Tunturitango-vanhusta jälleen pakkailin...

...kun uudemmalta Tunturilta taittui luonne viimeisimmällä vaaramaisema-lenkillä: ketjut, polkimet ja vaihdepakka paskana. Huolto monta sataa saatanan euroa!

Mutta Tango onkin viimeisiä merkiltään, jotka on valmistettu Suomessa.

Kuulumisiin muutaman sadan kilometrin perästä...

Päivieni kimallus

tiistai 21.8.12 puoli kuusi

Unenlävitse muistan laittaneeni uunipuuron puoliltaöin hautumaan. Ei ollut kuivunut, sopivan mieto lämmin, sopivan hautuneet ohraryynit.

Elokuunlopun aamu; usvaa, auringon suunnassa kellertäväkajo, nurmikko rastaanmieluinen.

Vessanpytyllä muistan painajaiseni, jossa hakkasin kirveellä pieniä lapsia  otsaan, päälakeen, silmille. Kirveestä oli nakka mennyt lyttyyn, sälöisessä varressa roikkui lihanriekaleita. Se muistutti samaa loppuunhakattua kalsoa, jonka hamaralla isä päästeli mullikkakallojen tajunnanvirrat Unimäen syksyisten  tuomien juurille.

Brutaali uneni johtui elokuvasta, jota puoleen väliin eilenillalla kykenin katsomaan: Veritimantit (Blood Diamond). Sen veriruskea viesti oli, kuinka maaperän "rikkaudet" ovat olleet planeettamme kirous lajillemme, missään nimessä ei siunaus kuin lyhytnäköisten ihmisten katsantokannoissa.

Ja juuri, kun Kongon Jonathan oli käynyt tuossa keittiönpöytämme ääressä kukkakupista kahvia nauttimassa.

Pojat leikkivät viime viikolla narun kanssa ja G:n kaulassa siitä tulos. Naru lähti lukkojen  taakse välittömästi.

kymmeneltä

Uunipuuro meni kaupaksi, isommat reippain mielin koulutielle, minä kuumeisen pienimmän kanssa pötkyilin sohvalla yhdeksästä. Poika selaili rinnallani maaten Tatua ja Patua. Kuunneltiin myös muistojen bulevardia joka kerrankin toi muistoja mieleen: Malmstenin Tumma on yö, Brita Koivusen Sukiyaki, Billie Holidayn Gloomy Sunday jonka unkarilaisensynkästä taustasta toimittaja tiesi kertoa itsemurhatilastoja...

Alan lounaanrakenteluun: eilistä kalkkunakastiketta, paistettuja perunoita ja juustomunakasta. Jälkiruuaksi  muropohjaisia marjapiirakoita, toisessa täytteenä pelkkiä valkoisia herukoita suoraan pensaasta ja vähän citrusrahkaa.

yhdeltä iltapäivällä

Välipalaa koulustatulijoille, läksyjen tekoon komentaminen, nuorimmalla kuume laskenut, pinkaisi ulos, tuli yskien takaisin ja meni nukkumaan.

Hirvittää Syyrian uutiset. Jos sen pipipää diktaattori Basar al-Assad määrää kemialliset myrkyt lähetetteväksi kansalaistensa niskaan, on sota usean valtion alueella enemmän kuin mahdollinen. Ehkä jopa ydinkärjet, jotka toimettomina ovat maanneet Israelilaisissa bunkkereissaan, pääsevät ohjustamaan kohti Irania. Se tarkoittaa maailmanlaajuista pysähtymistä, katasrofia nykyiselle elämänmenolle. Sitten katsotaan meidänkin perän bensan viitosen litranhintoja turvat ammollaan, maito tulee maksamaan saman ja lihan ja leivän hintoja voi vain arvuutella.

Mutta tuutitaan vielä vähän aikaa unelmissamme.

illalla puolikymmeneltä

On saunottu, kaikki muut nukkuvat jo. Luen Dickensin Loistavaa tulevaisuutta. Kirja on ollut kuukauden päivät pöydälläni ja puolessa välissä olen vasta menossa. Kesällä ei lukemisia ahmita, niistä naukataan kuin konjakkia korkillinen iltaisin unilääkkeeksi ja sydämentykytykseen; Dickens on tarkoitettu tähän tehtävään.

Luen myös raportteja Somaliasta. Mogadishussa sota on laantumassa, osapuolet väsyneitä tappamisurakoihinsa, mutta muualla maassa murhaamiseen tahtoa ja aseita vielä löytyy. Ajattelen, että jokohan  ystäväni Abdifitaf, Said tai Itimad ovat kotikaupungissaan päässeet käymään? Voisin  joku päivä soittaa heille ja kysellä. Somalian 500 klaania pitäisi saada sopuun keskenään, mutta ennen kaikkea asekauppiaat ja niiden valmistajamaat kansainvälisten oikeuslaitosten tuomittavaksi. Ja kuljetusreitit tukkoon (mahdoton unelma). No, kohta luemme uutisista, kuinka mm. ranskalaiset alkavat porata öljyä Mogadishun edustalta ja laajentavat etsintänsä myös tuhottujen moskeijoiden äärille Somalian maaperälle.

keskiviikko 22.8.2012 puoli seitsemän

Puurot, murot ja leivät pöytään. Kahvia itselle. Koululaisten herätys ja matkaan laittaminen. Varoittelut pyörätien vaarallisuudesta, ja varsinkin Anttilan valoissa jossa saattaa joku kaistapää ajaa päin punaisia; sitä näkee melkein joka kerta kun siitä itsekin menee.

Kristillisten päivien kimallus Päivi Räsästä on vaikeaa pitää ministerinä, ja vieläpä sisä-. Mielipiteeni ei johdu hänen sukupuolestaan, naiseudestaan vaan hänen fundamentalistitaustastaan. Järsittäväkseen hän sai nyt poliisihallinnon uudistuksen. Lähinnä asian julkisuudelle esittelijä hän vain on, mitään muuta tekemistä hänellä ei voi olla kaavailtujen muutosten laadinnassa, saatika että LP:n lakkauttamisen kanssa. Jos poliisit vähenevät, tai ainakin heidän toimipisteidensä määrät, niin ei kukaan ainakaan voi väittää, että elämme poliisivaltiossa. Syrjäisimmillä maanteillä, tai -kylillä ei poliiseja ole muutenkaan vuosikymmeniin näkynyt, että eipä paljoa muutoksia ole tiedossa. Ihmisten pitäisi jo tällä tietomäärällä varustettuna muutenkin osata olla itse itsensä poliisi.

puoliltapäivin

Siinon tuas syöty. Uusia perunoita, voitasipulia ja grillattuja juustomakkaranpötkyjä. Jälkiruuaksi puolukkapuuroa jonka lisämausteeksi laitoin viinimarjoja kourallisen; pehmentää jostakin syystä puolukan makua. Pojatkin tykkäsi.

