keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Ehkä tarpeellisia suhteita 1

Paasimaa kuuntelee radiouutisia, maistelee pienin siemauksin posliinikupposesta kermatipalla höystettyä kahvia ja yrittää muistella unta johon heräsi, mutta kesäiseen ilmanalaan on kuitenkin mukavampi katsella kuin yön tunkkaistamiin aivoihinsa.

Kolmionkärjellään rakennuksen sivun suorakaiteen säännönmukaisuuden rikkovan keittiöerkkerin ikkunoista Paasimaa näkee nurmikon ja kasvimaan takana kasvavien vaahteroiden välistä pellolle, jossa ohra lainehtii niissä kohdin, missä viime viikkoinen ukkosmyräkkä ei ole pieksänyt sitä lakoon. Ja kun joka vuosi saa kokea, kuinka vilja kasvaa ja kuinka leipä omille ja maailmanlapsille maistuu, niin keväisin ja syksyisin tontin laitamilla haisevan lietelannan kuvottavuudenkin voi yrittää unohtaa. Ja senkin häiriön, mikä aiheutuu isäntä Jokelaisen ajellessa jumalattoman jättiläismäisellä paripyörädeuzillaan laajalla, järvenrantakaistaleeseen rajoittuvalla plantaasillaan.

Mutta se uni? Se karkasi. Olisin tarvinnut sitä uusimman juttuni höysteeksi, havahtuu Paasimaa harmittelemaan juuri, kun kuulee ulko-oven kuviolasiin suunnatun vaimean kopauksen.

K: Huomenta.

P: Huo... Katarina?

K: Yllätysyllätys, minähän se.

P: Mikset soittanut ensin?

K: Ei vain huvittanut. Matkailin viikon mittaan Lentillystä Pariisin kautta Helsinkiin ja eilen junalla asunnolle.

P: On siinä saanut taivaltaa taas. Mutta jos, entä jos tuota?

K: Että jos vaimosi olisi kotona? Näin hänen keltaisen Beetlensä naapuritoimiston parkissa kaupungissa ja ajattelin ottaa riskin. Ajoin taksilla tuonne tienpäähän ja nyt olen tässä.

P: Niin mutta lapsetkinhan on?

K: Nukkuvathan ne vielä?

P: Nukkuvat juu.

K: No sittenhän kai?

P: Niin. Mene aittaan, käyn tarkistamassa.

Aitan katolla hyppii kesyharakka Linkku. Tytär löysi sen jalastaan juuttuneena lankkuaitaan lyödyn, ylös päin väännetyn viidentuuman naulan ja puun välistä pää alas päin rääkymästä. Pienemmät velipojat irrottelivat harakanpoikasen ja laittoivat käyttämättömään kalasumppuun muutamaksi alkukesän viikoksi. Kantoivat sille ruuaksi kaikenlaista sapuskaa, kalanperkeitä ja kaurapuurojen tähteitä. Nahkariekaleiden varassa kinjahdellut jalka sillä kuivui koppuraksi ja putosi sitten jonnekin eikä se sitä näytä edes kaipaavan. Tuolla se katonharjaa känkkäsee ja hazattaa Paasimaalle kun tämä harppoo avojaloin takapihan nurmikon ylitse raollaan olevan luhtiaitan alaovelle.

K: Eihän lapset heränneet?

P: Eivät. Nekin valvoivat eilenillalla kun oli vieraita ja grillattiin aika myöhään. Sinä jo sinne sänkyyn kerkesit...

K: Tietenkin. Ei voi aikailla jos meinaa jotain ehtiäkin?

P: Niin kai sitten.

Sata vuotta vanhan puusängyn pohjalaudat larahtelevat ja jalkatapit lonksuvat kun kaksi aikuista asettautuu toistensa lomaan.

Paasimaa kääntyy vähän ajan päästä Katarinan viereen selälleen. Katselee tuppilautaisen laipion oksakohtien tummiin silmiin ja ajattelee aitan historiaa; että jos se kertoa voisi.

