sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Pietarin pullosaalis 3

Pietari tyrkkää eturenkaan vaatekaupan seinänvierustelineen metallikaarien väliin, kaivaa taskustaan sinisen nauhan varaan ripustetut kaksi avainta, aukaisee niistä toisella soikearenkaiseen riimuun ja pyörän tarakkaan kiinnitetyn munalukon, romisuttaa riimun pyöränpinnojen välistä ja napsauttaa lukon kiinni telineeseen. Sitten hän avaa isommalla avaimella takapyörän haarukkalukon, kääntää tappia ja painaa sen toisen puolen reikään johon se pakkasentahmeasti lukkiutuu. 

Pietari nykii kumirenksujen koukut irti ja ottaa laukun tarakalta. Kääntyy ja katsoo harjun päällä olevaa rakennusta, vilkaisee molempiin suuntiin ja ylittää kadun. Kiipeää sitten hiekoitettua invalidiluiskaa ylös.  

Sosiaalivirasto, lukee rapatun, ikkunattoman siiven ylälaidassa, räystäännysästä metrin alaspäin. Viiston nurkan takana on plootutolppien varassa ruskeapeltinen katos, keskellä kulmikas betonipylväs ja sen kahtapuolen pariovia kaksi, ovienikkunoissa molemmissa viraston aukioloajat ja puhelinnumeroita sekä kyltti jossa kerrotaan, kuinka hakemuksensa voi pudottaa metallisiin postilaatikoihin aukioloaikojen ulkopuolella: Vasempaan lastenhuoltoon tulevat ja oikeanpuoleiseen toimeentulotukihakemukset. Iso rakennus jatkuu rinnemyötäleen kuvetta ikään kuin ilmassa ja sitä kannatteleva pyöreiden pylväiden rivistö häviää alhaalla päivälläkin valaistua ulkokäytävää pitkin nurkan taakse. Vasemmalta nousee taksiliikennettä varten kapea kujanne. Kolmen parkkiruudun ääret on merkitty betonimuuriin ja sen yläpuolen kaiteeseen kiinnitetyssä kyltissä kielletään muun liikenteen pysäköinti sakon uhalla.

Sisältä humahtaa vastaan lämmintä; ovien yläpuolella on automaatinen puhallin. Securinmies seisoo sormet ristissä munien korkeudella ulko-ovien vieressä olevassa syvennyksessä, Pietari nyökkää sille. Siniseen paitaan ja harmaisiin housuihin pukeutunut nuori, solakanlihaksikas kaljupää murahtaa, että laukku pitää jättää naulakkoon ja Pietari sanoo, että hänen täytyy ottaa sieltä muutama paperi. Pietari aukaisee pomppansa napit, riisuu sen ja laittaa naulakon metallikoukkuun kahden paksun takin väliin. Survoo sitten rukkaset, kaulahuivin ja hatun takin hihoihin. Seuraavaksi hän päästelee lattialla polvillaan matkalaukkunsa hihnat auki, napsauttaa lukkoja ja aukaisee kannen, kaivaa vaatteiden alta kirjekuoren ja laittaa laukun kiinni. Nostaa sen pomppansa kohdalle kenkätelineen päälle ja kääntyy menemään käytävän toiseen päähän. 

Leveän käytävän molemmin puolin on kahdeksan ovea. Kaksi huonetta on remontissa ja niiden uudet, raskaat desibeliovet karmeineen odottavat käytävässä seinää vasten nostettuina. Molemmissa huoneissa on keltahaalariset miehet töissä. Nuorempi kirvesmies poraa parketinrajassa listan lävitse iskuporalla reikää, ottaa haalarien riipputaskusta lyöntipropun ja napsauttaa sen parilla napakalla vasaran lyönnillä poraamaansa reikään. Vanhempi timpuri käytävän toisen puolen huoneessa merkkaa litteällä kynällä mittoja levynpalaan, nostaa katseensa ja tunnistaa Pietarin joka hidastaa ovettoman, karmeistaankin riisutun aukon kohdalla.

Pietari ei jää juttusille, nyökkää vain harmaapäiselle työmiehelle ja jatkaa pitkää käytävää eteen päin. Timpuri siirtyy oviaukolle katsomaan hänen jälkeensä.

