Tämän kertaista rysätonttia onkin vaikeampi määritellä kartalta. Lähin kartalla näkyvä kylännimi on Kerisyrjä. Paarmoja on paljon. Heräsin hiestä märkänä aamuauringon kuumotukseen ja nyt makailen kelteisilläni teltan vieressä.
Tein pirunmoisia hukkaperiä pikitieltä poikkeamisen jälkeen. Omituisin paikka oli hyvin korkean mäen päällä oleva melko kirkasvetinen lampi jonka ryteikköiselle rannalle eksyin, mutta en voinut jäädä, koska nuotiosta pahanhajuisia haikuja vielä kiehkuroi ja järveltä kuului venekunnan humalainen möly. Läheisen niemen kanervikostakin jotain ähinää erotin. Autoja ei ollut, mutta ehkä siihen oli porukka tuotu ja kuski häippäissyt. Liejussa näkyivät tuoreet, syvät maasturin renkaiden jäljet. Tulihtasysteemin ympärystä oli kaameassa kunnossa. Itse nuotiossa kärysivät sinne viskellyt muovipullot, puolityhjät säilykerasiat ja viinapullot. Rantaan oli rakennettu myös jonkinlainen katoksenkötös jonka hyllylautojen päällä oli puoliksi syötyjä ruoka-annoksia alumiinisissa rasioissaan.
Lammelle johtavan tien ojat oli kaivettu sellaisiksi töyräiksi, etten niiden ylitse pyörääni saanut miltään kohti joten tulin mäeltä alas ja jatkoin sivutietä jonkin matkaa ja poikkesin jostain mutkasta tänne johtavalle, kapenevalle ja liejuiselle polulle. Könysin sitten maastossa häämöttävää, vanhaa traktorinjälkeä metsänlaitaan ja viimein tuhoutuneen talon raunioiden vieressä olevalle, monet kesienkierrot niittämättömälle heinäpellolle virittelin rysäni. Ruisrääkkä oli vielä yöllä äänessä ja sepelkyyhky kurlasi kurkkuaan hartaasti. Niihin ääniin nukahdin sillä matka, jonka Salmin jälkeen poljin, oli kaikella tavalla haastava, ja pitkä.
Se oli varmaankin Uuksu, jossa samalla tontilla ylistettiin tappokonetta, sen kuollutta lentäjää ja hirsisen kömmänän ristin varjossa ortodoksijumalaa. Hiekkaisella kankaalla oli pirusti mustia mauriaisia ja ne osasivat purra kipeästi. Kiipesivät kintunkarvojen seassa muniin saakka kun vähäksi aikaa jäi aloilleen seisoskelemaan. Pieni hautausmaakin siinä oli, ja päivänkakkarat ja keltaiset nauhukset tai jonkun lajin maksaruohot mukavasti matalaa tsasounan aitaa myötäilivät. Söin siinä eväitä vaikka ei siitä niiden kusiaismauriaisten takia meinannut tulla mitään. Niillä kulki puisen penkin istuinlautojenkin kautta polku. Mitenhän monta miljoonaa tuommoista pientä eläjää sillekin tontille oikein mahtuu? Niiden pesä on kuin maanalainen kaupunki, tasaisesti hiekan pintakerroksen alla valtavat käytäväverkostot, kuningattarille munintapesäkkeet ja munille omat kammionsa. Tulo- ja paluureitit kulkevat ilmeisesti eri paikoissa sillä kun niiden, jotka hiekan pinnalle jostakin reiästä ilmaantuivat, suunta oli aina pois päin eikä yhtään vastaantulijaa niille ollut ja jostakin aidan alitse metsän puolelta saapui omat mauriaisosastot jotka hävisivät hiekkaan ja nekin aina samaan suuntaan. Järjestelmällistä kertakaikkiaan.
Uuksun jälkeen alkoi ilma haista. Sitten tulinkin mutkaan, josta Laatokan puolelle aukesi kymmenien, ellei satojen hehtaarien avokaatopaikka jossa osa jätteistä oli kytemässä ja osa höyrysi käymiskaasujaan ilmakehään. Hirvitys oli nähdä ja haistaa sekin. Jos Laatokan ympärillä olevien kylien ja kaupunkien jätevuoret ajetaan tällä tavalla valtoimenaan pursuilemaan kaatopaikoille, niin ei tarvitse ihmetellä, jos jo niistä Laatokka saastuu. Missä valistus, missä kontrolli? Ihmisten ajatuksista ja kulkureiteistä ollaan ylen kiinnostuneita, niiden vartiointiin riittää resursseja, mutta että jätteet ja kaikki se saasta, jonka olen matkani varrella nähnyt, niistä ei välitetä paskaakaan. Varsinainen pimeyden sydän koko venäläinen kulutuskulttuuri.
