Tunnen olevani vain halkopinoa tervehtivä varjo. Sellainen, joka huljahtaa elämänsä lävitse kovinkaan suuria saavuttamatta, koskaan edes tavoittelematta. Halon halkoa hakkaamatta.
Miten siis sellainen varjo voi niin pahasti epäonnistua kuin mitä minä olen tehnyt? Mitä siihen tarvitaan?
Vastaus on: Siihen tarvitaan elämä, ei mitään muuta. Paitsi muita elämiä ympärille.
Kuin metsää ei ole ilman puita, ei ihmistä ilman muita ihmisiä ole.
Tai sammakoita.
Mitä epäonnistumisellani tarkoitan, joku kysyy. Se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi onnistunut nisäkkään luonnollisesta tarkoituksesta elämässään, eli jatkumisessa.
Se on ihan jotain muuta, jonka vain itse tietää eikä sille sanoja vielä löydä.
Luulevat jotkut tietenkin, että epäonnistumiseni tarkoittaa jotakin rahaan ja omaisuuteen liittyvää. Ei ei lapsukaiset. Minä vähät niistä välitän täällä sisälläni. Omaisuudet ovat yhtä lahoavaa materiaa kuin tämä kehoni, joka varjoja auringon edessä esteisiin heittää.
Joskus minä sen selitän, mutta nyt ajattelen muuta.
Istuin pitkään erään aution hirsirakennuksen rappukivellä. Se on rakennettu vuonna 1905. Tuo vuosiluku, josta osa on kulunut ajassa pois, on kaiverrettu sen nurkkasalvokseen. (Kuva ylinnä)
Se on minun äitini lapsuuskoti. Töröttää raiskatun metsän keskellä yksinäisenä, hyljättynä ja rikkonaisin ikkunoin kuin Oiva Arvolan surullinen saaga irtireväistynä kokonaisesta kertomuksesta. Kuin kirjan sivu mätänemässä kuloheinikossa ilman muita sivuja.
Mökkiä ympäröivät metsät on joku muu hakannut, paiskonut nurin ikuisen tuntuiset kuusikot, kuljettanut ne pois ja käärinyt rahana taskuhinsa. Sääliä tuntematta, itkun itkua itkemättä. Niin kuin niin monen maan lapsosen maisemat joista olen aina ollut sanomassa, jota asiaa aina olen kironnut.
On kuin oma äitini raiskattaisiin aina ja aina uudestaan kun maaemo revitään juuria myöten tienvarteen.
Äiti minun varjoni alun tänne on rakentanut, metsien varjoissa synnyttänyt ja kasvattanut. Isä antoi vain siemenen, lahjoittaen vain muutaman hetken polvellaan tai metsäreissuilla kannonnokassa. Kunnes kuoli hänelle täyden-, mutta minulle kesken jääneen matkan. Jäi kysymättä muutama asia, ja niitä joskus tuuleen täällä kuiskailen. Ehkä tuuli joskus vastaa, en tiedä. Pohdin jo etukäteen, olenko sillä hetkellä oikein päin asettunut? Tuuleeko sen pienen hetken otsaan vai sydämeen? Kuulenko, kun melkein kuuron vasemman korvani taakse saapuu hentoinen kurahdus kuin isä piippunsa varresta imaisisi?
Isästä muistona ne ehkä riittävätkin, mutta miksi tämä kaipuu?
Se on iso kysymys jota Ruotsin Kaarle Kustaakin puheessaan kertasi. Hän on isättömänä kasvanut aatelinen, mutta niin vain isän kaipuu lyö lävitse kaiken sen loiston ja rikkauden joiden hohto tuosta tiedosta himmenee maanmudaksi, lahoksi lepäksi tikkojen kolota.
Istuksin siis siinä rappukivellä. Mitäs siitä muuta syntyy kuin vain muistojen huljuamista aivolohkosta toiseen.
