Ottoeinarin päiväkirjasta 5

Lauantai 1.7.1978 radiossa soivat lauantain toivotut, ulkosauna lämpiää ja luokoihin pöyhitty heinä tuoksuu pelloilla.

Tästä kehittyikin kova kesä. En ehdi viikonloppunakaan lepäämään. Nuori mies nyt yhen kesän jaksaa vaekka aejanvitaksena, sanoi Turusville kun sen kanssa tästä tuli puhetta.

Osa heinistä seivästettiin päivällä, mutta kun säätiedotus lupasi muutaman päivän helteitä, niin isä arveli luottaa tuuriin ja aikoi kuivattaa heinät luokoihin. Meillä on jonkun verran myös tuorerehua torniin poljettuna, mutta isä ja äiti eivät ole sen tekoon oikein mieltyneet vielä. Torni rakennettiin kolme vuotta sitten eikä kertaakaan sitä ole niin täyteen tehty kuin voisi.

Isä ja äiti menivät järvelle uistelemaan. Minä en jaksanut. Kuha ei vielä ole kuduillaan, mutta joskus sieltä silti joku tuppi vieheeseen erehtyy. Muutama hauki ainakin joita sitten savustetaan tai hiilloksella kypsennetään. Isä tykkää laittaa haukifileitä myös suolaan ja sitten se leikkaa niistä paksuja siivuja ruisleivän päälle.

Isä haki minut eilenillalla töistä. Vietiin Vaulasofia kotiinsa tullessa koska isäntä jäi vielä työmaalle vetelemään pressuja mökin katolle. Kerettiin nostaa perjantaina kattotuolit  ja naputella räystäslaudat sekä räystäiden osalle jo raakaponttikierroskin ympäriinsä. Kattohupakuorma tulee vasta ensi viikolla ja sitten mökki on "siänsuojassa" niin kuin Turusville sanoi holkkitupakkaa suupielessään pyöritellen. Pahkapentti lupasi pitää reilut harjakaiset jossakin sopivassa taitteessa. Ehkä jo ensi viikon lopulla.

Luin äsken Reubenin kirjasta prostituutiosta. Mitä siitä ajattelisi? Se on niin kaukana näiltä kyliltä. Kaksi ”nahkaksi” kutsuttua on kylän juoppojen hupina ja niistä kaikki tietävät. Ei mahtaisi sillä ammatilla yksikään nainen pitäjässämme pärjätä. Tai ehkä sitten, jos kiertäisi jollain pikkufiiulla koko läänin tiettyinä päivinä kuin kirjastoauto...

Maanantai-ilta 3.7.1978 leikkimökissä

Muurari tuli tännään. Ruholtaan isoluinen kolho ja harteilla soikea, hevosnaamainen, kalju pää. Ihan säikähin kun se aamulla rölähti ovella: Tämä majako se piisiä katolleen kaeppoo!

Sitten se romisteli kihveleineen, muurarinvasaroineen, vatupasseineen ja liippeineen Datsuninsa takakontilta sisälle eikä hiljaista hetkeä tontilla sen jälkeen koko päivänä ollut. Isäntä oli aamusta sille hanslankarina kun se naulasi muurausvihjeensä uunille tarkoitetulle valuvahvikkeelle keskelle mökkiä ja alkoi vaatia tiiliä ja ruukkia kätensä ulottuville. 

Iltapäivällä jouduin minä Pollenaaman orjaksi. Että se juoksutti. En osannut aluksi tehdä mitenkään sopivaa siitä laastista. Se viilsi paljussa jokaiseen satsiin kihvelillään viivan ja kohotti sitä alta ja jos se ei ”auennu ottavaks ku Holli-Ievan tavara”, niin uusiksi meni. Sama oli tiilien kanssa. Ne piti asetella just sillä tavalla kuin hän milloinkin siinä piipunmuurauksen kanssa sattui olemaan, että vasen käsi sattui heti tiileen eikä ”haronu tyhjee niin ku Vättö-Puavon rukkanen pakkasessa kun se kuselle yritti.” Telineitäkin sille jo piti korottaa yhden kerran minunkin. Ja kun en koskaan ennen ollut sellaista työtä tehnyt, niin meinasihan siitä perkules jos toinenkin Pollenaaman violetista suuhalkeimesta karkailla. Ihan huominen pelottaa, että onko se samalla tuulella vai oliko vain maanantaipäivän vittuilunhalua.

Vaulasofia lähti äsken pyörällä kotiinsa. Isänsä lähti jo päivällä asioilleen kaupunkiin saakka ja jäätiin nelistään Pollenaama, Turusville, minä ja Vaulasofia. Olisi ollut mukava iltapäivä, mutta se muurari pilasi sen.

Mutta kun Turusville ja Pollenaama lähtivät mentiin Vaulasofian kanssa uimaan. Sitten istuttiin laiturilla ja vain katseltiin järvelle ja juteltiin. Kerroin kaiken viime kesästä ja Lainasinikasta ja siitä, kun sen kanssa käytiin soutelemassa ja siitä, kun se sairastui. Vaulasofia on hyvä kuuntelemaan eikä se sitten sano turhia, tulee vain lähelle ja silittää ja suutelee.

Tultiin sitten kuuden maissa tänne leikkimökkiin. Hiplattiin, mutta ei sen enempää. Vaulasofia katseli minun kirjojani joita lukemiseksi olen tänne tuonut. Reubeniakin käänteli ja katsoi sitten minua ja hymyili. Vähän vaivaannutti, mutta se sanoi, että luetaan joku kerta yhdessä tätä. Sanoin vain että joo. Sitten taas vain oltiin ja vähän jotain räpellettiin. Kun yritin kättäni sinne, niin Vaulasofia kielsi, ettei nyt, ettei vielä, pitää olla varma. Ja kun se lähti, niin en tarvinnut kuin vähän esinahkaa sormien välissä singuttaa, niin ruilahti leikkimökin karkeaan lautaseinään sängyn takana.

Keskiviikko 5.7.1978  pian laskee aurinko leikkimökin ikkunasta katsottuna oikealla olevan, kumpumaisen saaren taakse. On siis aika myöhä kun lopetin lukemisen. Luin aluksi Reubenia, mutta se kyllästytti ja otin laukusta Harper Leen Kuin surmaisi satakielen. Mieltä kiehtova kirja niin kuin takakannessa sanotaan. Tämän varmaan Vaulasofiakin lukisi.

Kattohuopakuorma tuli tänään, ja muitakin rakennustarvikkeita.

Pollenaamaankin näkyy tottuvan. Eikä se sitten enää ärissyt kun opin tekemään mitä se käski. Turusville löi tänään Pahkapentin kanssa melkein koko katon umpeen. Vähän hidastuu näissä saatanan rontissa, tuskaili Turusville leikillisesti. Muurari kerkesi ensin muurata piipun kattotuolien välistä ja harjalta vähän ylitse valmiiksi. Sitten se lähti kotiinsa jo kahdelta ja sanoi, että huomenna ne pirut vasta seinillä loikkivat kunhan takkaa ja hellaa aletaan fuugailla piipunjuureen. Virnisti pirullisesti ja iski silmää. Teatteria kai se onkin koko mies.

Ei uni tule. Mietin töitäni ja syksyistä lukion aloitusta. Ajattelen Vaulasofiaa ja Lainasinikkakin tuppaa luomien taakse kun yritän niitä sulkea.

Tämä leikkimökki on tuotu Vaulasofian kotoa keväällä traktorilla rantojen jäitä pitkin. Pahkapentti oli ottanut vanhasta hevosreestä jalakset ja tunkannut ne mökin alle. Kiinnittänyt sitten kulmaraudoilla ja täkkipulteilla tukevasti ja ne tämän alla vieläkin ovat kun se harkkojen varaan on aseteltu. Hassun näköinen jostakin kulmasta kun sitä valokuvasin joku päivä. Aika tilava. Se on ollut Vaulasofian ja sen isosiskon käytössä. Täällä ne ovat kesäöitään nukkuneet. Dannyn, Markku Aron, Arto Sotavallan ja Sammy Babitsinin julisteita ovat niitanneet seiniin. Katossa on Bob Dylanin ja Johny Cashin pienet kuvat -repäisty jostain suosikista. Ja sitten on tyttöjen kirjoituksiakin. ”On tyyni nyt ei tuule nyt on tuulikin jo tyyntynyt, jos tuulis nyt niin tuuli nyt ei oliskaan nyt tyyntynyt.” Vaulasofia ja Armisisko 15.6.1974

Torstai 6.7.1978 ilta jälleen, 21.00

Vaulasofia ei ollut tänään kuin aamupäivän. Sen äiti haki firmaansa siivoamaan. Niillä on muutama linja-auto ja pieni matkatoimisto kirkolla. Äiti on mukava. Sen nimi on Astamirjami ja se antoi pusun Pahkapentin hikiseen otsaan kun tuli. Se on vähän isompi miestään tai sitten sillä oli niin paksupohjaiset kengät että näytti isommalta. Oltiin juuri lopettelemassa ruokatuntia. Kannoin Vaulasofian kanssa likaiset astiat valmiiseen mökkiin ja pestiin ne yhdessä. Vaulasofia suuteli minua ja sanoi, että on yöllä aina ikävä. Sanoin, että minäkin koko viime yön melkein valvoin ja ajattelin sitä.

Sitten piti kiireesti juosta laittamaan mylly pyörimään: sankollinen vettä, seulahiekkaa neljä, yksi muuraussementtilapiollinen ja taas neljä hiekkaa, yksi muuraussementti…

Ensi viikolla tulevat ensimmäiset saksalaisturistit valmiiseen mökkiin lomailemaan. Ovat kaksi viikkoa ja sitten tulee uusi ryhmä. Saas nähdä, millaista sakkia se on. Vaulasofian täytyy sitten ruuat laittaa kai tässä leikkimökissä vai mitenhän isäntä sen lie ajatellut?

Perjantai 7.7.1978 ja kohta on puoliyö. Kotona aitassa.


 Äiti 51 vuotta. Oli täytekakkukahvit odottamassa.

Tulin linja-autolla Vaulasofian kotoa. Sinne tultiin työmaalta sen isän kyydissä. Kävin niillä sisällä kun oli aikaa. Niillä on iso talo isolla tontilla. Tiiliverhoiltu, aumakatto. Rakennettu viisi vuotta sitten. Entinen vanha on purettu. Tontti on Vaulasofian äidin perintöjä. Joki menee ihan takapihan rajalla, pohjoisen puolella. Toinen päätysivu rajoittuu metsään ja toinen pääty Seurakuntatalon aitaan jonka takana on siinäkin vankkaa männikköä ennen rukoushuonetta ja kirkkoherran virastoa. Etupuolella on ainakin viisisataa neliötä vapaata tilaa jossa on hyvin hoidettua nurmikkoa, omenapuita, kasvimaa, mansikkapenkkejä ja nurkkauksessa pieni kasvihuone tomaateille ja pihatietä pääsee kapealle asvaltille, joka menee suoraan kirkonkylän keskustaan. Aika rauhallisella paikalla siis.

Vaulasofian äiti varmaan jo tietää, että me nuoret vähän..? Huomenillalla ajan moottorilla järvenselän ylitse. Sovin Vaulasofian kanssa, että tavataan kaupunkiin ennen kulkeneen vanhan maantien vanhalla sillalla. Mutta ensiksi on huomenna tehtävä kotona loppujen kuivien heinien latoihin kuljetus ja polkeminen. Ei niitä onneksi paljoa ole kun isä ja äiti ovat ahkeroineet viikolla.

Pahkapentti lupasi, että kun uuni on muurattu, niin harjakaishernekeitto laitetaan välittömästi muhimaan.

Ottoeinarin päiväkirjasta 4

Maanantai-ilta 19.6.1978 Leikkimökissä

Isä toi minut aamulla. Koko päivä tehtiin sokkelilaudoitusta. Menee pari päivää ennen kuin päästään valamaan, sanoi Turusville. Minulle aivan uutta kaikki, mutta opin nopeasti. Kun yksi sivu oli tehty Turusvillen kanssa niin jo osasin itsekseni jatkaa toisella sivulla ja Turusville Pahkapentin kanssa vastakkaisella. Vaulasofiakin tuli siihen kaveriksi ruuanlaiton välillä. Sillä oli farkut ja punainen teepaita, jalassa rikkinäiset tennarit. Katselin sen rintoja kun se nosti lautaa maasta. Ei ollut liivejä ja nännit nöpöttivät siinä... uhhuh. Ujous onneksi pelastaa etten tee tyhmiä. Se kyllä juttelee mukavia. On menossa oman kirkonkylän lukioon sekin. Mutta mulla on vielä Lainasinikka mielessä.

Pahkapentti pyysi isää tuomaan traktorilla lauta- ja lankkukuorman sahalta. On vähän pitkä matka, sanoi isä, mutta Pahkapentti sanoi että kyllä hän siitä maksaa. Isä lupasi. Tänne tulee meiltä melkein 50 kilometriä kun joutuu kiertämään tuon järven. Veneellä matka lyhenee puoleen.

Keskiviikko 21.6.1978 Klo 18 Leikkimökissä

Kova päivä tänään. Kirittiin ja saatiin laudoitukset valmiiksi. Huomenna valetaan. Ne styroskatkojen teot olivat ihan hankalimmat laudoitusten keskelle. En alkuun ymmärtänyt, miten ne vormauksen ulko- ja sisäpuolet pysyvät valaessa niin, etteivät levähdä, mutta kun Turusville oli muutaman langan ramlaraudalla kiristänyt paikoilleen, niin aloin tajuta. Ja sitten niiden surrikapuloiden laittokin oli ihan ihme juttu, mutta niin se vain valkeni mulle sekin. Mutta kyllä tuossa työssä kädet kovenevat.

