perjantai 5. lokakuuta 2012

Nyt riittää


Sunnuntaina

Mies sanoo jotain kevyttä vaimolleen. Vaimo vastaa kuin toiseen asiaan. Mies yrittää tarkentaa. Sanat ujuvat toistensa lomitse, yhtyvät, hajoavat, yhtyvät taas; kuin kottaraisparvi ne kohta ilmassa.

Käyvät pian tiineemmiksi lauseet. Puhe muklahtelee suista lautasille, pöydille, tuoleille ja tuvanlattian räsymatolle.

Soukka vaimo siirtyy sohvalle, mies pysyy jähmeä selkä tanassa rahilla sinisen pöydän sivulla, puree leivänkannikkaa, kaataa kahvia.

Vaimo ottaa punekorista kutimet, villalankakerän ja eilen sukanvarreksi jo kehkeytyneen harrastuksensa. Metallipuikkojen kilkatikalkati sekoittuu sanoihin joita ryöppyää punaisten huulten raosta.

Säröiset sanat vierähtelevät kudinten lomasta hamesyliin, ja pian paljailla reisillä, lumpioilla ja säärillä liukastellen läjään miehen sanankivien joukkoon. Kun sanojenhimalaja kohoaa kiinni kattoon, vaimenee vuortenpuolet ja hiljaisuus on armoton.

Maanantaina

- Minä muistan, että 7.10.1997 oli tiistai, mies sanoo. - Siihen loppui itsellinen elämäni.

- Mikä itsellinen? kysyy vaimo ivaa painotuksessaan.

- Semmoinen kun itse vielä sai päättää, mitä lautaselleen nostelee.

- Ei sulla ole semmoista elämää ollut.

- On ollut.

- Ei sulla mitään elämää ennen minua ole ollut.

- Nyt sinä hourit.

- En houri.

- Hourit.

Tiistai

- Mitä sinä nyt? kysyy vaimo kun tulee töistä.

- Laitan kiukaan alle tulet, vastaa mies.

- Etkä laita! Keskiviikkona meillä saunotaan, ja lauantaina.

- Miksei joskus poikettaisi rutiineista?

- Siks´ei.

- Antaa sitten olla. Saako suihkussa käydä?

- Ei. Vettä pitää säästää. Etkö ole lukenut lehtiä? Maailman vesivarat käyvät vähiin.

- En ole lukenut. Töissä oli tänään pölyistä.

- Naamaasi huuhtelet, ja pyihkäset kainaloitas vähän märällä rätillä. Niin minäkin teen.

- Niin sinä.

Keskiviikko

 - Iskä kato, nyt on puhas poika! sanoo poika kun tulee punakkana saunasta.

- No niinpä on, tuleshan sylliin. Vieläkö äiti jäi lauteille?

- Ei ku se naamaansa rasvaa.

- Jaa. Jokohan sitä minä voisin mennä...

- Et tule vielä! vaimo hankaa purete thermalia poskipäistään pehmeään sieneen kylpyhuoneen peilin edessä.

- Lisäsitkö puita, että riittää löylyä mullekin?

- En, sotkeutuu kädet.

- Puhtaita klapeja, miten ne niissä sotkeutuisi?

- Sotkeutuu vaan. Laita itse kun meet.

- Mutta näyttäisi, että siellä ei enää liekkejäkään... Voisinko nyt lisätä?

- Et. Tullee tässä kuuma.

- Laita saunan ovi kiinni.

- En laita, että tukka kuivuu.

- Voi paska. Elä sun kanssas...

Puoli yhdeksän uutisten aikaan.

- Äiti, lue tämä, sanoo poika.

- En, iskä saa lukea.

- Ei kun sinä.

- En lue, laitan kohta silmähauteen.

- Äh. Sun  vuoros olis lukkea.

- Vuoro ja vuoro. Meillä mitään vuoroja ole. Mee nyt siitä isälles mankumaan.

- Iskä, joko uutiset loppu?

- Ihan kohta.

- Luetko tämän kirjan mulle?

- Ahah, mikäs se on... Jaa, mistäs löysit vanhan Pupu Tupunan?

- Sinun arkustasi.

- Sehän on lukossa.

- Ei ole. Ihan oli auki.

- Kukas..? No, sama se sille. Mennäänhän lukemaan.

Vaimo makaa haude silmillään kun mies hiipii lastenhuoneesta makuukamariin.

- Pimppiä saisko sitä?

- Ei tipu.

- Ei tippa riittäiskään.

- Ei tule kauhallakaan.

- Pijä sitten korvos!

Torstai

- Töissä oli tännään.., aloittaa mies.

- Meillä töissä vietettiin Simon eläkkeelle lähtöä, ja samalla juhlittiin uutta johtajaa, ehättää vaimo.

- Niin mutta meillä...

- Äsh, sinun työsi on niin tylsää, ettei siitä jaksa kuulla sanaakaan.

- Eikässaatana...

- Joo´o. Pijä nyt vain mölyt mahassas. Simpan tilalle tuli nuori, komee mies. Se on jo muutamina viikkoina käynyt totuttelemassa.

- Niin, ja..?

- Eipäs sitten mittään.

Perjantai

- Sinä sitten yöllä näit jottain unta, sanoo vaimo kun hörppii seisaaltaan muumimukista teetä kiireisen näköisenä.

- Mistäs tiijät? kysyy mies kun höylää juustosta siivuja voidellun sämpylän päälle.

- Semmoista pupinaa sieltä peiton alta kuului, ja sitten ähinää ja murinaa. Huusitkin jotain, että nyt riittää perkele!

- Enpäs muista, tai no jottain kyllä. Olin menossa...

- Elä selosta, en jaksa kuulla. Minun pitää joutua. Vie sinä poika eskariin.

- Niin mutta...

- Ei mitään muttia, mä meen nyt. Illasta voi mennä myöhään, mennään baarit kiertämään, ehkä.

Lauantai

- Haloo, mies vastaa kännykkään.

- Minä. Olin yötä Mirkka-Marketan luona.

- OIisi sitä passanut soittaa jo eilen illalla. Poikakin hättäili.

- Meilloli niin hauskaa, että unohtui.

