lauantai 7. toukokuuta 2011

Näillä käsillä

Mie tässä ajattelen nyt.

Se on vähän outoa tointa minulle.

Tai olenhan mie koko ikäni joutunut aivojani käyttämhän. Esimerkiksi sen harkinthan, millaiset tasoithet harkkoseinille ja levysaumoihin laatoitusten alle sipaisen. Senkin mie tarkistan ajatuksen kanssa, ovatko timpurit tainhet laittaa seinät vatupassiin ja nurkat kulumhinsa joshen ole niitä itte timprannut. Ja olen mie asiakkaille neliöinyt tarvikemenekitkin pilikulleen, laskenut laattajaot ja kuviot, poortien paikat ja kuunnellu siihen päälle emäntien ja isäntien toivhet vaikkakin toisinhan varpaita kipristellen. Keikalle lähtiissä on pitänyt miettiä ovatko pakettiautossa saumanarut, hammaslastat, laaserit ja leikkurit ja sun helevetin tuhannet muut tokhet. Niitä romppeitten saatanoita kerroksiin, kellareihin ja kylypyhuoneisiin telineitä ja rojuja väistellen lonkat kippeinä sitten kannellut.

Pyytäjille olen putkitöitäkin ja ilimastointeja vejellyt.

Mikä se nyt minullakhin oikea ammatti lie kun oshan vaikka koko talon alusta lophun tekasta?

Toisinhan miljoonat vitunmetrit ilimastonitikanalia, kuparia, rosteria, uponaalia, upolettiä ja lämmityskattiloita, patterien kopluuta, hanoja, pillunpesimhiä ja vessanpönttöjä. Sitten taas hehtaarisotalla ja kuukausikaupalla liimalaastia, kaakelia, linkkeriä, kiveystä, poorteja, saumaa ja pintojen pesuja niin että käet on niin tunnottomat, että syöntikin onnistuu ihan vain siksi, kun on näläkä.

Ja jos otan koko talon tehhäkseni, siinä sitten sivut hellinä koukheroin koko kesän jossei kethän kaveriksi irtoa. Joskus kun hyvä työpari on sattunut, niin on tehty kaksi, kolomekhin taloa vuojessa.

Silittele sitten hellästi eukkosi kupheita näillä! Sukkahousut ja yösilikit tarttuvat kämmenien pykimhin kiinni kuin tarralenkkarien remmit toisiinsa, saatana. Ja mitenkäpä elokuvissa näytetyn lailla näillä naisesi pakaroita puristelet iliman, etteikö verinaarhmuja kankkulihaan jäisi?

Voi vithu eilistä elettyä! Se näkhyy näissä käsissä.

Nyt on aikhaa istahtaa kotiporthaille ja ajatella. Vaikken ossaiskhan muuta miettiä ko työasioita.

Käthen pieni haava seinälaatan leikatusta syrjästä ja koko koipi tulehtu kyynärätaivetta myöten.  Neljäkymmentäkaksi vuotta olen näillä käsilläni työmaien kuonaa surutta sorkkinut ja nyt saatana tämä hemmetin vahinko sattui.

Persheellistä tämmönen. Kokonaisen kuukhauen käski olla tekemättä mithän, se tohtori. Sanoi, että tämä saattaapi vaatia sairaalakäynninkhin jossei ala mätä hävitä. Ja sitten mennee vielä toinenkin kuukausi hukhan...

...mutta emmie ole huomannukhan, että pihakoivut nuin ovat kasunhet, ja että eukko on istuttanut tontin kulumalle joskus marjapenshaita. Jothain vihannespenkkejäkin se on sinne jo kuokkinut ja tomaatintaimille muovisuojusta viritellyt...

...tuo tuomikhin varmaan parin viikon sisällä kukkii! Ja alakaa haisemhan. 

Voissssaatana kun eivät työasiat mielhen juolahtaisi! Tillistelisin tässä vain kesän tuloa ja olisin. Voisin lähteä mökillekhin ja laittasin katiskat järvhen... onkohan ne enhän kuosissaan kun en moneen vuothen ole semmosta kerennyt tekemhän...

Olisi ollut kaksi kylpyhuonetta, yhen rikhan pörrön uima-allas ja Harjun Untolle navetan karjakeittiön  laatat  tälle kuulle... 

