torstai 15. maaliskuuta 2012

Albertinkuja 1

Albert vetää ohutta, mustaa sukkaa vasempaan jalkaansa. Siihen ratkeaa poikkirepeämä kantapään kohdalle, mutta hän ei siitä välitä vaan pujottaa sukan toisenkin jalkansa peitoksi. Se sattuu olemaan väriltään harmaa, vaan mitäpäs väliä tuolla.

Albert istuu saunan pukuhuoneen puisella jakkaralla vaatetuksenaan vain nuo edellä kuvatut sukat. Matalalla olevasta ikkunasta näkee tulvavesiään kiihkeästi juoksuttavalle joelle jonka tummina tyrskähtelevien laineiden seassa uiskentelee muutamia jäätelejä ja hyyhmäisiä lumipaakkuja. Yksi talvinen iskukoukkukeppikin seilaa ohitse isossa jäälohkareessa tököttäen. Lie luja nailonsiima koukkuineen ja saaliineen vieläkin siinä kiinni kun tuli niin äkkiä jäidenlähdöt tänä keväänä.  Ajatus mädäntyneestä hauesta revityin leukaperin käy Albertin mielessä, sillä häneltäkin jäi verkkojata joen lähtöjärveen kun ei ehtinyt viime viikolla niitä kokemaan. Oli syksystä jo nopea talven tulo kevyine pakkaslumineen, nyt tuli yhtä nopea kevät sulavesineen, ja millähän vauhdilla tulevan kesän kelit ohitse huiskahtavatkaan, aprikoi Albert.

Albert ottaa lehtipinkasta Seuran. Se on ilmestynyt 25.3.1970 ja Albertia huvittaa kannen nykyiseenkin ajankohtaan sopiva kuva valkoisesta kanista ja keltapuseroisesta Terhi Panulasta. Oheisotsikko lupaa jotain lisämukavaa näistä söpöistä pupuista sivuilla 38-39. Tuon puoli metriä korkean lehtipinkan Albert toi kaupunkiasunnon varastosta. Viime kesänä joku viikonloppu lehtiä auton takakonttiin raahatessaan hän sanoi vaimolle, että näitä  isän ja äidin peruja on mukava joskus mökkisaunaa lämmitellessä lueskella.

Hajamielisenä Albert selaa lehteä ja jo alkupään kaksisivuinen värimainos lupaa hirveän paljon unelmia: "Opelissa ette osta vain määrättyä autoa. Valitsette korin, valitsette moottorin, määräätte ovien määrän, päätätte hintaluokan. Siinä on Teidän Opelinne -niin yksilöllisenä kuin sen haluatte."  Isällä oli iso farmari Rekord, ja eiköhän ollut juuri tämän mainoksen vuosimalliakin. Sen rekisterinumeron Albert muistaa hyvin sillä siitä tuli aiheettomien irvailujen kohde kotikylällä: Valkoiset kirjaimet ja numerot mustalla pohjalla olivat IKL-32.

Lehden jutut eivät paljoa poikkea nykyisistäkään aiheista. Yksi artikkeli kertoo Helsingin kaduilla liikkuvasta valelääkäristä, "Kaupungin Kauhusta" joka on kohdistanut ahdistelunsa pikkulapsiin, toinen otsikko kysyy mustasti, "Milloin viimeksi löitte vaimoanne?". Keskivaiheilla lehteä on Petäjäveden vanhasta kirkosta osaavasti kuvitettu tarina ja parin aukeaman kokoisessa, mikroskooppikuvitetussa reportaasissa käydään lävitse kasveja vaivaavan punkin torjuntaan kehitettyä biologista menetelmää. Idea on yksinkertainen ja ollut luonnossa omassa, valjastamattomassa käytössä jo miljoonia vuosia; usutetaan kasvissyöjäötököiden kimppuun toinen, lihalle perso petopunkki-laji. "Kohtalon laiva"-jatkokertomuksen kolmannesta jaksosta Albert tavaa vain ingressinalun: "Valtavan suuri loistoristeilijä Poseidon on matkalla mukanaan 500 matkustajaa, kun äkkiä vedenalainen sortuma nielaisee sisäänsä miljoonia vesitonneja..."