- Jaa, että niin hauskaa. Vaan meinaatkos vielä toisenkin yön Mirkka-Markettaa viihdyttää?

- Viihdyttää... Älä kuule vittuile.

- Eihän tämä vittuilua ollut.

- Mä tuun sitkun tuun.

- Sitkunkitkun ja siitä vaan.

Sunnuntai

Vaimo tulee kotiin iltapäivällä. Huoneisto on tyhjä miehen ja pojan tavaroista. Ei näy miehen pakettiautoa, ei peräkärryä katoksessa ja koiranhäkkikin on tyhjä.

- Minne helvettiin olet mennyt! huutaa vaimo kännykkään kun mies viimein vastaa.

- Ollaan nyt missä ollaan, tallella enämpi kuitenkin kuin sinä. Sosiaalista antavat ajallaan tapaamisajan niin sitten sovitaan pojan huoltajuudesta, ja maistraatistakin  pitäisi tulla viimeistään ylihuomenna paperi allekirjoitettavaksesi.

- Mutta...mutta...

- Mitäpä muttia tässä ennään. Koetahan pärjäillä sen uuden johtajasi kanssa.

36 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

jesss! ihan oikein sille naiselle.

miehen töksähteleviä lauseita oli aluksi vaikea seurata, mutta kun ajatus pusertui taukojen välistä esiin, häntä oli helppo uskoa.

niinhän me kaikki puhumme, toisella poljennolla kenties ja ilman omintakeista ironiaa, mutta yhtä vaikeasti, sitä peitellymmin, mitä hankalammasta asiasta on kyse.

valto, otin tämän totuutena, en tarinana. ja jos olen oikeassa, propsit sulle; omasta elämästä kertominen on isoa. kaikilta se ei onnistu edes mielenterveystoimiston vinyylijakkaralla, vaikka kuulijoita olisi vain yksi.

kuuntelin kerran radiokuunnelman, joka kertoi kirjailijanero august strindbergistä, hänen suomalaissyntyisestä näyttelijätärvaimostaan ja parista muusta ihmisestä. siinä sitä vasta avioliittohelvetti leimahti liekkeihin. strindbergin vihantunteet häikäisivät kaikessa verbaalissa loistossaan, ja kun sota oli ohi, kaikki ihmissuhteet olivat säpäleinä.

vailla sarvia ja hampaita minua kummastuttaa, miten vähään ihmiset ovat saman katon alla valmiita tyytymään. lasten takia, yhteisen omaisuuden takia, naapureiden takia, normien takia. joskus tuntuu siltä, että rakkaudella on vain vähän tai ei ollenkaan tekemistä avioliittoasioissa.

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri

Jostakin sitä vain ammentaa. Mutta kuten varmaan tiedetään, en mikään misogynisti, naisvihaaja ole. (Mutta sellaistahan ei itse itsessään tunnistaisikaan.)

Kokemus on antanut ymmärtää, että on harvassa ihmisiä, sukupuolesta riippumatta, joiden kanssa on helppoa tulla toimeen. Itse en varmasti ole helppo tapaus ja se vaikeuttaa entisestään tilannetta.

Aina on ammennettavaa siis omissa omituisuuksissaan, virheissään ja asennevammoissaan.

Yksi tarina on tämmöinen, toinen tuommoinen.

Emme me ole itseitsemme luomuksia. Mitä syntymässä on saatu ja miten erilaiset kokemukset, vanhemmat ja sisarukset sekä auktoriteetit ovat lapsena meitä kohdelleet, ne vaikuttavat.

Elämä on sattuman varassa, myös sen suomat kokemukset. Emme itse sitä paljoakaan kykene ohjailemaan (luulevat kyllä jotkut) eikä sitä ohjaile voimat korkeatkaan.

Minusta perkeleestä ovat kaikenlaiset jeesustelu- ja enkelijutut kun ollaan pieniä. Fatalismia sillä vain aivoihin kasvatetaan. Selkeä tieteeseen perustuva opetus olisi kaiken parasta. Ja se, että vähintään kymmenvuotiaiksi saisimme olla lapsia vain.

Rakkautta avioliitoissa, joista on lapsia siinnyt, on varmasti. Mutta ne ovat lasten ja vanhempien välistä huolenpitoa, luonnonsanelemaa suojeluvaistoa.

Aikuisten väliseen rakkauteen en enää ole aikoihin uskonut, mutta toivonut olen elämäni alussa, että sitä jotenkin nuljuaisi kun on paha yksinkin olla.

Eilenillalla oli ranskalainen uusintaelokuva "Ei minua kukaan rakasta" joka kertoo ikääntyneestä ulosottomiehestä yksinäisyyden puristuksessa. Elokuvan ydin oli, kuinka vaikeaa onkaan enää suhteita ruveta luomaan siinä iässä, niillä kokemuksilla.

Vähän on itsellä sellainen alakulo-olo, mutta minullahan on myös paljon vastattavaa (ja rakkautta) lukuisten lasten tuomana, että ristiriitoja sitten sitä kautta kyllä riittää.

Jos olisikin pelkästään yksin...

Strinberg, Henrik ja Märta Tikkanen, Kalle Päätalo, Timo K. Mukka... ja mikä hämmästyttävintä, selväjärkisin kaikista eli Erno Paasilinnakin kompasteli avioliitossaan niin, että lopulta ero tuli kun lapset olivat kyllin isoja: Hän vain ei sillä asialla antanut median ruveta mässsäilemään eikä itsekään sitä taiteenluomisprosesseissaan käyttänyt hyväkseen. Kun loppuvaiheessa tiesi kuolevansa tupakan aiheuttamaan syöpään, ilmoitti kylmästi, ettei ala sen elämänalueen kuolemisen mannekiiniksikaan.

Järki, oi järki; tunteet, oi tunteet!

Aivoissamme ei ole säädintä, ei katkaisijaa joilla saisi osa-alueita niistä himmenemään, tai peräti pimeäksi katkaistua. Paitsi sitten kun verisuoni napsahtaa tai suuri vapahtaja, kuolema astuu näyttämölle.

