torstai 14. heinäkuuta 2011

Lapset rakkaat 2

(Valokuva Maanmittaushallituksen toimittamasta Suomen kartta-kirjasta vuodelta 1920) 

Lapseni rakkaat, täällä avaran taivaan Torontossa on kesä jo pitkällä, mutta kuinka kaipaankaan pohjattomasti pikku niityillemme ja rantapajukoihin, vastaniitetyn heinän tuoksuun ja latoihin kanssanne telmimään.

Kanadan talvet eivät milloinkaan ole lähellekään niin ankaria kuin joskus siellä Suomessa. Vain yhtenä talvena täällä oloni aikana on lunta tullut muutama kymmenen senttiä ja pakkasta oli pahimmillaankin korkeintaan viisitoista astetta.

Keväisin olen oppinut jo vähän odottamaan tulppaanipuiden kukinnan alkamista. Vanhimmat puut ovat valtavankokoisia ja niiden keltaiset kukinnot ovat huhti-toukokuun vaihteessa täydessä loistossaan. Nyt kukinta on jo ohitse ja niiden hedelmistöt alkavat kehiä vähitellen siemenaiheille. Kevättalvella ne sitten leijailevat puista alas kuin siellä Suomessa oravien irrottelemat männyn käpyjen siemenet.

Tulppaanipuiden siemenet ovat vain paljon suurempisiipisiä, painavampia. Joskus ne ovat  tummanruskeita, joskus mustia kärjeltään. Toisinaan kevätahavan tuivertaessa ne kerääntyvät paksuiksi matoiksi kovahankisen lumen päälle, pyörrältävät rakennusten nurkkiin ja maaston taitteisiin läjiksi. Ensimmäisenä talvena täällä säikähdin kerran ulos lähtiessäni, kun luulin, että valtava parvi sudenkorentojen raatoja on oveni eteen kerääntynyt, ja että miten ne sillä tavalla, keskellä talvea…

Niin, siis silloin viisi vuotta sitten siellä kotona, otin laukkuuni mitä luulin matkalla tarvitsevani ja lähdin. Matkustin junalla Helsinkiin jossa asetuin lähelle rautatieasemaa olevaan matkustajakotiin. Samaan Kaisaniemenkadulla olevaan kivitaloon, jossa oltiin oltu pari kertaa isänne kanssa majoittuneena Helsingin reissuilla. Siellä jo sydänalaani painoi, että niinkö vain oman itseni tulevaisuutta pelkään, että karkuun lähden ja jätän teidät, ainoat joidenka vuoksi muut äidit maailmassa menevät vaikka teloitettavaksi.

Mutta kun en tiennyt, mitä rangaistuksia minulle olisi tulossa. Pelkäsin kuritushuonetuomiota, elinikäistä vankilaa niin kuin veljelle oli tiedossa.  Sittenhän se veli kuolikin sinne selliinsä kun olisi ollut viimeisen istunnon aika käsillä. Pelkäsin sitäkin, että tuomiostani aiheutuu koko perheelle pahaa siellä pienellä paikkakunnalla jossa asuttiin. En tiennyt, enkä tiedä vieläkään tätä kirjoittaessani, nyt, vuonna 1973, että mitä nöyryytyksiä kaikilla olisi ollut edessä.

Me oltiin veljen kanssa aikuisia orpoja. Isä meni ennen sotia munuaistautiin ja äiti kuoli evakkoreissulla verenmyrkytykseen. Veli sentään selvisi sodasta muutamilla raapaisuilla vaikka kaikki pahat paikat kolusikin Lapin sotaa myöten.

Kun sota loppui 1944 syksyllä olin minä juuri täyttänyt 21 vuotta. Juotiin korvikekahvit täysi-ikäisyyteni kunniaksi kun veli tuli käymään Oulaisissa jonne olin yksinäisenä evakkona ajautunut. Päivän se makoili evakkopaikkani savusaunassa ennen kuin lähti ajamaan osastonsa johdossa saksalaisia maasta pois. Valmistauduin siihen, ettei hän nyt enää voi hengissä selvitä kun jo yhden suunnan tappeluissa varjelus mukana kulki. Prenikoitaan se jätti repustaan minulle säilöön, vaikka ei se niistä ylpeä osannut silloin olla, niin kuin ei niistä  kaulustaitteensa miekankuvistakaan. Sanoi, että tappamisenkyvyistään jos ylpeäksi tulee niin silloin on mies mennyttä.

Kun hän sieltä pohjoisen reissultaankin ehjänä palasi, alettiin täytellä papereita ja kaavakkeita asutuslain mukaisen maatilan saamiseksi.

Meille tarjottiin kylmää tilaa Oulaisten kirkonkylän liepeiltä, mutta kun mentiin katsomaan, se oli aivan rämesuota pienen joen rannalla. Veli sanoi, ettei hän sitä hyväksy ja laittoi valituskirjeen viranomaisille.

Ne tarjosivat toista metsätilaa vähän kauempaa kirkonkylästä. Se oli jo aivan toisenlainen, lievässä etelän puolen myötäleessä sijaitseva, kuusikkoinen, parinkymmenen hehtaarin kokoinen maapala, jonka kauimmainen raja päättyi pieneen järveen. Ihastuimme siihen kerralla ja tartuttiin toimeen.

Sitten tapasin isänne. Hän tuli talkooporukan mukana kaatamaan puita kaskeamisemme tieltä ja tutustuttiin niiden monien viikkojen aikana toisiimme.

Sillä kertaa siitä ei sen enempää tullut kun isänne lähti perustamaan omaa tilaa emätilasta lohkomalleen maatilalle, sille, jossa te sitten synnyitte ja elätte nytkin. Mutta kuva jäi, kuten isänne viimeisenä työpäivänään lohkaisi puristaessaan minua vyötäisiltä. Tiesinhän minä sydämessäni jo silloin, ettei se siihen jää, mutta siihen aikaan kaikki työ, mitä tehtiin, tuntui kaikkea muuta tärkeämmältä. Sekä niiden vuosien unohtaminen, jotka sota kaikilta nuorilta tuhosi.

Minä olisin halunnut lähteä jatkamaan koulutustani. Olin kirjoittanut juuri ennen sodan puhkeamista Sortavalasta muuttomme jälkeen ylioppilaaksi Viipurissa ja aikomukseni oli hakeutua siellä opettajaseminaariin, mutta se sota ja pakoon juoksemiset lopettivat sellaisista haaveilut. Puhuin veljellekin opiskeluaikomuksistani, mutta se vain sanoi, että annas pari vuotta olla, kun ovat nämä pellonraivuutkin kesken.

Silloin elettiin siis vuosia 1945-46. Kevään ja kesän mittaan veli alkoi hävitä yöllisille reissuille. Luulin jo, että sillä on joku nainen katsottuna ja että kohta se akottuu ja minä pääsen lähtemään opintielleni, mutta kun utelin, se vain hymähteli ja katseli alta kulmain sanomatta halaistua sanaa menojensa syistä.

Juhannusviikolla oltiin nostelemassa juurakkohakoja kasoihin kun pellonpäähän ilmestyi kaksi sarkapukuista miestä. Ne hoihkaisivat veljelleni ja tämä kiiruhti niiden luokse juoksujalkaa. Hetken neuvoteltuaan, veli huusi minulle, että menisin laittamaan korvikepannun tulelle, tai jos on jäänyt oikeaa kahvia niin keitä sitä.

Menin pieneen pirttiin, joka oli salvottu ensihätään edellistalven kiireissä mäentörmälle ja kun olin saanut kahvit keitetyksi, veli tuli vieraineen tupaan.

Miehet eivät esitelleet itseään vaikka kohteliaasti sanoivatkin hyvät päivänsä. Jotain salaperäisen arvokasta heidän käytöksestään vaistosin vaikka vaatetus olikin aivan tavallisen työmiehen.

Pian veli sanoikin, että Olgamaria, me tarvittaisiin sinunkin apuasi eräässä hommassa joka ei päivänvaloa kestä, alatko?

Sanoin, etten mihinkään rikolliseen kyllä rupea.

Onhan se jossakin sovittujen asioitten vastaista, juu, mutta muuta mahdollisuutta Suomella ei tässä tilanteessa ole.

Suomella?, muistan kysyneeni.

Nii´in, itsenäisellä Suomen valtiolla.

Ne vieraatkin siinä nyökyttelivät totisina veljeni sanoille.

Sitten se ladon oven kokoinen vieras alkoi puhua täsmällisesti kuin eräs maantiedon opettaja Viipurissa jonka me oppilaat tiesimme reservinupseeriksi ja joka sitten kaatuikin heti talvisodan alettua. Kun iso mies lopetti, minulle oli käynyt täysin selväksi, mihin veljeni yölliset, kuukausia kestäneet reissut perustuivat ja mikä niiden yhteiskunnallinen ja sotilaallinen tarkoitus oli. Mutta myös se, kuinka vaarallista toimintaa se osallistujille oli.

Asekätkentä, se se oli niiden asia, ja että tarvitsevat kätevien käsien apua myös sissimuonien pakkaamisessa ja piilottamisessa.

Sitten se sanoi, että mieti huomiseen ja jos suostut, niin tule huomenillalla veljesi mukana, hän tietää paikan minne seuraava lasti saapuu.

Kun vieraat olivat lähteneet huokaisin raskaasti, että veli hyvä, mihin sinä meitä nyt olet viemässä. Että eikö me olla jo tarpeeksi kaikenlaista koettu ja että eivätkö ne sotaleikit nyt jo saisi olla.

Mutta veli vain alkoi tyynesti kerrata samoja asioita kuin se vieras ja vähitellen se sai minutkin vähän innostumaan asiasta. Kävi sekin selväksi, että hän oli eniten vastuussa alueensa asekätkennästä, miehistön värväyksistä, ja jonkinlaista koulutustakin kai ne suunnittelivat mahdollisen sissisodan varalta.

