tiistai 7. elokuuta 2012

Annetaan Toivon kertoa 1

Isäni isän nimi oli Usko Turha, pojalleen hän antoi nimeksi Onni Turha ja hän, isäni siis, nimesi sitten aikanaan minut Toivo Turhaksi. Ukkini vaimon, siis mummini, nimi oli Unelma Turha, omaa sukuaan Miettinen, ja isäni vaimo, siis äitini, nimi on Sointu Turha, omaa sukuaan Tuhkanen.

Isäni puolen suku oli sotavuosiin saakka ollut Liminka, mutta Uskon palattua viisivuotiselta Suomi-Neuvostoliito-Saksa-turneelta, sekä reissunpäälliseksi siunautuneelta sairaalareissulta, hän sodassa koetun ihmiselon turhuuden kyllästämänä muutti sukunimensä Turhaksi. Samalla hän nimesi omistamansa, pelkkänä numerojatana siihen saakka maanmittaushallituksen rekistereissä olleen pienviljelijätilansa Turhantanhuvaksi.

Lie Usko-ukilla kylänkuuluna sanaseppona ollut sukunimeään muuttaessaan ja pientilaa nimetessään myös kaikenlaiset nimiin liittyvät kujeet mielessään, sillä Tinkajärvn laineiden huuhdellessa Turhantanhuvien etelänsivua, niin lounaassa, rämeikköisen suoalueen ripsuvina silminä olivat mustavetiset Suurtoivoton- ja Pienitoivoton-lammet. Kun vielä lännelle kaartava raja vastasi louhikkoiseen Hirttämättömän miehen vuoreen, niin oli siinä metsässä karttojen kanssa kulkijoilla nimissä ihmettelemistä.

Äidin puolen suvusta, eikä sen enempää asuinsijoistakaan edellisenkaltaista sikermää saa tekemälläkään; Kuopion tuhkasten lisäksi siellä on tavanomaisia Savonperukoiden toivasia ja, niin no, kiljusia jostakin etelämmästä eksyneinä. Sekä jostakin suvun kylkeen työntyneet kenoset;  lyhyt episodi suuren nimienmuutoksen aikoihin sata vuotta sitten.

Usko-ukin siementuotannosta ei sytykkeitä suureen lapsilaumaan herunut: Lahkeenravistelunsa tuloksena eloon jäi vain isäni Onni, kun sen sijaan muutamaa vuotta nuorempi siskonsa oli kuollut savusaunan lauteille synnytyshetkellä. -Vaivainen rimpula siitä olisi tullutkin, oli ukki vain sanonut kantaessaan pientä, raakalaudoista kyhäämäänsä arkkua hautausmaan käytävällä.

Onni-isäni jäi Uskon ja Unelman vanhetessa jatkamaan Turhantanhuville tilanpitoa. Toi sotaväkireissullaan tapaamansa kuopiolaisen Tuhkasen tyttären emännäksi, rakensi hirsiseen päärakennukseen laajennusta ja kohenteli viiden lehmän navettaa, rantasaunaa, palvaamoa ja lampolaa. Aittoja ja latojakin pykäsi lisää ja laittoi talliin kaksi hevosta jo Uskolla olleen vankkalautasisen, Suomenhevos-rotuisen tamman kilisteltyä kulkustiensä loppuun. Pieni Ford Textakin latovälikköön joskus kuusikymmenluvun lopulla ilmaantui. Varastoksi muutettuun pihalatoon tulivat sitten yksittäisinvestointeina vähitellen yksisiipinen vältti, hankmo, heinänpöyhijä, niittokone, perunannostokone, lumilinko, halkosirkkeli ja puimurikin riihennurkalle sytkyttelemään. Kun hevosten vaihdon aika tuli, niin niitä ei enää talliin tullut kuin yksi laiskanpäiviä viettämään ja minun aikuistuttua sekin, jo vanhaksi käynyt musta ruuna laitettiin sydämet surusta syrjällään teuraaksi.

