8. Jätteiden pilaamat rannat

Pe 13.6.2014 klo 10  4. leiri

Maailma on kaunis, ja se on surullista, kirji Jerzy Lec.

Suontakuisten kurkien parjaukseen heräsin. Leirini rysineen on Mujejärven (Muujärvi) kupeessa nuoressa männikössä. Puikkaisin yöllä summassa kapealle, tiukkapintaiselle tieuralle joka noin kilometrin mutkiteltuaan toi minut jäkkikituppaisen suon laitaan päättyen roinaläjään kuten polut niin monasti aiemminkin. Purkkien, renkaiden, lasipullojen, ruosteisten rautojen, hellankehän ja mustasta ladasta rälläköidyn takakontin takaa, rapakon reunalta pyrähti lentoon pari kahlaajalintua leikaten kesäyön hämärää terävillä viklotuksillaan. Tein kuin jänis paluujäljet ja työnnälsin tieuralta pois viistoon mättäiselle kankaalle muutaman pikkukukkulan suojaan johon väsyneenä kokosin makuukseni. Käet kukkuivat niin että korpi raikasi. Luulin niiden häiritsevän uneen pääsyäni, mutta kukunta kävi kuin tuutulaulusta eikä muhkurainen teltanalustakaan saanut minua pysymään hereillä. Unessa kaadoin nokipannusta kahvia toistuvasti kuin katkeavassa filmissä jonka häntä ääntää kelalla kieriessään rämps, rämps, rämps. Rukajärventiellä tapaamani roistot liittyivät siihen uneen, ahdisti.

Ontrosenvaarasta liikkeelle uskaltauduttuani tie muuttui Kostamuksen tienhaaran jälkeen löysäksi soratieksi jossa pystyi polkemaan vain pieniä matkoja. Enimmäkseen työnsin raskasta pyörääni puutavararekkojen nostattaman pölyn seassa. Välillä hiekkausvasta rämisi esiin henkilö- ja pakettiautoja sekä pieniä kuormakkaita joita piti myös varoa. Eilisen ja iltayön taivallukseni mitta oli korkeintaan 40-50 km.

Erään kuivan kankaan kohdalla tien alitti järeä, betonipaaleilla suuvattu rumpuputki vaikka vedestä ei liene siinä kohden koskaan ollut vaivaa. Muutaman mutkan jälkeen tienpuolille aukeni märkä, lettoinen seutu, jossa olisi kuulunut olla vedelle useitakin tienalituksia. Siinä oli kevättulva roiminut tierunkoa alamäkeen pitkältä matkalta ja tilalle oli ajettu uusia maita monet kuormat. Joka tulvan jälkeenköhän saman täyttötyön tekevät? Olisiko Stalinin tiemiehillä ollut aikoinaan tietyömaakartta rutussa, suot ja kankaat sekaisin eikä sitä ole vieläkään sileäksi oiottu.

Metsät alkavat nuorentua. Kun kalashnikovit ovat jääneet sotien päätyttyä tarpeettomiksi ovat metsäpunktien ja -sovhoosien kirves- ja moottorisahamiehet painaneet niska limassa ikimäntyjä nurin. Petäjä on edelleenkin ylivoimaisesti yleisin puulaji näillä hiekkaisilla kankailla. Siemenpuuasentoon hakatut aukeat ovat kasvaneet ilman harvennusta ja näyttää siltä, että uudismetsän muodostumiseen raivausten puutteesta ei muuta "haittaa" ole, kuin että ihmisen arvottaman "hyötypuun" kasvu on vähäisenlaisesti hidastunut. Nyt tiukkasyistä, oksatonta 50-70-80-vuotiasta puuta hakkaa monitoimikoneiden armadat maailman tarpeisiin, oligarkien rikastuttamiseen ja valtion asevarustelun rahoittamiseksi. Paikallisesti metsien ryöstöhakkuut eivät edelleenkään väestöä paljon avita jos vaikka tiestöjen kuntoa arvioi tai kylien insfrastruktuuria.

Tähän mennessä autojen alle jääneitä eläimiä en ole nähnyt, yhden pienen kyyn vain. Hirven jälkiä ei hiekassa ollut eikä yhtään jänistä kiirehtimässä pusikkoon. Joitakin pyitä ja muutama isompikin kanalintu on tienvierestä rumistellut lentoon. Variksia, korppeja ja harakoita on ylenmäärin, varsinkin kylien ja metsään kannettujen kaatopaikkajätteiden liepeillä. Tikkoja ja palokärkiä näin vanhoja metsiä halkovilla taipaleilla. Tiiksassa keskellä kylääkin palokärjen helakasti rullaava huikkaus kuului ja punainen päälaki petäjävanhuksen kyljellä vilahti. Eilen vasta näin ensimmäiset viisi joutsenta kun niitä Suomen puolella lensi suuret parvet jo ennen Kuhmoa. Muita vesilintuja ja niiden poikueita on siellä täällä putamista ripsahtanut lentoon ja sukelluksiin. Pienet, metsien sisäiset, ojittamattomat suot, majavien patoaltaat ja muut purojen rönsyt ovat mieluisia varsinkin taveille ja telkille.

Iltapäivällä pidin kunnon tauon eräässä sillankupeessa jossa oli pengerryskivien kolossa västäräkin pesä ja jonne lintupariskunta kantoi urakalla öttiäisruokaa poikasilleen. Sytytin risuista pienen nuotion hiekkakuoppaan, keitin pottuja ja söin ne voin, sipulin ja kalasäilykkeen kanssa. Keitin sitten jälkiruuaksi kahvia. Enkä pientäkään ahventa onkeeni joesta saanut.

Myöhemmin Kuollunkijärven ja muutaman muun nimettömiksi jäävien järvien kauniita rantoja seuraillessani ja muutamat kerrat uituanikin sain jälleen kauhistella jätteiden loppusijoittamisen suruttomuutta ja muuta mielettömyyttä joka täytyisi olla kuolemanrangaistuksen uhalla kiellettyä koko maapallolla.

Mitkä kielteiset ympäristövaikutukset syntyvätkään jo yhdestä ainoasta, järven rannalla poltetusta henkilö- tai kuorma-auton, tai kaksi metriä korkean catepillarin renkaasta? Entä kun niitä on vuosikymmenien aikana samoilla rannoilla ja metsien kätköissä poltettu satoja, tuhansia tai valtion suuruuden huomioon ottaen sen koko alalla satojatuhansia, miljoonia?

Kuollunkijärvellä, juuri kun tulin uimasta eräs nuoripari oli kurauttanut autonsa hiekkapenkkaan, mutta ne vain naureskelivat onnettomuudelle vaikka eivät voineetkaan jatkaa matkaa. Kysyin "problem?", niin poika huitaisi kädellään ja näytti kännykkäänsä, että apua on soitettu jo. Kuvankin sain ottaa sillä nuoria niin huvitti minunkin taivallustyylini.