Mutta tätä on niin raskasta kirjoittaa. Koko ajan tuntuu kuolema olevan oveni takana.

Ikävä, sitä vain tämä on. Jo sodan aikaan näin, kun joku kotiseudultaan riistetty riutui ikävässään kuoliaaksi. Väsyttää valtavasti, ei maita ruoka, vettä ja mehuja vain juon, joskus syön jonkun leipäpalasen, kananmunan tai herneitä keitän. Laihtunut olen nyt niin, että painan hädintuskin neljäkymmentäviisi kiloa.

Yritän tässä taas joku päivä jatkaa tätä testamentiksi aikomaani. Ehkä jaksan loppuun sen tehdä, en ole varma. Mutta haluan, lapseni rakkaat, teidän tietävän.

(Jatkuu)

53 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

No, minä olin ajatellut asekätkijöitä. Mutta sitten toinen ajatus tökkäsi päähän: entä jos ajat ovat vertauskuvallisia.

Tämä on oikeasti, todella, todella vaikea asia.

Valto, mahdoitko nähdä äskeisen Irlannin vapautuseepoksen, hyvin realistisen, miltei kuin Edwin Lainetta alusta loppuun, mutta uudella elokuvatekniikalla ja kerronnalla.

Puolivälissä ajattelin että eikö tämä tappaminen lopu koskaan.

En tiedä asekätkennästä mitään, enkä tunne yhtään perhettä joka olisi jäänyt siitä kiinni. Tunnen useita, joista liikkui juttuja. Mutta jutut ovat juttuja.

En tiedä. Toinen ajatukseni oli joskus ajat sitten, että en tajua miksi Stalin ei miehittänyt Suomea. Se vastaus on sentään yksinkertainen: Neuvostoliitto oli hajalla eikä tulevaisuudesta Englannin ja muun läntisen maailman kanssa ollut mitään takeita.

No, maailmanpolitiikkaa ihan vain yhden kappaleen verran. Siitä on sentään kirjoitettu historiankirjoja enemmän kuin mistään.

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa, hetken katsoin sitä Irlantilaista murhaamista, mutta sattui sellainen pätkä juuri siihen, jossa ampuivat läjään porukkaa, niin poistuin tv:n ääreltä.

Asekätkentään liittyvät jutut ovat minunkin mielestä vaikeita kirjoituksen aiheena. Ei tästä, yksistään Suomessa tapahtuneesta aekätkennästä järin paljon ole kirjoitettu ja suurin osa osallisista on kai jo rehabilitoitu, joten silläkin tavalla aihe kai voidaan haudata uusista historiankirjoituksista pois.

Mutta eihän moinen varustautuminen liene maailmassa mikään kummajaisjuttu kuitenkaan. Tavat vain ovat moninaiset ja kunkin aikakauden muovaamia. Politiikka ja kansainvälinen asema kai Suomesta teki siinä vähän erikoisen.

Joku harva dokumentintekijä aina silloin tällöin aiheen pintaan nostaa.

Yksittäiskohtalot ovat kuitenkin kiinnostavia. Minulla 95% tarinasta on fiktiota; henkilöt, miljöö, mutta se on vain oma arvioni. Tarina on kuitenkin kerrottava ja koskaanhan ei voi lopullisesti tietää, kuinka lähelle sitä lopputuloksessaan osuu. Poikkeuksellinen se kuitenkin lienee.

Harmittaa vain oma vajavaisuus.

Ripsa kirjoitti...

Toinen yritys. Bloggeri ei tänään oikein toimi:
Hmm. Valto, jos kokisit olevasi vajavainen ja tyytyväinen siihen, niin sitten olisin todella huolissani!

Se irlantilainen eepos voitti Cannes'n juhlilla joitain palkintoja. Mutta leffa oli venytetty aivan liian pitkäksi. Kävin jaloittelemassa välillä ja aina se huuto telkkarissa vain jatkui.

Ajattelin Irlantia myös siksi, että moni irlantilainen pitää oman maansa tilannetta samanlaisena kuin Suomen - siis suurvalta naapurina eikä omalla maalla mitään oikeuksia. Meillä oli se suurvalta Ruotsi, joka onneksi menetti sen asemansa. Asennevammoja siellä kyllä oli vielä ainakin 1960-luvulla, jolloin olin siellä ansaitsemassa opiskelurahoja.

Olen keskustellut suurvalta Neuvostoliitosta myös, samaten irlantilaisten kanssa. Isäni, joka oli periaatteellinen oikeistolainen ja humanisti, oli kauhuissaan kun juttuja asekätkennästä alkoi tulla.

Olet oikeassa, semmoista tapahtuu paljon. Mutta Suomi joutui hävityn sodan jälkeen siihen alisteiseen asemaan josta ollaan vasta pääsemässä eroon.

Suomen historiaa pitäisi lukea silläkin tavalla, että entä jos Suomen herrat olisivat tajunneet mitä ovat tekemässä niin olisiko Karjala jäänyt ja ihmiset säilyttäneet kotinsa? Ainakin minä olen puolen elämääni kuullut evakkoväestä ja puhunut heidän kanssaan, samanikäisten lasten ja myös outoa murretta puhuvien aikuisten kanssa.

Täällä rannikolla on ollut skismoja, koska suomenruotsalaiset pitäjät eivät tahtoneet ottaa karjalaisia vastaan. Maksoivat isompia veroja siitä hyvästä. Mutta meillä maakunnassa evakoita oli paljon.

Sulla on tämän eepoksen kanssa julmettu työ edessä. Yritäpäs jos pääsisit yhteyteen Kanadan suomalaisten kanssa siirtolaisinstituutin kautta! Osaavat kuulemma Kanadassa paremmin suomea kuin Yhdysvaltain puolella. Siis ne Suomen siirtolaiset.

Riku Riemu kirjoitti...

Ei kai niistä aseista kuitenkaan paljastunut kuin pieni osa. Ymmärrettävänä kätkentää pidän.

Monissa talossa on hiki noussut otsaan ja unettomia öitä vietetty, kun on pohdittu miten pääsee eroon vintin tai ladon ammuksista, joiden räjähdysherkkyys iän myötä senkun lisääntyy. Puolustusvoimat niitä perkaa ahkerasti joista ja järvistä.

Hiljattain esillä oli, ettei Suomessa ole toimivaa aserekisteriä. Vahingossa on jäänyt pohtimatta vaihtelevan tasoisten poliisilaitosten pahvikortistojen siirtäminen yhtenäiseen digitaaliseen tietokantaan.

Tapsa kirjoitti...

Ripsa: "Suomen historiaa pitäisi lukea silläkin tavalla, että entä jos Suomen herrat olisivat tajunneet mitä ovat tekemässä niin olisiko Karjala jäänyt ja ihmiset säilyttäneet kotinsa?"

Avaisitko tätä hieman, Ripsa?

Tajunneet mitä ovat tekemässä... siis mitä he olivat tekemässä?

Riku Riemu kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Riku Riemu kirjoitti...

(Yhden tavun puuttumisen vuoksi tätä korjasin.)

Äitini on joskus tuskissaan puhunut siitä, kun viisivuotias veljensä kuoli asuuntoon pakkoasutetun karjalalaisen perheen keuhkotautiin.

Mistä se minusta kertoo? - Siitä, että sellaista tämä elämä on.

Ripsa kirjoitti...

Ja taas uusi yritys kommentoida!

apsa,

en osaa avata, en tiedä mitä avaaminen tarkoittaa! Tätä on minulta viimeksi kysynyt, siis selitystä, yksi amerikkalainen ystävä, joka kirjoitti yhteiskunnallis-sosiologista opusta rotusuhteista. Siellä opetetaan etenkin Suomen jatkosota aivan eri tavalla kuin meillä on koulussa opetettu.

Siis en osaa vastata.

Mutta muistan isäni, joka oli historianopettaja, puhuneen siitä, että jo kauan sitten 30-luvulla olisi pitänyt voittaa vastukset ja perustaa pohjoismainen puolustusliitto.

Tiedän joo, että Suomella ei ollut muuta mahdollisuutta kuin päästää ne Lapinpolttajat tänne.Kriisi päästettiin akuutiksi. Ongelma oli siinäkin, että kaikki taisivat havitella Petsamon nikkeliä. Ruotsi ei tainnut piitata, lähetti rautamalmia Saksalle. Aiheesta puhuu puolidokumentaarissa maalaisromaaneissaan Wilhelm Moberg. Siis kyläläiset tiesivät miksi rautatiet ja koko kylä tärisevät. Malmi painoi paljon.

Tällaisia perusteita olen kuullut. Ynnä tietysti Hitlerin luonnehdinnasta Suomesta (Täivaltio pohjoisessa) ja Stalinin käsityksestä että maa otetaan parissa viikossa (siis Talvisodassa, Ribbentrop-sopimuksen aikaan).

Asekätkentää oli kyllä minunkin käsitykseni mukaan paljon.

Ja Riku, karjalaisten kohtalo oli kertakaikkisesti tuurista kiinni. Heitä muuten on Tuurissakin aika paljon.

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa, onko Suomi pääsemässä eroon "alisteisesta" osastaan? Ehkä Neuv...Venäjän suhteen, mutta nyt joudumme kuuntelemaan toiselta suunnalta tulevia kehotuksia.

Itsenäisyyden kuvitelmille jäi hyvin lyhyet jäljet, jos jälkiä lainkaan.

Mutta ei se minua haittaa. Rajat maailmasta pois niin ei niiden takia ainakaan tarvitsisi tapella.

Jos Suomen herrat olisivat tajunneet.., Tapsan lailla jäin minäkin tätä miettimään, mutta niinhän kansan syvät rivit sotien jälkeen (jo sotien aikaankin) puhuivat Karjalan mäntyyn päänsä lyömisestä.

