keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Albertinkuja 3

 
Yönsä siinä yksinhuoltajan kapealla patjalla viettävät nuo kaksi, Mervi ja Albert, toisillensa tuntemattomat, tanssisalin tarjoamien sävelhetkien kautta sattumalta tutustuneet.  Nykyaikaa tämä. Ei enää kuin kirppuvaltion itsenäistymisenalun allakanluvun aikoihin, aikalaisten elellessä vielä tukalien sääntöjen puristamassa yhteiskunnassa, ilman vapautta valita kainaloisensa, hetken lohtunsa. Aikana, jolloin ihmisten läheisyys oli pelkkää huorintekemistä, salavuoteutta ja raamatuntulkitsijoiden ankarasti tuomitsemaa haureutta Helvettiin johtavilla poluilla. Lähimmäisiään sai silloinkin mustien autojen kyyteihin kyllä siepata, pidellä pahoin ja henkiä riistää, ylitse rajojen muiluttaa. Niille laittomuuksille hengenmiehetkin hyväksyvästi hymisivät, etappipaikoissa kyyditsijöitä kestitsivät, mutta hirmuiset olivat tuomiot jos iho ihoa kosketti ilman, että siihen aamenen jälkeinen lupa oli myönnetty, pestyjä käsiä päiden päällä sivistelty.

Jos olivat kuilut rikkaiden ja köyhien välillä ennenkin peltosarkojen levyisiä, niin ajassamme nämä rotkot ovat revähtäneet käsittämättömiin mittoihin. Niiden ylitse ei näe köyhä, ei rikas ihmiseen itseensä siellä toisella laidalla. Kummankin pitää itse kuiluun langeta, yllättäen, tilannetta tilaamatta, pimeässä haparoidessaan pudota, loukata mielensä, mustelmoitua. On oltava itsekin haavoilla, mielen herkin kohta ruvella, että näkökyky paranee ja kuulo herkistyy vaikka olisivat pankkitilit tiineinä maallisia turvaamassa tai köyhyys ja huolet mieltä kovettaisivat, nostattaisivat vihaa yleneläjiä kohtaan.


"Albert, herää."

"Mhm..."

"Niin että olis jo aamu."

"Anteeksi, nukutti kovin hyvin."

"Se hyvä. Mukavahan nukkua on silloin kun nukuttaa, mutta kello on jo kymmenen ja minun pitää jossakin vaiheessa hakea lapset siskon luota. Tuu keittiöön, laitoin vähän aamupalaa."

Mervi on hulmauttanut keittiön pöydälle kirjaillun, pellavaisen liinan ja nostanut ikkunan edustan matalalla tasolla, muiden kukkasten seassa olleen kevätkaktuksen sen keskelle. Albert kohottaa yhtä punaista, juuri aukeamassa olevaa nuppusta varovasti etusormellaan.

"Äitivainaalla ne kukkivat samanlaiset kaktukset ulkoeteisessä keväisin."

Mervin kasvot valostuvat, silmänkulmiin ripistyvät pienet hymynrypyt. Hänelle kukat ovat olleet aina pieni ilo ja vaalimisen kohde, joskus ainoat puhekumppanit yksinäisinä hetkinä kun huolet mieltä ovat raskaasti jyrsineet.

Mervi on kattanut pöydän päähän munia, paahtoleipää, voita, juustoa, maitoa, mehua ja nyt hän kaataa kahvia kuppeihin.

"Lämmitänkö mikrossa uunipuuroa?"

"Ei kiitos, jätä vain lapsille, niille se on tarpeempaa."

Ottavat palasta, hörppäävät kahvia. Mervi kuorii kananmunan ja painaltaa lankasiivuttimen sen lävitse ja nostaa veitsenlappeella murenevia viipaleita omansa ja Albertin leipien päälle.

"Tyttöjäkö ne sinunkin lapset ovat?"

"Joo, tyttöjä. Eskari on kohta ohitse nuoremmallakin. Se täyttää viikon päästä seitsemän, vanhempi on toisella luokalla."

"Mukavassa iässähän ne sitten... Minun lapset ovat jo aikuisia, kaksosia. Toinen on Moskovassa ja toinen lähti syksyllä Melbourneen. Molemmissa paikoissa on saman firman ulkomaiset tukikohdat kuin minkä palveluksessa minä olen täällä Suomessa. Tytöt ovat siellä tekemässä opiskelujensa päättötöitä."

Merviä tuon kuuleminen sävähdyttää. Hänelle lankeaa mieleen kuvitelma omien lasten tulevaisuudesta, heidän mahdollisuuksistaan ulottua samaan kuin Albertin tyttärien. Mahdotonta. Mistä ne siihen rohkaisua saisivat kun jo lapsena pitää kaiken kanssa elää kuin kusi sukassa. Ei ole varaa harrastuksiinkaan joissa paremmin voivista perheistä olevat koulukaverit tramppaavat. Kirpputorilta vaatteet ja joskus pitää hakea sämpyläjauhoja seurakunnan soppajonosta…


Köyhyys periytyy. Huono-onnisuus kertautuu. Se on hänellekin langennut osa vaikka on ammatti ja työpaikka. Äiti on kituuttanut pikkueläkkeen turvin kun sairauden kanssa loppuikänsä teutaroineen isän hoiti ensin hautaan, ja senkin sosiaaliavusta arkkurahaa anomalla.

"Miksi sun vaimosi lähti?"

