keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Tähän minä asetun


Herranjestas! Minähän hullu olen.

Järvessä lillun. Ulpukannuppujen kannat veden pinnalla tulppina ja lumpeenlehdillä sudenkorentoja siipiään värisyttämässä. Nousevat ilmakuplat taivaaseen saakka kun hengitän. Linnut väistelevät niitä. Tai puhkovat nokillaan kun on niin mukavaa niistäkin tämä leikki.

Ihohuokosistakin nousee kuplia, kyljissään väriraitoja ja pisamia sisällä. Nenästä puristaen pääni sisään kun puhallan, pulpahtelee isoja kirkkaita silmäluomien alta. Sormenpäillä kestävät painella.

Tässä on hyvä. Tähän minä asetun.

Tyhjenen hitaasti hätäilemättä ja loput minusta liestyy järven liejupohjaan.


Korvassa jotain, ehkä se ötökkä sieltä persikankivestä? Vein sen terveystarkastajalle tyhjässä margariinirasiassa. Jos se on karannut ja lisääntynyt? Jälkeläistoukat löysivät minut ja koversivat kolon päähäni. Terveystarkastajalta meni nenänpää valkeaksi, kysyi, mistä tämmöinen tuli? Sanoin, että ruksaus vain kuului kun Valto puraisi persikkaa ja sen sisällä, jauhoksi syödyssä siemenkivessä, hahtuvaisen rihmaston keskellä sillä pesä oli.

Se ötökkä oli pitkäruumiinen karvajalka. Melkein kuin iso hapsinkakkiainen, mutta musta. Ihan pikimusta. Terävät, sahalaitaiset sakset leukoina. Katsottiin kirjastakin, mutta ei löytynyt semmoista otuslajia.

-Mikä lie porneolaenen, sanoi Allu.

Ne persikat ostettiin K-Savolaisesta Siilinjärveltä. Siitä on jo aikaa. Asuin silloin kotona Kasurilassa, Miettisen puolitoistakerroksisessa, sahajauhotäytteisessä puutalossa jonka ulkoseinistä vihertävä maali rapsahteli vanhetessaan irti ja leijaili levyinä sokkelinjuureen.

Thuret asuivat vaaleassa talossa siinä vieressä, Rajalat keltatiilisessä tienvarressa. Savolaisen Annin punaisessa, lahohelmaisessa mökinrötiskössä majaili kaikenlaista kulkijaa vuokralla. Haataisetkin vähän aikaa.

Oikeakätiseksi ristityn lammen pitkulainen liplatus kuului tyynellä ilmalla viitostien ja hiekkamonttujen välistä. Siinä käytiin polskimassa kesäisin. Oli kirkasta vettä ja paljon pieniä ahvenensinttejä. Joku kesäinen päivä sekin oli, kun Kasurisen poika sukelsi insinööri Airaksisen laiturin päästä lampeen ja sai epilepsiakohtauksen. Eikä se enää elävänä pintaan noussut.

Jehovalaisten Valtakunnansali levitteli autuuttaan aitan takana, hiekkamontun töyräällä kuin suuri, homehtuneen juustojytysen värinen maitolaituri. Sen päätyikkunoihin paistoi aurinko Kehvonsalolta päin. Hatarien lautaseinien lävitse solahteli hartaiden laulujen sanoja kapeiden räystäiden alle kuin taivaanvuohen humahtavia päkätyksiä. Kävin joskus sunnuntaikokousten aikana laskemassa, montako autoa parkkipaikalle riviin oli peruutettu. Sitten kuuntelin nurkan takana kun Haatainen hiljaisella äänellään lupaili ihmisiä paratiisiin, ja mitenkä siellä rukoiltiin ja veisattiin.

Mykkäs Veksi kutsui humalapäissään Haataisen Einoa, minun siskonmiestä Siilinjärven Piäjehovaksi. Veksi asui meidän yläkerrassa; kikkarapäinen pikkumies jolta ruokia kokatessa paloivat keitetyt kananmunatkin pohjaan. Veksillä oli tiukkahuulinen viivasuu. Sanat tulivat sieltä kuin puimakoneesta oljentähteet, yhtä litteinä ja piuhakoina. Pätkittäin.

Hyppäsin narua kotipihassa ja hoin narun lätkytyksen tahtiin: Jumala ja Jeesus ja Jehova, ei ne minnuun teohova. Jumala ja Jeesus ja Jehova, ei ne minnuun tehova...