Kaksikerroksinen, kuusipöksäinen aitta melkein alkuperäisine irtaimistoineen on maanviljelijä Jokelaisen lahjoittama siinä vaiheessa kun talotontista käytiin kauppaa kahdeksantoista vuotta sitten. Sanoi isäntä, että häneltä se jää aittavanhus korjaamatta ja lahoaa paikalleen jos joku ei pelasta. Sitten se oli kuitenkin kaiken kiireensä keskellä itsekin purkamassa ja ajamassa traktoreillaan sitä sokkelikivineen ja hirsineen Paasimaan pihaan. Ja tuli  monasti avuksi kokoamaan huolellisesti merkittyjä hirsiä vaikka Paasimaa oli palkannut hommaan saman, käsistään taitavan kirvesmiehen, joka taloakin oli ollut rakentamassa. Jokelainen sanoi isoa punaista nenäänsä tuhisuttaen, viiksiään koneöljyn mustaamilla, paksuilla sormillaan sivellen, että isä, sedät ja hänet tässä aitassa on ainakin alulle pantu, ja taisi sen huoneissa saada alkunsa yksi hänen omistaankin, että ihanhan tässä katumapäälle tulee. Mutta luvattu mikä luvattu lahjoitus, peeveli niin. -Etkä sitten tikkataulua laita takaseinän luodinreikien päälle. Niissä kuule haisee tämän rakennuksen historian rankimmat ruudinkäryt, se vielä jementeli Paasimaalle kuin arvokkaan lahjoituksensa allekirjoitukseksi.

K: Mitä mietit?

P: Minä... no, tämän aitan sielunelämää.

K: Voiko sillä olla?

P: On sillä. Ajatteles noita oksansilmiä kaikkialla hirsissä, laipiolaudoissa, lattialankuissa. Kyllä se niillä enemmän on nähnyt ihan paikallaan maaten kuin sinä maalimankylissäsi.

K: Äläs ny väheksy mun kokemuksia.

P: Tulipahan vain mieleeni, että kun pienten ranskalaiskylien pienissä tunkkaisissa huoneissa käyt istuksimassa puoli vuotta ja kuvittelet tarinoita joita sitten turhautuneet kotirouvat toisissa pienissä huoneissa toisaalla lukea nyyhkäsevät...

K: Kissanhännät sun kanssas. Olet sitä paitsi pahasti aikaasi jäljessä. Ei nyyhkäviä kotirouvia ole enää olemassakaan.

P: Ei kai niin, mutta muuten yksinäistä porukkaa yksiöissään eli minkä hemmetin sinkuiksi niitä skumban- ja lattenkittaajia joskus on keksitty ruveta kutsumaankaan. Jokuhan kirjojasi joka tapauksessa lukee kun ne niin hyvin kaupaksi käyvät.

K: Tietenkin ne ihmisille kelpaavat, ja mulle sama, kuka niitä lukee. Kuinka lie omien reportaasiesi ja dokumenttiesi laita?

P: Ei niiden menekissä mitään hankaluuksia ole ilmaantunut. Haastattelen kuitenkin ensin eläviä ihmisiä, taustoitan ja otan selvää ja sen tuhatta muuta seikkaa pitää tonkia ennen kuin tarina on painossa.

K: Niinhän minunkin pitää ensin tehdä köykäisemmänkin kirjasen tueksi.

P: No niin tietenkin kun tarkemmin tuumin. Anteeksi.

Katarina kaivautuu Paasimaan kainaloon ja nyppäsee pitkää, mustaa kulmakarvaa joka on kääntynyt suljetun luomen päälle.

K: Tämä saisi olla luvallista.

P: Karvojen nyppiminenkö?

K: Äsh taas. Tämä, että  sais tulla ja olla aitassa sun kanssas.

P: Olisihan se mukavaa, kai. Vai olisikohan sittenkään? Puuttuisiko siitä se jokin?

K: Tiedä siitä sitten. Miten Sallin syöpä?

P: On se nyt kurissa taas, mutta heikoksi veti viimeisin hoito. Töihin se halusi kuitenkin vielä mennä tekemään jonkun asiakirjapinkan loppuun. Sanoi, että ei halua sänkyynsä kuolla. Luvatusta viimeisestä elinvuodesta olisi jäljellä kaksi kuukautta ja siihen se taitaa sitten tosiaan jäädä vaikka sitkeä Karjalanheili on ollutkin.

K: Mnn...mnn. Tulee syyllinen olo tässä nyt. Entä sulle?