"Se vain yksi päivä otti puheeksi, että pitäisi erota kun hän on tavannut jonkun miehen. Kun näin sitten sen kaverin, niin ajattelin, että mitä tuollaisessa lysyharteisessa, Erkki Tuomiojan näköisessä kaverissa on sellaista, jota minussa ei ole? Kysyin sitä Irmeliltä itseltäänkin, mutta ei se siihen tyhjentävästi osannut vastata. Jotain silmistä ja sydämen sivistyksestä se sanoi, ja että meidän helppo arki vain alkoi ahdistaa, tympäistä…"

Albert kallistaa kahvikuppia pitkään. Hän yrittää saada itsehillintänsä takaisin, mutta vähän silmänurkka kuitenkin kostuu. Albert kääntyy ikkunan puoleen ja vetää narusta kellastuneen sälekaihtimen ylös. Aurinko on jo korkealla keväisen kirkkaalla taivaalla, mutta maisemaa rumentaa äkkiä vastapäisen sairaalanmäen takaa kohoavasta lämpökeskuksen piipusta pöllähtävä musta, sankka savu. Puluparven lentorata kaatuu sen tieltä alas männikköön, mutta yksi etumaisista ei ehdi ja sen lento muuttuu hoippuroivaksi savupilven lävitse sujahtaessaan.

"Ohhoh, mikäs se tuo tupsaus oli?"

"Polttavat kirurgian amputoituja raajoja, poksahtaneita maksoja, vaihdettuja sydämiä ja abortoituja sikiöitä... ei vaineskaan... Kaipa siellä taas huoltotöiden yhteydessä luikahti paksumpaa tavaraa ilmaan."

"Sinäkö olet tuolla sairaalassa töissä?"

"Sairaita siellä hoitelen juu, ja joskus pitää osata terveillekin jotain nättiä sanoa. Omaisten kanssa joutuu joskus tiukille kun ei tiedä, mitä sureville sanoisi. Viime viikollakin yhdeltä lapselta amputoitiin jalka nilkasta kun se oli murskaantunut auton alle suojatiellä. Arvaat varmaan, että oliko isällä ja äidillä itkut herkässä."

Mervin kännykkä rilahtelee eteisen pöydällä ja hän menee vastaamaan siihen.

"Sirja soitti, mun sisko. Sanoi, ettei ole kiirettä, mutta jos ennen neljää hakisin tytöt koska hän menee yövuoroon ja että ehtisi ottamaan sitä ennen unta nuppiin. Se on kans samassa työpaikassa kuin minä, mutta teho-osastolla.”

”Saako kysyä?”

”No mitä?

”Paljonko sairaanhoitajan ammatissa saa palkkaa?”

”Minä saan kaksituhattakaksisataakuusitoista euroa kuukaudessa. Sisko, kun se voi tehdä myös öitä, saa melkein kolme ja puoli tonnia, joskus neljäkin.”

”Riittääkö palkka elämiseen”

”Riittää, silleen kitkutellen. Veroa nipsaisevat kakskytkaksprossaa ja sitten menee seittemänsataaviisikymmentä euroa vuokraan, veteen ja sähköön. Sitten maksan melkein kaheksansattaa pankkiin… elämiseen taitaa jäädä viitisensataa kun lasken Kelan maksaman elatusavun ja lapsilisät mukaan. Pahanpäivänvarasta vain uneksin. Viimeksi kun pesukone hajosi, tilasin uuden Hobby Hallista ja sitä pitää maksaa muutama kymppi kuussa. Ja kohtahan se taas hajoaa kun alkaa takuuaika olla ummessa…”

”Ei taida olla edes telkkaria?”

”Ei niin. Kun entinen meni pimeäksi, en ole uutta hankkinut. Mutta ehkä sitten kun tuo lupamaksujen käytäntö muuttuu.”

”Missä lapset ovat koulun jälkeen?”

”Ne menee iltapäiväkerhoon muutamiksi tunneiksi. Sekään ei muuten ilmaista ole…”

”Missä sinun vanhempasi asuvat?”

”Isä on kuollut, äiti kituuttaa pikkueläkkeensä kanssa edelleen kotikaupungissa vuokralla. Aika huonossa kunnossa sekin jo on vaikka ei edes vanha ole. Raihnasi sen isän kanssa niin monta vuotta... Äidin luokse on matkaa kuussataa kilometriä, joskus siskon kyydissä siellä päästään käymään.”

”Anteeksi kun kyselen, mutta missä entinen miehesi on?”

”Se perkele… anteeksi, se onneton ei hallinnut elämäänsä… naapurikaupungissa sen viimeksi näin puistonpenkillä nukkumassa muutaman muun puliukon kanssa. Sillä oli yhden miehen putkifirma, mutta kun ei
se osannut tehdä muuta kuin niitä putkihommia niin vero- ja paperiasiat jäivät hoitamatta. Sitten kun se alkoi urakoida ryyppäämisen kanssa niin… eli ihan tavallinen tarina tämä kai on. Kerettiin talo rakentaa ja sitä varten otettiin velkaa. Sitten kun talo meni myyntiin, verottaja ja vakuutusyhtiöt kuorivat päältä rästit niin minä tein pankin kanssa sopimuksen lopusta sadastatuhannesta niistä, mitä jäi jäljelle. Niitä maksan enkä mitään kostu koskaan.”

”Eikö teillä ollut avioehtoa?”

”Hah hah. Kyllä semmoisia ei köyhähöynäytettävä arvaa ajoissa tehdä. Ja mitä siitä olisi hyötyä ollut koska jokaisessa pankkiin tehdyssä lainassa oli myös mun nimi. Manu ei osannut erottaa yritys- ja kotiasioita toisistaan. Enkä sitten minäkään edes ajatellut niitä kun piti ruveta lapsia imettämään. Sitä paitsi olisin turpaani vain saanut jos ehtoja olisin naimisille alkanut asettelemaan…”

”Entäs jos olisit vain jättänyt maksamatta?”

”Miksipä ei, mutta olisivat ne kuitenkin palkasta ulosmitanneet. Nythän tämä menee sellaisella koodilla kuin saneeraus, eli joskus luultavasti helpottaa aiemmin, kuin jos olisi ulosmittaukseen päätynyt. Niin se velkaneuvoja ainakin selitti.”