Punainen automaatti antaa numeron 24 ja Pietari istuu lehtilaatikon vieressä vapaana olevalle jakkaralle. Odotustilassa on neljä muuta henkilöä. Lehtilootan toisella puolella istuu keski-ikäinen, hyvin laiha nainen alistunut katse verestävänä. Tukka hapsottaa, villapaita roikkuu liian isona kaidoilla harteilla ja suonikkaat kädet ovat mustan hameen päällä velttoina kuin rukouksensa rukoilleina, anomisiin väsyneinä. Jaloissa naisella on linttaan astutut talvilenkkarit ja ohuita pohkeita ja luisia polvia peittää vaaleavillaiset sukkahousut joista roikkuu sieltä täältä katkenneita lankoja kuin keitettyjä spagetinpätkiä. Yhden tuolinpaikan päässä rönöttää nuori mies ja sen vieressä samanikäinen tyttö. Niiden hip-hop vaatetukset vastaavat toisiaan ja iho, missä se on näkyvissä on lävistyksin koristeltu toinen toiseen yhteneväisiksi. Hiuksetkin sojottavat päälaella ja sivuilla kuin samaa sapluunaa käyttäen vuoltuina, mustina ja uhkaavina. Silmistä paistaa uhmakas epävarmuus ja jalat naputtavat hermostuneesti lattiaan. Ne pitävät toisiaan kädestä; oljenkorsi oljenkorressa kiinni, ajattelee Pietari.

Nurkassa, selin tuolinsa kääntäneenä istuu mies jonka puvuntakin peittämät, ryhdikkäät hartiat tutisevat ja siistikynsiset kädet pitelevät jämptiksi taiteillutta hiusrajaa ohimoilta kuin päänsärky olisi sietämätön. Mies itkee. Hänet kutsutaan seuraavaksi käytävän keskivaiheen ovelta nimellä ja kun hän menee odotustilasta, hän peittää paperinivaskalla kasvonsa niin, ettei Pietari niitä näe.

Kohta aukeaa toinen ovi käytävällä ja laiha nainen kutsutaan sisälle. Naisen tuolista ylösnousu on hyvin voimatonta ja hän horjahtaa lehtilaatikkoa vasten. Pietari kohottautuu auttaakseen, mutta nainen suoristautuu kuitenkin itse ja lähtee lonkkaansa pidellen klinkkaamaan ovelle joka on auki, mutta sisäänkutsuja on vetäytynyt näkymättömiin.

Odotustilaa vinosittain vastapäätä olevan vastaanottotiskin taakse tulee takahuoneesta isokokoinen, ei kuitenkaan lihava, vaaleahiuksinen nainen joka on pukeutunut puolukkapuuron väriseen, tyylikkääseen neulejakkuun jonka alla on tumma, rullakauluksinen trikoo ja lihaksikkaita reisiä myötäilevät mustien legginsien joustava kangas. Nainen sijoittaa takamuksensa konttorintuolille, painaa punakyntisellä sormellaan mustaa nappulaa edessään olevassa laitteessa. Kuuluu tööttäys ja näytölle ylös syttyy punainen numero 23. Nuoripari siirtyy luukun eteen ja nainen alkaa kysellä heidän asiaansa, katsoo tietokoneen näytölle monta kertaa, kirjoittaa ja tarkistaa nuorten näyttämät henkilöllisyystodistukset. Tulostaa sitten kaksi paperia jotka antaa pöydän ylitse pojalle joka pyöräyttää ne rullalle ja laittaa kainaloonsa.

Nuorenparin lähdettyä, taululle syttyy numero 24 ja Pietari siirtyy luukulle. Sanoo päivää ja virkailija vastaa kohteliaasti.

-Tulin varaamaan ajan sosiaalihoitajalle.

-Jahah, katsotaanpas. 

Nainen rullaa näytölle henkilöhakemiston sivut ja kysyy Pietarin syntymäaikaa ja sosiaaliturvatunnusta.

-Kakstoistakakstoistayksyheksänviisviis...

-Ahaa... ... mmm... olet viimeksi käynyt viime vuoden marraskuussa. Miksi et ole uusinut käyntiäsi joulukuussa?

-Tuota... En tarvinnut.

-Oletko saanut töitä?

-En.

-Mitenkä sitten olet tullut toimeen?

-Keräsin marras- ja joulukuussa paljon pulloja.

-No niitäkö löytyi?

-Löyty juu. Oli pikkujouluaikaa ja muuta tuuria sen kanssa. Yksi ison auton omistaja oli tyhjentänyt kesämökkinsä ja naapurinsakin tyhjien pullojen röykkiöt ja sattui peräkärryineen samaan aikaan lajittelupisteeseen. Tarjosi ne kaikki mustat säkit mulle ja sanoi, ettei hän jaksa niitä palautukseen lähteä viemään.