P: No en tiedä, ei oikeastaan kun asioidenlaidat tietää. Salli teki jo testamentin Severin toimistossa. Oli se itkuista kun piti tehdä niin tarkkaan ne kaikki, että kuka ja mitä kellekin vaikka tasanhan se lasten kanssa kaiken laittaa. Minä en ole oikeastikaan mitään vailla. Sen takaa sekin, kun meillä on se aikanaan tehty avioehto, ettei ole sanomista toisen hankkimaan omaisuuteen. Enkä tässä muutenkaan syyllisyyksiä sen enempää kuin maailmallisia tavaroitakaan jaksa ajatella. Yksinhän sitä jään minäkin eikä se ajatus ole miellyttävä ollenkaan kun muuten niin hyvin on mennyt. Sallin rahat menevät muutamaan sen ajattelemaan sijoitukseen ja tavaran koetan säilyttää täällä kattojen suojissa. Senkin arvokkaan vanhan museoauton joka appiukolta jäi. Aikanaan sitten nuorin poika sitä ylpeänä saa esitellä ja kertoa auton historiaa. Niin kuin sitten tuon aitan ja tämän kotitalon kunhan oma hiillokseni hiipuu.

K: Minä ajattelin ostaa omaksi sen osakkeen, jossa nyt olen vuokralla.

P: Sieltä Tilleystäkö?

K: Se mikään Tilley ole kun Lentilly. Enkä minä sieltä, vaan tuolta kaupungista.

P: Sehän hyvä. Mutta mullapa pätkähti mieleen aamuyön uneni joka oli ajatuksen päässä, kun oveen kopsautit.

K: Kerro.

P: Vanha mies kulki pitkin tienpiennarta valitsemassa kiviä isoon, keltaiseen sankkoon. Hylkäämänsäkin se, suurennuslasilla ensin tarkasteltuaan asetteli täsmälleen samaan pikkukuoppaansa mistä oli ne ottanut. Ne kivet taas, jotka vanhus hyväksyi, olivat tietynkokoisia. Niiden piti sopia kannettoman sankon yläpuolella olevan lankasapluunan lävitse millilleen. Lisäksi kivissä oli oltava tietty määrä reikiä joissa kasvoi kuin kulottuneita ruohontupsuja, mutta ei se minulle selvinnyt, oliko ne ruohoa vai hevosenharjaksia.

K: No miten unessa lopulta kävi?

P: En tiedä, heräsin ja aloin ajatella juttua, jota parhaillaan kirjoitan.

K: Mistä se kertoo?

P: Haastattelin viime viikolla erästä vanhaa miestä jolla on ollut tapahtumiltaan kohtalaisen kokoinen elämä. Se makaa terveyskeskuksen vuodeosastolla ja vain pää sillä pelaa. Sittenpähän luet kun juttu julkaistaan, en siitä nyt osaa sen enempää sanoa. Sama kuin aina ennenkin, etten kenenkään kanssa keskeneräisistä töistäni pysty puhumaan.

K: Ymmärrän. Minäkin sain kirjani valmiiksi. Se on nyt kustannustoimittajalla. Mutta sama minullakin, ettei siitä voi puhua ennen, en nyt enkä sittenkään kun se on jo kaupoissa myytävänä. Olotila muutenkin on kirjoittamisen jälkeen semmoinen kuin olisi sameissa suovesissä silmät auki sukellellut.

P: Niin. Semmosia me ollaan.

K: Sinulla ovat kuitenkin lapset, että vähän on arki ainakin erilaista. Minulla ei ole kuin minut.

P: Niistäkin omat huolensa, mutta ymmärrän kyllä mitä tarkoitat. Sinun pitäisi kylläkin lähteä. Kuulostaa siltä, että nuorimmainen kolistelisi ovissa, eikö se jo huutanutkin iskää äsken? Minä menen sisälle ja laitan aamupuuron lautasille, se on uunissa valamiina. Kulje siitä köynnösrivistön vieritse niin ei näy keittiön ikkunaan. Minä en jaksa alkaa lapsille selittelemään, paha mieli niille vain tulisi. Vanhin tytär ainakin jo käsittää näitä asioita. Tulen sitten vaikka illalla kaupunkiin kun lähden pyöräilemään. Tai tule sinä sinne viime kesäiselle paikalle Korpisenniemeen, laitan sinne teltan kun hyvää säätäkin olisi luvassa. Olen siellä ainakin sunnuntaihin jos vaimon sisko tulee viikonlopuksi tänne niin kuin oli aikonut. Ja soitellaan.

24 kommenttia:

Liisu kirjoitti...

Pani ajattelemaan tämä. Monenlaista.
Kieltämättä kuin elävä otos elävästä maailmasta. Hyvin kirjoitettu.