Anonyymi kirjoitti...

valto

tiedemies-blogin pitäjä kirjoitti kommenttipalstallaan vähän aikaa sitten näin: "pyydän välttämään inttämistä." minusta lause on hieno ja arvokas, ja yritän toteuttaa sitä nyt tässä. en siis lähde veivaamaan. sanon vain tämän: olen joistakin asioista kanssasi ihan eri mieltä, mutta hirveän monessa kohdassa täysin sinun kannallasi, joten se siitä.

koska mirkka rekola on hienoin suomalainen runoilija jonka olen löytänyt, siteeraan hänen kirjansa nimeä: "minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille."

tarkoittaako se sitä, että sanoja rakastaa yhtä erityistä ihmistä ja haluaa kertoa tästä rakkaudestaan kaikille. vai tarkoittaako se sitä, että sanoja sanoo kaikille ihmisille rakastavansa heitä?

joku viisas sanoi, että "minä rakastan sinua" kätkee oivalluksen: ihminen tietää voivansa ymmärtää ja rakastaa vain osaa kumppanistaan. muuten hän sanoisi "minä rakastan sinut."

oli niin tai näin, rakastaminen on vaikea laji. koko käsite on iän myötä tykönäni muuttunut. se on arkipäiväistynyt. kynnys kutsua asioita ja ihmisiä rakkaiksi on noussut yhdessä ikävuosieni kanssa. ehkä tämä on osaksi myös sen syytä, että kaarlen kuoleman jälkeen jotakin muuttui perusteellisesti ja peruuttamattomasti.

mitä minä nyt rakastan? rakastan omissa oloissani olemista. ajatuksiini vaipumista. hiljaisuutta. tarkkailua. ihminen ei tarvitse toista ihmistä poistamaan yksinäisyyttä, koska yksinäisyyttä ei voi poistaa. kun tämän kanssa voi elää, on jo aika mukavaa.

omien kokemusteni mukaan tämä on joskus englannissa helpompaa kuin suomessa. jo yksinkertainen kysymys "cup of tea, love?" herttaisen lähimummon kysymänä kuulostaa ihmeellisen tyynnyttävältä yksinäisen korvissa.

yhteisössä voisi saada rakkautta, mutta porukoituminen on ollut minulle aina vaikea asia. rakastaisin kyllä sitä tunnetta, kun minusta, vaikka vain hetkeksi, tulisi yhteisö. rakastaisin olla osa sitä. mutta sellaisia kokemuksia minulta puuttuu aika paljon.

onneksi on ystävällisiä silmiä, jotka osuvat omiini ruuhkaratikassa tai baarissa tai kassajonossa. onneksi, koska sitä minä rakastan.

Tapsa kirjoitti...

Minun kävi sitä naista sääliksi.

Anonyymi kirjoitti...

tapsa

minulle tuli primitiivinen halu listiä nainen ja sympata miestä. tai siis ylipäätään päättää tilanne, jonka minä itse kokisin kuristavaksi.

pienenä puolustuksena listimiseen ehkä se, että olin juuri katsonut sadannen kerran sen yhden leffan, jossa miehen suloinen vaimo ja vielä suloisempi tytär lähtevät viikonlopuksi maalle. isi jää töihin kaupunkiin ja kohtaa toisen naisen. katsoja arvaa mitä seuraa. jos ei olisi seurannut, koko elokuvaa ei olisi voitu valmistaa.

toinen nainen haluaa suhteen jatkuvan, aviomies ei. kun aviomies pitää pintansa, toisen naisen otteet kovenevat. aviomiehen hienosta kaarasta tulee romurautaa ja tyttären lempikanista kanikeittoa.

toisaalta nykyisenä tasa-arvon aikana naisellekin pitää suoda oikeus sekoilla ja olla toimijana.

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri

Inttämistä voi yrittää välttää, mutta voiko siltä säästyä kukaan, koskaan?

Minäkin, jolla ei edes resurssit oikeaan väittelyyn riitä olen ollut hyvinkin hanakka inttämään viimeiseen tappiin saakka.

Onpaqhan se kyllä niinkin, että inttäminen ja väittely ovat myös eri asioita. Varmaan riippuu siitä, millä äänenpainolla aikeet ilmaistaan, missä väitellään, ketkä väittelevät.

Eivät tohtorien väitöstilaisuudetkaan kai inttämistilaisuuksia ole.

Tuosta "tieteeseen perustuvasta opetuksesta" päästelin vähän lööperiä huuliltani.

Totta kai pitää opetuksessa olla leikki mukana, ei pelkkää tiedettä. Ja satuja, tarinoita niin hemmetisti. Raamattuakin saisivat lukea kouluissa vaikka kannesta kanteen kunhan vain muistaisivat joka jakeen jälkeen kertoa sen olevan vain satua, tarinaa. Aikojen saatossa eri satusetien jatkamaa, maustamaa perinnettä. Niin kuin Kalevala.

Tällä kohtaa olin hieman tuohduksissani kun tavalliseen pienten lasten kerhoonkin (Gaiuksen) oli srk:n lähettiläs tuppautunut kertomaan enkeleistä ja muusta hengellisestä, ja minä kun olin luullut, että edes alle kouluikäiset saisivat olla sellaiselta suojassa.

*********** ***********

Minä rakastan vain lapsiani, jos rakkaudeksi pitää sanoa sitä tunnetta, että on aina kamalan huolissaan pienimmästä isompaan ja joskus sitten hyvin tyytyväinen, kun pienin siinä vieressä unta tuhajaa ja isommatkin käyvät vaatimassa päälaen silitystä.

Rakkaus sanana on kärsinyt niin pahan inflaation, ettei viitsi sitä ääneen lausuakaan. Toisaalta sitten, jos se huulilta lipsahtaa, niin ainakin sitä tarkoittaa.

Minäkin pidän yksinolosta ja hiljaisuus se vasta nannaa olisi jos eivät korvat soisi, mutta että "rakastaa" sitä, ei, en osaa tai sitten minun täytyy koko käsite opiskella uusiksi. Minä "tykkään", "pidän", "kaipaan", "syön mielelläni paistettuja muikuja", mutta rakastaa sanaa ei suustani koskaan näidenkään kohdalla kukaan ole kuullut, eikä tule kuulemaan.