Mietin siis, jos ne "herrat" olisivatkin tajunneet, niin mitä ne olisivat voineet tehdä kun kuitenkin sodan aloituslaukaukset kajahtivat naapurin puolelta?

Olisiko pitänyt ruveta liennytyspolitiikka (Stalinin saunottaminen) aloittaa heti kansalaissotamme jälkeen? Mutta kun Kekkonen oli vielä untuvikko eikä muita kaljupäitä ollut näköpiirissä (Stalin kyllä näytti siltä, ettei se ikänään olisi saunan kynnystä ylittänyt?).

Sodan ropinat on kuitenkin pidetty eikä jossitteluhistorialla mitään tehtäne. Se kun ei taida enää auttaa edes tulevaisuusskenaarioita luotaessa; niin on maailma erilainen.

Puolustushallinon tutkijat ovat kuitenkin tehneet muutamien kymmenien vuosien päähän ulottuvia tulevaisuusvisioita ja niiden mukaan Venäjä olisi sitten jälleen sotilaallisesti niin tukevasti jaloillaan, että kaikki ympärysvaltiot, koko maailma, saa olla varppeillaan sen suhteen. Suomellahan siinä tilanteessa muutamine Hornetinhörryköineen ei ole mitään sijaa edes puolustuksellisessa mielessä.

Naapurinkarhulla vain vähän tassu heilahtaa ja siinä se. Ei ne anna uuden talvisodan nolata enää itseään.

Valto-Ensio kirjoitti...

Riku, siellä ne asekätköt kusiaispesissä ovat suurin osa ruostumassa edelleen. Lieköhän yhtään kranaattia tömähtänyt itse pesien haltijoiden silmille jossakin korven kätköissä kun hapot ovat sokan hiutikuluttaneet loppuun?

Olisi siinä muurahaisen munia kitaansa lappavalla kontioisella kakka perskarvoja tuhrannut kun yht´äkkinen pamaus kusiaisten ruikkimisen sijaan olisikin silimille syössyt....

Synnyinpitäjässäni Rautavaaralla ei tainnut evakkoja juuri olla. Sen puolen sukunimisiä ainakin abellit, mutta ne ovat saapuneet paikalle jo paljon aiemmin. Kuten myös äitini isän suku, tuoviset, Laatokan Karjalasta.

Sitten Siilinjärvellä oli evakkoja paljonkin. Hiltuset, Miskalat, Butilkinit... Vaistosi oikein, ettei valtaväestön ja karjalasta tulleiden välit kaikistellen kunnossa olleet. Kyräilyä ja kaunaa, pahoja puheita...

Yksi Miskalan vanha ukko oli kiukkuinen mies. Kakarat ainakin pelkäsivät, mutta Hiltusen Ville esimerkiksi oli vallan hauska, lihava, vähän kierossa silimin lohnauttelija joka tuli hyvin toimeen isäni kanssa. Varsinkin jos kossupullo jostain pompan kätköistä löytyi...

Mutta elämä on tosiaan..., siis elämää. Kaikkine höskineen.

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa, Tapsa. Vaihtoehtoja varmasti maailmaan mahtuu. Niitä olisi kiperissäkin paikoissa tarjolla, mutta kun sen hetkiset päättäjät, ja resurssit, tai jumalaton kiire estävät vaihtoehtojen punnitsemisen.

Sitten jälkeen päin vain jossitellaan ja kirjoitetaan tulkintoja tapahtuneista eikä valmista näytä koskaan tulevan.

Mutta sellaistahan psykoterapia tahtoo olla; aikaa menee selällään maatessa makasipa potilaana yksityinen ihminen tai kokonainen valtio.

Suomineidolla tämä tosin käy kätevästi toisin kuin vaikkapa Svea-mamman möhkäleellä. Saatika että Norjan tapaisella, rannikolle haulikolla ruilaistulla maalla.

Mitä muuten Norja tai Ruotsi muistuttavat kun niiden muotoa kartalta katsoo?

Anonyymi kirjoitti...

valton kirjoitus herätti kaksi asekätkentämuistoa omasta takaa: vaarini asui kruununhaassa, pitkänsillan porvaripuolella. elettiin asekätkennän aikoja. vaari ja hänen sotakaverinsa olivat piilottaneet vintille aseita.

täti ja mummi miettimään, miten selviytyä tilanteesta. vaari itse istui kai pitkää iltaa kämpissä tai punaisessa myllyssä. äidin kertoman mukaan mummi sen keksi ja myös toteutti.

yön pimeydessä hän hiippaili sillalle kantaen raskasta myttyä. loiskahdus, ja sinne katosivat raskauttavat todistuskappaleet.

myös 9-vuotias veljeni on syyllistynyt asekätkentään. vaarin tarinan kuultuaan hän rupesi valmistamaan jousipyssyjä, jäterimasta tehtyjä miekkoja, vanerista lehtisattuja bumerangeja. hän teki tulitikun raapaisupäästä ponneainetta tussareihin ja valmisti kärpäsruutia saniaisen siitepölystä. lopuksi hän vaihtoi kolme purukumipakkausta käytettyyn nallipyssyyn. näitä kaikkia raskauttavia aseita hän piilotteli huoneessaan patjan alla.

Ripsa kirjoitti...

Jep. Jossittelu ei ole kovin hyvää keskustelua tietenkään.

Tuo alku johtui siis keskusteluista, joita minulla on ollut irlantilaisten kanssa. Eivät ne mitään poliittista väkeä olleet, taiteilijoita, mutta irlantilaisille kävi niin hassusti, että iirin kieli melkein hävisi.

Siinä mielessä meille kävi paremmin.

Norja ja Ruotsi ovat kumpikin rikkaita maita Suomeen verrattuna. Ruotsissa asuneena jäi sellainen ikuinen fiilis, että suomalaisena en kerta kaikkiaan ole yhtään mitään enkä tule ikinä olemaan. Joillekin kävi parempi tuuri ja saattoivat tavata oikeudenmukaisempia ruotsalaisia.

Mutta Valto, olet tietysti oikeassa viime sotien suhteen. Ja senkin, että nyt ei olisi mikään ongelma Venäjälle nielaista Suomi. Yritin vain sanoa, miten eri tavalla asiasta ajatellaan II maailmansodan liittoutuneiden historiankirjoissa: Suomi niiden mukaan liittoutui Se Yhden ja Ainoan Pahan, eli Saksan kanssa.

Irlanti muuten onnistui pysyttelemään viime sodista erossa.

Kyllä minäkin asekätkennän syyt tajuan, mutta isän kanssa olen samaa mieltä siitä, että se oli oikeasti, todella vaarallinen tilanne.

Tapsa kirjoitti...

Stalin on hyvinkin voinut käydä saunassa, sillä kävihän hän Tampereella 1905. Siihen aikaan Suomi kuului Venäjään, kuten tiedätte.

Ongelman ydin onkin siinä, että Suomi pääsi livahtamaan vallankumouksen pyörteissä itsenäiseksi, monen muun vasallimaan tavoin, ja venäläisten mielestä se erehdys oli korjattava. Muiden karanneiden suhteen se onnistuikin, mutta itsepäinen Suomi tappeli vastaan niin kovasti ja kierosti, että pysyi vapaana.

Vuonna 1939 erosta oli kulunut vain vaivaiset 20 vuotta, joten se oli edelleen venäläisestä näkökulmasta katsottuna tilapäinen. Siksi Suomen herrojen neuvotteluasemat eivät olleet kovin kaksiset.

Suomi yritti kyllä epätoivoisesti tehdä pohjoismaista puolustus- ja jopa valtioliittoa, mutta Ruotsia ei kiinnostanut, koska isot länsimaat ja Venäjä vastustivat sitä. Jos Suomi olisi saanut turvatakuut länsimailta, historia olisi mennyt toisin. (Ei välttämättä paremmin meidän kannaltamme.)

Mutta emme saaneet ja tässä ollaan.

Uskon, että USAssa jatkosodasta puhutaan toiseen sävyyn kuin meillä. Peittelevät jälkiään. Tuskin jenkit ylpeilevät sillä, että he aseistivat, ruokkivat ja tukivat kaikin voimin maailmanhistorian pahinta hirmuvaltaa, kun se yritti ryöstää, raiskata ja tappaa pienen demokraattisen naapurimaansa?

Sodan jälkeen länsimaat kyllä kehtasivat ivata, että pieni häväisty Suomi-neito mielistelee raiskaajaansa. Kutsuvat sitä suomettumiseksi.

Suurvalloilla ei ole moraalia eikä häpyä. Se oppi on pienen maan kannattaa painaa visusti kalloonsa.

Paasikivi sen tiesi. Kekkonen unohti joskus.

Tapsa kirjoitti...

Mitä tulee asekätkentään, niin sehän paljastui jo 1945. Oikeudenkäynnit jatkuivat vuoteen 1950 ja lähes puolitoista tuhatta ihmistä tuomittiin erilaisiin rangaistuksiin.

Asekätkentä oli toki tulella leikkimistä heti sodan jälkeen, mutta NL:n miehitysuhka oli todellinen ja siksi vastuullisten piirien oli siihen varauduttava. Olojen vakiinnuttua asekätkijöistä alettiin yleisestikin puhua sankareina - puolustusministerinä ollessaan Elisabeth Rehn antoi heille julkisen tunnustuksen.

Siksi oletusta, että vielä 1968 joku olisi pidätetty ja hakattu kuoliaaksi Supon sellissä asekätkennän takia, on mahdotonta ottaa vakavasti.

(Ellei sitten uhri ole se ketku, joka asekätkennän raukkamaisesti paljasti.)

Ripsa kirjoitti...

Ei kai ketään asekätkennän takia oltu hakattu? Pitää lukea nuo edelliset postaukset, mutta en usko että siitä oli kyse.

Mutta kyllä minä nuorena sellaista olen kuullut että poliisit hakkasivat noin summittaisesti poliisivankilaan otettuja ihmisiä. Mikä nyt on sattunut olla fiilis. Samaa olen kuullut vanginvartijoista.