Luin lehdestä hyvin hyvin pienen uutisen, että uusiutuvat luonnonvarat ovatten  ihmiskunnalta tämän vuoden osalta loppuunkalutut. Loppukaneettina siinä oli, että tarvitsisimme 1,5 maapalloa tyydyttääksemme tarpeemme. Jokaisen talon takapihalle, ja äkkiä, perunaa sekä muuta roipetta kasvamaan niin kuin venäläiset maatuskat ovat tehneet Neuvostoliiton kolhoosien lakkauttamisenkin jälkeen.

Meillä on pieni kasvimaa joka tälle kesälle tuotti vähän karhunvatukkaa, mansikkaa, viinimarjaa, raparperia, porkkanaa, (sipulia jonka oravat söivät), salaatteja, maustekasveja ja hernettä, sekä tietenkin muutamia sankollisia pottua: Kaikkia näitä siis vain sen verran, kuin tuoreena ehtii syödä. Unimäessä perunanviljely piti tälle kesälle kesannolle heittää sillä leskenlehti ja ohdakkeet valtasivat maan; myrkytin ne! Mansikkapenkeille kävi myös heikosti, sillä muovin alle pesiytyi valtava määrä keltakusiaisia jotka söivät kukista keskustan ja lopulta onnistumaan pyrkivät marjatkin jo raakileina. Kummallinen juttu sekin.

Teki se tuo puutarhurimme suunnitelmankin. Aloin toteuttaa sitä jo hissuksiin. Kaadoin ja pilkoin muutaman koivun varjostamasta ja siirrettiin kolme omenapuiden alkua paremmille paikoille eturintamaan jonka taakse muu, uusittava puutarha jää. Rakennan myös vanhoista ikkunoista kasvihuoneen, että tomaattejakin saamme sitten joskus maistella. Minulla pontimena ei niinkään ole se, että hirveästi tykkäisin puutarhaharrastuksesta, mutta haluan antaa osviittaa jälkikasvulle siitä, että itsekin voi tarpeen tullen yrittää jotain syötävää tuottaa.

Omenantaimia istuttaessamme hyräilin ihan ääneen Juicea: "Istuta vielä se omenapuu vaikka maailma huomenna kuolee..."

illalla kymmenen huitteilla

Kaksi riviä Viking-lottoa eikä yhtään osumaa; kahden maitolitran hinnan hukkasin.

Kääntelin juuri muutamaa laskua, vain silmälasien osamaksun myöhästymislaskussa on uhkaus ulosotosta, että aika hyvin tähän saakka on laskuja pyöritelty, ja näillä tuloilla! Muut laskut koskevat sähkö- ja vesimaksuja, yksi kännykkälasku ja Trafilta autoverolippu. Kaikissa näkyy olevan eräpäivä jo takana, mutta ei kovin kaukana, että ehkä uudenkuun alussa sitten... Muutama vitonen taas ylimääräistä korkoihin ja huomautuksista aiheutuneisiin kuluihin.

Kyllä ajattelen usein, että näitäkö varten minäkin täällä vielä heilun.

Torstai 23.8.2012 yheksän korvilla

G kirjoitti illalla muistilapun hampihoitajalla käynnistä.

Aamut rutiinia. Pojat lähtevät mielellään kouluun.

Minua hirveästi vituttaa se, että on viimeinen kouluvuosi heillä Norssilla kun ne Oulun pässinpäät lopettavat yli 100-vuotiaan sivukiilansa täällä. Ja kun kuulin, että kukaan, kaupunki mukaanlukien, ei ole "kiinnostunut" jäljelle jäävästä, näiden seutujen parhaiten hoidetusta rakennuskannasta: Haluavat, että omistaja purkaa koulurakennuksen ja myy sen joenrantatontin sitten Kajaanin kaupungille edulliseen hintaan, joka taas sitten kaupittelee (tai vuokraa) sen rakennusgryndereille. Kuinkahan kaukana takanapäin jo tätäkin ovat suunnitelleet muurariveljet loosheissaan yhdessä Oulun Yliopiston sekä YIT:n, Skanskan jne. keralla?

Päättäjillä on kyllä luovuutta haaveilla ja suunnitella joutavia siltoja jopa Oulujärven ylitse muka nopeuttaakseen liikenteen kulkua Oulun suuntaan, mutta ei niillä ole luovuutta ajatella esimerkiksi Kätön homekoulun lasten koulutuksen sijoittamista nyt vapautuviin Norssin tiloihin. Haluavat rakentaa Kättöön uuden koulurakennuksen perustellen sitä esimerkiksi sillä, että kättöläisillä olisi liian vaarallinen koulumatka Linnansillan kautta. Eivät osaa yhtään mielissään kuvitella kaunista kaarisiltaa Karolineburgista joen ylitse suoraan kirjaston ja koulun  väliselle tontille. Kyllä sata metriä kävely/pyöräilysiltaa maksaa jo kuvitelmissa miljardi kertaa vähemmän kuin kolmekymmentä kilometriä nelikaistaista moottoritietä laajan järvenselän ylitse. Ja vaikka itse en pidä hengellisestä aksentista Aale Tynin runossa, niin laitan silti linkin Eeva-Kaarina Volasen lausuntaan. Tekstissä ainakin ollaan lapsia kohden korvat kallellaan: http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/aale_tynni_kaarisilta_33639.html#media=33642

Nyt Norssilla koulunsa aloittaneet, siellä monet vuodet viihtyneet, ja tulevakin ala-astelais"massa" hajasijoitetaan lähimpiin kouluihinsa ja luokkakoot tulevat suurenemaan entisestään. Tässäkin Lehtikankaalla ovat molemmat koulut (Hauhola ja Pietari Brahe) jo vanhoja, tiensä päähän kulkeneita rakennuksia (homeisia) ja erittäin rumia lättänöitä arkkitehtuuriltaan alunpitäenkin. Ovat ne tännekin suunnitelleet uutta koulua, mutta milloin sellainen tapahtuu, kun päättömyyksiä tehdään muualla kaupungissa niin, että kirstunpohjalaudat jatkuvasti paistavat?