Ollaan pitkään vaiti. Albertista tuntuu, kuin paahtoleivän pala olisi kurkkuun juuttunut. Ensi kertaa elämässään hän tapaa luulemassaan hyvinvointiyhteiskunnassa silmästä silmään ihmisen, joka elää oikeasti kädestä suuhun – elämää. Lehdissä juttuja on ollut, mutta ei niihin isosti ole tullut kiinnittäneeksi huomiota. Toinen tytär kirjoitti  köyhyyttä käsittelevän kympin esseen lukiossa, mutta taisi senkin sisältö olla mediasta ja dokumenteista pääteltyä.

Mervi kerää ruuantähteet jääkaappiin ja astiat tiskialtaaseen. Astioita vedessä huljutellessaan hän ajattelee, miksi hän tuolle päällepäinkin hyvätuloiselle ja rahahuolia vailla olevalle miehelle alkoi asioitaan selvittää? Sillähän on se kallis Volvokin… Ja miksi tuntea sääliä siitä, jos siltä vaimo on lähtenyt? Eihän niillä lapsistakaan mitään huolta enää ole. Mutta kumman inhimilliseltähän tuo mies tuntuu. Onkohan se rakastanut sitä vaimoaan ihan viimeiseen saakka? Millaista oikeasti rikkaan rakkaus on?  Köyhä menee rakkauden saralla liian pitkälle ensihölmistymisen varassa ja sitten on myöhäistä… Mervi pyyhkäisee fairyisellä kämmensyrjällään poskelle pyrkivän kyyneleen pois.

”Nyt kyselen sitten minä”, sanoo Mervi käsiä pyyhkeeseen kuivatessaan. ”Sopiiko?”

”Tietenkin.”

”Kerro minulle samat asiat kuin mihin olit minulta vastauksia vailla.”

”Ethän sitten ota pröystäilynä?”

”Sanon jos otan.”

”Minun palkkani on sidottu aina projektien tuottoon, eli sitä parempi, mitä korkeamman tuloksen työpanokseni firmalle tuottaa. Alkupalkka on jokatapauksessa kymmenkertainen sinun kuukausiansioihisi verrattuna. Päälle tulevat vielä bonukset muutaman vuoden välein jos samassa firmassa pysyy. Joskus menemme myös ulkomaiden kohteisiin valvomaan firman suunnittelujen toteutuksia. Silloin ulkomaan päivärahat jo tekevät enemmän kuukaudessa kuin sinä saat vuodessa tai kahdessa palkkaa sairaanhoitajana. Viimeksi olin Ranskassa ja sen vuoden tulot olivat parin miljoonan euron luokkaa plus päivärahat ja hyvän tuloksen bonukset. Kokoonpano joka sinne alusta loppuun suunniteltiin ja toteutettiin, oli arvoltaan kolmesataa miljoonaa dollaria kun  oli amerikkalainen tilaaja, että ei se niissä luvuissa yhden inssin kulut kummoisilta tunnu.”

”Herranpieksut…”

”Niin, älä muuta sano. En koskaan ole joutunut tilanteeseen, jossa olisin tarvinnut verrata tulojani tällä tavalla. Minua ihan järkyttää tämä… Sitä paitsi jo lähtökohdat elämälle ovat olleet ihan toiset kuin sinulla. Isältä ja äidiltä jäivät perinnöksi talo kaupungissa ja kahdenkymmenenviiden hehtaarin joenrantatontti melko prameine mökkeineen koska olin heidän ainoa perijänsä. Rahaakin niillä oli tileillä, taidetta seinillä ja tallissa muutama arvokas museoauto. Nuorempi veli kuoli syntymänsä aikoihin eikä ne sitten lisää lapsia yrittäneet. Vaimon kanssa ei omaisuuksista riidelty sillä meillä oli alusta saakka avioehto ja kumpikin piti omansa kun erottiin. Velkoja meillä ei ollut lainkaan. Eikä Irmeli mikään tyhjätasku ollut kun naimisiin mentiin. Ikänsä se on käynyt töissä hyväpalkkaisessa ammatissa…”

Puhuuko tuo mies totta? Voiko jollain tavallisia tansseja harrastavalla olla noin hirmuiset tulot? Ja sitten, että se on noin onneton jos vaimo lähtee toisen matkaan, erosuruhan paistaa noista silmistä kuin kirjasta lukisi…

”Etkö muka itse koskaan vieraissa ole käynyt?”

”Minä… no silloin erehdyin pari kertaa kun vaimo oli viimeisillään raskaana, mutta sekin oli vain… no semmosta sattumaa ja tohelointia joka on minulle outoa. En niistä vaimolle koskaan kertonut kun hävetti itseäkin…”

”Niin, ei kai sukupuolielämä kaikille tarpeellista ole. Mutta kaikki miehet, jotka minä tunnen eivät muuta tekisikään kuin naisivat…”

"Minulla on ollut niin mielenkiintoinen työ, ei siinä ole joutanut seksiin kovasti paneutumaan.”

”Luuletko, että putkimies naipi yöt läpeensä sen takia ettei sen työ ole mielenkiintoista?”

”Siihen en kyllä osaa sanoa mitään.”

”Jotkut lääkärit ovat kans yksiä seksihulluja. Eikö niille sitten töissä riitä tarpeeksi mielenkiintoa? Muutenkin käpelöivät ihmisen anatomian kanssa, niin luulisi siinä seksihalujen vain vähenevän. Minulla ainakin silloin, kun kaikenmaailman törkymöykkyjä joudun pesemään…”

”Sekin on ihan outo maailma. Ja nyt kun ajattelen, taitaa olla koko sukupuolielämä minulle…”

"Jospa sun Irmelisi juuri sen vuoksi lähti, kun  sinä et sitä sängyssä huomioinut?"

”Niin. Mutta miksi se ei sitten puhunut asiasta?”

”Ei osannut. Tai sinä et koskaan kuunnellut.”

Mervi menee Albertin viereen, silittää kevyesti ohimoista.

