maanantai 19. marraskuuta 2012

Ehkä tarpeellisia suhteita 2

                                  (Piirros Mr.G 5 v.)

Juna pysähtyy. Aaro istuu ravintolavaunussa, vilkaisee ikkunasta asemasillalle. Solakka, vaalea nainen vaaleassa asussaan vaalea nahkalaukku olkapäällään kiipeää ketterästi vaununväliköön.

-Sinä läksit, Aaro.

-Sinä pyysit, Johanna.

 -Piti kauan miettiä, hirviänkö viestillä pukata.

-Mukavaa, että hirvisit.

-Tuliko hankaluuksia?

-Ei. Olen tämmöisten suhteen nyt omillani.

-Et niin kuin silloin?

-En.

-Otatko kahvit?

-Otan.

-Samanlaisen kuin..?

-Niin. Samanlaisen.

Juna nytkähtää liikkeelle. Aaro kaataa tiskillä toiseen kuppiin tilkan kahvia ja paljon maitoa. Toisen kupin täyteen ilman maitoa. Sitten hän ottaa korista kaakaopussin, repäisee sen auki ja kaataa siitä maitokahviin puolet, sekoittaa.

Myyjätyttö hymyilee:

-Jahah, vai semmoinen annos. Kummastakohan veloittaisin, kahvista vai kaakaosta?

-Molemmista, sanoo Aaro.

Junassa on arkisen aamun tunnelma. Vanhempi pariskunta tulee huojahdellen ravintolavaunuun välikönovesta joka menee lampsahtaen kiinni heidän takanaan. Aaron lisäksi ennestään siellä istuu nuori mies kolajuoma edessään, kuulokkeet korvilla ja silmät puoliummessa.

-Onko elämä miten mennyt? kysyy Johanna.

-Aika helposti, nykyisin, vastaa Aaro kun hämmentää ruskeasta paperipötköstä sokeria sulamaan kahviinsa.

- Niin, se olikin sulla vaikeaa silloin...

-Olihan se.

-Siitä on jo kaksikymmentä vuotta...

-Se tuon ajan kanssa on semmoista.

-Tasan. Katsoin muistiinpanoistani.

-Jaa. Sinäkö semmoisia teit?

-Niin tein.

-Mitä muuta allakoissasi seisoo?

-Kaikki ne kerrat.

-Kaikkiko? Montako niitä oli?

-Kuusitoista.

-Kolmekaksihan me sovittiin?

-Niin, muttei mennyt niin kuin suunniteltiin.

-Mikäpä se elämässä menis...

-Harva asia.

Johannalle jää kahvikaakaosta vaahtoisa rantu ylähuuleen. Aaro pyyhkäisee sormensyrjällä sen pois ja laskee kätensä naisen sileälle kämmenselälle.

-Sinä olet samaa työtä tehnyt?

-En, en ole. Vaihdoin äitiysloman jälkeen toiseen firmaan laskuttajaksi ja sitten vielä sen jälkeen olen vaihtanut kolme kertaa työpaikkaa. Ja kouluttautunut koko ajan. Nyt olen vastuussa melkoisesta osastosta...

-Niin ne sypäkät ihmiset... Tytön vai pojanko sait?

-Pojan. Täytti kahdeksantoista kesällä.

-Kuis mies?

-Hursuaa maailmalla pisnestensä kanssa niinkuin aina. Ei paljoa kotona näy.

-Välit?

-Eipä minkäänlaiset.

-...

-Eron otan kunhan poika lähtee yliopistoon. Ensi kesänä se saa olla ohitse.

-Niin, kai se oikein lie.

-On se. Sinun vaimo?

-Lähti seuraavana kesänä kun viimeksi me nähtiin.

-Lähti?

-Kuoli.

-Menikö se niin pahaksi?

-Meni.

-Lyhyt elämä hänellä. Entä lapset?

-Kaikki viisi ovat olleet jo pitkään omin eväin maailmalla. Perhettäkin jo kolmella. Nuorimmat kaksoset käyvät loppusuoralla yliopistoa.

-Jaa että ukki olet...

-Ja moninkertainen. Eikö se näy päällekin päin. Kävelykeppi vain puuttuu.

-Et sinä kyllä ukinoloinen ole. Pikkuisen harmaata viiksissä ja hiukset harventuneet. Et ole edes kurttuja naamaasi saanut. Minulta ryppyjä pysty edes laskemaan.

-Äh, sulla ole yhtään, vähän naurunsirkeitä silmäkulmissa.

-Et ole uutta vaimoa..?

-No en. Kuka siihen elämänhylläkkään olisi vakavissaan tunkenut?

-Oliko yritystä?

-Oli. Muutama. Mutta...

-Muistatko meidän eka kerran?

-Muistan. Merikievarissa tanssittiin.

-Entä ne seuraavat?

-Joitakin niistä. Hammaslahden ainakin kun yövyttiin teltassa ja satoi aamulla vettä. Vuoksenniskan työväentalon kun sieltä ajettiin Imatralle kylpylään ja voitiin olla muutama päivä yhdessä. Iisalmessa oltiin sinun tädin luona yötä Kyllikinrannan jälkeen ja Harjavallasta se Valtatie kakkosen hollitalli jäi mieleen...