...ja miten ne näitä sairaslomia oikein korvaavat? Saatanasti lääkärissäkäyntejä ja lanketteja, kelhaa ja vakuutusyhtiötä.

Emmie näihin ole ikänäni osannu varhautua, perkhele.

Miten mie tämmösillä koukhun jäykistynheillä koprilla mithän hakemuksia täytän?

Rohtunhet ja pykinhet suomuille sormetkin ko vanhan lahnan niskakörmy. Ja saatana kun vistottaa niissä kelojen konttoreissa lumerolappu kourassa ootella, jotta pääshee sinne lasikarsinhan asioitaan selevittämhän. Joskus siellä on semmonen katajapuska tuolissaan istumassa, että suhisee vain kuin tuuli kävisi pohjosesta.  Mie kun en kuule näillä rakennusmetelin särkemillä korvilla paljon mithän jos ei mulle huueta ko mestari Sonninen holohvin päältä timpurin perkheleille.

Tinttikhin tuli tuohon kivelle...

...mitähän kukkia kivenlaakion juuresta multapenkistä on tunkemassa? Keltasilta näyttävät, ja tuolla kauvempana on ihan ko vihreitä käpyjä karikheien seassa?  Eukko se tietäsi, mut ko se ei ole nyt tässä sanomassa.

Se se näitä pihoja laittelhee, mutta mie en niitä ehi millonkhan katella, en kysellä että mitä taimia se istuttelhee. Joskus loppukesästä aika värikästä tässä on kun iltasella töistä kothin hiiviskelen ja ölökin verran saunan jäläkhen terassilla istahan. Siihen nojakselle olen kyllä helposti nukahtanutkhin ja herännyt kun mäkärät  tökhivät nenänjuurta.

Joku virhe kai tässä on tullut tehtyä kun piti muuttaa entishen lastenhuoneeshen nukkumhan. Tai siksi, että mie kuorshaan ko vanaha puimakone...

...sano vaimo syyksi kun kehotti kerhämhän peiton ja muuttamhan vierestään pois.

Se tapahtu varmhan jo toissa vuonna kun Telle muutti Tornhion opiskelemhan.

Emmie tarkhan muista.

Minulla ovat aina vain työt mielessä.

Mihinkähän nekhin rahat on menhet jotka näillä käsilläni olen tienanut?

Autoihin, miljoonhin ajokilometreihin, työkaluihin, ruokhan, vaatheishin, kakaroihen koulujenkäynteihin...

...tätä taloakhin varten sitä rahantölömhyä raaviskelin pitkät arjhet, saatana. Velekhaa ei tarvittu ottaa. 

Rakensin tämän kaksikymmentä kaheksan vuotta sitten ylitöinäni yhtenä suvena. Sillon synty Uuno-Oskari, meijän ensimhäinen. Siitä muistan kun ristiäisiä ja harjannostajaisia vietettiiin samoilla veishuilla.

Kun Taijahelinä synty, niin sillon valamistu tuo ulkovarasto ja autokatos, leikkimökki ja sykkelisuoja.

Tellervon tyllykkä kun alkoi änkeytyä maailmhan, niin synnytysreissulle lähethin Kattilarannasta, mökkityömaalta kesken lathianvalun.

Niin. Rakentamisista mie asioita ja tapahtumia muistan.

Senkin kesän, kun menin naimishin Darjuskhan kanssa.

Sillon valmistu ensimhäinen, kokonhan itteni tekemä talo jonkun tunturinkylkhen Soankylässä. Oli se isäkin siinä avittamassa, ja setä, vaikka eivät ne paljoa enhän jaksanhet. Tupakehtivat vain enimmäkshen kaivannonreunalla kiven päältä neuvomassa.

Hyvin neuvoivatkin, ja siitä se lähti tämä minun ura niin että uskalsin ottaa omia urakoita.

Isällä ollut vasenta kättäkhän kokonhan. Silloli soassa ryystänyt ammus pikkurilhin ja nimettömän ja osan ranteestakhin Sallan jänkkään mätänemhän. Yksi kuula oli kulkenut uumanahasta läpi ja sirpale sipassut jakhauksen päälakhen. Isä oli kirvesmies, tai oikeammin salvosmestari kun hirsitaloja oli vuollut jo ennen sotia tarvihtijoille.

