Mutta Tuomaksen sepänkourissa ei ole tällä hetkellä pajavasara, ei taos, eikä hitsauspilli. Vahvat sormet lehteilevät kartonkikantista, isoa muistikirjaa jonka sivuilla on työntilaajien nimiä, osoitetietoja ja puhelinnumeroita. Siihen hän on piirtänyt erilaisista esineistä lyijykynähahmotelmia ja sivujen välissä on myös irtovalokuvia entisaikain maaseppien taoksista joita asiakkaat ovat tuoneet ja esittäneet niiden pohjalta monenlaiset toiveensa. Tuomas onkin koettanut aina parhaansa tehdä eikä työnjäljessä ole pahalle sanalle sijaa vielä ollut.
Tuomas laskee pöydällä olevien esineiden määriä ja nimikkeitä ja vertaa niitä vihkoon merkkailemaansa tilauslistaan. Kaikki alkaisi olla puristimessa olevaa viimeistä vaille valmiina. Kun hän on laittamassa muistikirjaansa oheispöydälle, sen välistä luiskahtaa lattialle ohut vihkonen. Tuomas nostaa sen käsiinsä ja istahtaa takaisin istuimelleen alkaen lukea synkkää tilastoa jonka joskus on vihkosen sivuille järjestelmälliseen tapaansa muistiin merkkaillut.
Suomessa:
1. Noin tuhat itsemurhaa vuodessa.
2. 300 liikennekuolemaa joista junien tms. liikkuvien ajoneuvojen alle heittäytymisiä 50 kpl.
3. Yhden arvion mukaan 6% (18 kpl) tahallaan aiheutettuja vastaantulijan alle ajoja itsemurha-aikeissa.
4. Toisen arvion mukaan 15% eli 45 liikenneitsemurhaa.
5. Arviolta joka 5:s raskaan liikenteen kuolonkolari on itsemurha.
6. Liikenteen itsemurhia ei Suomessa tilastoida erikseen.
Tuomas pyyhkäisee silmäkulmansa, rykäisee kuuluvasti. Kääntää sivua jonka keskelle hän on kirjoittanut kaksi päivämäärää kuplien sisään kuin ilmaan kellumaan: Maanantai 17.5.1999 ja Maanantai 25.9.2006.
Seuraaville sivuille hän on jälkeen päin kirjoittanut osittain luettelonomaiset kertomukset muistiinmerkattujen maanantaiden tapahtumista.
16.5.99 Sunnuntai-ilta Tornio. Lähtö Röytästä klo 17.30. Päällä 85 tonnin teräspalkkikuljetus. Nuppi Scania R144, perässä matala-alustainen, jatkettava palkkivaunu. Määränpää ma 17.5 klo 10-11 Haminan satama. Matkan pituus n. 700 km. Vauhdin ehdoton yläraja 65 km/h. Ei saattajia koska ei erikoisleveä kuljetus. Liinojen, hydraulilukkojen ja automaattisen kiristyksen mekanismin tarkistus 100 km:n määrävälein. Ensimmäinen 50 km:n jälkeen. Kolmen tunnin lepo Jyväskylässä, jossa ruokailu. Reittiohjeet ja vaihtoehtoisreitit eräiden siltojen ja muiden vaikeiden paikkojen ohittamiseksi.
Alkumatka sujui rauhallisesti, ongelmitta. Kärsämäessä reteli oikaisi pituutensa takia liikenneympyrässä, mutta oli matalat "kahvat" eikä muuta liikennettä. Jyväskylässä klo 00.30. Lautasellinen venäläistä stroganoffia, leipää, maitoa ja päälle kahvit. Kyösti tuli tauolle etelän suunnasta. Sanoi sakot saaneensa Mikkelissä kun molemmat takajarruvalot ja toinen vilkku olivat pimeinä: Sulakekotelossa oikosulku. Sitä oli rassannut monta tuntia ja oli vieläkin pahalla päällä koska pitäisi olla jo Oulussa. Nukuin parkissa 2,5 h.
Jyväskylän jälkeen, ennen Toivakkaa pakettiauton hirveen törmäys. Poliisit ja ambulanssi olivat jo paikalla. Hirveltä kaikki jalat katki, kuski käveli itse ambulanssiin. Tien raivauksen odottamista puoli tuntia.