Mutta että osaa puristaa rinnasta ne muistot! Se on fyysistä kipua joka ei kuitenkaan enää itkuksi asti kanna. Ei kyyneleen kyyneltä poskelle herahda ja jos peili olisi, katsoisi sieltä vain jäykät, ilottomat vanhan miehen kasvot. Ehkä sitten illalla, omalla mökillä, yksin ja maailmaa muuta ajatellessa...
Minun äitini oli legenda eläessään, ihminen jota ei kukaan voi niin suuresti kunnioittaa, että se olisi liikaa. Hän oli myös lukuisten veljieni ja siskojeni äiti, mutta siinä kivellä istuessani ajattelen itsekkäästi hänen olleen vain minun äiti, ihan oma jota kuolemankaan kanssa en tahtoisi jakaa.
Ehkä tämä juonne on sitten toista ääripäätä tunteelle, jota isänkaipuussani tunnen?
Äiti piti siis jakaa kymmeneen osaan.
Jaksoiko hän sillä kymmenyksellään olla täysi äiti jokaiselle lapselleen? Tasapuolinen hän osasi olla, mutta että täysi äiti jokaiselle sillä kymmenysosallaan...?
Voi äiti, voi äiti miten elävänä sinä muistossani kuitenkin olet.
Ja isä. Miten suoraryhtisesti sinä minusta poispäin aina olet menossa, ja kuinka olisin tuon selkäsi taakse tarvinnut niin usein kömpiä piiloon pahaa maailmaa, joka mustin polunpääsilmin peltoläntillemme kuusikoista kurkisteli.
Paluumatkalla äitini syntymämökiltä kävin katsomassa aurausvältin joskus esiinnostaman mustan kiven. Olin ennenkin sen äärellä pysähtynyt ja mieleni kynällä siihen syntymä- ja kuolinpäiviäni kirjoittanut. Tuon kiven minä haluaisin tuhkauurnani päälle muistopaadeksi laitettaman.
En ole vielä muistokirjoitusta sitä varten laatinut, mutta tiedän, että siinä pitää mainita myös äiti ja isä, ja että se pitää sijoittaa oman syntymämökkini jo tuhoutuneelle paikalle. Mustan hautapaateni päälle voisi kiinnittää alinna olevassa kuvassa näkyvän, kauniin metsänkiven kuin muistutukseksi siitä, että on sen alle haudatun kuolleen elämässä myös väriläikkiä ollut.
Perheet ja lapset; mitäs sitä ihmisen varjo eläessään muuta.
6 kommenttia:
Valto, tämä on niin upea kirjoitus, syvä ja puhuva, ettei tähän tohdi sanoa oikein mitään, pitää vain hengähtää tässä ja kiittää taivaita tai jotakuta siitä, että maailmassa on ihmisiä, jotka osaavat nähdä ja katsoa ja ymmärtävät sijansa maailmankaikkeudessa. Pienen ihmisen mitätön osa. Kuitenkin se on se merkittävin piste, kaikkeuden ydin, olevaisen kide.
Noista kuvaamistasi kivistä. Upeita molemmat. Miksi ihmeessä hautausmailla ei voisi olla vain luonnonkiviä, joiden kyljissä kiemurtelisi nimiä ja aikoja. Ei mitään kiiltäviksi hiottuja kammotuksia, matkalaukun muotoisia kantti kertaa kantti -neliöitä maisemaa pilaamassa.
Oman äitini haudalle valitsimme pyöreäkulmaisen ruusugraniittikiven, jonkalaisia sille hautausmaalle alkoi sitten tulla muitakin. Nyt jos voisin, valitsisin haudalle mahdollisesti juuri luonnonkiven, jos sitä vain pykälät eivät estä.
Kiitos Iines.
Istuin siellä mökin rappusilla viikko sitten ja kun viime yönä sain tuon kirjoitukseni tehtyä, saapui pari pientä kyynelkarpaloa silmäkulmaan sen asian kohdalla. Ehkä minä lapsuudessani ja sitten myöhemmin tragedioita eläessäni sain niin paljon itkeä, että varastot ovat kuivuneet? Tai ehkä ymmärrän jo jotain ja on helpompi asioita käsitellä?