Yömyöhällä Suksingivaaran seutuvilla oli metsänvärisesti pukeutunut toistakymmenen hengen ryhmä sivutiellä. Ne nostelivat kylmälaukkuja ja muita pakkauksia maastoautojen kyydistä tielle, polottivat kovaäänisesti ja levittelivät pakkausten päällä karttoja. Arvelin niitä ensin kalamiehiksi, mutta ehkä olivatkin rajamiehiä tai sotilaita maastoharjoituksissa. Siitä alkoi jonkinlainen asvalttipintainen tie minunkin polkea ja pian tulin tienhaaraan, jossa oli päätettävä, ajanko suoraan Omeliaa ja Repolaa kohden vai käännynkö Muujärven tielle.

Päätöstä helpottamaan saapui risteykseen  Omelian suunnasta narisevalla, jouset pohjassa paukkavalla Samaralla maastopuvun kaulukset arvomerkein koristeltuina isopäinen, ruskeanaamainen mies joka tervehti ja alkoi kysellä "passporttia". Tutkittuaan passia tarkemmin kuin edellinen, samaan muotiin pukeutunut maailmanvahti ennen Lietmajärveä, tuo tärkeään virkaan nimitetty ihmisotus kaivoi muistivihkon taskustaan ja kirjoitti siihen kaiken, jonka osasi. Kun se kirjoitusähellyksensä päätteeksi uteli matkani määriä ja ääriä niin näytin kartasta aikomukseni. Ukko mutristeli mustia kulmakarvojaan ja puisteli päätään, teki sitten ranneäxän ja pani kämmenet vastakkain poskelleen kallistaen päätään hassusti nukkumista tarkoittaen. Ymmärsin sen niin, että rajavyöhykkeellä leiriytyminen on ehdottomasti kiellettyä ja kertakulkemisella en koko lenkkiä jaksaisi tuota matkaa tehdä. Kai minä tuon leiriytymiskiellon jotenkin olin sisäistänytkin, mutta olin ajatellut, ettei se nyt niin nuukaa olisi. Kun käännyin sotamuistomerkein koristellusta risteyksestä Muujärven tielle niin isopäinen ruskeanaama jäi vahtimaan, että varmasti myös jatkan siihen suuntaan.

Tämä maailmannapa on koettu, puran leirin ja lähden. Kello hipoo yhtätoista.

7. Maantierosvot

To 12.6.2014 klo 05.30 3. leiri

Ontorsenvaaralla jälleen rankan päivä/yömarssin päätteeksi.

Rankaksi Rukajärvikäynnin reilun 80 km:n mutkan teki parit roistonroikaleet joilla oli tarkoitus sipaista minut ja kuormani kyytiinsä. Ne tulivat kuin ruotsalaisessa trillerissä tummansinisellä, ruosteisenlommoisella pakettiautolla ensin takaa, hidastivat kohdallani, ajoivat eteen päin, kääntyivät ja alkoivat vaatia "turistia" kyytiinsä. Vastaukseni oli koko ajan luja "njet ponimaiju" ja polkeminen sivuilleen vilkuilematta. Mutta ne eivät luovuttaneet, kääntyivät ja rinnalla ajaen apukuskikin yhtyi vaatimuksiin eivätkä ne enää olleet ystävällisiä "turistin auttamiskehotuksia" vaan karskeja käskyjä pysähtyä.

Pari takaa saapuvaa autoa antoi kuitenkin hengäshdystauon kun roikaleet lähtivät niiden edessä ajamaan loivaa mäkeä ylös ja mutkan taakse näkymättömiin. Pian kuitenkin kuulin, kuinka autonrottelo pysäytettiin, ovia paiskottiin auki ja kiinni ja puheenpolina nousi kesäyöhön kuin korppien klonkse emalikattilaan.

Kiveksissä tuntui ensimmäisenä jäätävä jutkahdus kuin pikkupoikana pelästyessä. Sitten iski sekuntien ajaksi täysin neuvoton olo, pelko nousi alhaalta selkäruotoa pitkin niskaan, ajatus haroi kokemusperäistä neuvoa aivojen lokeroista, että kuinka tällaisesta voi selvitä.

Seuraavien sekuntien ja minuuttien aikana alkoi sitten kiivas, kuin ennalta suunniteltu toiminta. Polkupyörä vasemmalle perkeleen kiviromeloisen ojalikon ylitse ja kannokossa hyppyyttäen mahdollisimman pitkälle petäjien ja kuusentarrien  taakse läkälleen katajikkoon, maastokuvioinen hursti salamana suojaksi ja seuraavaksi kiivas juoksu takaisin tielle ja tien ylitse toisen puolen tieuransuulle. Raviojan reunassa oli irtokanto jonka hätäinen riuhtaisuni pyöräytti keskelle polulle ja sitten saatanan nopeasti takaisin polkupyörän luokse ja hurstin alle, pienen kuusen alaoksien suojaan itsekin. Eikä yhtään liian aikaisin sillä äänistä päätellen nuo tummanpuhuvat nahkapusakkamiehet rouskuttivat käännellä transettiaan tulosuuntaan takaisin ja pian sininen keula mäessä jo näkyikin.

Tieuran suulle tultuaan alkoi avonaisista sivulaseista kuulua tupakkayskäistä sananvaihtoa ja naurunkäkätystä. Pian apumies pomppasi siirtämään kantoa tieuralta pois loikaten sitten takaisin etuistuimelle kätkätellen kuin olisi jo saaliinajon kutka nousemassa päähän. Kuski usutti transetin pomppuiselle polulle ja rämisten ja savuten tuo ajokoiran kiihkoa täynnä oleva parivaljakko hävisi petäjikköön.

Kului vartti, toinen, meni tunti. Laskin kaksi paria puutavararekkoja, yhden parin puoliperävaunullisia TIR-rekkoja, pakettiauton ja kolme henkilöautoa menevän renkaat lätkyen ohitse. Sitten hiljeni toviksi, tuulikaan ei puissa huokaillut, vain linnut pitivät konserttejaan ja käet kukkuivat. Itikat kuppasivat hurstin alla selkäpuolta, muurahaiset nirhivät kusisesti paljaita pohkeita ja shortseihin ja paidan allekin niitä tuntui kaivautuvan. Ainuttakaan itikkaa en hengiltä kuitenkaan läimäissyt tai kusiaisia pois munistani kaivanut, puristin vain vaijeriranstakkaa kouransilmässä ja suunnittelin aivot kiehuen, mihin ensimmäiseksi lähestyvää venäläiskarjua isken ja kerkiänkö myös toisen kimppuun ennen kuin se vetää pistoolin  taskustaan ja ampuu minut.

