tiistai 31. toukokuuta 2011

Äiti, miksi lähdit?

Tuli puhetta luontotutkija, biologi Roopekalervo Maununevan (51) lapsuudesta.

1

Kun vuonna 1968 täytin kahdeksan vuotta, äiti otti ja häipyi. Ei huolinut edes viisivuotiasta Matiastanelia mukaansa ja 12-vuotiaan Emilia-liljankin se jätti isän hoteisiin. Isälle äiti kai lähtönsä syistä puhui, mutta sitä kertomusta ei meille lapsille välitetty, eikä selitelty muutenkaan.

Eräästä huhtikuun maanantaista lähtien eivät äidin pehmeät askeleet enää koskaan tuvasta kuuluneet. Siinä se.

Isä oli hiljaa viikon, kulki ikkunasta toiseen eikä lähtenyt edes töihinsä. Mutta ryhdistäytyi sitten nopeasti kuin myrskyssä huojahteleva puu tuulen tyynnyttyä. Sanoi, että kun kerran sodasta selvisin niin eiköhän sitä yhden vaimon menetyksestäkin. Sääli tulee vain teitä lapsia, enhän sitä minä ole äidin paikalla muuta kuin vanhasta täkistä leikattu tilke seinän raossa.

Mutta aika näytti, että isästä oli moneksi.

Isä otti syliin, luki iltaisin satukirjaa tai kertoi loppumattomia juttujaan. Peitteli nukkumaan kääräisten jalat viltin mutkaan joka ainut ilta ja pörrötti vuorollaan jokaisen päätä kuiskaten hyvät yöt, kauniit unet. Eikä koskaan hilannut uusia äidinkorvikkeita tarjolle vaikka kai niitä sotaleskiä olisi tyrkylle asti kylillä ollut. Eikä viinantippaa äidin lähdön jälkeen meidän huushollissa kurkkuun kaadettu. Sitä ei sallittu edes isän veljelle joka joskus käväisi yötäkin olemassa ja oli kuulu viinaköörien kortinpelaaja ja kulkuri.

Sodasta isä vain vähän joskus muisteli: Kerran oli vihollisen kranaatti osunut reppuun, mutta onneksi se reppu ei ollut selässä. Oli isä sotareissulla haavoittunutkin. Pitkä arpi kulki jalan pohkeessa ja kantapäässä oli samanlainen monttu kuin naapurin sodan käyneellä Kermannilla leuassa. Sen vuoksi isän askel ontui ja jalkaterä oli kääntynyt hieman sisäänpäin. Mutta siitäkään se ei kertaakaan valituksen sanaa suustaan päästänyt. Joskus ähki yöllä pakotuksiaan ja kaatoi sitten aamukahvin kanssa Hotapulverin suuhunsa.

Isä vaatetti, pyykkäsi, tiskasi ja laittoi ruuat. Isä talikoi navetassa lantakourun tyhjäksi, kumartui istumaan lypsyjakkaralle, separoi maidon ja kirnusi voin. Laittoi keväisin kasvimaan, korjasi syksyisin sadon, hakkasi halot ja kulki talvet hevosen kanssa savotoilla.

Jämäkänvahvan suomenhevosemme isä oli ristinyt Rutaseksi, koska radion uutisissa Pasi Rutanen kertoi harva se päivä Washingtonin kuulumisia.

2

Kun pahin äidin ikävä oli hellittänyt, riitti isän olemassaolo ja huolehtiminen meille lapsille hyvin. Ja sitä paitsi opittiin äkkiä työnlaitaan tarttumaan itsekin. Koulun jälkeen kannettiin kenenkään käskemättä halot uunintakuslaatikkoon. Uuniin ja hellaan Emilia-lilja laittoi isompana tulet, kuten isä oli neuvonut varoitellen, että tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä. Monesti kerittiin ruokkia lehmätkin, joita oli navetassa kaksi, ja mullivasikka tai sika teuraaksi lihotettavana. Kolme neljä kanaakin siellä orrellaan kaakatteli ja niiden munat piti kerätä nurkassa olevasta pesästä ennen kuin mahdollinen, navettakissalta tappamatta jäänyt rotta ne löysi. Siivoamistakin harjoiteltiin pienestä pitäen ja ainakin potut laitettiin tulelle kun tiedettiin, että isä tulee kohta metsästä kotiin tukkireen jalakset pakkaslumessa parkuen.

Pyykkipäivänä oltiin isän mukana saunalla pulikoimassa muuripadassa kiehuvia lakanoita, vääntämässä vaatteista huuhteluvesiä ja ripustamassa pestyt pyykit saunan jälkeen naruille kuivumaan. Pikkuveli Matiastaneli oli pari talvisyöntä mummon hoivissa viikot, mutta kun meni ensimmäiselle luokalle kouluun, sai sekin opetella kotioloihin meidän mukana.
3

Äitienpäivät ovat jääneet muistiin harmaina, pilvisen alakuloisina. Kuin syyspäivä olisi käväissyt keväisen keskellä. Kaikilla muilla pienen kylämme lapsilla oli äiti joille he koulussa tehtailivat kortteja, mutta minä vain pyörittelin värikyniä pahvinpalasten päällä ja olin piirtävinäni kukkia, perhosia ja onnentoivotuksia.

Onneksi sattui pahimmiksi ikävän vuosiksi opettaja, joka tiesi ja ymmärsi lasten sisimpiä asioita eikä pakottanut mitenkään. Sitten joskus, kun muut eivät olleet kuulemassa, hän kertoi salaisuuden: ”Minullakaan ei äitiä ole ollut koskaan. Äiti kuoli sodan aikana pommituksissa kun olin vasta vuoden vanha evakkolapsi. Selvisin kuin ihmeen kaupalla hengissä kumoon rojahtaneen hevoskärryn alla. Sieltä minut oli löydetty itkemästä, mutta äiti oli maannut ruhjoutuneena kärryjen vieressä. Eikä minulla ollut isääkään. Se oli kuollut rintamalla ja on nyt sankarivainajana kirkkomaassa. Mutta selvitty on ja selviät sinäkin kun kovasti vain yrität.”

4

Lapsuuden kesät ovat hyvinä muistoina mielessä.

Meillä oli Kalimojärven rannalla kolme hehtaaria niittyä jossa meni pari kolme viikkoa heinätöissä. Hyvillä ilmoilla ei aina viitsitty muutamaa kilometriä kotiinkaan talsia vaan jäätiin rantaveteen pulikoimaan ja yöksi latoon heinien sekaan nukkumaan.

