perjantai 5. helmikuuta 2010

Viimeinen kerta


Sydämen kyllyydestä suu puhuu, sanovat jumalia pelkääväiset.

Seksi on aina in ja sitä on nisäkkäillä mieltä myöten kaikki solukot täynnä.

Neitsyyden- ja poikuutensa menetyskerran muistaa miltei jokainen.

Viimeinen akti ei ehkä ole edes muistamisen arvoinen. Ja voi olla, että se on päätepysäkki koko elämälle eikä sen jälkeen enää muistella mitään. Muutenkin tämän toiminnon ääreen olisi sopiva paikka kuolla; siihen kuukahti mistä lähti.

Ekan ja vikan välillä olleita akteja on tuhat ja sata ja kumppaneitakin joillakin samanverran, niin mitäpä niitä mielessään pitämään.

Tiedän kyllä ihmisiä, jotka ovat pitäneet kirjaa seksikumppaneistaan ja siinä ohessa myös ruksanneet salakielisen x:n panokertojenkin kohdalle. Kelloaikojakin eräs laitteli allakkaansa, että muistaisi, kenen kanssa siellä ja kenen toisen kanssa tuolla nussiskeli ettei kuiskaisi väärän neitin korvaan ihanasta viime kerrasta keikkuvassa veneessä Väinölänniemellä.

Itsellänikin on mustakantinen muistivihko muiden päiväkirjojen lisäksi kiihkeimmiltä elämäni ajoilta yksistään edellämainittuja asioita varten. Se on melkein täysi. Olen laittanut siihen nimiä, paikkoja ja aikoja. Pyllyn kokoja ja sukkahousujen repeämisiä. Vitutuksen tunteita ja onnellisen nyyhkäisyjä. Tarina siitäkin löytyy, kuinka on Rovaniemen Viirinkankaan hautausmaa-aidan vieressä tussu ja kalunvarsi pyyhitty Tupsun ravintolasta taskuihin tungettuihin, punaisiin serveteihin. "2.6.1981 klo 13.30 ... kierrettiin tahmaiset servetit sitten viiriksi männyntaimen latvaan kun Viirinkankaalla kerta naitiin. Toinen osoittaa Muonioon päin ja toinen Kuopioon", lukee loppukaneettina kuin vihjeenä toistensa kimpussa könynneiden kotipaikoista.

Minä olin jo tuolloin naimisissa omalla tahollani, mutta  se ei tahtia haitannut kerta reissunpäällä oltiin.

Kaduttaako asiat joita olen elämässäni tehnyt tällä saralla kun lueskelen päiväkirjojani ja tekemisiäni?

Vastaanpahan vaikka vanhalla hokemalla: "Kaikkea muuta ihminen katuu, mutta ei nuorena naimistaan".

Tuo sananruilautus tarkoittanee nuorena naimisiinmenoa, mutta kun olen sekä avioitunut, että nainut nuoresta pitäen, niin se käy tähän ihan hyvin.

Ei lystinpitoni ilman "sen minkä taakseen jättää, sen eestään löytää" -sananlaskun toteutumista ole kaikistellen mennyt. Kaikesta laskut ovat ajallaan langenneet. Tai "rangaistukset" jos joku sellainen haluaa pitkää nenää näyttää, joka on junan tavoin elämässään edennyt koukkimatta valituilta raiteilta.

"Kaunis on luoksesi kaipuu, raskas vaik´ joskus se on..."

Muistelen silloin tällöin ja terapiamielessä ensimmäistä vaimoani. Häntä, jota sairaudet rankaisivat vaikka ei pahaa elämässään kenellekään ole tehnyt. Näkyviinkin näitä "muisteluksenpätkiä" joskus sutaisen, etteivät jälkeläiseni tarvitse tehdä "herlineitä" kun olen kuollut ja tuhkani on Unimäen koivikkoon ripoteltu.

