torstai 1. joulukuuta 2011

Sepeteus avautuu vähän


Pe 30.8.2002 iltasella hostellissa

Tilataksilla satamasta keskustaan. Hampurin kaduilla kävelyä, kahviloita, joitakin ostoksia reppuun: Gillettiin teriä ja partavaahtoa, apteekista särkylääkettä, huulirasvoja, puhdistettua vaseliinia, sidontatarpeita ja voidetta vasemman pohkeen pieneen ihottumaläiskään. Huomenna hankin välipalatarpeita, keksejä, teetä ja kuivattuja hedelmiä, ne kun ovat rahtilaivalla (Hughessilla olivat) aika yksipuolisia.

Majoittuminen Hostel Hampurgiin jonka mainoslappusia aamuisen taksin kuljettaja jakoi. Huone ei hassummalta vaikuta, mutta minullahan ei aikaisempia kokemuksia näistä ole. Eteisen seinällä on valokuvasuurennos Trabantista. Muita seiniä koristavat kukka-aiheiset canvas-taulut ja ylöspäin laajenevat, kuppimaiset valolamput. Kalusto on kiiltävän uutta, raskaan tummanruskeaksi petsattua puuta. Parisängyllisen makuualkovin voi sulkea seinän sisään työntyvällä, kevyellä liukuovella. Alkovin mustavalkeassa tausseinässä on kadunkulman taakse häipyvällä, Trabant-autoletkalla kuvioitu tapetti. Tämän paikan omistaa entisen Itä-Saksan autotehtailija, sanoi taksinkuljettaja kaikkea utelevalle Jasperille. Vuorokausi aamiaisella maksaa 58 euroa.

Ylihuomenna, sunnuntaina nousen uuteen alukseen, San Nicolaukseen. Se seilaa dominikaaneihin, San Domingoon, mutta telakoituu ainakin kuukaudeksi Kap Verdelle jossa huoltavat alusta ja korjaavat lastina olevat tyhjät, käytössä vaurioituneet laivakontit (halpatyövoimalla?). Ruuma on kuulema täynnä (suomalaista?) kvartsihiekkaa säkeissä. En tiedä, ymmärsinkö oikein agentin (matkanvälittäjä) puheet, mutta varustamo olisi varannut hiekan konttien ja laivanrungon hiekkapuhaltamista varten mukaansa. Menomatkalla se rantautuu myös Azoreilla jossa nostavat laiturille pari kontillista kalusteita saarella valmistumassa olevaan hotelliin ja ottavat sieltäkin remontoitaviksi määrättyjä laivakontteja tilalle. Onpahan Atlantin aaltojen keinuntaa tiedossa pitkäksi aikaa.

Raumanjenny tuli tähän samaan hostelliin, ja Jasper ainakin. Muista matkustajista en tiedä. Larsleevi hävisi taksista noustuaan kuin porkkanansiemen hiekkaan. Tai eihän sen tarvinnut kuin astua jonkun kadunvarren salavan viereen niin ei sitä kameleontia enää ympäristöstä erottanut.

Raumanjenny olisi halunnut jakaa huoneen kanssani, mutta kieltäydyin. Laivan lähtöaterialla se pyysi anteeksi edellistä. Yritin selittää, etten ole suhteita solmimaan maailmalle lähtenyt, mutta kai en osannut koska se lähti itkien pöydästä. Jätti sen joka-aamuisen kahvinsakin juomatta.

Kontti, jonka kiinnitysten pettäminen tappoi Reinoldin, joutui satamassa perusteelliseen syyniin. Jasper, joka poliisien, tullimiesten ja työsuojeluviranomaisten touhuja oli satamassa seurannut, kertoi taksissa, että kontin raskas, turbiineja ja generaattoreita sekä laatikkotolkulla pultteja, muttereita ja prikkoja sisältänyt lasti oli päässyt kiinnityksistään irti ja sen jälkeen poukkoillut aaltojen keinutuksessa sen sisällä  ikävin seurauksin. Mikä mies lie Reinold ollutkaan, niin huono oli tuurinsa. Tupakointi tappaa, tokaisi Larsleevi ison taksin takimmaiselta penkiltä.