Joku kertoja näytti mustaasilmää. Olisi se tietysti muustakin voinut tulla. Mutta en minä nykyisinkään muista, että olisi lehdissä kovin tarkasti kerrottu mihin putkassa olijat kuolivat. Niitä kuolee ihmisiä koko ajan.

Tapsa kirjoitti...

Minusta se tarina meni nimenomaan niin, että kun veli palasi pakomatkaltaan Suomeen 1968, niin hänet otettiin niistä vanhoista synneistä kiinni, ja hän sitten lähinnä telepaattisesti kehotti siskoakin pakenemaan, ettei siskolle käy yhtä kehnosti. Ja tämähän pakeni, Kanadaan.

Kritisoin silloin tuoreeltaan, että ei helvetissä Suomessa sodan jälkeen vasemmistolaisia vainottu, päinvastoin, sillä Valpohan oli kommarien hallussa, ja ainakaan enää 1968 ei sodanaikaisesta yhteistoiminnasta NL:n kanssa ketään pidätetty. Kunniamerkkejä heille jaettiin.

Kuvittelin näet, Valtoa ennenkin lukeneena, että kyse oli työläisaatteen uljaista ihmisistä, joita paha esipersulainen porvaripoliisi vainoaa.

Luulenpa melkein, että niin asia olikin - ja että Valto keksi tämän asekätkennän nyt myöhemmin?

Valto-Ensio kirjoitti...

Olinpa tässä mökillä parit päivät. Rymysin metsissä, raivasin risukoita. Kätköjä en löytänyt tällä kertaa kuin yhden, tyhjäksi juodun viinapullon joka oli työnnetty lahoon kantoon niin, että näkyi vain pohja. Korkkia pullossa ei ollut, mutta pohjassa ALKO-logo ja vihreä sinettirengas kaulallaan. Lie ollut siis pöytäviinaa siinä alunperin joten ei ainakaan minun juomisenani se ole ollut.

Edellisen kerran, muutama vuosi sitten, kun raivasin toista taimikkokuviota, löysin Unipuron varrelta, ison kivenjärkäleen koloon kätketyn, isäni (ja sedän, jolta kävin astian alkuperän varmistamassa) pontikkapannun lauhdutussäiliön. Se oli muotoiltu sen aikaisesta (sotien jälkeen) sinkitystä läkkipellistä ja säilynyt näin ollen aivan alkuperäisessä kunnossaan. Muut osat lienevät hapertuneet kanervikkoon ruosteläjäksi.

Kävin la-iltana Nurmeksen Kajasteella humpalla. Kari Tapion perillinen, Jani Jalkanen oli isältään perinnöksi jääneen orkesterinsa kanssa soittamassa. Maarit Peltonimi toisena yhtyeineen.

Tultiin muutaman jututtamani ihmisen kanssa siihen tulokseen, ettei tuo kokoonpano ehkä kovin kauaa tanssilavoja kierrä. Nyt, kun on menossa vielä suruaika, ihmiset käyvät säälistä paikalla, mutta vuosi-pari ja Jalkasen bändi jalkautuu taustaorkesteriksi kiintotähdeille. "Glamouri" meni Kari Tapion mukana hautaan. Jokaisen taiteilijan on tiensä itse tallottava. Ei siihen kykene taitavakaan isä tai äiti.

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri, näitä luvattomien tussareiden vaarallisia kätkemisleikkejä on varmaan harrastettu yhdessä jos toisessakin poikajengissä. Niin meidänkin rintamasuunnalla.

Isäni oli muuten salakuljettanut rintamalta lomalla käydessään kiväärin (pystykorvan?) myös kotinsa vintille, tai minnepä lie piilottanut. Sitten se oli pitkään hänellä metsästysaseena ja ihmeesti siihen patruunoitakin jostain oli riittänyt.

Kerran isä oli ollut hirviä kytiksessä Näläkälammen suolla, kun oli kuullut, että joku porukka hiihtää hänen latuaan perässä. Oli nakannut kiväärin joutuin eteensä hankeen ja hiihtänyt sen päällitse ja kun takana tulijat olivat tavoittaneet ja kyselleet, että milläs asioilla mies, niin oli vain tuumannut, että kunhan tässä hiihtelen vain.

Niistä hiihtelijöistä yksi oli ollut paikallinen nimismies, joten käryhän siinä olisi vähintään luvattomasta aseesta käynyt.

Aseen isä oli sitten antanut eräälle I.H:selle. Lieköhän vielä tallessa? Tämä I.H asuu Helsingissä, mutta hänellä on pienen pieni mökki saman metsäautotien varrella kuin minullakin. Ei vain ole sattunut olemaan koskaan paikalla samaan aikaan. Lie jo niin vanha mies, ettei jaksa paljon sähköttömän mökin elämää. Syntynyt 1930-luvun alussa.

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa, tuo Irlanti-vertaus on varmaan perspektiiviä laajentava omiin ahtaisiin näkökantoihimme.

Minä en kovin hyvin Irlannin asioihin ole perehtynyt, mutta synkkää sillä suunnalla aseiden kanssa on ollut kauan. Eikä kovin vakaalta tunnu vieläkään. Taitavat irlantilaiset olla vieläkin jääräpäisempää sakkia kuin suomalaiset?

Dokumentteja, ja elokuvia, telkkarista on tullut useitakin joissa Irlannin tilannetta on yritetty valottaa.

Sen tajuan, että fundamentalismin laput silmillä kulkevat ihmiset, olipa uskonto mikä tahansa, on suurin erimielisyyksien aiheuttaja ja siitä lienee kysymys myös Irlannissa kansalaisuus- ja itsenäisyyskysymysten ohella. Ja kun niissäkin voidaan olla niin helvetin yksisilmäisiä.

Kun ymmärtäisi syvällisemmin esim. katolisen ja protestanttien erot ja yhteneväisyydet, niin ymmärtäisikö vallitsevaa tilannettakin sitten paremmin.

Vai voiko jonkun muun maan konflikteja kukaan itse asiaan osallistumaton"ymmärtää"?

Ja sitä paitsi, aseisiin ja niiden kauppaanhan sitä lopulta törmää kaikkia konfliktejä tarkastellessaan. Aseteollisuus ja niiden välittäjäkädet lienevätkin kaiken pahan alku ja juuri.

Valto-Ensio kirjoitti...

Tapsa, sinä kirjoitat jo kirjoitettua historiaa. Käyt siis, kuten suurin osa ikäisistämme, ja vanhemmista, tässä terapiassa.

Mutta ketään muuta se ei tervehdytä kuin ajanjaksoon (jonka aiheuttamia traumoja terapoimme) jotenkin kytköksissä olevia ihmisiä. Meitä sen vuoksi, koska vanhempiemme ja isovanhempiemme elämää sodat koskettivat syvästi ja he antoivat meille perinnöksi jäsenet, jotka tätä aavesärkyä edelleen potevat.

Tähän terapiaan on siis jouduttu turvautumaan pian sata vuotta, mutta kohtahan se on ohitse kunhan ei kovin lastemme kalloon samaa kulmaa hakata.

Yhteiskuntaa se ei tervehdytä koska on olemassa uudet ongelmat joiden traumoja taas meidän lapset ja lapsiemme lapset saavat terapoida aikanaan.

Meillähän on niin valtavat muutokset olleet viime vuosina, ettei me, juoksuhaudoissa edelleen rypevät, sitä ole ehditty käsittää.

Esimerkiksi itsenäisyyttä sen entisessä merkitykssä ei enää ole. Ja pyhänä pidetty markka, siis raha, jota ei ennen saanut kaltoin kohdella, on vaihtunut valuutaksi, jonka ostovoima (kulutuksen edellytys) ja jakaminen on yhteneväinen liki viidensadan miljoonan ihmisen kanssa.

Sitten viimeisimmän kommenttisi heittoon tarkennus, etten minä suinkaan ole jälestäkäsin tarinani ydintä muutellut. Eikä tämä idea ole kypsynyt näistä keskusteluista, joita täällä käydään. Tahkoan ja hion vain pitkää, olemassaolevaa juttua luettavammaksi. Rönsyilee se silti.

Epätarkkuuksia todellisen historian kanssa toki voi olla, mutta ei se maalta merelle ketään kaatane. Ne voidaan vaikka korjata kun asiantuntijaraati kokoontuu.

Elä ota liian vakavasti tätä(kään) tarinaani, ja muista aina, että olen janahuskuusikossa kasvanut savolainen sekä Lapinlisääkin myöhemmissä elämänvaiheissani nauttinut. .