”Minkä ikäinen sinä olet?”

”Seuraavaksi täytän viisikymmentä. Entä sinä?”

”Kolmeviis.”

”Tuota, Mervi. Voinko minä sinua mitenkään auttaa… siis rahallisesti?”

Mervi kavahtaa kauemmaksi.

”Oijoi. Se onkin vaikeampi kysymys. Miksi auttaisit?”

”En tiedä. Sanoin jo, että olen ihan järkyttynyt siitä, mitä kuulin sinun toimeentulostasi.”

”Voiko tällaista rahatonta auttaa? Katsos kun köyhän astiassa ei ole pohjaa ollenkaan. Kaikki, mitä siihen kaataa, valuu vain jonnekin, häviää. Muutamalla satasella eivät asiat ratkea. Jos vaikka satatuhatta mun tilille siirtäisit, aiheutuisi siitä saneeraussuunnitelmiin muutoksia, eli ne maksattaisivat sen jälkeen korkojen korkojakin pääoman lisäksi. Taitaisi siinä mennä sitten useampikin satatonninen. Tämä saneeraustouhu on vähän semmoista että muka anteeksi jotain antavat... Minkähän helevetin rikoksen minäkin olen tehnyt? Ollut tyhmä vain... Ja entä kiitollisuudenvelka sulle? Millä minä sen korvaisin? Pillullako josta et niin  hirveästi edes perusta? Siivoamalla huoneitasi, laittamalla ruokaa tai tulemalla kaveriksesi kun lähdet ongelle? Jos mulle rahaa nyt antaisit, se tuntuisi minusta hullulta, en osaisi elää sellaisen lahjoituksen kanssa. Meistä ei voi seurustelupariakaan tulla koska ollaan niin erilaisia. Minulla on lapsetkin sen ikäisiä, että niistähän sitä ihan ensimmäiseksi huolta kantaa. Reenjalakselle jäisit vaikka miljoonia olisi tarjota. Minä en koskaan enää sitoudu suhteisiin joista en voi hetkeäkään olla varma. Mieluummin olen yksin, turvaudun vain pikkupikku seikkailuihin, käyn tanssimassa ja saan joskus nojata olkapäähän…”

”Kuinka sinä noin rehellinen osaat olla?”

”Köyhyys opettaa, joskus. Ei läheskään kaikkia, mutta…”

”Mitähän se rikkaus sitten opettaisi?”

22 kommenttia:

Valto-Ensio kirjoitti...

Mää en taida itte tykätä tästä Albertin tarinan lopusta....

Riku Riemu kirjoitti...

Yhden albertin muija, äijä oli ulkomaan komennuksella isona johtajana - hänetkin opin myöhemmin jotenkin tuntemaan, herätti huomioni kännisellä olemuksellaan kapakan tanssilattialla. Tuli minua hakemaan, olin huomattavasti nuorempi, enkä ainakaan ihan niin ruma kuin nyt. Minunkin kieltämättä humalaisissa aivoissani naksahti tanssiessa, ja ykskaks lähdin ja jätin hänet seisomaan yksin tanssilattialle. Suuttuihan se, tuli vastausta tivaamaan, mutta katsoin vain ylpeästi, enkä sanonut mitään.

Jos et sinä tykkää, minustakin kertomuksen loppu on epäuskottava. Ei Albert tuolla lailla olisi puhunut, taksirahatkin se olisi kehdannut lainata, "ei ole nyt pientä", ja valehdella, että tulee myöhemmin maksamaan takaisn. Mennessään olisi vielä huikannut, kuinka verottaja ja kaikenmaailman rosvot häneltäkin kaiken kuppaavat.

Valto-Ensio kirjoitti...

Riku, mietin tätä Alberttia siltä kantilta, ettei hän koskaan ole rahan takia töitään tehnyt ja että henkilönä hän on yhtä pöljä kuin Mervin entinen (putki)mies.

Albertilla on ollut vain tuuria syntymästään saakka ja rahaa on taskuihin kertynyt kuin itsestään. Pitää hänen tosin olla lahjakas, että töissään pärjää, mutta se on aika yksipuolista lahjakkuutta. Sellaiset joskus pärjäävätkin hyvin tässä maailmassa.

Mietin paljon, voiko tällaisia ihmisiä olla olemassa. Tunnen jonkun vähemmän varakkaan kuin Albert, mutta hyvin toimeentulevan hyvän ihmisen joilta elämä on luonnistanut kuin vettävalaen, mutta harvassa taitavat olla ökyrikkaiden joukoissa tällaiset luonteet.

Vaikea eläytyä näillä kirstunpohjallisilla ja haastatteluja tuskin kukaan Kroisos Pennonen suostuu aiheesta antamaan?

Miltä George Soroksesta tai Bill Gatesilta tuntunee kun jakavat ylimääräisiä miljardejaan hyväntekeväisyyskohteisiin? Ovatkohan säkeytyneet edes nuoruudessaan jonkun yksinhuoltajan yksiöön kyselemään, kuis täällä pärjäillään? Ovatkohan he hyviä ihmisiä? Onko oma Nallemme kehunut jakaneensa muuta kuin hyviä neuvoja köyhille? Tarja Halonen kuulema on, mutta hän onkin vain pelkkä presidentti, ja nyt jo entinen sellainen.

Tätä tarinaa pitää vielä miettiä...

Ripsa kirjoitti...

Mun täytyy vielä miettiä. Oli tosiouto käänne.

Toisaalta. Ennalta-arvattu olisi ollut pahempi.

Mulla on nyt kovaa mielessä Chris Markerin dokkari Punaista ilmaa, joka on vielä Areenassa. Katsoin sen uusinnan tänään iltapäivällä.

Dokkarin keskus on vuosi 1968, se minun nuoruuteni hullu vuosi. Kun siis koko ajan tapahtui. Myös Suomessa, vaikka enemmän kai Tukholmassa.

