maanantai 16. helmikuuta 2015

46. Tatinpaistajat

Ti 1.7.2014 klo 06.30

Yhä edelleen Vazejärvellä. Tänään olisi päästävä lähtemään, ruoka loppuu. Kalakaan ei onkeen käy. Alex kylläkin ilmaisi, että hän voi käyttää Zigulilla Kotkatjärvellä kaupassa, ja että voisin jäädä vaikka koko kesäksi; katsottiin karttaa ja kalenteria kun tätä tulkittiin toistemme kielitaidottomiin päihin. Älyän siis tämänkin asian niin kuin älyän, vaikkapa sitten väärin.

Tyyntä. Maisema täysin valkeana. Sumua voisi lapioida kuin lunta. Kävelin rantaa myötäilevää lehmäpolkua ja kävin ruovikossa uimassa. Musta minkki oli veikeä ilmestys ison kiven päällä. Siitä näkyi kunnolla vain pää ja mustat nappisilmät, sen muu ruumis hävisi sumunvalkeaan kuin mämmi maitoon. Rannassa polskahti isompi kala karkuun kun ujutin varpaitani matalassa, kivikkoisessa vedessä eteen päin. Saa pelätä pullonpohjia ja muita teräviä esineitä täälläkin.

Eilen havaitsin metriä pitkän justeerinlatin makaavan matalassa vedessä ruosteensyömät piikit ylöspäin. Kaivoin sen ylös ja vein metsään kuusenoksaan killumaan. Mutaan hautautuneessa päässä oli vielä puisen käsikahvan lahot rippeet jäljellä. Olikohan Amerikan suomalaisten pioneerien työkalurepertuariin kuulunut työkalu? Millainen kansanurhokas onkaan niitä kahvoja joskus puristanut Sosialistiseen Onnelaan rakennuspuita poikki nitkutellessaan? Jonkin maankohouman alla hänenkin luunsa täällä lahonnevat.  Ehkä ihan tuossa teltan takuisessa, helppokaivuisessa maastossa?

Alex tuli yöllä nuotiolle istumaan kun sade hieman laantui. Raahasi omasta pinostaan puita melkoisen läjän ja sytyteltiin mahtitulet niin että kaukana ympäristössäkin märät puiden kyljet höyrysivät. Kun Alex sujahti metsänpeittoon joksikin aikaa, niin luulin hänen lähteneen ryypylle. Mutta kiepsahdettuaan erään kuusen takaa aukealle takaisin, oli hänellä  pyöreäheppisiä tatteja sormienvälit täynnä. Alex pyysi "noostia" ja "soltsia", mutta meni vähän aikaa, ennen kuin tajusin, että puukkoa ja suolaa. Sitten A  krapsutteli tateista roskat pois, paloitteli karkeiksi kuutioiksi ja laittoi muovipussin päälle. Lirutteli vähän vettä kostukkeeksi, roiskaisi suolaa sekaan ja käänteli ja  muljautteli niitä muovinmutkassa, kääräisi sienet lopuksi tiukkaan pakettiin ja pani kiven painoksi. Sitten hän pistäytyi pajukkoon ja toi muutamia keppejä joiden teroitetuissa päissä paisteltiin  tatinpaloja pitkin aamuyötä. Olipa ne hyviä. Varsinkin, kun panin paksulti voita leipäviipaleen päälle ja peittelin sen paahtuneilla tatinlinteillä.

Azerdbaidzanin vuorilla tapellessaan sienet ovat olleet Alexin ruokatulilla normaali täydennys armeijan muonaan. Tämäkin on vain arvailuja kaikesta siitä puhe- ja näyttelytulvasta jota tasaisesti juovuksissa pysyttelevästä Alexista irtosi.

Osaisinpa selostaa, kuinka nuo tuntikausien juttelut sujuivat. Sivullisesta olisivat olleet varmasti huvittavaa seurattavaa. Nuotionympärystän hiekkaläntit tulivat ainakin piirroksia täyteen. Ja kahvinlurua meni kolmatta pakillista, mutta vain Alex terästi sitä pontikallaan, minä molokolla. Sitä huvitti kovasti, kun sanoin olevani liikkellä "absolut".

Kun viimein alkoi väsyttää ja tasaiset paikat loppua piirroksille, Alex lähti majalleen päin, mutta tuli kohta takaisin muovipussia kantaen. Siinä hänellä oli kauniinsininen posliinimaljakko ja jonkinlainen vasaranpää jotka hän juhlallisen liikuttuneena ojensi käteeni. Sitten hän näytti vielä naisystävänsä tussun kuvaa kännykästään, tökki minua rintaan, piirsi tikulla hiekkaan nuolia ja ihmishahmoja ja Suomen ja Venäjän rajaa josta olin ymmärtävänäni, että posliiniastia on vietävä kotiin omalle  "tussulleni" ja vasaranpää on minulle itselleni muistoksi.
Voi Alex, olihan vain melkoinen hupiretki azerdbaizanilaiseen maailmaasi. Paras teatterielämys milloinkaan.

8 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Valto,

tuntuipa mukavalta lukea rauhallisesta vaiheesta tuon azerilaisen miehen seurassa! Sinulla on ollut perässäsi hirveän usein joko kamalia rakkeja koiriksi tai rajavartijoita tai muita byrokraatteja ihmisiksi.

Tästä postauksesta oikein tuntuu, että olet saanut pitkällä matkalla hengähdetyksi. Sitten jaksat tattien syömisen jälkeen etiäpäin. Tatit ovat kyllä aina hyvää ruokaa.

Valto Ensio kirjoitti...