-Paljonko?

Pietari kaivaa kirjekuoresta muistivihkon ja alkaa luetella.

- Alkon pulloja ja muita 10 sentin palautuksia 900 kappaletta, tölkkejä 2551 kappaletta a´ 15 senttiä, isoja muovipulloja 1321 kappaletta a´ 20 senttiä ja muita kierrätyspulloja 385 kappaletta a´ 40 senttiä. Se teki yhteensä 1129 euroa.

-Ohoh, sinähän hyvin olet tienannut.

-Ni, kyllä.

-Katsotaanpas, sinulla on vuokranmaksua yhteismajoituksessa 150 euroa, sähkö- ja vesimaksua 25 euroa. Ja  kun tarkistetaan täältä taulukosta yksineläjän ruoka- ja vaatemenojen kohdalta...mmm... niin tuosta pullonpalautustienestistä sinulle olisi pitänyt jäädä vielä tälle kuulle ...mmm...mmm...yli viisisataa euroa.

-Niin, mutta kun minä...

-Oletko ilmoittanut verottajalle, että voidaan miinustaa tuosta summasta verojen osuus?

-E..e..en.

Pietari hätääntyy, muisti, että oli verotusasiasta jostakin lukenut. Silmät hakeutuvat virkailijan taakse ja alkavat laskea vetolaatikoita, verhoja, sälekaihtimien säleitä, kattolamppuja, lasten piirustuksia seinällä, kansioita hyllyssä ja kun laskettavat loppuvat virkailijan huoneessa, laskee hän naisen sormet, sormukset, kaulan rypyt ja korut, korvanlävistykset ja silmälasien helmiäskoristeet.

-Mikä tuli, kysyy nainen ihmeissään.

-E..en..en tiedä...pitää laskea vielä jotain, ja Pietari kääntyy ja laskee käytävän katon loisteputkivalaisimet, ovien kahvat, avaimenreiät, lattioiden kuviot...

Kun mitään laskettavaa ei ole enää näkyvillä Pietari kääntyy naisen puoleen ja kysyy:

-Minunko on nyt turha sitten aikoja tälle kuulle varailla?

-No, niin se näyttäisi.

-Mutta entä kun mulla ei ole enää asuntoa koska sain häädön?

-Miksi häätö?

-Purkavat sen rivitalon ja rakentavat uuden.

-Silti nyt näyttäisi siltä, että sulla pitäisi olla taskussa vielä yli 500 euroa.

-Ei mulla ole. Piti maksaa muutama rästilasku ja sitten avitin Isoleeviä kun sen piti saada lääkkeitä.

-No niistä laskuista sinulla pitää olla kuitit, mutta minkään Leevin avustuksia ei voida huomioon ottaa.

-On mulla kuitteja, on. Saisinko kuitenkin ajan omalle asiainhoitajalleni?

-Niin, se on toi Lehvän Maija ollut sulla. Se kylläkin on siirtynyt viime kuussa pois ja tilalle pitäisi nyt sitten katsoa sulle joku toinen... Timolla olisi seuraava aika kahden viikon päähän ja Tuovilla...mmm...mmm siitä eteen päin pari päivää. Kummalle laitan?

-Siis vasta kahden viikon päähän? Tietenkin sille Timolle.

Virkailija piirtää paperilapulle ajanvarauksen ja ojentaa sen Pietarille.

-Millä helevetillä minä sinne saakka pärjään?

-En osaa sanoa...kerää vaikka niitä pulloja...

-Perkele, ei niitä talvipakkasella montaa löydä. Eikä aina semmoista tuuria ole kuin viimeksi.

Pietaria suututtaa. Hän kaappaisee kirjekuorensa ja hyvästejä lausumatta lampsii naulakolle. Tuttu kirvesmies yrittää heilauttaa kättään, mutta Pietari ei sitä huomaa. Securinmies seisoo edelleen asennossa, valppaana, kuin toivoen, että asiakas alkaisi riehua ja hän pääsisi tositoimiin.

19 kommenttia:

Riku Riemu kirjoitti...

Osmo Soininvaara perusteli, kuinka työttömät tyhjiä pulloja keräämällä hyvin porskuttavat.

