keskiviikko 15. elokuuta 2012

Iijokeen on kustu, eli merkintöjä mustakantiseen Taivalkoski-pyöräilyllä

1 merkintä La 11.8.2012

Klo jotain aamuyö vähän ennen kolmea, kännykkä jossain repun taskussa; en jaksa kaivella.

Itä on jo punainen, sateettomat pilvet kattavat muun taivaan. Varis raakkuu unisesti jossakin alempana. Se heräsi yöpuultaan kun kamilastin hämäränpimeässä pystyttämään telttaani keskelle suorarunkoista, ikäistäni hieman vanhempaa mäntyä kasvavaan kangasmaastoon risut pyöränpinnoissa kalisten. Löysin yössä keltaisena hohkavan sammaltontin josta potkin enimpiä risuja ja männynkäpyjä pois, joka nyt tuntuu ihan mukavalta nukkuma-alustalta. Kartalla sijaintini on muutamia kilometrejä ennen Ämmänsaaren kirkonkylää, Jumaliskylään johtavan tien varressa. Soramontut olivat tien toisella puolella. Puomin kyltissä varoitettiin kameravalvonnasta. Kylmää, ehkä vain 5-8 astetta plussan puolella.

Meininkini oli ensin, että polkaisen Kiannon puistoon, pehmeille nurmille tuuheiden pensaiden varjoon, mutta kun monen kilometrin päähän kuului mopojen mourunta ja autojen takakonttien jytke, niin kauhistuin ja käännyin kiivaasti metsään johtaville urille. Ei pienimmissäkään kylissä tämän taivaankaaren alla enää öisin voi noilta tyhjänjytkeiltä säästyä!

Läksin eilen liikkeelle. Melkein voisin tehdä muistiinvetäisyn kuin Haanpää, että äkkinäisestä päähänpistosta koska hyvää keliä lupaili. Taivalkosken kirkonkylän ajattelin käydä katsomassa, ja ennen sitä Jokijärvellä Päätalon Kallen Kallioniemen. Takana jo melkoinen huikonen, edessä vielä hurjempi eikä aikaa ole kuin korkeintaan maanantaiaamuun; lapsilla alkavat koulut ja on oltava huolehtimassa.

Päätä kivistää, myös sormia ja olkavarsia juilii. Vaatepussissa haisee Kittilänreissulla, vierailla aineilla pesty pusero. Olen herkistynyt pyykkipulverien hajusteille pahasti. Pelottaa, jos iskee migreeni uudelleen kun se muutama päivä sitten löi viimeksi minut kotipetiin. Otin asperiinia, join termarikahvit parin leivänpalasen painikkeeksi ja nyt yritän saada jalkani asettumaan polkemisen liikkeestä.

2 merkintä klo 09
Heräsin ainakin viiden eri kainuunvariksen kraakkuvaan aamuun. Mietin, että mistähän keskustelevat. Yhdellä oli tummanmatala rintaääni, toinen vastasi miltei falsetilla ja kolmas kauempaa sekamuodolla. Neljännen ja viidennen suunnista kuului kuin hiljaista myönnyttelyä nokankalisteluineen. Kuvittelin ihmiskielelle niiden dialogin:

1 varis: Toverit, kahtokees mikä kupoli sammalikkoon on ilimestyny.

2 varis: Voe sianleoka, niinpä on!

3 varis: Tuon saaplarin kulukijan kahnusteluunko minä uamuyöstä heräsin!

4 ja 5 varis: Syöksytään ylite ja ruikitaan mustikkasonnat sen niskaan!

Aiemmin havahduin, kun pari muutakin lintulajia äänteli. Toinen joen suunnassa kuin härkälinnun kumealla bassolla (harvinaisempi laji näillä korkeuksilla) ja toinen lähempänä joka sanoi ihan selvästi "njam njam", tai sitten ne kuuluivat uneen jota ehkä näin.

Pitäisi joutua jo! Jokijärvelle on matkaa melkein 100 km ja ajattelin, että tämän päivän nimiin käyn Kallioniemen merkkaamassa.
3 merkintä klo 14.20

Istun Niittykahvilan pölkkykalusteilla. Kauempana Kainuun Hiljainen kansa on hiljaa. Heinäpäät ja niiden ylle ripustetut vaatteidenkutjut vain kevyessä tuulessa vähän heiluvat. Hassu idea, mutta herättää ohitsekulkijoissa alati kiinnostusta. Katselin tieltä, kun muutama turisti kuljeskeli niityllä, ja kun pysähtyivät, ei niitä "alkuasukkaista" juuri erottanut.