Osaavat ne silti mafiameiningin, mutta hyötyjät ovat varmasti joitakuita muita kuin paikalliset kansalaiset. Ja ketäpä niiltä puolustamaan nykyihmisen barrikaadeille saisi? Tuollekin uudelle rypemiskeskukselle Skandianrantaan saivat luvat kun vähän olivat kinaavinaan keskenään, vaikka kaikella järjellä mitattuna uimahalli olisi ollut edullisinta rakentaa entisen paikalle (tai saneerata se entinen). Rannassa joutuivat laittamaan kaikki äskettäin rakennetut viemäröintiverkostotkin uusiksi, ennen kuin rakentamaan pääsivät; siinä hulahti jo yhden, tavallisen uimahallin hinta kuin paskavesi Kajaanijokeen.

Mutta kuinkas se (muuten hieman inhoamani) Esko Aho haastattelussa ihan äskettäin sanoikaan, että Suomen kunnat ja kaupungit ovat eläneet jo kauan kuin Kreikka, Espanja, Italia...

Mitään merkitystä ei ole silläkään, että Kainuusta on ainakin neljä edustajaa (Suutari kok, Kyllönen vas, Piirainen sdp ja Kettunen ps) Arkadianmäellä. Eivät ne ainakaan niitä pienimpiä tai meitä, niiden vanhempia ole siellä edustamassa. Kettunen kyllä kirjoittaa laajoja "esseitä" paikallisiin sanomalehtiin, mutta ei se niissä yhtään mitään oikeasti sano. Sama muilla; keskinäistä, julkisesti käytyä kirjeenvaihtoa toistensa haukkumisineen vain.

Taitaa olla parasta, että lapsiperheet alkavat katsella yhä enenevässä määrin poistumisreittejä tällaisista, uraanipitoisista paikoista. Pitääköhän vielä minunkin kerran se liike tehdä, että lapsille olisi tarjolla jotain muutakin yhteiskunnan suunnasta kuin  käsien pesemistä ja välinpitämättömyyttä...

Luin lehden vieraskynän pakinan "Maailman ruokaturva on koetuksella" (HS 23.8). On siinäkin yksi viisas (professori Jyrki Niemi), joka pyörittelee jos-, voi ja ehkäpä-sanoja suussaan kuin vehkeitään imisi. Ei puolella sanallakaan mainitse eilisen pikku-uutista, että vellit on jo syöty, jälttäkää loppuvuosi kynsiänne. Kaivaa optimismia kuin hengenhädässä ihmisen innovatiivisuuden pohjattomista säkeistä, sillä lie hänetkin ohjeistettu paniikin synnyttämisen vaaroilla jos sanoo arvovaltansa turvista asiat siten kuin ne ovat.

illalla jälkeen kymmenen

Olen miettinyt tätä kirjoittamisen haluani. Vai onko parempi sanoa, että tarvetta? En minä halua sanoa asioita vaan minulla on sisäsyntyinen tarve tehdä sitä. Joo, niin se on parempi. Tämän tarpeen on synnyttänyt ensinnäkin raskaaksi koettu lapsuus ja epäonnistumisen synkät tuntemukset lävitse koko elämän. Ja kun "näkee" asioita toisin kuin jotkut toiset. Tai sitten on vain näkevinään.

Katsoin kirjallisuusohjelman jossa norjalaistoimittaja haastatteli Märtä Tikkasta. Esillä olivat myös Sofi Oksanen ja Monika Fagerholm. Ohjelmassa puhuivat myös kirjoittamisen sisäisestä tarpeesta, pakosta oikeastaan. Ei sitä sen kummemmin osaa kukaan selittää. Oikeat kirjailijat totta kai hyötyvät myös rahallisesti ammatissaan, mutta miksi minä tätä teen?

Tunne jostain pakollisesta tarpeestako elämääni ohjailee? Mitä se "hyöty" sitten voisi olla, jota ilman olen jäänyt, ja tulenkin jäämään? Rahaa tietenkin, mutta myös tuloksia sanomisen tarpeensa perille menosta, lukijoiden tavoittamisesta. Sen, että joku jossain lauseeni lukiessaan huudahtaisi: "Noin minäkin oikeastaan ajattelen, mutta en ole osannut sanoa!" Niin kuin itse olen joskus huudahtanut lukiessani itseäni viisaampien lauseita. Toisinaanhan saan sitä tässäkin piirissä kokea ja se tuntuu hyvältä.

Olisiko alistuttava ja lopetettava tuon rahallisen puolen ajattelusta kokonaan? Mietittävä lakonisesti, kuten anonyymi kommentoidessaan edelliseen kirjoitukseeni, että "Kun juttu on joka tapauksessa jo kirjoitettu niin miten siitä voisi maksaa vaivaan nähden liian vähän?"

Pilkoin tätä ajatusta samalla kun  pilkoin  kaatamiani puita pihalla pienemmiksi. Käytin mottorishaa ja kirvestä. Eikä se siitä kummemaksi muuttunut.

Nyt on jo perjantai-aamuyö kun lopettelen tätä "päivien kimallustani". En mitään sen kummepaa taaskaan ajatellut kun toissapäivänä aloin sanoja ylös vintilöidä, mutta aika paljon niitä karsimisenkin jälkeen tähän näköjään jää.

Eli jos pilkkoisin ja sitten pinoaisin palkkavaatimukseksi nämä hetkeni kirjoittamisaskareen parissa, niin voisin rakennustyömaiden urakkataksan mukaan laskuttaa tekstistä, valokuvista ja kulukorvauksista yli 1300 euroa.

Iijokeen on kustu, eli merkintöjä mustakantiseen Taivalkoski-pyöräilyllä

1 merkintä La 11.8.2012

Klo jotain aamuyö vähän ennen kolmea, kännykkä jossain repun taskussa; en jaksa kaivella.

Itä on jo punainen, sateettomat pilvet kattavat muun taivaan. Varis raakkuu unisesti jossakin alempana. Se heräsi yöpuultaan kun kamilastin hämäränpimeässä pystyttämään telttaani keskelle suorarunkoista, ikäistäni hieman vanhempaa mäntyä kasvavaan kangasmaastoon risut pyöränpinnoissa kalisten. Löysin yössä keltaisena hohkavan sammaltontin josta potkin enimpiä risuja ja männynkäpyjä pois, joka nyt tuntuu ihan mukavalta nukkuma-alustalta. Kartalla sijaintini on muutamia kilometrejä ennen Ämmänsaaren kirkonkylää, Jumaliskylään johtavan tien varressa. Soramontut olivat tien toisella puolella. Puomin kyltissä varoitettiin kameravalvonnasta. Kylmää, ehkä vain 5-8 astetta plussan puolella.