Allu ei tykännyt Valtosta. Varsinkaan isän ja äidin avioerokäräjien jälkeen kun Valto oli todistamassa Allun luulotaudista ja nyrkkien kanssa heilumisesta. Valton piti jättää auto Tarinaharjun männikköön ja hiipparoida Oikeakätisen rantaa kulkevaa polkua Valtakunnansalin nurkalle. Koukkaista sitten lepikon kautta aitan taa jos mieli minun luokse tulla.

Jos Allu tiesi, että Valto on aitassa, niin se istui halkomispölkyn nenässä aitannurkalla ja tolkutti aamuyölle asti: -...niiinnhniiinhniinh! Kuulehan tyttö, ihan out samanlaenen jakari kuin äetis... ...niiinhniiinhniinh! Nussikee nyt, nussikee. Pankee niin, että persnahka vonkuu ja kyrvänrypyistä rupi tippuu. Niiinhniinniih!

Sitten Allu kaateli raakaa koskenkorvaa kurkkuunsa ja koilotti kuin korppi tyhjään säilykepurkkiin samaa värssyä: Yhten yhten kerran unelmoen minä onnestaniiii kun tiääälläää muaalimallaaa kaekki kaekki ne häepyy poes. Onko lempi totellakin onko kyyneleinen se tie onko lempi totella unta -unta jota en saata voe. Ja jos joskus sinne kuljet missä on minun  haotaniiii niin istuta se valakoonen lilijaaaa ja laeta haotalleni kasvamaan niin istuta se valakoonen lilijaaaa ja laita haotalleni kasvamaan...

Sellaisina öinä palautui eräs lapsuusmuisto Lapinlahdelta mieleen. Olin äidin kanssa Allua paossa naapurin sikopahnassa ja aamulla heräsin siihen, kun sian lämmin kylki tuntui mukavalta ja sen maha kurlusi. Peipposet visersivät koivikossa ja pahnanpöly kutkutti nenää. Aivastin. Sika säikähti ja tönkäisi kärsällään lettiä.


Miettisen sahalla, Allun työpaikalla, sattui kerran tapaturma. Huuskon Pirkko oli eräänä päivänä vannesahalla pensselinvarsien aihioita lykkäämässä kun yksi varrentekele kääntyi terässä poikittain ja kiskoutui Pirkon otteesta irti. Hujelsi sitten väkkäränä halki verstaan puunpölyisen ilman ja tilskahti terävä pää edellä Allun vasempaan silmään.  Allu on kirjoittanut Junkkarisen elämänkerran sivulle: 7.10.1974 puhkes silimä! Samana päivänä kuoli Junkkarisen Erkiltä vaimo.

Puhjenneesta silmästä vakuutusyhtiö maksoi myöhemmin Allulle kertasumma, saman verran, kuin Valton uusi Mosse oli vuotta aiemmin maksanut. Allulta kesti kaksi kuukautta kuudentoistatuhannen markan levittely, ja rahat olivat kanttuvei. Taksimittari raksutti ja ruskeanahkaisessa evässalkussa koskenkorvapullojen kyljet toisiaan vasten kilkatteli.

Sen pensselinvarren Allu maalasi mustaksi. Otin sen omaan talteeni ja piironginlaatikon pohjalta se joskus käteen vieläkin sattuu.


Siihen aikaan minä urheilin. Juoksin Siilinjärven Vesan joukoissa satasen aitoja ja hyppäsin pituutta. Hoidin Piretan johtajan lapsia Päivärannassa ja opiskelin illat Kuopiossa. Välillä makasin epilepsiakohtausten kourissa monta päivää kotona. Nousin sängynpohjalta kerta kerran jälkeen kuin haudasta. Silmät turvoksissa ja kuivunutta kuolaa suupielissä, punaisia tyynynpainumia poskilla ja pitkät lettini imekkeillä. Allu jatkoi ryyppäämistä ja reuhaamista, kävi kyttäämässä äitiä joka asui jo silloin erillään.

Kerran tulin sitten iltamyöhällä kotiin. Kaikki vähäiset tavarani piirittivät pihamaan lommokylkistä koivua. Punaisiin puettu, isosilmäinen Mollamaija istui oksanhangassa käsilaukku kaulassaan. Kun otin nuken puusta alas, niin huomasin, että Allu oli työntänyt hellanpilkkeestä sälön sen sen haarakankaasta syvälle täytteisiin.

Sinä yönä ajettiin Valton kanssa tavarat muualle varastoon.