Setällä taas oli mennyt samalla lohkolla toinen silihmä ja korvanlehti, mutta taitava muurari siitäkin soan jäläkhen oli kehittynyt. Hauassa ovat molemmat olhet jo kauan, mutta eipä ole tullu käyvyksi.., vaikka miksipä se kylymiä hautakiviä kattelemalla oma elämä tulisi...

Darjushka se jääpi kohta eläkkhelle.

Mistäs minä sen muistan nyt yhtäkkiä?

Kaiten tuosta pian kukkivasta tuomesta. Ja siitä, kun Perävaaran tanssilavan kattoa olin korjaamassa ja se oli siellä talkooporukan kahvinkeittäjänä.

Se oli niitä aikoja, kun  Mukalta ilhmesty Kyyhky ja unikko ja minä luin sen. Enkä sitä ennen enkä jäläkhen ole mithän muuta kirjaa kokonhan lukenukhan.

Siinä kirjassa oli Darja niminen tyttö... niin kyyhky unikkoa rakastaa.., tai jottain semmosta höpsöä Mukka oli kirjottanut...

Tarja on Kemijärven tyttöjä, mutta mie aloin kuttumhan sitä sen kirjan tarinan takia Darjushkaksi...

Miten mie silleen siihen tyttöön hullusinkhan!

Nyt juuaan tätä arki-ilimhaa kuin hapanta sintua saatana.

Nämä käjet ja niillä tehyt työt, kokhon raavitut hyöyt ja maailmalle levinhet perilliset, mitä arvoa niillä on jos elämän loppulaushessa maistuu katkeruus kun hetkeksi sitä jääpi miettimhän?

Pitäsikhö minun tajuta jothain semmosta jota en ennen ole tajunnut?

Tajuta, että on se vaimokhin ollut tiukilla kun on lapsien kanssa niin paljon joutunut reuhkasemhan. Töihinsä päälle sekin...

...mie olen vain mailhmaa rakentanut saatana!

Pitäsikhö ostaa sille vaikka kukkia?

Millonkhan en ole semmosta erheystä tehny. Ei tällä perällä ole ollut tapana.

...jostain kai se on alotettava...

...korhjaisinko tuon pihakeinun ja kiveyksen reunat? Rännitkin pitäsi uusia, ja palotikhat ovat revenhet seinästä irti...

Mutta eihän se semmosta huohmaa. Se on niin tavallista että mie aina jothain olen tekelehtimässä.

Niitä kukkia kai minun pitää kammeta hankkimhan.  Saatana ostan semmosen puskan, että sen on pakko huomata.

Ja sitten rasvhan käet. Se lääkäri sanoi jothain, että kannattaisi pithää sormisthan ja kynsisthän huolta. Se kirjoitti jothain voiettakin särkylääke- ja antipioottiresepthin...

...onpas harakalla pitkä risu nokassaan. Mihinkä se peshää tokertaa... ahaa... tontinrajan kuushen mokoma... Nuita orahvia ei kyllä tarvitsisi ihmisten kesyttää ruokhimalla. Ne juuthat mylläävät sitten talojen ullakoilla eristeissä talavet...

...mutta työmasiina mie vain olen. Toisten käytettävissä niin kauvon kun jalat ja pää pelhaavat. Siitä sivukhin... eläkeiässähän sitä alan olla minähin...

...mie kun unissanikhin ossaan hommani. Mikhän ei uutta, ei outoa ole...

...mutta tämä ajattelu on...

Lähen sinne kukkakauphan, saatana! Sitäkin rookuspuotia olen joskus ollut vasaroimassa...

18 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Valto!

Äitienpäivää ennakoit, ihan selvästi. Kaunis tarina. Ei ole kyllä yksi eikä kaksi kertaa kun olen tuollaisia kouria nähnyt. Kaikilla sellaiset oli ennen koneiden hirmuvaltaa maalla.

Myös naisilla. Pyykkäsivät niin, että iho halkeili. Mitä ne käyttivät, lipeää varmaan. Kyllä minä muistan ne suklaannäköiset ruskeat palat, jota naiset hinkkasivat pyykkilautaa vasten. Aina varoiteltiin meitä lapsia ettet koske etkä pane suuhun. Semmoisia tarinoita kertoivat että juuri minunikäiseni likka oli kuollut syötyään lipeää.