Meininkini oli ensin, että polkaisen Kiannon puistoon, pehmeille nurmille tuuheiden pensaiden varjoon, mutta kun monen kilometrin päähän kuului mopojen mourunta ja autojen takakonttien jytke, niin kauhistuin ja käännyin kiivaasti metsään johtaville urille. Ei pienimmissäkään kylissä tämän taivaankaaren alla enää öisin voi noilta tyhjänjytkeiltä säästyä!

Läksin eilen liikkeelle. Melkein voisin tehdä muistiinvetäisyn kuin Haanpää, että äkkinäisestä päähänpistosta koska hyvää keliä lupaili. Taivalkosken kirkonkylän ajattelin käydä katsomassa, ja ennen sitä Jokijärvellä Päätalon Kallen Kallioniemen. Takana jo melkoinen huikonen, edessä vielä hurjempi eikä aikaa ole kuin korkeintaan maanantaiaamuun; lapsilla alkavat koulut ja on oltava huolehtimassa.

Päätä kivistää, myös sormia ja olkavarsia juilii. Vaatepussissa haisee Kittilänreissulla, vierailla aineilla pesty pusero. Olen herkistynyt pyykkipulverien hajusteille pahasti. Pelottaa, jos iskee migreeni uudelleen kun se muutama päivä sitten löi viimeksi minut kotipetiin. Otin asperiinia, join termarikahvit parin leivänpalasen painikkeeksi ja nyt yritän saada jalkani asettumaan polkemisen liikkeestä.

2 merkintä klo 09

Heräsin ainakin viiden eri kainuunvariksen kraakkuvaan aamuun. Mietin, että mistähän keskustelevat. Yhdellä oli tummanmatala rintaääni, toinen vastasi miltei falsetilla ja kolmas kauempaa sekamuodolla. Neljännen ja viidennen suunnista kuului kuin hiljaista myönnyttelyä nokankalisteluineen. Kuvittelin ihmiskielelle niiden dialogin:

1 varis: Toverit, kahtokees mikä kupoli sammalikkoon on ilimestyny.

2 varis: Voe sianleoka, niinpä on!

3 varis: Tuon saaplarin kulukijan kahnusteluunko minä uamuyöstä heräsin!

4 ja 5 varis: Syöksytään ylite ja ruikitaan mustikkasonnat sen niskaan!

Aiemmin havahduin, kun pari muutakin lintulajia äänteli. Toinen joen suunnassa kuin härkälinnun kumealla bassolla (harvinaisempi laji näillä korkeuksilla) ja toinen lähempänä joka sanoi ihan selvästi "njam njam", tai sitten ne kuuluivat uneen jota ehkä näin.

Pitäisi joutua jo! Jokijärvelle on matkaa melkein 100 km ja ajattelin, että tämän päivän nimiin käyn Kallioniemen merkkaamassa.

3 merkintä klo 14.20

Istun Niittykahvilan pölkkykalusteilla. Kauempana Kainuun Hiljainen kansa on hiljaa. Heinäpäät ja niiden ylle ripustetut vaatteidenkutjut vain kevyessä tuulessa vähän heiluvat. Hassu idea, mutta herättää ohitsekulkijoissa alati kiinnostusta. Katselin tieltä, kun muutama turisti kuljeskeli niityllä, ja kun pysähtyivät, ei niitä "alkuasukkaista" juuri erottanut.

Ämmänsaaresta irtaannuin heti kun olin kahvitellut huoltoasemalla, käynyt kaupassa, Kiannon puistossa ja syönyt vielä sämpylän Turjanhovissa. Tähän mennessä kahvitteluihin ja evästarpeisiin kulunut yhteensä 16 € plus varasisuskumi pyörään 4 €. Nyt ostin pienen termoksen täyteen ja yhden kupin juon tässä, ne maksoivat kolmisen euroa. Muurinpohjalettuakin ulkokeittiössä kärryyttävät, mutta enpä 2,40 jaksa siitä maksaa. Matkailubudjettini on vaatimaton kuten aina. Repussa kun on leipää, levitettä ja jotain makkaran tapaista niin niillä mennään ja pitkästi. Kahvia voin keitellä myös nuotioilla ja vettä löydän janoon vaikka suo-ojista.

Ennen matkan jatkamista söin vielä mustikoita Ämmänsaaren ortodoksien tsasounan aitauksen sisällä, Itkijänaisen valvovan silmän alla. Ei ollut kukaan sisar hentohuivi tai isä Penteleleimon viitsinyt sinisiä marjanmollukoita käydä poimimassa, varmaan pari-kolme sankollista olisi helposti siitä marjakahasta irronnut. Ajattelin samoin, kuin Hyrynsalmen kirkonkylän liepeillä olevalta suolta lakkoja suuhuni napsiessa, että näitä verissäpäin puolustavat muilta poimijoilta, mutta eivät omalta takapihaltaan jaksa pakastimiinsa itse hakea.

4 merkintä klo 15.45 

Poroemä jossakin mäenalusristauksessa jälkeläisensä kanssa potalsi karkuun. Tulin alamäkeä lujaa eivätkä kuulleet. Kamera sattui olemaan kaulassa ja sain näpsäistyä heittolaukauksen niiden suuntaan, liekö onnistunut?

Rajapitäjissämme tappotouhuista muistelemisia riittää: Alassalmen taistelun muistomerkki: "Tähän pysäyttivät Kainuun korpisoturit vihollisen etenemisen 6. joulukuuta 1939"

Pysähdyin evästelemään kun oli pöytää ja tuolia tielaitos joenmutkaan puiden katveeseen asentanut. Puristin jotain halpaa, reilunsuolan lohipasteijaa tuubista leivän päälle ja ryystin vettä pullosta. Tovi sitten ajoi pieni, vitivalkea Volvo melkein kiinni tuohon jylheään, kiviseen muistomerkkiin. Ratin takaa nousi helakanpunaiseksi hiuksensa värjäyttänyt, tissikäs nelikymppinen nainen. Pani tupakaksi, nosti tummanruskeat, laajakehyksiset retrot silmiltään ja lukaisi kyltin tekstin. Nojaili sitten autoonsa, tumppasi natsan soraan jalkansa alle, laittoi sormet rystysiä myöten farkkujen taskuun ja käveli rennosti lanteitaan keinutellen luokseni.