Vaulasofia lämmitti valmiin mökin rantasaunan. Tulin sieltä äsken. Käytiin isännän kanssa pulahtamassa järvessä. Hiekkaranta, mutta jonkun verran kiviäkin. Löin niihin varpaani niin, että verta tuli. Pahkapentti sanoi ruoppauttavansa vielä tänä kesänä koko tämän rannan kivistä puhtaaksi. Vaulasofia laittoi siteen varpaaseeni. Sen sormet tuntuivat mukavilta ja se katsoi taas minua pitkään silmiin. Ne lähtivät sitten kotiinsa kylälle, minä olen nyt yksin täällä. Sanoi isäntä, että voit kyllä lähteä yöpymään aina heillekin jos täällä on yksinäistä, mutta sanoin, että tykkään olla ihan yksinkin. Tosiasiassa ujostelen Vaulasofiaa. En tiedä, millaista heillä siellä kotona on ja pitäisikö minun nukkua toisten kanssa samassa tilassa.

Nyt katselen tyynelle järvelle. Luen aina pätkän seksiopasta. Harpoin sitä kiinnostavistakin luvuista lukemaan. Masturbaatiosta ja naisen klitoriksen käsittelystä. Suuseksistä. Siitä olin kuullut jonkun vitsin Saikaranlasselta, se kun pelaa niiden naisten kanssa. Yksi oli sellainen, että millainen ääni kuuluu kun pillunkarva putoaa lattialle. Pthyi!

Mutta oikeasti minä en itse tykkää niistä jutuista. Meillä kotona ei sellaisia ole harrastettu vaikka kyllä minun  isoveli joskus... Isä sanoi, jos joku yritti puhua tuhmia, että lopetetaanpas se möllistäminen.

Masturbaatioluvun otsikossa kysytään, miksi ihmiset masturboivat? Tärkein syy on yksinkertaisesti se, että masturbointi on mukavaa!

On kai se niin.

Masturbaatio on yleisintä varhaisessa murrosiässä, jolloin seksikuvitelmien kohteet ovat saavuttamattomia ja yhdyntää voidaan sosiaalisilla säännöillä rajoittaa ja rajoitetaankin.

Minä ajattelen nyt niitä Vaulasofian rintoja ja mulla alkaa seistä. Pitäisiköhän...


Perjantai 23.6.1978 Myöhäilta kotona aitassa

Isä toi tänään sen rakennustarvikekuorman Pahkapentille ja kun oli se purettu ja laitettu taapeliin ja pressut päälle, lähdettiin köröttelemään kotiin. Aika pitkä matka istua kovalla lavalla. Hiekkakin pölisi, mutta taisin minä silti torkahtaakin. Sokkelit saatiin valettua ja nyt ne saavat kuivua viikonlopun ylitse. Kovaa työtä se betonin kärrääminen ja lapioiminen sinne vormausten väliin. Turusville ei pysty ollenkaan kärräämään sen jalkansa takia, se lapioi myllyyn hiekat ja sementin ja kippasi kärryyn. Kova ukko se silti on. Ei se edes hikoilut kunnolla vaikka sellainen helle oli. Huomenna on juhannus. Vaulasofia kuiskasi tänään mulle, että menee niiden kylällä olevalle tanssilavalle, siellä esiintyy Arto Sotavalta ja Taiska. Nyt mietin, että mistä saisin kyydin kun en isää ilkeä pyytää ja Saikaranlassilla ei ole enää autoa ei ajokorttia ja taitaa olla kipeäkin vielä sen kolarin jäljiltä. Jos huitaiseisin vettä pitkin moottoriveneellä? Antaisikohan isä lähteä? Uskaltaisiko kysyä?

Sunnuntai 25.6.1978 Illalla omassa aitassa

Antoi  isä sen veneen. Murisi kyllä ensin, mutta kun selitin, että meneväthän ne muutkin nuoret niin miksi en minä ja kun olen jo omissa hankkeissakin. Äitikin puolsi, mutta sitten varoittelivat kovasti ja että aamuun saakka ei saa jäädä ettei tule hätää kotona. Isä sitten lähti rantaan mukaan ja tarkisti moottorista tulpan ja että se lähtee hyvin käyntiin. Bensaa oli tankki täysi, mutta laittoi vielä varakanisterin mukaan. Se on kymmenen hevosvoiman Tohatsu ja aika raju äkkinäisen käsissä, isä sanoi, mutta oletpahan tuolla jo saanut ajella.

Mukava oli itsekseen veneillä. Vain pientä puhuria lykkäsi aivan keskellä selkää, muuten tyyntä oli. Kun tulin kirkonkylän rantaan, laitoin veneen pajupuskien suojaan piiloon ja kömmin rinnettä ylös polulle, jota pitkin pääsi rantaa myötäillen tanssilavan aitauksen varteen. Ostin liput sisälle ja menin ensiksi tilaamaan jaffan. Katselin, että näkyykö Vaulasofiaa, mutta ei se ollut vielä. Omalta koululta oli yksi kikatteleva tyttökimppa ja ne katselivat pitkään minun suuntaan, mutta ei ne tulleet juttelemaan. Hermanninhannes oli, ja kaatokännissä. Se huomasi minut, mutta kun lähti kädet ojossa tulemaan kohti, kaatui ja siihen tulivat järjestysmiehet ja kantoivat hänet pois. Juuri kun Sotavalta alkoi laulaa päivät kuin unta vaan auringon toit tullessaan tuli portista sisälle Vaulasofia. Menin hänen luokseen ja siinä sitä sitten ovensuussa vain kuunneltiin musiikkia kun ei osattu muutakaan tehdä. Kun tuli ihan hidas kappale, niin kysyin, osattaisiinko me yhtään tanssia. Mentiin sinne lavalle ja yritin asettaa askeleeni samalla tavalla musiikin tahtiin kuin muutkin tanssijat.

Sitten Vaulasofia sanoi, että lähdettäisiin kävelemään jonnekin, vaikka rantaan. Mentiin. Kuunneltiin kivillä istuen kun musiikki soi. Vaulasofia kysyi, oliko mulla ollut tyttöystävää. Kerroin Lainasinikasta ja se rupesi itkemään. Minua ei itkettänyt. Sitten se tuli ja suuteli minua suulle, silitti tukkaa ja piteli vain. Työnsin käden Vaulasofian paidan alle ja pitelin toisesta tissistä kiinni. Se kaikki tuntui sellaiselta, että ei mikään ennen. Oltiin melkein samassa asennossa monta tuntia. Kun tanssit loppuivat niin sanoin, että minun pitäisi lähteä. Se sanoi, että niin hänenkin ja että hänellä on polkupyörä kioskin takana pusikossa. Kerroin minäkin veneestä ja Vaulasofiaa nauratti se, että olin sellaisella kyydillä tullut. Oli vaikea erota siinä. Pussaamista ja pussaamista. Mitähän tästä tulee vielä...

Maanantai 26.6.1978 Leikkimökissä, iltakymmenen

Oli jännittävä päivä. Tirskuttiin Vaulasofian kanssa aina kun katsottiin toisiamme. Pahkapenttikin hymyili, arvasi varmaan. Turusville vitsaili, mutta tehtiin silti kovasti töitä että saatiin muotit puretuksi ilta viiteen mennessä. Kaikki muottilaudat ja -lankut Pahkapentti puhdistutti nauloista ja kiinni tarttuneesta betonista ja ne piti laittaa siisteihin taapeleihin ja pressu päälle. Sanoi, että sitten seuraavan mökinpohjan valussa käytetään samoja tarpeita. Puhdistustyön tein Vaulasofian kanssa ja aina kun muiden silmä vältti, hipaistiin toisiamme.

Päivällä tulivat myös mökin hirret. Sopivasti sanoi Pahkapentti. Eipäs kun niin kuin suunniteltiin, sanoi Turusville. Rekkakuski purki numerojärjestykseen hirret Hiabilla niitä varten tehdylle pöllipetille, joten siihen hommaan ei meitä paljoa tarvittu.

Pienesti tihuutta vettä. Toivottavasti ei ylly sateiksi kun on ollut niin hyviä ilmoja pitkään. Minulla pyörii Vaulasofia mielessä. Lainasinikkakin, mutta jo kauempana takaraivon puolella. Niin sen on mentävä sanoisi varmaan ukki.

Torstai 29.6.1978 leikkimökissä, puoliyö

Tiistaina kävi traktorikaivuri tekemässä sisäpuolen hiekkatäytöt ja ulkopuolelle laitettiin nurkkiin sadevesikaivot, sokkelinvierustan salaojat sekä styroksit ja niidenkin  päälle nosteli kaivuri hiekat. Sekin on kovaa hommaa se hiekan lopputasoittaminen sitten käsin.

Eilen satoi ihan jonkun verran. Oli ikävä tehdä töitä. Nosteltiin kuitenkin koko päivä hirsiä paikoilleen. Vähän Turusville sitä epäili, että sateessa kastuvat riivevillat saattavat sinistyttää hirsipintaa sitten myöhemmin. Pahkapentti sanoi, että ne valtataan ulkoa ruskealla ja sisäpinnat sipaistaan samansävyiselä käsittelyaineella. Ja kyllä kesä kastelemasa kuivattaa, se lisäsi.

Tänään sitten paistoikin aurinko koko päivän ja saatiin hirret jo tasakorkeuteen, muutama päätykolmioonkin tuleva tapitettiin paikoilleen. Sitten töiden jälkeen, siinä viiden maissa Pahkapentti pyysi mukaansa ja lähdettiin  pakettivolkkarilla niiden vanhalle, autiolle kotitilalle hakemaan varastosta nauloja ja muita tarvikkeita. Hytissä oli vähän ahdasta kun se oli tarkoitettu vain kahdelle hengelle, mutta se ei kyllä minua ja Vaulasofiaa haitannut.

Se maatila on kymmenen kilometrin päässä täältä. Hirsirakennuksia pihapiiri täynnä. Minua kiinnosti kovasti ne rakenukset ja kyselin Pahkapentiltä jokaisesta rakennuksesta erikseen rakentamisvuotta, rakennuksen alkuperäistä tarkoitusta ja mihin niitä sitten on loppujen lopuksi käytetty. Sanoin, että voinko joku kerta tulla valokuvaaman kaiken tämän. Tottakai, sanoi Pahkapentti, tämä on minun lapsuuskotini ja hyvähän nämä olisi vaikka valokuviin talteen saada. Miksi et ottanut kameraa nyt mukaan. Enpäs älynnyt, vastasin.

Kun Pahkapentti meni sisälle vanhaan pirttiin, livahdettiin Vaulasofian kanssa navetan solasta rehuladon puolelle pussailemaan. Kohta Pahkapentti huusi, että eiköhän lähdetä ja me yritimme tirskumatta tulla piilosta pois. Oli jännä ilme Vaulasofian isällä kun se katsoi meitä.

Tultiin sitten tänne, purettiin lasti jota oli melkoisesti ja sitten ne lähtivät kotiinsa. Nyt on vähän haikea olo ja ajattelen, että tulisipa Vaulasofia pyörällä takaisin...

Ottoeinarin päiväkirjasta 3

Lauantai 6.5.1978 klo 20 Sedän luona.

Olen täällä vähän auttamassa viikonloppuna. Setä tekee remonttia, laittaa yläkertaan pojilleen, serkuilleni siis, huoneita kun ne ovat jo neljän- ja seitsemäntoista molemmat. Niiden pikkusiskot saavat alakerran kammarit kokonaan itselleen.

Maalattiin tänään molempien huoneiden laipiot ja äkkiähän se kävi. Serkut ovat innoissaan kun ei tarvitse sitten ahtaassa alakerrassa kinastella. Ja Arvokasperi kuiskasi mulle, että hän pääsee ikkunasta paloportaita takapihalle ja kylälle naisiin kunhan isä ja äiti ovat nukahtaneet. Naisiin, hah. No, mulle tuli heti Lainasinikka mieleen eikä asia naurattanut. Huomenna maalataan sitten seiniä, ovat hakeneet niihin maalit tänään.

Setä on osuuspankin työmaalla mestarina. Se valmistuu kuulema juhannusviikolla. Sanoi puhuvansa minulle kesätyöpaikan jonkun tuttunsa mökkikylätyömaalta naapuripitäjässä. Järven rannalla kesä, olisihan se.., ja saisi sitten omaa rahaa vaikka ainahan isä on jotain maksanut kun ollaan ahkeroitu. Nyt vain ovat jo puhuneet, että lopettavat kymmenen vuoden sisään koko tilanpidon jos ei meistä kenestäkään jatkajaksi ole. Minä kyllä, mutta haluaisin opiskellakin kun se kuitenkin on aika helppoa mulle. Isoveli pääsi yliopistoon ja se tuskin takaisin tulee. Minä huomaan, että tykkään myös rakentamiseen liittyvistä töistä.

Torstai 18.5.1978. Omassa aitassa illalla.

On ollut lämmin kevät. Ainakin tällä korkeudella. Siksi muutin viime sunnuntaina aittaan. Lumia ei enää ole missään ja jäät lähtivät viime viikolla. Isällä on jo kyntökalusto kunnossa ja se kokeilikin rinnepellon kestävyyttä eilenillalla. Potut ovat olleet itämässä ja kohta laitetaan nekin peltoon. On saatu paljon kaloja, ahvenia ja haukia. Talvella oli hyvät matikkasaalit.

