torstai 23. kesäkuuta 2011

Isän kirje


12.3.2009 Mäkiperä


Poijat ja Emilii, kirjotan tämän nyt, kun käsi vielä toimii vähän, eli pienissä erissä jaksamisen mukaan. Ajatus minula on kirkas vaikka ruumis koloile syöpyny ja tutajaa kaikki paikat. Laitan nämä paperilappuset äitiny kirjeen lommaan ja sieltä löyättä kun pois on mies männy ja peruja kirjotatta.

Huono olen ollu aina kirjottammaan. En millonkaan mittään henkilökohtasta ole paperile laittanu, en ees sovasta pannu kottiin mittään tulemaan, siksi niin hankaletta minule. Kaikki viralliset paperit elämässä täytin, mutta omat asiat jäivät viimetiristykseksi. Anteeksi pyyvän sitä.


Minä olen yrittäny olla kova mies täältä sisältä. Isän kuolema ja sota siinä auttovat ja sitten vielä äitiny lähtö. 


Silleen se velipoikahi selevis oman sotasa arvista kun kovetti ihtesä. Lääkihti vain viinala liikaa, van kessyynty lopulta siihenkin ja vasta toissa vuonna kuoli. Eli yli yheksänkymmenen niin kun näyttää minulekin käyvän vaikka jo haluisin huokumisen lopettaakin. Meilon äitin suvusta pitkäikäsyys tarttunu. Äitihän eli pikkusta vajjaaksi sata. Isä kuoli jo nuorena, mutta siihen oli syynä se, kun suistu tantereeseen päälensä pärekatolta. Minula oli isänikävä lapsena ja teilä äitin. Elämä puisteloo, sen muistan isän sanomaksi.


Samoja painajaisiako lie näyttänyt velipojalehi viimeseen asti niin ku minulehin? 


Se oli se viimenen tinka Kannaksella jonka viliminpätkiä vielä kahtelen sakenemaan päin sitä mukkaa kun elämisen loppu lähennee. Se oli hirveetä miten niitä pääle tulevia viholisia riittikään. Oltiin montussa pirstaksi ammutussa kuusikossa kun ruskeeta lihhaa vyöry meitä päin niin että kaksinkäsin kaajettiin sitä vuotamaan kuiviin sinne murrokkoon. Alako se monttuhin, missä oltiin, täyttyä ommiin ja vieraehin verellä ja lihaluumurskalla. Siitä montusta yritän usiampi yö nousta kuin suonsilimäkkeestä. Ajattelin monesti elämänpuisteluksissa, että olisi tullu se kranu siihen meijän pesäkkeeseen,  joka viereisen poteron kolome ukkova tuusaksi pammautti. Van ei, ei isompaa haavaa kumpikaan saatu vaikka rautaa oli ilimassa enämpi kun tarpeeksi. Mikä se sitten toisia täälä varjeleekaan, niin tiijä en kun jumaliinkaan sen reissun jäläkeen en ennää uskonu ole.

Työ lapset oletta ollu minule se pehmein paikka elämässä ja siksi niin yritin kaikkeni. En tiijä, onnistuinko, van hyvin oletta maalimassa pärjänny. Ne kaikki teijän lapsetkii niin tomeria, että minä ihan itkuun joskus liikuttusin jos ossaisin kun muistan miten ne polovelle pieninä istahtivat. Nythän ne nehin ovat jo maalimalla ja niilähi on sitten pieniä jo monta. Kun tulisivat kaikki juhliin kun täytän kesällä sen viimesen pyöreen vuoteni. Sata vuotiaaksi en aio, enkä jaksa.


Niin, sitä kait piti yrittää äitistäny jottain sannoo...


Se on vaikeeta. On se...


Ei tule mittään, panen kynän pois ja yritän aamula uuestaan.


13.3.2009


No niin, nyt on parempi. Nukuinnii hyvin viime yönä. Ei näyttäny sovasta painajaista vaan äitistäny nättiä unta. Se oli siinä unessa niinku sillon kesälä neljäseihtemän kun kihlat käytiin Oulusta ostamassa. Sinä samana kesänä kun Olgamarian veli hiippasi sinne Kanataan.


Äitiny sano unessa, että elä Alpo-oskari lähe maalimasta iliman että kerrot jottain meijän lapsille. Sitten se otti minun kasvot kässiisä välliin, suuteli ja puristeli ja halasi niin, että itkuun heräsin. Enkä ole itkenyt sitten lapsena olon ja isänikävän ja nyt on mieli niin pehmyt, että ihan pelottaa. Ikäloppua miestä.


Mutta lapset. Onneksi alotin tämän kirjeen kirjottamisen öylön, jospa se viime hetken kevennyksestä kävisi ja mieli saisi rauhan ennen kun arkunkannet kiinni ruuvataan. 


