Kivaniemi blues: Pommi rinnassa

Kaikkia ahistaa. Jokainen vastaantulija kulkee räjähtein vyötettynä. Henkinen miina voi lasahtaa tuolla, täällä tai siellä.

Kun ensimmäiselle paratiisimatkalle arvottu palestiinalaisnuorukainen vetäisi laukaisunarusta täpötäydessä bussissa ja uhriluku nousi kymmeniin, sen toistumisen myötä on Jerusalemin itkumuuri voinut toimia nimensä mukaisena lohduttomuuden symbolina jo vuosikymmeniä.

Itsemurhaiskujen malli on kopioitunut sen jälkeen laajalti maailmalla. Irakissa viime vuosina ehkä tiheimmin. Liekö hirmuisen, itsensä ja vihollisen samaan läjään teurastamisen alkujuuret japanilaisten kamikazien toisen maailmansodan aikaista perua vai jo jotakin aiempaa riittiä matkivaa, sitä tutkijat kammioissaan pähkäilköön ja maailmanlehtien kolumnistit artikkeleissaan vatvokoon.

Jokatapauksessa sen hirviömallin emo on rantautunut nyt Suomeen aikansa maailmaa kierreltyään ja etsittyään kaikkialle yltävän internetin välityksellä otollisia päitä joihinka siemenensä laskea kypsymään.

Melankoliaan ja väkivaltaan taipuvainen, kauan eristyksissä muusta maailmasta ollut Suomen kansa tarjoutui täksi alustaksi kuin luonnostaan. Täällä vuosittaiset 1000-1500 itsemurhaajaa ovat odottaneet sellaisen aamun koittoa, jona viimeiselle matkalle lipun hankkineet saisivat tehdä sen näyttävämmin kuin kiertämällä tympeälle paloöljylle haiseva köysi kaulaansa tai tunkemalla mustaruudin katkuinen haulikonpiippu suuhunsa. Tai ajaa päin puutavaralastissa olevaa rekkaa tai hypätä aamutakkisillaan kuudennesta kerroksesta asvaltille. Tällaisten harakirien seuraukset ovat näyttäneet sivustakatsojasta vain harmailta hautajaisilta harmaassa vesisateessa läheisten läsnäollessa.

Sattui niinkin, että vaimoni oli tavannut entisen luokkatoverinsa ja he olivat miettineet, että olisi mukava pitää edes yhdet luokkakokoukset jos joku vain viitsisi nähdä vaivaa kootakseen porukan kokoon. Oli käynyt kuitenkin ilmi, että ainakin reilu kolmannes koulutovereista on jo poistunut tavoittamattomiin täältä ajasta, suurin osa heistä oman käden kautta ja kaikki alle 35-vuotiaina.

Suppea haastattelukierros aiheesta omien tuttavieni joukossa osoitti, että usealla oli samantapaisia kokemuksia tarinaan lisätä. Eivätkä yksityiskohdat, joista muutama halusi kertoa, ole kevyttä kenttäkeittoa alle 18-vuotiaille tarjoiltavaksi.

Ironisesti voin mainita myös oman, mitättömän koulutaipaleeni elossaolevista sen verran, että luokkakokouksemme mahduttaisiin pitämään aivan hyvin Pullikan entisöidyllä maitolaiturilla. Eikä näistäkään edesmenneistä tovereista kovin moni ole luonnollisen poistuman kautta täältä lähtenyt.

Kun koko maailmankaikkeus istahtaa pienen ihmisen syliin kerralla, sitä harva kestää.

Kaikenlainen tieto tulee tupaan seinistä välittämättä.

Oven kun aukaiset, et häikäisty päivän kirkkaudesta, lintujen liverryksestä tai perhosen lennosta viattomasti. Tiedät liian kypsymättömänä, mitä näiden petollisten kulissien lomaan on piiloutunut.

Viattomuuden aikasi, lapsi kulta, on liian lyhyt.

Kypsyminen hitaaseen tietoon jää kokematta. Äly ja ajatus revitään hajalle liian nuorena ja minuus jää etsimään itseään jonnekin pinnasängyn paikkeille lastenhuoneen nurkkaan.
Kuilut kasvavat niin tiedon kuin hyvinvoinninkin sektoreilla.

Kansakuntia kaikkialla johtavat vanhat miehet ja naiset, jotka ovat jo omastakin kelkasta pudonneet aikoja sitten. Eivät he kykene näkemään tätä, sen enempää kuin sitäkään, että kulutuksen ja kasvun astia on rajallinen ja että ne rajat on saavutettu jo aikoja sitten.