Tunnin tai puolentoista kuluttua alkoi kuulua moottorinmouruntaa vastapäisestä hatelikosta ja kohta pyöreät valot ilmestyivät tieuran ylitse roikkuvien kuusenoksien alle. Kuski kaasutti moottoria ja yritti hyppäyttää autoa jyrkkää ojanpengertä ylös, mutta takavetoisen voimat hyytyivät ja se jäi kuin kiikkumaan asvaltin ja tienpientareen hiekkaiseen nikamaan. Peruutus ja uusi yritys, mutta sekin jäi lyhyeksi. Kolmannella yrittämällä venäjänkielisiä perkeleitä, vittuja ja saatanoita syytäen toinen rotjakkeista kampesi työntämään ja viimein transetti pääsi asvaltille pahasti alustastaan savuten ja pakoputken ääntä vaimentimien ratkoksista ilmoille mörähdellen.

En ikinä ole niin murhaavan vihaisia ihmisiä lähietäisyydeltä kuunnellut kuin nyt rukajärveläisessä yössä, pelosta piilossani vapisten.

Aikansa siinä toisilleen huudettuaan ja kiroiltuaan ne ajoivat lenkin Rukajärvellä päin ja kun tulivat takaisin, pysähtyivät vielä kerran katselemaan ympäristöä vihaisesti molottaen minua vieläkään hämärässä havaitsematta. Viimein kuski kyllästyi ja löi rönttösen tiskiin suunnaten paluumatkan pelokseni Tiiksan kylää kohti.

Vieläkin, piilostani jäykkänä ja puutuneena uskaltauduttuani ja loppumatkasta selviydyttyäni, muistiinpanoja teltassa nyt tehdessäni pelkään jokaista metsästä kuuluvaa rasahdusta, lintujen loritusta ja Rukajärventieltä kuuluvia, päivännousuun kiihtyviä autojen ohitsehurahteluja.

6. Rukajärven Viktor

Ke 11.6.2014 klo 21.30

Tykki betonisella jalustalla, takana järvi jolle ei karttaan nimeä ole raatsittu laittaa ja tienhaara, jossa bussipysäkin ränsistyneessä katoksessa istuen mietin, lähdenkö jatkamaan kohti M18:aa ja sen varrella olevaan Karhumäen kaupunkiin jossa tiedän ukkini olleen Pentti Haanpään lailla jatkosodan aikana varastomiehen hommissa vai menenkö takaisin Tiiksaan ja yövyn vielä yhden yön Ontrosenvaarassa.

Tästä tienhaarasta on Rukajärven kylään matkaa kolmisen kilometriä jossa kävin jo muutamat tunnit kuulostelemassa ja ihmettelemässä, kauhistelemassa muistomerkkien kiiltävää sotaisuutta ja muovin räikeää värikylläisyyttä rautaisin aidoin piiritetyillä haudoilla.

Pelästysyritys tuli sitten jälleen koiran taholta. Ruskea, pitkäkarvainen hurtta hyppäsi lauta-aidan ylitse perääni. Tempaisin ranstakan esille, mutta kun olin jo lyömässä, koira väisti, vinkaisi ja perääntyi jääden räksyttämään kauemmaksi. Luultavasti se on saanut joskus maistaa ohikulkijan vitasta ja viisastunut siitä. Lukuisia, rauhallisemmin käyttäytyviä koiria kuljeskeli myös raitilla ja veilä yksi vihaisempikin jonka kuitenkin sen emäntä ehätti komentamaan takaisin pihaansa.

Kissanjuuttaita oli myös aika tavalla liikkeellä, joten lintulajien runsaus ja monipuolisuus on varmasti näillä kunnailla varovaisestikin arvioiden vähänlainen.

Kylää kiertäessäni sanoin kaksikerroksisen talon edessä, aidatussa puutarhassa kuokkivalle miehelle, että sanotaanko päivää vai trastuit niin hänpä kimposikin vetreästi portista ulkopuolelle tyrkkäämään kättä kouraani: "Ka, mistäs se suomipoika siihen tupsahti?"

Hän oli Viktor Voilov 72 vuotias karjalaismies, syntynyt sotien aikaan Argangelissa, mutta sen jälkeen asustanut miltei koko ikänsä Rukajärven seuduilla muutamia työkomennuksia lukuunottamatta. Viktor vei minut sisälle jossa vaimo Natalia (olikohan nimi noin?) keitteli perkolaattorilla juhlamokkakahvit ja pani muutakin evästä pöytään. Kävi siinä ilmi, että heillä on kiuruvetisiä ja iisalmelaisia tuttavia (Lämsä, Tikkanen) jotka pitävät huolen, että suomalaisia kahvilaatuja on aina hyllyssä.

Viktor kertoi Rukajärvellä olevan saman suuntauksen kuin muissakin pienissä kylissä, että nuoret häipyvät pois ja kylät lakkaavat olemasta. Reilu 700 tässäkin kylässä vain enää lienee, huokasi hän. Kun kysyin, että mites Rukajärvi kalaa antaa, niin Viktor puisti päätään ja kertoi järven olleen kymmeniä vuosia käyttökelvoton kaiken suhteen. Uimaan ei lapsilla ole asiaa ja kalamiehet joutuvat käymään kauempana Ontojärvellä ja Jolmassa: 60-luvulla perustettu turkissovhoosi (lakkautettu) oli järven pilaamisen aloittanut laskemalla kaikki törkynsä suoraan veteen.

Kun kysyin viemärijärjestelmistä, vesihuollosta ja niihin liittyvistä asioista, Viktor ei ymmärtänyt tai ei ollut ymmärtävinään, mutta poistullessani asiaan tuli selvyyttä, sillä mäen alla nenää kaihertavan, rankan hajun syy oli avo-oja joka tuli mäen puolelta ja meni rumpuputkea tien alitse suoraan rannoiltaan täysin rehevöityneeseen järveen. Eli jos kylässä viemäreitä ulkokäymälöiden lisäksi oli, niin niiden sisällöt virtasivat pitämään yllä Rukajärven kauan sitten aloitettua saastuneisuutta.

Kerrostalot, niiden ympärillä jättiputkien alkavat versot ja takapihojen polkujen liejuläimäreet olivat yhtä järisyttäviä näkyjä kuin tähän saakka muuallakin. Lapsia kuitenkin pyöräili pihoilla ja kujilla tai kirmaten muuten leikeissään. Arkoja olivat, yksikään ei edes uteliaisuuttaan tullut tuttavuutta tekemään vaan etempää vain kaulojaan venyttelivät.