-Kaunista päivää.

-Päevee päevee.

-Onko mies pitkällekin menossa?

-Eepä sitä nyt. Muutaman sata jos kerkeisi. Kajaanista Taivalkoskelle, sieltä Puolangalle ja takasin Kajaaniin.

-Hui! Ihanko tuosta vain?

-Mikäs minulla, vanahalta muistilta poleksin. Jotkut ajavat maailmanympärikin.

-Täytyy olla takapuoli peltiä.

-Ei tarvi. Kyllä tähän tottuu.

-Saattaa se olla mukavaa hyvillä ilmoilla. Eipä ole sitten kuin joskus teininä viimeksi, että pitäisiköhän...

-Senkus tumppaat vain tupakat sammaleeseen ja alat opettelemaan hissuksiin. Vaikka tuvassa kuntopyörällä.

-Hi hi. Ei mun mies semmoista kestäisi katsella.

-Mistäs itse autoilet?

-Hämeenlinnasta, ja kyllä saisi matka jo loppua.

-Niin, rattosaa se olisi pyöräillä sekin matka.

-Ha haa, äläs nyt hulluja... No, mun täytyy jatkaa matkaa. Hyviä pyöräilyilmoja sulle.

Nainen  kääntyi, keikutteli autolleen, heilautti vielä kättään ratin takaa ja kaasutteli sora renkaissa rapisten tiehensä.

Semmoinen pyllynkäinen se, pyöränkin satulaan sovittuva, ja varmaan vaikka mihin.

Kun venäläiset ostosmatkailijat käyvät isiensä taistelupaikoilla hylsyjä heidänkin jäljiltään jää. Mitä tekivätkään saksalaisturistit sotien jälkeen Lappiin matkaillessaan? Varastivat maitolaitureilta meijerituotteet, pelloista perunat ja ravintoloista sulloivat muovipusseihin seisovien pöytien antimet. Vientiä ja tuontia vuosikymmenestä toiseen siis.

5 merkintä klo 21.15

Hikisen päiväurakan jälkeen istun nyt Kallioniemen hiekkatien varrella. On laitettu halkaistuhirsiset pöytä ja istuimet tähän retkeilypolkujen lähtöpisteeseen. Huoltamatonta on varustus. Puisella kehikolla suojattu roskis rekvisiitaksi asetetun kuorimapukin vieressä niin täynnä, etteivät mahtuneet muutamat eväskääreeni kunnolla sinne.

Kallioniemi itse oli tietenkin myöhäiskulkijoilta suljettu. Nostin portinsalvasta hakasen pois ja kävelin pihaan, rantasaunalle ja ponttuulle. Katselin rakennuksia, maisemia ja auringonlaskua. Kai minä ilman jonkun kesätyöntekijän esittelmöintiäkin paikan luonteen ja menneisyyden tiedän sekä ymmärrän. Sisälle rakennuksiin en edes kurkkinut, eikä minua ne sillä tavalla kiinnostakaan. Tuhannet muut uteliaat ovat jo ne tutkineet ja hajunsa jättäneet, aprikoineet aprikointinsa, menneet kirjahyllyjensä sisältöjä kertaamaan. Epäilytti ottaa kuviakin kun ajattelin, kuinka hirveälle määrälle filmiä niemi rakennuksineen on jo taltioitu.

Pelkät ajatukset riittäisivät, mutta ei oikein irtoa nyt niitäkään rankan polkemisen jälkeen. Ei muistu edes lukemieni Päätalon kirjojen sisältöjä. Niiden yleisilmeestä mieleen tulevat ensimmäiseksi ankeuden tunne, paikkakunnan ahdasmielisyys, jaamantien hyyhmäsohjo ja Jokijärveltä puhaltava jäätävä tuuli joka tuiskulunta hatariin hirsinurkkiin pieksää. Ja Kallen suuri häpeä köyhyydestä, fyysisen minän kehittymisestä mulkun tojimisineen jota piti toppuutella ajattelemalla vaikka jääpurasta persiessä, ja isän sairaus joka jätti koloja mieleen loppuiäksi, mutta joka lopulta oli yksi juonne johtamassa kehitykseen menestyväksi ja luetuksi kirjailijaksi. Helppoa kuvitella hänen lapsuutensa, sillä niin samantapaisista mökkiläisoloista ollaan lähtöisin molemmat, vaikka aivan eri aikakausiin lapsuutemme sijoittuukin. Kallen vedelliset maisemat ovat olleet komeammat kuin omani, mutta hallaisten soiden ympäröimiä nämäkin.

Kehittivät brändin Kallestakin. Alkoivat vuosittain myydä hänen kirjaansa jo paljon ennen ilmestymistä eikä kaikenlaiselta oheissälältäkään ole selvitty. Nyt vainajoitunut mies ja hänen haurastuneet luunsa lienevät aikalailla kuiviin imetyt mitä kustantajan bisneksiin nähden voisi ajatella. Ydin ehkä elää kauankin ihmismitassa ajateltuna, mutta tulisiko olemaan näillä kunnailla kolmesataa vuotta eläneiden, nyt jo pois riistettyjen kuusien tai petäjienkään ikäinen?

Yritin laskea tienposkesta erään äskettäin kaadetun kuusen tiukkasyisiä vuosirenkaita ja ehkä se oli kuollessaan 170-200 vuotias. Nyt ikikuusikoiden ja -männiköiden sijoilla kasvaa tasalatvaista puustoa jonka tulevaksi elinkaareksi ahneudelle elämämme pyhittäneinä olemme määritelleet kuudestakymmenestä kahdeksaankymmeneen vuoteen. Tai kun rinnankorkeudelta mitattuna rungon läpimitta on 16-18 senttiä joka tarkoittaa Kainuuta alempana korkeintaan vain viidenkymmenen vuoden elinkaarta metsille. Sitten puut puidaan kuin ohra pois ja istutetaan taas uusi jonka elinkaari saattaa entisestäänkin nuorentua.

Pitäisi jättää tämä Kallioniemen suonlaitajärvenrantamaasto ja jatkaa matkaa. Taivalkosken kirkolle on matkaa yli kaksikymmentä kilometriä ja se tietää näillä mäkisillä teillä parin tunnin ponnistusta jo päivällisen sadan kilometrin puuduttamille pohkeille. Katsotaan nyt, minne saakka jätkä jaksaa.