Isä-Onni jatkoi sukua yhtä laihoin, ja surullisin, tuloksin kuin isänsäkin. Vanhempi siskoni oli kuollut hieman ennen minun syntymää täytettyään juuri ja juuri kaksi vuotta. Tuberkkeliin, sanottiin, mutta mikäpä lie lopullinen kuolinsyy ollutkaan koska ei vielä siihenkään aikaan kuolema kaikkia viranomaisluukkuja kolkutellut syitä sanellakseen, saatika että kyselläkseen, milloin hengityksensä kukanenkin saa täällä lopettaa.

Usko-ukki oli sitten siskostanikin sanonut, että luonto se heikot hoitaa vaikka kipeää hetken tekeekin. Oli kuitenkin höylälaudasta rakentanut kauniin, koristekuvioisen arkun jonka oli vielä vuorannut sisältä mummin ompelutarvikkeista löytämillään pehmeimmillä kankailla. Äitini kertoi, että ukki oli salaa livauttanut siskoni räsynukenkin ruumiin viereen ruuvatessaan kantta kiinni.  Ja kun oli taas ottanut arkunkantovuoron hautajaispäivänä, niin kyyneleet olivat vierineet ukin uurteisilla poskilla valtoiminaan eikä hän niitä ollut pyyhkinyt ennen kuin toimitus oli suoritettu.

Usko-ukki laitettiin siskoni viereen hiekkaiseen Tingankylän hautausmaahan 1989 ja Unelma-mummi vuosi sen perään. Itkin katkerasti heidän kummankin haudalla sillä he olivat olleet, niin, sanoisinko että kuin vankka riihen peräseinä minun maalaismaailmassani.

Jatkuu

14 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Valto,

siinäpä on myös itku sukuyhteyden haudalla, on riippunut siitä pojasta, miten loppu perhe pitää yhteyttä.

Käsittääkseni isovanhempani ovat syntyneet saunassa, mutta eivät enää vanhempani. Mutta en minä siitä voi vuorenvarma olla, koska asuivat kaukana sairaaloista. Ehkä ovat syntyneet kotonaan, kätilöiden avustamina?

Ei tunnu olleen neuvoloita vielä. Voisi siis ajoittaa kertomuksen ihan hyvin vaikka 30-luvulle. Sen kyllä olen tiennyt että lapsenpäästäjiä on ollut kansanparantajissakin. Heillä taas tuntuma työhön säilyi äidiltä tyttärelle.

Tästä voisi olla tulollaan sukusaaga. Sen tavattoman mitättömän ja turhan suomalaisen raivaajaporukan kertomus. Eikös se ukki ollut, joka oli sodankäynyt?

Voipi olla että syrjä-Suomessa ei ole ollut kätilöitäkään...

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa

Listaan aina jotenkin näitä henkilöitteni syntymäaikoja ja -paikkojakin paperille, että kertomuksen faktat ovat suurinpiirtein niin kuin olen lähihistorian sotineen ja muine mullistuksineen itse sisäistänyt. Esim:

Usko Turha s. 1917

Onni Turha s. 1939

Toivo Turha s. 1960

Myös synnytyspaikat, -tavat -sairaalat ja kätilöimiskysymykset ovat tärkeitä. Niistä on paljonkin myös kertomuksia kirjoihin ja kansiin painettuina, että olemme varmaan molemmat niihin törmäilleet kirjallisuudessakin.

Savusauna on ainakin minun lapsuudestani tuttu synnytysten yhteydessä. Iso osa meidänkin sisaruspartista on savusaunassa syntyneitä. Omalla kohdallani olen muistaakseni harmitellut aiemminkin, että minut on raahattu syntymään Nurmeksen vanhaan puusairaalaan kun nuoremmatkin ovat saaneet syntyä Unimäen savusaunassa!

Kätilö, useampiakin, oli vähän joka kylällä. Sellaisiakin "itseoppineita" kuin minun Anni-mummini (isäni äiti) on ollut kun "oikeaa" kätilöä ei heidän perukkaansa joka synnytykseen ehtineet hakea.