Lopussa, ennen Pupu Pirteä-sarjakuvaa horoskooppisivu lupaa Albertin sydämenasioiksi vaihtelevia mielialoja ja yhteisymmärrystä Vesi- ja Jousimiehen kanssa. Töissä mahdollisuuksia saada isoja asioita aikaan ja terveydessä se toppuuttelee liioittelunhaluja sekä kehottaa säännölliseen elämänviettoon.

-Mistähän niitä vesi- ja jousimiehiä, tai mieluummin naisia tähän löytäisi...

Albert ottaa henkarista valkoisen kauluspaidan ja pujottaa ensin vasemman käden hihaan, sitten oikean ja alkaa napittaa etumusta kiinni. Pyöräyttää saunoessa niskaan kääntyneen Kuusamonkirves-riipuksen etupuolelle roikkumaan. Seuraavaksi hän sujuttaa punaraitaiset boxerit jänteviin jalkoihinsa ja survoo paidanhelmat kauluksesta sisäpuolelle. Kun Albert on saanut mustat, suorat housut ja kaksiväriset tanssikengät puetuksi myös, hän asettuu saunakamarissa kokovartalopeilin eteen kampaamaan jo harmaasävyiseksi käynyttä, luonnonlaineista tukkaansa.

-Olen mä komea mies vielä, tuumaa Albert peilikuvalleen. Sanoin kertomaton surumielisyys kuittaa kuitenkin omahyväisen kehun omaan mielenlokeroonsa ja Albert tiuskaisee: -Saamarin Irmeli, minkä meille teit!

Irmeli lähti kuukausi sitten. Se oli lauantaipäivä kun muuttoauto peruutti heidän kaupunkiasuntonsa päätyyn ja kaksi rotevaa miestä alkoi kantaa Irmelin valmiiksi pakattuja tavaroita sen takaosaan tunteettomin, kaikenlaisiin kantamuksiin tottunein riuhtaisuin auki-asentoon lukitusta ulko-ovesta. Irmeli istui koko operaation ajan äänettömänä keinutuolissa keskellä puolityhjää olohuonetta ja Albert korkealla keittiönjakkaralla erkkerin ikkunasta takapihan lintulaudalla hyppiviä talitiaisia katsellen. Sanaakaan ei vaihdettu muuttomiesten touhun aikana. Eikä sittenkään, kun Irmeli viimein puki eteiskäytävässä päällensä ruskean puoliturkin ja nahkakäsineet ja pujotti sävyihin sopivat pitkävartiset, sivurimpsuin koristellut talvisaappaat hoikkiin, kellertävänvaaleiden housujen peittämiin jalkoihinsa. Kun Albert meni ovelle saattamaan, kääntyi Irmeli kynnyksellä, pudisti näkymätöntä hilsettä Albertin rinnukselta kuin vanhasta tottumuksesta ja katsoi suurilla, märillä silmillään viimeisen kerran syvälle Albertin silmiin. Sitten hän kurkotti ylös ovipumpun varteen, löysäsi sen lukituksen ja painoi oven hiljaa jäljessään kiinni.

Albert näki vielä vilauksen Irmelin varjosta keltaisen, pullonpohjakuvioisen lasin lävitse ennen kuin se häipyi nurkan taakse ja tallin ovien eteen pysäköidylle autolle, joka kohta hyrähti käyntiin. Punaiset takavalot vain häivähtivät kun auto kääntyi pihatieltä pääväylälle ja lumipenkkojen taakse keskikaupungille päin.

...jatkuu...

17 kommenttia:

mikko kirjoitti...

Jos olisin kustannustoimittaja (onneksi en ole) poimisin tästä muutaman tarpeettoman adjektiivin pois. Muuta en osaisi.

Teksti, lauseet puhuvat omasta puolestaan.

Valto-Ensio kirjoitti...

Mikko, varmaankin tuota kieliasua itsekin tässä korjailen ja adjektiivejä kirvehdin vähemmäksi.

Tällä hetkellä teksti seisoo niin kuin Albertti äkkinäisen asian edessä; rikkinäisin sukin ja munasillaan.

Ripsa kirjoitti...

No,
Valtohan sanoi että tarina jatkuu.

Minä tykkään näistä jutuista sen takia, että tarinat niissä jatkuvat.