Päivät haravoitiin Rutasen vetämän niittokoneen jäljiltä heinää luokoihin tai pisteltiin minkä jaksoimme niitä seipäille. Ja kun heinät olivat kuivia, kannettiin lähimpiä seipäällisiä sapilailla latoihin. Kauempana olevat hangottiin Rutasen perään heinähäkkiin ja ajeltiin pitkien niittysarkoja päistä päihin sen keikkuvassa, heinäntuoksuisessa kyydissä.

Joku poutainen kesä meni niinkin, että heinät kuivuivat luokoihin niitylle eikä tarvinnut muuta kuin pari kertaa päivässä pöyhiä niitä haravalla. Heinien latoihin tiukkominen kävi viileimmillä säillä leikistä, mutta helteellä olo oli joskus tuskainen kuuman tuohikaton alla, ja varsinkin siinä vaiheessa, kun isä ravautti väliin suoloja sekaan niin että naarmuisia kinttuja kirvelsi.

Ruuaksi keiteltiin kalakeittoa isossa patakattilassa nuotiokivien päällä tai paistettiin ahvenia tikkuun suolattuina. Juhlavimpina päivinä oli voissa ja vehnäjauhoissa pyöriteltyjä haukifileitä tai siikaa, isän leipomaa ahvenkukkoa ja ruisleipää. Särpimeksi joka päivä piimää ja maitoa tai vettä jota haettiin alumiinipeelarilla Kupuharjun takana olevasta lähteestä.

Kerran rantapajukkoa viitakkeella raivatessaan isä huitaisi sulkasatoiselta sinisorsalta kaulan poikki. Isä sanoi meille, että kesälämmin sorsanliha ei ole mistään kotoisin jos sille ei tee taikoja ennen ruuaksi laittamista. Sitten hän laittoi sorsanlihat kiehahtamaan kuivan heinätukon kanssa ja vasta sen jälkeen paistoi lihat voissa padan pohjalla kypsiksi, teki paistinliemeen kastikkeen ja tämä syötiin sitten ruisleivän ja keitinperunoiden kanssa aina nälkäisiin suihimme.

5

Isä elää vielä. Viime viikolla täytti yhdeksänkymmentä.

Juhlissa se kutsui meidät lapsensa kamariin piirongin eteen ja kaivoi sieltä kellastuneen kirjekuoren esille. Sanoi, että tästä sitten selviää, miksi äitinne lähti, mutta malttakaa vielä muutama aika. Kunhan minusta kokonaan huoku loppuu niin sitten perunkirjoitusten jälkeen saatte tehdä kirjeelle mitä lystäätte. Raskas se on ollut minunkin tämä salaisuus kantaa, mutta luvattu mikä luvattu.
Sitten isä laittoi kirjeen takaisin piirongin ylimpään laatikkoon ja väänsi laatikon lukkoon. Pani avaimen taskuunsa ja kepitteli meidän tukemana takaisin tupaan jossa juhlat jatkuivat.

36 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Tämä oli toiseksi paras kertomuksen ensimmäisen osan lopetus, jonka olen ikinään nähnyt. Laajat lukijamassat odottavat tarinan jatkoa kynnet sinisinä.

van V.

Ripsa kirjoitti...

Kyllä minusta vaikuttaa siltä että kertomuskokoelma, jota ei pidä rajata eikä määritellä minusta tarkkaan ollenkaan, alkaa olla kasassa.

Siis että voit laajentaa tai supistaa ihan mihin suuntaan vain. Tuli mieleen esimerkiksi viimekesäinen matkasi Kittilään, sehän oli yksi osa tätä. Rajoja ei ole!

Tykkäsin näistä lapsuuskuvista, koska niissä on hirmuisesti samaa, jonka muistan omasta lapsuudestani. Tiedän joo, isoäidin talo ei ollut mökki, vaan maatalo, koska siinä oli sentään 11 hehtaaria viljeltyä, mutta koneiden puute teki työstä ihan totista työtä.

Olen asunut pitkään myös Pirkanmaalla, jossa lapsuudessani oli tosi-isoja maatiloja, varmaan satoja hehtaareja maata ja metsää. Tunsin niitäkin lapsia, mutta en pitänyt heistä. Sen sijaan koulukavereiksi päätyivät jotkut maatyöläiset, jotka kävivät päivisin tiloilla töissä.

Itsenäiset tilat olivat siellä paljon harvemmassa kuin Pohjanmaalla. En tiedä onko tilanne siitä muuttunut.

Valto-Ensio kirjoitti...

vV, Ripsa.

Tässä vähän kiirettä lykkää kinttuihin kun koetan pakata osan muksuista tarvikkeineen, pyörineen, vaatteineen autoon (peräkärryynkin) ja lähteä mökille loppuviikoksi ainakin. Siellon vähän polttopuun tekoa ja risusavottaa tiedossa. Ja itikoita, mäkäräisiä, paarmoja... Sekä käärmeitä. Tämänkin Roopekalervon jutun käärmekuva on mökin pihatien varren pajunoksalta. Musta kyy, jos oikein kirjoista tuntomerkit osasin tulkita. Tässä kuvassa se ei näy kuin vatsapuolelta, mutta on minulla muita kuvia, joissa litteä pää ja silmät erottavat sen rantakäärmeestä joksi sitä ensin luulin kun siltä ei sahalaitakuvio seljästä erottunut.

Nostin sen pois oksastaan killumasta (mitähän se muuten pajussa teki?) tarttumalla häntään ja se toppasi heti polveen hampaitaan, oli onneksi paksut housut niin eivät uponneet. En tapa käärmeitä koskaan vaan hommaan niille kuljetuksen kauemmas pihapiiristä.

Ne ovat muuten sen sukuelimet nuo punaiset tuossa kuvassa. Se työnsi pelinsä esiin kun pelästyi minua, vai mikä sen tarkoitus lie ollut?

Kertomuksistani:

Kaikkia tarinoitani joka tapauksesa olen hautonut pitkään, vain muutamat ovat syntyneet tost´noin. Jokaiseen pitää kuitenkin olla jo mielenpohjallla juuri tekeytymässä, ei niitä muuten kasaan saa.

Tuota en kyllä ajatellut, Ripsa, että voisin polkupyöräretkenikin ujuttaa mukaan kirjoituskokoelmaan. Pittääpi miettiä.

Kommentoida ja keskustella saa täällä vapaasti vaikka en tulisi heti tähän tarkkailemaankaan koska mulla ei ole siellä mökillä niitä mokkuloita muuta kuin housuissani. Voi olla, että käyn tyttäreni nettiyhteyksien kautta, mutta eipä ole varmaa.

