perjantai 4. huhtikuuta 2008

Siivilläin on suuren suuri taakka...

Hesarissa äiti/tutkija Marketta Niemelä kirjoitti 2.4.08 otsikolla: "Harva mies ymmärtää, kuinka kovilla äiti on vauvan kanssa".
Kirjoitin vastineen ja hujautin sen sähköpostilla Hesarin toimitukseen tietäen hyvin jumalattoman mielipiteiden tulvan, mikä jokaikinen päivä sen lehtikonsernin postiluukuista, näyttöpäätteiltä ja puhelimista kaatuu kynnyksille ja toimistonpöydille. Niinpä arvaan, etteivät ajatukseni siellä pääse välkähtelemään tälläkään kertaa. Siksipä rumpsuttelen juttuni tänne. Nyt, kun se on ollut jo hautumassa yön tai parikin, niin saatan jatkaakin tarinaani niin paljon kuin huvittaa, sillä täällähän ei ole 2000 - 2500 merkin sääntöä; vaikka romaanin pistäisin tulemaan!

Siivilläin on suuren suuri taakka, huokasi uupunut, lopen uupunut äitinaakka

Marketta Niemelä, äitinä ja tutkijana otsikoi kirjoituksensa (Hs 2.4.08) näin: "Harva mies ymmärtää, kuinka kovilla äiti on vauvan kanssa."

Perustuuko tämä mielipide tilastoihin, tutkittuun tietoon vai mutu-tuntumaan? Kuinka laaja kokemusperspektiivi kirjoittajalla on asiaansa vai yleistääkö hän vain kapean, tuttavapiirinsä sektorin kokemukset koskemaan koko valtakunnan pienten lasten vanhempien tilannetta?

Olkoonpa niin tai näin, ei Marketta pahasti väärässäkään ole.

Meille miehille pitäisi antaa erityiskoulutusta niin isyydestä kuin äitiydestäkin. Ei kaikki isiksi aikovat, ja jo isinä olevat ehdi yhden elämänsä aikana vaadittua ymmärrystä omaksua, vaikka äidit meidät suurelta osalta kasvattavatkin.

Vaihtoehto voisi olla, että nykyiset ja tulevat äidit alkaisivat pitää poikalapsilleen luentoja jo pienestä pitäen synnyttämisen ja vauvanhoidon kovuudesta, PMS -vaivoista sekä muista kuumotuksista ja eritoten naissukupuolen, naisen ja äidin, ymmärtämisen tärkeydestä. Hehän ovat asiantuntijoita tällä alueella.

Tämä ei ole pilapuhetta minulta. Kokemukset kolkuttelevat muistiluuta alati.

Olen yhdeksän lasta sisältävän sisarussarjan yksi jäsen, kuuden lapsen isä ja kohta viiden isoisä. Lapsuuden kokemuksista ja äidin jaksamisesta on muistiluussani kohta, johon kuuluvat neljä kehitysvammaista veljeä, alinomainen köyhyys, hataran mökin kylmyys ja isän pitkät poissaolot kaukana olevilla työmailla. Myös alkoholin tuomat harmit, joskaan isä ei milloinkaan meitä päissään pieksänyt eikä muutenkaan kaltoin kohdellut. Päinvastoin.

Minulla on kymmenen vuoden "ura" takanani kahden tyttären yksinhuoltajana niin sanotussa edellisessä elämässäni. Ero oli ehkä "tavallisiin" eroihin verrattuna ankarampi kokemus, koska se johtui silloisen vaimoni sairastumisesta mieleltään tyttärien ollessa vielä aika pieniä.

Alakuloisen elämänjakson jälkeen rohkenin kuitenkin alkaa uudelleen isäksi ja niinpä nykyisessä avioliitossani hilskaa kolme poikaa ja yksi "viikonlopputytär". Ikähaarukka on 9 kk - 7 vuotta.

Isänä olemisestakin on aikojen saatossa pehmoiltu jos mitä enkä äitiydenkään mystifiointia ole oikein ymmärtänyt koskaan. Vanhemmus on täsmälleen sitä samaa kuin mitä se on ollut miljardit vuodet nisäkkäiden arjessa; huolehtimista, huolehtimista, huolehtimista.

Terapoidakseni traumojani olen altis puhumaan ja kirjoittamaan elämänkokemuksistani. En valittaakseni; Freudini olen lukenut.