Se meidän ensimmäinen, yhteinen asumus oli kallellaan kenottava pikkumökki peltojen keskellä, pienellä kummulla Siilinlahden rannalla. Kamarinnurkissa tuiskusäällä lumiläjiä ja läjien päällä hiirenjälkiä. Tukitiin vanhoilla räsymatoilla ja lastulevyn palasilla huoneitten välinen aukko. Valto lähti armeijaan ja minä siinä pienessä tuvassa talven ja seuraavan kesän elin saksanpaimenkoiran kanssa kahdestaan.

Keväällä istuin lahoilla huussinrapuilla ja katselin töyhtöhyyppien renttelehtävää lentoa. Koira kuunteli päätään kallistellen niiden kimakoita huutoja ja loksautteli mustalla kuonollaan harmaassa lautaseinässä sinisenkiiltävinä pörrääviä kärpäsiä.

Laitiset ajoivat lietelantaa pelloilleen ja sonta haisi.

Kerran kesemmällä kun Valto tuli lomille, mentiin rantaan pyykkiä pesemään. Rakasteltiin ruishalmeessa, Valto tuoksui munkkikahville ja tavipoikue ränkätti rannassa. Minä kiipesin "Araratin huipulle" juuri kun leppäkerttu levitti siipensä tähkänvihneen kärjessä ja läksi lentoon. Se törmäsi Valton poskeen josta luiskahti ylähuuleni päälle ja kun Valto kierähti viereeni, sammakko loikkasi ohrankorsien välistä sen rinnalle.

Valokuvakansiossani on haalistunut värikuva jossa ollaan toistemme kainalossa Laitisen viljapellon laidassa. Rantasaunasta näkyy vähän räystästä ja puupäreistä seinää. Takana killottaa Juurusveden pintaa ja sinisenvaaleaa taivasta. Katselen sitä kuvaa joskus ja ajattelen, että kai minä ainakin silloin olen onnellinen ollut.


Mitähän se Valto tuumaa kun järveen olen asumaan mennyt? On varmaan Annelle soittanut. Siskontytär on poliisi ja ne etsii nyt lämpökameran kanssa minua helikopterista. Se lensi ylitseni kun äsken pyöräilin tänne. Minusta näytti siltä, että sieltä vilkutettiin.

Voi se Valto olla jonkun naisenkin luona, luin salaa sen päiväkirjoja. Se oli tyrkännyt vihkonivaskansa vaatekaappiin aluspaitojensa alle. Oli masentuneita lauseita niiden mustakantisten sivuilla. Kuolleesta isästään nähtyjä, oksennukselle löyhkääviä unia oli kirjannut muistiin. Minusta ja sairaudestani sivut kipeinä tuskaisia sanoja.

Toissavuotisen päiväkirjan välistä luiskahti valokuva tummahiuksisesta naisesta jolla oli syvät hymykuopat poskissa ja luomi silmän alla. Puremajälkiset, kainalohin päin kallellaan olevat rinnat paljaina se istui sängynlaidalla. Naisen hoikkien sormien puristuksissa oli paksu kirja jonka sinisävyinen  takakansi oli kuvaajaan päin. Kuvan takana luki vain "M: J.kylä). Naisella oli sormukset vasemmassa nimettömässä.


Nyt naurattaa kun jouduin sinne KYKS:aan.

Neuron osastolla lääkärit ja hoitajat taputtelivat toisiaan takapuolille, puristelivat tisseistä ja kähmivät toistensa haarovälejä. Puhuttelivat toisiaan kultamussukoiksi, kuiskivat ja pussailivat suut rivosti auki. Yksi harmaatukkainen lääkäri otti kullinsa esille ja uitti sitä vesihanan alla lavuaarissa. Kulli önkyili kuin matikka sen karvaisissa käsissä. Hepinnenästä tirsusi mätää pitkinä ruikkauksina kaakelinkukkaan peilin alla. Milan Kunderan kirjasta luin, että tsekkiläiset lääkärit pissivät käsienpesualtaaseen. Olikohan se harmaatukkainen tsekki?

Ajattelin, että siinäpähän taputtelette toisianne, mutta kuinkahan kauan? Muutamat teistäkin vain selviävät niiden neljänkymmeneneljäntuhannen joukkoon jotka paratiisiin lonitaan. Muut miljardit kuolleiden sielut kerätään suuriin pahvilaatikoihin ja laitetaan jäähileissä avaruuden radoille tyhjyyteen.

Ne jehovalaiset, jotka meille änkesivät näistä asioista puhuivat.

Linneako ne tanttarat lähetti kun kuuli, että ratas päässäni lähti lenkkasemaan? En olisi niitä huivipäitä sisään laskenut, mutta en ilennyt ovenraostakaan jututtaa kun Lommin ukko kulki rapussa. En osaa kieltää ja ne työntyvät eteiseen Vartiotornia ja Herätkää-lehtiä laukuistaan kaivelemaan.