Kylässä myös tehtiin useissa kohteissa remonttia. Sahat lauloivat, sirkkelit sirnittivät ja vasarat paukkuivat. Yksi remontin alla oleva, nurkkasalvoksista päätellen mestarihirrenveistäjän tekemä mökki kiinnitti erityisesti huomioni sillä siinä oli saumapeltikatto joka lienee säilynyt ehjänä kymmeniä vuosia eikä sen kunnossa vieläkään epäilyttävää näyttänyt olevan; maalia vain pintaan ja taas muutamat kymmenet vuodet se veden ulkopuolella pitää. Rannassa röyhysi joku sauna ja ehkä kalansavustustouhujakin joku harrasti.

Aurinko painuu jo mailleen värejä jäljilleen hehkutellen, unohdan M18. tien ja Karhumäen ja lähden takaisin Ontrosenvaaraan josta jatkan huomenna mutkaisille, ehkä kurjaakin kurjemmille hiekkateille.

5. Tiiksan "idylli"

Ke 11.6.2014 klo 16.00

Pysähdyin taukoa pitämään aukean suon seudulle sillä tässä käy hieman tuuli ja ainakin pienemmät mäkärät pysyvät poissa. Aurinko rävöttää silti hellittämättä ja sokko-, suppu- ja hevospaarmat kalttavat kilpaa paljaita kinttuja niin että veri turskaa monesta norkosesta yhtäaikaa kun en niiden ruokailuun heti havahdu paksunahkainen ja tunteeton kun olen. Niskan ja kaulan nahka on myös aivan pahkuroilla ja rikki puhumattakaan harvahiuksisesta päälaesta.

Teräskaiteisen sillan alitse soljuu hitaanruskea purovesi ja sen yläjuoksulla, parinkymmenen metrin päässä  on majavapato ja padon taakse laajenneessa altaassa pulikoi ainakin seitsenhenkinen telkkäpoikue. Pieni haukka syöksyi juuri nuolena suolle ja nousi sieltä sammakko tai myyrä kynsissään ja hävisi vasemmalle suonlaidan kuivahtaneeseen kelometsikköön. Kuovi kuikuttaa aukealla suolla eivätkä käet lakkaa edes päivänvalolla kukkumasta. Luonto ei hätkähdä rekkojen virrasta eikä siitä, että yksi typerä matkamies maan tässä vanhakantaisella tavalla muistiinmerkkaa mitättömiä kokemuksiaan.

Puolilta päivin olin vielä Tiiksassa. Kävin ensimmäiseksi nuorenparin hallitsemassa kaupassa kylätiensuulla. Ostin 3 banaania, tuoreen leivän, pullollisen molokoa (maitoa) ja 3 isoa omena. Maksoivat 135 ruplaa eli kolmisen euroa. Kysyttyäni väärinäännettynä "vodaa" se mies johdatti minut kapean kujanteen päähän kyläkaivolle jonka syvyyksistä veivasi keluveivipölkyn ympärille kiertyvän riimun avulla sinkkisankollisen raikasta vettä juotavakseni ja kanisteriini. Sillä aikaa vaaleakarvainen kylänkoira oli napannut näkkileipäpaketin pyöräni avonaisesta takasivulaukusta ja juoksi juuri karkuun kun tultiin takaisin kaupan pihaan.

Tiiksan petäjikköön rakennetussa kylässä kävin kuljeskelemassa. Puita ei oltu harvennettu koskaan sen enempää kuin mitä rakennusten pohjat ja niiden aidatut kasvimaapihat ovat tarvinneet. Kylän tiet ja polutkin kiersivät petäjävanhukset eikä niin, että ne olisi jonkun kaavoittajainsinöörin viivoittimen piirron käskystä saaneet väistyä ihmisen ja sen kulkureittien tieltä. Mietin siinä, että onkohan yksikään kylän vanhimmista taloista ollut olemassa jo silloin, kun isä on mahdollisilla iltavapaillaan läheisilta tappotantereilta pistäytynyt.

Tiiksa oli siis mukava pieni kylä jossa vielä savu piipuista tuprusi, joku pesi pyykkiä laiturinnokassa ja lapset kirmasivat leikeissään. Muutamia poikkeuksia ja uudisrakennuksia lukuunottamatta asbestikatteet särkivät mielessä hetken verran väikkyneen alkuperäiskylän "idyllin". Koulurakennuksen ja sen pihan kurja kunto pani arvelemaan viihtyvyyttä myös lasten näkökulmasta. Idylli sai lopullisen kolauksen kun erään päällekaatuvan tönön äärellä joku paidaton rellukkamaha imuroi uutta Chervolettiaan jonka stereoista kuohusi venäläinen rokki.

Ennen matkan jatkamista sytytin pienen nuotion Tiiksjärven rantaan, keitin kahvit, ruokailin ja uin. Huuhtaisin myös t-paidan, sukat ja kalsarit jotka sijoitin matkatavararenksujen väleihin niin, että ne ovat jo nyt aivan kuivia. Aloitin myös avojaloin polkemisen tänään ja se tuntuu kuin kahleista olisi vapautunut.

Rukajärventie Tiiksan kohdalla olleiden tiilipaikkausten jälkeen on ollut kohtalaisen mukava ajaa vaikka piennarta pyöräilijää varten ei liiemmälti olekaan ja rekkoja lappaa ohitse vyötäsoleta. Laskin neljän-viiden tunnin taivalluksen aikana puutavaralastissa olleita rymistelleen ohitseni ainakin 80 kpl. Suomalaisia Sisu-merkkisiä on kamazien ja oudompien joukossa runsaasti. Kaikilla ei ole varmistusliinoja täyteen lastattujen sullikuormien ylitse kiristeltyinä ja toisinaan juolahtaa mieleen, että se on nirri vek jos sieltä kolmimetrinen takaraivoon kajahtaa. Muutamia pudonneita pöllejä olen siellä täällä raveissa nähnyt sekä paljon muuta kuormista karannutta tavaraa. Yksi mitätön mutteri tai renkaan henkilöauton rengastasapainolyijykin jos vauhdissa irtoaa ja pohkeeseen luodin lailla turskahtaa niin pyöräilyt on silloin pyöräilty.

Majava! Kerkesinpäs kameran kaivaa. Kuva kylläkin epäonnistui koska en malttanut, tai kerennyt vakauttaa kättä kun otus mulahti yht´äkkiä tuohon muutaman metrin päähän tien alitse menevän siltarummun eteen. Eikä se poseeraamaan jäänyt!