6 merkintä klo 23.15

Enpä paljoa erehtynyt kahdesta tunnista; Taivalkoskella ollaan. Päätalon osalta henkilöpalvonta näyttäytyy kylän keskeiselle paikalle pystyyn nostelluissa rautalevyissä joita laskeskelin olevaksi toistakymmentä.

On jo pimeää, lauantai-illan huuma jytkää täälläkin nuorison takakonteissa. Äveriästä väkeä jos autojen merkeistä päättelee yhtään. Audia, Volvoa ja Bemaria ovat, vain jokunen Tojota tai Rellunpippana seassa. Kierrokset pikkukylän keskustassa ovat taukoamatonta jauhantaa, ja kun sekaan pörähtää viritetty mopo kaasarinläpät selällään, niin inferno melusaasteen osalta on täydellinen.

Millaisia isiä ja äitejä näillä lapsilla on? Kuinka paljon palaakaan heidän kustantamaansa bensaa aivan tyhjään touhotukseen? Ja kun vähänkin laajentaa ajatuspiiriä globaaliin samanmoiseen tyhjänrälläämiseen, niin täytyy sanoa, ettei ihmisen pään sisältö ainakaan kovin järjelliseltä hyötyjen kohdentamisen suhteen näyttäydy. Telkkarista tuli  äskettäin  dokumentti Talouden madonluvut, ja koen esimerkinomaisesti, kuinka tämä nuorison tyhjäkäynnin valloilleen päästäminen on yksi ilmentymä sen viestistä, että tuhon tiellä ollaan. Eikä siinä ohjelmassa ollut "ekofasisti" Linkola puhumassa vaan asioita perusteellisesti tutkineet, oppineet ihmiset.

Kuinka paljon tuollaisia ohjelmia tarvittaisiin, että alkavat Linkolankin arvostelijat edes hieman miettiä maailmanmenon mielettömyyttä, ja etteikö hätäjarrujen painaminen olisi viimeistään nyt jo paikallaan? Tietysti voi olla, että optisimmatkin mielenlaadut tietävät kaiken mahdottomuuden sisimmässään, mutta antavat mennä kun kerta alamäki on.

Ei se Pää-Herkko saatika että poikansa Kalle nekään äkikseltään kotikylänsä nykyisille yönjunnuille siunausta antaisi vaikka paksuja poikia jo heidän aikanaan vahvoina pidettiin. Tiukkalihaisuus ja hyllyvä paksuus ovat eri asioita. Tuolla autogrillinjonossa olijat eivät ehkä mahdu kuin vaivoin kuskipukille ja pois. Sen liikkeen ne tekevät vain autoon illansuussa kamutessaan ja kun joskus aamuyöllä ryyheltävät mahamakkarat polvissa kotikynnyksen ylitse jääkaapin kautta sänkyihinsä. Siis mikä kauhea kontrasti Kalle Päätalon ruuanpuutteen Taivalkoskeen ja tämän päivän... Ei kärsi edes ajatella kuinka laidasta laitaan on heilahdettu.

"Viihde on hyväksi" "Helppoa ja nopeaa valmistaa, lisäät vain kerman"  ...

Kun läksin Kallioniemen tieltä, niin matka sujui mukavasti. Jotakin mäentöyrästä pyörää taluttaessani työntyi järvenlahti aika lähelle tietä. Hämärässä, oikeastaan jo pimeässä loistivat valot rannassa olevan saunarakennuksen ikkunoista ja laiturilla piti humalaisten alastonta peliään kolme miestä. Jotain seuraavanlaista ärhellystä miesten suista kuulin (nimet muutettu):

-Öyyh, Jorppa ja Ketale perkale, tulukeas kahtomaan!

-Mitämitämitä...

-Mitä se Jerkku siellä laeturinnokassa nosteloo..?

-Kahtokee nyt tänne katiskaan!

-Mittää pimmeessä neä... saatana mikä haoki!

-Eehän tuo sovi ies häkkiisä suoraksi, mistä saet?

-Päevällä uistelin, toen sen katiskoon elävänä että huomenna myllevän sen sikalihan sekkaan ja akka soapi tehä kalapulliksi...

-Vittu Jerkku, käske panna paljo voeta, sipulia ja pippuria sekkaan...

Sitten kuuluu ylämäestä, asuintalon suunnasta naisen huuto:

-Lopettakoa se kylypeminen ja kaljanryystö ja tyhjänhöpätys ja moate sieltä, ja vieraat mänkeeten ommiin kolloihinne.

-Paskat, ole muija hilijoa siellä! Myöhän juuvaan niin kaovon kun juotavoa nurkissa piisovaa -vaekka viikko saatana...

Sinne jäivät selkosen nykyuroot mekastamaan kun tuli jyrkkä alamäki jossa vauhti kiihtyi pelottavan kovaksi ja vasemmalla niitynlaidassa häilähti Reijo Raekallion taulusta karannut pitkä, vaalea poro ojan ylitse kuin kummitus.

7 merkintä su 12.8.2012 klo 07.45

Eilisen ja yön aikana polkupyörän satulassa taukoja lukuunottamatta 160 km. Hullunhommaa tällainen kiirus. Taivalkoskelta erkanin puolenyön tienoilla ja suuntasin tielle nro 800, Puolangan suuntaan. Tämä telttapaikka löytyi Metsäkylän kyläkaupan jälkeen perkeleen pitkän ja jyrkän vaaran laelta, radiomaston läheisyydestä. Kello oli kolme yöllä. Sanoin itselleni, kun näin tienravin takaa aukon kuusikossa, että tuolla on minun tuutupaikkani nyt ja työnsin pyöräni vanhalle niitunpohjalle koivujen ja kuusentarrien sekaan. Havannoin kyllä rakennusrähjykset, mutta vaikka susi olisi puskasta eteeni hypännyt, en olisi väistänyt. Kun sain teltan jotenkuten kasaan ja kamat sisään, kaivauduin makuupussiin alkaen houkutella unta joka olikin sitten ylen oudosti tajuntaani hakeutuvaa. Keinutti, jalkoihin meinasi iskeä suonenvetoa ja kipeille käsille ei oikein paikkaa tahtonut löytyä.