Rautavaaralla Kätilö Anni (ei mummini) on ollut legenda jo eläissään. Ja kai vasta ihan jokin aikaa sitten on tuo itse lapseton vanhapiika-ihminen kuollut. Lie ollut ainakin 100 v.

Sukusaaga on suuritöinen jos sen juurmutineen kirjoittaisi, että olisiko minusta siihen?

Toivo Turha (ja tarinansa) on ollut "galleriassani" jo pitkään ja nyt sitä uskalsin ruveta jatkamaan kun tuntui, että työntyy muuten korvasta sisään ja alkaa mellastelemaan.

Huvittaa jälleen, että taas kääntyi tarinan suunta aivan muihin maisemiin kuin mihin Turhan suvun olin aluksi henkiin puhaltanut.

Turha-sukunimeä ei oikeasti ole olemassakaan, eikä Turhantanhuva-paikkaa. Tingankylänkin "perustin" viime yönä aiemmin miettimäni Tinkajärven innoittamana. Niitäkään ei paikanniminimistöstä löydy ja ihmettelen sitä syvästi.

Mutta "raivaajahenkensä" ansiosta sen voi sijoittaa ihan mihin kolkaan tahansa maatamme. Pohjoisessa tosin pitäisi osata poroasiatkin laittaa kohdilleen.

Suhteellisen hyvin vaurastuvaistahan tästä suvusta näyttää tulevan. Tiedän paljon myös niitä pientiloja, joissa juuri ja juuri elossa kituuteltiin, mutta ei jaksa aina sitä surkeutta, jota itse on saanut maistaa, kerrata.

Tätä lapsilykkyä hahmottelin kuitenkin ihan toisesta kulmasta kuin useimmin. Saas nähdä sitten etiäpäin.

Ripsa kirjoitti...

Sehän näissä teksteissä onkin niin hullua. Itte on aivan varma että kuka tahansa lukee sen just niinkuin olen halunnut, mutta kattia kans!

Ilmeisesti täysin normaalia. Olis kai aika omituista jos jok'ikisellä on nimenomaan yhteinen ajatus siitä miten sukusaaga menee, vaikka kyse ei olisikaan saagasta. Vaikka ei olisi edes sukua.

Minä olen tykännyt henkilöidesi nimistä, ne ovat niin hirvittävän kummallisia, että olis kumma jos ei umpilänsisuomalainen rupeaisi miettimään että mitä heimoa ne itäiset oikein ovat. No en mieti, koska mulla on yksi neljännes sitä heimoa veressä.

Suomi on hieno paikka juuri siksi, että ihmiset ja niiden kieli vaihtuvat jatkuvasti kun kulkee paikasta toiseen. Jos vaikka istuu ihan vain junassa ja kuuntelee, tai vaikka rupeaa puhumaan jonkun kanssa, niin sieltä tulee kaikenmoisia outoja sanoja ja puheen rytmiä.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa

Kova migreeni täällä päässä taas!
Mutta aika "rikkaita" olivat uneni "saagat" sen vuoksi, yritin mm. jossain unenpätkässä saada apua verta vuotaviin silmiini...

Ajattelin tuota saaga-kysymystä uudelleen. Oiva Arvola kirjoitti lapinaiheisia romaaneja, mutta myös saagoja jotka eivät kovin pitkiä olleet, eivätkä kaikistellen ole islantilaiset tai norjalaisetkaan saagat.

Kalevalan tarustossa riittää pituutta, mutta kai sekin eräällä tavalla saaga-genreen voisi kuulua. Vai häpäisenkö jotain pyhää, jos näin väitän?

"Toivo Turhan saaga", komea nimi olisi tarinalleni, mutta sisällönkin täytyisi sitten vastata sitä.

Noista nimistä. Suomalaisen on helppo keksiä ympäristöstään nimiä ja nimityksiä ihan mille vain ja siksi joskus tuntuu merkilliseltä, kun väenväkisin väännetään esimerkiksi kaavoitusten yhteydessä samoja ja samoja lintujen, kumpujen, lahtien ja lehtojen nimiä.