Ämmänsaaresta irtaannuin heti kun olin kahvitellut huoltoasemalla, käynyt kaupassa, Kiannon puistossa ja syönyt vielä sämpylän Turjanhovissa. Tähän mennessä kahvitteluihin ja evästarpeisiin kulunut yhteensä 16 € plus varasisuskumi pyörään 4 €. Nyt ostin pienen termoksen täyteen ja yhden kupin juon tässä, ne maksoivat kolmisen euroa. Muurinpohjalettuakin ulkokeittiössä kärryyttävät, mutta enpä 2,40 jaksa siitä maksaa. Matkailubudjettini on vaatimaton kuten aina. Repussa kun on leipää, levitettä ja jotain makkaran tapaista niin niillä mennään ja pitkästi. Kahvia voin keitellä myös nuotioilla ja vettä löydän janoon vaikka suo-ojista.
Ennen matkan jatkamista söin vielä mustikoita Ämmänsaaren ortodoksien tsasounan aitauksen sisällä, Itkijänaisen valvovan silmän alla. Ei ollut kukaan sisar hentohuivi tai isä Penteleleimon viitsinyt sinisiä marjanmollukoita käydä poimimassa, varmaan pari-kolme sankollista olisi helposti siitä marjakahasta irronnut. Ajattelin samoin, kuin Hyrynsalmen kirkonkylän liepeillä olevalta suolta lakkoja suuhuni napsiessa, että näitä verissäpäin puolustavat muilta poimijoilta, mutta eivät omalta takapihaltaan jaksa pakastimiinsa itse hakea.

4 merkintä klo 15.45 

Poroemä jossakin mäenalusristauksessa jälkeläisensä kanssa potalsi karkuun. Tulin alamäkeä lujaa eivätkä kuulleet. Kamera sattui olemaan kaulassa ja sain näpsäistyä heittolaukauksen niiden suuntaan, liekö onnistunut?
Rajapitäjissämme tappotouhuista muistelemisia riittää: Alassalmen taistelun muistomerkki: "Tähän pysäyttivät Kainuun korpisoturit vihollisen etenemisen 6. joulukuuta 1939"

Pysähdyin evästelemään kun oli pöytää ja tuolia tielaitos joenmutkaan puiden katveeseen asentanut. Puristin jotain halpaa, reilunsuolan lohipasteijaa tuubista leivän päälle ja ryystin vettä pullosta. Tovi sitten ajoi pieni, vitivalkea Volvo melkein kiinni tuohon jylheään, kiviseen muistomerkkiin. Ratin takaa nousi helakanpunaiseksi hiuksensa värjäyttänyt, tissikäs nelikymppinen nainen. Pani tupakaksi, nosti tummanruskeat, laajakehyksiset retrot silmiltään ja lukaisi kyltin tekstin. Nojaili sitten autoonsa, tumppasi natsan soraan jalkansa alle, laittoi sormet rystysiä myöten farkkujen taskuun ja käveli rennosti lanteitaan keinutellen luokseni.

-Kaunista päivää.

-Päevee päevee.

-Onko mies pitkällekin menossa?

-Eepä sitä nyt. Muutaman sata jos kerkeisi. Kajaanista Taivalkoskelle, sieltä Puolangalle ja takasin Kajaaniin.

-Hui! Ihanko tuosta vain?

-Mikäs minulla, vanahalta muistilta poleksin. Jotkut ajavat maailmanympärikin.

-Täytyy olla takapuoli peltiä.

-Ei tarvi. Kyllä tähän tottuu.

-Saattaa se olla mukavaa hyvillä ilmoilla. Eipä ole sitten kuin joskus teininä viimeksi, että pitäisiköhän...

-Senkus tumppaat vain tupakat sammaleeseen ja alat opettelemaan hissuksiin. Vaikka tuvassa kuntopyörällä.

-Hi hi. Ei mun mies semmoista kestäisi katsella.

-Mistäs itse autoilet?

-Hämeenlinnasta, ja kyllä saisi matka jo loppua.

-Niin, rattosaa se olisi pyöräillä sekin matka.

-Ha haa, äläs nyt hulluja... No, mun täytyy jatkaa matkaa. Hyviä pyöräilyilmoja sulle.

Nainen  kääntyi, keikutteli autolleen, heilautti vielä kättään ratin takaa ja kaasutteli sora renkaissa rapisten tiehensä.

Semmoinen pyllynkäinen se, pyöränkin satulaan sovittuva, ja varmaan vaikka mihin.

Kun venäläiset ostosmatkailijat käyvät isiensä taistelupaikoilla hylsyjä heidänkin jäljiltään jää. Mitä tekivätkään saksalaisturistit sotien jälkeen Lappiin matkaillessaan? Varastivat maitolaitureilta meijerituotteet, pelloista perunat ja ravintoloista sulloivat muovipusseihin seisovien pöytien antimet. Vientiä ja tuontia vuosikymmenestä toiseen siis.