Peräpohjolan tai Lapin suomenmurretta? En ole varma kumpaa, koska en ole siellä koskaan asunut. Yksi pikkuserkku asuu Keminmaalla, mutta kun se on muuttanut Pohjanmaalta sinne, niin en usko että se osaa murretta oikein.

Olen kyllä periaatteessa sitä mieltä, että murteen on oltava oikein, silläkin uhalla, että joku rupeaa muistelemaan Väinö Linna-raukkaa, jonka kieltä Helsingin yliopiston opettajat rupesivat kuulemma sorkkimaan.

Valto-Ensio kirjoitti...

Niin, Ripsa, äidiltäni muistan ainaiset karheiden käsien päälaen sipaisut. Ja koska ne olivat nimenomaan äidin, niin tuskinpa lapselle sen parempaa muistoa on olemassakaan. Se oli niin luonnollista.

Äidillä kädet pyrkivät pykimään varsinkin näin keväisin ja niihin piti kuusenpihkaa kaapia puiden haavoista. Se auttoi jonkun verran.

Minulla on sama vaiva. Rakennuspölyt ja varsinkin sementtipohjaisten laastien ja cyproc-levyjen käsittely aiheuttaa kipeitäkin haavaumia sormiin, eritoten peukaloihin.

Äidin kädet olivat tosi työtä tekevän leveät lapiot, kuten jalkansakin ikänsä avojaloin kesät kipitelleet. Oikean peukalon kynsi oli ikuisesti halki kun oli pudonnut viitake nurkan raosta ja halkaissut koko peukalon jo nuorena häneltä.

Muistan äidin kädet hyvin. Ne ovat mielessäni hyvin elävästi nytkin kun muistelen.

Niin isänkin. Ja se on kummallista, että hänellä ne olivat niin sopusuhtaiset, voisipa miltei kauniiksi sanoa. Samoin kuin jalkaterät, varpaat ja niiden kynnet. Miten se ne sai kirvesmiehenä niin hyvin hoidetun oloisina pysymäänkin?

Minä olen jalkani ja käteni perinyt äidiltä.

Tarinani murteessa tavoittelen keskisen Lapin alueen kielenkäyttöä koska se on tutuinta. En käytä hoon päältä puhumista kuitenkaan niin paljoa, kuin Rosa Liksom, Länsikairan tyttö. Korjatakin tuota pitää. Meinaa savonmurre joihinkin sanoihin väkisin viäntyä.

Tuskin murretta silti aivan oikein pystyy kaikkien mielestä kirjoittamaan. Se kun saattaa vaihtua muutaman kymmenen kilometrin matkalla jo. Minusta esimerkiksi h-kirjain tulee Länsikairassa erilailla käyttöön kuin Itäkairassa. (Länsilappi ja Itälappi)

Kertaistumalta tuon kuitenkin kirjoitin. Muutaman sanan ja lauseen olen vasta joutanut tässä tarkistelemaan. Luin äsken koko jutun ja huomasin jo muutaman korjattavan.

Jokke Karjalainen kirjoitti...

"No niin... ihana, nyt ollaan aivan kahdestaan. Katso kuu, ikkunasta, upea!"

"On tosiaan! Ei ihan täysi, mutta melkein..."

"Niin on! Voisitko vielä tännepäin... ihana. Jatka."

"Saako tästä... ihana. Saanko?"

"Ihana! Saat! Vielä vähän sinnepäin. Jatka!"

"Oioi! Tuntuu hyvältä. Jatkan! Ihana!"

"Voisitko... no joo."

"Eikö? Tuntuuhan hyvältä?"

"Voisitko vähän vähemmän..."

"Eikö. Anteeksi. Mutta en minä osaa."

"Kyllä minä tykkään, että sinä niin. Mutta..."

"...en minä, kun olen laittanut tulppaanit ja alppiruusut ja syreenit ja avomaankurkut. Minkäs teet, kun..."

"Älä huoli. Sinä olet sinä. Ja me ollaan me."

"...olet puutarhurin kanssa. Mene vain ja etsi itsellesi sellainen, jolla on sinulle hyvät kädet. Sellainen, jonka kosketus on hyvä sinulle. Minusta ei tule tätä parempaa tule sinulle."

(Tämä pieneksi vastakommentiksi mies — nainen -suhteelle ja miehiselle vastakkainasettelulle.)

Valto-Ensio kirjoitti...