En ole varma mistään, minä vain kyselen.
Mutta niinhän sinäkin kerran kirjoitit, että kysymykset ovat tärkeitä, vastaukset eivät niinkään.
Vaimoni on tällä hetkellä puutarhurin toimessaan hautausmaan kunnosta vastaamassa ja tulee usein käytyä lasten kanssa siellä pyöräilemässä.
Tämä Kajaanin vanha hautausmaa, joka viime vuonna vietti 200-vuotissynttäreitään, on hyvin hoidettu, mutta minä kritisoin kovasti seurakuntien palkkojen pienuutta siihen valtavaan työmäärään johon hautojen, istutusten jne kunnostajat kesäisin joutuvat.
Kuitenkin SRK:t perivät aika karkeita hintoja niiltä, jotka maksavat sukulaistensa hautojen hoidosta.
Mutta kirkkohan onkin pörssiyhtiö ja koska liikeyritykset oikeudenmukasuuden periaatteella toimisivat?
Nyt on tällekin hautausmaalle alkanut saapua omaperäisempää muistokiveä kuin vaikkapa joskus sotien jälkeisinä vuosikymmeninä.
Hinnoitella kiviveistämöt kyllä erikoisuutensa osaavat, että ehkä siinä on yksi syy, miksi ostetaan sitten se halvin, laatikkomallinen versio.
Luonnonkivet ovat varmasti hyvä vaihtoehto, mutta ei ole halpaa konekuskin kanssa sellaisen metsästä raahaaminenkaan. Pitää olla joku tuttu siihen touhuun ja luulen tosiaan, ettei aietta kannata jättää jälkeen jääville.
Kivet ja muistot ovat jäljelle jääviä varten, antaa heidän päättää mitä tekevät.
Juice sanoi Harri Rinteen kirjan mukaan muistaakseni jotenkin niin, että haluaa olla paras Juice Leskinen, siinä ainoa mittari.
Aina jää jotain kalvamaan, sitäkään en tehnyt, sekin jäi. - Turha niitäkään on pohtia, kiven alle olemme kaikki menossa, vaikka Kekkosen kuoltua pelättiin vielä mahdollista ylösnousemusta niin paljon, että kummulleen laitettiin harvinaisen järeä paasi.
Sitäpaitsi näitä kirjoituksiasi kun olen lukenut, tuntuu että olet uskaltanut elää, mitä muuta voi; ei mitään.
Totta puhut Riku. Jälkeenjäävillehän ne.
Alunperin olen ajatellut itseni kohdalle, että uurnani kantta raotettaisiin sopivalla luoteenpuoleisella tuulella ja annettaisiin tuhkan levitä tasaisesti synnyinsijoilleni. Ja että mitään muistolaattaa manalle mennyttä varten ei tarvitsisi laittaa, tai että tehköötpä sitten mitä lystäävät. Joku rituaali täytyy kuitenkin olla joka kuvastaisi elävänä antamaani käsitystä itsestäni lähinnä lapsille. Kirkkomaa se ei ole, eikä papin siunaamat peijaiset. Minuahan siinä haudataan, sitä muistoa, jota lapseni ehkä haluavat muistella. Viimeiselläkin teolla isän tai äidin ruumiin kanssa on aina merkityksensä -jos ruumiin elämällä kerran on ollut merkityksensä eläessään.
Ehkä kirjoituksestani, tästä ja monesta muusta, on saanut sen käsityksen, että minua varten tietty, julmettu kivipaasi pitäisi kovin kustannuksin kilometrin päästä suon takaa raahata.
Tämäpä selkeni vasta nyt minulle, ansiostasi Riku, että minun pitää tehdä tässä kerralla selväksi, mitkä aatteeni ovat. Kiitos.