Siis minun ihan omaa taustaani, vaikka mikään siinä ei minulle suoraan tapahtunutkaan. Mutta kaikki olivat mukana elämässä, jokainen 3-tuntisen dokkarin episodi.

Siinä voi olla syy siihen miksi en osaa sanoa mitään vielä Albertin juonesta enkä oikein mistään.

Riku Riemu kirjoitti...

Gates ja Soros ovat ylittäneet kaikki rajat, heidän raha-asioitaan ei voi enää normaalilla tavalla ymmärtää.

Billin tuskin tarvitsee kuitenkaan maksaa centtiäkään veroa, kun hyväntekeväisyys on verovähennyskelpoista. Jää siten vielä vähän meetwurstiin.

Merkittävää säätiönsä työ silti on, ei sitä voi kiistää. Sielukin siinä taivaaseen livahtaa, kun kolikko säätiön kirstusta kilahtaa.

Soros on pelkkä roisto.

Anonyymi kirjoitti...

yhdessä freukkareiden laulussa ovat nämä laittamattomat sanat: 'vaikken koskaan mene sänkyyn ruman naisen kanssa, monen vierestä oon herännyt'.

loppuillasta tyypillinen ihmiskoiras on seksuaalisesti kiinnostunut kaikesta, millä on kaksi jalkaa ja mikä liikkuu. jos naaraat ovat valikoivampia, niin onko se sattumaa, vai ovatko laulajat tunnistaneet jonkin syvän totuuden?

ihmislajin parinmuodostukselle on myös ominaista poikkeuksellisen pitkä kosinta-aika ja mutkikas valtapeli. useimmista muista eläinlajeista poiketen ihmisnaaras on seksuaalisesti aktiivinen ympäri vuoden, myös raskauden aikana.

tähän kaikkeen liittyvät lukemattomat mahdolliset asetelmat ovat meille tuttuja omasta elämästä ja ne muodostavat kirjallisuuden ja televisioviihteen keskeisen sisällön.

tuota kaikkea voi jäsentää evoluutioteorian näkökulmasta. silloin tarkastelun kohteeksi nousee albertin ja irmelin ja mervin ahdistuksen sijasta yksilön geenien leviäminen populaatiossa.

mutta siis. ei se loppu minusta epäaito ollut.

Valto-Ensio kirjoitti...

Riku, taidat olla oikeassa Soroksesta. Ei taida monen hemmon etsintäkuulutuskuvia olla niin hitosti kuin hänestä (yli 15 milj.): http://www.google.fi/search?q=george+soros&hl=fi&prmd=imvnso&lr=lang_fi&bav=on.2,or.r_gc.r_pw.r_qf.,cf.osb&biw=1280&bih=905&um=1&ie=UTF-8&tbm=isch&source=og&sa=N&tab=wi&ei=eCB0T-meLseA4gT8s7z2DQ

Paljonkohan tuosta hemulista kuittaisi "elävänä tahi kuolleena"?

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri, jonkin verran yksinhuoltajan sielunelämästä ja muustakin siihen liittyvästä tiedän kun itsekin sellaista ammattia vuosia harjoitin. Kävi siinä sitten muita, naispuolisia kohtalotovereita saamassa ja antamassa lohtua, mutta ei ne koskaan johtaneet sen pidemmälle, mistähän sekin johtui? Molempien omista huolista joita ei toisen kanssa kuitenkaan jaksanut enää ruveta jakamaan?

"Mervi" oli yksi kunnioitettava ihminen, johon tutustuin ja jonka taustaa olen tarinassani kuvannut (valokuva ei liity itse tapaukseen, on kuitenkin oma ottamani ja julkaistu joskus Kaleva-lehdessä).

Albertti minusta on vaikea tapaus, ketä hänen rooliinsa kuvittelisin? Niitä ei käynyt luonani yhtään ainutta kappaletta, ei edes naispuolisena rikkaana.

Pohdin asiaa tahallani edelleen vaikka samaa älistelen aiemmassakin kommentissani.

Pariskoni yksi sukulaismies minun näkövinkkelistä katsottuna on sikarikas, mutta hänet on vaikea sijoittaa muuhun kuin rahan tekemiseen ja sen tuhlaamiseen ja uudestaan sen tekemiseen. Hirveän mukava mies kun tavallisia puhutaan ja omaa lastaan liekuttelee, mutta kun aihe siirtyy omaisuuksiin, rahaan, kulutukseen tms. niin esiin astuu aivan uusi henkilö jota en tahdo millään saada oman "lankani" päähän, tai hän minua omansa.

Hän on "oman onnensa seppä"-mies ja uskoo siihen kuin kallioon. Me muut ollaan sitten hänen mielestään ... siis mitä? Senkin tunteen se piilottaa hyvin näkyvistä ystävällisyyden verhon taakse. Onko siis tietynlainen tunteettomuus rikkaiden perusluonne? Onko se kautta koko genren?

Rikkaille olen kyllä ollut taloja tekemässä ja täytyy sanoa, että vaikeita tapauksia jos paikalle ovat vääntäytyneet.

Jos tekisi tutkimusotoksen rikkiden luonteenlaadusta ja siitä, kuinka sellaiseen asemaan päädytään, niin miten sen voisi suorittaa?

Eihän ne ala ruksaamaan lomakkeisiin mitään jos siinä ei seiso mustalla ja isosti, että saat makoisat bonukset kun vastaat näihin.

Meistä köyhistä on tehty miljoonia tutkimuksia maailmassa ja niille olennaista ovat niin henkilöhaastattelut kuin työelämä-koulutus ja sairaushistoria, millaisista kodeista lähtöisin he ovat, mistä kotoisin ("itäsuomalaiset ovat köyhiä" "Jakomäestä tulevaisuuden sosiaalipummit"), mutta kävivikö sama kysymystenasettelu rikkiaustutkimuskaavakkeisiinkin?