Turkanen kuoli maanantaina. Sunnuntai-iltana kävin viimeksi sen luona kun vein postin. On ollut jo pitemmän aikaa jalat sillä niin, ettei ole postilaatikolle saakka jaksanut ja me on vähän aviteltu. Äitikin käynyt laittamassa ruokaa ja siivonnut. Turkanen kerkesi kertoilla minulle jo kaikenlaista. Sotaan liittyvät sillä oli enimmäkseen mielessä. Se oli vasta 61-vuotias, mutta varmaan se sota lopulta tappoi kuitenkin. Niin se ainakin talvella sanoi kun oli lorauttanut vähän pirtua kahvinsa sekaan, että kyllä se kuula, joka lähti naapurin pikakivääristä vielä hänetkin tavoittaa ja joka koko elämän ajan on häntä seurannut. Turkanen puhui aina sillä tavalla arvoitusten kautta. Koskaan se ei sanonut suoraan asioita ja siksi kai kyläläiset sitä vähän outona pitivät. Mutta se piti siitä, että minä kävin jututtamassa. Mulla on monta hyvää tarinaa ylöskirjattuna "Turkasen tarinoita"-vihkossani. Olisi pitänyt olla äänittävä mankka niin olisipa tarinat tallessa paremmin. Ja minua harmittaa, kun ei aikaisemmin tullut ruvettua kyläilemään naapurissa. Lapsena vähän pelkäsin Turkasta kun se oli niin iso ja käveli niin kummallisesti, ja ihmisten puheetkin vaikuttivat.

Turkasen ruosteinen, kauan ajamattomana ollut Hillman on meidän puoleisen ladon nurkalla. Otin siitä kuvia ennen kuin tulee joku ja raivaa kaiken pois. Otin minä Turkasestakin muutaman, mutta ei se siitä tykännyt. Sanoi, että kun on niin punainen tuo hänen nenänsäkin. Sanoin, että en ota värikuvia, niin se sitä nauratti ja sitten sain ottaa muutaman kun se oli liemun edessä kohentelemassa hiillosta ja laittamassa kahvijauhoja pannuun. Ne varmaan ovat parhaita kuvia mitä olen ottanut, mutta en tiedä vielä, kun en ole niitä kehittänyt.

Lauantai 10.6.1978 Aitta.

Kevätkynnöt ohi. Eipähän meillä niitä niin hirveästi olekaan. Isommilla pelloilla jyrräävät vielä tuolla järven takana, lähellä kirkonkylää. Kehitin Turkasen kuvat viimeisellä kouluviikolla kirkolla. Olivat tosi hyviä vaikka en niitä muille kuin Saikaranlasselle ole näyttänyt. Se sattui tuomaan veljensä sinne kerhotiloihin kun olin siellä ja tulin sitten sen kyydissä kotiin.

Sain peruskoulun suoritettua kunnialla. Loistavasti suorastaan sanoivat opettajat kun jakoivat stipendejä. Keskiarvo minulla oli 9,3. Sain 250 markan sekin. Nyt odotan lukioonpääsystä tietoa. Ei liene ongelma. Syksypuoli meni kyllä kuin usvassa uiden. Se Lainasinikan kuolema oli vaikea käsittää. Mutta ajattelin aina Lainasinikan isää ja äitiä ja pikkusiskoa, että niillä se vasta vaikeaa on ja sitten aina pääsin päivän eteen päin. Joulun jälkeen sitten vain luin ja luin ja luin että selviän koulusta.

Maanantaina menen sinne sedän hommaamaan kesätyöpaikkaan. Setä lupasi viedä. Siellä on kuulema joku leikkimökki rakennettu rantaan jossa voin yöt viettää. Sitten on vapaata viikonloput. Isä kai hakee tai ne mökinrakentajat tuovat. Jännittää vähän.

Sunnuntai 11.6.1978 klo 21 Aitta

Saikaranlasse on ajanut eilenillalla kuplansa katolleen. Ollut humalassa ja muitakin siinä kyydissä. Yksi tyttö oli joutunut keskussairaalaan leikattavaksi, takapenkillä olijat säilyneet ehyenä. Humalassa kai kaikki. Onneksi minä en kulje niiden mukana. Minua ei huvita. Maistoin keväällä Saikaranlassen tarjoamaa jaffaan sekoitettua koskenkorvaa, mutta oksensin heti. Nyt kun katselen aitan ikkunasta kesäiltaa, niin ajattelen Lainasinikkaa ja viime kesää. Sellaista kokemusta ei varmaan enää koskaan tule. Mutta voiko kauniinpaa muistoa olla kun muuta ei ole? Paitsi valokuvat joita katselen toisinaan kun oikein on ikävä.

Sain juuri luetuksi Marko Tapion Arktisen hysterian molemmat osat. Mullistaa ajatuksia. Joudun miettimään enemmän kuin Kalle Päätaloa lukiessa. Isä saa aina jouluksi Päätalon uusimman ja se on sitten pyhät nenä kiinni kirjassa välillä naureskellen, välillä kulmiaan vihaisena kurtistellen. Minä paistan lettuja ison pinon ennen kuin tartun Päätaloon ja sitten luen yhtä kyytiä koko kirjan jos ei ole mihinkään menoa. Viimeksi luin Loimujen aikaan. Sinne työmaalle yölukemiseksi otan tuon kaikki mitä olet aina halunnut tietää seksistä. Sen pihistin lainaan sedän kirjahyllystä, mutta kyllä sedän vaimo sen huomasi koska iski silmää ja virnisti.

Keskiviikko 14.6.1978 klo 23 Pahkapentin mökkityömaa, leikkimökki.

Kolmas työpäivä ohitse. Tehtiin melkein yhdeksään kun valettiin perustusten anturoita. Maanantai ja tiistai meni laudoittaessa, tänään aamupäivä raudoittaessa. Täällä on Pahkapentin ja minun lisäksi yksi kirvesmies töissä. Sen nimi on Turusville, hontelonlaiha vanhahko mies, mutta osaava. Sätkä käryää koko ajan suupielessä ja käsivarressa on iso palohaava. Sanoi sodassa tulleen sen ja samoin senkin, kun ontuu toista jalkaansa ja välillä kiroilee kun sitä särkee. Pahkapentillä on samanikäinen tytär kuin minä ja se laittelee ruuat ja keittää kahvit jo kauempana olevassa valmiissa mökissä johon tulee kesemmällä saksalaisturisteja vuokralle. Sitä varten Pahkapentti näitä muitakin mökkejä lisää tekee. On kuulema hyvät matkailumarkkinat tiedossa.

Pahkapentiksi kutsuvat siksi, kun se kerää kaikki vänttyräiset puunoksat, kelonkyljet ja koivunpahkat ja tekee niistä esineitä. Ne ovatkin hienoja joita valmiin mökin sisustuksena olen nähnyt. Yhden kuppituolinkin se on kovertanut niin isosta pahkasta, että siihen sopii istumaan isokin mies ihan kevyesti.

Viime yönä kolmen aikoihin heräsin kun käsiin ja joka paikkaan koski. Katselin ulos rantaan. Tyyntä oli ja lokkeja ja yksi tavi- tai telkkäpariskunta ui rantaa pitkin vasemmalle. Sitten näin, kun kaksi piisamia ui peräkkäin tässä rannassa olevaa laakeaa kiveä kohti. Pahkapentti oli virittäny illalla lankun päälle piisaminraudat ja etumainen uija nousi suoraan sen leukojen väliin. Kauhistuin, kun perässä tullut kiipesi sen raudoissa häntäänsä ympyrää vatkaavan piisamin selkään, nytkytti aikansa ja lähti uimaan pois.

Piisamien kohtaamisesta sitten muistinkin sedän kirjahyllystä pihistämäni kirjan ja aloin lukea sitä. En koskaan ollut ajatellut, että seksistä voisi jotain opiskella. Koulussa oli kyllä muutamia tunteja joissa käsiteltiin perusasioita ja onhan lisääntymisasiat kotieläinten kautta tuttuja. Lainasinikan kanssa ei  ehditty kosketusta edemmäs mennä. Halutti kyllä hirveästi, mutta kun ei ilennyt ehdottaa vielä. Eikä paljoa sitten tarvinnut itseään koskea kun menin aittaan tapaamisten jälkeen ja... Mietin kyllä joskus, olikohan Lainasinikalla samanlaista sitten yksin? Mutta ehkä hyvä näin. Ei säry kaunis kuva.

Tuo seksistä kirjoitettu kirja on vähän hämmentävä. Reuben David sen on kirjoittanut ja alkulehdillä se on kiitellyt vaimoaan Barbaraa joka on suonut hänelle 13780 onnellista päivää. Onko se laskenut kaikki naimiskertansa vai mitä se tarkoittaa? Pitää lukea lisää. Kai tästä jonkin tolkun saan.

Lauantai 17.6.1978 Omassa aitassa.

Pääsin Turusvillen kyydissä kotiin. Se sanoi menevänsä hakemaan pystykorvan pentua jostakin salotöllistä tästä meiltä vielä eteen päin vaikka asuu itse siellä mökkityöman lähellä. Kertoi tuntevansa isän, ukin ja Turkasenkin, jonka kanssa oli ollut samalla suunnalla sotimassa. Mutta vähän nuorempi se on kuin Turkanen oli. Ei halua kertoa sotajuttuja kun kysyin. Jospa se sitten myöhemmin kesällä...

Se Pahkapentin tytär on nätti. Katsoi minua pitkään kun lähdettiin eilen sieltä. Otin siitä kuvia ruokatunnilla kun keitti meille nokipannukahvit rannassa. Sen nimikin on nätti: Vaulasofia.

Kotona isä on hyvällä tuulella, ja äiti vaikkakin hämillään viime viikon yllätyksestä. Oli tullut asianajotoimistosta kirje, jossa oli pyydetty käymään Turkasen kuolinpesä-asiassa. Isä oli soittanut, etteivät he ole sukuakaan sille, mutta ei ne olleet puhelimessa kertoneet, mistä on kysymys. Kehottaneet vain tulemaan toimistoonsa. Isä ja äiti olivat menneet ja siellä oli heille selitetty, että Turkanen oli testamentannut koko omaisuutensa meille. Sillä ei ollut elossa yhtään sukulaista, ei ketään läheistä. Sen naimaton sisko oli kuollut jo aikoja sitten. Testamentin mukana oli keväällä kirjoitettu pieni lappunen, jossa oli vain että kiitos naapureille loppumetreistä.

Turkanen siis puhui totta. Se näki kuolemansa hetken.

Ottoeinarin päiväkirjasta 2

Sunnuntai 5.5.1977 klo 23.30. Muutin aittaan nukkumaan kun lämpesivät ilmat. Vaikka olisi kai sitä tarennut jo aiemmin ja olis saanut olla paremmin itsekseen ja lueskella, tai kirjoitella. Nyt jäi koulunjälkeinen viikko niin, etten lausetta kirjoittanut vaikka uuden vihkon ostin viimeisenä koulupäivänä kirkolta. Vihkoja onkin jo monelta vuodelta. Laskin äsken ne kun raahasin tekemäni puuarkun kamarista tänne. Melkein kolme vuotta päiväkirjan pitoa ja vihkoja on jo viis. Paksuja, mustakantisia kolme ja kaksi vihreää ohuempaa joilla aloitin.

Sain tänäkin keväänä hyvän todistuksen koulusta. Matematiikastakin jo yhdeksän vaikka edellisenä keväänä se vielä oli seiska. On siihen pitänyt tehdäkin harjoituksia. Onneksi isä on taitava matematiikassa ja auttaa joskus. Isovelikin on, mutta se ei enää minua paljoa auttanut kun oli ne lukiopinnistelyt sillä. Hyvin sillä ne sujuivat ja nyt hakee yliopistoon. Pikkusiskosta ei vielä tiedä, mutta parempi matikkapää silläkin on alusta lähtien ollut kuin mulla. Mutta minä olen kehittynyt tässä kirjoittamisessa paremmaksi ja paremmaksi. Lukuaineista sain kaikista jo toisena vuonna peräkkäin kympit. Ja kai kirjottamisesta sitten ammatinkin joskus... eipä sitä tiedä sitäkään.

Sunnuntai 12.6.1977.  Aitassa. Sataa vettä. Perunat laitettiin eilen maahan. Oli sedän porukkakin kun ne asuvat kirkolla eikä niillä ole siellä pottupeltoa. Kasvimaa saisi olla jo pienempi, tiuskaisi isoveli ja pikkusisko natisi kanssa. Minä en kun minä pidän kaikesta mitä tuolla pelloilla tehdään. Heinänteostakin vaikka isäkin sitä välillä tuskailee. Mikäs on tehdessä kun on traktori apuna. Ukin aikaan ei ole ollut kuin hevoset. Ei kaikilla niitäkään.

Keskiviikko 22.6.1977 Aitassa. Kello on jo yli 20. Tultiin isän kanssa uistelemasta. Haukia kolme ja minä sain Herasaaren luodolta ison kuhan vaikka ei niiden syöntikausi ole alkanut. Tarttui mahastaan viistekoukkuun kiinni ja melkein putosi ennen kuin saatiin veneeseen. Isä löi atraimen sen niskaan. Siivottiin kalat Lainasinikan isän rantavajalla. Isäkin alakaa puhella niin kuin ukki puheli. Ainakin kun ollaan kalassa, tai metällä. Nyt se kertoi Turkasesta, naapurin tuulella käyvästä vanhasta pojasta. Minä aina olin luullut, että sen nimi on oikeasti Turkanen, mutta sitä kutsutaan vain sillä nimellä, koska se aina kiroaa, että turkasen turkanen. Sen oikea nimi on Heinälammi ja sen munille on on sodassa sattunut kranaatinsiru. Ja kun se oli sen voimasta taittunut nenälleen juoksuhautaan, niin oma ase oli ampunut korvanjuuressa sarjan ja kuulo mennyt. Isä sanoi, että Turkaselta on leikattu kiveksistä osa pois, mutta se siru on siellä jossakin takana lantioluussa. Siksi Turkanen siis kävelee jalat levällään ja on niin kärtyn näköinen. Siihen koskee. Pitääpä ruveta olemaan ystävällisempi. Ja vaikka joskus viedä sen posti.

Lauantai 25.6.1977. Kotona kammarissa. Kello on kohta kuusi. Puoli seitsemältä tulee Lainasinikka niiden rantaan. Mennään illaksi soutelemaan. Vähän on hermona kädet. En kirjoita enempää siksi.