Jesh, Keiju. Miehen ja naisen väliset suhteet elävät koko ajan ja ovat myös niitä maailman vaikeimpia hoitaa. Milloinkaan eivät asiat suju molempien mielestä niin kuin niiden pitäisi.

Kaksi toisilleen vierasta ihmistähän siinä rajojensa ylitse toistensa luokse könyävät. Eivätkä ikänään tule toisiaan tuntemaan kuin pinnalta. Jotkut ehkä, mutta harvinaista se on.

Minä ainakaan en ole kesto-onnellinen ollut yhdessäkään parisuhteessani. En ole nytkään.

Ja vaikeinta on, kun on ymmärtävinään asioita, mutta kuitenkin kompastelee...

Lapset ovat kuitenkin niitä, joiden elämän joltisenkinlainen sujuminen on hyvin tärkeä funktio vanhempina, isänä ja äitinä. Siinä unohtaa omiakin tarvitsemisiaan. Kai?

Valto-Ensio kirjoitti...

Tässä äitienpäivän aurinkoisena aamuna kävin lävitse tätä tarinaani. Yritin muistella, kuinka ihmiset Lapissa puhuvat.

Tällekin kuvaamalleni ammattimiehelle esikuva on olemassa. Tai se on kooste useasta henkilöstä, mutta voisi olla yksi ainutkin.

Arvostan näiden ammattilaisten osaamisia ja ankaran elämän sietokykyä.

Ja vaimojen ja äitien osaa heidän rinnallaan.

Voi kysyä myös yhteiskunnalta yleisesti, että onko se oikein jos elämä menee vain töitä tehden, mutta muuta palkintoa siitä ei ole, kuin kipeä vanhuus kun työ on runnellut ruumiin niin kivuliaaksi, ettei eläkeiästäkään voi kivuitta nauttia?

Kuitenkin yhteiskunnan jatkuvuuden turvaamiseksikin nämäkin työläiset ovat selkänahkansa uhranneet.

Ja sitten jos kotielämäkin menee sellaiseksi kuin yritän kuvata...

Luultavasti elämä näillä miehillä on onnistunut tiettyyn kipupisteeseen nimenomaan vain siksi, etteivät he ole joutuneet kuin korkeintaan pakon edestä pysähtymään hetkeksi sitä miettimään...

Ripsa kirjoitti...

Valto,

tuota kaikki kipuilevat kysyvät: onko se oikein. Tulin ajatelleeksi että mitähän työnjohtajat ovat mieltä ergonomiasta ja mitä lääkärit sanovat kulumista ja haavaumista?

On paljon kovia töitä jotka sitten tuottavat työperäistä sairastelua lopun elämän. Mutta ennenaikaan, Valto, meidän ikäiset olivat vanhuksia elleivät jo kuolleet. Jotain on ehkä muuttunut vähän paremmaksi.

Kysymys on työtä tekevällä varmaan aina sama: kenen vuoksi, minkä tähden. Ajattelen nyt vaikka niitä kymmeniä tuhansia suomalaisia jotka joutuivat Ruotsiin töihin. Siinä telkkarisarjassa joku oli katkera siitä että vieraaseen ja pahaan maahan piti mennä, kun Suomi ei antanut töitä.

Onkohan meillä täystyöllisyyttä ollutkaan enää sitten sotakorvausteollisuuden?

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa, kaunista huomenta!

Työnjohtajia, ainakaan rakennuksilla, ei ole tähän päivään mennessä koulutettu ottamaan huomioon muita seikkoja kuin työn edistyminen. Miehiä ja koneita voi vaihtaa, mutta kohteen "deadlinea" ei kovin mielellään. Jos yksi mies rymähtää telineiltä ja loukkaantuu pahasti, siinä pelätään ensimmäiseksi työsuojelun mahdollisesta laiminlyönnistä saatavia sanktioita ja työmaan viivästymistä sen takia, kuin sitä, kuinka tipahtaneelle kävi.

Minuakaan ei yksikään työnjohtaja, tai työnantajan edustaja muukaan, ole särkymiseni jälkeen omatoimisesti lähestynyt vaikka, harvinaista kyllä, ehdin olla saman firman palkkalistoilla useita vuosia. Paperiasiat on hoidettu postitse ja puhelimella, mutta kukaan ei ole kysynyt, kuinka voin.