Sitten leppoisaa matkantekoa keväistä auringonnousua kohti. Yksi villisika keskellä tietä Jaalassa. Säntäsi metsään ennen törmäystä.
Myllykoski-Kotka-teiden risteyksen ja loivan kurvin jälkeen suora. Aurinko paistoi matalalta silmiin. Näin punaisen henkilöauton pelleistä heijastuksen ja sitten pamahti. Keulan alta kuului rouhaisu, veturi pomppasi ilmaan ja jalkoihin puhalsi äkkinäinen viima. Nuppi kallistui ravin suuntaan, mutta painavan lastin takia vetopöytä piti eikä kaaduttu. Löin rintalastan ja vatsan rattiin. Suuhun tyrskähti oksennusta, hengitys salpaantui. Osittain alhaalla olevasta aurinkolipan kuminauhasta irtosi jonkun toisen kuskin sinne laittama vanha karttakirja ja tuli naamaan. Nenästä verta ja otsaan halkesi haava. Vasen jalka jumittui kytkimen ja ylös kimmonneen lattiarakenteen väliin. Polveen, joka osui ratin alla pultin kantaan sattui aika pahasti.
Hyttään alkoi tunkea käryä ja bensiinin hajua. Revin juuttuneen jalan väkisin irti, mutta kuskin puoleinen ovi ei auennut. Kiipesin apumiehen kautta ulos ja putosin melko syvään ojaan. Menetin ehkä hetkeksi ymmäryksenikin, koska havahduin huutoon. Ryömin ojanpohjan ylitse pellon reunalle istumaan. Verta valui otsan haavasta niin, etten nähnyt juuri mitään. Kimakka naisen ääni kuului uudestaan tien suunnasta. Huusin takaisin, että soittakaa äkkiä apua ja jos on sammuttimia, niin toimeksi siellä ja että varoittakaa muuta liikennettä. Sitten siihen tuli mies joka pyyhki rättiin kasvojani ja aloin nähdä jotakin.
Tulipaloa ei syttynyt, öljy vain kärysi. Bensan haju tuntui voimakkaana. Se, mitä henkilöautosta ja sen kuskista oli jäljellä oli hirveää katsottavaa. Auto oli hajonnut pieniksi murusiksi ja pellinkappaleiksi joka puolelle. Kuljettajasta oli vaatteiden sekaisia riekaleita siellä täällä ja olkapäästä irti revennyt käsi lojui paikassa, johon olin hytästä pudonnut.
Pian siihen tulivat ambulanssit, palokunta ja poliisit. Minua lähdettiin viemään sairaalaan Kouvolaan. Meni ajantaju. Kaikki oli sekavaa myllerrystä seuraavat viikot.
Henkilöautoa kuljettanut 25 vuotias mies oli jättänyt itsemurhaviestin pöydälleen, että selvä tapaus siltä osin. Ajopiirturi ilmoitti minun ajaneen koko matkan maltillisesti. Kolaripaikalla nopeus oli kuusikymmentäkaksi. Mikä lie ollut Celican vauhti? 120, ehkä ylikin.
Palasin rattiin puolentoista vuoden kuluttua. Alkuun pelotti, varsinkin kun näki punaisen, urheilumallisen auton tulevan vastaan. Mitään apua en saanut henkiseen ahdistukseeni. Vain vaimolta kärsivällistä heräilyä painajaisiini. Polvesta piti vettä pumpata jonkun kerran ja nilkka oli kipeä kauan. Naama parani ennalleen karttakirjan kolhaisusta.
Tuomas nousee ylös, kävelee muutaman kerran pajansa betonilattialla ovelta takaseinään ja takaisin. Istahtaa sitten lukemaan toisen tapauksen muistiinpanot.
13 kommenttia:
Tuo ylimmän kuvan rekka on syönyt liikaa naftaa, kun on noin paljon lihonnut!