Wikibediaan laittamani hakusanat "Varakkuustutkimus" ja "Rikkaustutkimus" eivät antaneet yhtään vastausta, mutta "Köyhyystutkimus" 180 tuhatta.

(Parisko=puoliso, kumppani, kittiläläinen ilmaisu)

Valto-Ensio kirjoitti...

Tarinani menee lopussa jotenkin kömpelöksi...

Ripsa kirjoitti...

No,
luin kummatkin rinnakkain, ja päädyn suosittelemaan Chris Markerin leffan katsomista koko seurakunnalle. Kyllä se liippaa Albertiakin.

Eikä siinä haittaa sekään että kulminaatiopiste on vuosi 1968, ei tarvitse kuin vaihtaa nimiä, n.k. kriisipesäkkeitä, sotia.

Maailmalla (enkä tiedä koskeeko tämä Suomea, siis en oikeasti tiedä) rikkauden takana on kaksi asiaa: aseiden ja ihmisten myyminen. Sitten raha pestään ja tyypistä tulee lasta liekutteleva ystävällinen rikas.

Kennedyt tekivät rahansa viskin salakuljetuksella Kanadasta USAaan kieltolakiaikoina. Siinä on yksi esimerkki. Kennedyjen poikia, niitä tapettuja, pidettiin liberaaleina poliitikkoina, mutta kyllä Kennedy oli se, joka aloitti Vietnamin sodan "sotilasasiantuntijoillaan", kaikilla niillä hiljaisilla amerikkalaisilla.

Kaikissa ihmisissä on tavattoman monta puolta. Kyllä kai on täysin mahdollista että Albert oppii pitämään tästä köyhästä perheestä. Mutta naisen kyky ottaa apua vastaan voi olla kyseenalainen. Jos on ollut huonon miehen kanssa, usein luottamus on mennyt.

Valto, kun sinä kovasti olet sitä mieltä että lopussa on jotain pielessä, niin sanon yhden jutun, jota voisit miettiä: Albertin yksinpuhelua yöllä ja aamulla. Siis miettimistä. Siitä tulee saarna. Saarnat eivät ole välttämättä kovin mielenkiintoisia.

En tarkoita että sitä pitäisi ottaa pois, mutta voisiko se yrittää keskustella jostain niistä nukkumiskaverinsa kanssa? Tai: seksistä voisi kehitellä jotain isompaa ja enempää?

Siis saarnalle tarvitaan vastapaino! Tämä oli nyt ainut mikä tuli mieleen, kun olit vähän mörkkinä siitä ettei tämä ollut semmoinen kuin piti. Siis loppu.

Anonyymi kirjoitti...

valto

kirjoitit: [ . . . ] kävi siinä sitten muita, naispuolisia kohtalotovereita saamassa ja antamassa lohtua, mutta ei ne koskaan johtaneet sen pidemmälle, mistähän sekin johtui? [ . . . ]

syrjähypyt ovat jonkinlaisia ihmissuhteiden transit-halleja, joiden läpi matkustetaan vain toviksi pysähtyen. kielletyt suhteet näyttäisivät olevan ihmisille vääjäämätön vaihe elämässä aivan samalla lailla kuin avioliittokin.

jokainen tulee ennen jotakuta toista. joku muu tulee aina jonkun jälkeen.

katsoin elokuvan, jossa kaksi kiinteistönvälittäjää aloittaa salasuhteen ja päätyy kesken myyntikonferenssin grand canyonin turistirysään. mies vertaa suurta kanjonia lentokenttään, mutta ei huomaa seksisuhteensa olevan samanlainen epätila. kanjonin merkitys on sen valtaisassa tyhjyydessä, jota ihmiset kuvaavat kameroillaan.

mies ällistelee maiseman tyhjyyttä, joka onkin hänen oma elämänsä.

voiko toista ihmistä, lähimmäistäänkään, lopulta oikeasti tuntea. aviorikokset ovat vain katalysaattori, joka kuljettaa ihmiset perimmäisten kysymysten äärelle. tärkeää ei sittenkään ole, kuka pettää ja kenen kanssa, vaan se että lopulta sitä ollaan aina yksin ja parhaimmillaankin ihminen voi tuntea vain itsensä.

olipa kliseisesti sanottu, mutta en taida pyyhkiä pois. tottahan se kuitenkin on.

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa, nyt kysyn, mikä yksinpuhelu?

Alun liian pitkä ingressi on minua itseäni, siis kertojaa. Mutta jos se noin huonosti erottuu Albertin ajatuksista, niin pitää harkita tosissaan äänenmuunnosta eikä vain muokkasvälttiä loppupuolen "kömpelöyteen". Tiivistää ja karsia, kaavistaa ja tirsiä koko jutska; panna turkinhihhaan takaisin ja uus juputus.

Kennedyjen maailmalle suodatetusta kuvasta juuri näkee, mitä kaikkea paskaa pystytään pimittämään kun vain rahaa ja valtaa on verhoiksi leväyttää. Mitkä tosiaankin olivat klaanin ydinjäsenien (John ja Robert) murhien motiivit? Varmaan jäävät tämmöisiksi kysymyksiksi iäksi.

Tuota "Punaista ilmaa" en löytänyt Areenalta?

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri,yksinhuoltaja kai ei tee syrjähyppyjä koska hän ei ole naimisissa ja hyvin harvoin edes vakiavosuhteessakaan -ainakaan pitkään aikaan siinä alussa. Kokemukseni mukaan he useinkin etsivät vain olkapäätä johon hieman nojata, ja se ihan oikeasti riittää joksikin aikaa.

Yksinhuoltajista kun puhutaan, niin usein käsitetään, että se on pelkästään äiti, mutta paljon on myös isiä siinä hommassa nykyään ja samojen ongelmien kanssa silloinkin painitaan. Miehelle ei ehkä riitä väliaikaissuhteissakaan pelkkä olkapää...

Lapset kyllä osaavat olla mustasukkaisia, mutta aikuisten välisistä jutuistahan nyt on kyse.