Rakennsutyömaiden ilmapiirin kovuutta (ajattelemattomuutta?) kuvastanee myös se, ettei yksikään työtoveri ole ollut niin paljoa kiinnostunut, että olisi soitellut. Ei edes luottamusmies.

Rakennustelineet eivät siis yhtä miestä kaipaa.

Lääkäreissähän minä olen vammojeni takia, ja muutenkin aiemmin, joutunut paljonkin ravaamaan. Se kokemus mulla on, että sillä ammattikunnalla ovat myös kiireet kuin rakennuksilla. Kohteena vain ovat elävät ihmiset.

Perstuntuma minulla on, että lääkärit kokevat loppuunpalamisen tuntemuksia, rajujakin, kiireen, tehtäväkentän (potilasjonojen) moninaisuuden ja stressin vuoksi tavallista työmiestä enemmän. Vastuukin on varmaan kovempi, ja palkkakin, mutta sehän näissä asioissa ei kaikkia auta.

Luin jokin aika sitten, että akateemisesti koulutetuista lääkärit tekevät suhteellisesti enemmän itsemurhiakin stressaavien työolojen ja vastuun vuoksi.

Kuinka siinä silloin jaksaa jotain yksittäistä potilasta erityisesti huomioida vaikka sitä tämä kaipaisikin? Kaikki menee yhtenä massana työpäivässä ohitse kuin rakennusmiehellä betonikärryllinen toisensa jälkeen muottiin.

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa vielä.

Kun mainitset, että ennen aikaan elinikäennusteet olivat paljon vaatimattomampia, niin se johtui varmaan myös ruuan kehnoudesta ja sen teen tehtävästä "toisesta työstä" varsinaisen päätyön lisäksi. Asuin- ja muutkin olosuhteet, kuten sairauksien hoitoon käytettävien lääkkeiden olemassaolo olivat myös mitä sattui.

Jos nyt eletäänkin kauemmin, niin myös kipujen kanssa olemista on sitä pitempään tiedossa.

En taida tuntea yhtä ainutta työmiestä, joka "ehyenä" ja iloisin mielin eläkepäiviään viettäisi.

Tuo tietenkin kiinnostaisi tutkia, miltä aloilta eläkeikään selvinneet sitten elävät pitempään. Jotenkin tuntuu, että kaikki raskailta metalli- ja rakennusteollisuusaloilta selvinneet eivät kovin kauaa ole eläkkeitään nostelemassa. On asbestoosia sun muuta ja yksi, mikä tappaa eläkkeellä olevia työmiehiä kuin kärpäsiä on se, ettei kerta kaikkiaan osata olla jouten. Kuollaan kun ei tiedä missä käsiään pitäisi. Ei ole ehditty opettelemaan mitään harrastuksia, lukemista tai muuta ajatustyötä vaativaa.

Moni sortuu myös alkoholiin.

Niillä, joilla on hankitut kesämökit, veneily-, kalastus- ja metsästysharrastukset, tuntuu menevän paremmin.

En siis tiedä, ollaanko menossa parempaan suuntaan.

Ripsa kirjoitti...

Valto,

meidän asunnon kulmista kahdessa rakennetaan. Tämän sun juttus jälkeen (ja myös kun tiesin että olet ollut raksalla töissä) on tehnyt mieli pysähtyä joskus ja kysellä että miten menee.

Mutta paikat ovat avaria ja moni silmäpari seuraa, että en ole yksinkertaisesti uskaltanut. Että jos joku kymppi tulee silmille. Mun miehellä menivät polvet aika huonoon kuntoon seitsemän vuoden metallitehdastöistä. Ja nyt vielä alaselkä.

Sillä työllä se pani minut yliopistosta läpi, minä rupesin töihin sitten. Mutta paljon huonommin palkattuihin.

Raili kirjoitti...

Ihan kuin elokuvaa katsoisi kun lukee tätäkin tarinaa. Kiitos jälleen kerran! Laita Valto näitä tarinoita kansien väliin ja kerää novellikokoelma. Sinä näitä helmiä annat meidän ilman edestä lueskella. Minä kyllä sen kirjankin kipinkapin juoksisin ostamaan.

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa, heittäydy vain niiden pykääjien juttusille. Vaikka tuossa klo 09.15 kun siinä taukotupien vaiheilla alkavat kahvitauolta kampeutua. Ei ne sinua elävältä nielaise, mestaritkaan. Mielellään jututtavat. Onhan rakennusporukat kuitenkin ylejään tavallisen reilua väkeä.