Kova paikka se on rekankuljettajalle tai junakuskille, kun joku itsensä eteen tahallaan saattaa. Ovat joskus jossain kertoneet kokemuksistaan ja niistä näkymien välähdyksistä, jotka mielessän piinaavat. Jotkut jäävät alle vahingossa; joskus luin lapsesta joka nosti kädet korvilleen, kun junankuljettaja soitti pilliä.
Tepu oli harvinaisen hieno mies, taksia ajoi. Suuryrityksen vieraita haki usein kentältä. Kiinalaiset vei järven jäälle pilkille, vaikka englanniksi tuskin osasi sanoa edes "jees".
Kerran ohitin sen moottoritiellä Helsingistä pohjoiseen. Iltapäivälehti sillä oli ratin päällä, sitä lueskeli ajellessaan.
Minut ja veljeni se kuskasi pesäpallon loppuotteluun vuonna 2007. Nolostuin vähän, kun ajoi estelyistäni huolimatta lippukassan viereen, sinne mihin edes herrat eivät ajaneet. - "Pitäähän sun päästä!"
Aina sillä oli joku karamellipussi tai joku, josta tarjosi ja sanoi: "ota lisää!" ja vielä kerran "ota lisää!"
Viimeisen työvuoronsa jälkeen Tepu oli pessyt auton huolellisesti ja palauttanut sen - omaa hänellä ei enää ollut. Junan alle meni. Voi vittu!
Niinpä Riku
Eivät paljoa puhele ne, jotka junan tai rekan ohjaimissa ovat näitä kokeneet, mutta eivät taida etukäteen kertoella aikeistaan nekään, jotka loppunsa silleen ovat päättäneet tehdä.
Edesvastuutonta toimintaa, mutta ei kai siinä tilassa vastuiden perään enää ajatella. Jos ajatellaan, jää tekemättä.
Yksi lääkäri kerran sanoi, että pään pimentävä mielenhäiriö hyvin usein on näissä äkkitapauksissa kyseessä; syyntakeeton siis just sillä hetkellä, kun kääntää ratista tai hyppää liikkuvan ajoneuvon alle.
Joku ohjelma taisi telkkarista tulla aiheeseen liittyen, mutta en katsonut. Uutisissakin hyvin harvoin kertovat muuta kuin että "suistui toistaiseksi tuntemattomasta syystä suoralla tieosuudella...". Pelkäävät tarkan uutisoinnin lisäävän tämän tyyppisiä onnettomuuksia, ja tottahan se on.
Lapsuudesta muistan, kun tiedettiin jonkun menneen hirteen, että pari kolmehan niitä nyt sitten lähiaikoina tekee saman. Piti paikkansa.
Kalevan toimittajan kaivelemia tietoja ovat nämä tilastot, joita tarinassani käytin, pitää tässä nyt mainita, vaikka julkista tietoahan ne ovat ken jaksaa tilastoja virallisia teitä kaivella. Mutta kuten toimittajakin on selvittänyt, osa perustuu silti arvioihin.
On minulla tässä sitten muutakin taustatietoina, mutta niistä en halua yksityiskohtaisemmin kertoa. Laitetaan vain tarinana tarinoiden joukkoon.
Sanonpahan vaan, että on erittäin vaikea aihe yrittää se sellaiseksi punoa, että saa synnytetyksi todellisentuntuista tekstiä.
joskus liikenteessä tapaa kaaharin, joka aiheuttaa muille kuolemanvaaran. sitä silloin toivoisi, että näkisi muutaman kilometrin päässä kaahaajan tienpenkalla nurin lentäneen rassinsa alla verissään vaikeroimassa. pysähtyisi ja kumartuisi hurjapään puoleen ja kysyisi: onko kiire nyt? sitten jatkaisi matkaansa.
Meri
Oli elokuuta 1976. Tultiin Maaningan Kasinolta tansseista. Minä morsmaikun kanssa Fiatin takapenkillä ja kuskimmekin ajoi aika lujaa. Taisi siinä olla jonkinmoista letkaakin kertynyt tielle, mutta silti takaa lähti joku ohittelemaan.
Ei siinä montaa mutkaa keretty ajaa eteen päin kun se ohittelija oli yrittänyt kiivetä petäjänkylkeä ylös. Verisiä nuoria lojui muutama ravissa ja tiellä, eikä ollut mukava näky se.