Näkkyypähän.

Iines kirjoitti...

Älä sinä, Valto, mene poimimaan käärmeitä pensaista. Juuri luin käärmesivuilta, että ne voivat hyvinkin kiipeillä pensaissa, pienet käärmeet puitten rungollakin.

Kun vielä saisi sellaisen kertomuksen, jossa iso Valto hyppää pienen pojan nahkoihin ja kertoo tämän silmillä, miten isä huitaisi sulkasatoiselta sinisorsalta kaulan poikki. Pysäyttäisi ajan ja veisi lukijan sinne. Vähän niin kuin Setäeemeli-kertomus.

Olet niin mehevä, suorastaan upea kertoja, että sinulta tahtoo tarinat reaaliajassa eikä vain jälkikäteen muistelona. - Hienoja nekin tietysti ovat, mutta tahtoo enemmän teikäläistä itseään, preesensissä, aika pysähdyksissä. Se olisi sinua parhaimmillaan.

Ripsa kirjoitti...

No, kun minusta tuo näytti käärmeeltä, mutta en sitten sanonut, että ei olisi joku nauranut. Nimittäin tuommoista käärmeen vatsan näköistä oksaa ei kyllä Suomen puissa ole.

Jossain Amazonasissa voi ollakin. Sitä paitsi nuoret käärmeet voivat olla myrkyllisempiä kuin vanhemmat. Keväällä jopa ampparit ovat myrkyllisimmillään.

Onnellista oloa mökissä teille kaikille!

Raili kirjoitti...

En muista koskaan toivoneeni kenenkään kuolemaa, mutta nyt paljastuu raadollisuuteni...eihän isä vaan elä satavuotiaaksi. Nyt menee yöunet ja kaikki kun pitää miettiä tuon kirjeen sisältöä ja käydä läpi eri vaihtoehtoja äidin lähdölle...koukussa kiemurrellaan, Valto mokoma minkä teit! Tuu pois sieltä itikkapesästä...sulla on nyt parempaakin tekemistä!

Ja vanVeelle kiitos eräästä edellisen jutun kannustavasta kommentistasi. Jännä juttu, miten kaikki täällä Kivaniemessä luuhaajat tuntuvat ystäviltä. Kivaniemi - connecting people.

Riku Riemu kirjoitti...

Puute se on, kun jompikumpi vanhemmista puuttuu, mutta ei kait se liene tässä maailmassa kovin harvinaistakaan. "Täss on Pentti, se on teidän uus isi, tai "olkaa sitten kilttejä uurelle äitelle"!

Olen minä nähnyt monta sellaistakin, joilla ei ole kumpaakaan, ei isää tai äitiä. Ja jos onkin, alkaa tärisemään, kun niistä tulee puhe.

Vuoden vietin murrosikäisenä lastenkodissa, rankkuus minulle oli häpeässä; kouluun piti lähteä huomattavan aikaisin, kun sitä piti lähestyä toisesta suunnasta, ettei kukaan saa tietää. - Ihan hyvä paikka se oli, ei siellä mitään kauheuksia ollut, päinvastoin, muut lapsetkin olivat ihan mukavia, pahasti häiriintyneet olivat jossain muualla.

Se mitä tiedän myöhemmistä kohtaloistaan, monesta tuli ihan ihminen, vaan paljon on joukossa surullisia kohtaloita.

Raili, Valton blogissa parempi ilmaus olisi "yhistää immeisiä!", kun se ei oikein noista englismeistä tykkää.

Riku Riemu kirjoitti...

Luulen, että siinä kirjeessä luki: Äiti lähti, koska sille tuli semmoinen mieli.

Anonyymi kirjoitti...

Hyvät tarinat yhistävät immeisiä, näinhän se on. Tarinoita maailmassa riittää, mutta vain harvat osaavat kertoa ne niin, että muitakin kiinnostaa. Valto osaa.
Rikun tavoin minäkin kuulun noihin kodista ulos ajettuihin. Jo seitsenvuotiaana laittoivat ensimmäisen kerran vuodeksi sukulaisten hoiviin, joka oli hieno juttu; siellä ei hakattu. Viinasta ei kotona ollut haittaa, uskonnosta kylläkin.
Mainitsin aiemmin, että Valton jutun lopetus oli toiseksi paras tähän asti näkemistäni. Paras - minun mielestäni - on norjalaisen Anne B. Radgen trilogian eka osan "Berliininpoppelit" lopussa. Ragden ja Valton kerrontatyylissäkin on jotain samaa. Jos kuvataan jotain erikoisalaa se kuvataan oikein. Kun Valto kertoo teurastajasta ei pulttipistoolia unohdeta. Ja kun Ragde kertoo hautaustoimistosta on erityisjätesäiliö aina käsillä.

van V.

Raili kirjoitti...

Totta Riku, "yhistää immesiä" sopii paljon,paljon paremmin tämän lootan henkeen. Minä näin viime yönä unessa, kuinka valtaisa joukko ihmisiä oli kokoontunut suureen saliin pohtimaan äidin lähdön syitä. Ihmiset keskustelivat vakavina pienten pöytien ääreen ryhmittyneinä. Ja minäpäs olin muka saanut vihiä asiasta melko varmalta taholta. Kun paljastin arveluni ääneen koko joukolle, se aiheutti salissa melkoisen kohahduksen. No...hereillä ollessanikin kehittelin erään teoria äidin lähdölle. En paljasta arvelujani, mutta molemmissa tapauksissa äiti lähti sellaisten tapahtumien vuoksi, joiden paljastumisen ympäristölle hän arveli aiheuttavan lapsille niin suuren häpeän, että hän katsoi paremmaksi lähteä ja jättää asian salaisuudeksi. Kuinkahan kauan Valto pitää pöhköä jännityksessä?
Berliinipoppelit siis...ehkäpä luen lomalla, onkohan kirjastossa? Ootte siis Riku ja vanVeekin näitä selviytyjätyyppejä. Minä olen itseasiassa ollut usein ihan tyytyväinenkin siitä että on nuorena joutunut näkemään myös elämän nurjia puolia, isän mielenterveysongelmia ja alkoholiongelmaa...eihän se tietty kivaa ollut, mutta jotain ymmärrystä se ehkä lisää kun pakosta joutuu pohtimaan asioita.

Oishan tuo Rikun ehdottama lopetus aika dramaattinen. Panisi kyllä miettimään, että millainen mieli se on joka panee noin tekemään. Minun arvelemani loput ovat aika peteettisia...oon varmaan vähän nössö.

Raili kirjoitti...

Pateettisia, piti sanomani.