Näin unta jossa neiti K paistoi räiskäleitä kaupankassan päälle asetetulla isolla pannulla. Letut paistuivat nopeasti ja hän nosteli sitä mukaa litraisella kauhalla vattuhilloa suurille, ruskeareunaisille pitsipaistoksille, kääräisi ne tottuneesti rullalle, laittoi voipaperiin, löi vanhanaikaiseen kassaan hinnan, pyöräytti kahvasta ja sanoi edessäni olevalle asiakkaalle: "Kymmenen markkaa, kiitos." Kun tuli minun vuoroni, hinta oli kaksikymmentä markkaa ja takanani tuleva pieni, hintelä mies joutui maksamaan kolmekymmentä markkaa. Ja jono oli pitkä ulottuen hallimaisen rakennuksen toiseen päähän ja leveistä pariovista ulos.

Kun heräsin, minulla oli nälkä.

Puolangalle kartan mukaan tästä 75 km. Molemmat polkimet alkoivat sanoa yöllä itseään irti. Kun ne aloittavat naksumisen ja rahinan, niiden kestokyky on enää muutamia kymmeniä kilometrejä, sitten ne "hirttävät" kiinni, lakkaavat pyörimästä. Tiedän tämän kokemuksesta, mutta en ottanut varapolkimia mukaan sillä nämä olen vaihtanut keväällä viimeksi. Edelliset kestivät sentäs tuhansia kilometrejä. Tunturi Tangossa on mennyt viidet polkimet ja samanverran ketjuja. Tässä polkimet ovat kolmannet, mutta ketjuja en ole vaihtanut yksiäkään. Alkavat olla sen näköiset, että rapsahtavat kohta poikki. Noh, katotaan kuinka pitkälle narskuttelen. Soitan sitten hakurin ja retki on siltä osin saletti.

Minulla on mukana kirja. Tällä kertaa ei olekaan Parosen aforismeja vaan Leif Färlingin runoja. Tähän aamunhetkeen, ja mielentilaan, sopii tämä:

"Usein tunnen kuin liikkuisin museossa
tämän maailman kauppakaduilla,
kuin kulkisin ajassa menneessä, joka
elää vain muistoissani.
Niinä hetkinä enemmän kuin koskaan,
kohtaan
täydellisen sivullisuuden."

Kun yöllä, väsyneeneuforisessa tilassa poljin kilometrikilometriltä eteen päin, oli minulla hyvä olla. En laittanut ajovaloa, seurasin vain vaaleana häämöttävää reunaviivaa ja metsien kohdalla taivaalle halkeavaa linjaa. Tie oli muista kulkijoista tyhjä, en nähnyt metsäraiskioita, en tienvarsille heiteltyä saastaa, kaljapurkkeja, vauvanvaippoja, muovipusseja. Voin kuvitella itseni lapsuuteen kun pimeydessä oli, sen jälkeen kun sen pelosta olin irtaantumaan oppinut, ainoa lohtu muilta maailmanpeloilta. Pimeys on kuin rakastetun ihmisen syli, lämmin ja hellä. Se on äiti, se on kohtu ja lopulta hauta. Sieltä tulemme, sinne menemme.

Rakennusrähjyksen ikkunasta katseli minua nalle kun koivunjuureen aamukustani ruikin; säikähdin ihan.

8 merkintä klo 11.30

Löysin suolle halkeavan tieuran suulta hirviporukan klapisuojan. Tein tulet, paistoin makkaraa ja keitin suoveteen kahvia niin paljon, että sitä riitti termokseenkin. Voi että maistui hyvälle. Makailinkin vähän aikaa klapisuojan takana varjossa, nukahdin hetkeksi ja uni töytäisi minut mäessä pyörineni nurin.

9 merkintä klo 16.30

Tässä tienvarren pystybaarissa join kahvit. Lepäilen laakealla kivellä männikössä ja annan aukealta puhaltavan tuulen kuivatella hikistä olemustani. Polkimet ovat kestäneet, mutta oikeanpuoleinen jumittelee jo. Olisi se lystiä edetä vaikka vähän toispuoleisesti kun ei maailmanvelvollisuuksia olisi.

Vaarannivan ala-asteelle oli pykätty oma Hiljainen kansansa. "Säähavaintoaseman" lapussa luki, että jos narussa roikkuva kivi on märkä, niin vettä sataa.

Joukokylää lähestyessäni osittain vielä raivattavana oleva pelto ei mahtunut kokonaan kuvaan. Ainakin sata hehtaaria lie.

Joukokylässä peltoalan tarvis selvisi. Uudenaikaisessa navetassa oli lypsykarjaa sata päätä. Yksi lehmä tarvitsee noin hehtaarin heinäntuotannon vuodessa.

Rehu on ostossa ja sitä kärräävät Raisiolta rekat ja kymmenentuhannen litran maitosäiliön sisällön kuljettavat sadanviidenkymmenen kilometrin päähän tankkiautot Ouluun. Siellä on jättimeijeri joka imee ja käsittelee lehmien tuotokset Nurmeksesta ylös päin kauas pohjoiseen. Vuositasolla se tarkoittaa noin 135 miljoonaa litraa.

Robotti hoitaa rehupöydällä ruokinnan sujumisen...

Toinen robotti vapaina kaiteidensa sisäpuolella, kumipäällysteisillä ritilöillä käyskentelevän karjan lannansiistauksen...

 Kolmas tietokoneohjattu robotti utareiden pesun ja lypsämisen.

Tästä Riitu Päätalon hallinnoimasta 1930-luvun parin kantturan navetanpöksästä on huima matka sadan naudan tehotuotantolaitokseen näillä leveysasteilla. Suhteessa työmäärään ja palkkaukseen ne eivät taida paljoa silti toisilleen hävitä.

Puolentoista miljoonan euron yksittäisen maanviljelijän investoinnit Kainuulaisella vaaralla on suuri asia, mutta ei riitä etelän maanviljelijä Björn Wahlroosilla edes tyynyntäytteeksi.

Kiitos emännälle navetan kattavasta esittelystä. Laittoi ajattelemaan tämä tutustuminen kun kohtuullisessa määrin meilläkin maitotuotteita kuluu.

Viimeinen merkintä 12.8.2012 klo 19.00

Puolankalaisella soramontulla tässä odottelen kyytiä kotiin. Makailen telttapatjalla, katselen välillä poutapilvien kulkua. Äsken ylemmän pilven sininen suunreikä söi alemman, toiseen suuntaan ajelehtivan pilvenriekaleen. Tavan hyttyset eivät haittaa, mutta nuo saaplarin hengettömät mäkäräiset jotka työntyvät silmäkulmia jälttämään ovat ikäviä. Luomet turvoksissa kohta... 