Seuraavana päivänä sitten selvisi, että kyydissäolijoista kaksi tyttöä oli menehtynyt kolaripaikalla, mutta en muista, kuinka esimerkiksi kuljettajalle kävi -selvisi ilmeisesti hengissä.
Jos selvisi, lie rangaistuksensa jo kärsinyt?
Ajattelemattomuutta ja typeryyksiä on tullut harrastettua itsekin liikenteessä ja tälle iälle sitä on nähnyt jo muutenkin vaikka millaisia törkeyksi: Näkee melkein päivittäin vaikka jalka-pyöräpelissä tuolla liikkuu.
Kamikaze-touhua liikenteessä, mutta ei aina omalla kustannuksella pelkästään.
Jotkut tilastot tosin kertovat senkin, että hulluimmista vuosista on tultu jo tasaisemmin tappavaan tahtiin, mutta koska tiet ja kalusto ovat parempia, vaikuttaa sekin niihin -siis tilastoihin.
Jokatapauksessa joka hemmetin syksy "talvi yllättää!"
30 vuoden ajokokemukseni voisi summata siihen, että liikennekulttuuri ei synny omin voimin. autoilijat tarvitsevat kanssa-autoilijoiden apua. toisinaan apua saa. toisinaan saa keskisormea.
ajatellaan nyt vaikka lempiaihettani ohittamista. tarkoitan ohittamisella fiksua, lain sallimaa ohittamista, en kaahaamista. joukosta erottuvat ainakin ne, jotka ovat maksaneet veronsa ja omistavat siitä syystä ohituskaistan. heidät pitää ohittaa oikean kaistan vapaita aukkoja käyttäen. eräiden ohittaminen ei ole ylipäätään sallittua. he nostavat omaa nopeuttaan rajattomasti. jos heitä yrittää ohittaa tyhjän oikean kaistan kautta, he ajavat eteen ja hidastavat. ja taas, jos yrittää takaisin ohituskaistalle, nämä veijarit vaihtavat kaistaa. kolmannet antavat kyllä tietä, mutta ohjaavat heti perääsi vilkuttelemaan omia valojaan, tai esittelevät monipuolisia taitojaan käsimerkkien vaativalla saralla.
jos kuskin oma kuljettajakunnia vaatii hyvää tahtoa vankempia perusteita syrjään siirtymiselle, kannattaa miettiä vaikkapa periraamatulliseen henkeen miten toivoisi itseään samassa tilanteessa kohdeltavan. kuinka mukavaa olisi myöhästyä jatkoyhteyksistä vain siksi, että joku liinatukkainen rattireiska ei periaatteen miehenä päästä ketään koskaan ohitseen?
16 vanhana liftasin Pariisiin. Nukuin pari yötä Seinen sillan alla, olin ihan yksin, koska olin kamalan ujo. Kuuntelin vaan kun siellä betnikit soittivat kitaroitaan ja laulelivat toisilleen. Sitten liftasin takaisin kohti pohjolaa. Oli toukokuun viimeinen viikko. Oli ilta ja jo aivan pimeää kun Jönköpingin ohikulkutien varrella kävelin. Tiesin, että en tänään saa enää liftiä, niinpä katselin paikkaa missä voisin yöpyä. Minulla oli reppu ja makuupussi, ei muuta tavaraa. Tallustelin erään hyvin kirkkaasti valaisutn paikan ohi: tien toisella puolella oli iso huoltoasema. Tosi iso. Sillä puolella jolla minä olin oli bussi joka oli pysäköity P-alueelle. Akkaparveja lähti poukkoilemaan sen tien yli sinne huoltoasemalle. Katselin heitä, kun koko ajan kävelin heitä lähemmäksi. Viimeiseksi kolmen naisen ryhmä lähti ylittämään tietä... se oli todella vilkkaasti liikennöity: oli lauantai. Kaks niistä akoista oli määrätietoisempia; kaikki ne ensin pysähtyi keskelle tietä - kun koko ajan autoja tuli ja meni vasemmalta ja oikealta; sitten ne (kaksi) juoksi sen loppuosan tien yli... Tämä kolmas juoksi kans, heidän perässään, mutta epäröi sitten ja kääntyikin takaisin... PAM siihen törmäsi auto. Tuo rouva lensi (n. 20-30 metriä?) eteenpäin, juuri sen verran kun autokuski sai autonsa pysäytettyä. (Eli se ei ajanut enää sen päälle.) Olin katsonut mitä tapahtuu...ja nyt näin kun kuski, nuori mies, pomppasi autostaan ulos... se juoksi ensin auton eteen, sitten kamalaa vauhtia auton taa, sitten taas auton eteen ja taas auton taa... se oli ihan shokissa. Se piti käsiään päänsä päällä ja juoksi auton sivua edes takaisin. Arvaa, oliko minusta tuo kivaa katseltavaa, ei ollut. Ja kammottavinta oli se hiljaisuus joka siihen tuli.(Koska koko liikenne pyäshtyi.)