4. Hurtan hampaissa

Ti 10.6.2014 klo 21.15

Lietmajärveltä läksin äskettäin. Pysähdyin tähän metsäänvievän polunsuulle kirjimään jokusen sanan päivästä ja hapaisen kannolla istuen samalla vähän makkaravoileipää ja maitoa eninpään nälkääni. Muutamat banaanitkin ostin "makazinesta" ja joitakin valmisruokapusseja joista saa ehkä keittämällä paksumpaakin suolenmutkaan; kukon päänkuva niissä oli ja takana venäjänkielisen selostuksen lisäksi symbolit kuumasta vedestä, kulhosta sekä kellonviisareista joiden tummennettu osa kertoi, kuinka kauan pitää hauduttaa. Pottuja pyysin sormilla osoittaen 6 kappaletta kun huomasin niitä laatikollisen tiskin takana lattialla.

Matka ei taittunut kovin huimaa vauhtia tänäänkään. Rekkoja ja muuta liikennettä piti varoa ja väistellä pientareelle ja pysähdelläkin niiden vuoksi aika tiuhaan. Kun missä kauemmaksi näki, niin maisema oli kyllä aika komeaa ja siellä täällä ikimäntyjäkin muutamaa sai ihailla. Muuten nuorenpuoleista ovat metsät, kertaalleen ainakin sotien jälkeen parturoituja ja maailmanmyllyissä velliksi jauhettuja. Nyt rekkarallista päätellen parturointi on jälleen uudessa vauhdissa sillä Vienansuunta vetää useita rekallisia tunnissa tätäkin kurjaa polkua pitkin.

Yhdestä joessa koetin kalaonneani. Yksi musta, voimakas kala kävi kiinni vieheeseen, mutta nuljahti irti rannassa. Valokuvasin huvikseni sähkömuuntajien monenkirjavaa esiintymistä ja betonisia sähköpylväitä joita en muista Suomessa nähneeni. Betonia oli raudan lisäksi käytetty paljon kaiteidenkin tekoon ja ne räsöttivät monella mutkalla ja kallellaan suuntaan jos toiseenkin. Joissakin kohdin niitä oli paikkailtu kakkosnelosilla ja se minua suuresti huvitti.

Lietmajärvellä tuli pikkupoikia heti ympärilleni polkupyörineen. Yksi isompi esitteli ylpeänä koristelemaansa kulkuneuvoa ja oli mielissään kun näpsin hänestä ja kaveristaan kuvia. Asemalla valokuvasin vetureita ja sen läheisyydessä olevia autonraatoja, rojua ja erästä ikuiseen parkkiin sammutettua puskutraktoria. Veturit olivat kyllä jylhänoloisia vanhuksia, mutta miehet asemalla ja niiden ympärillä eivät luultavasti pitäneet objektiivini tähtäilystä kun tuntuivat molisevan keskenään kielteisiä venäänsanoja samalla kun huitoivat minua menemään vaikka helvettiin kameroineni.

Kun ajelin hieman sivummalle aikomuksenani tutkia lähemmin irvokkaanoloisia, taivasta vasten töröttäviä neuvostokerrostaloja, hyökkäsi jostakin katveesta vasikankokoinen lurppakorva tavoittelemaan paljasta nilkkaani. Vetäisin ranstakan ohjaussarven sisältä ja sivalsin sillä ensin pienesti, mutta kun hurtta ei totellut vaan raateluhampaat irvessä ja kuolaisesti rähisten kävi uudellen hyökkäykseen ravautin sellaisella voimalla, että siltä halkesi korva kahteen osaan. Mutta saatana se vain yltyi siitä ja yritti uudestaan. Sain väistetyksi ja kun polkaisin rajusti polinta yrittääkseni karkuun, poljin paukahti sopivasti puraisuun valmiiseen koiranleukaan. Kieli jäi hurttaperkeleeltä hampaiden väliin ja se loikkasi lähimmästä portista pihaan eikä tullut enää takaisin. Sen ulahdus oli kyllä korvia vihlova. Toivottavasti se kuolee antamiini tälleihin sillä moisen hampaissa voi heikommalta vaikka henki lähteä.

Lietmajärvellä panin merkille saman minkä heti Kostamuksessakin: Nuorehkojen miesten kännikulttuurin ja että porukoissa oli myös naisia jotka ulkonäöstä päätellen olivat olleet niissä riennoissa jo kauan mukana. Pitääpä muistaa katsella kaupoissa paljonko vodka maksaa kun se niin runsainmitoin näyttää iloa ankeaan arkeen rahvaan keskuuteen tuovan alkuviikosta lähtien.

Ke 11.6.2014 klo 00.45 2 leiri

Pystytin rysän vesakoituneelle rinnepellolle. Pieniä männynvänttyröitä ja koivunkurjia elellä kituroi myös ja sodanaiakaisia juoksuhautoja ja niiden valleja haamullaan muutamin paikoin. Tänne sivutieltä könytessäni näin tuoreempiakin lapioidenpistoja siellä täällä. Luultavasti metallinpaljastintouhottajat täältäkin nurkkiinsa sota-ajan romuja etsivät. Leiriä pystyttäessäni mäkäräisten laumat painuivat partajouheikkooni porukalla ja korvanlehdestäkin vuotaa verta niiden jäljiltä.

Joku lintu laulaa "tokitoki-tokitoki" ja toinen vastaa "tiketitik-tiketitik". Käet kukkuvat myös vallattomina ja näihin ääniin lienee hyvä uinahtaa.

Klo 09.30

Nukutti makiasti. Heräsin auringon lämmittäessä rysää kuumaksi jo ennen kahdeksaa. Kävin ihmettelemässä aamunvaloisaa ympäristöäni, tonkimisten jälkiä, yhtä metsänpeittoon rautaisesti ruostunutta vanhaa kuormakonttia joka on toiminut ehkä jonkinlaisena työmaaparakkina. Kävelin myös sivutienpätkän alas Rukajärven tielle josta kuulin työn ääniä. Sanoin tienvarsivesaikkoa vesurilla katkovalle, hikiselle haalarimiehelle drastuit ja karttaa osoitellen kyselin Ontrosenvaaran sijaintia. Se viittilöi innokkaasti siihen suuntaan, jossa leirini sijaitsee ja ihmettelin tuuriani, että sinne yöllä väsyneenä osasin poiketa. Kun sitten tulin takaisin päin, havaitsin julmetun sotamuistomerkin oheiskoristeineen metsänlaitaan, harjateräksestä hitsaamalla tähtikuvioituun aitaukseen suljettuna. Ja tietenkin paikalle oli raahattu myös muovisia kukkia ja seppeleitä.