Äitiny oli siis pakko lähtee, mutta ei sen olisi tarvinnut ihan niin pahaksi tilannetta kuvitella, että jäikin sinne. Tai oikeestaan äitiny ei tienny, tai ymmärtäny kaikkee kun kerkesi kuolla sillon seitenviis syksyllä. 


Äitiny kuoli ikävään. Yksinkertasesti itki ihtesä kuiviin.


Tämän minä ymmärrän tuosta äitiny kirjeestä ja kun kävin siellä Torontossa seitenkuus. Emilliihän olit jo muuttanu Helsinkiin opiskelemmaan ja täytit sillon kakskymmentä, mutta en sinulekaan tullu kertomaan Kanatan matkastani kun en tienny, miten asiat ovat. Ja sitten jäläkeen päin asia vain mielessä vaikeutu, ja oli niin kippiä paikka, etten voinut, en ykskantaan kyennyt sanomaan mittään vaikka utelittahin.


Läksin sille reissule vaivihkaa kun olin tienny jo sillon talvella välikäsien kautta äitiny kohtalosta. Pojat varmaan muistatta siitä, että olin sen ainuvan kerran poissa kun se oli se Kettusen likka kotinhoitajana ja mummovanahuskin vielä vellejä kykeni keittelemään?


Minut vietiin siellä Kanatassa paikalliseen suomalaisyhistykseen jossa selevittivät minule tilanteen. Äitiny ruumista ei voinu ylös kaivaa eikä Suomeen tuua, kun se oli väärin henkilötotistuksin sielä. Jostain suurlähetystöstä kävivät ne suomiyhistyksen henkilöt kauttarantain sitä selevittämässä, minä kun en kieliäkään osannu enkä muutakaan asiankäytäntöö. 


Ei minule siellä kaikki selevinny. Enkä jaksa kaikkea selittääkään ennää, mutta monimutkasta mulukkausta se olis ollu se äitiny Suomeen tuonti, ja kallista. Elävänä olis se kuitenkin saanu jo seuraavana vuonna tulla eikä sitä olis ennää kukkaan hättyytelly. Jonkun sakon olis saanu väärien asiakirjojen käytöstä, mutta olisi se ollu pieni hinta siitä, että äitiny olis kotiin saatu. Ei se mihinkään semmoseen ollut ite syylistyny josta ikäsä karussa olis pitänyt olla. Sen veli kyllä, mutta se seleviää tuosta äitiny kirjeestä vaikka keskenhän sen selevitys näkkyy jääneen kun se on sairastunut. Mutta tepä oletta nokkelia lapsia niin ajatteletta asialle semmosen lopun kun sielujanne miellyttää. Niin minähin tein.


Sielä se äitiny leppää vinoristin alla Toronton suomalaisten hautausmaala. Tai en tiijä hautapaikan säilyttämisestä sielä. Sovittiin kyllä sillosten ihmisten kansa, että koettavat pittää sen kunnosa, mutta asiat ovat voineet muuttua. Voisitta yrittää tutkia ja laittaa siihen haualle oikeat henkilötiejot ja semmoset. Teillehän kaikille on maalima avoin ja ossaatte kieliä ja asioita hoiella missä tahasa. Nuista papereista, joita äitiny kirjeen vieressä piirongissa on, löytyy tarkat paikat ja sen pienen kylän, tai kaupunkinosako se oli, nimi siinä Toronton laialla, josta hauta löytyy. Ne on osin enlanninkielelä, mutta sitähän te kaikki ossaatte.


Ja kun minähin maalimaa olen seurannu, niin ovathan nuo luita kotimaan multiin tuoneet kaukaakin, vanahojakin. Tuolta ovat kaivelleet tuntolevyjä Kannaksen kaonneistakin. Muutamat tunsinkin jotka Lappeenrantaan tässä hautasivat uuestaan. Taisivat olla siihen viereiseen poteroon jauhautuneet sotatoveritkin jossakin välissä siunattavana. 


Mutta ei se äitiny muisto minule ennää mittään ehi merkitä, itellenne vain. Nyt tämä viimesin uni puhisti mielen ja minun on nyt ihan hyvä olla. Elikä olen nyt muistelut muistellu ja nyt tiiättä etes vähän, että miten paljo oletta äitilleny merkinny. Ja minulehin tänne loppuun asti. Pitäkee omistanuhin huolta. Ja tästä pikkutilasta, talosta ja nuista ulukorakennuksista niin saatte maalimanpuisteluksista tulla tänne välilä huokasemmaan.


Isäny

8 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Valto,

hienoa on kieli. Nyt alkaa tulla niin oikeankuuloista murresta, että jouduin monta kertaa pysähtymään maistelemaan sanoja.

Siinä on perinnönjakokirjeen alkua. Ja siitä voi sitten jatkaa niin että joku jälkikasvusta menee Kanadaan katsomaan että mitä ihmettä oikein tapahtui.