Terapiamielessä kirjoitan  siksi, että toisinaan syyllistän itseäni hänen sairastumisestaan. Ikään kuin minun uskottomuuteni, alkoholinkäyttöni, tansseissa purjaamiseni ja jatkuva levotonna kaikkialle mielivä kulkijanviettini olisivat syyllisiä hänen mielisairautensa puhkeamiseen.

Osasyy varmasti silläkin. Ei minun kanssani ole helppoa ollut elää. Eikä ole nykyiselläkään vaimolla vaikka nuoruuden "harrastukset" ovat takana päin.

Ensimmäinen vaimoni oli jo syntymässä saamansa aivovamman vuoksi epileptikko. Siihen aikaan sanottiin vielä rumasti kaatumatautinen, ja päälle lätkäistiin, että pahojen henkien riivaama. Avioliittokelvotonkin epileptikko oli vielä vuoteen 1970 saakka, mutta kun hän oli täysi-ikäinen ja aloimme seurustella, oli tieto ja lääketiede edistynyt jo niin paljon, että naimisiinkin sai mennä ilman poikkeuslupaa.

Muistan, että silti vuonna 1978 KYKS:n neurologian osaston kautta tuli kutsu psykiatrin haastatteluun naimisiinmenoaikeisiimme viitaten. Ben Fuhrmanin oloinen nuori mies kyseli lempeästi, että arvelemmeko jaksavamme epilepsian kanssa yhdessä elämäämme taivaltaa. Minulta erityisesti hän kyseli taustoistani ja ajatuksistani elämän suhteen. Sanoi, sen muistan, että epilepsia vaatii rauhalliset ja vakaat olot. Kriisejä tulee välttää, yritä olla hyvä, huomioonottava ja hellä aviomies. "Voimia teille molemmille, ja onnea", se vielä hämyisän huoneensa uksen kynnyksellä meitä käsistä puristellen toivotteli.

Enkä minä tietenkään ottanut hyvistä neuvoista vaarin. Remusin kuten kurja luontoni vaati. Muutimme alati osoitteesta toiseen ja paikkakunnalta toiselle. Lapsiakin syntyi.

Elimme ehkä kuitenkin jonkinlaista elämää. Oli töitäkin ja harrastuksia näytelmien ja kirjoittamisten kanssa. Vaimo piirsi ja maalasi tauluja, opiskeli ja oli lahjakas ryhtymään moneen.

Kunnes sitten Tampere kaatui kaikkinensa päällemme. Tai niin ainakin tuntui ja sieltä oli lähdettävä jälleen liikkeelle kun vaimon sairaus paheni.

Kaaoksensilmään jouduttiin sitten Iisalmesta käsin. Psykoosit eivät enää pysyneet aivoissa ja hetken tyrskähdyksinä vaan alkoivat näkyä, kuulua ja tuntua.

Kun ajoin Kuopioon ensimmäiselle mielisairaalareissulle, vaimo sanoi syntymäkotikuntansa kohdalla, Lapinlahdella, että nyt nousee tie taivaaseen.

Nuorin tytär itki takapenkillä ja vanhempi katseli märin silmin ohitse vilistävää kesäistä maisemaa.

Kun nämä asiat tulivat käsittelyyn, en entisenkään vertaa jaksanut yksin. Tuli syli jos toinenkin jossa kävin. Nain ja itkin. Join ja itkin.

En voi kaikkea tässä ja nyt kertoa, lukekaa rivienkin välit. Ja olenhan aiemminkin asialle kirjoittamalla yrittänyt.

Viimeisestä rakastelusta ensimmäisen vaimoni kanssa vain aioin kertoa. Mutta tiedän, että koko se elämä olisi kertomisen arvoinen. Heikoimmistakin eväistä elokuvia tehdään. Vähemmistäkin tragedioista novelleja laaditaan. Jotkut kyllä kieltävät tämmöisistä puhumasta. Sanovat, ole vaiti sinä kurja menneisyydentonkija.