Pitkässärannassa kävin. Tuli heti tunne, ettei sinne halua pitkäksi aikaa jäädä. Taustalla höyrysi sellutehdas ja eräänlaista levottomuutta oli ilmassa. Joku remuporukka säikäytti ajelemalla usean Samaran letkana ikkunat aukio ohitseni muutaman kerran, bassot möykkäsivät ja ruskeamustat nauhaviirit ja Venäjän liput antenneissa lärpättivät. Ne mullekin jotain huutelivat ikkunoista, mutta ehkä eivät kuitenkaan mitään sillä tarkoittaneet. Humalaisten kieli sama kieli. Samoin mielen kanssa.
Pitkänrannan torille oli järjestetty ohjelmaa. Oli pomppulinnaa ja ilmatäytteisiä mäkiä, akkukäyttöisiä pikkuautoja, poniajeluja, pelle-esityksiä, kilpailuja ja räminärokkia. Humalaisia vähän siellä sun täällä. Koomiselta näytti yksikin korkearuppinen pariskunta jossa vaimo osoitti nenille suunnan ja jos mies jämähti seisomaan kuin hevonen pottuvaalle, niin ei kun potku persuksiin että matka jatkuisi.Kukaan ei ollut kiinnostunut kulku-ukosta, miliisiarmada ehkä katseli pitempään kun valokuvasin ympäristöä, mutta eipä nekään mitään käyneet kysymässä.
Paluureitin varrelta löysin kaupan josta hain evästäydennystä. Portailla oli sokea koira ja ihmiset ramppasivat viinanhaussa. Jäin varsin pihalle syömään jäätelöä ja tarkkailemaan vartiksi ja sinä aikana laskin, että nuoria naisia kävi hakemassa pitkäkaulaisen pullon ja muuta juotavaa seitsemän ja miehiä kymmenkunta. Ovenuusija oli saamassa hommansa valmiiksi, kohta se soitti jonnekin ja siihen tuli toinen mies kantamaan painavan, saranoistaan revenneen vanhan oven pakettiautoon. Yksi iäkäs, köyryyn painunut mummelikin pistäytyi horjuvin jaloin. Kaupsta poistuessaan se kumartui antamaan sokealle koiralle lihapiirakan palasen. Kädessä hänelläkin oli värikkäällä etiketillä varustettu viinapullo ja toisessa se lihapiirakka.
Pitkänrannan jälkeen tuli pieni kyläpahanen Koirinoja joka humahti ohitse sen kummemmin siihen huomiotani kiinnittämättä. Oli siinä jossakin silta ja sillassa siniset kaiteet ja kaiteessa lemmenlukkoja. Niistä räpsäisin hätäisen valokuvan.Tapasin tiellä myös tummuneen messingin värisen vaskitsan joka oli aivan jäykkänä illan viileydestä. Otin sitä hännästä ja nakkasin raviojan taakse männynjuureen ettei suotta jää autojen alle.
Eräässä tienhaarassa sitten pohdin pitkään, lähdenkö kiertämään Murheen ristin kautta vai myötäilenkö edelleen Laatokan rantaa suoraan Läskelää ja Sortavalaa kohti. Ristintie voitti, mutta ensiksi menin poikkitien alussa olevaa hautausmaata tarkastelemaan. Se oli aika kolkon tuntuinen tiilisine ruumiinsiunauskatoksineen. Iso hurttakin, ilmeisen villi, melkein kuin susi, ilmestyi ristien taakse jodlaamaan. Lähti kyllä karkuun kun ärähdin äkäisesti ja romautin käteeni ottamalla latvuksen kappaleella tiilipylvääseen. Hautasumaalla oli ainakin yksi risti jossa tutun tuntuinen Häkli-sukunimi. Sen niminen nainen oli aikoinaan Siilinjärven kirjastossa töissä.
Paavo Lipposenkin siunaama Murheen risti löytyi helposti Prääsä-Sortavalan tielle saavuttaessa. Veistos vaikutti julmalta hämärtyvässä illassa. Sen kainaloon oli ampiainen alkanut pesänteon. Sen taakse petäjäkankaalle oli siistitty talvisodan aikaisia hautoja ja asemia. Kankailla niillä lepäävät myös monien miesten särkyneet luut yhä. Muistin, että sillä rintamalinjalla se ukki Uatukin oli koviin hommiin joutunut ja itse selvinnyt hengissä, jopa haavoittumatta. Eikä milloinkaan siitä reissusta hänen kanssaan mitään puhetta. Olinhan silloin vielä lapsi, mutta olisiko huastellut jos olisin ollut aikuisempikin ja kyselemään ruvennut? Oliko ukin aika-ajoin synkkyyteen vaipuvan mielen syinä talvisodan hirvittävyydet?
Murheenristin jälkeen alkoi tieosuus jollaista harvoin olin saanut aiemmin polkea. Aivan uusi, sileä asvaltti jota pitkin matka taittui joutuisasti. Vain yksi, hassu arvoitus tien varressa vielä oli: Kaiteeseen kettingillä lukittu, lasiluukkuinen metalliuuni joka ei ehkä siihen virkaan kuitenkaan olisi sovelias.