Riku Riemu kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Riku Riemu kirjoitti...

Lastenkodissa koin myös ensirakkauden.

Monesti painimme lattialla, lukkoasennossa olimme pitkään, kun kummallakaan ei riittänyt voima toisen nujertamiseen, hän oli minua isokokoisempi. - Jotenkin painiminen tuntui hyvälle.

Vähän myöhemmin hän sanoi minulle: "susta on tullut kauheen vahva, en mä enää pärjää sulle!" - Silloin olin ylpeä itsestäni.

Teltassa yöpyessäme hän pussaili korvaani, se tuntui tosi hyvälle. Käsikkäin olimme Linnanmäen retkellä, sekin oli mukavaa, vieläkin joskus sitä ajattelen.

Hänellä oli varsinainen poikaystävä "Jäkessä", kysyi kerran minulta: "On sullakin varmaan joku tyttöystävä, eikö olekin?"

Vastasin: "Juu, tottakai!"

Vähän myöhemmin piirsin askarteluhuoneen seinälle kuvan hänestä, siinä oli nuoli rintoihinsa ja teksti: "riipputissit!" - Olin väärässsä, mutta mikälie silloin mielessäni ollut.

Raili kirjoitti...

Riku, luulen että poikaystävä "Jäkessä" (mikähän sekin on?) sai tissit riipuksiin.

Anonyymi kirjoitti...

Raili hei!
Kun haet sen Berliininpoppelit kirjastosta, varaa saman tien loppupäivä vapaaksi. Se tarvitaan, sillä kirjaa on kovin vaikea jättää kesken.
Tässä kirjassa äideistä on pulaa, mutta isiä - tai miehiä - kyllä riittää. Mutta kyllä kirja silti naisiakin tuntuu kiinnostavan. Kirjaston täti kertoi.
Valton tarina ajoittuu 1960-luvulle, joten äidin lähtö saattaa vielä liittyä saksalaisiin. Heti sodan jälkeen ja paljon myöhemminkin äitejä katosi, varsinkin Pohjois-Suomesta.
Itse jouduin seuraamaan tapausta, jossa neljän lapsen äiti lähti ja jätti perheen tuosta vaan. "Perunoiden kuoriminen oli jäänyt siltä kesken", kertoi vanhin poika myöhemmin.
Nainen oli Lapin sodan aikana lottana Lapissa ja rakastui erääseen lentäjään. Mies katosi eikä hänestä kuulunut mitään. Nainen avioitui, sai lapsia ja muutti Pohjanmaalle miehensä kanssa.
Sitten eräänä päivänä tuli kirje. Mies oli ollut sotavankina Venäjällä, käynyt jo kahdesti Lapissa tiedustelemassa ex-heilaansa ja kun löysi oikean nimen, laittoi kosimakirjeen menemään. Kuoressa oli muutama iso seteli Saksan-matkaa varten.
Nainen elää vieläkin Saksassa, mies on kuollut.

van V.

Raili kirjoitti...

Tuossa aamulla juuri muistelin omaa isääni. Olin pienenä varsinainen "isin tyttö", joka paikassa mukana ja takuulla rakastettu ipana. Olin nuori teini kun isäni sairastui mieleltään ja valvoi yöt kun luuli että naapurit polttavat talon tms. Olin viestinviejänä jotta hänet sitten saatiin hoitoon...kotoa ei äiti voinut mnnekään soitella. Vasta hänen kuoltuaan mulle selvisi, että hän oli ollut lääkityksellä koko elämänsä. Äidin kanssa hieman ihmettelimme, että hän oli säilyttänyt edelleen lukkollisessa laatikossa kaikki lehtijutut joita hän psykoosissa ollessaan oli leikellyt..lehtien nurkkavitsitkin olivat uhkauksia juuri häntä kohtaan. Oliko niillä vielä hänelle jotain merkitystä vai olivatko ne vaan jääneet sinne lojumaan muun tavaran sekaan. Luulen, että nuo turvalliset varhaisvuoteni ja luja suhde isääni kantoi minua noiden vuosien yli ja säästi suuremmilta häpeän tunteilta. Ei isänikään osa helppo ollut, 17 vuotiaana tykinruoaksi rintamalle. En voi käsittää sitä äitien tuskan määrää kun he joutuvat luovuttamaan nuoret poikansa sotaan. Enkä voi käsittää niin suurta rakkautta joka saa hylkäämään lapsensa kesken perunoiden kuorimisen.

Anonyymi kirjoitti...

Rakkauden, himon, mustasukkaisuuden ja jopa puhtaan seksinkin alueilla tällaiset kotoa lähdöt toki ovat normaalia kauraa. Lähtihän Anna Kareninakin "suuren rakkauden" matkaan, koska hänen aviomiehellään oli niin rumat korvat. Anna Karenina, rouva Bovary, lady Chatterly, onhan näitä.

van V.

Anonyymi kirjoitti...

olen railin kanssa ihan samaa mieltä; tämä valton kivamaa on vähän sellainen hyvien ihmisten juhla. enkä tarkoita mitään parempien ihmisten juhlaa, vaan nimenomaan hyvien.

tällaisia kokemuksia minulla on nykyään yhä harvemmin. niin kornilta kuin se kuulostaakin, humalaisten seurassa niitä vielä löytää.

vaikka olen lähes täysraitis, niin kaikki mieliinpainuvimmat iltani olen viettänyt humalaisten seurassa. kauhistuttaa pelkkä ajatuskin, että nämä kokemukset otettaisiin minulta pois. mitä minä muuten tietäisin elämästä, avoimuudesta, suomalaisen miehen sielun syvyyksistä? jostain syystä ei koskaan tunnu, että nainen paljastaisi humalassa sieluaan. nainen kyllä tilittää ja selittää, mutta samaa jylhää rajan yli astumisen tuntua ei synny. nykyäänhän kaikki mies-nais-yleistykset ammutaan alas, mutta tässä on minusta jotakin. mies on minulle humalassa sanonut, että "nyt mä voin vastata siihen, mitä sä päivällä puhuit". en osaa kuvitella samaa naiselta.

tietenkin humala tekee joistakin jurottavia itsesäälisiä ilkeitä aggressiivisia paskoja, mutta joistakin se tekee runoilijoita. voi olla, että ainuttakaan hyvää tarinaa ei ole kirjoitettu humalassa mutta monta loistavaa tarinaa on humalaisilta kuultu. humalainen on kekseliäs, sivaltavan tarkka. olen moskovassa saapunut halpaan hotellihuoneeseen, jossa oli jotakin kummallista, seisoimme ovella ja mietimme mitä. porukan humalainen sen ilmaisi: "eihän täällä ole edes sänkyä."

humalainen osaa myös liittää asioita surrealistin vaistolla yhteen, puhua samassa lauseessa enkeleistä ja rikkinäisistä sukista. silloin humalainen on parhaimmillaan.

etsikkoaika on tietysti lyhyt, loppuyöstä humalaisen olotila näyttää lähestyvän pistettä. senkin hän pyrkii ilmaisemaan, jakamaan. tätä vaihetta en ole vuosien kokemuksellakaan oppinut käsittelemään, kohtaamaan. en tiedä mitä sanoa.

sikäli yö humalaisten seurassa päättyy aina tiettyyn yksinäisyyteen. se on elämyksen hinta.