Helsingin yössä olen joskus katsellut, hyvin monenlaisia siellä näyttää olevan. Vanhat ihmiset, erilaiset reppanat ja maahanuuttajat ehkä enemmistönä. Kenenkään en kuitenkaan ole nähnyt olevan Hondan katumaasturilla liikkeellä.

Viikonloppuaamuina niitä muutaman kassin kanssa toisinaan nukkuu rautatieasemalla, odottaen junaa kohti Tikkurilaa, tai muuta asuinpaikkaansa. Sivusilmällä saalista olen kadehtien katsellut: jotakuin 3 muovikassia melkein täynnä tyhjiä kaljapurkkeja; saattaa olla jopa kympin, ylikin, verottomat tienistit!

Joskus nalli napsahtaa, lipuntarkastajat ovat aikaisin liikkeellä, tarkastusmaksu saattaa orastavaa vaurastumista hieman hillitä.

Pakko sen securinmiehen siellä on seistä, en minä sosiaalihoitajan mustista silmistä kenellekään etua tajua. Kaiketi aika pienipalkkaisina ihmisinä hekin työtään hoitavat - ja toteuttavat sitä yhteiskuntaa, jonka me olemme luoneet, niitä lakeja, jotka Suomen kaukaa viisas ja kaikessa hyvää ajava eduskunta on säätänyt.

Valto-Ensio kirjoitti...

Riku, sellainen yhteiskunta tämä on, keskitysleirijärjestelmistä tuttu kapoineen. Vahdimme toisiamme, me pienpalkkaiset että isoilla menisi hyvin.

En halua tällä(kään) tarinallani tökätä syyttäjänsormella yksittäisiä toimijoita silmään. Sekin virkailija, kuten seucurinmies, siellä lasikopissa on yhtälailla järjestelmän uhri kuin Pietarikin. Eivät varmasti palkoillaan ainakaan pääse pröystäilemään.

Mikään herkkä ihminen ei noissa ammateissa jaksa, ei mitenkään. Täytyy olla siltä kohtaa yksinkertaisen ihmisen luonne ja nähdä näiden asioiden ylitse sinne omaan iltaan jolloin saa työpaikkansa oven takanaan sulkea. Hoitotyötähän se on, samankaltaista mitä lääkintähenkilöstökin tekee. Mutta miten olla pahoittamatta avunhakijan alistunutta, loppuunpalanutta mieltä? Ei kai se onnistu sellaiseltakaan, joka pyytää lomakkeeseen vain faktat ja allekirjoituksen. Sellainen on suojausmekanismi, mutta myös tylyn ja koppavan tuntuinen ja heikon ihmisen sekin nujertaa.

Mitä tehdä? Miten toimia?

Entä miten kertoa asioista?

Kun tarinoita kirjoitetaan, ei niitä pysty kerrallaan käsittelemään kukaan (tai harva ainakin) molemmista suunnista. Tässäkin tarinassa minun pitäisi sivujuonteeksi lähteä ensin vartijan mukaan illalla ja tulla seuraavana yönä sen virkailijan mukana töihin (olla sen luona yötä ja kuulustella). En tiedä heidän yksityiselämästään mitään kun ei ole tuttavapiirissä ketään. Tunnen vain heikkoja ja syrjäytyneitä ja miten he asioita kokevat. Tai minulla on siihen suuntaan tuntosarvet kallellaan.

Voisiko sitten toisenlaista järjestelmää saada vallitsevan tilalle? Osmo Soininvaara varmaan tietäisi reseptin?

Pullojen keruusta, että Pietarin sattumalle rahasummineen löytyy tapahtuma arjesta. Ei kuitenkaan ko. henkilön kaltaiselle kaverille, vaan sellaiselle elämäntapakerääjälle, joka on valmis polkemaan satoja kilometrejä kuukaudessa pulloja löytääkseen. Hänellä ei ole muuten mitään hätää taloudellisessa mielessä, mutta kulkee raittia pitääkseen kuntoaan yllä ja ettei muun tekemisen puutteen vuoksi tylsistyisi. Samallahan siinä se ahneuskin, tosin pitkässä juoksussa vaatimattomat mitat täyttävä, lisääntyy kuten kaikissa toimissamme.

Helsingin ja muiden isompien kaupunkien liepeillä on jakajia panttikuorille, ettei siellä varmaan suuriin hankkeisiin pääse. Oli siitä kerran Hs:n kk-liitteessä juttua.

