Liikaa rahaa...

...eli raakaa lihaa!

Siis ei se olekaan geeniperimämme joka nyrkin laittaa heilahtamaan. Viittaan edelliseen kirjoitukseeni jossa olin samaa mieltä englantilaisen Duttonin kanssa, että sisäsiittoinen kansamme on haurastunut perimältään jo kuin ydinvoimaloiden käytetty uraani, joka vielä säteilee vaikka köyhtynyttä jätettä onkin.

Luin vastakommentteja sieltä ja täältä ja vakuuttavastihan kotimaiset kirjansa lukeneet haasteeseen vastasivat ritistellen antropologi Edwart Duttonin mielipiteineen lattianrakoon kuin russakan. Mitäpäs se vierasmaalainen ukko suomalaisista tietäisikään. Sillä kun ei ollut yhtään linkkiäkään laittaa juttuun mistä hänen tietolähteitään olisi käynyt tarkistelemaan. Mitä nyt vähän huitaisi historiantutkija Anthony Uptoniin ja psykologi Edward Milleriin. Jälkimmäiseen varmaankin siksi, koska tällä on niin hyvä etunimi.

Mutta onkos sillä väliä, mikä syyksi laitetaan yhteiskunnassa kylkiluita katkovien nyrkkien taustatekijöiksi? Ei itse yksilö, se karvaisen käsivartensa vauhtiin saanut lähde kuitenkaan hoitoon vaikka tietäisi kontrollin olevan paikallaan kun omat aivot eivät riitä hillihtimien paineluun.

Eilenillallakin joku ihan tuossa naapurikankaalla heilui pyssyn kanssa niin että poliiseja parveili kaupungilla kuin Harlin olisi elokuvaa ollut tekemässä. Luin netistä, että parhaillaankin Joensuun Rantakylässä poliisi piirittää aseen kanssa heilujaa ja Suonenjoella viikon alussa pamautti eräs tyyppi talonsakin poistuessaan täältä elävien kirjoista. Sain tietää, että samaisella hepulla on ollut väkivaltaisen käyttäytymisen geeni liipaisinsormessaan koko ikänsä.  Olipa isänsäkin kanssa parikymmentä vuotta sitten haulikon avulla selvitellyt välejään.

Melkein jok’ikinen päivä jossakin nyrkitetään, ammutaan, puukotetaan, itsemurhataan. Tätäkö ne vastaväittäjät väheksyvät ja kääntävät päitä verisammioista pois päin kun joku yrittää ehdotella vaihtoehtoja väkivallan syille?

Jostakinhan sen on johduttava vaikka hyvinvointivaltiossa asutaankin ja töihin ajetaan autoilla kolmen kilometrin matka.

Sama se, onko rahaa tarpeeksi vai pitenevätkö leipäjonot, suomalainen mies voi pahoin ja potkii, nyrkittää, puukottaa ja ampuu joka tapauksessa. Naisiinkin väkivalta on jo jonkin verran siirtynyt, mutta edelleen vähäisessä määrin.

Toki suomalainen mies haluaisi, että nainenkin tarttuisi aseeseen hanakammin. Olisihan sen kanssa mukavampi tapella jytistellä kun olisi edes vähän vastusta.

Laitetaan siis emoihmisetkin armeijan harmaisiin. Siellä ei ainakaan mitään lällärijuttuja koskaan ole opetettu kuin rekvisiitaksi. Murhaamiseen tähtäävää toimintaa kaikki tyynni ja kun tositoimiin ryhdytään niin samanlaista punaista sieltä kurkunviillosta lähtee olipa sukupuoli kumpi hyvänsä.

Yksi vaihtoehto tietenkin olisi, että lopetetaan suomalaisten miesten tekeminen.

Maa ilman napaa

Oma napa lähinnä. Ja vain toista voi turpaan lyödä.

Sunnuntain (21.2.) Hesarissa pohtii toisen maan kansalainen, Suomessa asuva antropologi Edward Dutton suomalaisen ihmisen geeniperimästä ja kulttuurista johtuvaa väkivaltaisuutta.