Raili kirjoitti...

Valtolla se olisi nyt saumaa tehdä meille pieni källi ja paljastaa tarinan loppu vasta kirjassaan. Siinäpä sitten huopinemme, pilkkijakkaroinemme ja termospulloinemme odottelisimme kirjakaupan ovien avautumista kirjan ilmestymistä edeltävänä yönä. Tehdäänkö sitten tärskyt saman kaupan eteen, oishan se porukalla kivampi oottaa.

Valto-Ensio kirjoitti...

Täällä on käyty!

Hienoa.

On mieltä ylentävää huomata, että kirjoittamansa tarina saa lukijoita. Sekä herättää tunteiden vaihtoa ihmisten, lukijoitten kesken (ihan harkiten kirjoitin, että "tunteiden vaihtoa", sillä sitähän ilmassa selvästi on).

Ennen kirjailijat saivat odottaa kauan julkaisemiensa tekstien vastaanottavien viestejä, jos niitä ylipäätään saivatkaan.

Varmaankin Päätalolla, Linnalla, Sillanpäällä jne. ovat postilaatikot olleet jossakin vaiheessa räjähtämäisillään lukijoiden lähettämien kirjeiden tulvasta, mutta vasta sitten, kun hitaan tiedonkulun aika vei viestin heidän kirjojensa olemassaolosta viimeisimpäänkin kuusamolaiseen korpiloukkoon.

En nyt tässä kuitenkaan itseäni ylennä kirjailijaksi, kirjoittajaksi vain; vaatimattomuus kaunistaa, mutta taitaisi käydä kaunistautuminen kohdallani kirveellä tehden helpommin.

Yksittäisiin kirjoittajien kommentteihin en taida nytkään keritä vastaamaan yksyhteen kun tulin vasta eilenillalla myöhällä kotiin ja kohta lähden takaisin sinne mäkäräisparatiisiini Unimäkeen. Paljon anteeksi siis!

Tämä pv on mennyt pyykkiä koneeseen laittaessa ja ulos naruille kuivumaan ripustellessa(mökkipyykkiä; hiirten paskomia liinavaatteita, pyyhkeitä jne.), ja tietenkin ruuan alituisessa laittamisessa nälkäiselle väelle.

Selkäkin on kipeä!

Mutta esim. Raili, pidättelehän vielä. Tarinani jatkon suhteen kihelmöinti jatkukoon, liikoja ei toivottavasti odoteta.

Tajuan rajallisuuteni, sillä esimerkiksi tämäkin juttu oli alun perin paljon pitempi kaikkine loukkuineen joihin kirjoittamisen tiellä eksyy. Mulla on vähän huono kokemus itsestäni jatkokertomusten kirjoittajana. Sorrun joko ylilyönteihin tai sitten väsyn eikä tarinasta tule kakkaa ei kinnasta ja sekös kaikkia harmittaa.

Tarinani kirjeen sisältämä ratkaisu on olemassa, mutta se tarvitsee paljon muuta ympärilleen.

Kun ja jos pääsen pyörän selkään tai muuten matkalle, niin silloin on paljon helpompi kirjoittaa kuin näiden arjen touhujen paineessa.

Tämänkin pikkukommenttini aikana vastasin noin neljän henkilön esittämään kymmeneen kysymykseen ihan tavallisista asioista.

Esim:. pienimmän: ”iskä, joko me kohta lähetään? Otanko pikkuautoja mukkaan? Syyväänkö jäätelöt vielä?” Vähän isomman: ”Iskä, otetaanhan minunkin pyörä nyt mukkaan kun muittenkin on jo siellä Unimäessä?”.

Äiti kävi viimeiseksi: ”Mihin olet laittanut sen yhen tiliotteen etteisen pöy´ältä? Entä niiden eskarilaisten lista, sekkiin on hävinny.., ja tuo Trafin lasku ei oo sitten mun jäliltäni kun on ihan aukasematon kuori…”.

Mutta nyt lähetään siis sinne toiselle "työmaalle" Unimäkeen! On iltaviileellä parempi ajella ja kakrut nukahtavat ennen Mustolanmutkaa niin sen jälkeen ovat omat ajatukset vapaat!

Palaan ke tai to.

Anonyymi kirjoitti...

Olipa Merillä mielenkiintoinen näkökulma: humalaisten seurassa on kivaa.
Moni esittää tuohon haisevan vastalauseen ihan periaatteesta. Juopottelu kun on niin syntiä, niin syntiä.
Minulla on kokemusta sekä juopottelusta että juoppojen kuuntelemisesta ja on kyllä sanottava, että Merin havainnossa on paljon perää. "In vino veritas" sanoivat jo muinaiset roomalaiset ja yhä edelleen alkoholi saa ihmisistä irti totuuksia. Eri asia sitten on, ovatko totuudet miellyttäviä vai ei.
Mutta se on varmasti totta, että yksinäisyys on juopottelijan ja juopon osa, kun tauti on edennyt tarpeeksi pitkälle.
Kirjailija Veikko Huovisella on muuten muutamia juopottelua mukavasti käsitteleviä tarinoita. Kannattaa lukea!
Valton kertomus lasten kommenteista matkalle lähdettäessä toi paljon muistoja mieleen. Olen kuskannut lapsiani pitkin Lappia moneen, moneen kertaan. Jäämerelle piti aina päästä, mikähän siinäkin kiehtoo? Nyt nuo Lapin-kävijät ovat jo aikuisia ihmisiä ja heillä on omat kuljetettavat.
Omasta puolestani toivotan Valtolle hauskaa lomaa mäkärälaumojen keskellä. Mistä kummasta kesäpaikkasi on saanut nimen Unimäki? Sehän on kerrassaan topeliaaninen nimi.
Merille vielä, että viikko sitten luin Steinbeckin "Hyvien ihmisten juhlan". Ja kyllä; täällä on vain mukavia ihmisiä.

van V.