Lauantaina 31.8.2002 An der Alser 47, Cafe Brusse

Kävelin pitkän lenkin aamuhiljaisilla kaduilla ja yhdessä pitkässä puistossa. Satuin tähän arvokkaan oloiseen kahvilaan sisämaajoen loppupään altaaksi laajenevalle rannalle (katselen Hampurin karttaa). Tilasin teetä ja pikkupurtavaa salaatteineen, se maksoi 31,80 euroa. Teetä tosin on ainakin litran vetoinen kannullinen eikä lautasenkaan koko mikään pieni ole. Lisäksi tarjoilija toi jälkiruuaksi omenatortun vaniljakastikkeella.

Eilenillalla kävin Raumanjennyn huoneessa. Pyysin anteeksi tunteettomuuttani. Selitin tähänastista yksinkertaista elämääni, äidin ja isän varhaiset kuolemat ja ainoan sukulaisen, vanhapiika Tätisiillmannin tarinan. Sanoin, että olen ollut viimeiset kolme vuotta aivan yksin enkä sitäkään ennen koskaan tykännyt väenpaljoudesta ympärilläni. Ja että lukeminen ja kirjoittaminen ovat ainoa asia, jotka ovat tähän saakka kiinnostaneet. Töissä kaupungin palveluksessa kerkesin olla seitsemän vuotta enkä sinäkään aikana solminut yhtään sellaista kontaktia työtovereihin, jota olisi voinut luonnehtia ystävyydeksi. Jotain vikaa minussa varmaankin on.

Sanoin Raumanjennylle, että tällä matkalla, jolle en tarkkoja maantieteellisiä päämääriä ole asettanut aion selvittää, mikä minä olen kun toisinaan tuntuu, etten mitään ole. Mutta en halua nyt kaivella enempää itseäni, jo tämä uuvuttaa. Mutta en myöskään vihamiehiä tai -naisia itselleni halua.

Raumanjenny yllätti sanomalla, että tavataan sitten jossakin maailmanlaidalla, vaikkapa Singaporessa kun olet sen sisäisen Sepeteuksesi löytänyt. Sanoi vielä, että on aivan hulluna ollut minuun jo ensi silmäyksestä lähtien, mutta ei hänkään osannut toimia oikein.

Sitten katsottiin mukaani ottamia valokuvia isästä ja äidistä. Näytin yhden myös Tätisiillmannista arkussaan kun se oli kuollut verenmyrkytyksen ja sairaalabakteerin yhdessä aiheuttamaan komplikaatioon 55 vuotiaana 1984. Kuvassa sen konkonenä näyttää vieläkin isommalta kuin eläessään ja suonikkaat kädet kuperalla rinnalla puistattavat vieläkin kun muistan, mitä ne minulle pikkupoikana tekivät.

36 kommenttia:

mikis kirjoitti...

Kun aloin lukea tätä juttua - äimän käkenä tietysti, muutama vuorokausi sitten - ajattelin, että "miten tuo ukko voi jättää lapsensa Kainuuseen ja lähtee skönelle"... Tolla tavalla vaan? Luulin, nimittäin, oikeasti, että tää on totta.

Sitten tajusin että täähän on "vain" hyvää kirjallisuutta! Upeaa. (Odotan jännittyneenä mitä tapahtuu seuraavaksi.)

mikis kirjoitti...

Minä ainakin panisin sitä Raumanjennyä. Varmuuden vuoksi tietysti pimeässä. Mutta kumminkin.


Ps. Sinähän tietysti päätät mitä näille ihmisille tapahtuu. Mutta ota huomioon, että varoitin!

Valto-Ensio kirjoitti...

Huomenta Mikis. Lapset on laitettu kouluun lehdet luettu ja aamukahvi itsellekin hautumassa. Ja ihan täällä omassa kotona, ei Hampurissa.

Se on jo aika hyvin itseltäni, jos pystyn luomaan aidon tunnelman lähtemisestä ja jossakin liikkeellä olosta elementissä, joka on itselle vieras. Työlästä se kyllä on.

Mutta kirjoittihan Waltarikin ihan uskottavasti muinaisista egyptiläisistä Sinuhessaan eikä kai se tiettävästi itse sitä aikaa ole elänyt; reinkarnaation mahdollisuus tietysti asiassa piilee.

Tuosta Raumanjennyn "panemisesta" ajattelee entinen Enska minussa samoin kuin sinäkin, mutta nyt tuli totuttuun järjestykseen muutos kun minulla siihen kerrankin on mahdollisuus. Ennenhän sitä vain pantiin menemään, mentiin...

Iines kirjoitti...

Kyllä minuakin vähän ihmetyttää Raumanjennyn ignorointi, tai siis se, ettei edes lusikassa voitu nukkua. Ehkä se ruumiinlämpö olisi riittänyt. Tai sitten ei, riippuu kirjailijan aivoituksista.