Anonyymi kirjoitti...

menneessä on ihmisen henkinen koti, ainakin minun. tai ehkä olisi järkevää puhua monikosta, koska niitä koteja on ollut paljon.

kaikki alkoi siitä, kun minusta tuli jeesuksen morsian. sitten tulivat punanderitaistot ja poliittinen liike. ja sen jälkeen olen imenyt vaikutteita vaikka mistä ismistä ja kuppikunnasta aina kokouspöytäkirjoja myöten. feminismi, naistutkimus, koijärvi, luostarielämä, prekariaatti, elävä ravinto, asketismi, merkkituotepröystäily, pyhiinvaellus, bibliofilia, filosofia, kaikki-muu-paitsi-purjehdus-on-turhaa -elämä, kulkurointi, oblomov ja mitä vielä. onhan sitä jo tässäkin.

se minua on aina tökkinyt, jos olen havainnut aatteessa huumorintajun ja itseironian puutetta. siksi en koekaan olevani velkaa niinkään jollekin poliittiselle liikkeelle tai taivaallisen karitsan verelle tai nietzschelle tai papusalaatille, vaan pikemminkin hiski salomaalle ja kuplettiperinteelle.

valto on oikeassa noiden traumojen kanssa; on todennäköistä, että nykylapsesta kasvaa erilainen aikuinen kuin mitä löytyy meidän päiviemme toimistoista tai terapeutin sohvalta. ahdistuneiden, varovaisten ja omaatuntoaan pelkäävien aikuisten sijaan on ehkä kasvamassa sukupolvi, joka on avomielisempi, rohkeampi ja huomattavasti vähemmän tunnollinen.

sosiaaliset siteet ihmisten välillä ovat tehokkaasti murenemassa. se viimekätinen sidos, joka yhä vallitsee, on aikuisen ja lapsen huolehtimissuhde. kun avioerot ovat jo kulttuurinen vakio, niin se murtaa pohjaa vakiintuneelta systeemiltä. sillä on lasten ja nuorten kannalta suuri merkitys, koska sen kautta tulee esille, miten tärkeitä hoivaavat vanhemmat ovat. vanhempien merkitys on siinä, että lapsi voi kokea ihmisarvoa, hänestä välitetään. peruseksistentiaalinen juttu on, että joku on minut synnyttänyt, olen tullut maailmaan sen kautta.

ammattienkin merkitys on häviämässä. työpaikkaa ja työtehtävää joutuu vaihtamaan yhä useammin. ammatissa toimivista yhä suurempi osa on tilapäisessä työsuhteessa. se merkitsee sitä, että aikuisista on yhä suurempi osa samassa asemassa kuin heidän lapsensa, eli valmentautumassa uuteen. aikuisuuden merkitys ei olekaan enää 'tässä istutaan ja keski-ikäistytään'. aikuisuus ei ole enää turvapaikka yksilölle.

Tapsa kirjoitti...

Vanha totuushan on, että historia on voittajien kirjoittama - siksi sitä kannattaa pohtia aina eri kanteilta, myös meidän hävinneiden.

Enkä usko, että historia menettää ikinä merkitystään, vaan se merkitys vaan muuttuu aikojen kulussa. Lisäksi jokainen sukupolvi kirjoittaa oman historiansa.

Muuten nämä kommentit ilahduttavat minua, avaruudellaan ja fiksuudellaan. Tunnistan hyvin aikakauteni esim. Merin kirjoituksesta. Tuttuja aiheita minullekin, tavallaan, eri suunnasta.

Ilman muuta myönnän, että sota-aiheiden käsittely on terapeuttista(kin), ottaen huomioon vaikka sen kuinka kieroutuneesti näihin asioihin suhtauduttiin nuoruudessani. Nythän tuuli on kääntynyt ja ajan aalto vyöryy toiseen suuntaan, toiseen laitaan.

Taide on taidetta, mutta kun se sivuaa historiaa - eli elettyä elämää - niin se herättää aina keskustelua. Se taas on vain hyvä. Onko oikeastaan väliä sillä, oliko Manneheim homo tai mitä Olgamaria Torontoon pakeni - jos tarina herättää ja saa ajattelemaan, se ansaitsee tulla kerrotuksi.

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri, minäkin olen tehnyt osoitteenmuutoksia parisenkymmentä tähänastisen elämäni aikana. Tämä viimeisin, aviovuoteesta seinän taakse eri sänkyyn muuttaminen on ollut yksi raskaimmista.

Ihminen ompelee sisimpäänsä aina uuden, elinympäristönsä näköisen ja kokoisen tilkun.

Millaisia värisävyjä löytyykään ihmisistä, jotka muuttavat jonkin ulkopuolisen painostuksen vuoksi? Sodan, nälän, politiikan tai erehdysten. Rakkauden vuoksi muuttajat kuuluvat samaan ryhmään, mutta ymmärtävät asian vasta paljon myöhemmin.

Minulle tärkeimpiä ovat nyt lapset. Siinä on muutos koko ajan läsnä vaikka ei fyysisesti muutettaisi mihinkään. Ompelen tilkkuja mieleeni tästä totuudesta käsin nyt.

Sinulla, Meri, on ollut muutoksissasi mukana jokin filosofia, pyrkimys. Paitsi ehkä pelkässä "kulkuroinnissasi"? Vai siitäkö syvimmän filosofian löytäisikin? Ainakin minä pyöräillessäni, jos enää retkilleni pääsen.

"aikuisuus ei ole enää turvapaikka yksilölle." Ei niin. Ja jos hypätään vanhenemiseen niin se on suorastaan pelon paikka monelle. Kuka hoivaa kun ei itse enää jaksa? Pakeneminen kuolemaan tulee vanhusten joukoissa lisääntymään, pelkään ma.

Valto-Ensio kirjoitti...

Tapsa, mitäs ajattelet hokemasta, että historia toistaa itseään?

Voiko se pitää paikkansa nyt, kun alati toistuvista sodista näytetään päässeen (Euroopassa) eroon?

Vai onko tämä vain ohitse menevää harhaa?

Varustautuminen sotaan on alati käynnissä kaikkialla. Kukaan ei aseitaan ole laskemassa. Aseiden riisunnasta, totaalisesta, puhumattakaan.

Jos tutkijoiden kirjoitukset ja puheet Venäjän(kin) varustautumisesta pitävät paikkansa, on se valtio jälleen täydessä sotisovassa viimeistään neljänkymmenen vuoden kuluttua. Olisi puheiden mukaan jälleen tasoissa minkä tahansa muun suurvallan (USA, Kiina, Intia...) kanssa.

Ja sitten historiaa kirjoitetaan jälleen ruutikynillä. Tässä välillä, ohitse pian kiitävällä aikajanalla, käytetään painoväriä jolla raha värjätään.

Vaikeimmat ongelmat, paljon keskusteluissa mukana olleet aiheet, energia, ravinto, vesi ja ympäristön saasteongelmat tulevat olemaan aiheet, jotka seuraavia sotia aiheuttavat. Ilmastonmuutoksesta puhumattakaan, vaikka se saattaa kyllä sitten omalta osaltaan lakaista ihmisten temppuilut hamaan hävitykseen muutamalla kaiken kattavalla luonnonvoimien näytöksellä.

Anonyymi kirjoitti...

tapsa,

minä olen aina miettinyt sitä,kuinka sinä osaat kaivaa rauhanpiipun esille asiassa kuin asiassa.

sitten olen miettinyt sitä klassista kysymystä, että jos saisin muuttaa jotakin elämässäni, niin mitä se olisi. luulen että en muuttaisi mitään, vaikka helvetillinen röykkiö virheitä on tullutkin tehtyä. niistä on kuitenkin selvitty to learn or not to learn asenteella.

nykyään olen erittäin mukavuudenhaluinen ja passiivinen kansalainen. olen omasta mielestäni ansainnut ne laakerit, joilla nyt lepäilen. sitä paitsi yhteiskunta on tuolla ulkona, ja minä täällä sisäsaaristossa. täältä on hyvä tarkkailla maailmaa.

talouden, kulttuurin ja politiikan eliitissä on yhä enemmän väkeä, joka tienaa niin että hirvittää mutta ei käyttäydy sen mukaan. kaksi suurta kulttuurista linjaa ovat kohdanneet: porvarilliset boheemit ovat yhdistäneet keskiluokan - porvariston - hillityn charmittomuuden ja kuusikymmenlukulaiset boheemiarvot.

taustalla on kiusallinen totuus, että räkänokkaradikaalit usein vanhenevat. he huomaavat, että raha on kivaa. he muuttavat isoon taloon ja ostavat bensaa ahmivan tila-auton, mutta valitsevat aina kaupassa reilun kaupan teetä. heistä tulee vallankäyttäjiä, koska ketään muutakaan ei ole käyttämässä valtaa.

boheemiporvarius merkitsee ympäristötietoisuutta ja materialismin halveksuntaa, mikä ei estä nauttimasta kapitalismin lahjasta, materiaalisesti hyvästä elämästä. hyvä tapa laskea tällaisen 'uus'porvarin arvo yhteiskunnassa: otetaan hänen omaisuutensa ja kerrotaan se hänen antimaterialististen asenteidensa summalla.

bohis tekee raivokkaasti työtä. työn pitää olla kivaa, kuin leikkiä. leikin on oltava kehittävää. raha tulee kuin sivutuotteena, mutta tulee: bohis on rikas, tai ainakin melkein. kaiken lisäksi bohis voi hyvin. hän liikkuu, mieluusti luonnossa, eikä tupakoi. hän juo vain vähän, tietysti viiniä, eikä enää oikein jaksa innostua marihuanasta.

bohis käy luomuruokaan erikoistuneissa marketeissa ja valitsee yrttideodorantin, vaikka se ei hienhajua estäkään. mennyttä ovat teini-ikäisiä ihastuttaneet asiat, kuten vapaa seksi. jäljellä ovat keski-ikäisiä luulosairaita kiinnostavat osat, kuten kokojyväleipä.

bohis on henkevä. hän on new age -ajatteluhötön ominta kuluttajakuntaa. uskonnot ja filosofiat ovat hänelle kuin voileipäpöytä, josta voi valita sielunravinnon pysähtymättä minkään makupalan kohdalle kovin pitkäksi aikaa.

kauppiaat ymmärtävät bohiksia. esimerkiksi yksi silitysrautoja valmistava yhtiö lähetti asiakkailleen esitteitä silittämisen feng shuista. brosyyrin mukaan vaatteiden rypyt ovat itse asiassa jännitettä, jonka poistamiseen voi käyttää kiinalaista feng shui -menetelmää. tällöin vaatteen energiavirta kulkee vapaammin.

kunnon bohis ei ole ideologi, vaan käytännön ihminen. hän hakee aina pehmeää keskustaa äärilaitojen välissä, hyväksyy melkein kaiken, nyökkää vain. bohista vastaan on turhauttavaa nyrkkeillä, sillä hän väistää aina ja voittaa.

siksi bohiksen nähdessään ihmettelee, kiroaisiko se edes, jos sitä ravistaisi.