Haluan muistokiven tiettyyn paikkaan siksi, että moisesta korvesta, suonlaidan itikoiden, mäkäräisten, hallan, karhujen ja susien naapurista on semmoinen lauma maailmaa tallomaan lähtenyt, mitä meitäkin nyt oli, ja ennen sitäkin.
Tiedän sen, että ei äitini, vaikka ainutlaatuinen yksilönä olikin, ainutlaatuisuus pärjääjänä ollut. Satoja, tuhansia samanlaisia korpikömmänöitä on samaan aikaan ollut salomailla ja aina ne akat vain siellä ovat ähertäneet lapsilaumojen ympäröiminä ukkojen ryypiskellessä ponujaan sun muita milloin missäkin. Anteeksi yleistys, mutta se piti monessa lapsuuteni torpassa paikkansa.
En tiedä yhtään mökinakan muistomerkkiä olevan olemassa!
Se kivipaasi olisi kaikille mökinakoille Aäet-Gunillan kautta tarkoitettu.
Minun nimeni olisi ihan siellä alalaidassa, tai ei olisi, jälkeenjäävät siitä päätttäkööt. Mutta minä olisin se, joka kiven paikalleen raahaisi ja kirjoittaisi siihen lauseet jotka siihen pitää kirjoittaa.
Jotain Ilmari Kiannon Ryysyrannan kaltaista, samalla alhaista, mutta myös niin ylhäistä ettei siitä epäselvyyttä jäisi, ketkä täällä pärjääjiä ovat ja ketkä ovat vain pärjäävinään.
Senkin myönnän; olen elänyt, mutta myös pelännyt elää. Muuta en tosiaankaan ole voinut.
Tiiätkö isi kuule,
Niin olivat taas hakanneet erräänniin metän, josta tuli mieleen Unimäen vastapäinen mehtä (hakattu jo aikoja sitten)sillon lapsena. Gunilla-mummon kanssa kerättiin sieltä rouskuja silloin pienenä tyttönä---pienen pienenä tyttönä.
Ja siellä viime vuonna hakatussa metässä oli meidän suppilovahveropaikka ja oman pienen tytön kanssa siellä viimekin syksynä kerättiin sieniä. Nyt vain saa täällä tihrustaa kyyneleitä pieniä, kun ei ole enää satukirjametsiä joissa huokailla kuusten lailla. Jossa pienenkin lapsen mielikuvitus pääsee lentämään, ihmettelemään..
Ja niin iso asia kuin mikä on se iänikuinen metsä, niin ne kyyneleet on niin pieniä ettei ne enää sinne kasvata niitä rakkaita sieniä..ainakaan enää meidän eläessä jotka niitä murehtivat. Sieniä.
-nimimerkki- Maailman parhaan sienimetsän löytäjän painajainen, kun seuraavana vuonna koko metsä maan tasalla
Niin, jo isompi tyttäreni.
Näin näkeköön maailmakin, kuinka murhe asiassa kuin asiassa siirtyy sukupolvelta toiselle silloin, kun sen syyt ovat tarpeeksi suuret. Vaikka metsä, jota ihminen on pitänyt riistonsa kohteena iät ja ajat ajattelematta lainkaan sen syvällistä olemusta.
Eilen kuuntelin radiosta kirjailija Aarne Nevanlinnan (85)syntymäpäivähaastattelua ja hän muisteli yli 1930-luvulla tapahtunutta Helsingin keskustan puiden poistoa jossa Mannerheimin tien varren kaikki puut kaadettiin muutamassa päivässä nurin rakentamisen tieltä. Ja kuinka se oli siklloin 10 vuotiaan pojan mieleen jättänyt elinikäisen murheen.
Miksi kaupunkiliaislla vain olisi lupa itkeä menetettyä maisemaa, niitä muutamia istutettuja puitaan? Sama oikeus se on meilläkin, joille miljoonat metsien puut ovat lapsuudessamme humisseet.
Lähetä kommentti