Kuinka helppoa olisi esmes ruokailukulttuurista ammentaa: Kahvelikatu, Soppakauhankatu, Mutkalusikankuja, Kahvikuppineuroosinaukio, Läskisoosinpatio...

Ripsa kirjoitti...

Valto

Olen kyllä aina ollut sitä mieltä, että saaga on yhtä kuin tarina. Faabeli on taas yhtä kuin satu, siis ainakin Aisopoksen eläinsadut olivat mun kirjallisuushistoriassani satuja.

Mutta eihän meidän tartte mennä määritelmien mukaan. Muistan että Kaurismäkien jonkun vanhan leffan nimi oli Sammakkojen suku ja mun mielestä se oli jonkinmoinen saaga. Se oli taidettu tehdä jonkun kirjan pohjalta, mutta varma en ole. Joka tapauksessa siis leffan käsikirjoittaja on se joka ratkaisee tuleeko leffasta kalua vai ei.

Mistä tuli mieleeni sellainen asia teksteissäsi, että ne on helppo nähdä kuvina. Ei siihen mitään maalailua tarvita niin kuin vanhoissa kirjoissa on, päinvastoin, se häiritsisi kuvan syntymistä lukijan päässä. Kaikkien tekstit eivät muunnu yhtä herkästi päänsisäisiksi kuviksi.

Täällä tuulee pohjoisesta ja lujaa ja pitää lähteä kaupungille asioille. Siellä säätiedotuksen mukaan sataa taas niin että tulee tulvia. Siikajoella ainakin tuli, mikä puolestaan on seurausta niistä hölmöistä tulvansuojelu-/sähköntuotantoaltaista. Nehän eivät kävele yhtä jalkaa. Kielikuva oli päin prinkkalaa niin kuin se matalapaineilla on...

Olen katsonut säätiedotuksia ja vaikuttaa siltä, että teillä ei juuri ole kovin paljon tosilämmintä ollut. Mutta ei täälläkään viime kesän malliin. Nyt on alle viidentoista kumminkin.

Katti kiljuu että on minun syytäni tämä kylmyys.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa

Joo´o, kyllä saaga tarinaa tarkoittaa, siitä on vain mielenpohjalle junttautunut käsitys, että se edustaa vain tietynlaista tarinaa. Esimerkiksi itseni päässä saagasta puhuttaessa syntyy jo niin paljon myyttisiä kielikuvia, etten omaa tarinankerrontaani osaa sellaisina pitää: Täytyy kyllä nyt tutkia asiaa ja miettiä myös tästä, mielenkiintoisesta kulmasta.

Juurethan saagalla ovat islantilaisessa tarinankerronnassa, Nykysuomen käyttötiedoissa sen sanotaan lyhykäisesti tarkoittavan "muinaisislantilaista proosakerrontaa jonka kukoistusaika oli 1100-luvulla".

Kun mainitsin Oiva Arvolan, niin hän on jopa äänittänyt kirjoittamansa saagat v. 2009 ja olisipa mahtavaa omistaa tuo kokoelma mahdollisia pitempiä automatkoja ajatellen. Löysin asiasta linkin: http://www.luoteis-lappi.com/arkisto/oiva-arvola-aanitti-koko-saagatuotantonsa.html

Olen saanut muuten kunnian olla isäntänä kun Arvola vieraili eräässä siilinjärveläisessä kirjallisuusillassa joskus 1980-luvulla. Hän oli silloin kysytty esiintyjä ja tiesi lappilaisesta kirjallisuudesta paljon. On jo vanha mies nyt, mutta varmaan päässä leikkaa edelleen.

Niin, ja sadetta on tosiaan piisannut, sekä ainakin tämän viikkoa näyttäisi piisaavan. Ei ole ollut usein asiaa lasten kanssa uimarannoille tänä kesänä.

Saisin vain nyt tämän migreenipääni jo asettumaan! Ei varsinaisesti koske enää, mutta heti alkaa hiki tippumaan kun petiltä ylös nousen. Muksut ovat saaneet ihan itsekseen taas ajelehtia, just ja just jaksoin potut keittää ja munakkaat tehdä ruuaksi.