Sunnuntai 26.6.1977. Aamulla aitassa. Meni meillä yli puolenyön siellä järvellä. Soudeltiin vain. Oli juahnnusilma. Ja Lainasinikka. Sitten sen isä huusi rannasta, että pitää tulla jo kotiin. Ei se pahasti meille sanonut, oli huolissaan vaikka näkee järvelle tupansa ikkunasta. Minä otin nyt monta kuvaa viime syksynä saamallani Yashica Elektrolla. Lainasinikasta enimmäkseen. Se souti aluksi, minä meloin ja sitten vaihdettiin paikkoja Herasaaren rannassa. Minun pitää opetella itse kuvien valmistus. Kerho olisi kylällä kun joutaisi isä joskus viemään kun se kokoontuu. Varmaan syksyllä taas aloittavat. Viime talvena kävin katsomassa pari kertaa kun aikuiset kehittivät filmejä. Setäkin siellä käy poikansa kanssa. Ne tekivät pari aika isoa kuvaa sedän vaimosta kun se seisoo niiden uuden Cortinan vieressä meidän pihanurmella. Semmoisen kokoisen haluaisin sitten Lainasinikasta ja laittaisin sen aitan seinälle, siihen, mihin ensimmäiset auringonvalojuovat verhojen raoista pilkahtavat. Voi Lainasinikka!

Sunnuntai 3.7.1977 Aitassa. Ei kerkeä kuin  silloin tällöin kirjoittamaan tätä, ja melkein aina vain sunnuntaina. Silloin ei meilläkään muuta tehdä kuin huolehditaan elukat ja äiti ne lypsää. Isä vaihtoi Fiatin eilen uuteen. Nyt vaihtoi merkkiä ja osti Volvokartanon. Siihen sovitaan me kaikki paremmin ja sitten vielä tavaraa taakse, isä sanoi. Ei se ihan tuliterä ole, vuoden vanha ja ajettu vain viisitoistatuhatta. Fiatilla isä ajoi yli satakaksikymmentä tuhatta siitä syksystä kun ukki kuoli.

Eilenillalla ajoin polkupyörällä kirkolle. Lainasinikka oli kyydissä. Se piteli kiinni minun vyötäisiltä ja tullessa painoi poskensa selkääni. Ei voi kirjoittaa miltä se tuntu. On kai siihen sanat, mutta ne on opeteltava sanoisi ukki. Kuunneltiin vähän aikaa Saikaranlassen Volkkarin takapenkillä kasettimusiikkia kylällä. Silloin soi Markku Aron joku  liian harvoin-niminen, tai semmoinen ja siinä oli näitä tunteita mitä en nyt kirjota tähän.


Torstai 7.7.1977 Aamulla. Olen aitassa. Heräsin äsken närhien krääkäisyyn. Ikkunapienestä näkyy, että on aurinkoista. Se on heinäntekoa huomennakin sanoi jo illalla isä. On äidin syntymäpäivä ja paljon seiskoja päiväyksessä. Äiti täyttää 50 vuotta. Illalla sitten tulee ensimmäiset vieraat. Sukulaisille kuulema sitten tarjoillaan viikonloppuna kakkuja ja kahveja.

Näin unta Lainasinikasta. Sen kanssa oltiin taas niiden rannassa. Soudettiin sitten Herasaaren toiselle puolelle ja järvenselän vastarannalle oli kasvanut kaupunki. Niitä kerrostalojen ja kauppaliikkeiden ääriviivoja istuttiin rantakiville katselemaan. Ja Lainasinikka halusi pussata. Ne närhet herättivät silloin. Pahus.

Maanantai-ilta 1.8.1977 Aitassa. Täällä tuoksuu vielä Lainasinikalta. Se lähti ihan äsken. Nyt pussailtu ja oltu vaan yhessä koko päivä kun en tarvinnut tehdä mitään kotona. Sain isältä luvan pitää lomapäivän kun se itse lähti käymään Helsingissä ja viipyy keskiviikkoon. Äiti ei sanonut mitään vaikka Lainasinikka kävi meillä syömässäkin. Jutteli vain mukavia.

Käytiin uimassa vielä vaikka vähän on jo vedet viilenneet. Mutta aurinko paistoi. Otin paljon kuvia. Lainasinikasta niinkin, että sillä oli vain uikkarit päällä. Se kyllä kielsi kun huomasi ja sitten en ottanut rannalla enää. Tuntuu niin mukavalta olla sen kanssa. Niin se sanoi että on siitäkin. Isä vähän mutisee, että liian nuoria oletta, ja Lainasinikan isä, mutta ei ne sano pahasti. Mitähän ukki sanoisi? Miksihän minä muistan ukin kaikkiin erilaisiin tapahtumiin sanomaan muka jotain? Nyt kuvittelen ukin sanovan, että jos pitää mitä tapahtua, niin se tapahtuu, niin kuin meille mummon kanssa. "Alotettiin viisitoista vuotiaina yhessä oleminen ja sotakin yritti erottaa, mutta niinpä vain niin... Ja mittään tuhmaa ei tehty ennen ku... noh..."

Tiistai 13.9.1977. Vielä aitassa. Ilta ja pimeää jo. Kuin minulla täällä sisällä. Lainasinikalla on jokin, se ei jaksa mitään. Läksyissä kävin niillä auttamassa ja melkein teinkin kokonaan. Oli ruvennut heti nukkumaan eilen illallakin kun läksin eikä tänään tullut kouluun. Se on yhtä luokkaa ylempänä kun minä.

Lauantai 17.9.1977 En nuku enää aitassa. Muutin kamariin eilen. Lainasinikka pyörtyi torstaina koulussa. On nyt keskussairaalassa. Jokin paha.., minua pelottaa.  Ei ne vielä tiedä sitä sen kotonakaan, että mikä sairaus. Tapasin Turkasen tänään postilaatikolla. Se kysyi, että mitäpä poika suree? En vastannut kun säikähdin, ja kun sille pitää kaikki asiat huutamalla kertoa, vaikka olenkin tänä kesänä jo jutellut monasti Turkasen kanssa. Sanoi, että hänellä on sen sotajutun jäläkeen tullu tämmöisiä näkemisiä ja haarotteli siitä kotiinsa.

Lauantai 1.10.1977 Kamarissa. Kävin päivällä sairaalassa Lainasinikan isän ja äidin kyydissä. Lainasinikka on laihtunut, ei pysty syömään ja lääkkeetkin menee letkusta. Lainasinikka katsoi minua pitkään ennen kuin tunnisti. Ihan pieni kyynel vierähti silmäkulmaan. Ei jaksanut kättä kohottaa siinä petillä ja minä en meinanut uskaltaa koskettaa. Sen äiti sitten laittoi meidän kädet yhteen ja puristi siitä päältä itse. Voi lapsi kullat, se vain sanoi itkunsa sekaan.


Lauantai 15.10.1977 klo 19.45 Kamarissa. Täytin tänään 15 vuotta.

Tulin hautajaisista.

Lainasinikan.

En pysty kirjoittamaan siitä. En! Kuuntelen mankalta ikäviä lauluja.


Sunnuntai 16.10.1977 Koko päivän olen ollut vain kamarissa. Isäkään ei pyytänyt edes elukoita navetalle ruokkimaan vaikka sillä on selkä kipeänä.

Yritin lukea. Eivät pysy silmät riveillä, itkettää, mutta aika vähän. Se on enemmän täällä sisällä. Ihan kuin ukin kuoleman jälkeen että sormiin koskee. Nyt lisäksi jalkoihin asti ja välillä pelkään, että lakkaan hengittämästä. Minä en vielä ymmärrä, mutta entä sitten kun ymmärrän?

Kehitytin kesällisen filmirullan Huikarisen valokuvaamossa. Katselin niitä äsken.  Niitä muutamia siellä rannalla otettuja ja ensimmäiseltä veneretkeltä. Liimaan Lainasinikasta yhden pienen mustavalkoisen rantakuvan tähän päiväkirjan väliin ja yhden veneessä otetun. Loput laitan kansioon ja arkkuun. Nyt itken.

Ottoeinarin päiväkirjasta 1

Kaupunkisuunnittelija Ottoeinari istuu omakotitalonsa ullakkohuoneen kadulle päin antavan ikkunan ääressä ja katselee, kuinka kätevästi räkättiparvi tyhjentelee kapealla nurmikkokaistaleella rivissä kasvavien pihlajavanhusten marjaterttuja. Edessään hänellä on juuri aloitettu päiväkirja ja jo vuosikymmenien aikana täyteen kirjoitettuja vanhoja joita hän on seinänvieren puisesta arkusta esille nostellut.

Ollapa räkätti, tai tilhi –kurki perkele. Lähtisi tästä kupu evästä täynnä lentelemään etelämmäs, jonnekin vain, tai ihan minne vain. Ottoeinari joutuu kuitenkin heti korjaamaan ajatustaan lintujen päämäärättömyydestä. Eivät muuttolinnut ihan minne vain lennä. Niiden ikiaikaisiin tietojärjestelmiin on kirjautunut selkeä koodisto ja ne kyllä tietävät milloin mistäkin on lähdettävä ja minnekä lennettävä. Nykyihminen ei sellaiseen suunnistamiseen kykene. Navigaattorilta neuvoa kysyvät noloimmillaan kotikaupungissaankin eksyneet. Tekniikka ja muu helppous on tuhonnut kaupungistuneiden populaatioiden suunnistuskyvyt, vuodenaikojen ymmärryksen, paimentolaiskansojen jutaamisperinteet ja hylkeenpyytäjien vaistot. Ei moni edes tiedä, että Matinpäivän seutuun helmikuussa kutee matikka ja sen mukaan rysät olisi luotojen viereen pyytöasentoon ohjausaitoineen upotettava. Monikohan meistä olisi selviytyjä jos...

Ottoeinari kertaa avatun vihkon sivulle elämäänsä, että pääsisi ahdistavista ajatuksistaan. Vihkoset ovat olleet siihen tarpeellisia ja pelastaneet monilta, synkemmiltä päivien kuluilta kun töiden paineet ja sen tajuaminen, mille ihminen loppujen lopuksi tulevaisuuttaan rakentaa. 

Synnyin syksyllä Kuubankriisin synkkänä päivänä, viidestoista lokakuuta tuhatyhdeksänsataakuusikymmentäkaksi. Olin vajaan seitsemän vanha kun Neil Amstrong astui kuun kamaralle ja kun viisi vuotta myöhemmin täytin kaksitoista, aloin kirjoittaa päiväkirjaa. Niitä on nyt valokuvien ja muun henkilökohtaisen pikkutavaran kanssa samassa, itse tekemässäni puuarkussa yhtä monta kuin harteillani vuosia. Joinakin vuosina olen kirjoittanut useammankin täyteen ja vain armeijavuosi jäänyt niin, ettei ole oikein asiaa ollut.

Mutta tuntisiko sitä itsenä jo näin vanhaksi jos ei näita päiväkirjoja tapahtumineen olisi olemassa?

Ottoeinari aukaisee ikkunapöydälle erilleen nostamansa vihreäkantisen, nuhraantuneen päiväkirjan ja lukee sen sivuilta elämänsä ensimmäisiä päiväkirjamerkintöjä, huvittuu aluksi lauseenpötköistä ja muista kirjoitusvirheistä. Vakavoituu. Uppoaa lukemaan. Unohtaa mitä oli miettimässä.

Nyt on tiistai, 15.10.1974. isä on ulkona näkkyy tähän tuvan ikkunaan kun se laittaa saunapilkkejä pinnoon. äiti lähti viemään mummolle maitopäälärin ja leipää. mummo on kipeenä se oli  kaatunu eilen kaivolla ja löi kylksä. ukki on kuolu. Se kuoli viime viikolla. löyty meijän navetan takkaa ja sitten minä itkin. Äitiki itki, ja pikkusisko. isoveli vain ei itkeny se kiipesi vintille lukamaan kirjaa. Mummo tuli ehtimään sano että ei ukkia ole nähny kun aamula. sitten etittiin ja minä ja isä löytettiin ukki makkaamassa siinä vasikoihen aitahakkaksen vieressä. 

Minä en tiijä mitä nyt tekisin ylleesä vuolen puukolla uunin eessä tainu olen joksus tehä muutahin jos en tiijä mitä tekisin. minula on nyt vain se ukki ja ukin kuolema mielessä. tai tuntus että se on täälä rinnassa kun sormiinkin ihan sattuu. onko se ikävää niin ku ukki joskus sano kun sen pikkuveli oli hävinny viipurin takana sovassa. en ossaa sannoo. on vain tämmönen paha olo että en siitä äitillekään kertos kun äitille vain tulis kanssa paha olo takasin

Nyt alotin tämän vihkon ja nyt piirrän sivulle kuvan ukin saapaista kun ne näky sielä kuloheinässä ensiksi. siitä jäi kuva minun päähän siitä ukin ruumissta, ja kun isä käänsi ukin niin  toinen silmä oli auki ja toinen puolikiinni ja huulet siniset ja korva oli kääntynyt ja painunun nurin kaksinkerroin eikä oijennu ja valkee tukka heilu hiljaa kun sitä tuuli vähän heilutteli  ukin musta hattu oli lentänyt aitaseipään viereen ja oli vasikansontakasan päällä ihan variksen näköisenä. ukki oli kyllä viime viikkoisen näkönen muuten, niin kun se olis vain siihen köllähtäny mahalleen vahinkossa. silmät olivat ihan auki sitä ihmettelin mutta isä pyyhkäsi ne peukalolla kiini ja sitten ukki niinku nukku. isä pyyhkäsi vielä likatahranki pois ukin leuvalta onneksi oli nurmen päälle kaatunu niin ei menny nenä siihen liejusontaan. Minä rupeen nyt vuolemmaan. minula on uus puukko sitä oli ukki ollu tuomassa minulle syntymäpäivälahjaksi. se on ukin tekemä. ukki niitä tako pajassaan ja teki niihin hyvät puuponnet. tähän puukkoon ukki on kaivartanu minun nimen ja tämän päivän ja että paljonko minä täytän. Noniin minä nytten lopetan jatkan huomenna tai illalla. menen vuolemmaan. isä tuli sisälle.