Mutta onko seksi todellakin noin ihmistä ohjaava voima? Tärkeä se on, myönnän. Tässä tuntuu että se on yksinäiselle naiselle tärkeämpää kuin tuolle perheelliselle miehelle, joka ikään kuin tilanteet huomioon ottaen haluaa tehdä palveluksen toiselle ihmiselle. Sillä ihmisistä, yksilöistä, tässä on kyse. Ei intohimosta, joka usein liitetään seksin rehevöittämiseksi.

Don Quijote kirjoitti...

Jepulis, kiva juttu!

Mutta jos olisin kustannustoimittaja - jota vittu vieköön en ole - sanoisin, että vähennä kolmen pisteen (...) käyttöä. Se ei lisää, kuten saatat kuvitella, vaan vähentää tekstin herkkää fiilinkiä.

Kunnioituksella,

tuus

Valto Ensio kirjoitti...

Liisu

Kyllä se omassa kokemusmaailmassa, sekä kaiken teoriaan tutustumisenkin pohjalta on ihmistä ohjaavista voimista yksi suuntaa näyttävin. Miksi muuten kaikenmaailman erektio- ja haluttomuuspillereitä kehitettäisiin, ellei ensimmäiseksi pelätä vanhuuden ja muiden vaivojen tuomaa seksuaalista kyvyttömyyttä ja sen edelleen aiheuttamaa masennusta? Muulla vapinalla sen rinnalla mikään ei ole mitään.

Mutta ei kaikilla asiat tietenkään ole yksyhteen.

Jos meillä ei aivoja käyttävänä lajina tätä erilaisten aikakausien "sivistyksellisten" ja muiden (hirvittävän ankarienkin) primitiivisyyttä jarruttavien toimenpiteiden "taakkaa" olisi, olisimme edelleen kuin bonobo-apinat.

Mutta mehän ymmärrämme jo kaikesta melkein kaiken, eikö vain, mutta ei suinkaan yhtään sen helpompaa kuin bonoboillakaan.

Nämä ovat vain tarinoita, joita pääni kehittelee, en niille mitään mahda, että niistä tulee sitten näköisiänsä; aina hieman omaa kokemusta seassa.

Lukijan tulkintoihin ei kannata sen kummemmin puuttua (vaikka tulee väkisin joskus puututtua). Hyvähän se vain on, että erilaisia asioita nähdään ja mietitään asiaa omalta lohkoltaan.

Valto Ensio kirjoitti...

Don Quijote

Perhana kun olen lukenut Haanpäätä ja saanut tartunnan päiväkirjamerkintöihinikin niin, että en viitsi kaikkea kirjoittaa, vaan käytän kolmea pistettä ja usein. Sitten jälkeen päin mietin, että minkä niiden sijaan jätin ylös kirjaamatta.

Mutta sen verran sanon, että tarinani ovat aina (kenellä ei olisi?) hieman keskeneräisiä ja korjailen niitä sitten jälkeen päin -jos korjailen.

Sinä -vittu tuokoon!- sen sijaan saattaisit olla helevetin hyvä kustannustoimittaja. Jos ryhdyt sellaiseksi, vaikkapa seuraavassa elämässä jossa minä sitten olen oikea kirjailija, niin valikoijupa minun tekstejä toimittamaan...<->

Samoin: suurella kunnioituksella kirjoittajankykyjäsi kohtaan joita saa seurata milloin missäkin.

"tuus": Tulee Juhani Aho ja Leino Eino mieleen.

Ripsa kirjoitti...

Jep. Samaa mieltä kolmesta pisteestä.

Muuten hyvää novellistiikkaa, toimii. Eikö ne nyt perkele sieltä kustannus Oy:stä voisi lähettää positiivista viestiä?

Kamalia ihmisiä. Mutta siellä etelässä ollaan niin omakehuisia, ettei muita edes ajatella...

meri kirjoitti...

valto

minulle on tärkeintä että näyt omassa tekstissäsi. arvostuksesi, mieltymyksesi, luonteenlaatusi ja henkilöhistoriasi heijastuvat lauseissa, mielentilasi muuttavat sanavalintojasi.

luulen että et olisi ilman tuota kajaanilais-kittiläläistä elämänpiiriä tullut täksi kirjoittajaksi. olihan dostojevskillakin raskolnikov, joka riutui tyytymättömänä nuhruisessa huoneessaan. jouko turkan häpeä taas tiivistyi eläinten hautausmaalla ja monika fagerholmilla oli ne ihanat naiset kesäparatiisin ikuisessa auringonpaisteessa.