-Muistatkos pohjoisimman tanssilavan?

-Nnhhh... oliko se Äkäslompolossa?

-Juu, Riemuliiteri. Pakkasta pirusti ja sun Saabista jäätyi käsijarru. Seuraavana kesänä käytiin Perävaaralla ja sieltä tullessa Suukoskella.

-Voi saakeli meitä.

-Voi niin.

-Tulivat kalliiksi ne ajelut. Lentokoneellakin pari kertaa...

-Mutta kannatti?

-...nnhhh... hyvät muistot niistä jäi. Olen untakin nähnyt sinun kanssa tanssimisesta.

-Samoin. Harvan kanssa tanssiminen niin makeaa on. Entä omatunto?

-Ei sitä enää kovin tarkasti muista. Ajattelin silloin, että minä nyt tarvitsen tämän suhteen, että sitä mukamas paremmin jaksaisi. Ja olinhan minä ainakin sulle rehellinen?

-Olit. Vähän liiankin.

-Kuinkas tällä reissulla tehdään?

-Kai sitä käydään Hesassa vain kääntymässä?

-Pavilla humpalla?

-Niin.

-Ollaanko yötä?

-Juu. Kai? Ostin viime kuussa Järvenpäästä asunto-osakkeen, että jos siellä?

-Jaa. Käyhän se. Mutta miksi Järvenpäästä?

-Vaihdan vuoden päästä työpaikkaa Keravalle, ja nyt luultavasti viimeisen kerran elämässäni.

Johanna katsoo totisena Aaroa silmiin.

-Olisiko hullua, jos ne loput kuusitoista kertaa taas tavattaisiin tanssin merkeissä ja sitten jos..?

-Olisihan se...olisihan se... sanoisinko, aika merkillinen juttu.

-Kannatat siis?

-Kannatan.

6 kommenttia:

Riku Riemu kirjoitti...

Minä olen radion ystävä, pidän siitä että itsellä on mahdollisuus kuvitella puitteet ympärille, yhdistää tapahtumat omiin mielikuviinsa ja kokemuksiinsa.

Elokuvissa on tietysti päinvastoin kuin radiossa. Niissä näkyy kuva, jonka hahmoille pitäisi yrittää kuvitella jonkinlaista sisäistä hengenmaisemaa, vaikka epäilys valtaa mielen: "tokko tuolla sellaista edes on!"

Romaaneissa olevat maisemakuvaukset ovat usein pitkäpiimäistä luettavaa. Kirjoittajan pitäisi keksiä jonkinlainen raikas näkökulma siihen samaan saakelin mäntymetsään, jonka jokainen entuudeltaan muutenkin tietää.

Näillä siis haluan sanoa, että pidän pelkistetystä tekstistä.

Taidekoulua käyneen John Lennonin piirrokset tulevat Geen piirustuksesta mieleen. Muuten en osaa sitä analysoida: isot kädet, sydän ja kikkeli, mitäs sitä muuta ihminen tarvitsee.

Valto-Ensio kirjoitti...

Riku

Ihmissuhdetarinat, ei niihin petäjänrunkoja montaa mahdukaan. Varsinkaan jos tapahtumapaikat eivät sijaitse metsässä.

Jos joku tarinan henkilöistä puun oksaan kiikun tekaisee, niin silloin kannattaa puun olemus kertoa tarkkaan.

Dialogit näin paljaaltaan ovat aika haastavia tehdä ja sitä jännittää sitten, saako mahdollinen lukija henkilöistä otetta, ja millaisen kuvan hän niistä mieleensä niukan sanailun perusteella luo ja käykö jutun juoni selväksi.

Tuo Geen piirros tekee kyllä tehtävänsä aukkopaikkojen täyttämisessä.

Riku Riemu kirjoitti...

Ei petäjän runkoja, mutta risuja ja männyn käpyjä niihin mahtuu hyvinkin.

Pitkäaikaiset suhteet, vaikka sitten salaiset, kertovat ihmisistä hyvää. - Vaan niinhän lyhytaikaisetkin, ne ovat sellaisia rakkaudesta ja sen välttämättömyydestä syntyneitä!

Rakkaus sitävasoin on yleensä ja erityisesti sellaista itserakkautta, etten siitä uskalla sanoa mitään, kovin hyvää käsitystä minulla ei asiasta ole.

Rakkaus muutenkin on hyvin vaikea käsite, kun ihmiset käyttävät sitä niin kovin erilaisista asioista.

Valto-Ensio kirjoitti...

Niin, ja ne kävyt sattuvat sitten seljän alle kuitenkin...

Rakkauden on ainakin se alavutelaishemmo sisäistänyt kummallisesti kun haulikolla sitä paikkaili. Ja miten paljon näitä tapahtuukaan vielä, ennen kuin ollaan tarpeeksi kauaksi viidakkovaiheestamme historiaa eletty.

Mutta entä jos tarinani Aaro ja Johanna rakastivatkin aikoinaan "varastoon" ja nyt sille varastolle tuli käyttöä?

Anonyymi kirjoitti...

On sulla jutut!

t. "Aaro"

Valto-Ensio kirjoitti...

Anonyymi

Kelläpä meillä juttuja ei olisi...