Ripsa kirjoitti...

Valto,

vanhempi poika opeta kokiksi ihan hetimiten. Ei se ole lapsiorjuutta, se on yhteistä hyvää ja muut auttavat kun sulla on migreeni. Mun äiti komensi ja uhkaili mut töihin ja minusta tuli laiska. Kyllä sinä osaat niiden poikien kans olla.

Ei tuommoiset ole ihan terveitä, noin voimalliset. Tai mistäs minä sen tiedän.

Näyttää sulla järki kuitenkin juoksevan vaikka pää on kipiä. Meidän Leolla oli noita kohtauksia, menivät ohi kun se oli 40-vuotias. Eivätkä ole tulleet takaisin. Ei ollut kyllä kiva tauti yhtään, mitä katsoin.

Keiju kirjoitti...

Minusta tämä näyttäisi sijoittuvan jonnekin itäiseen Ylä-Savoon – ehkä Sonka- tai Varpaisjärvelle, ellei sitten Rautavaaralle. Kenties Nilsiäkin käy, mutta joka tapauksessa jonnekin sinne latvempien vesien äärelle, jonne Talvivaaran kaivoksen paskat kertyvät pikku hiljaa. Talvivaara tuli mieleen tarinassa olleesta sukunimestä Tuhkanen, kun muistelen kaivoksen sijaitsevan Tuhkakylässä. Se voisi toimia tarinan alussa hienovaraisena viittauksena ennakoiden mahdollisia ympäristökatastrofin enteitä, jollaiset tapaavat, jos mikä, tehdä uskon ja toivon turhaksi.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa

Nyt alkaa migreenin jälkitautikin helpottaa kun nukuin kunnolla.

Minullakin oli jo nuorena poikana päänsäryt pahoja, sitten ne helpottivat muutamiksi ajoiksi, tulivat taas kiusaksi, häipyivät ja nyt ne taas ovat tulleet -jäädäkseen? Äidin peruja nämä kai.

En halua, enkä jaksa, hakeutua lääkärinkään pakeillekaan. Siellä määrätään kuitenkin vain ennalta ehkäisevä täsmälääkitys, joka tarkoittaa sitä, että täytyy osata ottaa tabletti silloin, kun säryn"aura" silmiin ilmestyy. Silti jälkivaikutusta, hirvittävää heikotusta ja takaraivosärkyä ei voi estää millään, ja sitä perhananmoista etukäteispelontunnetta, kun näkee ne helvetinmoiset kuviot silmissään.

Saman äjjäyksen (kipupiikin pahimman taittumisen) saa buranalla tai ihan millä särkylääkkeellä vain kunhan sen ottaa välittömästi auran havaittuaan. Kerran otin kuumaan veteen sekoitettavaa flunssalääkettä ja sekin auttoi minkä auttoi.

Mutta entä kun migreeni alkaa yöllä nukkuessa? Silloin ei mikään auta ja viikon päivät ovat pilalla!

Valto Ensio kirjoitti...

Keiju

Hyvin funtsittu. Tuolla se Talvivaara tästäkin muutaman kymmenen kilometrin päässä haisee.

Mutta en itse tosiaankaan ole ajatellut varsinaisesti seutujakaan, missä Tingankylä Tinkajärvineen ja Turhantanhuvineen sijaitsee, mutta vähän samaan suuntaa tuota Turhan-suvun turhuutta kyllä olen mietiskellyt ja olen käynyt eri variaatioissa lävitse metsienhakkuut, soiden ojitukset ja katkeruudet, joita niistä on aiheutunut ihmisille ihan oikeassakin elämässä, ja joista asioista jotain tiedän.

Mutta katsotaan nyt, kunhan tässä, iloisena kuin peipponen päänsäryn taukoamisen vuoksi, jatkan Toivon tarinaa.

Viisaammat, mm. Veijo Meri, on sanonut (kirjoittanut) että tarinaa, pitkää tai lyhyttä, ei kaikki kirjoittajat voi etukäteen suunnitella kovin tarkasti, ja tämä pätee nimenomaan minuun.