Kauempaa tuleva näkee paremmin ja uskaltaa sanoakin kuinka asia on. Muuten saa selkäänsä kuin Sofi Oksanen joka aukaisi suunsa samasta aiheesta Tanskan vierailullaan.

Tämän kulttuurin sisällä, sen ytimessä kasvaneena ja eläneenä allekirjoitan Duttonin väittämät ja Sofi Oksasen mielipiteen. Suomalainen ei puhu eikä pussaa ja jos pussaa, on homo, pehmoisiksi kategorioitu tai hulluna päissään. Ja pussaamisensa jälkeen katuu jokatapauksessa.

Antropologi Edward Duttonilla on myös ehdotuksia joilla yhteiskunta voisi vähentää väkivaltaisen geeniperimämme aiheuttamia pahoinpitelyjen, murhien ja itsemurhien määriä. Yksi ehdotuksista koskee terveydenhullon piirissä toteutettua, riskiryhmien konrollointia säännöllisillä lääkärissä käymisillä.

Tällä kohden kyllä tulee stoppi. Ensinnäkin kokoomuspolitiikka on viemässä terveydenhuoltojärjestelmän ja hyvinvointivaltion sellaiseen saneeraukseen, ettei rahattomalla sen piiriin pääsemiseksi ole mitään mahdollisuutta. Toisekseen särkyneiden synapsiensa vuoksi nyrkkeihinsä turvautujaa ei hevillä lääkäriin saada kun ei se mene muutenkaan ennen kuin pää kainalossa, tai sitten eläkkeelle päästessään jolloin kivut ovat jo niin sietämättömiä (ja viimeinkin on aikaa) ettei ilman kipulääkkeitä saa öitään nukutuksi.

Suomalaisen ristiriitaisuus tulee hyvin esille siinä, kun toisaalta pitää olla karski, mitään pelkäämätön uhoaja, mutta toisaalta sitten kadutaan syvästi humalapieksämisiä, mutta suin surminkaan väkivaltaisen käyttäytymisen syistä ei ulkopuolinen saa diagnoosia tehdä. Ja jos suomalaisella ei ole purkautumistietä puukolla toista pistämisen kautta, hän heiluu kohta narunjatkeena kotitalonsa räystäässä.

"Perkele, minun piätä et tule kopeloemaan!"

Duttonin kolumnin viimeisessä kappaleessa sanotaan: " Lontoolaisen Legatum-instituutin viime syksynä julkistaman vertailututkimuksen mukaan Suomi on maailman hyvinvoivin maa. Suomalaiset jättävät kuitenkin yksinäiset oman onnensa nojaan olettaen, että nämä haluavatkin olla yksin. ..."

Tässä mietin, että kuka yksinäiset omaan rauhaansa jättää? Toiset yksinäiset vai ne, jotka omassa elämässään eivät yksinäisyyttä pode? Vai jättääkö yhteiskunta heidät kontrollinsa ulkopuolelle?

Luin muualta yksinäisten itsensä kirjoittamia juttuja ja kommentteja niihin. Niissä minljoonan yksinäisen puolesta puhujat olivat ensisijaisesti huolissaan yksinäisen ihmisen toimeentulosta, koska hän joutuu maksamaan kaiken yksin kalliiksi järjestelmäksi auttamattoman pitkälle muovatussa markkinatalousyhteiskunnassamme.

Vastakkainasettelukin oli heti selvä: Lapsiperheidenkin sosiaaliturvan maksamiseen osallistuvat, veroprosenteiltaan kärkiryhmiin kuuluvat yksinäiset ja sosiaali- ja muita yhteiskunnan tukia nauttivat perheelliset.

Katkeruus paistaa hyvin monen yksinäisen veronmaksajan mielipiteissä.

En ihmettele yhtään. Vituttaa se maksaa jos rahalle ei tunne itse saavansa vastinetta. Se on kuin sähkölasku josta todellisen kulutuksen lisäksi maksat yli puolet itse "aineesta" maksamastasi summasta etkä tiedä, mihin persijeen se menee. Luet kuitenkin sähköyhtiöiden pösrssitiedotteesta, että 40 miljardia tuli taas tehtyä voittoa.