Kesällä 1960 minä ja nuoremmat sisarukset oltiin äidinäidin maatalossa, kun isä ja äiti olivat Roomassa. Isä kaivoi Pompeijin raunioita ja äiti katseli Roomaa.

Minulle annettiin työ: pitää siivota ullakko. Se oli iso alue. Siinä oli yksi nurkka tehty kesähuoneeksi ja osa isoäidin isän kotimuseoksi.

Siinä kulki sydänmuuri halki ullakon, sitten oli sahanpuruja mutta ennen kaikkea jumalaton määrä lehtiä. Suurin osa oli Vaasa-lehtiä. Niistä tuli sittemmin lehti nimeltä Ilkka, siis maalaisliittolainen lehti.

Varhaisimmat olivat 1800-luvun lopulta. Mutta ihan johonkin 1930-luvun alkuun asti ainakin lehdessä oli jatkokertomuksia. Joissain oli nimimerkki ja joissain jonkun kirjailijan nimi (esim. Santeri Alkio).

Sen kesän puhuin isoäidin ja tädin kanssa niistä entisistä ajoista ja mitä tarkoitti se, että ihmisiä yritetään saada kirjojen pariin ja ylipäänsä katsomaan vähän pitemmälle kuin pelkkään omaan pihapiiriin.

Mutta. Mitä tulee adjektiivipöhöön niin se ei vaikuta niin pahalta Albertin kohdalla kuin se yleensä vaikuttaisi ja se ehkä johtuu siitä, että Valtolla luistaa kieli. Minä joudun armotta raivaamaan kivatkin adjektiivit poies kun kirjoitan.

Draamastudion kultainen kirjoittajasääntö oli tietysti se että toimintaa, ei kuvailua! Mutta meille opetettiinkin draaman lakeja. Se on vähän eri asia, ehkä.

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa, näissä blogeissa äkkinäisellä saattaa olla vaikeuksia seurata aluksi jotain jatkojuttua, mutta ihminen on oppivainen kädellinen...

Kunhan saan jatkon editoitua, niin kyllä sille Albertillekin mietittävää löytyy. Toiminnasta en niinkään menisi takuuseen.

Joskus mukava kuvaillakin asioita, kuin Hyry "Uunia" muuratessaan. Tykkään itse joskus myös lukea sellaisia kunhan ei mene jaaritteluksi, siitäkin on kirjallisuudessa paljon esimerkkejä. Mutta kumma kyllä, jaaritteluillekin lukijoita löytyy; meitä on kaikeksi.

Tämän mainitsemani Seuran jatkokertomuksen on kirjoittanut joku Paul Gallico, eli luultavasti joku nimimerkkierkki. Vanhoja lehtiä löysin tästä talosta vinot pinot, ja kai niitä muualtakin on kulkeutunut ja lueksin niitä joskus enkä niin hirveän paljon eroa tähän päivään juttujen aiheissa näe. Paremmin kirjoitettuja ne kyllä ovat olleet, ehkä.

Riku Riemu kirjoitti...

Vanhoja lehtiä on mukava lukea ja katsella. Minä, lehtien henkilötkin olimme silloin niin nuoria.

Vieläkin muistan Pirkko Mannolan kuvat jossain lehdessä: "eiväthän nämä liian rohkeita ole!" - taisin silloin ajatella, että on ne kuitenkin aika upeita!

Kummaa haikailua minulta menneisiin, asiat olivat silloin paljon huonommin kuin tänään, paitsi tietysti nuoruus ja sen voima.

Tarinat eivät oikeassa elämässä pääty koskaan, tuskin niitä edes on olemassa, ennenkuin joku saa päähänsä jotain kirjoittaa.

Valto-Ensio kirjoitti...

Riku, millainen se pää sitten ulkopuolisin silmin on, josta alkaa tarinoita tulla? Minä kun en itse sitä itsessäni oikein näe, en tajua.

Jotenkin "poikkeava" olen kyllä ollut joukoissa; itse sellaiseksi itseni tuntenut. Ihan kuin minulta aina odotettaisiin, että kyllä se kohta ainakin hirnahtaa jos ei muuta (osaan hirnua kuin hevonen).

Joskus kun olen läheltä tavannut oikeita tarinantekijöitä, kirjailijoita, niin olen ollut huomaavinani jotain poikkeavaa heidän olemuksessaan, käyttäytymisessään, puheessaan tai silmänvälkkeessään.