sinulla on pohjoinen pimeys, lapset, ristiriidat, suuttumus, taistelu, rakkaus, kirvesmiehen kourat, ihmisten puheen kuuntelemistaito. ehkä tämä jälkimmäisin on se, josta pidän erityisen paljon. osaat pihistää kielellisiä ilmaisuja, kähveltää yksittäisiä sanoja ja tallettaa lausahduksia. niitä omiasi.

samaa mieltä olen kolmesta pisteestä. vältä sitä. pane piste kun haluat pysähtyä ja pilkku kun kaipaat hengähdystaukoa. lopeta yksi kappale ja aloita uusi.

toivoo uskollinen lukijasi

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa ja Meri (muutkin)

Nyt oli hetki aikaa, ja jaksua, istahtaa korjailemaan ja täydentämään kolmen pisteen kysymyksiä, sekä muitakin kohtia.

Pisteet ovat ihan oikeasti itselle sen merkki, ettei teksti ole viimeistelyltään omastakaan mielestä vielä valamis. Mutta joskus kolmen pisteen paikka kuluu nimenomaan kolmelle pisteelle. Ei puolittaiselle sanalle saatika lauseelle. Lienee taitolaji sekin.

Mutta muuten teksti paranee vain kun vähän ronklaa lisää. Ja jos lopulta "luottaa tekstinsä kantavuuteen, luottaa siihen myös ehkä sen lukija". (Veijo Meri) Siitä kai sitten jonkinmoinen yhteys välillämme syntyy.

Riku Riemu kirjoitti...

Mitäpä näihin sanomaan, halusin kuitenkin osallistua. Neuvoja en pysty antamaan.

Etelässä emme ihan pohjanmaalaiseen yrityskulttuuurinn ja veropetoksiin yllä, mutta ihmisiä mekin olemme. Kustannusliikkeistä en tiedä, ne ovat firmoja.

Haanpään Töräpäät tekivät hiljan minuun jälleen kerran suuren vaikutuksen, vaikka aivan kaikista lukemistani en yhtä paljon ole vakuuttunut.

Ripsa kirjoitti...

Hops, Riku!

Mikä on tuo maantieteellinen alue jossa liikut, jossa on petoksia ja muita omituisia omaneduntavoittelun oireita?

Sitten pohjanmaalaisuus. Mutta että jos sanoisit mieluummin että pohjalaisuus, niin osuisi maaliin. Etelä-, Keski- vain Pohjoispohjanmaa vai perätit Peräpohjola? Nimittäin temperamentti ja kieli ja kansaluonne vaihtelevat huomattavasti matkalla kohti pohjoista.

En muuten tietäisi, mutta olen ollut juttumatkoilla pitkin rannikkoa.

Yhdellä matkalla osuin Kukkolankoskelle, enkä ole unohtanut Tornionjokea siltä osin vieläkään.

Piippola oli jossain vaiheessa Suomen keskikohta, siis Haanpään kotipaikka, mutta sitten keskikohtaa korjattiin.

Suomi on mielenkiintoinen maa jos ymmärtää pysyä poissa Hesasta. Tampereessakin on jo selvästi oma luonteensa.

Ripsa kirjoitti...

Riku,
vielä: siis tuon kustantamon toin siksi, että ne makuuttavat taatusti Valton tekstejä ja olen niille vihainen, keitä ikinänsä ne ovatkin.

Riku Riemu kirjoitti...

Ripsa,

kunhan ronkkasin, en minä niistä mitään tiedä. Etelä-pohjanmaata kai ajattelin. Siellä vietin viistoistavuotisna, vuonna -77 , faijan luona ensin pari viikkoa, sitten viikon.

Luin siellä professori Ylikankaan kirjan Häjyistä. Painotti kuinka kauhavalaiset häpeävät häjyilyä. Meinasin silloin, lapsena, tikahtua nauruuni kun näin Kauhavan viinakaupassa puukon muotoiset oven kahvat.

Rannanjärvi tiettävästi lomaili kotimaisemissani, aivan samoilla neliöillä, missä Schjerfbeck myöhemmin asui. Antti rakenteli puhdetöinään rautatietä; sitä ensimmäistä- ei mikään turha mies!

Don Quijote kirjoitti...