Täällä jos esimerkiksi viitsii Vuokatin nuorisofestivaalien (tms) aikana lähteä keväällä iltasyömellä lenkille pyörän peräkärryn kanssa niin varmasti hankkeeksi käy. Kerran oli pelkästään yhdellä bussipysäkillä kusitauon aikaan heitelleet kymmeniä, ellei satoja purkkeja ja pulloja pitkin piennarta. Eikä se ole yksi pysäkki matkalla Vuokatin vaaralle. Mutkin tulee matkaa sata kilometriä ja jos tekee Iisalmen suuntaan toisen retken samana yönä, niin saalis on taattu.

Riku Riemu kirjoitti...

Näissä ollaan laajojen ja vakavien pohdintojen äärellä.

Steinbeckin vihan hedelmissä mies, jolta on kaikki viety, pohtii: "kenet käyn tappamassa, kuka on syyllinen?" - Tuskaisena joutuu lopulta voimattomuutensa tajuamaan.

Peruastason suorittajat: virkailijat, poliisit, vartijat työkseen lähinnä noudattavat käskyjä, luultavasti harvan tehtävänä on tuskaa aiheuttaa kenellekään. Jokaisessa tehtävässä oma liukumarajansa on, kuka suorittaa työtänsä enemmän, kuka vähemmän inhimillisesti - kuka kostaa omia murheitaan toisille.

Sellaisen käsityksen sain, että rikoskirjailija Joensuu sai sieluunsa jonkunlaisia vammoja työstään. Minä en edes saata kuvitella, mitä on mennä katsomaan verissään tapettuina makaavaa perhettä ja joutua siitä tekemään tarkkoja havaintoja. Nähdä jatkuvasti asioita, joita kenenkään ei pitäisi nähdä.

Entä sitten hyvältä haiseva, aina miellyttävä, kirkkoneuston jäsen ja perhettään rakastava suuryrityksen johtaja? Lontoosta tulee käsky saada seuraavan kvartaalin aikana jotain saraketta 0,5 prosenttia paremmaksi, hänen vallassaan on päättää miten se tehdään.

"Tämä on asiajohtamista", hän tuumaa, ei ole hänen vikansa, jos joku tekee itsemurhan, jonkun itsetunto tuhoutuu, - mitä kaikkea toimensa sitten saattaa aiheuttakaan.

Pullofinansseihin vielä: Aika paljon niitä festivaaleja täytyy kiertää, jos meinaa metwurstiakin...

Valto-Ensio kirjoitti...

Halonen valtioneuvoston avajaispuheessa: "Haavoittuvimmista pitää kantaa vastuuta"

"Tasavallan presidentti Tarja Halonen sanoi valtiopäivien avajaispuheessaan, että varsinkin taloudellisesti tiukkoina aikoina on kannettava erityistä vastuuta haavoittuvimmista. Hän korosti, että muutokset koskevat kovimmin juuri heihin.
- Meidät tekee kansakunnaksi juuri se, että kaikista pidetään huolta, Halonen sanoi." (Yle)

Kaikista`pidetään´ vai "pitäisi pitää" huolta?

Kumminko tuon käsittäisi?

Lumelääkettä.

Laitan ehdolle tähän myös näitä kansallisia ominaispiirteitä jotka edesauttavat tällaisen kerrostuksellisuuden, näkymättömän, juuri tämän kansan parissa. Teen sen ulkopuolisen tarkkailijan avulla: Anne Fried (1903-1998), Wienissä syntynyt ja Suomeen muuttanut maailmankansalainen kirjailija-ajattelija kirjoitti suomalaisen kansantyypin atavismista ja eräs hänen ajatelmansa kuulu (Antti Hyryä esseessään käsitellessään): "Ehkäpä tämä muodoton, silti aina läsnäoleva pelko maailmankaikkeuden tuntemattomia voimia kohtaan ja yksinäisen ihmisen pienuuden tunne ovatkin selitys siihen mysteeriin miksi Suomen kansa on taipuvainen itsemurhiin - vapautukseen kuoleman varjossa kulkemisen pelosta."

Tuon Friedin atavismin käsitän siis niin, että niin paljon kuin meillä lajina on kaikenlaisia luurankoja kaapeissamme ja kaltoin kohdeltuja lajitovereita katynien metsissä, niin niin kauan tämä peli ja piilottelu ja vahvemman heikompaa kohtaan tuntema etuoikeudellinen riisto jatkuu. Se on meillä täällä sisällä, ja syntyy aina uudestaan kun uusi lapsi maailman putkahtaa.

Riku Riemu kirjoitti...

