perjantai 11. joulukuuta 2015

72. Jaalan mutka ja Voikkaa

Perjantai 18.07.2014  leiri nro 41 klo 22.00

Ilma on mukava. Pikkuisen viileni illaksi. Taas kerran erikoinen tontti teltalle. Kun olin käynyt Voikkaalla kaupassa, istuksinut jäätelönsyönnissä autiolla torilla ja käynyt R-kioskin kajahtaneilla kahveilla, pyöräilin takaisin päin Sompasen uimarannalle jonka tullessa panin merkille.

Joukko äitejä ja lapsia oli rypemässä, niin en enää pitänyt hyvänä ajatuksena jäädä uimakoppien taakse telttailemaan. Huomasin hiekkarannan jatkeena kuusikkoon aukeavan uran ja tempaisin itseni sille. Kapean kärrytien päästä löysin tämän kivikkoisen levikkeen jykevien kuusien takana kohtisuoraan ylös nousevan kallion juurelta. Tuossa vieressä on myös kummallisia, lohkokivistä muurattuja pyöreitä kömmänöitä. Niitä kävin sisällä saakka ihmettelemässä. Kivisiilojen entinen käyttötarkoitus selvisi äsken, kun tänne körryytti pikkuautolla vanhempi lyylinlyllykkä. Se joutui telttani takia kääntämään autonsa juurakoiden päällä ja toinen eturengas putosi sammalliukkaaseen kallionjuormuun joten tyrkkäsin vähän apuna. Se toi tavaroita mökilleen jonka sanoi olevan tästä jatkuvan polun päässä. Tavallisesti auton paikka on kalliorinteen takana, se huomautti.
Niin, se tämä lyylinlyllykkä selitti, että pyöreät kivihuoneet on rakennettu sotien jälkeen paikalla olleen, sittemmin puretun uimastadionin uimakopeiksi. Rannassa ovat sijainneet hyppytornit ja kesäkahvilakin. Kerkesi se rouva puhua sukunsa ja perinnöksi jääneen mökin vaiheet, järven vähän paremman nykytilanteen entiseen verratuna, ja että moottoriveneillä ei järvellä saa ajella. Kaikenlaista muutakin ennen kuin vei pahvilaatikollisen sekalaisia tarvikkeita polkua pitkin jonnekin ja tuli kohta tyhjin käsin takaisin. Kysyin varmuudeksi, että saako tässä kulkuri yönsä viettää, niin ei se kieltänyt. Kaupungin omistamaa maatahan se tällä kohtaa on.

Huuhtelin jälleen hikisiä rytkyjäni ja kylkiäni järvessä. Liukaskivikkoinen on ranta tässä.

Väsyttää aikatavalla, mutta kirjin vielä Tuohikotin jälkeiset vaatimattomat tapahtumat ja Jaalan mutkan.

Tuohikotin terassilla tuli pyöräilevä parisko kahville ja puhuttamaan juuri, kun olin itse lähdössä matkanjatkoon. Kerroinpa matkani ääret ja siinähän tovi vierähti. Eivätkä tainneet kylmäksi kuulemansa edessä jäädä. Itse olivat 100 km:n lenkillä Kouvola-Tuohikotti-Jaala-Kouvola. Puolenpäivän retkellä siis, mutta heillä olikin liukkaasti liikehtivät, ohutrenkaiset kilpapyörät allaan ilman retkivarusteita, vain juomapuollot selänpuolella vyöllä joten vauhti sileällä asvaltilla on 30-40, jopa 50 km/h.
Tuohikotista vähän matkan päässä oli melkein tiessä kiinni Kääpälän pieni kyläkauppa. Ostin sieltä tuoreen leivän, maitoa, appelsiinimehua, oivariinia, sulatejuustoa ja leikkelemakkaraa: 13,90:-. Jäin kahvin ja jäätelötötterön ajaksi juttelemaan kaupanrouvan kanssa (rouva tarjosi sen kahvin). Harmittaa, kun ei tule heti kirjoiteltua kuulemiaan vihkoonsa sillä hänenkin tarinansa olisi ollut muistiinmerkinnän arvoinen. Kauppa oli siisti ja valoisa. Kerroin, millaisia kyläkauppoja olin Karjalassa kolunnuta ja miten niistä suurin osa ei läpäisisi täkäläisiä hygieniamääräyksiä. Kaupan matkamuistotarjonnasta ostin mustan pipon jossa lukee Kääpälä. Tuli mieleeni Kelontekemän Pena jonka korkonimi oli Kääpänen Kultarinteen työmaalla. Jos tulisi sille lähetettyä se pipo.
Kääpälän jälkeen oli erikoinen pihapiiri ennen Vekarajärven tienhaaraa. Vanhus sieltä verhojen raosta katseli, kun jäin toljailemaan. Erään tönön räystään alla seinään naulattuna oli taulu jonka teksti antoi luvan kuvata, joten näpsin ilmestyksestä muutamia muistiin. Ehdottomia olivat levein pensselein vedellyt mielipiteet; Sanan- ja ilmaisunvapautta tontti täynnä. Olisi pitänyt rohjeta pistäytyä pirttiin.
Vekarajärvelle kääntyi juuri muutamia armeijan maastosisuja kun jatkoin kesäisesssä kelissä pikitiellä liukumistani. Kohta oli tienvieressä ruutupaitainen mies pieksämässä viikatteella sinisenviolettina kukkivaa lupiinikenttää nurin. Jäin puhuttamaan häntäkin. Kerroin, kuinka olin lupiinien ja jättiputkien valtaamaa maisemaa vaellellut Karjalassa, että siellä voi jo toivon niiden torjunnassa olevan menetetyn. Mies kertoi itse vuosien ajan yrittäneensä pitää edes talotonttinsa kohdalta lupiineja kurissa niittämällä, mutta aina ne vain maasta nousevat perkuleet. Ja koska niitä ei sitten muualla hoideta, niin turhauttavaa hommaa niittäminen häneltäkin. "Melekosen vastuksen se TVH tienpientareille siemensi". 