Minulle kävi jossain alkuvaiheesssa jotakin toista Valton tarinaa samoin kuin mikikselle. Luin totena ja hämmästyin, kun se olikin tarinaa.

Ja taas kadehdin näitä miesten reissutarinoita, kun mennään laivoilla huonossa seurassa. Kyllikki Villakin meni maailman ääriin rahtilaivoilla, mutta hänen ainoa paheensa taisi olla konjakkitujaus hytin uumenissa.

mikis kirjoitti...

Iines, rakkaani, älä kadehdi! Maailma on ankara opettaja. Ei auta vaikka kuinka olisi "priimus"; turpiin tulee aina. Mutta, toisaalta, kun ne asiat oppii kerran - ei niitä unohda. (Kirjaviisauksista ei voi sanoa samaa. Niistä jää yleensä mieleen ahdistava olo ja pissahätä.)

Valto-Ensio kirjoitti...

Iines, terveellistä hämmästelyä. Niin minäkin tekisin, sillä totuttu on niin toisenlaisiin näissä asioissa. Onhan joskus ollut lauseenvaihtoa siitäkin, kuinka kirjallisuudessakin (ja käytännössä) ollaan survomassa munaa mekkoon kuin muuta maailmassa ei olisikaan. Jännitteen voi ehkä saada tarinaan näinkin, pidättäytymällä, huomiotta jättämällä mahdollisuudet? (Ehkä joskus... vaikka siellä Singaporessa...)

Sepeteuksen nyt vaan haluan olevan tässä vaiheessa kylymä seksin osalta. On miehissä oikeastikin sellaisia. Ei häntä kiinnosta edes läheisyys, on vapaa siltä osin moneen muuhun energiankulutukseen. Ja itseäänhän hän etsimään on lähtenyt. "Kirjailijasta" tosiaan riippuu nyt sekin, osaako hän kuljettaa miestä enää eteen päin kun jo Saksa tettättää melkoista askartelua faktojen tarkistamisen parissa vaikka kovin montaa niitä ei edes tarvitse etsiä.

Kyllikki Villa kertoo muuten Vanhan rouvan lokikirjassa, kuinka jossakin hytin ulkopuolella jokunen yö juhlitaan miehistön voimin ja kapteenillakin on silmä mustana seuraavana päivänä.

Muuten hän, vaikka välillä vähän pelkääkin, eksyy aina auttavaisten ihmisten joukkoihin vaikka juuri joistakin seuduista on häntä etukäteen varoiteltu. Hänen seikkailuissaan on kyse hitaan kiirehtimisen metodista, oman pään sisäisistä jutuista ja toisaalta satamakaupunkien elämistä.

Uhkarohkein päähänpisto Vanhalla rouvalla onkin kallis lentomatka tuntemattomalle saarelle, mutta sekin onnistui kun sattui niin hyviä ihmisiä kohdalle silloinkin.

Ai niin, olihan se aika jännittävää (epämiellyttävä kokemus) kun hän ei perillä löytänyt aluksi vanhaa tuttuaan Danielia kuskikseen vaan joutui kyydityttämään itseään kahdella epämääräisemmällä suharilla. Onneksi Daniel sitten löytyi.

Valto-Ensio kirjoitti...

Onko Iines, tuo "...lusikassa voitu nukkua" joku sen perän ilmaus vierekkäin makuuksella olosta iliman muita kuhinoita?

mikis kirjoitti...

Kyllikki Villa - olen lukenut hänet - lohduttautui sillä että "ei tän ikäistä naista enää vokotella". Ymmärsin. Oli oikeasti siis vapautuneempi katselemaan ympäristöään omailla ehdoillaan. Ja oikeasti vasta silloin, kun hidasjärkinen olen, tajusin että maapalloa matkaavilla naisilla - etenkin tyttösillä - on toisenlaisiakin ongelmia. (Kuin esimerkiksi se, että kengässä on hiekanjyvänen.)

mikis kirjoitti...

Itse, kun alle 2kymppisenä pyörin tällä Telluksella, ei mulle tullut koskaan mieleen että "tässähän saattaa käydä huonosti". Höpö löpöä. No, kerran yhdellä liftimatkalla yks saksalaisäijä veti mut kuiviin, en minä siitäkään kamalasti masentunut. (Ajattelin vain vähän aikaa surullisia ajatuksia.)