Mutta luultavasti rakkaudelle käy mielissämme samalla tavalla kuin kehomme solukolle neljänkymmenen ikävuoden jälkeen; yksi toisensa jälkeen senkin säikeet tuhoutuvat eikä ikävän tunne viimeistä silmänsulkemista enää ole häiritsemässä.

Valto-Ensio kirjoitti...

Tapsa

Kyllä kai näissä tapauksissa kaikki osapuolet hieman sääliä tarvitsisivat.

Jos olisin lukenut vastaavan tarinan muualta, ehkä säälinkohteeni olisi ollut eskari-ikäinen poika ja ei muuta.

mikko kirjoitti...

"Tribadien yö on ruotsalaisen Per Olof Enquistin näytelmä, joka kertoo August Strindbergistä, hänen vaimostaan Siri von Essenistä ja tämän ystävättärestä Caroline Maria Davidista. YLE TV1:n teatteritoimitus on tehnyt näytelmästä tv-sovituksen vuonna 1983. Näytelmän ohjasi Veikko Kerttula ja pääosissa nähdään Harri Tirkkonen, Liisamaija Laaksonen ja Tarja Keinänen. Komea näytelmä on uusittu viimeksi vuonna 1990."

Muistan sen, tasan tarkaan, se oli hyvää teatteria, tarina oli hyvä ja julma, ja Tirkkonen oli aivan... suvereeni.

Kirjahyllyssäni on Strindbergin "Hullun puolustuspuhe"; olen merkannut sen omakseni -82, eli olen sen silloin (todennäköisesti) myös lukenut. Ja onhan minulla ko. kirjasta semmoinen mielikuvan että se oli (siis on!) ilkeästi kirjoitettu kirja. Se on syytös, täysin yksipuolinen, kohtuuton... syytö. Jota jäin ihmettelemään.

No, Nerot ovat ihme ihmisiä. Hra Strindberg ei vaan tullut toimeen naisten kanssa. Ja naiset taas tulivat hra Strindbergin kanssa toimeen yhtä huonosti, tai sitäkin huonommin,kuin hän. En tiedä.

Anonyymi kirjoitti...

Jaa-a, kuulostaapa tutulta. Vaikka ei tuo oma akka noin ilkeä kyllä ole, laiska ja välinpitämätön vain. Mutta sen muksutkin tietävät, eivät sitä edes kysy Pupu Tupunaa lukemaan. Sanovat, että kun ei se kuitenkaan. Itse työssä käyvänä sitä toivoisi, että kun toisen elämisen kotiäitinä maksaa, niin rahoilleen jotain vastinettakin saisi. Vaikka eihän se rahasta ole kiinni, siitä vain, kun itse ei jaksa kaikkea. Enkä minä taloudenhoitajaa tarvi. Mutta ei ole mukava kymmentuntisen päivän jälkeen huushollia raivata ja lapsille ruokaa laittaa joka päivä, varsinkin toinen vaan jatkaa sitä makoiluaan ja kirjojensa lukemista, mitä se lasten mukaan on koko päivän siihen astikin tehnyt. En minä suursiivousta ja illallista tarvi, mutta olisi se mukava, jos se kämppä ei joka ainoa ilta olisi paljon sotkuisempi kuin mitä sen aamulla jätin. Noh, toiveena olisi päästä vielä joku päivä toteamaan, että: "Eiköhän tämä ollut sitten tässä." Mutta kun niitä lapsia rakastan ja sen tietää mihin nekin erossa joutuisivat, niin ei kai se auta kuin rimpuilla. Pahinta tilanteessa on kait se, kun emännän takia on hermot kireällä, niin sitten tulee lapsillekin äksyiltyä. Ja joo, olen sille eukolle asiasta yrittänyt mainita, vaan sovinisti olen kuulemma, jos mitään kotitöitä ehdotankaan.

Valto-Ensio kirjoitti...

Mikko

Strindberg olisi täyttänyt keväällä 100 vuotta, mutta eipä edes hänen "amatöörimäinen normaali hulluutensa" antanut voimia elää kuin vähän päälle 6-kymppiseksi.

Keväällisten uutisten mukaan femiini Svea Mamma (Ruotsin valtio) on haluton tukemaan millään tavalla aikansa poleemikon muistoa. Että niin syvä juopa sukupuolisesti arvioitaessa on häneltä jälkeensä jäänyt jopa valtioon.:)

Minä en muista katsoneeni mainitsemaasi näytelmää, mutta Harri Tirkkosen näyttelijänä kyllä mm. Onnellinen mies -elokuvasta.

Pitääkö Lappia rakastaa? Voiko maakuntaa rakastaa? Isänmaanrakastajista olen kyllä kuullut.

Joskus ollut Lapista sellaista puhetta, että pidämme (rakastamme) Lapissa olemassaolevia mielikuvia jotka eivät syvempää analyysiä kestäisi. Sen todellisuuden pöydälle nostamista, mitä se luontoineen ilmaston ja ihmisten toimien sinne jättämien jälkien perusteella on.

Mielikuvia me rakastamme ihmissuhteissammekin. Haluaisimme, että naisemme (vaimot) olisivat kuin äitimme on ollut. Tämäkin ehkä riippuu siitä, millainen äitisuhde takana on. Miten lie toisin päin? Mitä naiset luulevat/haluavat/unelmoivat meissä miehissä rakastavansa?

Lapista tulee mieleeni muuten se, että eivät yksin sodat, turistit tahi teollisuus (kaivos-) ole Lappia murennelleet piloille.

Luonnon monipuoliseen pilaamiseen ovat syyllisiä yhtälailla alkuperäisväestökin. Mikään muu maakunta ei ole teknisten innovaatioiden edelläkäyttäjinä niin ahkeria olleet kuin lappilaiset. Siellä on ensimmäisestä peltipailakasta lähtien pihoihin hommattu kampetta vaikka muille jakaa.

Nyt kun niitä pihoja tarkastelee, niin sieltä löytyy miltei helikoptereista alkaen kaikki mönkijät ja maasturit ja kelkat.

Koneellistunut lappilainen ei enää kävele kuin siitä, mistä eteen päin ei mönkijällä enää pääse.

Valto-Ensio kirjoitti...

Anonyymi

On se pirua kyllä, jos kuvaamasi asia noin on.