Olin 17-v vanha. Kävelin noin puoli kilometriä ko. onnettomuuspaikasta eteen päin, ja menin metsään. Erilaiset ajatukset pyörivät päässäni kuin elokuvarulla. Minulla oli linkkuveitsi, napsautin sen terän esiin, vasta sitten pujottauduin makuupussiini. Yritin alkaa nukkua. Siitä ei tullut mitään kun aloin pelätä että käännyn unissani toisin päin ja puhkon itseni siihen linkkuveitseen.. No, niinpä naksautin sen takaisin kuoreensa. Ja sen jälkeen nukuin kyllä sikeästi.
Aamulla haisin ihan homeelle.
Enminä kyllä vuotta sen onnettomuuden aikana vanhentunut... olin 17 v jo Pariisissa. Juuri ja juuri. Samantein lähdinkin sitten merille.
Ps. Olen nähnyt niin ikäviä liikennekolareja sekä Norjassa Ruotsissa Saksassa Eestissä ja Puolassa, että toivoisin etten olisi niitä nähnyt. (Koska, niitä tulee uniin.) Kun luen lehtiä, hyppään aina liikenneonnetomuusuutisten yli.
Mikis
Varmaan ei tehnyt sitten hyvää lukea tätäkään tarinaa?
Tuossa on tuloillaan tarinan toinen osa, mutta että on aika hankale se loppu. Monta päivää ja yötä muutamia loppukappaleita tässä pyöritellyt vaikka mukamas koko tarina oli valmis jo silloin, kun sen päätin tänne laittaa.
Mulla tökkii vaikkei ole linkkariakaan taskussa.
Mutta sitten olen ajatellut, että minähän vain kirjoitan, ei minun ajamani ajokin alle kukaan ole ajanut; miksipä siis kiirehtisin.
Ruotsissa ajoi toissapänä nuorten päälle joku jalkakäytävällä ja Venäjällä ne vasta uutisten mukaan hurjia kolareita ajelevat. Humalassa usein.
Maailmanmitassa liikenne tappaa aivan valtavia määriä, mutta susien sata vuotta sitten murhaamasta lapsesta pitävät muutamat hirmuista äläkkää; minä en tämän suhteen tajuamattomuutta ymmärrä lainkaan.
Laita kuiten se linkkari jälleen suppuun ensi yöksi...
Valto kiltti, kyllä minä sinua uskallan lukea. Ajattelen, että olet ite ajatellut ensin ne asiat jotka lukijoille (mm. minulle) tarjoat.
Onnettomuusuutiset tulevat aina puskasta. En kaipaa semmoisia.
Minulle on, ei ehkä yhtä paljon kuin sinulle Valto, tapahtunut ikäviä asioita myös. No, ainakin - voi jumalauta - olen niitä murehtinut. Voi Hyvänen Aika!
Nykyisin en enää niin välitä. Iskut, jotka kohdistuvat minuun, ovat merkityksettömiä. Oikeastaan niitä ei edes osaa huomata. Ihmisille, joita rakastan, toivon tietysti kaikkea hyvää. (Mutta tiedän että se mitä ihminen toivoo on samantekevää. Merkityksetöntä.)
Mikis
Onko tapahtumille olemassa jokin mittari jolla punnita, kelle mitäkin ja kuinka paljon on sattunut?