Mutta entä itse se miljoonan yksineläjän yksinäisyys? Se, johon ei ole hintalappua liimattu? Mitä sille kuuluu? Montako tuhatta itsemurhakandinaattia tänäkin vuonna heidän joukoissaan hampaitaan kiristelee? Keitä he suunnittelevat pahoinpitelevänsä tai joukkosurmaavansa ennen itsensä tuhoamista kun ei ole niitä akkaa  ja kakaroita pirtissä joita mäiskiä?

Siitä ei oikein kunnon puheenvuoroa ole tainnut näkyä. Vai onko se niin, että yksinäisyyskin käy siedettäväksi jos tyynynä on rahasäkki ja peittona Visakortti?

(Valokuvani pakkasrastaasta yllä on julkaistu myös sanomalehti Kalevassa 21.2)

Dresden, "Teurastamo 5"

13 helmikuuta 1945 Dresdenissä tuprauteltiin liittoutuneiden palopommeilla naisia, lapsia ja vanhuksia muutamien nostomiesten ja kodinturvajoukkoihin kuuluneiden nuorukaisten kanssa tuhkana tuuleen. Siellä paloi soihtuina rakennusten ja muun materiaalin kanssa arviolta 30 000 ihmistä, luultavasti enemmänkin. Tämä tapahtui kertapaistamisella kuin Hirosimassa atomipommilla vajaa puoli vuotta myöhemmin.

Natsiaate ei roihunnut niissä liekeissä loppuun. Sen perkeleen juurista versoaa jättiputken tavoin uutta fasisminjauhajaa alati.

Tänäkin vuonna Dresdeniin odotetaan tuhansia uusnatseja keräämään kannatusta kuin Hitler omalle propagandalleen alttiita tyhjäpäitä puoluepäiville Munchenissa 1920-30 -luvuilla. Nämä uusfasismin äpärät ovat vuosivuodelta hivuttamalla saamassa omaksi muistopäiväksensä tuon Dresdenin 65 vuoden takaisen hirveyksien keskiviikon. Turhaan siellä pommituksista elossa selvinneet huiskivat, hus pois siat, sillä demokratian porsaanreiät mahdollistavat hirviöidenkin lapsille mielenilmaisupäivänsä kunhan etukäteen lupalaput muistavat täytellä.

Toivoton on ihmislaji.

Viimeinen kerta

Sydämen kyllyydestä suu puhuu, sanovat jumalia pelkääväiset.

Seksi on aina in ja sitä on nisäkkäillä mieltä myöten kaikki solukot täynnä.

Neitsyyden- ja poikuutensa menetyskerran muistaa miltei jokainen.

Viimeinen akti ei ehkä ole edes muistamisen arvoinen. Ja voi olla, että se on päätepysäkki koko elämälle eikä sen jälkeen enää muistella mitään. Muutenkin tämän toiminnon ääreen olisi sopiva paikka kuolla; siihen kuukahti mistä lähti.

Ekan ja vikan välillä olleita akteja on tuhat ja sata ja kumppaneitakin joillakin samanverran, niin mitäpä niitä mielessään pitämään.

Tiedän kyllä ihmisiä, jotka ovat pitäneet kirjaa seksikumppaneistaan ja siinä ohessa myös ruksanneet salakielisen x:n panokertojenkin kohdalle. Kelloaikojakin eräs laitteli allakkaansa, että muistaisi, kenen kanssa siellä ja kenen toisen kanssa tuolla nussiskeli ettei kuiskaisi väärän neitin korvaan ihanasta viime kerrasta keikkuvassa veneessä Väinölänniemellä.