Yleistäähän me emme oikeastaan voi muuta kuin ehkä siten, että modernien yhteiskuntien ihmiset sukupuolesta riippumatta ovat laiskoiksi käyneet. Ei ole mikään pakko tehdä muuta kuin sen verran päivätöissään, että palkallaan pärjää. Kodinhoito jää sitten vasemman käden tehtäväksi, eli niinsanotusti lapsipuolen asemaan.

Riippuu lisäksi asumismuodosta, miten paljon sitä hommaa on. Ok-taloissa pihoineen aina enemmän kuin vuokralla rivarissa tai kerrostalo-osakkeessa.

Paljon kyllä näkee myös hoidettuja talojen pihoja kun pyöräilee maakunnissa, että kai niissä joku vaivautuu jotain tekemäänkin? Kulissit?

Räikeästi sitten pomppaa joku oikein kamala piha roskaläjineen näiden keskeltä ja tulee arvelleeksi, että mitenhän siellä henkisesti jaksetaan kun julkisivukin on jo noin rispaantunut.

mikko kirjoitti...

Valto,
minulla on omat huonot kokemukseni (Elämästä), ja niitä on riittävästi. Hyviä kokemuksia on myös, ja riittävästi. En ole ikinä laskenut olenko plussalla vai miinuksella, sillähän ei ole mitään merkitystä. Isä- ja äitisuhteeni olivat hyviä; tietysti oli aika jolloin kapinoin heitä vastaan - se kuului siihen ikään! Mutta ei siitäkään mitään sellaista jäänyt mikä olisi pitänyt lakaista maton alle, piiloon. (Siitä minä olen vähän katkera kun kaksi minun veljestäni - neljä meitä oli - teki itsemurhan. Silloin sitä jäi, ikään kuin kaikki pysähtyisi, jäi yksin. Oli kuin valokuvassa: still, pysäytetty. Silloin minä ajattelin että ikinä en itseäni tapa, tätä surua en toisille tahdo jakaa.)

(kuivaa silmälasinsa)

Elämään pitää suhtautua vakavasti, niin minä suhtaudunkin. Mutta en haudanvakavasti.

Ps. Minä en muuten (asiasta toiseen) tiedä maaseutuelämästä yhtään sen enempää (tai vähempää) kuin kaupunkilaiselämästäkään. Ai, miksi? No siksi kun olen syntynyt, kasvanut, ja viettänyt varhaiselämäni kauppalassa.

mikko kirjoitti...

Tarkoitan, että Lappi minulle tietysti on vain haave... väärinkäsitys.

Kuten moni muukin, asia. Joiden kautta jaksaa jaksaa.

Valto-Ensio kirjoitti...

Mikko

Sama se sille, millä nimitämme Lapin lumoa, onko se väärinkäsitys, illuusio vai postikorteista mieliin syöpynyt tunturi ruska-aikaan.

Väärinkäsityksiä ja (mieli)kuvia me tarvitsemme.

Luin uudestaan Pentti Haanpään kiinalaisia juttuja (muistiinpanoja 1953 tekemältään Kiinan retkeltä) ja jäi mieleen, kuinka PH taivasteli valtavien Mao Tse-tungin kuvapaljouksien keskellä: "Kuvia, niitä ihminen näyttää tarvitsevan ja kaipaavan. Ilman niitä hänen ei ole hyvä olla..." Samantapaisia aatoksia hänen päässään kuljeksii myös tuhansia vuosia vanhojen, kiviin, kallioihin ja puumateriaaleihin väkerrettyjen patsaiden äärillä.

mikko kirjoitti...

Se on totta. Kuten sanot. Me tarvitsemme "vääriä käsityksiä". Ja vasta sitten, kun päämme on täynnä mielemme kuvia, se on tyhjä.

Tyhjäpäinen ihminen ei murehdi. On onnellinen.

mikko kirjoitti...

Jostain syystä, kun ajattelen pois menneitä veljiäni, ajattelen tätä

http://www.youtube.com/watch?feature=player_detailpage&v=RAgbR4npwow

Mitään rakkautta - siinä mielessä kun tässä - meillä ei tietty ollut. Tarkoitankin, että tässä laulussa on paljon syvempiä rakkaudenosoituksia kuin ns. seksuaalisuus.

Ps. Kerran yks ihminen ihmetteli että miten minä olen niin Pekan (veljeni) näköinen? Niin toinen sanoi sille että "ei kai se mikään ihme ole kun se on samaan muottiin valettu". (Ite olin niin nuori vielä silloin etten edes tajunnut mitä se toinen tarkoitti.)

Valto-Ensio kirjoitti...

Mikko

Minulta ei ole vielä yksikään veli, eikä sisko (paitsi yksi viikon vanhana 1950), poistunut elämästä vaikka edellytyksiä olisikin ainakin neljän kehitysvammaisen osalta. Kuolemanviestiä tulee odotelleeksi toisinaan, mutta ihmeen sitkeää porukkaa ollaan.

Itsemurhat ovat joskus joidenkin sukujen "kirous", vai miksikä niitä luonnehtisi? Herkkyys sille kai kuitenkin kasvaa kun ihan läheltä joku menee sitä kautta pois.

Minun setäni (isän puolelta) kaksi poikaa tekivät itsarin, vanhin 26.5.1981 ampumalla ja toiseksi vanhin 26.4.2004 lääkkeillä. Elossa ovat yksi tytär ja nuorin poika joka hänkin on jo 50. Elää setäkin vielä, täytti juuri 85 v.

Äidin puolelta taasen tädin mies räjäytti itsensä dynamiitilla 18.8.1974 ja vanhin poikansa hirttäytyi 8.8.1984.

...jne...jne...

Olenhan näitä kerrannut joskus aiemminkin.

"Muotti" voi muuten olla erikin ja silti saattaa sisaruksista tulla samannäköisiä. Itselläni ovat vanhin tytär, 32 v. ja avioliittojeni ulkopuolella syntynyt 12 vuotias aivan samannäköisiä ja -oloisia vaikka ei heillä muuta yhteistä ole kuin minut, isänsä; geenit, ne geenit...