Valto-Ensio kirjoitti...

Minäpä tässä tekstiviitakossa raivaussahan kanssa vähän aikaa heiluin ja niitin pahimpia kömmiä pois.

Oli se tuo alku ainakin tosiaan turhaa saarnaa pullollaan.

Itse kyllä tykkään Albertin kysymyksestä "Mitähän se rikkaus sitten opettaisi?"

Ihan sen takia kun laaja käsitys siitä, että köyhyys ja Siperiakin muka jotain opettaisivat.

Anonyymi kirjoitti...

valto

totta. yksinhuoltaja ja syrjähyppy ovat oksymoroni.

sinun kertomuksesi sai minut pohtimaan mies- ja naisporukoiden eroa. että miten turistaan, mistä uskoudutaan, kuinka ollaan. reiluusmeininkiä ja sellaista.

yhden helsingin kotini lähellä oli ranta, joka näkyi ikkunastani. siellä majaili sama miesporukka vuodesta toiseen. kun kello lähenteli aamukymmentä, rantaan tuli eloa. se oli äkkiä täynnä erkkejä, penttejä, matteja, eskoja, jusseja, veikkoja. he joivat aamukahvinsa yksiöissään, kaksioissaan tai asuntoloissaan, lukivat hesarinsa ja lähtivät rannalle.

siellä pelattiin korttia, maisteltiin viinaa, juteltiin ja öristiin. jos jonkun vaimo kuoli, vaimo kuoli, oli onneksi topi tai hekuli, jonka kanssa itkettiin ensimmäiset itkut. istuttiin rannalla, juotiin viinaa. itkun jälkeen naurettiin, sitten taas itkettiin.

rannalla ei udeltu toisten yksityisasioita, vaikka muuten pidettiinkin toisista huolta. raitsikka rymisteli pitkänsillan yli, aurinko oli korkealle, ja miehiä tuli lisää. jusu ja mara pyysivät topin omaan korttiporukkaansa.

ranta oli kuin lähiökapakka, miesten oma valtakunta. sinne ei tuotu vaimoja eikä tyttöystäviä. naiset vain sotkivat pakan.

mutta sitten kerran tuli pipa. pipa saapui kuumana iltapäivänä, tuuli puhalsi lounaasta ja nosti pipan helmat ylös... ranta muuttui oudon painostavaksi. tuli riitaa ja naljailua.

kun pipa lähti, tunnelma oli kuin ukkossateen jälkeen.

Valto-Ensio kirjoitti...

Uuden Fairypullon kyljessä lukee "Tehoaa kuin magneetti rasvaan!"; on varmaan myös oksymoron jos oikein sivistyssanan ymmärrän.

En käsittänyt kommentissasi tuota näkökulmaa kun olen niin tosikko...

Mitä tekevät tulevaisuuden rantojen miehet jos tätä menoa maailma jatkaa? Vai eikö se sille sektorille tule vaikuttamaan?

Katsos kun huolestuneena olen laittanut merkille, että ei siellä juurikaan enää uutta polvea ole nousemassa ja jos joku on, se vetää spiidiä nenään ja kuolee jo huomenna pois.

Eilen yksi rantojen kaveri nojasi selkäänsä Kitumarketin seinään ja kusta lorotteli katoksen jalkakäytävälle. Vanha keppimummo odotti kiltisti suihkun lakkaamisen, nosteli sitten villasukkien ja linttaan astuttujen kengänrajojen verhoamia jalkojaan sen minkä kykeni puron kohdalla, mutta silti kantapään reiästä näkyvä sukka kastui. Lorottelija pyyhki käsiään lahkeisiinsa ja kun ei saanut vehjettään menemään takaisin housuun siinä heiluessaan, hoiperteli toisen gangsterin luokse pyörätelineen luokse ja pyysi sitä apuun. Siihen ne jäivät laittamaan lihaa piiloon kun minä jatkoin matkaani maitolasti laukussani kotiin päin.

Ripsa kirjoitti...

Valto,

eikun nyt MINÄ luin väärin. Ei se ole Albert vaan kaikkitietävä kertoja. Eikä se osa ole kamalan pitkä, mutta saarnaa siinä on.

Meri on kyllä oikeilla jäljillä tuossa yksin-olemismietiskelyssään. Minä jo aiemmin tuossa kysyin että mitä on mustasukkaisuus. Olen miettinyt sitä puolen elämääni, koska se oli niin vahvasti läsnä lapsuudenkodissani.

Se oli tosipaha asia lapsille. Kukaan kummastakaan suvusta ei juonut viinaa, siis sillä lailla toikkaroinut humalassa. Paitsi tietysti me lapset sitten vanhempana, mutta aika kilttiä oli sekin.

Minä en oikeastaan tiedä yksinhuoltajuudesta mitään. Joitakin opiskelukavereita teki lapsen menemättä naimisiin kenenkään kanssa, edes elämättä kenenkään muun kuin lapsen kanssa. Ajattelin silloin että tulee olemaan vaikeaa. Taisi olla kolme ihan peräjälkeen niitä nuorena tehtyjä vauvoja, mutta vain yhden aikuistumisesta jäin epävarmaksi, mutta äiti oli vähän epävakaa.

Ainoastaan yksi niistä kolmesta päätyi pitkäaikaiseen avioliittoon.

Ovathan eläimetkin mustasukkaisia puolisoistaan! Muistan yhtenä kesänä kun oli aivan hirveä mökä lahdella kun ilmeisesti urosjoutsenet ottivat yhteen. Kolme kappaletta niitä oli siinä ja minulla lintukiikarit: yksi ei riidellyt eikä purrut (onko joutsenilla hampaat?). Mitä se sellainen touhu oli?

Valto: spiidiä vedetään suoneen, kokaiinia taas nenään. Kumpaankin kuolee, mutta ei yliannostukseen, vaan oheisvaurioihin. En minä kyllä alkoholiakaan kannata.