Ottoeinari havahtuu, muistaa tuon syntymäpäivän. Ja puukon joka löytyy arkun sisäpuolelta, saranoillaan ylös kääntyvään kanteen tehdystä pidikerivistä muutaman lahjaksi saadun kynän, meisselin, viivottimen, pienen taskulampun ja saksien keskeltä. Hän ottaa sen käteensä kuin helposti särkyvän esineen, kääntelee ja mittailee sen kulunutta, puista pontta joka häviää isoon nyrkkiin ja vain kymmenien, tai satojen teroituskertojen kuluttama terä pistää esiin kämmensyrjän sivusta ja ukin tekemä syntymäpäiväkaiverrus erottuu enää vaivoin kädensijan tummuneesta puusta. Nahkainen tuppi on hävinnyt vuosien saatossa jonnekin, ehkä se oli jo niin kulunut, ettei puukko siinä pysynyt. Tai sitten se unohtui jollekin mättäälle onkireissulla.

Nyt on maanantai 21.10.74 ja ukki on pantu maan sisään viime lautantaina. ihan hiekkaa oli se hautapaikka ja kun isä ja setä lapiolla heittelivät sitä arkun päälle kuului vain semmonen suhkasu. joskus jyvälaarista semmoinen suhkaisu kuuluu kun  sieltä otetaan viljaa viholaissäkkiin ja jyvät vierivät keskellepäin monttuun. nytten se vähän on parempi olokin kun vielä sillon kun ajattelin ukkia koko ajan kun se sinne ruumishuoneelle oli viety ja isä sano että se on siellä kylymässä niin säilyy hautajaisiin asti. mummo itki koko päivän lauvantaina sitten herkesi kun oli hauta ummessa ja seppeleet ja havut takasin siihen aseteltu. Sanoi mummo että nyt sitten vain ootellaan kun hän tuohon ukin viereen pääsee että ei siihen kauan varmaan mene. isä siinä otti mummoo hartioista ei sanonu mittään mutta isän poskille valu itkua ja se sitä rukkaskäellään aina pyyhkäsi. sitten Äiti otti isää ja mummoo käsistä kiinni ja mentiin seurakuntatalolle kahvia juomaan ja piirakoita syömään. Pappi käski ristiä käsiä ja seisomaan kun piti puhetta ukin taivaaseen pääsystä. mummo sano minulle kun istuin sen vieressä niillä leveillä penkeillä että jos kuka niin kyllä ukilla sinne paikka on varattu ei se paha immeinen ollut millonkaan minä olin sammaa mieltä eivät pahat ukit pikkupojille puukkoja lahjaksi tekisi.

Tännään perjantaina kun on 25 lokakuuta oli koulussa piirustusta ja käsitöitä minä niitä teen mielelläni. Ja puutöistä tykkään kanssa mutta niitä on keskiviikkona kaksi tuntia vain. Laskento on minulle vähän vaikea mutta kirjottamisesta ja laulusta tykkään. Vähän tämä kirjottaminen vielä on semmosta ja pilikkuja en vielä ihan ymmärrä mihin ne vois laittaa enkä pisteitä ja huutomerkkejä ja isoja kirjaimia en muista aina laittaa. Lauseet alan ymmärtää mitä ne ovatkin ja kun opettaja eilen niistä puhui enemmän niin jo enemmän sitten ymmärrän. ihmisten ja paikkojen nimet pitää muistaa aina alottaa isolla kirjaimella. Ja minua rupesi itkettämmään kun piti kirjoittaa harjoitukseksi tuttujen nimiä ja minä kirjotin Ukin nimen.

Muuten isä oli käyny aamula muikkuverkoilla ja paljon oli muikkuja. nyt äiti tekee muikkukukkoja ja panee ne yöksi uuniin hautumaan. kun tulin koulusta oli muikkukeitto ruokana. muuten tykkään kalakeitosta mutta ne muikun mätipallukat inhottaa ne eijole hyviä vaikka isä kyllä syöpi ja äiti. Ukkikin söi mielellään muikunmätiä ainakin jos oli muikut paistettuna voissa. kyllä se koko ajan ukki on ajatuksiin tulossa kun mitä vain yritän muuta ajatella.

Äiti on nyt kun on sunnuntai ilta 27 lokakuuta navetassa. se on vuosi 1974. isä vaihtoi eilen auton se on fiat 850 ja rekisteritunnus on KAJ-942 se on  vihreä ja on tuossa aika lähellä ikkunaa halkopinon ja koivun välissä. Entinen auto oli fiat 600 ja punainen ja sen musta  rekisterinumero oli KXZ-62. nyt rekisterilaatta on pohjalta valkoinen ja kirjaimet on mustat. ukki ajoi mopolla ja vielä toissa vuonna hevosen kanssa reellä mutta hevonen oli vanha ja se sitten kuoli kesällä ihan itekseen Notkolaitumella niin kuin ukkiki sitten syksyllä. olikohan ne saman ikäisiä ukki ja hevonen.  isä meni vielä äsken ulos ja korjaa nyt ulkohuussin ovea kun sen saranat menivät poikki. tuuli nurin paiskasi. vaikka meile on tehty kyllä sisävessakin viime vuonna ja sauna siihen sammaan ja suihku kun purkivat ensin tuon Turkasen puoleisen seinän jossa oli sahajauhoja siellä sisällä melkein kokonaan ja sitten siitä takapihalle päin ne sauna ja vessa tulivat.nyt eivät näy Turkasen valot iltasella muuta kun saunan ikkunan läpi vähäsen. se ikkuna on maalattu sellasella kuuramaalilla umpeen

Pihanperällä isä haluaa aamulla huussissa istua sanoi äitille että sen avoimesta ovesta on katellu kohta kaksikymmentäkaheksan vuotta ilimojen vaihtumista. toisinaan isä lämmittää vielä ulkosaunankin ja kantaa kaivolta veit sinne. tänne tuli samalla aikaa kun uusi saunakin niin vesijohto keittiönurkkaan ja äiti saapi nyt huokasta vesienkannolta ja on meillä pyykkikonekin ja kaikki. on se hyvä äitille varsinkin. nytten eilen isä puhu että jos ens kesänä lämmitysremontin tekis mutta en ihan vielä sitä ymmärtänyt että miten. että purkaako se uunin ja jotain sen tilalle mutta miten se äiti sitten leipää ja kalakukkoja ja pullaa leipos. Kun Mummolaan tekivät  remonttia minä olin paljon pienempi kun nyt ja siellä olin ukin kaverina kun työmiehet ja isä ja setä tekivät niitä isoja hommia. Ukin talo on hirsitalo ja nyt se on ihan erinäköinen kun sillon joskus mutta siellä on kyllä mukava olla mutta nyt ei niin mukava kun ukkia eijole ennää istuksimassa kiikussa lehteä lukemassa. mummohin on mukava mutta ei se juttele niinku ukki jutteli. antaa enimmäkseen kaikkia herkkuja ja kanamunia keittelee ja kiisseliä. mummon kiisseli on kyllä hyvvää. Nyt tuli isä sisälle ja äitikin kolistelee porstuassa. ulkona on jo pimeää isoveli on kamarissa ja pikkusiskolla on nukkeleikki tuvan nurkassa. se on ukin tekemä pikkusiskolle nukkekoti ja ukki teki siskolle pienen keinunkin ja minulle puuhevosen joka sekin keinuu. ukki oli kyllä semmoinen että ei sitten enää kukkaan tee meille näitä. isä ei kerkiä eikä setä. Ukkia minulla on ikävä. nyt menen nukkumaan kello on kohta kymmennen minuuttia yli seitsemän luen patjalla pikku Pietarin pihaa siitä on meillä huomenna lukeminen tunnilla. se on ihan hyvä kirja.

Perunkirjoitus

Luontotutkija, biologi Roopekalervo Maununeva istuu synnyinkotinsa jykevillä lankkurappusilla isänsä perunkirjoituksen jälkeisenä päivänä. Muut osalliset ovat poistuneet, useita päiviä kestänyt hälinä vaihtunut hiljaisuudeksi, apeaksikin oloksi. Vaimokin lähti jo kotimatkalle vanhimman pojan tila-autossa ja nuoremmat lapset perheineen omille tahoilleen. Roopekalervolla itsellään on vielä yksi lomaviikko jäljellä ja sen hän halusi viettää yksikseen täällä syntymäsijoillaan.

Perunkirjoitusten aikaan ei riidan poikasta syntynyt. Ei tapeltu kiikkustuolista, ei leipälapion omistuksista, ei jykälletty vajaan sadan hehtaarin metsätilan jaotuksista eikä isän pankkitililtä paljastuneista kolmestasadastatuhannesta eurosta. Pesänhoitajaksi palkattu asianajaja hämmästeli kun kukaan ei halunnut Alpo-oskari Maununevan kuolinpesästä itselleen mitään. Kuin olisi tämä kaksikymmentäviisipäinen paikalla ollut sukulaisporukka saumattomasti päättänyt, että kaikki maallinen museoituisi kuin itsestään aloilleen, olisi esilleotettavissa kun tarvitsee isää ja ukkia ja hänen kaunista elämäntyötään muistella.

Loppulitviikin aikana Emilia-lilja vanhimpana luki yhdessä laaditusta paperista, että tilan ja omaisuuden lopullinen kohtalo selviää, kunhan Roopekalervon vanhin poika, metsänhoitaja Juhoermei Maununeva ja Matiastanelin tytär, limnologiksi juuri valmistunut Kristakaroliina Paasonen sopivat keskenään, ottavatko he yhdessä tilan asiat hoitoonsa tai vain toinen heistä. Asiasta ei käräjöidä vaan käytännön järjestelyt sekä asianomaisten tulevaisuudensuunnitelmat ja elämäntilanne ratkaisevat, kumpi kykenee tilaa hoitamaan kuten isä oli hienovaraisissa puheissaan yrittänyt sanoa, sekä jälkeensä jättämässä, vaatimattomassa kirjallisessa testamentissaan pyytänyt. Eli että ”...tällä tontilla ei minunkaan jäläkeeni riiteltäisi ja että etes jokusen sukupolvea saisi muutamia eletyn elämän tunnusmerkkilöitä jäläkipoloville jäähä kateltavaksi kunnes unhotuksen varjo Mäkiperän metsänreunasta ylitse peltosipareihen kulukeutuu.” 


Kaikki muut osalliset, lähinnä itseoikeutetut, lailliset rintaperilliset luopuvat lahjoitusten kautta omista omistuksistaan pesän kaikkinaisen omaisuuden suhteen. Pienetkin muistoesineet halutaan jättää isän jäljiltä niille sijoilleen. Vain se mahdollisuus pidätetään, että halutessamme voimme lapsinemme ja lapsenlapsinemme tulla ja olla lomillamme täällä, sekä saapua tähän pirttiin kuolemaan jos ennakkoaavistus lopusta kullakin sattuu kohdalleen.

Roopekalervo painaa päätään portaiden punervaan kaiteeseen ja katsoo pyykkitelineestä koillisen suuntaan taivaalle. Siellä ajelehtivat untuvaiset pilvet kuin lapsena ennen eikä tästä kulmasta tarkasteltuna mikään muukaan näytä maisemassa toiseksi vaihtuneen.

Tietää Roopekalervo, että muuttumattomuuden kuvitelma on vain muistin keppostelua. Peltoja ympäröivien, taiten hoidettujen metsien puiden siluetit kurottavat jo taivaita ja nykyisten peltojen salaojitettuja sarkoja täplittävät vuokraviljelijän valkoiset tuorerehupaalit entisen elämisenmallin heinäseipäiden sijaan.  Kaksi latoa, jotka isä on halunnut säästää, ovat alimmaisilta hirsikertuuksiltaan kengitettyinä ja uusilla, tervatuilla päreillä katettuina tilan alavimman kohdan kauimmaisessa nurkkauksessa, siinä lähdepuron taitteessa josta ennen meni kovaksi tallattu polku Kalimojärven rantaniityille, rantavajalle ja venevalkamaan ja josta nyt kulkee traktorin mentävä metsätie koska Kalimon rantaniitytkin on isä halunnut pitää edes vuokralla kylän kohta ainoalle maanviljelijälle.

Pihapiirin rakennukset ovat myös isän säntillisen, vuosikymmenien työn ja kohentelun myötä pitäneet ryhtinsä. Päärakennuksen hirsiseinät isä koolasi ulkopuolelta ja oikoi sekä laittoi lisäeristeet, tervapahvin ja vuorasi hirttä matkivalla, leveällä paneelilla jo seitsemänkymmenluvun alkupuolella. Katteeksi hän ei kuitenkaan huolinut uusittuna edelleenkään muuta kuin kattohuovan. Sanoi kattopeltien kauppaajille, että pelti sitten kuitenkin romisee sateella ullakolla nukkujien riesaksi. Todellinen syy oli se, ettei isä halunnut talon ulkopuolta enää enempää muuttaa kuin oli ollut lämmöneristyksen vuoksi seinille pakko tehdä. 

Sisäpuolelta isä piilusi ajan tummentamat hirret uudestaan jonka jälkeen hän pensselöi ne pellavaöljyllä. Öljykäsittelystä lähti pitkään ummehtuneen härski tuoksu, mutta ajan oloon seiniin patinoitui sellainen tummanruskea väri jota ei petsilakallakaan aikaan olisi saanut.