Valto-Ensio kirjoitti...

Mikis, kyllähän se Kyllikillä oli vanhuus turvanaan, jos niin voi sanoa. Monissa kulttuureissa vanhuus on arvo sinänsä edelleen. Mummonpotkijoita on harvassa, meilläkin, vaikka toisinkin kuulee sanottavan.

Nuorten naisten on varmasti vaikea yksin liikuskellessaan säilyä tungettelulta missään päin maailmaa. Ei edes Helsingin Kaivopuistossa saatika jossain miehisemmässä kulttuurissa (onko Suomi sitten "naiskulturisoitumassa" kun vain Kaivaria tarttee pelätä?)

Yleistämiset sikseen!

Mitespäin se oikeasti meni; saksalaisäijä veti sinut kuiviin, vai vedätti sinulla kuivat vai sinussa kuivat?

Minä kyllä moisesta masentuisin.

mikis kirjoitti...

No, se runkkas mut. Enkä todellakaan tykännyt siitä. Mutta ajattelin, ja samaa mieltä olen edelleenkin, ettei monen kokemus minua maahan kaada. (Eikä kaatanut.)

mikis kirjoitti...

monen = moinen.

Koska monen tarkoittaa monta. (Ja kovin monia kokemuksia ei minulla tältä periferialta ole.)

Valto-Ensio kirjoitti...

Jos olis kaatanut, niin ethän siinä olisi. Inhottava kokemus vaikka kokemuksia vartavasten maailmalle hakemaan lähtiskin.

Kevennykseksi ja lohdutukseksi muutamia luontoaiheisia pilapiirroksia täältä: http://www.seppo.net/piirrokset/displayimage.php?album=lastup&cat=22&pid=459

mikis kirjoitti...

Tykkään kaikenlaisista eläimistä, etenkin ihmisistä. Inhoan (vähän) koiria jotka haukkuvat, ja mustalaisia jotka varastelevat ja apinoita (jotka heittelevät ihmisiä kaikenlaisilla esineillä päähän).

Muuten tulen toimeen ihan hyvin mm. itseni kanssa.

Liisu kirjoitti...

Matkalla olo on kuin huumetta. Kaikkein parasta on silloin, kun ei tiedä aamulla, mistä itsensä illalla löytää. Ei mitään tarkkoja suunnitelmia, ainoastaan forwards, eteenpäin! Sivukoukkaukset sallittuja.

Yksin en uskaltaisi, enkä ole uskaltanut. Kaksin se on pelkästään jännittävää. Tavaraa ei saa olla paljon mukana, repullinen riittää. Rinkka on jo hankala, sen kanssa on uuvuttavaa liikkua. Jos rahaa on mukana, on se kätkettävä eri paikkoihin. Taskuun, reppuun, kirjan väliin. Mutta koko kirjastoa ei kannata ottaa mukaan. Yksi riittää. Mieluummin nidottu ja mieluummin runokirja. Asemilla saa tietoja yöpymispaikoista. Niitä on monenlaisia. Kalliita ja halpoja. Tässä minun tiedot. Suomesta voi muuten ostaa matkalippuja, joilla voi ristiin rastiin matkustella mielensä mukaan (ainakin Amerikassa, siitä kokemuksia). Jos rahat loppuu, pääsee ainakin eteenpäin. Tai taaksepäin kotiin.

Tästä Valto Ension jutusta: oli mukava lukea!

Riku Riemu kirjoitti...

Kun irrottaa kirjoittamista omasta kokemuspiiristä, siitä syntyy jotain erilaista. Tästä Sepeteuksesta(kin) voisin kirjan verran lukea, vaikka onkin liian viisas seesteisyydessään.

Täytyy tämä Brel myös tänne laittaa, kun siinä myrsky raivoisasti pauhaa, ainakin satamassa.

Anonyymi kirjoitti...

pikkuliisu on suloinen !

mikis kirjoitti...

Vittu, Riku Riemu, löit mua mun vyön alle. (Anteeksi.) Mutta mulle tää Brel on mun Top Ten listalla ennen ykköstä. (Aika paljonkin ennen. Ja muita.)

mikis kirjoitti...

Ja kun kaikki eivät osaa ranskaa yhtä hyvin kuin minä - joka en osaa sitä pätkääkään - niin tässä samaa juttua suomeksi. Käsittääkseni (tai mistäs minä sen tiedän?) asiallisesti käännettynä.

mikis kirjoitti...