Halosen puhetta en kuitenkaan epäile, olen kuullut hänen jouluiloa vieneen siltojen alla asustaville. Aikaisemminkin on noista puhunut. Varmaan pienet teot ovat kaivoon kannettua vettä, mutta inhimillisyydesä on kyse.

Synkkiä me suomalaiset olemme, unkarilaiset itsemurhien määrän mukaan ilmeisesti vielä 2,5 kertaa synkempiä.

Valto-Ensio kirjoitti...

Halonen on aito, mutta koska hän puhuu koko kansakunnan puolesta niin silloin ei kannata sanoa noin vakuuttavasti, että on pidetty huolta.

Käskisi: "Määrään presidentillisessä testamentissani teille kansalaiset, että teidän on pidettävä toinen toisistanne huolta ja niiden, joilla resursseja on, niistä, jotka eivät jaksa pitää itsestäänkään huolta."

Mutta hyvä esimerkki hän on. Sydämettömiin ihmisiin mikään ei kuitenkaan tehoa.

Luin tuolta wikistä, että koko maailmaa käsittävä tilasto sanoo itsemurhia tapahtuvan n. 815 000 vuosittain ja niistä miesten osuus on 60%; "1 kuolema joka 40. sekunti."

Liettua, Valkovenäjä, Venäjä ja Viro ovat Itäeurooppalaisessa kärjessä.

Esim. Liettua 51,6/100 000 ja Suomi 28,4/100 000 (henkeä kohti).

Tilastot ovat vaikeita tulkita, sillä ne listaavat sitten erikseen vielä ikäryhmät, syyt ja tavat. Esimerkiksi Suomessa olisi nuorten teinityttöjen itsemurhat hämmästyttävän yleisiä moniin muihin kärkipään maahan.

Onhan meillä massaa mistä kuolla, eihän siinä mitään, mutta se jäytävä suru jälkeen jäävillä...

Ja sitten kun näillä(kin) haudoilla tanssijat hehkuttavat "tolkun Suomesta", niin silloin aina tuntuu erityisen synkältä.

Valto-Ensio kirjoitti...

Riku vielä: Unkari on 36,1/100 000

Riku Riemu kirjoitti...

Sieltähän minäkin noita, näyttää olevan hieman ongelmallinen lähde aivan tarkkojen tietojen saamiseen, kun siellä täällä hieman toisin sanotaan. Katselin myös englanninkielistä, kun siellä ei ole suomipainotusta.

Onkohan tämä lähellä totuutta(?)

Minusta tuntuu,että tilastointi joissain maissa mättää, lähinnä listan jälkipään valtioissa.

mikis kirjoitti...

"Kun aikansa tuijottaa pimeyttä, pimeys alkaa tuijottaa takaisin." Nietzsche näin sanoi. (Tai jotain tänne päin.) Amerikassa (U.S.A.) perustettiin kerran sellainen ryhmä rikostutkijoita joiden tehtävänä oli tutkia "äärimmäisen julmia, epäinhimillisiä rikoksia" joita... normaalit rikoskomisariot eivät olisi voineet - oksentamatta - tutkia. Tehtäväkenttänä heillä oli koko liittovaltio. Ja Amerikka on iso, ja siellä tapahtuu paljon julmia juttuja...

Nämä 12 miestä oli valittu (tuhansien ehdokkaiden joukosta) erittäin tarkkojen psykologisten yms. testien avulla. Jokainen heistä oli... etenkin henkisesti, kiveäkin vahvempi.

Amerikka on laaja manner, siellä tapahtuu paljon pahoja asioita; jokainen näistä sai koko ajan tutkittavakseen TODELLA kammottavia, VASTENMIELISIÄ juttuja... He vain lensivät paikasta A paikkaan C, tai H, ja taas tutkivat... Vuoden päästä (miksi vasta niin myöhään?) kun psykiatrit/psykologit testasivat heidät (vuosihuollossa?) huomasivat he että kaksi heistä oli jo vaipunut aikamoiseen psykoosiin, kuusi oli sillä tiellä, ja ainoastaan neljä heistä oli "suurin piirtein normaaleja", enää. Tämä ryhmä oli pakko hajoittaa.

"Kun katsot tarpeeksi kauan pimeyteen, pimeys alkaa katsoa sinua takaisin."

Valto-Ensio kirjoitti...