Valto ei niitä sisälle laske. Sanoo vain, että otan sitten yhteyttä jos sillä tavalla ruppee piässä viiroomaan. Kerran tulivat mökille Unimäkeen. Valto oli kaivamassa viemäriojaa ja kun ne rupesivat esittelemään asiaansa niin Valto tarjosi lapiota ja sanoi, että huastellaan samalla kun kaevetaan tämä paskaputki muahan.

Kuinka niille jehovanlähettiläille selittäisi, etteivät särkyneet aivot uskonsapluunoihin taivu? Minkälaisilla puikoilla kutoisi heille mallin hauraista säikeistä joidenka varassa psykoosieni välit taiteilen? Ei se ole kuin yksi sopiva sana niin ison myllyn ratas korvan takana rolahtaa ja silloin naukaisee äärettömyyksien ovi. Kerrostuneet maailmat laskostuvat järjen hietikolle kuin meren aallot, ja joka ikinen sen jälkeen lausuttu lause aukaisee uuden oven, jonka takana on taas uusi ulottuvuus. Niin kuin ne venäläiset, puusta sorvatut maatuskat; mummon sisällä mummo.


Ensimmäisen kerran kun aivoissa tilttasi, istuin sohvalla ja olin lähdössä työpaikalleni. Lempeä ääni kysyi katonrajasta, ketä minä rakastan? Kun minä monta minuuttia harkitsin niin levähti paljon ovia auki silmieni eteen ja jokaisen takana kurkotteli ihmisiä kaulat ja kädet ojossa. Kaikki ne ojentelijat tunsin ja luettelin pitkän rimpsun.

Tyttäreni tietysti ensin.

Kohta se lempeä ääni sanoikin, että kaikki ne, joidenka nimet luettelen, pelastuvat ja saavat armon eikä syntilajeja puntariin panna. Olisin halunnut kysyä, että entäs ne, jotka ovat jo kuolleet, että pääseekö niidenkin harhailevat sielut paratiisiin jos nimen lausun? Sanoin sitten Taunonkin nimen koska se Valtolle olisi kuitenkin tärkeä asia. Tauno tukehtui oksennukseensa hirvipeijaishumalassa, mutta sitä en uskaltanut ääneen sanoa. Ajattelin vain sen lempeän äänen rannalla ja toivoin, ettei se minusta näkyisi.


Rietastelkaa vain. Rellestäkää laitteittenne kanssa, kohta lystit loppuu, sanoin yhdelle hoitajalle kun se tarjosi lääkkeitä pienestä, punaisesta muovipikarista. Huitaisin hoitajan kättä ja tabletit vierivät rilisten pitkin sänkyjen alusia. Huusin sille, että koko ikäni olen myrkkyjä kitusiini ahtanut ja että se on nyt loppu! En pane lääkkeenmurustakaan enää suuhuni.

Päässäni surisi. Henkilökunta lonksutteli rautanivelin peltipaidoissaan ympärilläni. Kojeet seinissä ja sänkyjen päädyissä suolsivat vieraskielistä puhetta ja naisten kirkunaa. Ikkunat kupruilivat elastisina. Niihin heijastui ulkoa tyhjä kuilu, johon kumoutui suuria purkillisia Tegretolia, Debrakinea ja Trivatrilia. Kaikki elämäni aikana nielemäni epilepsialääkkeet laskivat mäkeä puolikasputkessa takapihan asvaltille jossa talonmiehet niitä harjoillaan läjiin lakaisivat.

Minut kärrättiin EEG:n. Revin johdot pois.

Sanoin aika kovasti, että näitä ei enää tarvita enkä halua liisteröityjä imukuppeja päänahkaani. Millä ne sotkut pois paratiisissa pestäisiin? Lopullisen lopun oven aukeamista odottelin ja sitten lumpsahtaisivat taivaankannet jäljessä kiinni.

Tuli monta ihmistä ympärilleni kun iskin silmälasit lattiaan ja polkaisin kappaleiksi. Kerkesin repiä lähetteetkin pieniksi sipareiksi ja tyhjentää käsilaukun lavuaariin ennen kuin köyttivät hihnoilla sänkyyn. Sitten tuli se harmaapäinen hepinuittelija ja tökkäsi piikin käsivarteen.

Nukuin, enkä unia nähnyt.