Ihmisen "tyhjäpäisyydestä" (ed.kommenttisi) tulevat mieleeni mainitsemani kehitysvammaiset veljeni. Vaikka heille ei elämä nuorena ja lapsena kovin auvoista ollutkaan syrjinnän ja muun ihmisten ilkeilyn vuoksi, niin nyt kai he elävät elämänsä parhainta aikaa palvelutalossa Siilinjärvellä. Vaivoja, pahojakin kahdella heistä on, mutta pään sisällä ei suru osaa asua. Olen toisinaan heille kateellinen tästä.

Anonyymi kirjoitti...

tuo mikon linkittämä laulu kuolleesta rakastetusta on kaunis. kuulija voi vain aavistella, millainen kokemus saa nuoren marja-leena mikkolan kirjoittamaan sellaisen tekstin. muistan jopa hetken, jolloin kuulin sen ensimmäisen kerran: on heinäkuu 1971, lojun kesämökin laverilla ja soitan pienellä matkalevysoittimella lp-levyä. kuvittelen kuolleen rakastetun. laulu saa kyyneleet silmiin. kuvittelen pehmeän käden, joka liikkuu "kuin vene hiljaa aamuisella joella". ja itseni seisomassa "joukoissa". en oikein tiedä, mistä joukosta on kyse, sillä olen vasta viisitoista. mutta sen tiedän, että kyse on jostain tärkeästä. musiikista, kiihkeästä pianonsoitosta, tavoitan tunteen, joka on harras ja ehdoton. se, minkä ihminen on kerran luita ja ytimiä myöten kuvitellut, ei häviä hänestä ikinä.

mikko kirjoitti...


Tämä taas edustaa kaikkea toista. Elämähän on hirvittävän nätti kokemus.


http://www.youtube.com/watch?v=2pV2203HsQc

Valto-Ensio kirjoitti...

Ja kuolleen rakastetun loputtua aukesi tämä Kiti Neuvosen laulu, joka tuo ko. vuodelta (1976) tosi herkkiä muistoja mieleen: http://www.youtube.com/watch?NR=1&v=3u3EJR228jc&feature=endscreen

mikko kirjoitti...

Kiti Neuvonen on minulle yhtä suloinen kuin ruusu. Koskettava, vähän pistäväkin. Mutta tämä versio minusta on (jos saan olla sitä mieltä?) ammattitaitoisempi.


http://www.youtube.com/watch?v=t_gsryvC8Ik

mikko kirjoitti...

Vaikka ite oon kuullut tän miljoona kertaa livenä vähemmän) niin aina alkaa itkettää. Koiton Laulua pidettiin kommunistiköörinä, ei se ihan niin ollut. Tunsin monet heistä. Eihän tässäkään laulussa... no mitä minä nyt puolustelen? En mitään. Toinen asia oli kun käytiin Berliinissä, se oli poliitikan tekemistä.

http://www.youtube.com/watch?v=qptNk4SQJ3g

Olimme nuoria ja innokkaita ja 100% väärässä. (Eikä sitä, voi vittu vieköön, silloin tiennyt.)

Ps. Eikjä me 100% väärässä oltu... ehkä 51% vain?

Anonyymi kirjoitti...

taistolaisaika jätti jäljelle jyrättyjä, selviytyjiä, aktiiviaikoja muistelevia veteraaneja ja tukun ikivihreitä viisuja - aivan kuten edellinenkin sota. ja niin kuin seuraavakin tulee tekemään.

materiaalia löytyy niin epäilijöille riivittäväksi kuin puolustajille todisteeksi huudon ja vimman oikeutuksesta.

mikko, emme me sataprosenttisesti väärässä olleet. viisikymmentä riittää. ja jäihän jotakin hyvääkin: kuka voisi häivyttää mielestään rautalangasta väännettyä julistusta toveri viljasesta tai hengästyttävää patetiaa nataliasta.

ja kuinka taistolaislauluja voisi kuunnella ilman historiallista taustaansa, kun ei vieläkään ole kunnolla selvinnyt, mikä ajassa oli taustaa ja mikä itse ilmiötä . . . .

Ripsa kirjoitti...

Valto & kumpp.

Minä en ole kovin yksin ja aika harvoin yksinäinenkään. Elän suht. hyvää aikaa edelleen, ja varmaan elän niin kauan kuin elän, ellen tule kipeäksi. Ihan tavallista siis.

Mutta tuo mistä Valton tekstissä oli kyse ja mistä on kyse monissa ihmissuhteissa, on rakkaus. Täällä tuntuu vieläkin sellaisia säteitä viikonlopun ystävän käynnistä. Sellainen ystävyys, joka on suoraa ja mutkatonta, jossa kumpikaan ei ole koskaan viimeisen 47 vuoden aikana etsinyt omaa parastaan.

Sellainen ystävyys on tavattoman tärkeä. Se lämpö joka visiitissä oli, ilmenee siinä että Lidia etsi häntä kaksi päivää jok'ikisestä lukaalin nurkasta, että mihin se ihminen on piiloutunut.

Ajattelen ehkä jotenkin niin, että jos eettinen ja esteettinen olemus kulkevat tasajalkaa niin silloin ihmiset kohtaavat myös. Suhteessa kauneus on tärkeä asia. Enkä tarkoita mitään vulgääriä ulkokuorta, joka voi olla ihan mitä tahansa.

Luulen että Valto ajatteli samaa miettiessään kehitysvammaisia veljiään. Ja ajattelen että Mikko kaipaa omia veljiään, jotka päättivät poistua takavasemmalle. Tai Meri ajattelee Kaarlea, joka oli hyvä ihminen, minusta myös kaunis.

Tässä on varmaan kyse luottamuksesta enkä puhu siitä suomalais-neuvostoliittolaisesta elokuvasta. Pidin tuosta tekstistä ja pidin noista kommenteista.

Että osaa olla hyvä blogi!

Anonyymi kirjoitti...

ripsa

sinä nimenomaan et ole etsinyt omaa parastasi. minä sitten sinunkin edestäsi.

mutta en voi kieltää, ettenkö voisi myöntää: kaunista totta kirjoitat, kiitos!

mikko kirjoitti...



kiitos,

ripsa

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa

Meri ja Mikko tuossa sanoivatkin sen, jota minä en osannut koska olin kehittelevinäni jotain mutkikkaampaa vastaukseksi.