Anonyymi kirjoitti...

van V

rehellisyyden nimissä, olen myös rukoillut, ettei maailmassa olisi viinaa. ja olen pohtinut, voisiko raittiuden ympärille vielä 2000-luvulla perustaa puolueen ja noinkohan teemalla menisi eduskuntaan. epäilen, että menisi. niin että heilahtaa.

kaiken kaikkiaan humalaan pitäisi minusta perehtyä paremmin. amazonin heimojen riitit tunnetaan, mutta tunnemmeko humalaisten tapoja ja tottumuksia? mitä säännönmukaisuuksia esimerkiksi on yksilön luonteenpiirteiden ja hänen humalakäytöksensä välillä? millainen on humalaisen kielioppi? mikä on keskimääräinen aika ylistävän rakkaudentunnustuksen ja täyteen kiihkoon puhkeavan haukkumisen välillä? onko tutkittu?

olenko kokenut valehumalaa: tempautunut nousukiitoon mukaan tai istunut aamuyöllä yhtä tokkurassa kuin muutkin? joukon ainoana selvänä olen tempautunut, olen ollut vapaamatkustaja, tanssinut. tunne on hieno, salliva. toisaalta kyydistä voi pudota äkkiarvaamatta poiskin.

mutta vielä paljon kamalampaa on se, kun teeskentelee humalaa. tähän ihmisen alennustilaan olen kerran nuorena hetkeksi vajonnut, ties mistä syystä, kai kelvatakseni. siitä nouseminen oli nöyryyttävä kokemus, kenties rankan krapulan henkisten tuskien veroinen. nolottaa vieläkin.

minulle ei tyrkytetä viinaa - se aika on osaltani ohi. sen sijaan juomattomille halutaan usein sanoa, että "mä ymmärrän ja kunnioitan sua". se tuntuu aivan ansaitsemattomalta arvonnousulta. se pitäisi osata jotenkin nokkelasti ohittaa, muuten seuraa tunnelman lässähdys ja ero. tämä on se hetki, jonka jälkeen humalainen todennäköisimmin vaihtaa pöytää omiensa joukkoon.

miksi en juo? ehkä siksi että en kaipaa humalan tunnetta. minua tietysti myös pelottaa kontrollin menetys. yritän päihtyä muilla keinoin. jokainen juomaton on joutunut vastaamaan tähän kysymykseen niin monta kertaa, että vastausta ei tiedä enää itsekään. ja mahtaisiko mikään yksittäinen vastaus edes kelvata - riittäisikö traumaattinen lapsuus selitykseksi? viinan paha maku? krapulan pelko? oman kokemukseni mukaan ei riitä, aina jää mysteerin tuntu ilmaan.

tämänhetkinen vastaukseni on silti selvä: minut on pantu maailmaan kontrolloimaan itseäni. se vie kaiken aikani. olen kännin kannatusjäsen, mutta en kerkiä peleihin. ajatus ikuisesta kerkeämättömyydestä on joskus raskas.

monet perustelevat juomistaan sanomalla, että välillä on vaan pakko nollata mittari. juomattoman mittariko pyörii aina vain, lepäämättä, ties kuinka monetta sekavaa kierrostaan?

olen minä yrittänyt, olen liehitellyt humalaa, tilannut ravintolassa valkoviiniä ja kuljeskellut festivaalialueella konjakkipullo repussa. mutta todellista tahtotilaa ei vain tule.

juomattomuuteen aivan yksinkertaisesti tottuu. siitä tulee osa identiteettiä. koko viinaa ei muista. ei kai pitkän linjan kasvissyöjäkään mieti, että paistaisiko tänään oikein mehevän pihvin. tai mistä minä tiedän - lihansyöjänä poikani nimenomaan epäilee, että täytyyhän sen miettiä.

Anonyymi kirjoitti...

Kylläpä kehittelet, Meri mielenkiintoisesti tuota humalajuttua. Humalaisen kielioppi olisi tosiaan mielenkiintoinen asia selvittää.
Minulle alkoholi on stimulanssi. Tänäänkin minulla oli kohtalaisen vaativa kirjoitustyö tehtävänä ja aloitin sen pienellä konjakkinaukulla. Sitten sihautin auki oluttölkin ja otin pienen ryypyn. Äsken huomasin, että tölkistä on vielä puolet jäljellä. Kaadan lämmenneen oluenlopun viemäriin ja otan uuden konjakkinaukun sen kunniaksi, että työni on valmis. Ja hyvä siitä tuli.
En juo ikinä kännätäkseni. Kun huomaan alkavani sössöttää siirryn piimään.
Pieni määrä alkoholia panee aivosoluni liikkeelle (vaikka kuulemma samalla niitä tuhoaakin). Ryyppy rentouttaa, auttaa keskittymään.
En silti suosittele tätä metodia kenellekään toiselle. Viina on hyvä renki mutta huono isäntä ja isäntä siitä voi tulla aivan vahingossakin.

van V.

Anonyymi kirjoitti...

van V,

stimulanssina minäkin viinaa pidän - siinä se puolustaa paikkaansa parhaiten. vähän sellaista sesam aukene -touhua.

hallitus ja sen alkoholipolitiikka - se ikiaikainen klisee, eli väkevien viinojen veronkiristys - saa minut huokaisemaan syvään. huokaukseni syynä on se, että minun mielestäni kyseessä on täysin sama aine, nimitettiinpä sitä miedoksi tai väkeväksi.

jaottelu on yksi alkoholinkäyttöön liittyvistä itsepetoksistamme. mutta ymmärrän hyvin, että akateemisesti koulutettu ministeri haluaa puhua väkevien veronkorotuksen puolesta. ei hän voi ryhtyä vaarantamaan omien äänestäjiensä valkoviinejä.

itselläni on sikäli onnistuneesti valittuja ystäviä, että alkoholinkäyttäjän urallaan he sijoittuvat eri kohtiin, ja käyttövolyymeissäkin on eroa. minne yksi on vasta menossa, sieltä toinen jo on tulossa. jokunen pysyy tissuttelijana tai kuivana alkoholistina siinä välissä. lopuilla on kulutusluvut menneet sille tasolle, että iloa läikähtelee paljon aikaisempaa harvemmin.

aiheena tuo ilon ja riemun tavoittelu viinan voimin on mielenkiintoinen. suvussani on paljon alkoholismia, ja nämä hevijuuserit ovat sanallistaneet minulle jotakin oleellista muutoksesta, jossa viina alkaa kuluttaa ihmistä enemmän kuin ihminen viinaa. kun lakipiste on ohi eikä ilosta juuri puhuta, kun voima valuu krapulan loitolla pitämiseen.

he tuovat myös ilmi yhden alkoholistin säväyttävimmän pelon: päivän, jona ei voisi enää yhtään ottaa. jos haima tai maksa tai pää ei kestä...

näitä tarinoita kuunnellessani jään huokeaksi statistiksi. skaala on niin erilainen; siinä missä toinen on tosissaan yrittänyt myrkyttää itsensä minä olen joskus nielaissut aspiriinin.

kaisu marjatta kirjoitti...