Aamulla herättelivät puurolle. Leipä maistui kierrätyspaperille, kahvia en kyennyt suuhuni kaatamaan. Ihmeissäni katselin huoneesa ympärilleni. Viereisessä petissä makasi vanhempi nainen jolla oli tikkejä ohimossa ja silmänalus mustana. Hiljaisuus napsahteli loisteputkissa ja hurahteli ilmastointikanavissa.

Kysyin ikkunalautaan nojaavalta hoitajalta, että kuinka se eilinen rietastelu ja rymistely on saatu loppumaan? Hoitaja mymmytteli karvahaituvia kasvavilla huulillaan ja korjasi astiat pois. Hihnat roikkuivat kahtapuolen sänkyäni. Minusta tuntui, että jos liikahdankin äkkiväärästi ne kietoutuvat hartioiden ja mahan ympärille itsestään.


Sitten se taas alkoi. Epilepsiakohtaukset tulivat ja menivät sarjoina. Tärisin  ja kuolasin. Purin huulta, purin kieltä. Suussa turskahteli veri. Poskien sisäpuolet menivät palkeenkielille kuin piikkilankakeriin kompastelleen maajussin kumikengät. Päätä kutitti sisäpuolelta. Yritin raapia sitä ja korvantaustani hankautuivat ruvelle. Minulle oli laitettu katetri kun pissi ei tullut. Vedin letkun ulos virtsarakosta ja olisin työntänyt sen sierainten kautta aivoihin raapiakseni kuhisevaa kohtaa korvan takana, mutta hoitaja ehätti ottamaan letkun pois.

Kohtausten välillä kuvajaiset kulki ja harhat kiipeilivät seinillä. Tikkiompeleinen nainen kuorsasi. Luulin sitä äidiksi. Sillä oli kanyyli teipattu ranteeseen ja suolaliuospussi roikkui telineessä. Kysyin monta kertaa mitä oletta äidille tehneet, mutta kukaan ei vastannut.

Suutuin.

Aioin repiä kanyylin pois ja herätellä äidin, mutta taas tuli monta hoitajaa ja yksi isompi jotka pitelivät minusta kiinni. Puraisin yhtä ranteesta. Se läimäytti minua korvalliselle. Pääni sisällä naksahtivat kanavat auki ja urut alkoivat pauhata. Olisin halunnut viimeistä piikkiä, että nukahtaisin enkä enää heräisi ikinä tähän riivattuun maailmaan, mutta minua vain riepoteltiin sisältä ja ulkoa. Paiskauduin hoitajien valkeitten hahmojen välissä kuin ohjaamaton vene koskessa. Pitelijöiden punaiset, pyöreät suut olivat tikankoloja pökkelöiksi lahonneissa koivuissa. Rei´issä ujelsi ja tohisi. Yhdestäkään tikankolosta ei hyvää, kaunista, lempeää lausetta ilmoille päässyt.

Yksi lause, yksi kaunis lause olisi kutittavat ja kuiskivat henget päästäni karkoittanut.

KYKS:sta veivät paareihin sidottuna Harjamäkeen. Ambulanssissa luulin viimeiselle matkalle lähdetyn. Oli kuin olisi putkessa hujellettu. Nukahdin, kun se mies siinä vieressä puheli ihan tavallisia ja taputteli lämpimästi kämmenselälle. Sillä ambulanssimiehellä oli samanlainen parta kuin Valtolla ja se minua rauhoitti.


Niin. Kesä on hyvä ja lämmin, en minäkään palellu. Jäätuura on mökillä, mutta arvaisiko kukaan tulla reikää jääkanteen hakkaamaan jos äkkiä pakastuisi? En kenellekään kertonut uutta asuinpaikkaani kun läksin. Vuokraisännälle olisin voinut sanoa kun se kävi irronneen listan ruuvaamassa keittiössä paikoilleen, mutta olisiko se ymmärtänyt? Kovan vuokran se pörsänmäkeläinen perii meidän asunnosta, mutta nythän Valto voi muuttaa tyttöjen kanssa Unimäkeen. Minä höllötän täällä haaleassa vedessä ja muistelen menneitä. Ei minusta tarvitse kenenkään huolta kantaa.

14 kommenttia:

Riku Riemu kirjoitti...

Olet kirjoittanut näistä aiemmin, ihmiset ovat jo sillä lailla tuttuja. Tässä olet mielenkiintoisesti muuttanut näkökulmaa vaihtamalla kertojaa. Tapahtumiakin luullakseni hieman käsittelet.

Ehkä, en tiedä, tässä kaikki ei ole tismalleen yksi yhteen tapahtuneiden kanssa, mutta tuo henkilökohtaisuus tekee minulle koko kirjoituksen vaikeaksi, lähes mahdottomaksi kommentoida.