Ai niin, unohtui tämä liite:

http://www.youtube.com/watch?v=dxpsrXGBQUU&feature=relatedhttp://www.youtube.com/watch?v=dxpsrXGBQUU&feature=related

Harvoin minulta mitään unohtuu. Paitsi kerran, kun olin eräässä kylässä, minulle unohtui sinne omituisen miehen maine.

Riku Riemu kirjoitti...

Muistan ja myönnän kyllä, Mikis, että sinä sen olet ensin laittanut. Minunkin listallani se silti on jo sitä aiemmin ollut.

Minä olisin laittanut, vähän kuin vastapainoksi, myös sen Eino Grönin "niin käy merellä tuulonen...", mutta en sitä löytänyt. Sekin on hyvä.

Riku Riemu kirjoitti...

Yhdellä meriaiheisella vielä kiusaan.

Olin Hämiksen kanttiinissa syönyt hyvin ja nousin kannelle. Oli pimeää, ajoimme vain pujehdusvaloilla, vähän vihreää aluksen toisella puolella, vähän punaista oikealla. Mitälie sotaleikkiä ollut.

Kannellakin soineesta keskusradiosta tuli silloin tämä, Liputtomat laivat, ikinä en sitä unohda.

mikis kirjoitti...

Aleksis Kivellä oli omat kokemuksensa naisten kanssa, täytyi olla (ainakin jotain), ei hän muuten niin säpsähdyttäviä rakkausrunoja olisi osannut kirjoittaa. Minulle Santoksessa tapahtui (toivottavasti Tarja ei lue tätä) kaikkein hellimpiä asioita mitä nainen voi miehelle tehdä. (En osannut olla siitä edes pahoillani. Ihmettelin vain, välillä, miten temperamenttisesti hän hakkasi korkokengillään vessassa liikkuvia torakoita. Ja välillä - no se on taas toinen asia - kantautui kauheita pistoolinääniä. Jotkut varmaan siellä ampuivat toisiaan? Mutta me, María Lucía Mallagone ja minä, tutustuttiin toisiimme.)

mikis kirjoitti...

Minulle, riku rakas, armeijasta jäi soimaan "Armeijan saappaat" niminen laulu. En - ja se on kyllä saatananmoinen onni - löydä sitä juutuubesta. Mutta vieläkin - koska minulla on inhottavan hyvä tapahtumamuisti - kylmät väreet menee pitkin selkärankaani kun kuulen edes puoli tahtia tuosta sävellyksestä. (voi fittan!)

Riku Riemu kirjoitti...

Korjaan tuon äskeisen lapsukseni ennenkuin joku huomauttaa: valot menevät kai toisinpäin, punainen vasemmalla. No, en minä niistä silloinkaan niin paljon ymmärtänyt, joutessani siellä vain tykillä ammuskelin, kapiaisten määräysten mukaan.

Valto-Ensio kirjoitti...

Pikkuliisu, minä olen junamatkoja suorittanut vain kotimaassa. 1980-luvun alussa oli myynnissä sellaisia VR:n kertamaksuisia kotimaan "interrail"-lippuja joilla voi kuukauden ajan ajella missä huvittaa. No, minä ajelin ja vissiin kaikki radanpätkät ehdin koluta ja kotiinkin vielä kerkesin.

Polkupyöräretket ovat sitten yksi maailma jotka ovat minulle tuttuja.

Jotkut lentelevät maailman ääristä toisiin ja takaisin. Ei kuulema ole kaksista matkustamista esim. junaan ja laivaan verrattuna; ahdasta ja turruttavaa. Mutta siinä kai on tärkeintä päästä kauaksi ja se jokin, jota hakee on sitten siellä.

Olen kotimaan lennoilla vain itse ollut ja tämän maan ne hujahtavat päästä päähän muutamaan tuntiin. Kni-Hki vähän päälle ½ tuntia.

Mutta matka on matka vaikka kaupunkinsa halki kulkee ja ajattelee, on altis jollekin, mille tahansa.

Päänsä sisäisillä matkoilla ei matkalippuja kysellä.

Valto-Ensio kirjoitti...

Riku, eiköstä olekin kummallista kun lukee matkakertomuksia, niin ei niissä tarvitse mitään ihmeellisiä sattumuksia olla, päivittelyjä, joitain pikkukommelluksia, verkkaisia maisemien vaihdoksia ja lukemisen parissa viihtyy silti?