Hän tuli sairaalasta lomalle. Oltiin mökillä kahdestaan, tyttäret olivat mummon luona Siilinjärvellä. Hän käveleksii hermostuneen harmaana pihamaalla, käy saunalla, kurkistaa kaivoonkin kuin etsien jotain. Lähtee kävelemään mitään puhumatta vanhalle maantielle. Menen perässä. Huomaan, että hän sai epileptisen poissaolokohtauksen joten käännyttelen hänet varovasti takaisin mökin pihaan, talutan tupaan ja laitan pitkäkseen puiselle sohvalle. Hän nukahtaa. Nukkuu tunnin, puolitoista. Olen keittänyt kahvit ja juomme sitä vaiteliaina. Ehdotan sitten, että lähdetään keräämään puolukoita Unilammelta.

Otan haulikontorrakon selkääni keikkumaan koska vielä metsästelin silloin, kun mieleen sattui juolahtamaan.

Taivalletaan hitaasti lämpimässä, iltapäivän syyssäässä. Yritän kertoilla isän kanssa kokemiani metsästysreissujen tapahtumia istahtaessamme vähän väliä johonkin mättäikölle lepäämään. Katselen hänen kasvojaan. Kimmoisuus on hävinnyt, mielialalääkkeiden vaikututus alkaa jo näkyä ihon harmautena, poskien roikkumisena ja silmänliikkeiden hitautena. Liikkeellelähtökin on vaivalloista ja melkein vain käskystä tapahtuvaa. Entinen pikamatkojen pinkoja ja satasten aitojen TUL:n mitalisti käy liikkeelle hitaasti kuin vanhus.

Poimimme kuitenkin sankolliset täyteen Unilammen lähellä olevalta, vielä hakkaamattomalta mäntykankaalta. Samalta, josta monena muunakin syksynä olimme yhdessä marjoja käyneet keräämässä.

Poismenomatka käy vielä hitaammin kuin tullessa. On tukalan lämmintä. Erään tutun kuusikkomäen rintuuksessa laitamme takkiemme päälle pitkäkseen.  Siinä ovat pyyt pitäneet rypypaikkaansa niin kauan kuin minä muistan ja samaiselta mäenkumpareelta isä ampui kerran Hakin haukkuun komean ukkometson.

Otan hänet kainalooni. Silitän poskesta, hiuksista, kaulalta. Suudellaan. Hänen huulensa ovat omituisen kuivat ja henki haisee happamelle. Silitän sitten alempaa, pyöräyttelen rintoja ohuen paidan lävitse kuten olen niin monet vuodet tehnyt. Aukaisen sinisten housujen vetoketjun ja tottuneesti alamme touhuta kuin aina ennenkin. Kanervikko tuoksuu, jokunen itikka sinnittelee korvanjuuressa ja töyhtötiainen käy hyppimässä kasvojentasalla alimmilla kuusenoksilla.

Se kerta on kuitenkin erilainen. Se on elämäni surullisin rakastelu. Itken sen päätyttyä pää kenervikossa niin katkerasti, etten eläissäni ole itkenyt. Tiedän siinä, että se oli viimeinen kerta nuoruudenrakastettuni, neljäntoista vuoden kumppanin ja lastemme äidin kanssa. Sanon hyvästit sille sylille, josta minua aikanaan kehotettiin pitämään hyvä huoli ettei kukaan vahingoittuisi, että ihminen jaksasisi.

Viimeisen vierailun jälkeen vien hänet takaisin Harjamäkeen josta hän sitten muutaman viikon päästä pääsee avihoitopotilaaksi muuttaen omaan asuntoon Kuopioon. Aikanaan sitten tulee tuolla lomalla vireillepanemamme ero voimaan, lapset jäävät minun huostaani ja.... elämä vain sitten on mennyt kuten on mennyt.

http://www.youtube.com/watch?v=3F4yOHzN75Y&feature=related

9 kommenttia:

Riku Riemu kirjoitti...