Kuusiruutuiset, kesäksi irrotettavilla sisäpokilla varustetut ikkunat säilyivät myös entisellään. Tiukkaa hamppua karmien ja karapuiden liitoksiin, joku lahonnut, irti repsahtanut lista pois ja uusi kitin kanssa paikoilleen, hiominen ja vanhanajan vernissa, siinä isän lääkkeet ikkunaremontiin. Eikä niistä kovillakaan pakkasilla isompi veto sen jälkeen käynyt. Olihan niitä tiivimyyjiä pistelehtinyt ovella ehdottelemassa uusia, nelinkertaisilla selketiivilaseilla varustettuja, mutta isä viittasi kauppamiehet kohteliaasti jatkamaan matkaansa sanomalla, ettei sovi talon tyyliin, kiitosta vain.

Yhteen nurkkaseinän pätkään isä ei piilulla koskenut. Sinne oli merkattu kaikkien lasten pituudet vuosittain aina siihen saakka, kun he lähtivät yksi toisensa perään opiskelemaan. Roopekalervon viimeinen, 192 senttiin ylettyvä merkintä kohosi korkeimmalle ja sen viereen oli isä kosmoskynänsä sinisellä värillä merkannut omanlaatuisensa merkinnän perj. 2 kesäk. yheksäntoistasattaa78. Rk. ja valakolakki. Samalla lailla oli myös Emilia-liljan kohdalla viimeisimmän pituuden, päivämäärän ja ylioppilaaksi tulon isä merkinnyt neljä vuotta aiemmin kuten Matiastanelin vuonna 1981.

Aitta, navetta ja kujalla siihen yhdistetty rehulato ovat pysyneet jotakuinkin samanlaisina. Niidenkin kattohuovat on kuitenkin pitänyt uusia ja lato-osuuden seiniä tunkattu ylös kun sortuneita nurkkakiviä on jouduttu uudestaan latomaan paikoilleen. Kiviseen navettaan ei ole isä muuten kajonnut kuin katon osalta ja uusimalla lahonneet ikkunanpokat ja maalaamalla yläosan lomalaudoituksen punamullalla. Kiviseinien laastisaumat isä suti kerran paksulla, oman tervahaudan tervan ja kalkkivelli sekoituksella ja hyvin ovat rapistumatta säilyneet. "Kun mitä tiet, tie se tervan kanssa" muistaa Roopekalervo isän sanoneen.

Kaikesta siitä huolellisuudesta, jolla isä näitä rakennusten kohenteluja ja huoltoja viimeiseen asti suoritti, näkyi, että hän rakasti tätä kotia ja kaikkia niitä muistoja, joita siihen liittyi. Äidiltäkin jääneet vähäiset, henkilökohtaiset tavarat, vaatteet ja jopa ruskeat nyörikengät löytyivät kamarista, isän itsensä nikkaroimasta kaapista perunkirjoitusten yhteydessä. Yhtä arvokkaasti samaan järjestykseen ne sinne myös laitettiin takaisin. Puhuttiin, että äidin tarina kun ollaan puitu järkijärjestykseen, ja kunhan vielä saadaan hänen luunsa Kanadasta Suomeen, niin pidetään sitten hautajaiset, laitetaan äidin jäännökset vaatekaappiin ja lasketaan koko komeus hautaan isän viereen.

Ne äidin viimeiset kirjoitukset…

Roopekalervon mieltä herkistää vieläkin muistella, vaikka asiaa puitiin sisarusten kesken monena päivänä kun pesäluetteloa tehtiin. Hän siirtyy sisälle tyhjään tupaan, laittaa kahvipannuun vettä ja asettaa sen kaasuliedelle. Käy sitten hakemassa kamarin piirongin laatikosta paksupahvisen kansion jonka sisällön levittää järjestyksessä tukevalle pirtinpöydälle.

Päälimäisenä on äidin ja isän mustavalkoinen, kokovartalovihkikuvan kopio. Ajan henki siitä kuvastuu, ja toisilleen omistautumisen lupaus, herkkyys. Valokuvaajalla on ollut taito vangita ilmettä myös taustaan, kukkivaan tuomeen ja suureen siirtolohkareeseen johon pariskunta nojaa toisiaan katsellen. Koko perheestäkin on kuva kun Matiastaneli on ollut vielä sylivauva ja sitten yksittäiset kuvat kaikista perheenjäsenistä erikseen. Isän sotilaspassi luiskahtaa nipusta erilleen ja sen välissä isokokoinen valokuva asepukuisesta kersantista, jonka taakse on kirjoitettu: Kuopion kautta natsalomalle lauvantaina 12.6.1943  ja leima: Valok. Jänis.

Sitten on vihkitodistus, tilan lainhuudatusasiakirjat ja isän vanhentunut passi jonka sivujen välissä on Kanadan viisumi vuodelta 1975 ja lentolippujen kannat.

Sitten omana siivunaan ovat äidin kirjeet hapertuneessa, vaaleanruskeassa kuoressaan.

Varovaisesti Roopekalervo ottaa siniviivaiset paperiarkit esille, asettelee ne kuin pyhäinjäännökset pöydälle ja käy kaatamassa kuppiin kahvia.

Nämä kirjeet luettiin kymmeneen kertaan sisarusten kesken isän hautajaisten yhteydessä ja vielä viime viikolla, kun perunkirjoitukseen valmistauduttiin. Niitä luettiin ääneen ja kukin yksikseen kuin olisi sillä tavalla yritetty saada äiti hetkeksi eloon, tulemaan tykö, lähelle. Itkettiin. Ja varsinkin Matiastaneli kyynelehti kuin pikkupoika jota isosisko Emilia-lilja yritti lohduttaa itsekin poskiaan pyyhkien.

Äidin kirjeistä kaksi ensimmäistä olivat selkeitä ja johdonmukaisia, kolmas sekava, hyppelehtivä, mutta lopulta lähestyvän kuoleman varmuudessa terästäytymistä.

”Nyt on kai helmikuu vaikka on harmaata kuin marraskuussa Suomessa. Vuosi on 1974, tai lienee jo 1975, en ole varma. Eräs hyvä kanadansuomalainen perhe pitää minusta kuitenkin huolta, en ole enää yksin asunnossani, olen jossakin hoitolassa, tai sitten sen perheen kamarissa kun on pitsiverhot ja kirjahyllykin. Minulla on kylmä, jalat eivät enää toimi, eikä kokolailla pääkään. Sydän lyö minkä jaksaa, ehkä se jo huomenna lopettaa toimensa. Valtava ikävä kotia, lapsia ja Alpo-oskaria ei ole laantunut. Olen pahoillani, olen pahoillani… ...antakaa anteeksi...

…minä lupasin kirjoittaa, että ymmärtäisitte, mutta en taida ehtiä… jäin viimeisessäni, ennen verensyöksyä jonka jälkeen en ole yksin enää pärjännyt, siihen, kun veli houkutteli minutkin niihin sotien jälkeisiin salaisiin touhuihinsa. Minähän siis läksin siihen mukaan... mutta kun en jaksaisi nyt enää muistella koska itkemistä en voi sitten lopettaa…

…koira on tässä huoneessa, se Mäkiperän pystykorva.., mikä sen nimi nyt olikaan? Ja isä tässä aina käy välillä lasten kanssa. Matiastaneli leikkii tuossa uunin edessä kirveenvarsiaihiolla ja Alpo-oskari pitelee minua kädestä… Emilia-lilja kai jäi Roopekalervon kanssa pihalle kun ei niitä näy…

…harhoja, harhoja, kyllä minä sen tiedän. Oma äiti ja isäkin käyvät välillä istumassa ovensuurahilla. Kertovat kuulumisia Sortavalasta ja että Jänisjärvestä on lähtenyt tänä keväänä harvinaisen paljon kalaa.

…veli siis tappoi saapasjalkaisen miehen sen hallin takana jossa oltiin paketoimassa varusteita. Ja kun se toinen,  poliisipukuinen yritti ottaa kiinni, niin veli löi sitäkin. Meitä tultiin varoittamaan juuri kun oltiin viimeisiä pektoimassa ja kaikki muut kerkesivät karkuun, mutta veli ei koska se pöljä yritti piilottaa yhtä laatikkoa hallin taakse kivenkoloon. Minä makasin jo pusikossa siinä läheisellä karikkotöyräällä ja näin kaiken. Ne miehet olivat veljen käsissä kuin leppälahoja kun se niitä käsitteli. Saapasjalkainen yritti ampua, mutta ei kerinnyt kuin ottaa pistoolin taskustaan kun veljen nyrkki sivalsi kaulaan. Sitä suomalaista veli ei varmaan olisi tappanut, tainnuttanut vain, mutta kun sen pää sattui kiveen kaatuessaan. Se oli kuollut verenvuotoon ennen kuin muut poliisit olivat löytäneet…

Siitä me sitten lähdettiin karkuun, minä juoksi henki kurkussa tielle ja pyörällä kotiin ja veli tuli sitten omia aikojaan metsien kautta. Aamulla jatkettiin töitä kuin mitään ei olisi ollut. Kylällä kiersivät huhut pitkään ja lehdissä oli isot jutut yöllisistä tapahtumista, mutta veli haettiin kuulusteluihin vasta kuukausien päästä. Luultiin jo, ettei meitä siihen tapaukseen yhdistetä…

…sitten, kun kuulustelut alkoivat, ei veljellä ollut hetken rauhaa. Aina sai pelätä vaikka mitään todisteita ei kuulusteluissa ilmennytkään. Mutta kun minä ja Alpo-oskari sitten 1947 mentiin yhteen, tilanne oli kuitenkin veljen kohdalla niin lähellä tunnustamista, että hän katsoi parhaaksi laittautua matkaan. Kävi yhtenä yönä hyvästelemässä ja vannotti, etten omaa elämääni niiden tapahtumien vuoksi pilaisi. Käski unohtaa koko jutun, ja jos joku kysyy, et tiedä sitten yhtään mitään. Melkein minä unohdinkin kun te lapset synnyitte ja sitä touhua oli niin paljon...

…mutta painajaisiaan ei pääse karkuun… kun tätä olen miettinyt, herään toisinaan sen ryssän niskanikamien paukahdukseen kun veljen kämmensyrjä sivaltaa… ja oliko se edes se ryssä? Valvontakomission miehestä ne vain krjoittivat silloin, ja olihan niitä brittejäkin maassa, sekä suomalaisia innokkaita…

…mutta nyt minusta tuntuu, että on hyvästijättöjen aika. Jätän harhat, jätän todellisuuden, jätän kaiken. Kuolen. Historiallisia tapahtumia voi jälkeenpäin arkistoista tutkia, siis yleisiä tapahtumainkulkuja. Yksityisten, eli siis oma ja veljeni osuus on tässä.  Olen tehnyt väärin, sen ymmärrän nyt. Minun olisi pitänyt jäädä ja kestää, jaksaa olla hiljaa, kärsiä. Tai sitten tunnustaa mitä näin ja saada siitä tuomioni jos siitä enää olisi edes lakien mukaan kyetty, sillä enhän minä itse osallistunut muuhun, kuin näkemästäni vaikenemiseen. Eihän minulta edes ehditty kysyä mitään, joten en ole syyllistynyt edes salailuun tai valehteluun. Veli on erheestään rangaistuksen kärsinyt ainakin henkisessä mielessä ja kun on nyt kuollut, ei silläkään väliä liene. Hän pakeni tänne Kanadaan, asui täällä Torontossa ja hänellä on täällä kaksi lasta jotka olen tavannut. Naimisissa hän ei ole ollut, mutta tiedän asiasta kaiken tarpeellisen. Juuri veljen perhe minua on auttanut, ja auttaa varmasti hautaankin. Olen toivonut, että he ilmoittavat sitten isälle, kun kuolen, ja että kaikki mahdollinen tieto minusta ja veljestäni saapuu myös lasteni korviin. Ja että luuni sitten joskus haetaan kotimaan multiin, Alpo-oskarin viereen. Sitten, kun voitte minulle anteeksi antaa. Rakkaudella Olgamaria, äiti.”

Äiti, kyllä me sinulle on jo anteeksi annettu, sanoo Roopekalervo ääneen hiljaisen syntymäpirttinsä pöydän ääressä. Ja luusi tulemme kotimaan multiin, isän viereen toimittamaan maksoi mitä maksoi. Siihen on isä jo hautapaikankin varannut ja nimesi samaan kiveen kaiverruttanut.

Lapset rakkaat 2

(Valokuva Maanmittaushallituksen toimittamasta Suomen kartta-kirjasta vuodelta 1920) 

Lapseni rakkaat, täällä avaran taivaan Torontossa on kesä jo pitkällä, mutta kuinka kaipaankaan pohjattomasti pikku niityillemme ja rantapajukoihin, vastaniitetyn heinän tuoksuun ja latoihin kanssanne telmimään.

Kanadan talvet eivät milloinkaan ole lähellekään niin ankaria kuin joskus siellä Suomessa. Vain yhtenä talvena täällä oloni aikana on lunta tullut muutama kymmenen senttiä ja pakkasta oli pahimmillaankin korkeintaan viisitoista astetta.

Keväisin olen oppinut jo vähän odottamaan tulppaanipuiden kukinnan alkamista. Vanhimmat puut ovat valtavankokoisia ja niiden keltaiset kukinnot ovat huhti-toukokuun vaihteessa täydessä loistossaan. Nyt kukinta on jo ohitse ja niiden hedelmistöt alkavat kehiä vähitellen siemenaiheille. Kevättalvella ne sitten leijailevat puista alas kuin siellä Suomessa oravien irrottelemat männyn käpyjen siemenet.