Tämä minun juttuni on tietysti absurdi sinänsä kun sitä ei ole tapahtunut, mutta kai tämä on sitä pään sisäistä matkaa jota haluaisi, mutta ei voi, fyysisestikin kokea.

Tuo Brell on minullekin tuttu. Ärrllä sorrlahtelee kuitenkin enemmän kuin Kalle Päätalolla. Olisi siinä kielenhuollolla töitä (poika käy koulussa yhden ylimääräisen tunnin R-koulua kun ei ihan täsmää se omansa).

Minä en niistä valoasioista laivojen osalta osannut edes ajatella. Pitääpä tutkia asjaa jos tarttee vaikka. Paljon niitä kuitenkin näkee kun matkustajalaivojen kansilla kapeikoissa yöllä pistelehtii. Viimeksi Vikingillä meillä oli keulahyttä ja sieltä näki koko vastaantulevan ja sivuuttavan liikenteen. Kukaan ei tainnut ohitse kuitenkaan pyrhältää. Ehkä joku pikkuinen vene koukkaili, mutta sehän ei sinne ylös näy.

Valto-Ensio kirjoitti...

Mitäs minä Mikiksen sulkeisharjoituksiin sanoisin? (Sanonko mitään?) Ovat hauskoja (enimmäkseen). Pitää olla mestari tuohonkin persoonalliseen sanantuotantoon niin, ettei se typerältä tunnu. (Se tuntuu hauskalta.)

(Ootas, luen muutaman kommenttisi...)

Aleksis Kivestä (K: Onko tämä kivestä? V: Ei ainakaan minun!) sen verran, josta kertovat tosi vanhat juorulehdet, että hän olisi saattanut sairastaa jopa hoitamatonta kuppaa (Syfilis) (lat. syphilis), että kai sen saadakseen on pitänyt jossakin ruumiinsa uloketta kastaa?

Nyt on kyllä tutkimuksilla todistetu sekin, että esim. tippuribakteeri osaa "ampua" itseään eteen päin kuin ritsalla ikään (oletko lukenut tästä?) ja miksei siihen sitten (yllytettynä) muutkin bakteerit kisoissaan kykenisi?

Siks toisekseen tuskin romanttista suhdetta ilotaloista on Aleksiskaan löytänyt joten ajattelemme nyt kauniisti, että hänellä on ollut joku reipas Raumanjenny, jonka pisamaisia poskia suudellessaan ovat runoiset suonet kansalliskirjailijamme aivoissa auenneet; "Ah, sitä hetken huumaa/verenpoltetta kuumaa/mi valtaa väräjävän pintani/ja tämän viattoman rintani."

Riku Riemu kirjoitti...

Valto,

minulle on aina kirjoitusten tunnelma ollut tärkeä, harvoin viitsin kiinnittää huomiota teknisiin kuvailuihin. Ihan sama se kirjoitukselle on, laitettiinko puuroon kaksi vai kahdeksan lappoa ryynejä, tai voiko lämpölasin läpi osua pienikaliberisella luodilla kuinka tarkkaan.

Satojen sivujen uuninrakennuksen tai -purun kuvaukset olisivat ehkä liian tasapainoista minulle.

Toisaalta liialliset tapahtumat toisinaan pilaavat kokonaisuuden. Tervon Laylassa se oli ilmeistä, lopussa kirja hajosi taivaan tuuliin.


Kokonaan toisenalainen kokemus oli, kun juuri jostain kaapista löytämäni Sariolan pokkaridekkarin: Susikoski ahtojäissä. Ei tietysti ole kummoista kirjallisuutta, mutta kielensä helppous ja yksinkertaisuus on ainakin vaihteluksi hienoa! Kirja alkaa sivulauseella: "- Joten huomenna sinä lennät pohjoiseen."

Aikamoiset kierrokset heti kärkeen.

Anonyymi kirjoitti...

riku

vaikka tarina olisi kuinka aito ja mukaansatempaava, niin kyllä minua hiukan sieppaa, jos esimerkiksi renessanssiruhtinattaren hameesta löytyy vetoketju. erityisesti dekkareissa asiavirheet ovat mänttejä.

mutta tietysti lukija antaa anteeksi puutteet, jos kirjoitus muuten uhkuu elämää ja voimaa. siksi muuten harrastajakirjoittajat ovat usein raikkaita - kirjoittaja ei ole vielä paatunut, vaan tarkastelee maailmaa sydämellään.