Itsellänikin on mustakantinen muistivihko muiden päiväkirjojen lisäksi kiihkeimmiltä elämäni ajoilta yksistään edellämainittuja asioita varten. Se on melkein täysi. Olen laittanut siihen nimiä, paikkoja ja aikoja. Pyllyn kokoja ja sukkahousujen repeämisiä. Vitutuksen tunteita ja onnellisen nyyhkäisyjä. Tarina siitäkin löytyy, kuinka on Rovaniemen Viirinkankaan hautausmaa-aidan vieressä tussu ja kalunvarsi pyyhitty Tupsun ravintolasta taskuihin tungettuihin, punaisiin serveteihin. "2.6.1981 klo 13.30 ... kierrettiin tahmaiset servetit sitten viiriksi männyntaimen latvaan kun Viirinkankaalla kerta naitiin. Toinen osoittaa Muonioon päin ja toinen Kuopioon", lukee loppukaneettina kuin vihjeenä toistensa kimpussa könynneiden kotipaikoista.

Minä olin jo tuolloin naimisissa omalla tahollani, mutta  se ei tahtia haitannut kerta reissunpäällä oltiin.

Kaduttaako asiat joita olen elämässäni tehnyt tällä saralla kun lueskelen päiväkirjojani ja tekemisiäni?

Vastaanpahan vaikka vanhalla hokemalla: "Kaikkea muuta ihminen katuu, mutta ei nuorena naimistaan".

Tuo sananruilautus tarkoittanee nuorena naimisiinmenoa, mutta kun olen sekä avioitunut, että nainut nuoresta pitäen, niin se käy tähän ihan hyvin.

Ei lystinpitoni ilman "sen minkä taakseen jättää, sen eestään löytää" -sananlaskun toteutumista ole kaikistellen mennyt. Kaikesta laskut ovat ajallaan langenneet. Tai "rangaistukset" jos joku sellainen haluaa pitkää nenää näyttää, joka on junan tavoin elämässään edennyt koukkimatta valituilta raiteilta.

"Kaunis on luoksesi kaipuu, raskas vaik´ joskus se on..."

Muistelen silloin tällöin ja terapiamielessä ensimmäistä vaimoani. Häntä, jota sairaudet rankaisivat vaikka ei pahaa elämässään kenellekään ole tehnyt. Näkyviinkin näitä "muisteluksenpätkiä" joskus sutaisen, etteivät jälkeläiseni tarvitse tehdä "herlineitä" kun olen kuollut ja tuhkani on Unimäen koivikkoon ripoteltu.

Terapiamielessä kirjoitan  siksi, että toisinaan syyllistän itseäni hänen sairastumisestaan. Ikään kuin minun uskottomuuteni, alkoholinkäyttöni, tansseissa purjaamiseni ja jatkuva levotonna kaikkialle mielivä kulkijanviettini olisivat syyllisiä hänen mielisairautensa puhkeamiseen.

Osasyy varmasti silläkin. Ei minun kanssani ole helppoa ollut elää. Eikä ole nykyiselläkään vaimolla vaikka nuoruuden "harrastukset" ovat takana päin.

Ensimmäinen vaimoni oli jo syntymässä saamansa aivovamman vuoksi epileptikko. Siihen aikaan sanottiin vielä rumasti kaatumatautinen, ja päälle lätkäistiin, että pahojen henkien riivaama. Avioliittokelvotonkin epileptikko oli vielä vuoteen 1970 saakka, mutta kun hän oli täysi-ikäinen ja aloimme seurustella, oli tieto ja lääketiede edistynyt jo niin paljon, että naimisiinkin sai mennä ilman poikkeuslupaa.

Muistan, että silti vuonna 1978 KYKS:n neurologian osaston kautta tuli kutsu psykiatrin haastatteluun naimisiinmenoaikeisiimme viitaten. Ben Fuhrmanin oloinen nuori mies kyseli lempeästi, että arvelemmeko jaksavamme epilepsian kanssa yhdessä elämäämme taivaltaa. Minulta erityisesti hän kyseli taustoistani ja ajatuksistani elämän suhteen. Sanoi, sen muistan, että epilepsia vaatii rauhalliset ja vakaat olot. Kriisejä tulee välttää, yritä olla hyvä, huomioonottava ja hellä aviomies. "Voimia teille molemmille, ja onnea", se vielä hämyisän huoneensa uksen kynnyksellä meitä käsistä puristellen toivotteli.