Siinä meni Tuohikotissa jututtamani pyöräilijäparisko renkaat humisten ohitse. Heilauttivat kättään vaikka vauhti oli huima. Semmoisessa hujakassa ei tienvieren havaintoja paljoa tehdä. Eipähän kaikki sellaista kaipaakaan.
Pani oikein helteiseksi kelin. Hikisenä, mitään kiirettä pitämättä poljin ohitse luontopolkuviittojen, Selänpään lentokentän (onkohan se Vekarajärveä varten?) ja Valkealan opiston jossa yksi sisaruksistamme oli 60-luvulla jossain opissa. Kouvola-Jaala tielle käännyttyäni, ohitti minut pyöräilevä nuoripari. Heillä oli allaan ihan tavalliset napavaihteiset pyörät ja hyvin kevyet kuormat. Sanoivat pikkulenkkejä hyvillä ilmoilla kotoa käsin polkaisevansa. Oli joku laiha, vanhempi mieskin erään maatalon tienhaarassa huilaamassa ja vetämässä vettä pitkästä pullosta kulukkuunsa. Se oli menossa vastapäiseen suuntaan. Viittasi minua pysähtymään ja joku sana siinä vaihdettiin.
Hevosia näin monilla laitumilla, lehmiä tai muuta karjaa en lainkaan. Laajat ja tasaiset pellot olivat suurelta osin viljan vallassa, jossakin pieni pottupelto, kasvimaa ja talojen puutarhoissa omenapuita ja marjapensaita. Syreenipuskia ja kukkapenkkejä.
 Jaalan kirkonkylällä olin kahden maissa. Tuohikotissa tankkaamani juomapullot olivat tyhjiä ja kaupan pihassa katselin tovin, että mistähän vettä saisi ilman hyllystä ostamatta. Lukioikäinern mansikanmyyjätyttö neuvoi sitten takapihan puoleisessa seinässä olevan hanan. Kävin kaupasta jälleen evästäydennystä ja vaniljajäätelöpurkin jonka särpimeksi ostin tytöltä puoli litraa mansikoita. Söin siten niitä siinä seinustan varjossa ja jututin tyttöä. Sanoi olevansa Helsingistä ja kesätöissä täällä. Välillä se huikkasi reippaaniloisesti kaupassa asioiville ja aina sieltä joku onkeen otti ja kävi hakemassa tuokkosen makeaa, joku jopa kokonaisen laatikollisen haki autonsa takakonttiin.

Vähän kaljoissaan oleva, pienen koiran matalakasvuinen taluttajamies tuli myös juttusille. Sanoi olevansa vakituinen kesäasukas täällä. Kysyin, muistaako hän semmoista kirkkoherraa kuin Väinö Mentu joka oli Jaalassa pappina joskus 70-80-luvuilla. Sanoi muistavansa, ja vielä papin luonteenkin joka erityisesti oli mieleen jäänyt. Kerroin, että lapsuuteni paikkakunnalla pappina toimiessaan Mentu jakoi kansan mielipiteet jyrkästi kahtia kun sillä oli tapana kuljeskella seurakuntansa vähäosaisimpien, juoppojen ja erikoisten persoonien luona mieluummin kuin herrasväen pikkurillikahveilla. Ja miten se keräsi vihkoihinsa murresanoja ja sanontoja talteen syrjäkylillä kierrellessään. Koiramiestä nauratti. Sanoi että just semmoinen se oli täälläkin, ja että mihinkähän ne lienevät joutuneet hänen kirjallisen harrastuksensa tulokset kun kuoli pois?

Kävin kaupanpihakohtaamisten jälkeen pienen kylän perillä lenkin, kuvasin joitakin siistejä, museomaisia pihoja ja niiden rakennuksia ja menin kirkon ja hautausmaan puiden varjoon puistonpenkille lepäämään. Nukahdinkin siihen joksikin aikaa. Otin palasta, hörppäilin vettä ja läksin kohti näitä sijoja Voikkaan kupeessa jossa nyt olen. Kartan mukaan matkani mitta tälle päivälle on ollut 60-70 km.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Risto Laiho on kirjoittanut kirjan -Väinö Mentu, pappi ja kansanmies. Lisäksi sellainen tv-dokumentti on kuin Elämän Rajavartija, joka kertoo Väinö Mentusta.

Valto-Ensio kirjoitti...

Mitenhän lie mennyt tämmöinen tieto korvieni ohitse! Oikein paljon kiitoksia.