Muuten kuin, että kirjoitus on huolella laadittu ja perustuu paljoon pohdintaan. Tämänkin olen varmaan niistä samaa aihepiiriä käsittelevistä sanonut: vahvaa tekstiä! - Sitä tämä on, ja rohkeaa.

Valto-Ensio kirjoitti...

Riku

En kuvitellutkaan, kun tämän julkaisin, että kommentoijia tulvimalla tulvisi areenalle, ainakaan tuosta noin ja viiveettä. Tällainen teksti vaatii varmasti paneutumista.

Mietin itsekin, että mistä liepeestä ottaisi kiinni jos pitäsi sananen kertomukseen sanoa jos se olisi jonkun toisen tekemä.

Sillä tavalla kertomus on yksyhteen todellisuuden kanssa, että nuo sairaan kertojan kuvitelmia olen aikanaan kirjoittanut päiväkirjaani (järvessä "asumisenkin") ja niitä sieltä tarinoiden pohjiksi kaivellut. Ja mitä hän oman elämänsä tapahtumista kertoo, ovat ne niin lähellä totuutta kuin vain totuutta lähelle kirjoittamalla kukaan kykenee pääsemään; miljöitä ja henkilöitä myöten.

Tässähän on siis minun 1. vaimoni sairaskertomus ja pienimuotoinen elämänkerta kyseessä.

Näitä kertomuksia olen aiheen ympärille kirjoittanut useita ja tarjonnut kustantajallekin. Yhdellä kertomuksella voitin erään kirjoituskilpailun 1997: Se oli minulle iso asia silloin.

Kirjoittamisesta on ollut itselleni paljon apua kun olen käsitellyt vaikeaa, koko perhettä kohdannutta murhetta. Ja kun itse meinasin alkaa menettää otetta elämään, tallata polulta vinoon niin sanoakseni. Luultavasti tästä on ollut apua myös nyt aikuisten lasteni elämässä, ovathan he kertomuksiani lukeneet. Viimeksi tänä aamuna tämän tekstin tiimoilta viestittelin vanhimman tyttäreni kanssa kun se oli lukenut tämän.

En osaa ajatella rohkeuden kannalta tätä kun pidän niin luonnollisena tavallisen ihmisen kaikenlaisia tapahtumia elämässä. Se on varmaa, että koska tragediaa ei ole millään tavalla lapsiltakaan piilotettu, on sen käsittelemisessä ollut omat hyvät puolensa aikanaan. Ja mikseipä edelleenkin sillä lapsena koettuja "potee" koko elämän kuitenkin.

Kaikki kivet kannattaa kääntää kun pahoja ja peruuttamattomia tapahtuu, muuta psykoterapiaa tavalliselle ihmiselle ei maailma tarjoa.

Kiitos Riku kun luit.

Anonyymi kirjoitti...

valto

näitä saa harvoin eteensä: omalla nimellä kirjoitettuja kipeitä asioita. avoimuus on paras suojauksesi, valto.

jos tämä blogi olisi kirjana minulla, se kohoaisi oikeasta yläkulmastaan oudosti ylös. melkein joka lehti olisi kulmasta käännetty, merkkinä tärkeästä lauseesta tai kappaleesta.

omassa tekstissään ihminen on yllättävän pieni ihminen, ja se rikastaa lukijan kokemusta hänestä. sen takia sinuun kiintyy aivan uudella tavalla.

yhtäältä nämä kertomukset ovat kiinteä osa sinun kirjallista prosessiasi. toisaalta ne muodostavat itsessään kantavan kaunokirjallisen teoksen, jollaista ei millään saisi jättää piiloon. minua hymyilyttää, kun katson miten lähestyt, kaikessa pienuudessasi, viisautta.

juuri näin päiväkirjakin toimii: tekee elämää ymmärrettäväksi, tuo sen paremmin näkyviin, etäännyttää turvallisesti käsivarren mitan päähän.

Anonyymi kirjoitti...

täytyy sanoa kuin aaro että kyllä sulla on jutut.!

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri

Mulla on ollut ajatteleminen taas kun menin vanhoja kaivelemaan: Tulee semmoinen omituinen olo aina, kun avaan arkun, jossa eilisiäni rahtaan. Unetkin yhtä tapahtumasta toiseen kiihdyttelyä ja joidenka kohtauksiin sekoittuvat entiset ja uudet, ihmiset ja eläimet, lapset.

Mutta tästä taas...