Enkä minä tietenkään ottanut hyvistä neuvoista vaarin. Remusin kuten kurja luontoni vaati. Muutimme alati osoitteesta toiseen ja paikkakunnalta toiselle. Lapsiakin syntyi.

Elimme ehkä kuitenkin jonkinlaista elämää. Oli töitäkin ja harrastuksia näytelmien ja kirjoittamisten kanssa. Vaimo piirsi ja maalasi tauluja, opiskeli ja oli lahjakas ryhtymään moneen.

Kunnes sitten Tampere kaatui kaikkinensa päällemme. Tai niin ainakin tuntui ja sieltä oli lähdettävä jälleen liikkeelle kun vaimon sairaus paheni.

Kaaoksensilmään jouduttiin sitten Iisalmesta käsin. Psykoosit eivät enää pysyneet aivoissa ja hetken tyrskähdyksinä vaan alkoivat näkyä, kuulua ja tuntua.

Kun ajoin Kuopioon ensimmäiselle mielisairaalareissulle, vaimo sanoi syntymäkotikuntansa kohdalla, Lapinlahdella, että nyt nousee tie taivaaseen.

Nuorin tytär itki takapenkillä ja vanhempi katseli märin silmin ohitse vilistävää kesäistä maisemaa.

Kun nämä asiat tulivat käsittelyyn, en entisenkään vertaa jaksanut yksin. Tuli syli jos toinenkin jossa kävin. Nain ja itkin. Join ja itkin.

En voi kaikkea tässä ja nyt kertoa, lukekaa rivienkin välit. Ja olenhan aiemminkin asialle kirjoittamalla yrittänyt.

Viimeisestä rakastelusta ensimmäisen vaimoni kanssa vain aioin kertoa. Mutta tiedän, että koko se elämä olisi kertomisen arvoinen. Heikoimmistakin eväistä elokuvia tehdään. Vähemmistäkin tragedioista novelleja laaditaan. Jotkut kyllä kieltävät tämmöisistä puhumasta. Sanovat, ole vaiti sinä kurja menneisyydentonkija.

Hän tuli sairaalasta lomalle. Oltiin mökillä kahdestaan, tyttäret olivat mummon luona Siilinjärvellä. Hän käveleksii hermostuneen harmaana pihamaalla, käy saunalla, kurkistaa kaivoonkin kuin etsien jotain. Lähtee kävelemään mitään puhumatta vanhalle maantielle. Menen perässä. Huomaan, että hän sai epileptisen poissaolokohtauksen joten käännyttelen hänet varovasti takaisin mökin pihaan, talutan tupaan ja laitan pitkäkseen puiselle sohvalle. Hän nukahtaa. Nukkuu tunnin, puolitoista. Olen keittänyt kahvit ja juomme sitä vaiteliaina. Ehdotan sitten, että lähdetään keräämään puolukoita Unilammelta.

Otan haulikontorrakon selkääni keikkumaan koska vielä metsästelin silloin, kun mieleen sattui juolahtamaan.

Taivalletaan hitaasti lämpimässä, iltapäivän syyssäässä. Yritän kertoilla isän kanssa kokemiani metsästysreissujen tapahtumia istahtaessamme vähän väliä johonkin mättäikölle lepäämään. Katselen hänen kasvojaan. Kimmoisuus on hävinnyt, mielialalääkkeiden vaikututus alkaa jo näkyä ihon harmautena, poskien roikkumisena ja silmänliikkeiden hitautena. Liikkeellelähtökin on vaivalloista ja melkein vain käskystä tapahtuvaa. Entinen pikamatkojen pinkoja ja satasten aitojen TUL:n mitalisti käy liikkeelle hitaasti kuin vanhus.

Poimimme kuitenkin sankolliset täyteen Unilammen lähellä olevalta, vielä hakkaamattomalta mäntykankaalta. Samalta, josta monena muunakin syksynä olimme yhdessä marjoja käyneet keräämässä.