Tulppaanipuiden siemenet ovat vain paljon suurempisiipisiä, painavampia. Joskus ne ovat  tummanruskeita, joskus mustia kärjeltään. Toisinaan kevätahavan tuivertaessa ne kerääntyvät paksuiksi matoiksi kovahankisen lumen päälle, pyörrältävät rakennusten nurkkiin ja maaston taitteisiin läjiksi. Ensimmäisenä talvena täällä säikähdin kerran ulos lähtiessäni, kun luulin, että valtava parvi sudenkorentojen raatoja on oveni eteen kerääntynyt, ja että miten ne sillä tavalla, keskellä talvea…

Niin, siis silloin viisi vuotta sitten siellä kotona, otin laukkuuni mitä luulin matkalla tarvitsevani ja lähdin. Matkustin junalla Helsinkiin jossa asetuin lähelle rautatieasemaa olevaan matkustajakotiin. Samaan Kaisaniemenkadulla olevaan kivitaloon, jossa oltiin oltu pari kertaa isänne kanssa majoittuneena Helsingin reissuilla. Siellä jo sydänalaani painoi, että niinkö vain oman itseni tulevaisuutta pelkään, että karkuun lähden ja jätän teidät, ainoat joidenka vuoksi muut äidit maailmassa menevät vaikka teloitettavaksi.

Mutta kun en tiennyt, mitä rangaistuksia minulle olisi tulossa. Pelkäsin kuritushuonetuomiota, elinikäistä vankilaa niin kuin veljelle oli tiedossa.  Sittenhän se veli kuolikin sinne selliinsä kun olisi ollut viimeisen istunnon aika käsillä. Pelkäsin sitäkin, että tuomiostani aiheutuu koko perheelle pahaa siellä pienellä paikkakunnalla jossa asuttiin. En tiennyt, enkä tiedä vieläkään tätä kirjoittaessani, nyt, vuonna 1973, että mitä nöyryytyksiä kaikilla olisi ollut edessä.

Me oltiin veljen kanssa aikuisia orpoja. Isä meni ennen sotia munuaistautiin ja äiti kuoli evakkoreissulla verenmyrkytykseen. Veli sentään selvisi sodasta muutamilla raapaisuilla vaikka kaikki pahat paikat kolusikin Lapin sotaa myöten.

Kun sota loppui 1944 syksyllä olin minä juuri täyttänyt 21 vuotta. Juotiin korvikekahvit täysi-ikäisyyteni kunniaksi kun veli tuli käymään Oulaisissa jonne olin yksinäisenä evakkona ajautunut. Päivän se makoili evakkopaikkani savusaunassa ennen kuin lähti ajamaan osastonsa johdossa saksalaisia maasta pois. Valmistauduin siihen, ettei hän nyt enää voi hengissä selvitä kun jo yhden suunnan tappeluissa varjelus mukana kulki. Prenikoitaan se jätti repustaan minulle säilöön, vaikka ei se niistä ylpeä osannut silloin olla, niin kuin ei niistä  kaulustaitteensa miekankuvistakaan. Sanoi, että tappamisenkyvyistään jos ylpeäksi tulee niin silloin on mies mennyttä.

Kun hän sieltä pohjoisen reissultaankin ehjänä palasi, alettiin täytellä papereita ja kaavakkeita asutuslain mukaisen maatilan saamiseksi.

Meille tarjottiin kylmää tilaa Oulaisten kirkonkylän liepeiltä, mutta kun mentiin katsomaan, se oli aivan rämesuota pienen joen rannalla. Veli sanoi, ettei hän sitä hyväksy ja laittoi valituskirjeen viranomaisille.

Ne tarjosivat toista metsätilaa vähän kauempaa kirkonkylästä. Se oli jo aivan toisenlainen, lievässä etelän puolen myötäleessä sijaitseva, kuusikkoinen, parinkymmenen hehtaarin kokoinen maapala, jonka kauimmainen raja päättyi pieneen järveen. Ihastuimme siihen kerralla ja tartuttiin toimeen.

Sitten tapasin isänne. Hän tuli talkooporukan mukana kaatamaan puita kaskeamisemme tieltä ja tutustuttiin niiden monien viikkojen aikana toisiimme.

Sillä kertaa siitä ei sen enempää tullut kun isänne lähti perustamaan omaa tilaa emätilasta lohkomalleen maatilalle, sille, jossa te sitten synnyitte ja elätte nytkin. Mutta kuva jäi, kuten isänne viimeisenä työpäivänään lohkaisi puristaessaan minua vyötäisiltä. Tiesinhän minä sydämessäni jo silloin, ettei se siihen jää, mutta siihen aikaan kaikki työ, mitä tehtiin, tuntui kaikkea muuta tärkeämmältä. Sekä niiden vuosien unohtaminen, jotka sota kaikilta nuorilta tuhosi.

Minä olisin halunnut lähteä jatkamaan koulutustani. Olin kirjoittanut juuri ennen sodan puhkeamista Sortavalasta muuttomme jälkeen ylioppilaaksi Viipurissa ja aikomukseni oli hakeutua siellä opettajaseminaariin, mutta se sota ja pakoon juoksemiset lopettivat sellaisista haaveilut. Puhuin veljellekin opiskeluaikomuksistani, mutta se vain sanoi, että annas pari vuotta olla, kun ovat nämä pellonraivuutkin kesken.

Silloin elettiin siis vuosia 1945-46. Kevään ja kesän mittaan veli alkoi hävitä yöllisille reissuille. Luulin jo, että sillä on joku nainen katsottuna ja että kohta se akottuu ja minä pääsen lähtemään opintielleni, mutta kun utelin, se vain hymähteli ja katseli alta kulmain sanomatta halaistua sanaa menojensa syistä.

Juhannusviikolla oltiin nostelemassa juurakkohakoja kasoihin kun pellonpäähän ilmestyi kaksi sarkapukuista miestä. Ne hoihkaisivat veljelleni ja tämä kiiruhti niiden luokse juoksujalkaa. Hetken neuvoteltuaan, veli huusi minulle, että menisin laittamaan korvikepannun tulelle, tai jos on jäänyt oikeaa kahvia niin keitä sitä.

Menin pieneen pirttiin, joka oli salvottu ensihätään edellistalven kiireissä mäentörmälle ja kun olin saanut kahvit keitetyksi, veli tuli vieraineen tupaan.

Miehet eivät esitelleet itseään vaikka kohteliaasti sanoivatkin hyvät päivänsä. Jotain salaperäisen arvokasta heidän käytöksestään vaistosin vaikka vaatetus olikin aivan tavallisen työmiehen.

Pian veli sanoikin, että Olgamaria, me tarvittaisiin sinunkin apuasi eräässä hommassa joka ei päivänvaloa kestä, alatko?

Sanoin, etten mihinkään rikolliseen kyllä rupea.

Onhan se jossakin sovittujen asioitten vastaista, juu, mutta muuta mahdollisuutta Suomella ei tässä tilanteessa ole.

Suomella?, muistan kysyneeni.

Nii´in, itsenäisellä Suomen valtiolla.

Ne vieraatkin siinä nyökyttelivät totisina veljeni sanoille.

Sitten se ladon oven kokoinen vieras alkoi puhua täsmällisesti kuin eräs maantiedon opettaja Viipurissa jonka me oppilaat tiesimme reservinupseeriksi ja joka sitten kaatuikin heti talvisodan alettua. Kun iso mies lopetti, minulle oli käynyt täysin selväksi, mihin veljeni yölliset, kuukausia kestäneet reissut perustuivat ja mikä niiden yhteiskunnallinen ja sotilaallinen tarkoitus oli. Mutta myös se, kuinka vaarallista toimintaa se osallistujille oli.

Asekätkentä, se se oli niiden asia, ja että tarvitsevat kätevien käsien apua myös sissimuonien pakkaamisessa ja piilottamisessa.

Sitten se sanoi, että mieti huomiseen ja jos suostut, niin tule huomenillalla veljesi mukana, hän tietää paikan minne seuraava lasti saapuu.

Kun vieraat olivat lähteneet huokaisin raskaasti, että veli hyvä, mihin sinä meitä nyt olet viemässä. Että eikö me olla jo tarpeeksi kaikenlaista koettu ja että eivätkö ne sotaleikit nyt jo saisi olla.

Mutta veli vain alkoi tyynesti kerrata samoja asioita kuin se vieras ja vähitellen se sai minutkin vähän innostumaan asiasta. Kävi sekin selväksi, että hän oli eniten vastuussa alueensa asekätkennästä, miehistön värväyksistä, ja jonkinlaista koulutustakin kai ne suunnittelivat mahdollisen sissisodan varalta.

Mutta tätä on niin raskasta kirjoittaa. Koko ajan tuntuu kuolema olevan oveni takana.

Ikävä, sitä vain tämä on. Jo sodan aikaan näin, kun joku kotiseudultaan riistetty riutui ikävässään kuoliaaksi. Väsyttää valtavasti, ei maita ruoka, vettä ja mehuja vain juon, joskus syön jonkun leipäpalasen, kananmunan tai herneitä keitän. Laihtunut olen nyt niin, että painan hädintuskin neljäkymmentäviisi kiloa.

Yritän tässä taas joku päivä jatkaa tätä testamentiksi aikomaani. Ehkä jaksan loppuun sen tehdä, en ole varma. Mutta haluan, lapseni rakkaat, teidän tietävän.

(Jatkuu)

Isän kirje

12.3.2009 Mäkiperä

Poijat ja Emilii, kirjotan tämän nyt, kun käsi vielä toimii vähän, eli pienissä erissä jaksamisen mukaan. Ajatus minula on kirkas vaikka ruumis koloile syöpyny ja tutajaa kaikki paikat. Laitan nämä paperilappuset äitiny kirjeen lommaan ja sieltä löyättä kun pois on mies männy ja peruja kirjotatta.

Huono olen ollu aina kirjottammaan. En millonkaan mittään henkilökohtasta ole paperile laittanu, en ees sovasta pannu kottiin mittään tulemaan, siksi niin hankaletta minule. Kaikki viralliset paperit elämässä täytin, mutta omat asiat jäivät viimetiristykseksi. Anteeksi pyyvän sitä.

Minä olen yrittäny olla kova mies täältä sisältä. Isän kuolema ja sota siinä auttovat ja sitten vielä äitiny lähtö. 

Silleen se velipoikahi selevis oman sotasa arvista kun kovetti ihtesä. Lääkihti vain viinala liikaa, van kessyynty lopulta siihenkin ja vasta toissa vuonna kuoli. Eli yli yheksänkymmenen niin kun näyttää minulekin käyvän vaikka jo haluisin huokumisen lopettaakin. Meilon äitin suvusta pitkäikäsyys tarttunu. Äitihän eli pikkusta vajjaaksi sata. Isä kuoli jo nuorena, mutta siihen oli syynä se, kun suistu tantereeseen päälensä pärekatolta. Minula oli isänikävä lapsena ja teilä äitin. Elämä puisteloo, sen muistan isän sanomaksi.

Samoja painajaisiako lie näyttänyt velipojalehi viimeseen asti niin ku minulehin? 

Se oli se viimenen tinka Kannaksella jonka viliminpätkiä vielä kahtelen sakenemaan päin sitä mukkaa kun elämisen loppu lähennee. Se oli hirveetä miten niitä pääle tulevia viholisia riittikään. Oltiin montussa pirstaksi ammutussa kuusikossa kun ruskeeta lihhaa vyöry meitä päin niin että kaksinkäsin kaajettiin sitä vuotamaan kuiviin sinne murrokkoon. Alako se monttuhin, missä oltiin, täyttyä ommiin ja vieraehin verellä ja lihaluumurskalla. Siitä montusta yritän usiampi yö nousta kuin suonsilimäkkeestä. Ajattelin monesti elämänpuisteluksissa, että olisi tullu se kranu siihen meijän pesäkkeeseen,  joka viereisen poteron kolome ukkova tuusaksi pammautti. Van ei, ei isompaa haavaa kumpikaan saatu vaikka rautaa oli ilimassa enämpi kun tarpeeksi. Mikä se sitten toisia täälä varjeleekaan, niin tiijä en kun jumaliinkaan sen reissun jäläkeen en ennää uskonu ole.

Työ lapset oletta ollu minule se pehmein paikka elämässä ja siksi niin yritin kaikkeni. En tiijä, onnistuinko, van hyvin oletta maalimassa pärjänny. Ne kaikki teijän lapsetkii niin tomeria, että minä ihan itkuun joskus liikuttusin jos ossaisin kun muistan miten ne polovelle pieninä istahtivat. Nythän ne nehin ovat jo maalimalla ja niilähi on sitten pieniä jo monta. Kun tulisivat kaikki juhliin kun täytän kesällä sen viimesen pyöreen vuoteni. Sata vuotiaaksi en aio, enkä jaksa.

Niin, sitä kait piti yrittää äitistäny jottain sannoo...

Se on vaikeeta. On se...

Ei tule mittään, panen kynän pois ja yritän aamula uuestaan.

13.3.2009

No niin, nyt on parempi. Nukuinnii hyvin viime yönä. Ei näyttäny sovasta painajaista vaan äitistäny nättiä unta. Se oli siinä unessa niinku sillon kesälä neljäseihtemän kun kihlat käytiin Oulusta ostamassa. Sinä samana kesänä kun Olgamarian veli hiippasi sinne Kanataan.

Äitiny sano unessa, että elä Alpo-oskari lähe maalimasta iliman että kerrot jottain meijän lapsille. Sitten se otti minun kasvot kässiisä välliin, suuteli ja puristeli ja halasi niin, että itkuun heräsin. Enkä ole itkenyt sitten lapsena olon ja isänikävän ja nyt on mieli niin pehmyt, että ihan pelottaa. Ikäloppua miestä.

Mutta lapset. Onneksi alotin tämän kirjeen kirjottamisen öylön, jospa se viime hetken kevennyksestä kävisi ja mieli saisi rauhan ennen kun arkunkannet kiinni ruuvataan. 

Äitiny oli siis pakko lähtee, mutta ei sen olisi tarvinnut ihan niin pahaksi tilannetta kuvitella, että jäikin sinne. Tai oikeestaan äitiny ei tienny, tai ymmärtäny kaikkee kun kerkesi kuolla sillon seitenviis syksyllä. 