On - minun mielestäni - aika samma ja se missä Pentti Haanpää syntyi. Jos hän olisi syntynyt Merikarvialla, meillä olisi upeita kalastusaieisia novelleja, nyt. Nyt meillä on toisenaiheisia novelleja.

Valto Ensio kirjoitti...

Riku

Samoin kuin kirjoittavan ihmisen ja hänen lukijansa välillä täytyy olla luottamus, että teksti tavoittaa tarkoitusperänsä, joka enimmillään lienee lukunautinto (voi se muutakin olla), myös mahdollisen "neuvojan" ja neuvon tarvitsijan/kohteen välillä täytyy sellainen vallita.

Jos sinä minua neuvoisit, luottaisin ja ainakin harkitsisin neuvosi hyödyntämistä jos se kirjoittamisentolskaamiseeni kohdistuisi.

Tyrkyttäjät ovat erikseen, ja kylkeen, tai päähän A-tikkailla hakkaajat enkä niitä ole nyt havainnut olevaksi.

Haanpäästä kun puhutaan, puhutaan niin isosta kirjailijasta ja ihmisestä, että itse en edes hänen varjoonsa kelpaa. Mutta olen lukenut, kuinka ankaran peräänantamaton hän osasi olla tekstiensä ja kustantajia edustavien "neuvojien" suhteen. Sehän meni niin usein nokkapokaksi, että oikein maailmoja kääntyi, tuli kirjalliseen paitsioon jäämisiä jne., mutta jos hän olisi ollut lepsumpi niin millaisena hänen tuotantonsa nyt nähtäisiinkään? Ehkä olennaista olisivat karsineet ymmärtämättömät yhteiskunnan ilmapiiriä vahtivat rakkikoirat.

En minäkään kaikista Haanpään teksteistä ole kyennyt pitämään, mutta koen sen sillä tavalla, että jotkut sijoittuvat niin tarkoin rajattuun yhteiskunnalliseen aikaan ja ilmapiiriin, että täytyy olla tosi fanaattinen (lähi)historian harrastaja, että niihin kykenee eläytymään.

Aikaa kestävää tekstiä häneltä silti löytyy ja siksi kirjojaan edelleen luetaan ...ja Haanpää nousee itse helposti esikuvaksi ja keskustelunaiheiksi milloin missäkin. Niin kuten nytkin huomaamme...

Valto Ensio kirjoitti...

Yleisesti:

Aamulla heräsin uneen, jossa kirjoitin dialogia isän ja murrosikäisen tyttären välillä.

Unen pääosassa ei kuitenkaan olleet nämä henkilöt, vaan kolme pistettä jotka piti osata sijoittaa luontevasti osapuolten sanailuun.

Minusta uni neuvoi aika loogisesti niiden pisteiden käytön koska toistensa suuhun sukupolvisen kuilun ylitse huutelevien henkilöiden lauseiden päällekkäisyyttä ei olisi mitenkään muuten voinut lukijaa ajatellen luontevasti esiin tuoda koska muuta kirjoitusta "ei saanut" tekstiin ujuttaa.

Kyse oli ehkä näytelmäkäsikirjoituksesta?

Mutta kuten huomaatte, mietin kovasti tätä asiaa koska se tuli jopa uneeni.

Kiitos siitä.

Tuli hyvä mieli tuosta unesta koska siinä oli kuitenkin lohdullinen loppu; näin sen alusta loppuun.

Laitoin heti aamusta yön marinoitumassa olleen hirvipaistin uuniin: Tulukkee kaikki syömään, on iso padallinen!

Valto Ensio kirjoitti...

Tässä uneni niin kuin sen nyt muistan. Henkilöt isä 42 v ja tytär 16 v.

Tytär: Iskä, anna se bäkki!

Iskä: Enkä anna.

T: Vittu v…

I: …vituttele vain, muttei ny tipu.

T. Saatanapaskaiskä vittu…

I: Paa pois se jakkara…

T: Vittu enkä pane…

I: No saata…

T: …nyt tuli kyllä tästä…

I: Eekä tule…nnnggh…

T: Eläpuristavittuiskä!

I: …nnngggh… Pakko sinua nyt on piellä… irrota ny se jakkara!

T: …enkä!

I: No voi perkele tyttö! Putosi omena-astia… lamppu…varo lamppua saatana!

T: äännngghhh…irti iskä! Irti!

I: En päästä! Nyt rauhotut…

T: …enkä! Saatanavittuperkele…irti!

I: En laske ennen kuin irroitat otteesi siitä jakkarasta. Ymmärrätkö Eevi?