Mutta tästä isän kirjeestä tulee hyvä olo, koska vanha mies ei ole koskaan kirjoittanut mutta nyt tekee kaikkensa sen eteen. Hieno lisä edelliseen.

Enkä ole edes ihan varma siitä, miten tiiviisti tämä liittyy edellisiin, eikä tarvitsekaan, ei kai jokaista halkeamaa tarvitse peittää lukijoita varten. Lukijat saavat itse tehdä töitä lukemisensa eteen.

Kiitos juhannuslukemisesta, Valto!

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa, isän kirje nimenomaan liittyy alkuperäiseen tarinaanikin.

Meinasin vain jättää sen tästä välistä pois kun en ollut varma itsestäni juuri tuon murreasun suhteen; moneen kertaan mulukkasin tekstiä ennen kuin se asettui omasta mielestäni siedettävälle tasolle.

Ilahduin siis kovin, kun sanot, että se "maistuukin" oikealle.

Nyt ajattelen, että olisi sääli ollut jättääkin niin merkittävän elämäntyön tehneen vanhan miehen kertomus pois vain siksi, etten olisi kehdannut tuota "mulukkaustyötä" tehdä.

Kannatti valvoa siis, vaikka aloitinkin Olgamarian kirjeen loppupuolen kimpussa ja ajattelin lopettaa tämän tarinan kertomuksen siihen.

Kävin toki eilenillalla Napiksen keskiviikkohumpalla ennen kuin aloitin työt. Jaksaa kaikenlaista paremmin kun liikehtii musiikin tahtiin välillä.

Tänään on sitten kestitty Gaiuksen vieraita joita tuli juuri lisää sisään.

Riku Riemu kirjoitti...

Murteiden asiantuntija en ole missään määrin, mutta varmasti se on oikeaa kun niin sanottiin. Minusta se on aika hauskan tuntuista, mukavaa lukea.

Luin nämä kirjoitukset nyt kaikki yhdessä.

Huomautukset siitä, ettei tuollaista olisi voinut tapahtua sodan jälkeisen kommunistisen valpon aikana, ovat minusta turhia, koska asiat pyrkivät olemaan monimutkaisia. Kuka sen tietää mikä valpon tai moskovan mielestä milloinkin oli asian petturuutta, muistelisin ettei vielä silloin huseerannut Stalinkaan hirveän tarkalla sihdillä tuhottavia valinnut, tai sitten niitä fasisteja vain oli n-liitossa ihmeellisen paljon.

Historia ei minulle kuitenkaan näissä ollut päällimmäinen, vaan vahva kerronta, paneutuminen pienten ihmisten kohtaloihin silloin, kun isot asiat ajavat ylitse. Niinkuin tavallisessa arjessa ei olisi ollut tarpeeksi.

Ripsa kirjoitti...

Riku,
tuo oli hyvä ajatus, lukea kaikki tarinat peräjälkeen. Valton osasista rakentama kokonaisuus saattaisi ruveta selviämään.

Täytyy tehdä sama. Vaikka: hyvää tekee lukijalle joutua miettimään. Että mitä enemmän pitää miettiä, sen paremmaksi lukijan mieli tulee, siis avartuu. Sitä varten kirjallisuus on olemassa.

Raili kirjoitti...

"Se oli se viimenen tinka Kannaksella jonka viliminpätkiä vielä kahtelen sakenemaan päin sitä mukkaa kun elämisen loppu lähennee." Voiko tuota asiaa hienommin ilmaista.

Minun mielestäni isän kirje kuuluu ehdottomasti mukaan tarinaan. Kylmät väreet kulki ihollani kirjettä lukiessa. Näen aina sieluni silmillä kuin elokuvana nämä tarinat. Kerronta on niin elävää ja kuvaavaa että kuvittelee ihan voivansa tuntea kertojaminän mielentilat. Suurella mielenkiinnolla odottelen jatkoa tarinaan.

Valto-Ensio kirjoitti...

Riku, Ripsa, Raili; mitenkäs sattuukaan kolme kovaa ärrää peräkkäin kun tekee mieli päästellä ärräpäitä koska kirjoitusohjelmat, muuallakin kuin bloggerissa, eivät pelitä...

T ä m ä o n t o d e l l a h i d a s t a k u n k u r s o r i e i p y s y a l u s t a l l a !

Ripsa kirjoitti...

Jos kiroilisin julkisesti sanoisin että perrrkele. Jouduin käyttämään tuota sanaa kun opetin poijalle ärrää josta oli tullut pehmeä englantilainen epä-ärrä isän vaikutuksen vuoksi. Mutta vielä parempi sana oli Drrracula.

Onko sun koneessa vai ohjelmassa vika?

Raili kirjoitti...

Mitäs me ärräpäät, Riku oikein tuplana. Hienoa kuulua tähän joukkoon. Toivottavasti meitä sadattelemalla saat kursorin ruotuun.