...lähden tyttärelle remppaamaan yhden lastenhuoneen seinän joka (levyt seinässä) on homehtunut kun höyrysulku on jätetty reikäiseksi (talon rak.v 1981) lastulevyn taakse eikä ole kuin 150mm eristettä rungossa; "absoluuttinen 0-piste" näytti paikkansa . Tällaiset, sateiset kesät ne osoittavat rakennusvirheet kun ei ulospäin pääse kondesnsiovedet haihtumaan.

Valto-Ensio kirjoitti...

Anonyymi

Niinhän elämäkin on: Juttua jutun perään.

Toisilla meistä on vain ikävä tapa niitä ylös kirjata.

Ripsa kirjoitti...

Valto

Tässä jäin miettimään yksityiskohtaa, jonka tiedän omasta elämästänikin. Että vaikka kuinka yrittäisi sanoa, että jos jumalia ja muita öttiäisiä tuo vielä muutenkin epilepsian heikentämään päähän, että ei, älkää, eikä täällä tarvita yhtään ainutta hihhulia lisää, niin ne tunkevat sisään ikkunasta jos selkänsä kääntää.

Minä olin aika nuori silloin kun törmäsin grand mal-kohtauksiin ensimmäistä kertaa, vain 6-vuotias, että minun sanani ei painanut mitään. Yritin sitten uudelleen vanhempana, mutta hulluksi se sairas oli jo tullut ja hihhulit käyttivät tilaisuuden hyväkseen.

Läheltä katsominen on kamalaa. Se on täyttä painajaista ja monta kertaa joutuu miettimään onko itsekin tullut hulluksi.

Viranomaiset ja hoitohenkilöstö tuntuu viisveisaavan n.k. mielenterveydestä, se ei jotenkin kuulu asiaan. Sen sijaan kuvittelevat että kemiallinen hoito on se vaikuttava asia.

Nykyään ei juuri oteta aikaihmisiä huostaan. Ennemminkin tuntuu olevan niin että kun uskonsisaret ja -veljet pääsevät mielen valtiaiksi, niin silloin ihmistä pidetään mieleltään terveenä. Selvitköön jos selviää, ovathan siinä helluntailaiset tai jehovat vieressä!

Siinä kohtaa tulee puistatuksia. Nehän ovat täysin vastuuttomia ihmisiä, käyttävät sairautta hyväkseen!


Anonyymi kirjoitti...

no ompas kummallisia selityksiäkin perkele ! en usko.

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa

1. vaimoni on melkoisessa pyörityksessä niiden lahkolaisten taholta nykyisin. Tällä hetkellä on 12.12.12 saapuva maailmanloppu seuraava kauhistuksen paikka. Minä en siitä tietenkään enää joudu paljoakaan pallosille, mutta hän kun sekoilee, niin tyttäremme sitten ahdistuvat myös. Usein joudun heitä rauhoittelemaan ja nyt olen hoksannut, että laskekaapa montako maailmanloppua tämän kahdenkymmenen vuoden aikana onkaan jo siitä suunnnasta tullut, että rauhassa vaan, sama se mitä puhuvat kunhan pelkästään puhuvat, etteivät mihinkään tekosiin ala.

Eräänä vuonna se kyllä jakoi kaikki omaisuutensa jo pois kun seuraavalla viikolla piti kaiken loppua, että se kai pahin asia on. Varsinkaan kun ei paljoa omista.

Lahkolaisten täytyy pelastaa "sieluja", kai se sitten heidän käsityskykynsä mukaan on oikein olla välittämättä tästä "tämän puoleisesta" olemisesta ja olemuksesta.

Mitähän se sitten tarkoittaa se "terve sielu terveessä ruumiissa" heidän mielestään?

Olisi siis parempi, että jättäisivät sairaat ruumiit sairaine sieluinen koskematta.

Moniko ultrauskovainen edes itse on terve? Olen ajatellut, että jos heillä ei olisi kuvitelmia jumalista olemassa, heitä hoidettaisiin lääkkeillä ja terapioilla kuten muitakin mielenterveys"kuntoutujia".

Mutta eipä näille mitään mahda, olen sen saanut niin monasti elämässäni jo tuta, että olen luovuttanut. Mutta käännyttämismielessä minua on turha kenenkään lähestyä silti. Siinä olen ehdoton, että ensimmäiseen lauseeseen katkeaa keskustelumme uskonasioista.

Valto-Ensio kirjoitti...

Anonyymi

Juttuni eivät ole uskonasioita; ota tai jätä.

Valto-Ensio kirjoitti...