Minun yksi tyttäristäni oli eilen Siilinjärvellä nähnyt yhtä kehitysvammaista veljeäni torilla.

Custerilla (lempinimi) oli ollut taas kasvot aivan turvoksissa ja toinen silmä aivan kiinni muurautunut: Hänellä on jokin monta vuotta sitten saatu sairaalabakteeri -virus tms. joka silloin tällöin puhkeaa "kukkaan" kasvoissa ja varsinkin silmissä. Myöskin yleistä ihottumaa se aiheuttaa. Parannusta siihen ei ole. Lisäksi hänellä oli vuosi sitten hengenlähtö lähellä insuliinijuttujen, munuaisten ja virtsarakon kanssa, mutta siitä se vain ihmeesti selvisi.

Mutta iänkaikenhan ei loppuaan voi vältellä.

Ovat hekin silti eläneet aika rikkaan elämän vaikka eivät yhteiskunnalle ole olleet muuta kuin menopuolen sarakkeeseen merkintöjä aiheuttaneina huolehdittavina.

Se oli aika kummallista elämää meidänkin lapsuus vaikka silloin meille itsellemme ihan normaalia...

Riku Riemu kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Riku Riemu kirjoitti...

(korjasin kirotusvihreitä)

Tulin nyt tänne, kun osaat Valto ihmisistä hienosti kirjoittaa. Parisuhteisiin en mitään oikein haluaisi sanoa, epävarmuutta tunnen, kaikissa olen epäonnistunut.

Nuorena olin romantikko,sitten kerran sanoin naiselleni: "Mä tykkään susta!" Vastasi että: "mitä sitte!", - siihen en vastausta keksinyt.

Ei kai mitään.

Ehkä rakkaudessa jostain sopimusoikeudellisista asioista on kysymys. Kun en ole lakimies, rakkautta en tunne.

Kai tämä on itselle selitelyä, kyllä minäkin aika ilkeä olen osannut olla.

Olisi pitänyt jättää sanomatta sekin, että valintatalon koiranmakkarara-altaasta käyn sun mutsillesi uudet aivot ostamassa.

Eikä sanomatta jättäminenkään mitään olisi muuttanut, elämä menee niinkuin menee, kaikki me täällä omaa kohtaloamme toteutamme.

Vaimokkeeni sanoi lopuksi: "ai niin, mä muuten muutan täältä viikon päästä pois!"

Valto-Ensio kirjoitti...

Riku

Olen itsessäni huomannut samaa vikaa, että lohkaisen sopimattomassa paikassa sopimattomasti. Luulen, että se johtuu savolaisesta mentaliteetista, vaikka kovasti yritän vängätä sen vaikutuksesta yhtään mihinkään. Menneisyyden haamutkin lappavat tulisia hiiliä mielenarinalle jatkuvasti...

"Vehnästelyä" en voi silti välttää. Sitä eivät esimerkiksi tosikot kainuulaiset aina ymmärrä. Ja olen laittanut merkille, että kainuulaiset itsekin vehnästelevät, mutta se ei ole sellaista luontaista, vaan hieman tekemällä tehtyä.

Hankalaksi kuitenkin itse itseni luonnehtisin, ja jossakin määrin jääräpääksikin. Tossujen alle minua ei millään verukkeella kuitenkaan kukaan saa, sitä joku yritti ja silloin syttymässä oli täysi kolmas maailmansota.

Ihmissuhteissa mikkään ei kuitenkaan ole varmaa. Tuurissa se on, onnistuuko luomaan pitkän suhteen jonkun kanssa, tai että edes vähempi riidattoman. Harva alkaa ihan tuosta noin luonnettaan rukkaamaan toisen sanelemaan suuntaan, siihen menee aikaa ja sitten elämä onkin lopussa ja ihmiset kaatuvat hautoihinsa henkisinä raunioina.

Meissä ihmisissä on valtavasti myös hyviä puolia, eli kun jaksaa aina jonkun louhoksen ylitse taiteilla, niin jokunen päivä menee suht mukavasti.

Tuo on kyllä aika paha tuo "koiranmakkara-altaasta uudet aivot"-lohkaisu, mutta tuosta oman kohtalomme muovailusta olen jonkun verran eri mieltä.

Muovailuun me kykenemme usein vasta sitten, kun olemme jo eläneet jonkun matkaa. Ja tosiaankin vain henkilökohtaisella tasolla. Heti, kun asiaan liittyy muita ja tavallista arkipäivän sattumaa, muovailut menevät uusiksi.

Minulle esimerkiksi on ollut ihan sama, mitä olen yrittänyt huomiselleni suunnitella, niin kyllä se läskiksi on mennyt. Ja vielä pahemmaksikin.

Anonyymi kirjoitti...

valto

jokaisen pitäisi löytää ihminen jolle kelpaa juuri sellaisena kuin on. niin kuin yhdessä elokuvassa sanotaan, "sen oikean mielestä pyllystäsi paistaa aina aurinko."

minulle tällaisia ihmisiä on suotu, mutta se on tapahtunut ilman omia ansioitani.

tiedän rakastavani, kun voin kommunikoida toisen kanssa ilman kieltä. se paljastaa ihmisyyden ytimen, jota ei ehkä tavoittaisi kielen sokaisemalla dialogilla. mutta on se niinkin, että yksi parhaista rakkausleikeistä on kieli, ja yksi vaikeimmista.

rakkaus on joskus mitallinen asia. vähästä tulee puutostila. paljosta syntyy inflaatio.

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri

Pitäisi varmaan itsekin osata olla se joku, joka ottaisi sen toisen sellaisena kuin se on.

Onko se näin päin vaikeampaa jopa ajatella?

Vaihtokauppa: ota sinä minut tämmöisenä niin minä otan sinut tuommoisena.

Vuorovaikutusta, mutta kun mieluummin vaikuttaa asiat olevan niin, että riidansiemenestä viskataan kourallinen takaisin.

Jos minä olen sellainen eksistentialisti, joka näkee ihmisestä (ja elämässä) vain sen karuuden ja myös kertoo sen (Simone de Beauvoirin luonnehdinta) ja siitä tulevat nämä saatanalliset elämisensäkeet jotka eivät tahdo asettua niille osoitettuun paikkaansa?