Mikis, pimeys metaforana ei ole kokenut inflaatiota kuten vaikka vastakohta, jo haalistunut rakkaus. Se kun kulkee meissä kaikissa häviämättä koskaan, millään konstilla. Ei niin käy yksittäisen sen enempää kuin kollektiivienkaan suhteen; ei tälle pimeydelle voi käydä kuin pankkilainalle tai kuin yölle, että se aamun tullen pois haihtuisi.

Rakkaus käväisee vain ja poistuu tulematta koskaan takaisin muuten kuin illuusiona.

Joseph Condrad kirjoitti pimeyden sydämestä; kuinka naurettavalta Paavo Lipposen pimeyden ytimen koplaus päivänpoliittisiin kiistoihin tuntuu, kun kertomustasi amerikoista ja Condradin Kongosta tosissaan käyttää taustakuvana.

Sven Linqvist jatkoi "Tappakaa ne saatanat"-kirjallaan teemaa ja laajensi Condradin Kongon pimeyden koskemaan myös eurooppalaista pimeyden sydäntä, koskaan lakkaamatonta rasismia, ihmislajin pahuuden ydintä.

Kun ajattelen tuota Nietzschen pimeyteen katsomista ja sen katsetta takaisin, niin ymmärrän kyllä, mitä Mikis tarkoitat sillä myös minun suhteeni: Kun kirjoitan näistä "hyvinvointivaltion" pikku pimeyksistäkin, ja tarpeeksi kauan niitä tarkkailen, niin ne alkavat katsoa minua takaisin. Ovat jo kauan katsoneet.

Käyttövoimana mielen stimuloimiseksi kirjoitusprosessissa se lienee tarpeellinen tällaisessa tapauksessa.

mikis kirjoitti...

Valto, en tarkoittanut sitä miten sinä asiat käsitit. En ole vain tätä väärinkäsitystäsi korjannut. (Kun olen ajatellut että ymmärrät sen korjaamattakin.) Odotan vain että jatkat tarinaasi.

Koska... kertomuksesi on tosia. (Ja olet produktiivinen.)

Ps. Sen takia, Valto kiva, älä viitti kehu minua, mun tekstejä. Minähän oon vaan vinoilija sun rinnallas.

Valto-Ensio kirjoitti...

Mikis, vinoilijoita on monenlaisia, Spede oli Härski Hartikaisena aika hyvä.

Sinä olet taas niin hyvä, ettei edes huomaa, että vinoilet. Tai ehkä se on juuri sitä täydellisyyttä lajissaan, jota ei tavoittelemalla tavoita. Muuten Kehut ovat raskaita kantaa, siksi niitä ei suuresti pitäisi viljellä, koska se, joka on hyvä luonnostaan, tietääkin sen luonnostaan.

Tuo, että ymmärsinkö edellisen kommenttisi kuten olit tarkoittanut, jää vähän hämäräksi sillä kaikenhan voi ymmärtää niin monelta kantilta, tai sitten usealla eri tavalla, mutta vain yhden ymmärryksensä kerrallaan kertoen (tulipa savolaismallinen ilimasu:))

Mutta joskushan kehuja, kuten kiitostakin, kaipaa. Varsinkin tämmöinen, joka ei ole hyvä luonnostaan vaan jokaisen tekstinpätkän aikaansaadakseen sen täytyy huhkia kuin savotassa olisi pokasaha-aikaan. Sanovat kyllä, että kissa kiitoksella ellää, mutta ehkä nykyään myös blogisti?

Minä olen nyt vähän ollut arkistoja penkomassa, tänäänkin olin Suomussalmen kirjastossa ja saman kunnan päätearkistossa katselemassa ja lainailemassa yhtä sun toista jotka liittyvät Juntusrantaan 1930-luvulla. Lukenut olen noin paria-kolmeakymmentä kirjaa ja muuta tarinaa päällekäin niin, että meinaa piähän koskee. Mutta on se mielenkiintoinen maailma kun jyvän löytää, jota alkaa kuoria, vai oliko se sipuli kun välillä meinaa itkettää? ("Löysin" erään eläneen ja jo vainajoituneen henkilön, jonka elämää tässä kuorin ja sitten kirjoittamalla kasaan takaisin)

Eli kirjoitan pitkää tarinaa toista tarkoitusta kuin blogia varten, niin meinaa Pietari jäädä ihan oman onnensa nojaan, vaikka tiedänkin, kuinka hänelle käy (on monelle Pietarille käynyt).

mikis kirjoitti...

Kirjoita, kirjoita, kirjoita!

mikis kirjoitti...