Äitiny kuoli ikävään. Yksinkertasesti itki ihtesä kuiviin.

Tämän minä ymmärrän tuosta äitiny kirjeestä ja kun kävin siellä Torontossa seitenkuus. Emilliihän olit jo muuttanu Helsinkiin opiskelemmaan ja täytit sillon kakskymmentä, mutta en sinulekaan tullu kertomaan Kanatan matkastani kun en tienny, miten asiat ovat. Ja sitten jäläkeen päin asia vain mielessä vaikeutu, ja oli niin kippiä paikka, etten voinut, en ykskantaan kyennyt sanomaan mittään vaikka utelittahin.

Läksin sille reissule vaivihkaa kun olin tienny jo sillon talvella välikäsien kautta äitiny kohtalosta. Pojat varmaan muistatta siitä, että olin sen ainuvan kerran poissa kun se oli se Kettusen likka kotinhoitajana ja mummovanahuskin vielä vellejä kykeni keittelemään?

Minut vietiin siellä Kanatassa paikalliseen suomalaisyhistykseen jossa selevittivät minule tilanteen. Äitiny ruumista ei voinu ylös kaivaa eikä Suomeen tuua, kun se oli väärin henkilötotistuksin sielä. Jostain suurlähetystöstä kävivät ne suomiyhistyksen henkilöt kauttarantain sitä selevittämässä, minä kun en kieliäkään osannu enkä muutakaan asiankäytäntöö. 

Ei minule siellä kaikki selevinny. Enkä jaksa kaikkea selittääkään ennää, mutta monimutkasta mulukkausta se olis ollu se äitiny Suomeen tuonti, ja kallista. Elävänä olis se kuitenkin saanu jo seuraavana vuonna tulla eikä sitä olis ennää kukkaan hättyytelly. Jonkun sakon olis saanu väärien asiakirjojen käytöstä, mutta olisi se ollu pieni hinta siitä, että äitiny olis kotiin saatu. Ei se mihinkään semmoseen ollut ite syylistyny josta ikäsä karussa olis pitänyt olla. Sen veli kyllä, mutta se seleviää tuosta äitiny kirjeestä vaikka keskenhän sen selevitys näkkyy jääneen kun se on sairastunut. Mutta tepä oletta nokkelia lapsia niin ajatteletta asialle semmosen lopun kun sielujanne miellyttää. Niin minähin tein.

Sielä se äitiny leppää vinoristin alla Toronton suomalaisten hautausmaala. Tai en tiijä hautapaikan säilyttämisestä sielä. Sovittiin kyllä sillosten ihmisten kansa, että koettavat pittää sen kunnosa, mutta asiat ovat voineet muuttua. Voisitta yrittää tutkia ja laittaa siihen haualle oikeat henkilötiejot ja semmoset. Teillehän kaikille on maalima avoin ja ossaatte kieliä ja asioita hoiella missä tahasa. Nuista papereista, joita äitiny kirjeen vieressä piirongissa on, löytyy tarkat paikat ja sen pienen kylän, tai kaupunkinosako se oli, nimi siinä Toronton laialla, josta hauta löytyy. Ne on osin enlanninkielelä, mutta sitähän te kaikki ossaatte.

Ja kun minähin maalimaa olen seurannu, niin ovathan nuo luita kotimaan multiin tuoneet kaukaakin, vanahojakin. Tuolta ovat kaivelleet tuntolevyjä Kannaksen kaonneistakin. Muutamat tunsinkin jotka Lappeenrantaan tässä hautasivat uuestaan. Taisivat olla siihen viereiseen poteroon jauhautuneet sotatoveritkin jossakin välissä siunattavana. 

Mutta ei se äitiny muisto minule ennää mittään ehi merkitä, itellenne vain. Nyt tämä viimesin uni puhisti mielen ja minun on nyt ihan hyvä olla. Elikä olen nyt muistelut muistellu ja nyt tiiättä etes vähän, että miten paljo oletta äitilleny merkinny. Ja minulehin tänne loppuun asti. Pitäkee omistanuhin huolta. Ja tästä pikkutilasta, talosta ja nuista ulukorakennuksista niin saatte maalimanpuisteluksista tulla tänne välilä huokasemmaan.

Isäny

Lapset rakkaat

Toronto, Kanada, sunnuntaina 1.4.1973

Olet jo kolmentoista, Roopekalervo! Kirjoitan tätä syntymäpäivänäsi sydän surusta lohduttomasti itkien. Miten hyvillä mielin olisinkaan siellä kotona laittamassa nisupullaa uuniin ja laulamassa onnittelulaulua muiden mukana. Ajattelen alati, miten kaikki nämä syntymäpäivät ja muut jaksan yksinäni.., ehkä en enää hyvin kauan jaksakaan...

Ja Matiastaneli! Sinäkin täytät ihan pian kymmenen vuotta. Äitisi kyyneleet vierivät täällä kaukana honkaiselle pöydälle jolla kirjoitan, itken ja kirjoitan. Ehkä joskus saatte tämän lukea. Sitten, kun minua eikä isäänne enää ole. Sitten, kun ehkä ymmärrätte vaikka anteeksi ette voikaan antaa.

Emilia-lilja, rakas rakas rakas lapseni! Seitsemäntoistavuotias tyttäreni! Voi hyvä Jumala mitä olen tehnyt, että sinut menetin, ja sinä minut, äitisi!

Haluaisin sanoa, lohduttaa, ajatuksella, että me ihmiset olemme vain pieniä lastuja historian laineilla, mutta ei edes itseäni tämä ajatus lohduta, auta.

Yksi pahojen sattumien tyrsky sotien jälkeen muutti yhden aalloilla keikkuvan lastusen, veljeni, elämän täysin. Sen päivän varjoilla oli vaikutuksensa myös minun elämääni ja on syy siihen, että olen nyt täällä, Toronton laitamilla, pienen talon pienessä huoneessa Kanadassa enkä Suomessa perheeni parissa. Olen pakolainen ilman mitään statusta, väärin nimin, väärennetyin passein, ja aivan yksin.

Veljeni pakeni jo 1947 tänne, mutta jäi kiinni yritettyään palata salaa kotimaahan ja tappoi suojelupoliisin kuulustelusellissä itsensä. Hän oli minua kahdeksan vuotta vanhempi, sodat kokenut, selän ja jalan arpia kantava sotaveteraani.
Veljeni pidätyksestä alkoi uusi painajainen josta luulin päässeeni irti.
Ne alkoivat hätyyttää ensin epävirallisilla kutsukirjeillä kuultavaksi. Yhdessä oli valokuva veljestäni Katajanokan sellissä ja hänen pitkähkö kirjeensä ja pyyntönsä, että tulisin käymään. Mutta tunsin veljeni. Ei hän suotta olisi pukinsorkkia lauseiden väliin sijoittanut niin, että tulkitsin ne viestiksi siitä, etten missään nimessä saa tulla katsomaan enkä vastata kuulustelupyyntöihin, enkä lähteä mukaan edes haettaessa. ”Pakene mieluummin muuten ne ottavat hengen sinultakin konstilla millä hyvänsä”, tulkitsemani lauseet tuntuivat huutavan.

Ymmärsin, että veljeni oli jo siinä vaiheessa murtumispisteessä, että hän tappaa itsensä jos häntä ei sitä ennen tapeta. Enkä varmuutta kuolemansa syystä tiedä tänäkään päivänä. Ehkä hänet murhattiin sittenkin ja tapaus naamioitiin itsemurhaksi.

Sitten alkoivat niiden vierailut.
Se oli niin tutun pilvinen syyspäivä kun ne tulivat ensimmäisen kerran. Kärrytiellä lammikoiden riite vain ritisi saappaiden alla kun ne marssivat pihaan. Kuulin sen navetan taakse jossa olin tunkiota talikoimassa luukun edestä matalammaksi.

Ne puhuttivat käskevällä äänellä isää joka valjasti Rutasta lastukon tuomien alla kärryjen eteen. Isä oli lähdössä jyvien vientireissulle myllyyn ja aikoi samalla käydä myös kirkolla mutkan. Meille oli myönnetty valtion asutuslainaan maksuaikaa lisää ja siitä isä aikoi pankinjohtajan kanssa käydä puhelemassa.

Isä sanoi yhtä lujalla äänellä kuin kyselijätkin, että vaimo ei ole nyt kotona, se meni Lepolan Siljamaijaa synnytyksessä avustamaan.
Siljamaijan mies oli käynyt edellispäivänä varoittamassa, että lähipäivinä saatettaisiin heillä kätilön apua tarvita, että jos minä sitten tulisin koska olen ennenkin muutamia vauvoja maailmaan avittanut. Kaksitoista siihen mennessä, muistan sen sillä lapsia syntyi siihen aikaan joka puolella kuin sieniä sateella. Siljamaijalle se olisi kolmas kerta.
Kylmä miehen ääni kysyi, missä Siljamaija asuu?

Tuolla Harjusten takana, vastasi isä ja varmaankin viittasi rukkaskädellään kaivon takaa aukeavalle polunsuulle päin.

Paljonko sinne on matkaa?
Viitisen kilometriä.
Sanotte sitten vaimollenne, että on kotona viidestoista marraskuuta kun tulemme seuraavan kerran.
Sitten kärrytieltä kuuluivat jälleen poistuvien askelten ritisevät äänet ja isä tuli varovasti navetannurkalle mukamas vettä heittämään.

Ne kävivät, sanoi isä kun kaiveli sepalustaan.

Minä lyyhistyin lantakasan viereen kuuraiselle nurmelle oksentamaan.

Kun ne olivat häipyneet kärrytien suoran päästä kääntyvän mutkan taa, isä hyppäsi viereeni ja tempaisi minut syliinsä ja tunsin, kuinka hänkin vapisi kauttaaltaan. Tovi siinä meni kun nyyhkytimme sylikkäin mitään sanomatta, aivan kuin tietäen, että tämä oli vasta lopun alkua.
Marraskuun viidestoista tuli, mutta minä olin hankkiutunut jo pari päivää aiemmin isänne äidin luokse jossa piilouduin vinttikomeroon. Mummo toi ruokaa vasta hämärän tultua ja kävi samalla tyhjentämässä potta-astiani pihanperälle. Kuiskaten puhelimme vaikka kilometrien säteellä ei yhtään asutusta ollutkaan.

Ne olivat lupaustensa mukaan käyneet, mutta koska en nytkään ollut tavattavissa, olivat antaneet uuden päivämäärän uhkaillen isääkin seuraamuksilla jos en tammikuun viidestoista ole saapuvilla.

Isä oli sanonut, että turha uhkailla, minun akkani tapaa herrat jos se itse tahtoo. Tällä kertaa isä ei ollut alentunut edes valehtelemaan olinpaikkaani. Oli vain huitaissut epämääräisesti kädellään maailman suuntaan ja sanonut, että vaimolla on vapaus olla missä lystää tälläkin hetkellä, ottakaa itse selville.

Isä oli jo aiemmin pyytänyt veljensä siksi päiväksi kylään, että jos jotain tapahtuu on ainakin yksi todistaja paikalla. Eivätkä ne olleet uskaltaneetkaan sitten muuta, kuin peitellysti uhkailla niillä seuraamuksillaan.
Tammikuun viidestoista niiden vierailu toistui, samoin minun piilotteluni mummolan vinttikomerossa. Siellä oli kylmä, mutta pärjäsin kun mummo oli kantanut pienen tilan täyteen vilttejä ja muuta vaatetta joiden sisään kääriydyin niin, ettei minusta näkynyt kuin vähän nenää.
Sitten ne tekivät kaksi yllätysvierailua.
Ensimmäinen oli eräänä lauantai-iltana saunan jälkeen, mutta niiden saapumisesta ilmoitti hyvissä ajoin Riemu-piskimme joka alkoi räksyttää lastukolla heti kun ne kuutamossa kääntyivät kärrytien suoralle josta pihaan oli jo näköyhteys.

Pelastauduin menemällä niinkin alkeelliseen piiloon kuin kamarin hetekan alle. Tosin Matiastaneli luuli, että äiti alkoi piiloleikin ja meinasi siten paljastaa olinpaikkani, mutta sitten poikaa alkoi kiinnostaa kolmen saapuneen miehen manttelinvöissä riippuvat pistoolit enemmän ja hän unohti minut.

Toisella kertaa olin tuiskusäällä odottamassa Roopekalervon kanssa linja-autoa tienvarressa ja juuri kun nousimme sisälle, ajoi sen perään musta henkilöauto josta nousi samat kolme miestä jotka olivat aiemminkin meillä vierailleet. Hetken neuvoteltuaan ne lähtivät kahlaamaan jo lumeen peittyneitä jälkiämme kotiamme kohti. Katselin heidän hämärään häipyviä, leveitä hartioitaan jäiseen ikkunaan raaputtamistani kynnenjäljistä ja sydäntä kylmäsi, sillä tiesin, että tämän jälkeen minun on häivyttävä tai antauduttava.
Muutaman päivän päästä tuli tuntematon kuriiri hengästyneenä lumessa tarpomisessa tupaamme ja allekirjoituksen vaatien tarjosi ruskean, sinetillä varustetun kirjekuoren isälle, joka lusikoi pöydän ääressä lihakeittoa. Silloinkin olin varalta, Riemun räksytyksen hälyttämänä ja ikkunasta kurkistelun jälkeen, vetäytynyt itse kamarin oven taakse kuuntelemaan.

Kuriirin poistuttua avasin tuon kirjeen, siinä luki suojelupoliisin päällikön allekirjoituksella ja leimalla vahvennuttuna seuraavasti:

Olgamaria Maununeva, os. Happo, on täten edesvastuun uhalla saavuttava suojelupoliisin kuulusteluun maanantaina 1.4.1968 klo 09.00.