Kun noita tarinanpätkiä so. "suunnitelkmia" on olemassa ja niitä lähden eteen päin kehittelemään, ne muljahtavatkin ihan toisiksi kuin siinä olen aluksi aikonut. Vievät siis kirjoittajaa, ei kirjoittaja kirjoitusta.

Oliko tarpeeksi savolaisesti sanottu etten jää pahasti kiinni jos vaikka valehtelenkin. ;)

Riku Riemu kirjoitti...

Nimet ovat mielenkiintoisia. Ennen tykkäsin väännellä nimiä, huomasin että silloinen avovaimoni suuttui oikeasti, joten lopetin enimmältään. Hänellä oli kyllä hauska nimi, jota en viitsi tähän ylöspanna, siitä sai kaikenlaisia kivoja väännöksiä.

Ei kuitenkaan ollut vanhan kotimaisen elokuvan Anna Tipuli Pusu.

Poliittisia kannanottoja ja erilaisten suosikkien ihailua nimenannossa harrastetaan tänä päivänäkin. Sellainen saattaa menneiltä ajoilta olla myös tänään vähän oudolta tuntuva nimiyhdistelmä Varma Kosto. Sdp:n kansanedustaja Turusen lisäksi niitä oli muitakin.

Onpa yksi italialainen formulakuski saanut nimensä, Jarno, edesmeneen suomalaisen moottoripyöräilijän mukaan.

En niitä viitsi mihinkään kirjoittaa, mutta mielessäni olen keräillyt muutamia aika outoja sukunimiä. Sanotaan ettei nimi miestä (tai naista) pahenna, mutta en ole siitä täysin vakuuttunut.

Ala-Kapee on kuitenkin poliitikonkin sukunimi, lisäjulkisuutta se sai kun ottivat herneet nenään kun sitä meinattiin käyttää viihdeohjelmassa.

Valto Ensio kirjoitti...

Riku

Sul on samat harrastukset ollut kuin mulla. Kuolinilmoituksetkin luen sen takia tarkkaan, koska siellä nimi sanotaan niin kuin se on, mutta kukaan ei nenille tule hyppimään, jos keittiönsä pöydän ääressä joku mukavasti mutjahtavan nimen lukiessaan alkaa hirnumaan.

Kerran oli samalla kuolinaukeamalla ilmoitus sekä Ruuti että Tulus nimisistä. Kuinkahan kauan räjähtämättä olisi sellainen pariskunta yhdessä elellyt, hihittelin mielessäni.

Eikös tästä Varma Koston nimenannosta joku legenda lie olemassa? Ei ole netissä tietoa, mutta kuullut olen jotain vaan en muistiin merkinnyt.

Pirjo Ala-Kapee-Hakulinen kuuluu nykyisin hänen nimensä. Meni ja otti leskimies Pentti Hakulisen miehekseen.

Kääntelin sen Pirjo Kalapee-Hakuliseksi niin sain yhden hukkaviivan pois; passianomusta helepottaa.

Pentti oli kepulaisaikoinaan Siilinjärven johdossa ja sittemmin myös Kajaania luotsailemassa.

Riku Riemu kirjoitti...

Varma Kosto Turunen oli syntynyt jo 1913, joten ainakaan itsenäisyyden ajan sotiin nimi ei liity. Kansanedustajuutta merkittävämpää oli tietysti soittamisensa Esa Pakarisen Keskiyö-nimisessä orkesterissa. - Hän oli siten Keskiyön Varma Kosto.

Valto Ensio kirjoitti...

Mie lähen nytten pyöräileen Kajaanista koillismaalle, eli Kalle Piätalon Iijoen maisemiin, Jokijärvelle ja ehkä Taivalkosken kirkollakin pistäydyn, jos kerkeen. Su-iltana -ma-aamuna viimeistään täytyy olla kotona, että sen verran vl-lomaa sain anotuksi.

Matkaa näkyisi olevan 205km/sivu Jokijärvelle, että aikamoisesti poletuttaa...