Nuotio käryää ja kohta kahvivesi pakissa kiehuu. Harmittaa silti. Olisin niin mielelläni vielä jonkun päivän kruisaillut maakunnassa, ja ainakin viimeisenkin 100 km:n matkan Kajaaniin polkemalla polkenut. Mutta olisi siinä aamulla viimeisillä metreillä verta pierty... Oikeanpuoleisen polkimen laakerit hirttivät jo pikkuista vaille kiinni, mutta olisihan niitä kai Puolangaltakin jostain huomenna löytynyt.

Minulla on vielä kulkurincocktailia, eli suovettä pullollinen. Juon sen kertahoraisulla ja kaadan sitten kahvin pakista termokseen ja alan pitkälleen. Ehdin ehkä nukahtaa joksikin vartiksi.

Annetaan Toivon kertoa 1

Isäni isän nimi oli Usko Turha, pojalleen hän antoi nimeksi Onni Turha ja hän, isäni siis, nimesi sitten aikanaan minut Toivo Turhaksi. Ukkini vaimon, siis mummini, nimi oli Unelma Turha, omaa sukuaan Miettinen, ja isäni vaimo, siis äitini, nimi on Sointu Turha, omaa sukuaan Tuhkanen.

Isäni puolen suku oli sotavuosiin saakka ollut Liminka, mutta Uskon palattua viisivuotiselta Suomi-Neuvostoliito-Saksa-turneelta, sekä reissunpäälliseksi siunautuneelta sairaalareissulta, hän sodassa koetun ihmiselon turhuuden kyllästämänä muutti sukunimensä Turhaksi. Samalla hän nimesi omistamansa, pelkkänä numerojatana siihen saakka maanmittaushallituksen rekistereissä olleen pienviljelijätilansa Turhantanhuvaksi.

Lie Usko-ukilla kylänkuuluna sanaseppona ollut sukunimeään muuttaessaan ja pientilaa nimetessään myös kaikenlaiset nimiin liittyvät kujeet mielessään, sillä Tinkajärvn laineiden huuhdellessa Turhantanhuvien etelänsivua, niin lounaassa, rämeikköisen suoalueen ripsuvina silminä olivat mustavetiset Suurtoivoton- ja Pienitoivoton-lammet. Kun vielä lännelle kaartava raja vastasi louhikkoiseen Hirttämättömän miehen vuoreen, niin oli siinä metsässä karttojen kanssa kulkijoilla nimissä ihmettelemistä.

Äidin puolen suvusta, eikä sen enempää asuinsijoistakaan edellisenkaltaista sikermää saa tekemälläkään; Kuopion tuhkasten lisäksi siellä on tavanomaisia Savonperukoiden toivasia ja, niin no, kiljusia jostakin etelämmästä eksyneinä. Sekä jostakin suvun kylkeen työntyneet kenoset;  lyhyt episodi suuren nimienmuutoksen aikoihin sata vuotta sitten.

Usko-ukin siementuotannosta ei sytykkeitä suureen lapsilaumaan herunut: Lahkeenravistelunsa tuloksena eloon jäi vain isäni Onni, kun sen sijaan muutamaa vuotta nuorempi siskonsa oli kuollut savusaunan lauteille synnytyshetkellä. -Vaivainen rimpula siitä olisi tullutkin, oli ukki vain sanonut kantaessaan pientä, raakalaudoista kyhäämäänsä arkkua hautausmaan käytävällä.

Onni-isäni jäi Uskon ja Unelman vanhetessa jatkamaan Turhantanhuville tilanpitoa. Toi sotaväkireissullaan tapaamansa kuopiolaisen Tuhkasen tyttären emännäksi, rakensi hirsiseen päärakennukseen laajennusta ja kohenteli viiden lehmän navettaa, rantasaunaa, palvaamoa ja lampolaa. Aittoja ja latojakin pykäsi lisää ja laittoi talliin kaksi hevosta jo Uskolla olleen vankkalautasisen, Suomenhevos-rotuisen tamman kilisteltyä kulkustiensä loppuun. Pieni Ford Textakin latovälikköön joskus kuusikymmenluvun lopulla ilmaantui. Varastoksi muutettuun pihalatoon tulivat sitten yksittäisinvestointeina vähitellen yksisiipinen vältti, hankmo, heinänpöyhijä, niittokone, perunannostokone, lumilinko, halkosirkkeli ja puimurikin riihennurkalle sytkyttelemään. Kun hevosten vaihdon aika tuli, niin niitä ei enää talliin tullut kuin yksi laiskanpäiviä viettämään ja minun aikuistuttua sekin, jo vanhaksi käynyt musta ruuna laitettiin sydämet surusta syrjällään teuraaksi.

Isä-Onni jatkoi sukua yhtä laihoin, ja surullisin, tuloksin kuin isänsäkin. Vanhempi siskoni oli kuollut hieman ennen minun syntymää täytettyään juuri ja juuri kaksi vuotta. Tuberkkeliin, sanottiin, mutta mikäpä lie lopullinen kuolinsyy ollutkaan koska ei vielä siihenkään aikaan kuolema kaikkia viranomaisluukkuja kolkutellut syitä sanellakseen, saatika että kyselläkseen, milloin hengityksensä kukanenkin saa täällä lopettaa.

Usko-ukki oli sitten siskostanikin sanonut, että luonto se heikot hoitaa vaikka kipeää hetken tekeekin. Oli kuitenkin höylälaudasta rakentanut kauniin, koristekuvioisen arkun jonka oli vielä vuorannut sisältä mummin ompelutarvikkeista löytämillään pehmeimmillä kankailla. Äitini kertoi, että ukki oli salaa livauttanut siskoni räsynukenkin ruumiin viereen ruuvatessaan kantta kiinni.  Ja kun oli taas ottanut arkunkantovuoron hautajaispäivänä, niin kyyneleet olivat vierineet ukin uurteisilla poskilla valtoiminaan eikä hän niitä ollut pyyhkinyt ennen kuin toimitus oli suoritettu.

Usko-ukki laitettiin siskoni viereen hiekkaiseen Tingankylän hautausmaahan 1989 ja Unelma-mummi vuosi sen perään. Itkin katkerasti heidän kummankin haudalla sillä he olivat olleet, niin, sanoisinko että kuin vankka riihen peräseinä minun maalaismaailmassani.

Jatkuu