Tuota sitä muuten saa joskus ihmetellä, että pitkien koulutusputkienkaan jälkeen eivät palkat välttämättä ole sen kummempia kuin tavallisen duunarinkaan joka muutaman pari talvea jaksaa ammattikoulua käydä ja pääsee, jos taitoa hyppysissä piisaa ja tuuria on, urakkaporukoihin, joiden tulot ovat varsin kohtuulliset: 2500-4000€/kk, joskus enenmmänkin jos komennuksia muille paikkakunnille tai jopa ulkomaille saa (päivärahat ym päälle).

Rakennusalalla TES-palkkahaitari taitaa nyt olla 10-18€/h. Riippuu ammattinimikkeestä ja -luokasta sekä alueesta jossa työskentelee ja on kirjoilla. Urakoissa kipuaa helposti kolmeenkymppiin, ylikin.

Mutta terveyden kustannuksella useimmiten jos koko elämä on vain pelkkää urakkaa.

Valto-Ensio kirjoitti...

Raili, minä vähän siksikin näitä kokeeksi julkaisen, että uskaltaisin yrittää kustantajaakin niillä lähennellä.

Kaivertaa tuo pitempikin käsikirjoitus taustalla kun sitäkin yrittelen. Jaksaisi valvoa enemmän öitään niin... ...pitäisikö alkaa redbulleja ryystämään...

Valto-Ensio kirjoitti...

Raili and toisetkin.

Olen purkanut pahaa mieltäni Otavalle lähetetyn käsikirjoituksen palautteesta eräässä blogikirjoituksessani näin: http://kivaniemi07.blogspot.com/2008/07/rehellisyyden-harha.html

Jokke Karjalainen kirjoitti...

Otava lähetti minulle muistaakseni vuonna 2000 palautteen käsikirjoituksestani. Siinä luki suunnilleen näin: "Tarinassasi on tiettyä raikkautta, joka kuitenkin muuttuu ummehtuneeksi tapahtumien ennalta-arvattavuudesta johtuen." Harmi, kun olin itse asiassa pyrkinyt rakentamaan tarinasta niin yksinkertaisen, että se takoo yhteiskuntakritiikkinsä kaikkein hidasälyisimmänkin takaraivoon.

Myös vuonna 2010 sain Otavalta kieltävän päätöksen. Siihen ei ollut viitsitty laittaa palautetta ollenkaan.

Raili kirjoitti...

Onneksi tulossa valoisat kesäyöt. Älä kuitenkaan itseäsi ihan piippuun aja. Tarjoapa jollekin toiselle kustantajalle, Otava vielä katuu!! Muutaman vuoden päästä sulla kai hieman arki helpottuu, kun pojat ovat päivällä koulussa. Nostan sulle kyllä hattua että kaikesta lahjakkuudestasi ja kirjoittamisen palostasi huolimatta asetat lapsesi etusijalle...sitä sinun ei varmasti tarvitse tulevaisuudessa katua.

Valto-Ensio kirjoitti...

Raili, Keiju. Kust Oy Sammakko ja Tammi saivat samoihin aikoihin myös saman käsärini ja molemmilta tuli aikatavalla Otavanlaiset palautteet; valoa lisää, muuten helevetin hyvää tekstiä.

Pimeyttä pelkäävät vaikka kansa pimeydessä vaeltaa...

Mutta se oli hyvä merkki, että palautetta annettiin, ja esim. Tammelta hyvinkin perusteellinen. Olivat luetuttaneet tekstiäni useammalla ammattilaisella joten paneuduttu oli.

Jotain siis puuttui. Ja se "jotain" on itseni löydettävä.

Ripsa kirjoitti...

Valto,

muistan joo, kun panit sen saatekirjelmän siihen. Aina kun jostain tulee pitempi teksti, niin se tarkoittaa että ovat vakavasti harkinneet julkaisemista. En usko että kellekään kustannus OY:lle tulee huipputekstejä solkenaan.

Semmoista ne varmaan saavat paljon, hyvinkoulutettua, hiottua, ajankohtaisista aiheista ja varsinkin sellaisille vähän nuoremmille, vaikka kokemukseni mukaan nuoriso ei kovin paljon lue.

Joo, kirjoita!

Raili kirjoitti...

Sinä löydät sen "jotain"!