T: …ääännngghh…

I: No niin. Istutaanhan nyt tässä matolla vain.

T: Ääänngghh…äääääää…

I: Ei siideri sulle hyväksi ole…laitontakin vielä…

T: Eipäs saatana. Olen jo iso tyttö!

I: …niin olet. Ja isompi vain tullee jos niitä imelälillottimia alat horia enemmälti…

T: Saatanan vartijaiskä!

I: Eikä ainoastaan vartija, vaan se sun ainoa iskä joka olemassa on…

T: Vittuiskä!

I: Niin. Sitähin. Rauhotuhan nyt.

T: Elä purista…

I: En jos nyt rauhotut.

T: Äääänngghhh…ääää…

I: No niin, no niin. Tuuhan tähän…

T: …iskä…mulla on paha olla…äääää

I: Vähemmästäkin… minä ymmärrän. Tuuhan tähän… niinko joskus pienenä. Puhutaan kohta kunhan rauhotuttaan…. nuin ja näin… on sulla kyllä nätit hiukset. Niinko äitilläsi…

T: Silitä vähän iskä.

meri kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
meri kirjoitti...

yritetään uudestaan:

valto ja kumppanit

kirjallisuudesta väitetään , että se on sitä parempaa mitä enemmän kirjailija luottaa lukijaansa. tekijä jättää aukkoja lukijan täytettäväksi. samaa draamantajua toivoisi television ammattilaisilta. suvannot, lepohetket, tauot, palautumiset . . . ne ovat draaman tekijöitä siinä missä ankarin rypistyskin.

telkkarissa kaikki tauot tungetaan täyteen tavaraa. katsojalle tulee ähky ja ummetus.

mikä on sen ihanampaa kuin katsella hidastuksena uimarin vaivatonta kauhontaa halki altaiden? se pitää saada nauttia hiljaisuudessa, kuin vedenalaisessa äänettömässä todellisuudessa.

kärsin kaikenlaisista selostajista. he kertovat meille sen, minkä muutenkin näemme. sen jälkeen paikalle raahataan asiantuntija, joka opettaa meille, mistä oikeasti on kysymys, ja miltä meno näyttää.

koko telkkari on yhtä pikkukakkosta. sedät ja tädit taivuttelevat rautalangasta juttujensa juonen.

aukot ovat lukijan henkireikä.

Tapsa kirjoitti...

Vaikka Valton kanssa joskus tyhjänpäiväisistä jankkaankin, niin onhan se myönnettävä, että kirjallinen lahjakkuus on ilmeistä ja korkeaa tasoa. Tarina on niin vetävä, että samastuin siihen oitis. Sehän voisi kertoa vaikka minusta.

Ripsa kirjoitti...

Valto,

on jo aikakin että meidän irvistelevät kritiikit tulevat uniisi! Opitpas!

Tuo oli kyllä aika hieno uni. Kyllä siinä oli koko tarina. Unia on kyllä hirveän kiva käyttää perustana kun miettii jotain juttua, jota on kirjoittamassa. Ilman unia ei tule sitä jutun ydintä.

Riku,
Kemppinen on sieltä Kauhavalta kotoisin. Ylikangas jommastakummasta Härmästä. Muistan kun luin sen häjy-kirjan, siinähän oli hirveä määrä oikeuden pöytäkirjoja, jotka todistivat että porukka oli lähinnä aikamiesgangstereita.

Kun olit 15-vuotias, niin mitäs tuumasit Pohjanmaasta? Tuliko joku isottelemaan sinulle? Jos tuli, niin huomasitko, että eivät välttämättä olleet tosissaan vaan tahtoivat katsoa millainen kaveri oli tullut kylään?

Minusta tämmöiset on tärkeitä aina välillä, tietokirjat, vaikka historia, koska jos jatkuvasti yrittää keksiä juttuja, niin niistä tulee mauttomia ja hengettömiä.

Tai ainakin se sopii minulle, koska tykkään istua kirjoituspöydän ääressä, tavailla paksuja kirjoja ja kirjoittaa muistiinpanoja. Muistiinpanot pitää ensin kirjoittaa käsin, sillä lailla ne tulevat muistiin. Sitten vasta miettiä mitä kirjoittaa koneella.

Pitkät prosessit tekevät ihmiselle hyvää.

Valto Ensio kirjoitti...