Pitkään mietin mita sanoa, mutta oikeita sanoja ei oikein löydy, kirjoitus on niin intiimi, järkyttävä ja syvälle käyvä, että sitä on vaikea kommentoida.

Olet pistänyt tekstiin niin paljon likoon itsestäsi, että olen vaikuttunut. Kunnioitukseni.

Tällainen on ihmisen elämä.

Valto Ensio (Heikkinen) kirjoitti...

Kiitos Riku. Sanoit ihan tarpeeksi. Oikeastaan hyvin paljon.

Ripsa kirjoitti...

Surullinen tarina. Kukas se lauloi Suomesta, että surullisten laulujen maa, taisi olla Eppu Normaaali?

Mutta kumminkin olet elossa eikä kaikki ole täysin mustaa, eihän?

Valto Ensio (Heikkinen) kirjoitti...

Ripsa. Kirsin (Kunnaksen) pojathan ne laulelivat niin. Ja Tampereen Yliopilasteatterissa tehtiin 1987 kuunnelma "Murteellisten laulujen maa" joka esitettiin radiossa. Olin mukana siinä hommassa pääosan esittäjän roolissa "meisselismiehenä".

Olen elossa, kumma kyllä ja värejä löytyy elämästäni kaikenlaisia.

Paha olo kun iskee, se on sitten kanssa pahaa oloa. Itkeä ei enää hirveästi osaa, en tiedä, osaanko kovin vakuuttavasti nauraakaan. Vanhoja valokuvia ei pitäisi katsella, eikä päiväkirjojaan lueskella. Polttaa ne pitäisi.

Elämäänsä, kokemuksiaan eikä mitään mitä ollut on, ei kuitenkaan saa millään toimenpiteillä karistetuksi kannoiltaan. Kun on itse elänyt ymmärtää ehkä vähän niitäkin, jotka ovat myös eläneet. Dementia armahtakoon sitten.

Itse olen elämäni summa. Sen kanssa on loppukin taivallettava. Jaksaisivat vain toisetkin.

Avatar kirjoitti...

Rakastuminen on vaarallista, se voi johtaa rakkauteen, joka kuolee pian ja muuttuu vihaksi.Ja aina jää onnettomia ihmisiä. Rakkauden runtelemia ja rikkinäisiä.

Tästä aiheesta on monenlaisia versioita. Hylkäämisistä murhiin saakka. Ja viha on pahin kaveri, jos se muuttuu raivoksi rakkauden loppuessa. Se repii ihmisen rikki.

Avatar kirjoitti...

Luin tämän kertomuksesi (itsestäsi tai itsesi kaltaisesta olennosta?)eilen vähän ennen nukahtamista ja huomasin, että olin (melkein unessa) kirjoittanut tuon ylläolevan. Siinä toistan ajatuksia, jotka samana päivänä olivat tulleet mieleen erään onnettoman naisen soitettua minulle pitkän puhelun, jonka aikana hän itki koko ajan minun yrittäessäni häntä lohduttaa.

"Miksi minulle aina käy näin?" hän kyseli ahdistuneena, "kaikki ne miehet, joihin olen vilpittömästi ollut rakastunut, ja jotka ovat vakuuttaneet minua rakastavansa, ovat osoittautuneet hyväksikäyttäjiksi ja petollisiksi, enkä pysty heihin enää luottamaan", hän valitti. "Taas minä olen yksin!" Hänen avokaverinsa oli juuri poistunut kuvioista ja hän näytti surevan pelkästään yksinäisyyden tunnetta, joka sitä seurasi.

Miten lohdutat ihmistä, joka tuntee itsensä yksinäiseksi? Minä en siihen pystynyt. Sinne hän jäi itkemään, kun kännykästä loppui virta.