Tapsa kirjoitti...

Bohis on niin hyvä termi, että mietin hetken sopisiko se kuvaamaan jopa minua? No, ei ihan, tai ei oikeastaan lainkaan, sillä tunnistin "bohikseksi" aikoinaan jo sen ajan "sakot" eli salonkikommunistit. Eiväthän he eroa juuri toisistaan ja kunnon sakosta tuli kelpo bohis.

Toistaako historia itseään, kysyi Valto. Toistaa siinä mielessä, että ihminen ei muutu eikä opi. Jokainen sukupolvi toistaa edellisten virheet. Jos ei juuri sen edellisen, niin hieman aiempien.

Anonyymi kirjoitti...

tapsa ja valto,

luin kommenttinne kemppisen tottelisinko -postauksessa ja ilahduin. olen niin samaa mieltä kanssanne kuin olla voin. ja suomalaisen karin kanssa ehdottomasti myös.

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri, kun kommentoin Kemppisen blogissa joskus, on se kuin sitruunaa puristaisin tai sipulia kuorisin. Varmaan se tuntuu lukijassakin; keskusteluun ei kannata osallistua jos ei aihe tule lähelle.

Tämän päiväinen Kemppinen olisi myös sellainen, johon tekisi mieli sanoa jotain, mutta se vaatisi minulta hetken rauhaa ja sitä ei nyt ole. Ehkä osallistumiseni synkkyyskeskusteluun vaatisi vain linkin erääseen omaan postaukseeni, josta suomalaisen synkkyyden (ikäisteni ainakin) perustukset rönöttävät: http://kivaniemi07.blogspot.com/2011/02/naita-polkuja.html

Mutta tuntuu vain hukkaan heitetyltä kirjoitustensa esiin nostaminen tällaisissa yhteyksissä.

Kari Suomalainen oli tarpeellinen piikki aikansa yhteiskunnassa. Mutta piirroksia, joihin Tapsa kenties viittaa, ei voi enää yhtä yksisilmäisesti tarkastella kuin ilmestyessään.
Puute sekin, ettei nykypilapiirrossatiirikoissamme ole ajallemme yhtä terävänäköistä ylitseampujaa.

Anonyymi kirjoitti...

valto,

karin pilapiirrokset olivat journalismia tehokkaimmillaan. hän pelkisti osuvasti ja nopeasti. hänen kuvansa korostivat ja tulkitsivat tehokkaan kvasihavainnollisesti asioita, joiden kuvauksessa valokuva - jopa kolumni - on sen rinnalla kuin tunnoton tosikko.

ja kun yksittäinen pilapiirros voi pelastaa päivän, mitä tekeekään piirrosten pitkä sarja? se pelastaa pitkän pätkän historiaa. ja kun seuraa kuvattujen hahmojen rinnastuksia, alistuksia ja kytkentöjä, voi päätellä vaikuttamisen piiloisiakin rakenteita ja huomata teemoja.

kaikista taiteilijoista tehdyissä tutkimuksissa on ongelmia. voisin kuvitella että kari suomalaisen ajatusmaailman analysointi on erityisen kinkkistä touhua. se on vähän niin kuin sibeliuksen työstä kirjoittaneella ilmari krohnilla, jolle sibelius sanoi: en minä sitä kyllä noin ole ajatellut, mutta kai se niin on, kun professori kerran niin sanoo.

piirrosten selittäminen jälkikäteen on vaikeaa. ja jokainen kokee ne omalla tavallaan. ensin on yksilön oma kokemus, yksilötotuus, vasta sitten yleistotuus, ja siihen se yleinen estetiikka kaatuukin.

omalta kannaltani karin piirroksissa oli parasta se, että vaikka olin kuinka eri mieltä niiden kanssa, minun oli kuitenkin viime kädessä yhdyttävä hänenkin näkemykseensä.

Anonyymi kirjoitti...

valto,

karin pilapiirrokset olivat journalismia tehokkaimmillaan. hän pelkisti osuvasti ja nopeasti. hänen kuvansa korostivat ja tulkitsivat tehokkaan kvasihavainnollisesti asioita, joiden kuvauksessa valokuva - jopa kolumni - on sen rinnalla kuin tunnoton tosikko.

ja kun yksittäinen pilapiirros voi pelastaa päivän, mitä tekeekään piirrosten pitkä sarja? se pelastaa pitkän pätkän historiaa. ja kun seuraa kuvattujen hahmojen rinnastuksia, alistuksia ja kytkentöjä, voi päätellä vaikuttamisen piiloisiakin rakenteita ja huomata teemoja.

kaikista taiteilijoista tehdyissä tutkimuksissa on ongelmia. voisin kuvitella että kari suomalaisen ajatusmaailman analysointi on erityisen kinkkistä touhua. se on vähän niin kuin sibeliuksen työstä kirjoittaneella ilmari krohnilla, jolle sibelius sanoi: en minä sitä kyllä noin ole ajatellut, mutta kai se niin on, kun professori kerran niin sanoo.

piirrosten selittäminen jälkikäteen on vaikeaa. ja jokainen kokee ne omalla tavallaan. ensin on yksilön oma kokemus, yksilötotuus, vasta sitten yleistotuus, ja siihen se yleinen estetiikka kaatuukin.

omalta kannaltani karin piirroksissa oli parasta se, että vaikka olin kuinka eri mieltä niiden kanssa, minun oli kuitenkin viime kädessä yhdyttävä hänenkin näkemykseensä.

Tapsa kirjoitti...

Oikeastaan en viitannut mihinkään Karin piirrokseen, vaan jossakin haastattelussa hän sanoi juuri niin kuin kirjoitin.

Seurasin Karia niin kauan, että eniten minuun on vaikuttanut hänen taastusti omaehtoinen ajattelunsa: hän ei mennyt ikinä valtavirran mukana, eikä esim. suomettunut. Siitähän hän saikin äärioikeistolaisen leimansa, "neuvostovastaisuudesta".

Oikeasti hän oli vain arvokonservatiivi, jopa radikaali sellainen.

Mitä tulee niihin piirroksiin, joista hän sai potkut, niin ennakoivat ne ainakin persulaisuuden tuloa eli hän näki ajan merkit. Enemmän kuin rasismia (jota niissä kyllä on) näen niissä silti pilkkaa suomalaista byrokraattista tyhmyyttä ja sinisilmäisyyttä vastaan.

Suomalainen byrokraatti joko a) kieltää kaiken toiminnan tai b) vetää aivan älyttömän överiksi. Kohtuus ja luova ajattelu on heille tuntematon käsite.

Joo, siinä missä Valto kirjoittaa Kemppiselle (ja muutenkin) hengen palosta ja sielun tuskasta, minä huitaisen kepeitä kommentteja asiasta, joka silloin juolahtaa mieleeni.

Oletko muuten lopettanut oman blogisi, Meri?

Riku Riemu kirjoitti...

Aikoinaan tykkäsin Karin piirroksista kovasti.

Hiljattain selailin piirroskirjojaan, joita muutaman omistan. Olivat hienoinen pettymys, paljon oli liian alleviivaavaa tavaraa, suoranaista jankkausta runsaasti. Spontaani nauru aika harvasta irtosi.

Vanhemmista töistään piirros Jeesuksesta Aleksanterikadulla oli aikanaan kovaa tavaraa, tänä päivänä se on itsestään selvyys, ei aukene kuin oman aikakautensa kontekstissa.

Jälkikäteen minua vähän hymyilyttää asemansa miehenä, joka uskalsi kekkosestakin murjaista.
- "Senkin kekkonen, sinä oikein teräsmies"-juttuja.

Riku Riemu kirjoitti...

Ymmärrän, että kun kyseessä olivat tekohetkenään hyvin ajankohtaiset, jopa päiväkohtaiset asiat, mieleen ei millään voi kirvota kaikki silloin ajassa liikkunut. Siksi vanhentuneilta tuntuivat.

Ymmärrän myös, ettei pilapiirroksen välttämättä sopinut naurattaa, kun tärkeitä asioita käsiteltiin.

Anonyymi kirjoitti...

riku ja tapsa,

minulla on yksi karin piirtämä skissi, jossa talvisodan aikaiset ulkomaiset toimittajat istuvat kämpissä, koska rintamalle heitä ei juurikaan päästetty.

sama se on nytkin; eiväthän taivaskanavien toimittajatkaan tunge hakemaan toimintakuvaa etulinjan poteroista. sky channelissa on tavallisesti toimittaja, joka puhuu jonkun bagdadilaishotellin katolla ja takana räiskyy.

yksi karin ansioista oli se tapa, jolla hän näytti miten suomi oli kylmän sodan aikana neuvostoliiton eteinen.

riku on kyllä oikeassa siinä, että nuo piirrokset ovat naurullisestikin aika paljon aikaansa sidottuja. vai johtuuko tämä meidän nauramattomuutemme siitä, että suomen politiikka on muuttunut aikaisempaa paljon tylsemmäksi sitten 70- ja 80-lukujen? haluamatta kiistää oman muuttumisen mahdollista vaikutusta rohkenen väittää, että myös politiikka on meillä muuttunut.

vain hieman kärjistäen voisin sanoa, että politiikka on julkisuudessa latistunut virkamiesmäiseksi yhteisten asioiden hallinnoimiseksi. kun lähtee miettimään tapahtuneen kehityksen syitä, päätyy nopeasti sellaisiin selittäviin tekijöihin kuin suomalainen konsensus, sateenkaarihallitukset, euroopan unioni,ynnä muut keskitiet.

hallituksen sisäpiiri, keskiössä valtiovarainministeri, päättää asioista. taloudellinen liikkumavara on kahlehdittu käytännössä muuttumattomiin kehysbudjetteihin. ne sitovat koko hallitusta. eduskunta joutuu hyväksymään - joskus hieman mukisten - hallituksen budjetin liki kaikkia yksityiskohtia myöten.

korskea valtiovarainministeri ilkeää kiukutella eduskunnalle siitäkin, että kansanedustajat kehtaavat kuluttaa hallituksen kiireistä aikaa hallituksessa jo sovittujen asioiden turhaan vemputteluun.

turhaan siksi, että eivät hallituksen päätökset siitä muutu kuin pienissä poikkeustapauksissa. politiikalle ei jää paljon tilaa, jos rahaa ei kerta kaikkiaan tipu. onhan politiikka keskeiseltä olemukseltaan kiistelyä rahanjaosta.

jakoperusteiden muuttamisesta voitaisiin ajatella käytävän vilkasta arvokeskustelua. siinä olisi puolueille ja poliitikoille työsarkaa.

politiikka on muuttunut hallinnoinniksi. mihin ovat kadonneet karismaattiset tai ainakin värikkäät poliitikot ja puoluesihteerit? pilapiirtäjät tuskailevat, että kyllä karilla oli aikoinaan helppoa, aiheita riitti. tänä päivänä poliitikot muistuttavat erehdyttävästi virkamiehiä.

ps. tapsa, kyllä sen pitäisi mm. tuosta valton sivurullasta löytyä.