Poismenomatka käy vielä hitaammin kuin tullessa. On tukalan lämmintä. Erään tutun kuusikkomäen rintuuksessa laitamme takkiemme päälle pitkäkseen.  Siinä ovat pyyt pitäneet rypypaikkaansa niin kauan kuin minä muistan ja samaiselta mäenkumpareelta isä ampui kerran Hakin haukkuun komean ukkometson.

Otan hänet kainalooni. Silitän poskesta, hiuksista, kaulalta. Suudellaan. Hänen huulensa ovat omituisen kuivat ja henki haisee happamelle. Silitän sitten alempaa, pyöräyttelen rintoja ohuen paidan lävitse kuten olen niin monet vuodet tehnyt. Aukaisen sinisten housujen vetoketjun ja tottuneesti alamme touhuta kuin aina ennenkin. Kanervikko tuoksuu, jokunen itikka sinnittelee korvanjuuressa ja töyhtötiainen käy hyppimässä kasvojentasalla alimmilla kuusenoksilla.

Se kerta on kuitenkin erilainen. Se on elämäni surullisin rakastelu. Itken sen päätyttyä pää kenervikossa niin katkerasti, etten eläissäni ole itkenyt. Tiedän siinä, että se oli viimeinen kerta nuoruudenrakastettuni, neljäntoista vuoden kumppanin ja lastemme äidin kanssa. Sanon hyvästit sille sylille, josta minua aikanaan kehotettiin pitämään hyvä huoli ettei kukaan vahingoittuisi, että ihminen jaksasisi.

Viimeisen vierailun jälkeen vien hänet takaisin Harjamäkeen josta hän sitten muutaman viikon päästä pääsee avihoitopotilaaksi muuttaen omaan asuntoon Kuopioon. Aikanaan sitten tulee tuolla lomalla vireillepanemamme ero voimaan, lapset jäävät minun huostaani ja.... elämä vain sitten on mennyt kuten on mennyt.

http://www.youtube.com/watch?v=3F4yOHzN75Y&feature=related

Miksi kirjoitan?

Tekisi mieleni kirjoittaa rumasti: "Vitustako minä sen tiijän!", vuan en kehtoo. Joku saattaisi loukkaantua. Tai olisiko sillä yhtään mitään väliä? Useampi kynänpyörittäjä tätä kyselee eikä välttävää vastausta sisältä eikä ulkoa ole löytänyt. Taitavammatkin kuin minä, ovat kysymyksen kimpussa tuskailleet, menneet hirteen jopa.

Jotkut meistä nyt vain kirjoittavat. Se on jotain semmoista, jota ei ymmärrä itsekään. Ja sitten, kun sitä kysyy itseltään, niin tekee mieli kysyä sekin ääneen. Kirjoittaa sitten kysymyksen vaikka kusemalla hankeen.

Vastausta tälle kysymykselle ei ole. Se on psykologista höpinää kirjoittamisen syiden kartoittaminen. Itseään lohduttaakseen voi minkä tahansa syyn keksiä, kuten juomiselle.

Kaikki oikeatkin kirjailijat pohtivat joskus kirjoittamisensa motiiveja. Olen lukenut paljon näitä pohdintoja. Useimmat heistä, ennemmin tai myöhemmin, huokaavat raskaasti ja löpsäyttävät veltostuneista hyppysistään kynänsä kuloruohoon jalkojensa juuressa lausuen alistuneena: "Niin turhaa, niin turhaa..." Eivät kirjoita edes testamenttiinsa allekirjoitusta kun ovat niin kyrpiytyneitä elämäntyönsä tuloksiin. Saarikosket ovat asia erikseen, ja muut narsistihaavikot. He kirjoittavat nimeään vielä senkin jälkeen kun huokunsa on loppunut.