Olen ehkäpä oppinut naisista, lapsista ja elämästäkin jotain pientä. Ehkä jopa enemmän kuin keskiverto ikäiseni mies, jolla on käynyt parempi tuuri elämässä omakotitaloineen, yhdessä vaimon kanssa aikuisiksi kasvatettuine lapsineen, rippi- ja ylioppilasjuhlineen sekä lähestyvine eläkeputkineen. Kesämökkeineen ja vuosittain vaihdettuine dieselvolkkareineen.

Siinä Marketta Niemelän väitteen ymmärtämättömästä miehestä itseni kohdalla allekirjoitan, että ensimmäisiä kertoja isäksi tullessani, parikymppisenä pojankloppina, en ymmärtänyt mistään yhtään mitään! Olin paljolti omien mielitekojeni vietävänä. Luulottelin vain itselleni, että olen ihan kelpo isä ja aviomies.
Nykyistä olomuotoani isän ja aviomiehen rooleissa yritän analysoida ja päivittää jatkuvasti. Muuttaa kurssia jos havaitsen asioiden vinoon olevan menossa. Luen asiaa koskettavaa kirjallisuutta ja tavaan Marketankin mielipiteiden tapaisia mielipidekirjoituksia että ymmärtäisin vaimoni, lasteni äidin kiukunpurkaukset, haluttomuuden seksiin, väsymisen, kyllästymisen, pelot, ilot ja surut.

Yritän siis ymmärtää. Lakkaamatta.

Joskus vain tuntuu siltä, että pitäisi olla suurempi sydän, enemmän kokemusta, psykologista silmää ja filosofista otetta, että todella aina ymmärtäisi. Ihan pimeimpinä hetkinä tekee kyllä mieli nakata lusikka nurkkaan ja lähteä lätkimään.

Toisinaan, kuin välähdyksenomaisesti, kaikki on aivan selvää eletyn elämän taustaa vasten, mutta tunne haihtuu pois, kun riita ymmärtämättömäksi moittimisesta leimahtaa liekkiin. Jomman kumman aloitteesta, ja yleensä, kun koko talo tuntuu olevan uupunutta ihmismieltä pullollaan.

Ei näissä asioissa elämänkokemuskaan aina auta. Ehkä sovinnontekohetkenä hieman tajuaa, ettei kasvojaan voi menettää minkään maailmassa olevan ilmentymän vuoksi vaikka periksi antaisikin.

Suurin onni on kuitenkin lapsissa, jos jotain onnea elämässä yleensä voi huono-onnisella olla. Lasten kasvamista ja kehittymistä seuratessa ja niiden parissa touhutessa ei aika käy pitkäksi. Eikä tylsäksi kuten Marketta kehtaa sanoa vaikka kirjoituksensa lopussa väittääkin, että lapsi on "lahja".

Keltä?

Jos lasta verrataan lahjaan, niin kaikkihan tietävät, kuinka lahjalle käy. Sen ympäriltä revitään kiivaasti käärepaperi pois, käännellään ja ihastellaan. Kyllästytään ja nakataan nurkkaan jossa rumottaa läjä jo aikaisemmin heitettyjä lahjoja.

Minä olen ollut jo toista vuotta kotona töissä sattuneen tapaturman vuoksi. Huoltanut ja hoitanut lapsia ja kotia omasta mielestäni tasavertaisesti vaimoni rinnalla. Olen tuntenut kaikkia tunteita, onnistumista, itkua, naurua, syyllisyyttä, väsymystä, ymmärtämättömyyttä...

En ole pubi-ihmisiä enkä rääy nyyhkien ja epävireisesti karaokebaareissa Olavi Virran satumaita tai Juicen syksyn säveliä; olohuoneeni ei ole lähiökapakissa. En penkkiurheile enkä osallistu politiikkaan, ay-toimintaan tai pilkkikisoihin. Harrastan kirjallisuutta ja kirjoittamista kaulimenmitan päässä kotikeittiöstä ja silloin tällöin pistäydymme yhdessä tai erikseen lavatansseissa.

Pyöräily ja syntymäseuduilla sijaitseva mökki vie minua toisinaan pois kotoa, mutta lapset ovat sulan aikaan hyvin usein mökillä mukana.