Olin siis yöpynyt juuri niillä kunnailla, jossa isäni haavoittui 70 vuotta sitten 5.8.1944! Noissa loppurytinöissä myös isän sotakaveri, lapinlahtelainen Matti Viinikka sai luodin rintaansa samalta pikakiväärimieheltä kun oli syöksynyt isäni luo kysymään, sattuiko miten pahasti, mutta sortuikin itse kuolleena isän päälle. Oli isä kerennyt Matille suhahtaa, että elä tule ihteesi tapattamaan, perkele. Tarinan kuulin pikkupoikana niin monasti, että siitä kai muodostui jonkinlainen "sotakokemus" omaankin mieleeni ja siksi Mattia varten olin tälle retkelle mukaani laminoinut valokuvan hänen sankarihaudaltaan ja sen löin int 40-haarukalla juoksuhaudan kupeessa kasvavan petäjän kylkeen.

3. Muoviuskonto

Ti 10.6.2014 klo 9.30 Leiri 1

Näin unta teksteistä jotka luikertelivat puiden lomassa, vesien päällä ja välillä kaukana pilvien lomassa josta syöksyivät kiitämään kuin toisiinsa punotut kalaverkot jatoina pitkin maanteitä. Tuli vastaan tienviitta Varkauteen ja sen alla betoninen este jonka eteen tekstit lyttääntyivät sekavaksi läjäksi josta ne pian selkeytyivät kuin paksut seteliniput rahanalaskukoneessa sivuiksi ja niittautuivat rautalevyjen välissä ohuiksi pamflettikirjoiksi loppumattomiin riveihin sienien lailla kankaankarikkeista pompahteleviin hyllyihin. Jokaisen kannessa tekijänä oli Pentti Linkola ja kirjat järjestyivät näppäränjämptisti paikoillensa Ekokatastrofi I, Ekokatastrofi II, Ekokatastrofi III jne.

Nyt, unen ansiosta Linkolan todelliset kirjoitukset muistaessani hymähtelen eiliselle ahdistukselleni jonka rajapinnan Venäläiskaupunki Kostamus aiheutti talojentorsoineen, hajuineen, rojuineen, saasteineen, epäjärjestyksineen ja pulujen kanssa seurustelevine lapsineen.

Ei Suomen tai jos ajatellaan laajemmin, Euroopankaan luonnonriistolle ole stoppia pantu eikä maaemon "rikkauksien" todellista rajallisuutta ole voitu kasvattaa  sillä, että siisteiksi parturoiduissa ja lakaistuissa kaupungeissa on kiva ja helppo liikkua, että tasainen asvaltti löytyy kansalaisten alle kotiovelta kauppaan, huoltoasemille, juna- ja lentoasemille ja että jokaisen pihasta löytyy kakaraikäisistä alkaen polttomoottoreilla varustetut liikkumisvälineet lähteäkseen tyhjänrälläämiseen näille sileille teille.

Eikä tajunnantilatkaan ole ihmisten päissä maailman todellisen tilan ymmärtämiseen saakka kasvaneet vaikka rajattomat mahdollisuudet tiedonhankintaan löytyy nykyisin imeväisikäisistä alkaen kaikkien povi- ja perstaskuista; musiikinjumputustahan niistä vain humeetiin ladataan.

Kuuroina ja sokeina, tekniikkaan kuin Timo Soini Paaviin ja aborttikiellon autuaaksitekemiseen uskoen sileitä katuja vain tallotaan kohti ekokatastrofia jonka tiedostamiseen Linkolan teesit lukevan ja uteliaan ihmisen helposti johdattelisivat.

Keitin ensin kahvit ja sitten potut jotka pistelin ruispalasten kanssa kitusiini. Heittelin sitten muutamat kerrat uistinta, ei nykäystäkään. Sotka tai koskelo rääkyi heräämiseni aikoihin lahdella ja äsken pari telkkää lensi siivet viheltäen, vettä viistäen lammen toiseen päähän. Tässä näköpiirissäni on petäjä jolla on pyllypahka keskellä runkoa ja toinen kilpikaarnainen, jonka ikä saattaa olla useampi sata.

Ennen leirinpurkua täytyy laittaa muistiin vielä eiliseltä: Kostamuksen hautausmaa jossa ihmettelin muovikukkien julmettua esiintymää jokaisella haudalla ja valokuvia hautakivissä sekä tienvarren lukuisat onnettomuuspaikat joissa kuolleille oli pystytetty muistomerkkejä.

Eräs muistomerkki oli koristeltu muovikukkaseppelellä ja viereen aseteltu ristikkoavain ja eteen joku autonosa, toinen muistomerkki muodostui sinisestä Ladan etuovesta ja kukin koristellusta puurististä. Oli myös yksi, nuorelle naiselle omistettu muistomerkki, jonka tekemiseen oli paneuduttu hitsaamalla risti ja sen oheisaihe kiiltävistä rosteriputkista.

Muutamat kymmenet kilometrit ja niin monet kuolinmerkit jo tällä matkalla näin! Eikä niillä näyttänyt jarruttavaa vaikutusta olevan kurjakuntoista väylää ohitse ja vastaan kiitävän liikenteen vauhdinhurmaan. Yksi tuore onnettomuuspaikkakin oli ja sen huomasin vain sattumalta. Melko uusi tila-auto Ford oli lentänyt kauas pusikkoon syvään notkelmaan. Siinä luultavasti ei ollut henkilöävahinkoja tullut koska turvatyynytkän eivät olleet lauenneet. Vai onko venäjälle toimitetuissa autoissa sellaisia krumeluuksia?

Se on valtava meteli mikä ajoneuvojen renkaista lähtee kun katkonaisella ja kuoppaisella asvaltilla painellaan menemään arviolta 120-150 km tunnissa. Tuuriin pitää minunkin luottaa, että pyöräilijänä tämänkaltaisessa liikennejärjettömyydessä olemattomalla tienreunallani tulen selviämään.

2. Kostamuskokemus

Ma 9.6.2014 klo 23.22

Leiri nro 1 Venäjän puolella Kostamuksen piirissä. Mäen alla lampi jossa kelluu pieni saari rannan tuntumassa. Nuorehkon petäjikön seassa soranottoharju jonka monttuihin on ajettu roinaa. Yhdessä montussa läjä kuin asbestisidosta sisältänyttä, Varttikatteeksi nimetyn näköistä kattolevyä.

Uralilla on asbestia louhittu ainakin sata vuotta ja louhitaan edelleen, Suomessa panivat Paakkilan kaivoksen toiminnan jäihin kun kylän ukkoja alkoi kuolla tilastoennätyksellisesti keuhkosyöpään ja asbestoosiin. Tällä puolella rajaa ei taideta asbestilakeja duumassa säätää. Montakohan miljoonaa kurjaa pakkotyöhön tuomittua onkaan kuollut niillä myrkkylouhoksilla jo Stalinin aikana ja kuinka monta miljoona köhii asbestoosivaivojaan kuolinvuoteilla tällä hetkellä? Ja kun asbestia sisältäneitä rakennusmateriaaleja puretaan uusien tieltä, niin metsiinkö jäte joutuu? Entä minne sieltä? Purkajilla ovat tietenkin hengityssuojaimet ja muut asiaankuuluvat vetimet päällä niin kuin Suomenkin työsuojelulainsäädäntö edellyttää?