Myöhemmin olen kuitenkin aprikoinut, että ehkä tunne johtuu vain ennakkoasenteesta. Kun on lukenut heiltä jotain merkillistä, niin silloin kirjoittajankin pitää olla merkillinen.

Risto Ahti on kyllä jotenkin "syvä" ihan livenäkin.

Ripsa kirjoitti...

Valto,

joo, en minä sitä, että sun tarttis ruveta kirjoittamaan mitään toimintaleffakässäriä. Huh. Ei missään nimessä. Päin vastoin, juuri näiden tarinoiden hitaus on niiden voima. Mietteliäisyys.

Kyllähän se edellinenkin sankari teki, mutta ei menonnut.

Riku,

nuoruutta pidettiin jollain tavalla kamalasti paheellisena olotilana silloin kun me oltiin nuoria. Huomaan että vähän samaa on nyt, siis mitä me meinataan nykynuorisosta.

Mutta kyllä minä mielelläni menisin taapäin jotain 30 vuotta, silloin maailma ei ollut ihan niin hullulla mallilla kuin nyt.

Jos nyt pitää nimetä kamalin juttu mitä on viime aikoina tapahtunut, on se Talvivaaran kaivos. Eivät tunnu ollenkaan käsittävän millaisten myrkkyjen kanssa läträävät siellä.

Tai jos eivät peräti välitä?

Riku Riemu kirjoitti...

Valto,

en minä usko että sellaista kirjoittajaa mitenkään ulkopuolelta erottaa. Paitsi jos se siihen pyrkii, kulkee vaikka oudoissa vaatteissa ja kampauksessa.


Ripsa,

joskus minä jonkun syntymäpäivillä sanoin, että nuoruus on sairaus, josta aika parantaa. En minä ihan tosissani ollut.

Talvivaara voi vielä nousta symboliksi tälle "ota rahat ja juokse"-ajalle. Muuten kyllä ajattelen, että enemmän kysymys on lehtien tavasta kirjoittaa; hullumpaa entinen aika oli monella tapaa. Aika vähän hulluuksia pöyhittiin, mentiin vain suoraan eteenpäin sen kaakin perässä, mihin kukin oli itsensä sitonut.

Tuon kolmekymmnentä vuotta silti hyväksyn, 80-luku oli minulle onnellisin aika.

Valto-Ensio kirjoitti...

Riku, Ripsa. Minun "onnellisin aika" sijoittuu aika tarkasti vuosiin 1972-76.

Se on aika lyhyt aika lapsen huolettomuudelle, voimien varastoimiselle jota ihminen tarvitsisi elämässä pärjätäkseen.

Paljon mietin, miksi niin on ollut. Ketään, ihan vähiten itseään, on turha syyttää. Kaikki menee niin kuin menee. Tai tulee ja menee.

Sydän (fyysinen) kun vain kestäisi.

Tarkoitan nyt sitä perusonnellisuuden tunnetta, jonka varassa jaksaisi, elämänperusta joka olisi kalliolla eikä liejussa kuten tunnen itselläni olevan.

Olenhan minä monessa suhteessa ulkoisesti onnellisten asioiden kanssa tekemisessä, mutta jos meinaa tämän kaiken pitää, ja että vastuunsa piirissä olevien onnellisuuskin olisi mahdollista, niin siinä on tekemisensä... tämä on vaikea selittää pienesti ja siksi minä varmaan tarinoita kirjoittelen... jos ne sitten sinne rivien väliin eksyisivät -tarkoituksetkin.

Tälläkin hetkellä pyöritän kuution kokoista ongelmamurikkaa, eikä se ole edes pyöreä, että siirtyilisi kevyemmin...

Valto-Ensio kirjoitti...

Talvivaarasta piti sen verran sanoa, että täällähän se haisee...

mikis kirjoitti...

Sanoppas Ensio Iivari - että onko tuo kuvassa oleva puu Petäjä vai Honka? (Mänty se ainakin on.) Kysyn tätä vilpittömin sydämin. Olen kauppalassa syntynyt kansakoulun opettajan poika, en tunne puita.

Ps. Voi vittu, tykkäisin lukea sinua enemmän.

Valto-Ensio kirjoitti...