Ruuan kanssa oli vajaa viinilasillinen, tänään. Huomenna ei, varmaan vasta ensi viikolla. Pääsiäiseksi ei lihan hiventäkään, vihannessapuskaa!

Ripsa kirjoitti...

Valot,

en käsitä miten Punaista ilmaa ei ollut Areenalla. Telkkarissa luki niin ihan selvästi. Ei kai se ollut elävä arkisto?

Tuskin, koska tätä Markeria en ollut ennen nähnyt.

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa, karsin aika pätkän siitä alusta ja taidan karsia lisää, muutenkin stilisoin, mutta ei kai sitä huomaa.

Niin, huumeita en ole koskaan kokeillut, niin en suoralta kädeltä ja tarkistamatta osaisi sanoa miten mitäkin käyttäjät käyttävät. Ilkeän näköistä touhua se joka tapauksessa on kun ihminen menee niin kovin oudoksi aineen alkaessa vaikuttaa. Niitä muutamia olen nähnyt ja tietenkin telkkarissa ja elokuvissa. Sitä rovaniemeläistä dokumenttia en ole nähnyt enkä varmaan haluaisi katsoakaan koska olen aika herkkä sellaiselle...

En Niskasen 8:n surmanluodinkaan viimeistä jaksoa viitsinyt katsoa kun se on niin karseaa touhua katsella kuinka pontikka vie mieheltä järjen vaikka viinajuonti sinällään omassakaan elämässä ei kovin outoa ole ollut. Ja kun ei se Tauno Pasanen, joka esikuva elokuvalle oli, vankilassakaan oppinut tavoille. Riittää siis se aikoinaan katsottu siitäkin.

Se Punaista ilmaa-dokumentti sitten löytyi, kiitos. Pitkä vain on, että jaksankohan kerralla katsoa koska olen lääkekuurilla ja nuo tabut väsyttävät aivan kamalasti.

Löytyy kuitenkin siis täältä: http://areena-beta.yle.fi/ng/areena/tv/1444844

Valto-Ensio kirjoitti...

Lauantain (31.3.2012) Hesarin Vieraskynän Jouko Tuomisto kertoo tutkimuksesta, joka osoittaisi rikkailla ja hyvässä asemassa olevilla olevan taipumusta muita itsekkäänpään käyttäytymiseen.

Eli tutkimuksia siis rikkaistakin tehty on. Tuomisto vain ei kerro lähdettään.

Minä taisin nyt sortua Albertin kuvauksessani suureen vääryyteen heitä kohtaan kun panin sen noin hyväksi ihmiseksi.

Ottakaa satiirina koko tarina. Eli kuten Riku todentaa: "Ei Albert tuolla lailla olisi puhunut, taksirahatkin se olisi kehdannut lainata, "ei ole nyt pientä", ja valehdella, että tulee myöhemmin maksamaan takaisn. Mennessään olisi vielä huikannut, kuinka verottaja ja kaikenmaailman rosvot häneltäkin kaiken kuppaavat."

Ripsa kirjoitti...

Valto,
anna Tuomiston tutkimuksen olla, kunnes lähde löytyy. En usko että rikkaat noin yleensä ovat solidaarisia muuta kuin omaan ryhmäänsä kuuluvien kanssa ja heidän kanssaan rikas joutuu usein hakauksiin.

Minä olen ihmetellyt tuota Ameriikan meininkiä siinä suhteessa, että miksi kaikkien poliitikkojen pitää olla rikkaita ja kaiken lisäksi sitten hyvästä yliopistosta valmistuneita lakimiehiä. En käsitä miksi se kansa valitsee niitä Valkoiseen taloon ja kongressiin ja senaattiin koko ajan.

Rahalla ei saa moraalia.

Mutta kun tuosta Soroksesta oli kyse, niin rikashan se on kuin Kroisos, mutta sanoi tässä vähän aikaa sitten että rikkaat ovat menettäneet suhteellisuuden tajunsa. Niin minustakin, myös Suomessa.

Joku poliitikko sanoi ettei rikkaiden verotuksella korvata vajeita. Eikö? Onko se oikein laskettu? Mitä varten isoja optioita ja bonuksia jaellaan edelleen joka paikassa, siis valtion yhtiöissä?

Ahneutta en oikeasti edes käsitä. Kukaan ei tarvitse miljoonia.

Minusta tuo Albert kyllä sanoo jossain vaiheessa ihan oikeasti ja tosissaan, että ei itsekään käsitä miten hän otti ja rikastui.

Minusta Mervin reaktio avun antamiseen oli myös aidon tuntuinen.

Ei tämä satiiri ole. Eläkä yritä nyt vääntää sitä siihen suuntaan!

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa, äsken laitoin tälle Kuopion yliopiston proffalle sähköpostia, että jos ilmoittaisi lähteensä myös. Ystävällisesti asiani ilmaisin.

Poikieni kanssa kävin kävelyllä ja nähtiin, kuinka Rajamiehenkadulta kääntyvä, uusi suuri Audi merkkinen h.auto otti kiihdytyksiä Kasarminkadulla. Ainakin sataseen se nosti vauhdin niin että katupöly vain ilmassa pilveili (alueella 40km/h). Vain nopealla jarrutuksella pelasti eräs Rajavartion liittymään ajanut sininen Opelin kuski itsensä.

Minä rahvaanomaisesti näytin sille Audikuskin paskiaiselle keskisormea sillä ajattelin siinä, suojatien kohdalla, että entäs jos mun mukulani olisivat juuri olleet yksin tässä menossa ylitse eivätkä olisi osanneet sen ohjuksen vauhtia arvioida oikein.

Mutta mitä näille mahtaa? Ihan avuton olo tuollaisen kaahailun kanssa. Ja kun oli varmasti aivan aikuinen mies siellä ratin takana ettei edes nuoruuden huimuus hetkeksi hurmaannuttanut...