Eilen sateet tulivat ennen kuin olin majapaikassa. Polvisilla oli ruuat, kahvet ja sauna kuin lähtiäisiksi järjestetyt. Saunoessa ja jutellessa meni puolilleöin, mutta aamulla olin tullissa heti yhdeksän jälkeen. Rajakontin kahviossa eräs rekkakuski ja kahvionpitäjä neuvoivat Kostamuksen kaupunkikartasta rahanvaihtopaikan jossa oli sen hetken paras vaihtokurssi. Päälle 46:n se olikin, mutta kuittia tympeänoloinen, pyöreänhikinen muija viinatiskinsä takaa ei antanut.

Suomen tullissa passia vaivauduttiin juuri ja juuri vilkaisemaan, mutta naapurimaan puolella se tarkistettiin neljä tai viisi kertaa muutamien satojen metrien matkalla. Valmiiksi täytetyt tullauskaavakkeet se rekisteröimätöntä polkupyörääni ihmettelevä toimistomuori repi ja nakkasi roskiin. Suomenkieltä hieman taitava mies päästi ainoana pari hymynkaretta kasvoilleen kysellessään mitä pyöräni laukut sisältävät. Muut olivat kuin ilmeettömät vahanuket Mikkelin kabinetissa. Jos Vartius onkin kansainvälinen rajanylityspaikka, niin syrjäkorvalla kuunnellessani eivät englanninsanaa suustaan päästäneet autojen takakontteja penkoessaan vaikka joku turisti tuntui englanniksi jotain tivaavan.

Heti mutkan taakse päästyäni otin muutamat kuvat kunnioittamatta rajavyöhykkeen valokuvauskieltoa. Panin merkille majavapatojen tulva-alueet, tien päälle kaartuvien pensaikkojen raivaamattomuuden, kapean ja mutkaisen asvalttitien teräväreunaiset kuopat sekä ketun joka sujahti viistosti tien ylitse. Kohta myös tumman, melkein mustan, kultakurkkuisen näädän hipsimässä sulavasti vastaan asvaltinreunaa ja sitten yhdellä loikalla piiloon pensaikkoon kun pysäytin ja tavoittelin kameraa.

Kostamus oli äiläkkä kokemus. Venäjää koskaan aiemmin kokemattoman kulttuurishokiksi sitä kai voisi kuvata. Heti kaupungin laidalle saavuttaessa rakennusten järkälemäisyys, keskeneräisyys ja eräs tienvarren näky raskaan kaluston taivaskattoisesta huoltotontista ravauttivat silminevalkuaisten verisuoniin kohjuja.

Siinä oli kaikesta päätellen huoltotoimintaa harjoitettu jo vuosikymmenien ajan. Öljyn mustaama kenttä ja aukean äärien maamassat, romujen ja autonraatojen laajat rykelmät, korjatut ja korjattavina olevat kuorma-autot, perävaunut, lavetit, hyljättyjen renkaiden moni-ilmeiset sijoittelut ja kaikkialla leijuva öljyjen ja dieselin katku. Lisäksi kun yrmeänoloisia äijiä liikuskeli alueella jakareita ja muita tarvekaluja rasvaisissa kourissaan ei tehnyt mieli valokuviakaan näpsiä. Yhdelläkään monttöörillä en nähnyt haalareita saatika muita turvallisuuteen tai työviihtyvyyteen liittyviä asusteita päällä. Kellä oli paksun lian laikuttamat villapaita, pusakka ja farkut, kellä kauluspaita ja tavalliset suorat housut tai golitsit, ja jaloissa nappaskengät tai korkeintaan lenkkarit. Joka ainoalla kärysi suupielessä tupakka. Töitä siinä ahkerasti tehtiin, mutta millaisissa oloissa ja millaisin ympäristöriskein ja henkilövahingoin, niin sen arvioinnissa olisi vastaavilla suomalaisilla viranomaisilla päänpyörittelyä kerrakseen.

Pyöräilykokemus kaupungin kaduilla oli karmaiseva. Jos kevyenliikenteen väyliä missä oli ne saattoivat aivan äkkiä päättyä kokonaan tai katketa kaivinkoneen tekemään monttuun ilman suoja-aitoja tai ennakkovaroituksia. Eräälläkin osuudella oli kipattu selittämätön kasa hiekkaa koko väylän leveydeltä ja jonkun rikkonaisen asvaltin ylitse oli naulattu lautainen silta vain nämä pari outoutta mainitakseni.

Kun sitten kevyenliikenteen väylän yhtyessä risteyksessä katuun ja kiveyksen reuna oli vähintään 20 senttiä korkea niin juolahti mieleen kotimaiset debatit vammaisten ja vanhusten liikkumisten vaikeuksista julkisilla paikoilla. Millaisin konstein kostamukselaiset kalle könkkölät pyörätuoleillaan asioilleen voivat kulkea? Entä vanhukset joiden jalan nousu on puolesta sentistä korkeintaan kolmeen senttiin?

Kostamusta on hehkutettu moderniksi kaupungiksi jolle pikavauhtia revittiin Suomi/Neuvostoliitto-yhteistyöllä laaja temmellyskenttä kaivoksineen keskelle puhdasta, koskematonta selkosta, mutta nyt tekisi mieli mennä räjäyttämään palasiksi Kekkoselle ja Kosyginille valettu muistomerkki ja repiä molemmat herrat haudoistaan valvomaan insfrakruktuurin rakentaminen ja huoltaminen loppuun saakka.

Peruskiviä voi kuka tahansa käydä liimailemassa ja millaisiin korpiin tahansa ja sitten unohtaa koko koominen pelleily, mutta niin paljon kuin maan uumenista rikkauksia ovat Kostamuksessakin ympäristöä sumeilematta haaskaten riistäneet niin ei se edes paikallisessa elämässä kaupunkiviihtyvyytenä näy. Kuka ja millaiset oliogargit ovat uusiutumattomien luonnonvarojen hyödyntämisistä suurimmat saaliit taskuihinsa rosvonneet?

Sotkamon Talvivaaran kaivoksen ongelmatkin voisivat tarkemmin asioita syynätessä osoittautua minimaallisiksi Kostamuksen rautamalmion hyödyntämiseen verrattuna. Mihinkäs suuntaan alueen vedet valuvatkaan? Joko Kostamuksen kohdalla maailma viettää Vienaan sekä Ääniselle ja niitä reittejä pitkin kaikkialle? Ilmaan päässeet myrkkyhöyryt ja muut saasteethan ovat kuin taivaan linnut ja liuhuavat ilmasiltoja pitkin joka ainuan elonkehän eliön iholle kaikkialla ja tuulen suunnasta kulloinkin riippuen.

