiä totena, niin silloin on onnistunut tehtävässään.

Mistäpä muusta kirjoitettaisiin kuin tapahtuneista asioista.

Ja kuten sanoin, en minäkään tuulesta tarinaani temmannut.

On palanut talo, kitara, kuollut mies, tekstiä jossa kerrotaan tarinaa kupolintekijästä, onnettomuudesta hänelle, kitaransoitosta ja lauluista. Ja sitten vielä sellainenkin juolahti tuosta tuntemasi miehen kohtalosta, että kulkihan minun serkkupoikani, se, joka hirtti itsensä talon räystääseen sinkkivaijeriin niin, että pää irtosi, ainakin Moskovassa tekemässä jotain ortodoksikirkon sipuliakattoa. Mutta häntä en tietoisesti muistanut kirjoittaessani. Hassu juttu.

Valto-Ensio kirjoitti...

Raeli, minäpä hullu aloin sillon sammaan aekaan toesaalla kurkkupaskoo viäntämmään kun persiin´avvaemet olivat yöllä hävinneet! (Suomennos niille, jotka eivät savvoo taida: Sairastuin oksennustautiin)

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa, sepä harmi, ettei bloggeri huolinut kommenttiasi. Mielelläni olisin lukenut.

Minä joskus, jos muistan, kopsaan kirjoittamani ennen kuin yritän lähettää sillä toisinaan ei tekstit, pitkät varsinkaan, tee muuta kuin häviävät jonnekin tuntemattomaan paikkaan.

Murretta en tosiaankaan ole unohtanut. Se on tuossa kielenpiällä alati. Joskus jopa kirjoitan jonkun hankalan ajatuksen tai asian murteella, omalla "äidinkielelläni" siis, että pääsen eteen päin ja vasta sitten suomennan sen kun se kohta on kylliksi selvä itselleni.

Raili kirjoitti...

Heh heh...kiitos suomennoksesta, enpä olisi puolisavolaisena ymmärtänyt... Toivottavasti olo jo parempi.