Vastaanottajan vastaanottamisvahvuuksista näissä vain momenttia tarvitaan.
Ei minunkaan elämäni niistä kaikista julmimpia ole. Ehei, ei lähestulkoonkaan kun ajattelen vaikka Syyrian lapsia tällä hetkellä.
Voimia ei vain kaikille ole syntymässä jaossa kun ei voi siittäjäänsä eikä synnyttäjäänsä valita. Tai oikeastaan heidän maailmallista asemaansa. Tupsahdetaan tänne mikä millekin kantimille sattumankaupalla. Tuuriakaan se ei ole. Onpahan vain aineen sattumanvaraista liikettä kuin koko galaksimme synty satojamiljardeja vuosia sitten.
Jotkut tosin luulevat, että he itse itsensä ovat tehneet. Sitä olen ihmetellyt sankasti; jotkut ovat niin hemmetin ylpeitä itsestään. Siis itsestään!
Tämmöisestä lihaskudossuoliluunahkamöykystä joka on oppinut kaikki toimensa edellisten lihaskudossuoliluunahkamöykkyjen opettamana, syöttämänä, aivopesemänä.
Jos on saanut oppivaiset aivot ja suotuisan kasvu-oppimisympäristön, se ei voi olla omaa ansiota.
Sitten, kun näen jonkun aivottoman vuolevan itselleen kakkosnelosesta aivot, ja hän menestyy elämässään sen jälkeen, niin sitten sanon, että se teki sen itse.
En minä mitään mittareista tiedä. Eikä siitä ole kyse. Minä ajattelen vain niin että ihminen pystyy kestämään tietyn määrän: ei enempää! En viitsi sanoa mistä on ollut kyse, mutta minä, joka viis veisaan jumalista, olen joutunut nöyrtymään että olen rukoillut että auta mua ny, jumala. Elämäni oli juuri sen verran kamalaa. Yöt olivat pitkiä ja yksinäisiä, ei niitä nukuttu, minä pelasin itseni kanssa sokkoshakkia. Päivät tein töitä, illat katselin asuntoni seiniä, yöt pelasin shakkia, niin meni kuukausia. Ainoa, mitä yritin, oli yrittää pysyä järjissään, muusta en edes yrittänyt pitää kiinni.
Ps. Mää on aika vahva ihminen. Mä tiedän sen. Silloinkin mää ajattelin vaan että "vittu, kyllä mää tän kestän". En kyllä ollut aivan varma siitä. Mutta kestin, kun päätin niin.
Se oli aivan hirvittävää. (Ja siitä on aikaa ja se on ohi.) Elämäni on erittäin miellyttävää nykyisin.
Äitini oli hyvin sanavalmis ihminen. Koskaan hän ei halunnut olla pramilla; isä tykkäs olla. Ei äiti. Äiti tykkäs olla taustalla, tarkkailija. Mutta auta armias jos joku vittuili hänelle, se jäi heti toiseksi. Mutta kerran... voi että mua kalvaa tuo muisto! äiti ei tiennyt mitä sanoisi. Minä sen aiheutin. Meitä oli silloin vielä kolme poikaa jäljellä, oltiin menossa johonkin tärkeään sukutilaisuuteen, meillä oli puvut päällä ja valkoiset paidat ja kravatit. Äiti katseli meitä. Sit se sanoi "kylläpäs minulla on komeita poikia". Mutta sitten hän lisäsi (me pojat kun olimme kaikki eronneet) että mutta"mikä siinä on että naisten kanssa teillä menee huonosti? Miks teillä on niin huono maku naisten suhteen?", hän kysyi. Minä vastasin: "kai se on isän peruja". Äiti meinasi vastata jotain... hän oli ihan Ansa Ikosen näköinen, isot surulliset silmät... ei sitten sanonutkaan mitään. Oli ääneti ja katseli minua.
Hitsi, kun mua nolottaa vieläkin. MINÄ TARKOITIN SEN VITSIKSI! Äiti.
Äiti kun ite aina tommosia sarkastisia lauseita suustaan pulpautteli.
Voi että mä rakastin häntä.
Lähetä kommentti