itse olen heikkona erityisesti paluuteemaan: tuhlaajapoika palaa, mies palaa sodasta, ihminen kateista, koira retkiltään. kadonnut esine palaa omistajalleen. maailmassa on sittenkin oikeudenmukaisuutta, jopa ihmeitä.

myös epätietoisuus lopun mahdollisuuksista pitää pihdeissä. ja lapsuustarinat. jokaisella meistä on ollut mielenkiintoinen lapsuus. mitä vanhemmaksi tulen, sitä useammin mietin omaa lapsuuttani. alkaa tehdä mieli kertoa, millaista elämä oli siellä ja siellä silloin ja silloin.

tässä valton tarinassa erityiskiinnostavaa on kaikki ristiriitainen. ristiriitahan on draaman perusaines. ristiriita kyseenalaistaa ja vaatii kannanottoa. tärkeää on, että lukijalla - minulla - on sija konfliktissa.

Riku Riemu kirjoitti...

Meri,

renesanssiruhtinattaren vetoketjussa on kieltämättä liioittelun makua. Minusta kirjoittajaan on vain luotettava, aika harvojen, jos minkään, alojen asiantuntija kun olen. Minusta tuntuu joskus, että on olemassa lukijoiden koulukunta, joka tietosanakirjojen kanssa etsii kirjoituksista virheitä. No, harrastuksesta kai sekin käy.

Paavo Haavikko kirjoitti jonkin kirjoituksensa esipuheeseen, että toivoo siitä löytyvän virheitä.

Tuo lapsuuden kertailu minua vähän ihmetyttää, myös itse kun olen huomannut niihin yhä uudelleen ja uudelleen palaavani. En minä niitä ennen kelaillut.

Anonyymi kirjoitti...

Terveisiä Jyväskylän Kupeesta, Vaajakoskelta, siitä Kanavuoren vastapäätä olevasta niemestä jonka kautta junarata inhaa Itää (ja Pohjoista) kohden koukkaa.

Toimii vähän huonosti mokkula. Nuita petäjiä on jäänyt esteeksi koko niemi täyteen; ei ole UPM:llä ollut parturointioikeuksia maisemaan. Ja sitten tämmönen miniräppäli on sormilleni kyllä tosi mini...

Riku, minä kyllä haluaisin olla tarkka kuvailujeni oikeellisuuden kanssa, että sitten, kun lipsun, niin lipsun tahallisesti, tietäen, minkä rikoksen teen. Sama kuin kielen kanssa viisastelut, niitähän saa tehdä kun kieliopin tuntee. Katso vaikka Mikistä miten taitavasti hän sen tekee.

Itselläni kielioppi on "synnynnäistä", ei opiskeltua jos nyt lukemista ei siksi katsota. >Sattuu joskus kirjoittamisessakin oikeellisuusjaksoja pitkät pätkät.

En ole kotimaisia dekkareita lukenut aikoihin, en paljon ulkomaisiakaan. Agatha Ristiestä en ole edes tykännyt, niissä menee liiana kauan jonkun murhan selvittämiseen, vai mikä mieltäni tylyttänee...

Se savolaisranskalainen(vai belgialainen?) salapoliisi Puaroo on joskus viihdyttävä telkkarissa.

Ei anna kirjautua tilille niin minä se olen: Valto Ensio

Valto Ensio kirjoitti...

"Renesanssiruhtinattaren vetoketju", khih khih, Meri.

Vähän sama, kui panna joku nykyjelttana seikkailemaan maisemaan ilman iPodia.

Sepeteus myi muuten kännykät ja tietokoneensa ja kaiken kun lähti maailmalle. En ole sitä saanut vielä ilmaistuksi missään mutkassa: ei ole kukaan kysynyt. Eivät löydy siitä vanerilaatikostakaan ruumassa.

Ristiriidat olen kyllä tällä kertaa ihan miettimällä miettynyt (kerrankin) ja hyvä jos sitä löytyy.

Lapsuus on tarinoiden aarreaitta. Silloinhan ihmiselle tapahtuu. Kun se maailmalla sitten aikuisena heiluu, niin kaiken elonrikkauden, hullunmyllyn, keskellä se koukkailee lapsuusmuistoissaan, kuinka isä, setä, veli, eno, täti, mummo jne teki, puhui, pieri, aivasti.... Siis miettii aikuisena muita aikuisia lapsen silmin. Huomaan ma.