No, en minä nyt niin ihmeellinen kuitenkaan edes luule olevani.

Arvelen kuitenkin, että jokin kukka minussa on jäänyt nuppuvaiheelle silloin, kun minusta aikuista alettiin leipoa. Ja nythän sen kukkiminen on jo myöhäistä. Se on nyt kuin nuutunut voikukka joka ei jaksa aueta, että haituvat voisivat lähteä tuulten matkaan. Aivastuttaa silti.

Tuosta rakkauden mitallisuudesta. Se voi kahden aikuisen ihmisen välillä noin olla, mutta entä kun siihen sotkeutuvat koko pienen elämänhetkisen kaikki rakkaat? Siis lapset, vanhemmat, vaimot, miehet, rakastajattaret ja rakastajat?

Milläs mitataan?

Kyynelten määrälläkö kun jokaisen hautaa vuorollaan umpeen luodaan?

Anonyymi kirjoitti...

valto

olen tänään lueskellut maria jotunia. hän ottaa paljon irti siitä, että ihmisiä on kahta sukupuolta. siitä seuraa koko onni ja onnettomuus

rakkaudesta hän kirjoittaa muun muassa sen, että kenelle ei ole luotu, sen vierellä kaipaa. tämä olisi hirveää, ellei jotuni kääntäisi onnettomuuttakin välillä onneksi. näin se kai voi kääntyä oikeassakin elämässä.

katsoin telkkarista jotunin kultaisen vasikan. mikä näkijä jotuni olikaan kultaisen vasikan kirjoittajana. raha, raha ja raha... vain se merkitsee. vain se antaa ihmiselle arvon ja elämälle suunnan. kun on vielä kaiken lisäksi sota ja rakkauden kanssa niin ja näin, on aika leikkiä muuta, sijoittaa, voittaa ja hävitäkin.

kultainen vasikka ei kerro siitä, mitä ja miten, vaan siitä, ketkä ja miksi. eli oikeastaan on sittenkin kysymys enemmän ihmisten välisestä näytelmästä kuin kasinotalouden syövereiden ennusteellisesta tarkastelusta.

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri

Minä en ole lukenut tänään muuta kuin kirjastossa lehdet, mutta tein ruuaksi juuri äsken pottumuusia ja valkosipulilla maustettua kanakastiketta (kerman kanssa).

"Onni ja onnettomuus." Hemmetinköhän 1600-lukulaisen, Blaise Pascalin aikaisen mielienmullistuksen sysäyksestä tämäkin rajatila nimenomaan sukupuolten väliseen kanssakäymiseen on kiilannut näin voimakkaana? Ja vieläpä siten, että siitä riippuu KAIKKI.

Tunnen kyllä ikuisia poikamiehiä joilla ei riipu kuin munat kun maailmalla viilettävät.

Muutaman yksinäisen naisenkin tiedän, mutta heistä kaikista ei ota selvää, ovatko asiantilasta sen kummemmin surullisia kuin maailmalla liituavat poikamiehetkään. Tissitkään kun eivät ala alta nelikymppisenä vielä riippua kun ei ole tarvinnut imettää. Sinkkuushan on jo aikatavalla yleisesti hyväksytty elämisenmuuodon valinta nuorillakin, että kai siltä osin luulisi edes joillakin olevan helpompaa. Kalliiksi tosin väittävät yksinelämisen tulevan jota minun on hyvin vaikea ymmärtää.

Maria Jotuni eli kymmenen vuotta vanhemmaksi kuin Minna Canth. Hän kerkesi nähdä sisällissotamme ajan ja kuoli toisen maailmansodan melskeiden ollessa kesken. Kuinkahan ne tapahtumat vaikuttivat kirjoituksiinsa?

En ole kummankaan rouvan jälkeensä jättämän kirjallisen perinnön asiantuntija, mutta sen verran osaan sanoa, että vivahde-eroja heillä kirjoituksissaan on. Molemmat olivat vahvoja naisasianaisia, feministeiksi tänäpäivänä tietty virne suupielissään joku heitä sanoisi. Heidän kuviaan ei naisvihaaja varmaan hirveäisi katsoakaan, ovat sen verran tuimailmeisiä naisia.

Äidillä oli muutama Jotunin kirja ja taisi isäkin ne lukea. Canthiltakin muistan nyt yhden henkilöhahmon nimen, "Homsantuun"; äiti joskus luonnehti jotakuta sillä nimellä.

Mutta palaan Simone de Beauvoiriin muutaman lauseen verran. ”Koskaan ei ole syytä murehtia todellisuutta, sillä todellisuus ei ole surullista eikä iloista. Tosiasiat ovat tosiasioita, eivät sen enempää. Tärkeää on tapa, jolla ihminen ylittää tilanteensa.”

Tässä viime aikoina olen yrittänyt luoda omille aivoilleni kuvaa siitä, mikä ja millainen itse olen. Siksi tämä ”eksistentialismin” tutkiminen johon Simone de Beauvoirenkin tuotanto liittyy.

Mutta vaikka kuinka välillä olisin häivähdyksen verran ymmärtävinäni jopa itseäni, motiivejani olla olemassa, se ei ikinä suhteessa muihin ihmisiin riitä. Pitäisi osata panna turpa rullalle ja rulla taskuun.

Valto-Ensio kirjoitti...

Piti vielä sanomani tästä: "eli oikeastaan on sittenkin kysymys enemmän ihmisten välisestä näytelmästä", että vuorosanojen ennalta kirjoittaminen ja opettelu saisivat kuulua joka päiväiseen elämiseemme niin vähemmällä päästäisiin -siis sen turvan rullalla pitämisen lisäksi.

Anonyymi kirjoitti...

valtokulta

asiat ovat aika hyvin silloin, kun tuntee omat syöverinsä ja jaksaa niistä huolimatta. jos jotain vähäistä olen tästä asiasta oppinut, niin se on se, että hyvälläkin on oma mittansa ja määränsä. ja että jokin asia yleensä on hyvä siksi, että on olemassa myös sen vastakohta. yksin vallitessaan hyvä asiakin muuttuu itse vastakohdakseen.