Tykkäsin minäkin jo lapsena kirjaimista, sanoista, lauseista. Muiden kirjoittamat olivat niin kauniita ja kirjojen kirjaimet puoleensavetäviä, mutta omat harakanvarpaita, niljakasta sammakonkutua ja pilkankohdetta opettajien silmissä. Nakkasin silloin kynäni menemään räkäisten mielessäni uhmakkaasti vihkoni sivuille; en kirjoita koskaan, en mitään, en milloinkaan.

Mutta kun on elämä vestänyt koloille joka puolelta, on ollut pakko tarttua kynään aina uudestaan ja uudestaan. Terapiakirjoittamiseksi sanovat. Halveeraavat samat, jotka harakanvarpaitani arvostelivat vaikka ovat jo kuolleita he.

Enhän kynälläni mitään aikaan ole saanut siihen verrattuna mitä oikeat kirjailijat ja muut, jotka leipänsäkin tästä toimesta ovat saaneet.

Minä vain tolskaan. Ihan vittuillakseni itselleni kirjoitan.

En muille halua vittuilla. Vaikka joskus ne luulevat niin. Tai ehkä minä joskus haluankin sanoa kirosanan niin kuin se on, mutta mitä vaikutusta sillä on? Foorumit, joissa nykyisin sanansa voi sanoa, mulisevat joskus kuin tavaratalojen rullaportaat jonne joku mulkku kaataa koko ajan perunoita multineen päivineen.

Kukapa minun vittuiluistani edes kovasti kolhiintuisi. Hah. Painoarvoahan ei mitättömyyksien sananvapaudenkäytöllä minkään valtakunnan areenoilla ole olemassa. Sen takaa se, että meitä mitättömyyksiä kalistelee virtuaalikahvoissa kiinni miljoonia, kymmeniä miljoonia, satoja miljoonia. Mehän elämme ympäripyöreässä maailmassa, pyörimme täällä ilman päätä tai häntää ja vain kuvittelemme luovamme jotain. Valtaapitävät hykertelevät käsiään puuttumatta itse keskusteluun koskaan. Nyt on rahvas saatu aisoihin. Siellä ne molskaavat toistensa kanssa kun sinä aikana me...kjeh kjeh kjeh... käymme nuolemassa hillopurkitkin niiden varastoista.

Ja missä ovatkaan nettikirjoituksesi huomenna?

Waltarin, Vonnegutin, Kunderan, Päätalon, Paasilinnan ja Salaman löydät vielä hyllystäsi, mutta katsopa, näkyykö jonkun blogistin tekstejä siellä? Jaksatko kaivaa koneeltasi jonkun kirjoituksen, jonka muistelet lukeneesi viime vuonna, äh oliko se kolme vuotta sitten.., ei, se oli eilen...

Hah hah. Olemme mitättömyyksiä mitättömyyksien meressä. Nyt se olisi ihmisen viimeinkin hyvä tajuta.

Tämä meri on niin täynnä kalastajia, että kalat ovat aikaa sitten siirtyneet kuivalle maalle.

Kiina, tuo jolla kirjoitettua historiaa on enemmän kuin millään muulla valtakunnalla maailmassa, pelkää, että internetin myötä valta vaihtuu ja tavallinen kansa muuttuu hallitsemattomaksi yksilökulttuurin edustajaksi jossa aivojenhuuhtelu valtaeliitin toimesta on mahdotonta.

Kiinalainen nettisensuuri on naurettavaa.

Kiinan kommunistisen johdon tulisi antaa kansalaisilleen ilmaiset vehkeet, että imeväisestä saakka he pääsisivät tänne virtuaalihumpuukiin.

Ottaisivat mallia meistä, vapaiden demokratoiden edustajista. Näkeehän sen täällä länsimaissa, kuinka kansan ja kansalaisten yksilöllisyydelle on käynyt. Kaikki ovat yhtä harmaata, muovattavaa massaa joka vain luulee olevansa yksilö kukanenkin oman tietokoneruutunsa haljussa valossa 24h.

Vaikka musta on mun puku
sovelias kaikkeen käyttöön,
silti miettii koko suku
riittääkö se korpin näyttöön.
(Jukka Parkkinen, Korppi ja sen kumppanit)