Riku Riemu kirjoitti...

Kari oli merkittävä pilapiirtäjä, hieman töksäyttäen kuvailin sitä hienoista pettymystä, jonka kirjojensa katselu tuotti.

HS:n somalipiirroksista ei huumori tule/tullut ensimmäisenä eikä viimeisenä mieleen ja sen tähden olivat aivan luokattomia. - Oli niistä asiakysymyksistä mitä mieltä tahansa.

Huumorin täydellisen menetyksen vuoksi olivat jokseenkin surkea loppu taiteilijan upealle uralle.

Nykypoliitikot ovat tylsiä imagokonsulttien tehtaasta tulleita tefloneita.

Joskus tuntuu, että asiakysymyksiä enemmän ihmisten aggressioita nostaa nykypoliitikkojen tapa toimia: niiden pirujen suojausten läpi ei näe millään.

Anonyymi kirjoitti...

kari taisi yksityiselämässään olla aika synkkä tyyppi. otti itsensä ja neroutensa vakavasti ja masentui, jos jompaakumpaa ei ymmärretty. väärinymmärtäjiä kohtaan hän piti vihaa pitkään.

hänellä oli erittäin tarkka silmä havaitsemaan lähimmäistensä huvittavat ja ärsyttävät ominaisuudet. vierestä olisi ollut hauska katsoa, miten kari olisi pirullisen ironisin vedoin ikuistanut ravintolan pöytään väsähtäneen tutun. gallen-kallela kuva kämpin kännisistä juhlijoista sibeliuksineen ja kajanuksineenhan oli aikansa skandaali.

mikään ei enää ole skandaali. pilapiirtäjä voi piirtää presidentin vaakakuppiin tai maantielle vaappumaan ilman että kukaan kulmakarvojaan kohottaa.

akselin pilapiirroksissa esiintyivät hänen aikansa julkut ida aalbergista juhani ahoon. karin karikatyyreissä seikkailivat yhtä lailla touhukkaan omahyväinen paavo väyrynen kuin vetelän omahyväinen jörn donner.

miten olisi kari mahtanut piirtää matti nykäsen? ehkä niin, että kuvassa ei näy nykästä ollenkaan, vaan raunioitunut hyppyrimäki.

kari on kuvittanut niin kasinotalouden kuin neuvostoliiton romahduksen, niin terveysintoilun kuin suomettumisen. hän on seuraillut yhtä lailla isoja mullistuksia kuin pieniä höpsötyksiäkin. ilmiöt on tallennettu kansan muistiin aina noituudesta kökkötraktoriin.

en tiedä kuinka paljon sekulia tuli joukkoon. kuvista ei kuitenkaan paistanut pakkotahtisen puurtamisen tuntu. resepti on sanottuna helppo: mitä vähemmän yrittää, sitä paremmin onnistuu.

tyhjä paperi on kuitenkin aina kova juttu. se on kovempi vapaissa töissä kuin kuvituksissa: rajoitus ei aina ole kahle, vaan helpotus. mutta molemmissa on kuvan tekemisen ammattitaidosta kysymys.

Tapsa kirjoitti...

Kun kerran päivässä pitää vääntää vitsi, niin mahtuuhan sekaan huonojakin. Mutta eräs syy siihen, että Karin piirrokset voivat nyt vaikuttaa alleviivaavilta ja jopa jankkaukselta, voi olla sekin, että aika on muuttunut siihen suuntaan, jota Kari ennakoi.

Tekohetkellä radikaali ja rohkea piirros voi nyt vaikuttaa itsestään selvyydeltä, jonka "kaikki tietävät". Ei vaan tiedetty, tai oltu tietävinään siihen aikaan. Monelle fiksulle ja valveutuneelle ihmiselle tuli suurena yllätyksenä 90-luvulla sekin, että Viro, Latvia ja Liettua olivatkin miehitettyjä maita.

Pitkän aikaa sen jälkeen virolainen ja venäläinen tarkoittivat Suomessa samaa ryssää. Niin ihmisen mieli saastuu, ellei ole tarkkana.

Karin somalipiirroksissakin, törkeissäkin, oli tarkkanäköistä kannanottoa. Esimerkiksi siinä missä kotimainen köyhälistö - sairaat, asunnottomat, syrjäytyneet, vanhukset - anovat apua ja oikeuksiaan, niin somaliseuruetta vastassa oleva kukkahattutätien esiäiti, kopea rkp-läinen porvarisrouva tokaisee tylysti: "Vieraat ensin!"

Eikö se näin mene meillä vieläkin. Asuntojonoissa jonon ohi, sossusta maksuosoitukset kaikkeen mahdolliseen?

Olin itse ostamassa kuun alussa silmälaseja, ja jonossa edelläni oleva vanha nainen voivotteli, kun raha ei riittänyt kuin halvimpiin malleihin, ilman pinnan kovetuksia jne, niin viereen änkesi jonon ohi kielitaidoton ulkomaalainen, joka osti parhaat mahdolliset lasit kaikin herkuin ja maksoi kupongilla. Ja poistui leveästi hymyillen, välittämättä meidän rasistien kiukkuisista katseista.

Muillakin lienee tällaisia kokemuksia. Hän ei luultavasti ymmärtänyt jonottomisen ideaa sekä kai kuvitteli, että yhteiskunta kustantaa kaikille muillekin luksuslasit.

(Sori Valto, että lipsahti taas tähän aiheeseen, mutta tarina on tosi ja Karin piirroksista puhuttiin.)

Karin vahvuus oli siis siinä, että hän ei yrittänyt kasvattaa meitä, vaan kertoi sen minkä näki. Nykyiset pilapiirtäjät ovat niin huonoja siksi, että he yrittävät niin kovasti olla oikealla puolella.

Valto-Ensio kirjoitti...

Palaan asioiohin lauantaina. Tukka (kalju kurtussa) putkella viiletän nykyään!

Anonyymi kirjoitti...

tapsa,

täytyy tunnustaa itsestäni yksi äärimmäisen raadollinen ja kurja piirre: olen vanhoilla päivilläni muuttunut nihilistiseksi nimby-ihmiseksi. yritän kuitenkin olla kannanotoissani erittäin maltillinen, sillä teoriani on että ääriliikkeet kumpuavat juuri aikamme nihilismistä.

noista silmälaseista tuli mieleeni se toimittajan tekemä testi: hän yritti vuokrata lehti-ilmoituksen perusteella asunnon, käytti puhelinkeskustelussa selvästi vierasmaalaista nimeä ja puhui hoono soomi. ei hellinnyt asuntoa. kaikki olivat jo ’menneet’. paitsi että kun hetkeä myöhemmin matti meikäläinen soitti samaan numeroon samassa asiassa, niin ota ja anna, asunnot olivatkin tulleet takaisin ja näyttökin järjestyi.

ihmeiden aika ei ole suomessa ohi. ikonit itkevät ja valkoisille löytyy asuntoja.

vielä muutama vuosi sitten kelpasi kauhistella täysin rinnoin afrikkalaista apartheidia tai amerikkalaista rasismia. nyt kellossa soi toinen ääni. hälyttävän suuri osa meistä suomalaisista tunnustaa vastenmielisyyttä ulkomaisia ja eritoten erirotuisia kohtaan.

v-kirjaimella alkava nuorison nykyinen hyvähuomenkin on saanut rinnalleen monta haukkumaa: kaikki se, mikä ei ole somalien hakkaamista, seinien sotkemista tai vastaavaa, on homoutta. muutama viikko sitten kolmosen ratikassa kaksi kaiketi alle kymmenvuotiasta poikaa keskusteli keskenään. toinen kysyi kaveriltaan: aiotsä mennä naimisiin? toinen vastasi: joo, ei musta homoo tuu.

taas me salakuuntelijat saimme tietää, mikä tässä maailmassa on hyvästä ja mikä pahasta.

mutta siitä karista vielä: karin isoisä teki presidenteistä veistoksia. kari taas rikkoi hesarissa perinteen, jonka mukaan presidentit olivat pilapiirrosten yläpuolella. kekkosen pääministerikauden kekkoslovakia-vitsejä oli pakko jatkaa. kekkosen ja karin viha-rakkaus-suhde päättyi lopulta siihen, että kumpikaan ei pystynyt suistamaan toista satulasta. kekkonen teki karista professorin ja kari lahjoitti satiirinsa kohteelle alkuperäispiirroksia.

paradoksaalista kyllä, karikin saattoi olla osallinen siihen, ettei supermies kekkosen uupumista huomattu: kari ei nimittäin koskaan vanhentanut kekkosta.