Puolustan itsemääräämisoikeuksia ja tasa-arvoa niin pitkälle kuin vain osaan, jaksan ja ymmärrän. Opiskelen elämää, olen avoin ottamaan vastaan kaiken sen, mihin vielä kykenen ja päivät tuovat tullessaan. Virheet, joita runsain mitoin on tullut tehdyksi (teen edelleenkin), tunnustan sekä yritän tunnistaa yrittäen vielä elääkin niiden tuomien syyllisyyskysymyksien kanssa.

Nyt, kirjoittaessani tätä, valvon vanhimman poikani oksennustautia ja vauvan kuumeflunssaa, vaimo on ollut kolme päivää rajussa päänsäryssä ja huusholli on kuin räjäytyksen jäljiltä. Silti olen ihan levollinen kun koetan ymmärtää, miksi ja mitä kaikkea maailmassa tapahtuukaan meille poloisille toistemme seassa tallaajille.

Yritän tajuta, miksi tuntuu, etten osaa, en hallitse elämää? Miksi senkin nuoruuteni isyyden hoidin vain vasemmalla kädellä ja miten syyllisyys siitä mieltäni kalvaakaan.

Mietin sitäkin, kuka minua minussa, miestä/isää syyllistää? Vaimot, äitivainaa ja äidit eri hahmoissaan vai minä itse sukupolvien aikana juurtuneiden oppien mukaisesti?

Itselleni pieneksi palkkioksi yritän todistella, etten nyt niin helvetin huonosti kaikkia leivisköjäni tragedioista huolimatta liene kuitenkaan sijoittanut.

Kaikki maallinen, minkä olen ehtinyt tienata töilläni, on kyllä soljunut käsieni lävitse kuin sadevesi ränneistä eikä kaukana ole, etteikö pankrotti töihin kykenemättömyyteni vuoksi vie viimeisimmäksikin hankittuja taloja ja tavaroita, mutta kutsuvathan kaikki lapseni kaikesta huolimatta minua edelleen iskäksi, maailmalla olevat soittelevat, mesettävät ja kyläilevät.

Ja että nuoruuden vaimoni, joka seitsemäntoistavuotiaasta saakka yli neljätoista vuotta oli kanssani, on yhä aikuisten tyttärieni äiti ankarasta sairaudestaan huolimatta. Ja että ei hänkään minua pahalla muista ymmärsinpä häntä aikanaan tai en, kun siihen eivät sittemmin kaikistellen kyenneet mielen ammattilaisetkaan.

Lopuksi haluan panna pohdintaan, että ymmärtääkö kukaan toinen ketään toista missään tai milloinkaan minkäänlaisissa yhteyksissä? Ovatko psykologi ja psykiatri -avioparit ymmärtäväisempiä toisiaan kohtaan kuin puutarhuri ja kirvesmies?

Jne.

Olen nähnyt elämäni aikana jo niin monta tekopyhää taivastelua kun ihminen menee ja ampuu itsensä kun ei enää jaksa, mutta taivastelijat eivät anna itsensä ymmärtää, että heillä olisi ollut mahdollisuudet auttaa jos olisivat ymmärtäneet.

Tämä ymmärtämättömyys jatkuu laajana ja kaikilla rintamilla yhä. Viimeksi valtakunnan tasolla pääministeri Matti Vanhanen ei ymmärtänyt sitä, miksi huono-osaisista kirjoitellaan mediassa niin julmetun paljon kun kaikkea ihanaa, kaunista ja rohkeaa idyllisillä kotikaduilla olisi toimittajille tarjolla.

Ymmärrätkö Sinä?







Ollaanko tässä tien- vai uran tukkeena?


1 kommentti:

Marketta Niemelä kirjoitti...

Sattumalta ja vasta nyt huomasin, että Hesarin kirjoitustani (2.4.2008) on kommentoitu Helistimessä ja blogissasi. Kiitos kirjoituksestasi! Siitä ja muusta saamastani palautteesta olen huomannut, että on olemassa lapsiaan tasa-arvoisesti hoitavia isiä ja se on hienoa. Teitä ei vain ole tarpeeksi. Jos haluat kuulla mielipiteeni perustelut tarkemmin, kirjoita marketta.niemela@suomi24.fi. Ystävällisin terveisin, Marketta