Anonyymi vielä.

Haluan tarkentaa, etten ilkeyttäni töksäyttänyt edellistä, on sitä tässä maailmassa varmasti jo ihan tarpeeksi.

Tämä aihe vain, jonka piirissä on niin ylettömän vaikea ollut elää, ei sitä ole myöskään helppoa julki tuoda kirjoittamalla ja siksi tulee helposti töksäyteltyä takaisin jos toinenkin tökäsyttelee. Se ei ole aina kuitenkaan oikea tie, se pitäisi nimenomaan minun ymmärtää näiden kokemusteni jälkeen.

Uskon myös, ettei tarinoita mielensairauksien piiristä ole ylen helppoa lukijankaan vastaanottaa, tuntuvat ehkä uskomattomiltakin sellaisesta, joka ei omassa elämässään ole tarvinnut sivuta mitenkään sen maailman kupeita. Tai jos on sivunnut, on asioita käsitelty toisella tapaa, ja koettukin eri tavalla. Versioita kaikilla elämisensaroilla lienee yhtä monta kuin on ihmistäkin, kokijaa.

Olet kuitenkin näitä lukenut ja siksi yhtä tärkeä tällä areenalla kuin kuka hyvänsä muu. Voi jopa olla, että vastaanhangoittelusi tuo jonkin uuden näkökulman aiheeseen ja siksi olisi toivottavaa, että sanoisit sen moni-ilmeisemmin, useimmilla lauseilla ja riveillä.

Mitään muuta palkkaa ei tästä hommasta kirjoittajalle tule, ettei edes siitä voi minua syyttää, että olen hyötymistarkoituksessa asialle lähtenyt. Kateuden siis voi unohtaa tyystin.

"Hyödynhän" minä tietenkin, mutta hyöty on aineetonta. Hyötyminen tapahtuu täällä minun sisälläni kun voin näin vatvoa isoa ongelmaa muiden kanssa. Panna jakoon ajatuksia joita elämä tämmöisenä on synnyttänyt.

Toivon joskus myös, että jollekin toisellekin on jotain apua sanomisistani. Tiedä vaikka sinullekin?

Anonyymi kirjoitti...

Moi!

Joitakin aikoja sitten löysin nämä sun blogit, en enää edes muista miksi ja miten. Monin paikoin mielenkiintoista luettavaa. :) Muutamia muistikuvia minulla on sinusta sieltä jostain kaukaa 80-luvulta.

Terveisin

"Piäjehovan" vanhempi poika, perheen musta lammas, johon ei saa pitää yhteyttä, koskapa hatara uskonsa on vaarassa horjua jo pelkästään siitä jos minua tervehtivät.

(jakkeh ät hotmail piste com)

Valto-Ensio kirjoitti...

J

Kiitos yllätyskommentistasi.

Sinä olet kasvanut jo aikuiseksi enkä varmaan tunnistaisi jos kadulla vastaan tulisit. Pellavapäiseksi pojannaskaliksi kuitenkin muistelen?

Nämä teemat, joita tässäkin tarinassani kuljetan, ovat raskaita asioita jotka sille sektorille elämää ovat sattuman oikusta syntyneet; lapsi ei voi valita, eikä aina aikuinenkaan.

Surullinen saa olla useastakin syystä, ja jos laajentaa omista yksityisistään vaikkapa nykyiseen Syyriaan, niin sieltä sitä vasta surua tuleville sukupolville riittää.

Sinä lienet kuitenkin voimissasi omalle uralle selvinnyt?

(Kommenteihin vastaaminen näihin vanhempiin teksteihin tulee viivellä, sillä saapuvat tulevat ensin sähköpostiini ehdolle joko julkaistavaksi tai hylättäväksi)

Anonyymi kirjoitti...

Moi

Arvelinkin, että yllättyisit :-)

Kyllähän tässä jo pikkuhiljaa pitäis varmaan alkaa aikuistumaan, kun ikääkin on jo pitkälti yli 40. Ja mukavastihan mulla menee, samoin kuin aikuisuuden kynnystä jo kolkuttelevilla lapsillanikin.

Lueskelen näitä sun juttuja aina silloin tällöin. Sulla on mukava tapa kirjoittaa, vaikka välillä aiheet hieman rankkojakin ovat. Mutta sitähän tämä elämä. Aina ei se ei ole ruusuilla tanssimista, välillä pitää juoda tervaa ja poltella jäitäkin.

Mutta eipä tässä julkisesti sen enempää. Saatan taas kommentoida johonkin, jotain...

-J-

Ps. Minut löytää myös Facebookista.