Mikis, elä narraa, kyllä sinä puut tunnet kun kerran tunnet ne ötökätkin jotka puissa ja puiden juurilla, metsissä suurta ja ikuista vaellustaan harrastavat. Mutta tuo puu voi olla se erään kaskun "mänty, honka, petäjä"-yhtäkaikki. Kuva on Kangasniemeltä, ihan siitä kirkonkylän taajaman ulkopuolelta tien varresta otettu. Olin siellä pyöräillen muutama vuosi sitten.

Olen vaatimattomien vuosieni kuluessa ymmärtänyt myös sen, että Petäjä ja Mänty ovat vielä elinvoimaisia tuulessa taivuskelijoita, kun taas Honka on ikänsä sitä työtä tehneenä päässyt "honkiintumaan", eli kuivahtanut pystyyn ja viettää näin ansaittuja eläkepäiviään kunnes A.Kiven sanoin "ryskyen kaatuu", tai joku pilkehtii sen rakotulikseen.

Honkia nyt ei tänä tehometsätalouden aikakautena pääse kylläkään koskaan luontoon enää tulemaan. Siitä pitää huolen Stora Enso, UPM ja muut kutsetin miehet. Sekä me itse, eli jokaikinen joka paperia ym. puuta alkumateriaalinaan tarvitsemaa "kulutushyödykettä" perseensä ym. muun pyyhkimiseen käyttää.

Vitun hyvä, että tykkäät lukea. Albert on tanssimassa, enkä meinaa saada sitä lavalta pois...

Valto-Ensio kirjoitti...

Ps. ja aina, kun tuota kuvaa katson, muistan Kangasniemen "Ruusunkuppi"-kahvilan (toivottavasti on vielä olemassa) jossa hörpin kahvia ainakin pannullisen mainiossa juttuseurassa (kahvilan pitäjä ynnä joku mukava rouva).

mikis kirjoitti...

Kangasniemellä - ajan aika säännöllisesti Mikkeli-Jyväskylä (ja välillä Jyväskylä.Mikkeli) väliä - olen käynyt vain S-marketissa ja Alkossa. (Joka on samassa rapussa.) Vai niin. Tarkoitan, että tuota miksi "honkaa" sanotaan "hongaksi" en tavallaan tiennyt. Nytpä tiedän. Enkä, Valto rakas, sinua mitenkään harhauttele. Olen oikeasti aika tietämätön ihminen. (Se, että pystyn peittelemään sitä, nokkeluudellani, on taas toinen juttu. Ja mitäs me siitä!)

Valto-Ensio kirjoitti...

Mikis, en uskokaan, että tahallasi jäynästelet, vaikka mukavaahan sekin on silloin kun kaikki osapuolet ovat jäynästelytuulella sekä -linjoilla. Rakennuksilla se on jokapäiväistä ja joskus tulee ihan ikävä. Varsinkin nyt, kun melkein joka päivä kuljetan poikasiani ohitse kerrostalotyömaan jonka holveilta tutut timpurit huutelevat, että alahan tulla vasaranvarteen sieltä jouten käveleksimästä...

mikis kirjoitti...

Sitä paitsi tule takaisin Inkkulaan (IkkunaIinekseen). Ei Hän Sinua, ainakaan tahallisesti, loukannut. Iines on siinä mielessä arvostettava ihminen että hän seisoo omien sanojensa takana kuin kyrpä.

En minä tietenkään mikään ketään neuvomaan ole... pois se minusta. Mutta Sinun mielipiteitäsi on mukava lukea n.s. "keskustelupalstoillakin". Ps. Itse olen niillä, ja se on harkittu rooli, pelle.

Valto-Ensio kirjoitti...

Kiitos kutsusta, Mikis. En minä Iinekselle, sen kummemmin kuin muillekaan isoja kaunoja tms. kanna, mutta katson itselleni parhaaksi olla hieman syrjässä keskusteluista. On tätä elämää tässä ympärilläkin ja jatkuvaa kommentointia sen piirissä, niin antaa olemattoman sieluntynkäni vähän levätä välillä (samalla saavat närkästyneet muutkin olla kuin mitään ei puuttuisikaan).

Tuuletus kyllä on joskus tarpeen, kuten Albert 2:n Mervi on ajatellut...