Anonyymi kirjoitti...

tapsa,

täytyy tunnustaa itsestäni yksi äärimmäisen raadollinen ja kurja piirre: olen vanhoilla päivilläni muuttunut nihilistiseksi nimby-ihmiseksi. yritän kuitenkin olla kannanotoissani erittäin maltillinen, sillä teoriani on että ääriliikkeet kumpuavat juuri aikamme nihilismistä.

noista silmälaseista tuli mieleeni se toimittajan tekemä testi: hän yritti vuokrata lehti-ilmoituksen perusteella asunnon, käytti puhelinkeskustelussa selvästi vierasmaalaista nimeä ja puhui hoono soomi. ei hellinnyt asuntoa. kaikki olivat jo ’menneet’. paitsi että kun hetkeä myöhemmin matti meikäläinen soitti samaan numeroon samassa asiassa, niin ota ja anna, asunnot olivatkin tulleet takaisin ja näyttökin järjestyi.

ihmeiden aika ei ole suomessa ohi. ikonit itkevät ja valkoisille löytyy asuntoja.

vielä muutama vuosi sitten kelpasi kauhistella täysin rinnoin afrikkalaista apartheidia tai amerikkalaista rasismia. nyt kellossa soi toinen ääni. hälyttävän suuri osa meistä suomalaisista tunnustaa vastenmielisyyttä ulkomaisia ja eritoten erirotuisia kohtaan.

v-kirjaimella alkava nuorison nykyinen hyvähuomenkin on saanut rinnalleen monta haukkumaa: kaikki se, mikä ei ole somalien hakkaamista, seinien sotkemista tai vastaavaa, on homoutta. muutama viikko sitten kolmosen ratikassa kaksi kaiketi alle kymmenvuotiasta poikaa keskusteli keskenään. toinen kysyi kaveriltaan: aiotsä mennä naimisiin? toinen vastasi: joo, ei musta homoo tuu.

taas me salakuuntelijat saimme tietää, mikä tässä maailmassa on hyvästä ja mikä pahasta.

mutta siitä karista vielä: karin isoisä teki presidenteistä veistoksia. kari taas rikkoi hesarissa perinteen, jonka mukaan presidentit olivat pilapiirrosten yläpuolella. kekkosen pääministerikauden kekkoslovakia-vitsejä oli pakko jatkaa. kekkosen ja karin viha-rakkaus-suhde päättyi lopulta siihen, että kumpikaan ei pystynyt suistamaan toista satulasta. kekkonen teki karista professorin ja kari lahjoitti satiirinsa kohteelle alkuperäispiirroksia.

paradoksaalista kyllä, karikin saattoi olla osallinen siihen, ettei supermies kekkosen uupumista huomattu: kari ei nimittäin koskaan vanhentanut kekkosta.

Riku Riemu kirjoitti...

Tapsa,
vakuuttavaa, mieleeni tuli Tapio Rautavaaran "Korttipakka", jonka päätteeksi hän toteaa rehellisen jämerällä ja möreällä ääänellä: "Tämä tarina on tosi!"

Delilah kirjoitti...

Valto, mielenkiinnolla odotan jatkoa tarinaasi. Tällaisissa kertomuksissa historia alkaa kiinnostaa uudelleen, ja tapahtumiin saa uusia, inhimillisiä näköulmia.

Valto-Ensio kirjoitti...

Delilah, and toisetkin. Tässä on ollut hieman häslinkiä ja menoja. Viime viikolla Tukholmassakin pistäyttiin Viging Linen perheristeilyllä. Arpajaisissa tuli peräti 500 euron arvoinen voitto ja eihän sitä raatsinut jättää humpuukinakaan käyttämättä.

Sitten on kahden vanhimman tyttären asuntojen remontteja ollut.

Saavat jälleen molemmat perheen lisäystä alkuvuodesta niin lisää elintilaa tahtovat, mokomat. Huonokuntoisia, muussa käytössä olleita huoneita on nytten siihen tarkoitukseen "kuntoutettu"! Molempien perheet asuvat velkoineen, penskoineen, huolineen ja murheineen omakotitaloissa. Toinen Kiuruvedellä ja toinen Rautavaaralla, että matkoihinkin menee kun ajelen kirvesmiehen vermeet peräkärryssä kolisten sieltä sinne, tänne ja taas takaisin. Alkaa tätä ikääkin olla ja kipeet ovatten käpälät ja siihen kun vielä omatkin mukulat hoitelen niin kyllä se jossakin tuntuu...

Mutta pian olen siis kahdeksankertainen isoisä...

Valto-Ensio kirjoitti...

Kiuruvedellä tytär on saanut seinät maaliin joten lähden tästä taas sinne asentamaan lattialaminaatit, listat ja ovet paikoilleen. Palomuurin rappauskin olisi...

Jatkan kirjoittamista kunhan näiden pienempieni koulut alkavat (11.8) ja on "pakko" asettua arkeen aloilleen.

Iines kirjoitti...

Herranpieksut tuota Iinesten määrää! Tuo häiritsee jo lukijaakin. Taatusti en ole tehn yt sellaista syntiä, joka aiheuttaisi tuon linkityksen.

Tillmanilta, jonka linkit ilmestyivät aikanaan Kemppisen blogiin, samoin kuin Iineksenkin, sain neuvon ottaa Kemppinen pois sivupalkistaan, suosikkilistaltaan. Tein niin, ja Kemppiseen lakkasi linkittymästä Iineksiä, samoin kuin siis Tillmanejakin.

Teen nyt niin, Valto, että poistan sinut hetkeksi sivupalkkisuosikeistani, joten älä huolestu. Olet silti suosikkini ja lisään sinut takaisin aivan tuossa tuokiossa. Niin tein Kemppisellekin.

Raili kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Raili kirjoitti...

Olen samaa mieltä kuin Delilah...nämä tarinat saavat historian elämään. Tällaisia kertomuksia yksittäisten ihmisten kohtaloista pitäisi olla koulussa historian tunneilla oheislukemistona, silloin kehnompikin historian opettaja pärjäisi paremmin työssään. Kiitos Valto!
Olen muuten minäkin heilunut remonttireiskana tässä kesällä mustikanpoimimisen ja perhe- ja sukujuhlien järjestelyjen ohella. Laitoin nuorimman poikani huoneen uusiksi uusilla lasikuitutapeteilla hänen ollessaan rippileirillä. Siis huomattavasti pienimuotoisempaa remontointia täällä, mutta hyvältä tuntui saada huoneenhaltijalta kiitos halauksen kera hänen saadessaa "rippilahjansa". Mukavia syyspäiviä sinulle, muistahan välillä vähän huokaistakin.

Riku Riemu kirjoitti...

Valto,

rupees nyt kirjoittamaan uutta, kun aika monet sitä odottavat. Tiedän kyllä, että sinulla kaikenlaisia muitakin rientoja ja velvoitteita on.

Jos inspiraatio novelleihin, viimeisempien kaltaisiin kirjoituksiin on mennyt, niin kirjoita jotain muuta.

En ole ainoa joka kirjoituksisasi mielellään lukee.

Valto-Ensio kirjoitti...

Voe voe Riku, kyllähän minä, mutta nyt on ollut aivan välttämätöntä ajella puolivaloilla, jopa himmennetyin lyhdyin kun ovat kaikenlaiset tekemiset ynnä mielenpahat siihen päälle riesaksi kasautuneet.

Voisi jopa sanoa, että olen jälleen käynyt yhden pahimmista kriiseistä lävitse joita ihmisten eteen väistämättä sattuu kun yrittää elää muidenkin kuin vain itsensä seurassa. Näistä ihmissuhdesotkuista kirjoittavat kokonaisia romaanejakin jotkut ja joidenkinhan niitä silloin on elettävä.

Mutta jospa tämä tästä.

Keskenoleva tarina saa jatkoa. Olin sen suhteen niin raakalaismainen, että hylkäsin valmiin lopun (sormi oli jo julkaise-näppäimellä) ja otin toisen aihion käsiteltäväkseni.

Joskus tulee vain sellainen kertakaikkinen tunne, ettei voi ihan kaikkea itsekään hyväksyä joten uskon, että myös lukijoille tulisi sellainen olo. Hävettäisi sitten vain suotta, eikä myötähäpeäkään liene niitä mukavempia olotiloja.

Mutta hyvä jos joku kaipaa, muutenhan tällainen taukokin olisi suotta olemassa.

Valto-Ensio kirjoitti...

Enkä ole Iinekselle en Railillekaan saanut sanaa kirjoitetuksi, huomaan nyt, vaikka luin kommentit kyllä kun sen tänne sain. Kiitos siitä ja anteeksi kovasti.

Mulla on ollut tosi alakuloiset kuukaudet täällä kotona kaikkinensa, että olen laistanut jopa tätä henkireikääni täällä virtuaalissa. Muutamaan kommenttiin olen ryhtynyt muissa blogeissa, mutta kirjoituksen on pitänyt todella kaivaista jotakin minussa, että olen jaksanut keskittyä.

Nyt pystyin kuitenkin jo tarttumaan vasaraan ja maalipensseliin omissakin nurkissa, että ehkä tästäkin tervehdytään pilkettä silmäkulmaan saamaan.

Kiitos kaikille.

Raili kirjoitti...

Monta kertaa olen minäkin jo sormi näppäimillä ollut kirjoittamassa kerjuu/anelu/maanittelukirjettä jatkosta tarinaan tai uutta tarinaa tai mitä tahansa. Rikun lailla uskon, että monet mielellään lukevat kirjoituksiasi. Mutta sellaistahan tämä elämä on, ei aina jaksa eikä tarvitse jaksaa. Sydämeni pohjasta toivon sinulle voimia...ja selvyyttä ihmissuhteisiin. Hyvää kannattaa odottaa, näin minulle opetettu.

Iines kirjoitti...

Minäkin kaipaan elonmerkkiä sinusta, Valto!

Kunpa kotona kaikki menisi hyvin. Se on kuitenkin tärkeintä. Palaat kun jaksat. Täällä odotetaan.