Sattumalta eksyin sivullesi, ihan vain uusia blogeja avaamalla..
tarinasi teki vaikutuksen jo otsikko oli kiinnostava. En ole saanut vastausta tuohon minäkään. Äiti hylkäsi minut ja isä myös.. lastenkoti ja myöhemmin adoptio oli minun tieni.
Ok. palaan sinun tekstiin, huomioni kiintyy siihen, että sinulla on hyvä isä, lähes täydellinen, jos ei parempi. Ehkä sinun vastaus on juuri siinä, että äiti tiesi sen, että isä voi korvata kaiken. Käytännössä korvasikin . Lapsen silmin ja tuntein se ei riittänyt, äidin katoaminen pois elämästä, on voimakas hylkäämisen kokemus.. Lapsi ajattelee , - oliko syy minun. Trauna voi jäädä pysyväksi, ellei sitä pura täydellisesti. Olen huomannut että näitä elämäkertoja kirjoittavat eniten aikuiset, joilla on tämän tyyppisiä tai jopa rankempia kokemuksia. Se on hyvä, kirjoittaminen toimii tavallaan terapeuttisena , palaute tekee prosessista täydellisen. Tulee aika, kun kaikesta pässtää irti ja syntyy ikäänkin uusi minuus, ehjempi ja vahvempi kuin koskaan.. Näin olen kokenut kirjoittamisen vaikutuksen omalla kohdallani. Yhdistän nykyään teksteissäni kuvaa ja musiikkia. Omaa elämäkertaa en ole julkaissut kuin pieninä paloina.. päästin siitä irti. Nyt mielelläni on siivet.Vapaus.

Anonyymi kirjoitti...

meri,

Alkoholin käyttö ja alkoholipolitiikka on tosiaan yhtä suurta itsepetosta. Valtio tarvitsee viinarahansa ja valittelee samalla alkoholin haittoja. Hevijuuseri kittaa ja kittaa ja tosiaan pelkää maksan pamahtamista. Pelko tietysti poistuisi lopettamalla juomisen, mutta mitäs kivaa siinä sitten olisi...

van V.

Ripsa kirjoitti...

Helle vie loputkin aivoista, ne tod.näkösesti kiehuvat! Toivottavasti Valtolla ja poijilla on vettä siellä Unimäessä missä pulikoida.

Mietin juuri tänään, että asun meren ympäröimässä kaupungissa enkä ole ikinä uinut siinä. Pelkään suolaa ja pelkään likaisuutta. Tästä alkaa Unescon maailmanperintöaue, miltei Uumajaan asti. Sen pitäisi olla siis puhdas?

Tulin muutama tunti sitten uimahallista. No, en voivottele enkä häpeä sitä, minä olen sitä paitsi niin paljon maakrapu ja järvi-ihminen, että ei merestä ole tullut olomuotoa.

Nyt kun Valto ei ole läsnä niin kyllä ainakin minä olen valmis tunnustamaan että kirjoittajasta tulee kirjailija, jos hän malttaa ja ehtii. En tiedä onko meidän kaikkien suhteen näin.

Minä pidän blogeista ja täällä on varsinkin kiva käydä!

Anonyymi kirjoitti...

Ripsa hei!

Huomasitko, että Valton tekstissäkin mainittiin pulikointi? Se ei kuitenkaan välttämättä tarkoita uimista. Alkuperäinen pulikoinnin merkitys taitaa olla hukassa tämän ajan ihmisiltä kun koneet ovat korvanneet pulikat.
Oletko muuten koskaan kokeillut uimista Vaasan edusvesissä? Vesihän on siellä hyvin vähän suolaista ja ainakin missä itse nuorena miehenä uin, vesi oli varsin kirkasta. Itse uin viime kesänä Jäämeressä ja siellä kyllä oli suolaa ihan liiaksi asti.

van V.

Anonyymi kirjoitti...

ripsa,

uinti on hyvällä tavalla yksinäinen laji. jos altaassa pitäisi uida, niin oma ihanteeni olisi uima-allas, josta näkisi merelle. suomen uimahallien metsiin ja kinoksiin antava lasiseinä lienee pohjoinen vaihtoehto.

rooman altaista alkaen uintiin on liittynyt irstailu. uimarit puhkesivat aplodeihin, kun veteen työntyi muhkean siittimen haltija. sekin on kulttuuria, kun uimassa on merkkihenkilö, esimerkiksi johann wolfgang von goethe. kerran kun goethen uimapuku repsotti, seurue havaitsi, ettei runoilija ole ainoastaan hengen jätti.

englannissa ylhäiset laittoivat sammakon lasimaljaan ja makasivat itse pöydän päällä jäljittelemässä sammakon liikkeitä. opettaja neuvoi vierestä, milloin matkiminen onnistuu. läheskään kaikki eivät siirtäneet taitoaan kuivalta maalta veteen, koska se olisi käytännön hakuisuudessaan ollut sangen rahvaanomaista.

englantilaiset runoilijat hullaantuivat vedestä, koska antiikin ihailijoina he mielsivät sen velvollisuudekseen. karjahtaen runoilijat riipivät vaatteet yltään ja riensivät loiskimaan.

runoilija shelley ilakoi vedessä, vaikkei osannut uida. hän hukkui tyylikkäästi sofokles-nide kädessään ja kädet housunsaumassa kuin mäkihyppääjällä. huitominen olisi häirinnyt runoilijan suhdetta veteen.

runoilijalordi byronilla oli kampurajalka, mutta vedessä hän liikkui sulavasti. kirjailija f. scott fitzgerald ja hänen vaimonsa zelda pulikoivat häämatkallaan new yorkissa suihkulähteessä. zelda ui vimmatusti ja scott kirjoitti uimareista. kultahattu-romaanin suurenmoinen gatsby löytyy lopussa kuolleena altaastaan, kun hän ei tavoittanut ylisuurta unelmaansa.

japanilainen yukio mishima oli hontelo heppu. mishima opetteli uimaan 28-vuotiaana ja kirjoitti kreikkalaisvaikutteisen romaanin aaltojen pauhu, jossa helmensukeltajatyttö ja rehti kalastajapoika saavat toisensa.