Valto Ensio

Anonyymi kirjoitti...

riku

tunnustan heti syntini: olen pilkunpuolittaja nipottavuuteen saakka.

brokeback mountainin alussa jack twist höylää partaansa auton vieressä tuliterällä 2000-luvun partahöylällä, vaikka elokuvan alku sijoittuu 1960-luvulle. yhdessä merirosvoelokuvassa merirosvon huivissa näkyy adidaksen merkki. robin hoodissa on kohtaus sherwoodin metsässä, jossa iloisten veikkojen takana vilahtaa auto.

jos taas elokuvissa ammutaan haulikolla, tämän tästä saa käännöksestä lukea, kuinka rikospaikalta löydetään luoteja. jo haulikon nimestä pitäisi pystyä päättelemään, mitä tulisesta piipusta ruiskahtaa.

pettymykseni oli melkoinen, kun jouduin kivenpyörittäjän kylän alussa katsomaan epäaitoa pohjoiskarjalaista kalliota. kivenpyörittäjän kylän kallio oli paljas. siinä ei ollut sammalta, ei havunneulasia eikä muurahaisia. tuntui kuin kallio olisi muutettu epäaidoksi vedellä ja harjalla. vain luoja tietää, miksi aito sammaleinen kallio ei kelvannut ohjaajalle. eikä aito kivikään kelvannut: kylähullu pyöritti aitoa polvenkorkuista kiveä pitkin peltoja ja maanteitä. mutta kun hän nosti kiven ilmaan, kivi onkin styroksia.

ja se minua naurattaa, kun elokuvissa poliisit maistavat kokaiinia varmistuakseen sen aitoudesta. en usko että suomalaisessa huumepoliisissa mastellaan saaliita. huumeet saatetaan kiikuttaa ensin pikatestaukseen poliisilaitokselle, mutta varsinainen testaus tapahtuu keskusrikospoliisin kriminaalilaboratoriossa.

siinä olet tietysti oikeassa, että miksi syynätä järki päässä ja jopa laskimella kuvitteellista tarinaa eikä eläytyä kuvan virtaan. virheitä ei pidä etsiä, jos halua täysin yllättyä kirjan / elokuvan aikana. on aika vaikea nauttia mistään, jos aina etsii mokia, joita voisi vielä korjata. historiaa ei voi toistaa täydellisesti. maailmassa on aina tukku epätarkkuuksia.

silti minua tällaisena tyylipuhtaana pilkunpuolittajana tärsyttää esim. se, että jossakin scifi-leffassa komeetta löydetään ensin sattumalta taivaalta, mutta hups, se katoaakin vuodeksi kun löytäjä kuolee. kyllä muutkin olisivat sen jo vuoden aikana erottaneet. komeetan pintakin muistuttaa jättimäistä jääpalaa, vaikka se on todennäköisesti hyvin pölyinen.

avaruuselokuvat sortuvat yleensä siihen, että painotonta tilaa ei pystytä helposti matkimaan. siksi painottomia kohtauksia on alan elokuvissa vältelty. mutta avaruuselokuva ilman oikeaa painotonta tilaa on kuin merenalainen leffa ilman sukeltamista.

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri, Riku. Sain Jyväskylän reissulla omistukseeni Henning Mankellin uusimman, Likaisen enkelin (Otava 2011). Olen jo hyvän matkaa lukenut sitä ja ihan mukavasti juoni etenee. Alussa kyllä Mankell juoksuttaa kauppamies Jonathan Forsmanin hevosta tietöntä taipaletta metrisessä lumihangessa, että se vähän häiritsee. Muutenkin kertomuksen Hannan lapsuuskodin kuvaus keskellä ei mitään tunturien katveessa vähän ontuu, mutta sitä ei kestä kovin moniaita sivuja, että siltä osin tarina jotenkin menettelee. Ainakin Suomessa talviset hevostiet olivat käytössä syksystä lähtien joten ne eivät päässeet kokonaan umpeutumaan välillä. Tästä kirjan luvusta saa sen käsityksen, että Forsman on ainut kulkija mökin ohitse koko talvena.

Saas ny sit nähärä, kuis Afrikan mantereella kynä luutii kun Hannan elämänvaiheita etiäpäin kuljetetaan.

Riku Riemu kirjoitti...

Virheiden lopullinen poistaminen on kai kustannustoimittajan työtä.

Mielenkiintoinen keskustelu Hannu Marttilan blogissa, Pekka Tarkkakin lopussa aiheesta lausuu. Joel Lehtonen korjaili putkinotkoaan niin, ettei välttämättä pysynyt itsekään perässä.

Hannu Marttila: Putkinotko