Tosi surullinen tuo vaimon tarina kertomuksessasi (luin sen fiktiivisenä helpottaakseni omaa oloani, ja koetin olla eläytymättä hänen osaansa - se on liian kauhea).

Yleensäkin, miten paljon ihminen on itse osasyyllinen tapahtumiin, silloin kun ne tulevat omalle kohdalle? Ja miksi kaikki on niin epäoikeudenmukaista? Miksi toisille käy hyvin ja toisille huonosti? Nämä kysymykset murskaavat minut alleen (ja alkaa itkettää).

Itse koen olevani näitä tapauksia ajatellessani suorastaan kohtuuttoman hyväonninen. Se ei lohduta. Se tekee surulliseksi. Miksi minä? On kuin joku asettaisi painon päälleni. Mitään erikoiskäsittelyä en ole ansainnut, enkä pyytänyt. Elämä ei ole reilua. Nyt odotan vain milloin "onni" kääntyy. Milloin kaikki alkaa mennä pieleen, sillä sen olisin ansainnut. Pelottaa. Mitä tahansa tapahtuu, en voi muuta kuin huokaista: tuon olen ansainnut.

Kiitos nyt kuitenkin, Valto, että avasit silmäni näkemään tämän epäoikeudenmukaisuuden.

Valto Ensio (Heikkinen) kirjoitti...

Avatar, sinun sydämesi on hyvä. Pystyt eläytymään surullisiin tarinoihin ja tästäkin tarinastani ajattelit ensimmäiseksi ihmistä, joka sortui sairautensa alle, menetti kaiken, lapset, elämän.

Huomasit vaistomaisesti, että minä, joka myös kärsin tästä kaikesta, selvisin kuitenkin eteen päin. Olit siis heti kaikkensa menettäneen puolella.

Elä elämääsi, älä edes toivo omalle kohdallesi mitään vastaavaa. Sinua tarvitaan siellä "onnistujien" joukoissa, sillä joskus onnistumisen illuusio tekee ihmisistä kovia, mutta sinuun se ei ole sillä tavalla vaikuttanut.
Kiitos siitä.


Emme me elämässä pistäydytä "ansaitsemassa" jotain, hyvää emmekä pahaa. Sattuu mitä sattuu koska siihen täällä on niin moninaiset mahdollisuudet. Tuuria kaikki vain. Niin kuin syntyminenkin.

Iines kirjoitti...

Mykistävä. Olen tätä käynyt lukemassa muutamaan otteeseen.

Juuri näin syntyy se paras luettava: raadollisesta rehellisyydestä, oman itsen avaamisesta niistä kohdin, joista yleensä vaietaan.

Valto Ensio (Heikkinen) kirjoitti...

Iines. Kiitos.

Jos minulla olisi Timo K Mukan taidot ja herkkyys, E.Paasilinnan kylmä analyyttisyys, Eino Säisän tasaisuus ja Pentti Haanpään yhteiskunnallinen pelisilmä, kirjoittaisin näistä kokemuksistani kirjan, joka ei jättäisi ketään kylmäksi.

Näen nimittäin elämäni niin, että kaikki se sairastelu ja perintötekijöiden syihin rajulla tavalla törmäämiseni täällä ollessani, näyttäytyy minulle sellaisessa valossa, etten kirjoitettuna sellaista juurikaan näe muiden toimesta tehtynä. Tällä olisi siis yhteiskunnallistakin merkitystä, näin tunnen.

Kaikenlaista kirjallisuudesta löytyy, mutta että näin paljon yhdelle reppunsa tonkijalle aiheita tarjoutuu, lienee kuitenkin aika harvinaista?

Mutta kun kaikkia näitä tapahtumia yritän avata ja niistä kirjoittaa, on se niin tuskallisen työlästä vaikka sitä pitkin matkaa olen harjoitellut.

Kun ei voi olla kuin oman itsensä kokoinen...