Raili kirjoitti...

Ihailen tuota merin tapaa analysoida ja purkaa auki asioita. Viisas ihminen.

Anonyymi kirjoitti...

Siinä on tosiaan melkoinen tietoisku uimisen kulttuurihistoriasta. Mutta myös hukuttautuminen on kulttuuriväen hommia. Katsokaapas vainen elokuva "Tunnit". Siinä kuollaan tosi coolisti veteen.

van V.

Anonyymi kirjoitti...

raili,

kiitos kauniista sanoistasi. mutta asia on kyllä niin, että kun minusta kuoritaan pintasivistys ja idealisoidusta menneisyydestä poimitut manerismit, ei jäljelle jää paljon mitään.

van V,

varmasti monet löysivät englantilaisen kulttikirjailijan virginia woolfin uudestaan, kun loistava elokuva tunnit nähtiin maailman valkokankailla muutama vuosi sitten. elokuva on erittäin hieno ja tavoittaa ainutlaatuisella tavalla woolfin mrs. dallowayn hengen. se on nerokas triptyykki kolmen naisen elämästä eri aikakausina. kolme naista, kolme hermoromahdusta.

jonkun on kuoltava, että muut osaisivat enemmän arvostaa elämää, vastaa elokuvassa nicole kidmanin esittämä virginia woolf miehensä esittämään kysymykseen, miksi hän antoi mrs. dalloway -romaaninsa päähenkilön kuolla.

minä ymmärsin virginian vastauksen täydellisesti vasta vuosi sitten, kun mieheni kuoli.

kuoleman jälkeen elämän palikat on pantu kokonaan uusiksi, mutta auki jää, onko minusta eksistentiaalisen kokemuksen jälkeen enää palapelin kokoajaksi.

virginiasta vielä: minusta kirjailijan ei välttämättä pidä olla omassa huoneessaan, voi olla myös jane austenin tapaan olohuoneessa tai hallissa ja tarkastella sieltä maailmaa ja ihmisiä. ymmärrän kyllä, että woolf tarvitsi oman huoneen, koska hänellä oli niin onneton elämä.

Ripsa kirjoitti...

Noh, isäntä on poissaja me hiiret hypitään pöydällä!

Minä tykkäsin eniten siitä uimisjutusta, jossa nainen sukeltaa miehen ja lapsen menetettyään uimaan kerrostalon kellariin rakennettuun uima-altaaseen. Koko elokuva on Sininen. Se leffa on Kieslowskin. Sitten on tietysti Suuri Sininen, jossa näytetään sukeltaminen. Katsoin sen leffan uudestaan aivan hypnotisoituna. Se oli ohjaajan versio ja kesti yli neljä tuntia ja valtameren paino tuntui.

Van V., en saa uiduksi merivedessä jostain syystä ollenkaan. Minulla on mökki pienen järven rannalla sisämaassa, rannassa on savusauna. Vanhempien rakentama. Se on oma uimapaikka, jos pitää oma olla. Nyt en ole sinne enää päässyt.

Suomi on niin köyhä maa, että kaikilla pitää olla oma auto, eikä linja-autoihin ole enää varaa, saati että kauppa- ja kirjastoautot kävisivät.

Olen kohta lähdössä fillaroimaan kaupungin läpi uimahallille. Mutta siellä on vesijumppa.

Suosittelen kaikille hyvän proosan ystäville Kalevi Seilosen romaania Metsäroisto (Tammi 1985). En muistanut että kirja on niin hyvä. Seilosen nekrologi on Hesarissa tänään, kirjoittajana joku nuorempi toimittaja, ilmeisesti, koska oli asunut Kalevin Vuosaaren asunnossa ja pitänyt pysähtyneisyyden merkkinä 50-luvun huonekaluja ja 60-luvun levyjä.

Ehkä nekrologeissa saa olla tuollaisia mielipiteitä sitten. Mitähän pysähtyneisyys voi tarkoittaa?

Anonyymi kirjoitti...

Pysähtyneisyys on sitä, että kaikille riittää työtä ja riittävä toimeentulo. Työpaikat ovat lisäksi pysyviä. Pätkätöitä tekee vain se, joka niitä haluaa.
Minulla on joskus ikävä Urkkia.

van V.

Ripsa kirjoitti...

Joo, van V., mutta Urkin aika oli taas suomettumisen aikaa. Finlandisierung.

Alkaa vaikuttaa siltä että EU on pulassa. Suomi taas ei ole niitä rahakkaimpia maita. Olen kiistellyt muutaman uimahallitutun kanssa siitä että mitä tämä tämmöinen hallituksenluomispolitiikka nyt sitten oikein on. Yksi sanoi että perussuomalaiset ovat oikeassa ja EU on vaarallinen juttu tämmöselle kirppuvaltiolle kuin Suomi. Kun täällä ei kohta ole edes Nokiaa.

Olen ollut ihmisten poliittisen puheen tarpeesta vähän ihmeissäni. En ole törmännyt poliittisiin puheisiin vissiin sitten 1970-luvun. Välillä haikailin poliittiseen toimintaan ihan sen takia että olisin tekemässä vapaaehtoisesti jotain muiden ihmisten kanssa ja kaikkien hyväksi. Se toiminta ilmeni ihan muuksi.

Oikeastaan minua ihmetyttää että mistä Suomeen yhtäkkiä on ilmestynyt hirveän iso joukko minä-minä -ihmisiä. Muistan että sekä koulussa että kotona opetettiin pidättyväisyyttä, eikä omakehu ollut missään nimessä hyve.

Mutta sitten taas: on hyvä puhua nuorisonkin kanssa joskus. Nehän tätä maata tulevat johonkin suuntaan viemään tulevaisuudessa. Jos ehtivät ja jaksavat.

Anonyymi kirjoitti...

Muistatkos, Ripsa, millaista se finlandisierungin aika oli? Telakat tekivät yötä päivää laivoja, farkkutehtaissa ommeltiin (suomalaisin voimin) satoja tuhansia housuja, uusia yrityksiä perustettiin jatkuvalla syötöllä. Kun työttömiä oli joskus muutamia kymmeniä tuhansia julistettiin hätätila.
Ja nyt: ei niin pientä verstasta, etteikö sitä kannattaisi siirtää Intiaan, Kiinaan tai Bangladeshiin, 700 000 ihmistä elää alle köyhyysrajan, kunnilta on raha loppu, valtio velkaantuu miljoonalla eurolla joka minuutti.
Tämä on sitä brysselisierungia.

van V.