Luonnon puhtaus, veden- ja ilmanlaatu: kyseleekö näillä perillä kukaan niiden perään? Kuinka on Kostamuksen viemäröinti- ja jätehuolto järjestetty? Metsiin, soramonttuihin, järviin ja järvien rannoilleko kaikki ihmisen tuottama paska, saasta ja jäte lopulta päätyy kuten näin jo lyhyellä matkalla Vartiuksesta Kostamukseen?

Kostamuksen kaupungin sisällä tuli siis heti tunne, että äkkiä pois. Pois holtittomiin mittoihin kasvaneiden puluparvien paskomilta, epäsiisteiltä kaduilta ja toreilta, irtokoirien, -kissojen ja alkoholistien kehästä. Pois siitä ahdistavasta tunteesta jonka aiheuttaa ajatus tiedollisessa pimeydessä vaeltavista ihmisistä, jotka tällaiseen tyytyvät samaan aikaan kun piirien, kaupunkien ja koko maan johtotroikat kiillottavat sotimiensa ja vireilläolevien sotien muistomerkkejä orastavan uusnationalismin tuoreessa huumassa huomioimatta edelleenkään sitä, ketkä heille rikkaudet luonnosta kaivelevat, millä hinnalla ja mitkä noiden kaameiden kaivannaisten tulos on; eikä yksin ihmiselle vaan koko elonkehälle.

1. Alkumatkan tuoksut

La 7.6.2014 klo 08

Kuhmoon n. 50 km. Heinäpelto ja lato, kuusikon varjo, mättäinen nurmikko. Nukuin 2 tuntia itikoiden ruokaillessa poskipäillä ja paljailla kämmenseljillä. Vähän ne kutiavat näin aluksi. Kusiainenkin järsäisi nilkkaan ja muutamat paarmat hyörivät verenhimoisissa askareissaan. Kesässä alkavat näkyä muutkin tutut kujeet kun pihlajat ovat alkaneet ummehtuneen hajuisen kukintavuoronsa tuomien väistyessä reserviin, eivätkä syreenienkään kaikki kukat enää nupuissa kutjota. Soilla tuoksuvat suopursut ja rinteiden alusmaiden lakka ja mustikka saattavat saada hallan vieraikseen. Kun vielä saisi mielensä käännettyä toiseen asentoon kotoa lähdön haikeudesta, niin mikäpä se olisi ottaa vastaan mitä tulevalla seikkailunpoikasella ehkä on tarjottavanaan. Paulukselta pääsi iso itku kun laitoin pojat illalla nukkumaan ja sanoin, että olen sitten lähtenyt jo kun aamulla heräävät.

Kun lähdin suunnistamaan ennestään tutulle tielle yhden maissa yöllä, pyöräilin kaupungin halki Eliaksen patsaspuistoon jossa tervehdin paikoilleen jämähtänyttä, messinkisesti kumajavaa Kalevalankerääjää. Olinhan lähdössä samojakin kankahia sivuaville teille joita piiritohtori 180 vuotta sitten muin kyytineuvoin ja ehkä suunnatuimmin aikein kolusi.

Otin pyöräilynalun hyvin rauhallisesti ja valitsin reitin yönhiljaisen Kätönlahden kautta Takkarannan tielle ja vasta sitten Nuasen pohjoispuolen pikipolulle. Kuluntalahden jälkeen työnsin raskaalta tuntuvan pyörän Leihunvaaran laelle ja kun käännyin kuhmolaisten vanhalle viinatielle, kiipesi jo puiden latvojen takaa näkyviin tulevien viikkojeni pysyvin seuralainen Aurinko.


Su 8.6.2014 klo 09

Lentiiraan jotain 30 km. Reissun ensimmäinen leiri, vai alanko laskemaan niitä vasta Venäjän puolella? Tein polulle kivien väliin risuista ja kävyistä pienet tulet, keitin aamukahvit ja juotuani ne, alkavat yölliset unet haihtua kehosta. Tässä kasvaa yli 35 vuotiasta mäntymetsää melko taajat alat ja pari vähän kuljettua polkua risteää telttani edessä. Toinen neulasinen ura vei suolammen laitaan josta hain kahvivedet.

Eilen tein Kuhmossa viimeiset suomalaiset ostokset. Pyyhe ja uimahousutkin piti hankkia kun ne unehtuivat kotiin. Muutamia ihmisiä jututin. Yksi haalarimies, jolla oli kaljapurkkeja riipputaskuissa tuhahti Kuhmon olevan yksi saatanan perssilimä, mutta ei hän tainnut kyllä muistakaan asioista järkianalyysia taitaa. Kaupan seinustalla toinen, reippaampi mies kertoi kulkeneensa Kostamuksessa ja Solovetskissa töissä kyllästymiseen saakka yhteensä 14 vuotta. Ensihoitoyksikön jäsenet, jotka olivat tulleet ambulanssilla torille kahvitaukoa pitämään, kyselivät matkani ääristä kun olen niin raskaasti lastatun pyörän kanssa liikkeellä. Toivottelivat hyvää matkaa hieman kauhistellen aikomuksiani. Pankkiautomaatilla Viroon lähdössä ollut vanhempi pariskunta vaihtoi myös muutamat sanat kanssani.

Heinäpellon unilta lähdön jälkeen näin miltei alastoman naisen tyrkkivän ruohonleikkuria tienvieren talon pihassa. Nainen vilkutti kun hitaasti ohi ajaessani tarkensin katsetta sen paljaina hytkyviin rintoihin, vilkutin takaisin. Järvessä, jossa uin, oli metriä pitkä kuollut hauki. Koukin sen vedestä oksaisella kepillä kiven päälle ja helvetti mikä haju maailmaan siitä levittäytyi.

Halpahintainen matkamittari teki lakon jo alkumatkasta, mutta myös kalliiden silmälasieni sangat vääntyivät mutkille könytessäni telttaan (joka muistuttaa matikkarysää vaikka sen nielu aukeaakin kyljenpuolelta) ja kyynäspään rusentaessa niiden suojakotelon lyttyyn.

Puranpa leirin ja jatkan matkaa.

Klo 12.00 Lentiira

Tauon paikka. Tienristeys, kyläkauppa ja postin toimipiste samassa, nurmikolle pölkkyjen päälle lukittu tervakansan veneenmalli tynnyreineen ja pihoja joita ympäröi orapihlaja-aidat. Alkaa tuoksua sateelle pilvisyyden lisääntyessä. Soitin tutulle kaverille ja sain neuvot Vartiustien talolle jossa olen seuraavan yön ennen rajanylitystä.