Don Quijote

Aika hauska ajatus merikarvialaisesta Haanpäästä. Tai kalantilaisesta. Kuopiolainen tai mikkeliläinen Huanpiä ei tunnu edes mielikuvituksessa miltään.

Valto Ensio kirjoitti...

Meri

Ajattelevatko kirjailijat kovin intensiivisesti näitä luottamuskysymyksiä silloin luomistyönsä kiivaimmassa keskiössä? Joistakuista voi sellaista uskoa, mutta en esimerkiksi Hotakaisesta.

Varmaan se, luottamuksen tunne, tulee sitten jälkeenkäsin? No, ainakin hyvin onnistuneen jälkipyykin tuomana jos ei muuten.

Tv-asioista olen kanssasi täsmälleen samaa mieltä. En jaksa katsoa sieltä juuri mitään ns. asiaohjelmia urheilu- jne. ohjelmista puhumattakaan.

Kai siellä joidenkin maailmankylän kokoamat spektaakkelit olisivat jälleen alkamassa, mutta eipä vain kuumetta siihen suuntaan ole. En nyt tällä tarkoita, etteikö urheilu olisi varoventtiilinä kohtalaiseksi osoittautunut nykymaailmassa, mutta muttansa (ja mittansa) silläkin.

Muutamia hyvin tehtyjä dokumentteja on viime vuosiinkin saaneet sopimaan, ja ne ovatkin sitten helmiä kerrassaan.

Äsken yritin "Ken leikkiin ryhtyy"-elokuvaa katsoa, mutta ne kesykorpit olivat jo alussa liikaa. Millaisiin lopun virheisiin se sitten olisikaan johtanut (sortunut), en hirvinnyt edes ajatella.

Valto Ensio kirjoitti...

Tapsa

Jankkaaminen on ehkä huono ilmaisu erimielisyyksillemme. Minä olen huomannut olevani joissakin asioissa aika tosikko, periaatteeksikin sitä voisi jalostetumpana sanoa. Ja elämänkokemukseni mukaan periaatteita täytyy olla, ei täällä muuten pärjää. Ei edes täällä klikkauksen päässä olevassa virtuaaliavaruudessa.

Periaatteitaan voi sitten hienosäätää sitä mukaa kun kokemusta tulee lisää.

Nuoruuden periaatteille on se ja sama, paitsi jos on viisaaksi syntynyt. Esimerkiksi monasti jo tässäkin yhteydesä mainittu kirjailija P.H oli hyvin nuorena jo tietoinen oman päänsä sisällön tärkeydestä eikä siitä periaatteestaan luopunut koskaan.

Mutta kylläpä sinä(kin) tietänet, mistä kenkä toisinaan puristaa.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa

"irvistelevät kritiikit..." Hih.

Tuollaisia unia, jonka kommentiksi kokosin, on "helppo nähdä" kun on kasvattanut kaksi tytärtä murrosiän ylitse yksin.

Ja varmaan sitäkin aikaa alkaa nyt sitten sopivan paikan tullen purkaa sillä toki murrosikäisen "kamalista vuosista" saattaa jäädä traumoja myös kasvattajalle. Vanhin tyttäreni varsinkin oli aika omapäinen.

Huomasin päivän mittaan palaavani usein niin tuohon uneen kuin myös noin 17 vuoden päähän jolloin Sonja oli 16 v.; Oli toisinaan aika kamalaa etsiä ja hakea tytärtään, aika kaukaakin joskus. Ja sitten ne puhumisyritykset ja semmoiset kun ei osannut vielä oikein. Eikä apua silloinkaan juuri niihin asioihin mistään. Omasta päästä on ollut revittävä niin paljon...

Ja 18 pv täytti seuraava murrosikäinen tyttö 12 vuotta. Alkaa oireilla hänkin jo, mutta ehkä sitä joenkin toisella tavalla osaa jo jos jotain osaamista tarvitaan.

Riku Riemu kirjoitti...

Ripsa,

Ylihärmässä oli silloin tosi mukavaa. Minulla on kai aika herkkä kielikorva, sen parin viikon jälkeen tunsin, että osaan aika paljon puhua paikallista murretta. Huviksi sitä vähän pistelinkin. Unohtui tietysti saman tien.

Niitä Kemppisen keskustelun "niinkuja" en ole kuullut kuin kerran tai kaksi televisiossa seiskytluvulla, ja silloinkin puhuja taisi olla jostain muualta. Jostain syystä sellainen aina esimerkiksi sanotaan.