Vazejärvellä tuli tosiaan poikkeava tauko vietettyä. Nyt jälkeenkäsin tietenkin miettii, että siitä kylästä sittenkin olisi saanut enempikin irti, jos olisi vaikka reiluksi viikoksi sinne asettunut. Aikaahan mulla olisi ollut kuten lopussa sitten huomasin.

Siellä olisi ollut suhteellisen turvallista kuljeksia ja katsella, ehkä tutustua useampaankin ihmiseen. Esimerkiksi pois lähtiessä kaivolla tapaamani entinen linnakundi yläruumiin täyttävine tatuointeineen olisi ollut mielenkiintoinen tuttavuus.

Anonyymi kirjoitti...


ripsa, valto

samoin ajattelin minäkin - mieluummin umpitunnelissa oleva azerilainen kuin byrokraati rajavartio.

tästä pontikkaukosta tuli mieleen se yksi sarjakuva, jossa on ravintolan pöydän alle majoittunut tyypillinen ravintola-asiakas. lukija näkee vain hänen pöytäliinan alta vilkkuvat puolipohjansa. pääosassa on aina pöytä ja sen alta nouseva puhekupla. puhekupla taas luotaa pöydän alla röhnöttävän miehen sielunelämää.

*

me meloimme k:n kanssa vuosi sitten jonnekin koitajoen perukoille ja löysimme pienessä tuiskeessa olevan kotipolttajan. hän mätti mäskiä pannuun ja keitti sitä ärhäkällä tulella. ukkeli kertoi että korpikuusen kyynel alkaa olla harvinainen tuote, mutta että vielä 50- ja 60-luvuilla löytyi isoja metsäkeittoja.

meri

Valto Ensio kirjoitti...

Meri, Alex oli "tasaisesti juovuksissa", ei umpitunnelissa eli siis tottunut viinankäyttäjä jolla ei jalka syrjään vipannut jos ripaskaksi pisti. Eikä hän rähinäviinaan juonut, oli iloinen kuin peipponen koko ajan. Jokin syvä murhe, jos pateettinen ilmaisu sallitaan, loisti kuitenkin siellä syvällä tummien silmien pohjalla. Ehkä ne sotakokemukset... koti-ikävä...

Muuten: sain sen pienehkön posliiniastiankin ehyenä kotiin saakka tuotua.

Anonyymi kirjoitti...

valto

en hahmota näitä juomisen käsitteitä kovin analyyttisesti. tasaisesti juovuksissa on minun äärisubjektiivisesta näkökulmastani katsottuna sama asia kuin jatkuvasti umpihumalassa.

niin kuin olen ziljoona kertaa sanonut, tämä itsensä myrkyttämisen ilmiö on minusta äärimmäisen ahdistavaa ja vastenmielistä.

vielä yksi päivä, sitten pääsee rentoutumaan tuopin ääreen, huokasi raittiin tammikuunsa kanssa tappuroiva mies telkkariohjelmassa. jäljellä olevia kuivia päiviä hartaasti laskeva osasi toki itsekin päätellä, että alkoholin täytyy olla hänelle jotenkin merkittävä asia. eihän raittiin tai äärimmäisen niukasti nautiskelevan olisi mitään syytä pitää raitista kuukautta.

yksi melko järkevältä kuulostava alkoholismin määritelmä on se, jos ihmiselle jokin tärkeä toiminta vähenee tai loppuu kokonaan alkoholin käytön takia. kun juomisesta tulee se tärkein askare, jolle rajoja asettavat vai raha ja valomerkki.

meri

Valto Ensio kirjoitti...

Meri, juomisen käsitteet ovat kategorisesti samat kuin humalan eri tasot. Minä ne tiedän, olen läheltä seurannut lapsuudesta lähtien ja koetin itsekin opetella, mutta kuten kaikessa muussakin, niin siinäkään en kehittynyt hyväksi.

Joku saattaa olla tasaisesti juovuksissa vuositolkulla eikä kukaan vieras siihen osaa kiinnittää huomiota ennen kuin tämä tasainen tyyppi raitistuu -tai kuolee kirroosiin tms. alkoholisairauteen. Olen tuntenut näitä monta.

Umpitunnelityypit ovat sitten aivan eri asia ja niitäkin on muutamaa alalajia.

Alkoholisteja periaatteessa kaikki, vaikka mikään tehtävä ei jäisi tekemättäkään.

Alexin tapaisien tissuttelijoiden kanssa on helppo joka tapauksessa tulla toimeen jonkin aikaa eikä se minua häiritse. Kotiin jos päntiönään olisivat majoittumassa, niin ei kiitos.

Anonyymi kirjoitti...

valto

minulle viina taitaa olla samanlainen perkele kuin sinulle wahlroos. lapsuudestani se tietysti lähtee - siis viinaperkele, ei wahlroos.

siksi en jaksa uskoa, että maailman ryyppymäärät jäisivät ikinä millekään elegantille tasolle. jos jäisivät, niin silloin vesi alkaisi virrata ylämäkeen, vuorovesi kääntäisi suuntansa, lintujen muuttomatka keväällä vaihtaisi päämäärää, luontaislääkintä tehoaisi syöpiin, ja poliitikot ryhtyisivät puhumaan totta.

meri

ps. kiva että olet ruvennut pitämään tuota mustakantista päiväkirjaa.

Valto Ensio kirjoitti...

Meri, etteikö viina olisi perkele mullekin, niin siitä ei liene epäselvyyttä.

Tarpeeton aine elämälle, mutta kuinka tarpeellinen siitä onkaan tehty. Monen tason työllistäjä ja verotulojen tuoja valtiolle ja ihan vain siitä "nauttivan" kansalaispolon terveyden kustannuksella.

Olemme me traaginen laji.