Olet hyvä ihminen, Valto.

Juntusranta... olen ajellut kamalan huonokuntoisia sorateitä siellä. Venäjä on metsän takana. Muutama talo siellä oli, ei juuri muut, jatkosodan aikana se oli päätukikohtia hyökkäyksessä itään. Ja sitä kautta tuotiin kuolleet takaisin Suomeen. Kylmäjärvi.

mikis kirjoitti...

Kaikkihan tietävät (iines, meri, annikki, ja miksei me miehetkin) että olet vakavasti otettava... mulkku! En kehu sua tän enempää. (Tämä on tosiaan kiusallista!)


Ps. "mulkku" tässä yhteydessä - miksei muussakin? - tarkoittaa "verbaalisti viriiliä veijari". (mm:ssa.)

Valto-Ensio kirjoitti...

Mikis, "...tuotiin kuolleet takaisin Suomeen." Niin, ja kamalasti talvisodan kestäessä rahtasivat Venäjällekin vaikka niiltä suurin osa jäikin lannoittamaan Kainuun maapohjaa.

Juntusrannalla jäi 300-400 siviiliä venäläisjoukkojen keskelle saarroksiin koska invaasio oli niin nopea, etteivät kaikki kerenneet jaloista pois, tai olisivat kyllä ehtineet, jos nimismies olisi ollut yhtä sypäkkä kuin Kuhmossa esim.

Monen saaroksiin jääneen kohtalo oli jälkipyykin aikaan aika lohduton. Tai kaikkienhan sen kokeneiden kohtalo on sitä ollut, mutta toiset pääsivät jatkamaan joten kuten kun taas toiset...

Kiitos "mulkutuksesta", se on ihan käypä ilmaisu minulle; kullinuamalle.

mikis kirjoitti...

Muistan lukeneeni että venäläisviranomaiset päättivät että n.s.:ssa "Rajakahakassa" (= Talvisota) heikäläisiä kuoli ... tarkkaa lukua en nyt muista ... mutta noin 1234 sotilasta. Eli, aivan naurettavan vähän. Mutta kun se kirjoitettiin heikäläisiin Tietosanakirjoihin, se oli fakta. Kun suomalaiset (talvi)sodan jälkeen yrittivät palauttaa Raatteen tielle kuolleita ruumiita takaisin, takaisin sinne mistä ne (elävänä) olivat tulleet, venäläiset viranomaiset lopettivat vastaanoton jossain 4n sadan kohdalla. Koska... "enempää ei heikäläisiä siellä kuollut". No, ne neljätoistatuhatta muuta (lähinnä ukraanalaisia) saivat rauhassa mädäntyä Suomussalmen metsiin.

Teoriahan on todempaa kuin Käytäntö?

Anonyymi kirjoitti...

valto

ei ole tärkeää, mikä tässä kirjoituksessa on omakohtaista elämää ja mikä koottu yhteen ympäröivästä puutteesta ja osattomuudesta. näin sinä olet tämän nähnyt, näin tuntenut ja tehnyt siitä omasi.

kertomuksesi paljastaa samalla perustavan epähumaanisuuden yhteiskunnassa, joka sallii yleisen välinpitämättömyyden ihmisten tarpeista ja elämän vaalimisesta, joka ei kunnioita kuoleman mahtia ja joka suostuu itsekkääseen ahneuteen kavahtamatta omaa etua palvelevaa valhetta ja vilppiä.

tämä tarina yllyttää minuakin pohtimaan omaa elämääni. se haastaa arvioimaan välinpitämättömyyttä, äänetöntä sopeutumista yhteiskunnan tuhoisiin ilmiöihin tai jopa osallistumista sellaisiin tiloihin ja toimiin.

näihin sinun älyllisesti ja kirjallisesti laadukkaisiin negatiiveihisi sietäisi vastata positiivisin ajatuksin ja teoin.

Ripsa kirjoitti...

Olen ollut melkein kaksi viikkoa flunssassa, joten en ole kyennyt käymään täälläkään.

Mutta kaikin voimin olen samaa mieltä kuin muutkin että Valto on meistä kirjoittajana kyllä ylivoimainen. Se on juuri se että on kaivettava vaikka mistä ne totuudet esiin.

Just niinku Mikis tuolla ensimmäisessä kommentissa siteerasi Nietzscheä. Pimeys tulee katsomaan takaisin sua, Valto, vielä monta kertaa. Mutta tiedät myös sen että ilman kirjoittamatta ei voi elää.