5 merkintä klo 21.15

Hikisen päiväurakan jälkeen istun nyt Kallioniemen hiekkatien varrella. On laitettu halkaistuhirsiset pöytä ja istuimet tähän retkeilypolkujen lähtöpisteeseen. Huoltamatonta on varustus. Puisella kehikolla suojattu roskis rekvisiitaksi asetetun kuorimapukin vieressä niin täynnä, etteivät mahtuneet muutamat eväskääreeni kunnolla sinne.
Kallioniemi itse oli tietenkin myöhäiskulkijoilta suljettu. Nostin portinsalvasta hakasen pois ja kävelin pihaan, rantasaunalle ja ponttuulle. Katselin rakennuksia, maisemia ja auringonlaskua. Kai minä ilman jonkun kesätyöntekijän esittelmöintiäkin paikan luonteen ja menneisyyden tiedän sekä ymmärrän. Sisälle rakennuksiin en edes kurkkinut, eikä minua ne sillä tavalla kiinnostakaan. Tuhannet muut uteliaat ovat jo ne tutkineet ja hajunsa jättäneet, aprikoineet aprikointinsa, menneet kirjahyllyjensä sisältöjä kertaamaan. Epäilytti ottaa kuviakin kun ajattelin, kuinka hirveälle määrälle filmiä niemi rakennuksineen on jo taltioitu.
Pelkät ajatukset riittäisivät, mutta ei oikein irtoa nyt niitäkään rankan polkemisen jälkeen. Ei muistu edes lukemieni Päätalon kirjojen sisältöjä. Niiden yleisilmeestä mieleen tulevat ensimmäiseksi ankeuden tunne, paikkakunnan ahdasmielisyys, jaamantien hyyhmäsohjo ja Jokijärveltä puhaltava jäätävä tuuli joka tuiskulunta hatariin hirsinurkkiin pieksää. Ja Kallen suuri häpeä köyhyydestä, fyysisen minän kehittymisestä mulkun tojimisineen jota piti toppuutella ajattelemalla vaikka jääpurasta persiessä, ja isän sairaus joka jätti koloja mieleen loppuiäksi, mutta joka lopulta oli yksi juonne johtamassa kehitykseen menestyväksi ja luetuksi kirjailijaksi. Helppoa kuvitella hänen lapsuutensa, sillä niin samantapaisista mökkiläisoloista ollaan lähtöisin molemmat, vaikka aivan eri aikakausiin lapsuutemme sijoittuukin. Kallen vedelliset maisemat ovat olleet komeammat kuin omani, mutta hallaisten soiden ympäröimiä nämäkin.
Kehittivät brändin Kallestakin. Alkoivat vuosittain myydä hänen kirjaansa jo paljon ennen ilmestymistä eikä kaikenlaiselta oheissälältäkään ole selvitty. Nyt vainajoitunut mies ja hänen haurastuneet luunsa lienevät aikalailla kuiviin imetyt mitä kustantajan bisneksiin nähden voisi ajatella. Ydin ehkä elää kauankin ihmismitassa ajateltuna, mutta tulisiko olemaan näillä kunnailla kolmesataa vuotta eläneiden, nyt jo pois riistettyjen kuusien tai petäjienkään ikäinen?

Yritin laskea tienposkesta erään äskettäin kaadetun kuusen tiukkasyisiä vuosirenkaita ja ehkä se oli kuollessaan 170-200 vuotias. Nyt ikikuusikoiden ja -männiköiden sijoilla kasvaa tasalatvaista puustoa jonka tulevaksi elinkaareksi ahneudelle elämämme pyhittäneinä olemme määritelleet kuudestakymmenestä kahdeksaankymmeneen vuoteen. Tai kun rinnankorkeudelta mitattuna rungon läpimitta on 16-18 senttiä joka tarkoittaa Kainuuta alempana korkeintaan vain viidenkymmenen vuoden elinkaarta metsille. Sitten puut puidaan kuin ohra pois ja istutetaan taas uusi jonka elinkaari saattaa entisestäänkin nuorentua.
Pitäisi jättää tämä Kallioniemen suonlaitajärvenrantamaasto ja jatkaa matkaa. Taivalkosken kirkolle on matkaa yli kaksikymmentä kilometriä ja se tietää näillä mäkisillä teillä parin tunnin ponnistusta jo päivällisen sadan kilometrin puuduttamille pohkeille. Katsotaan nyt, minne saakka jätkä jaksaa.

6 merkintä klo 23.15

Enpä paljoa erehtynyt kahdesta tunnista; Taivalkoskella ollaan. Päätalon osalta henkilöpalvonta näyttäytyy kylän keskeiselle paikalle pystyyn nostelluissa rautalevyissä joita laskeskelin olevaksi toistakymmentä.
On jo pimeää, lauantai-illan huuma jytkää täälläkin nuorison takakonteissa. Äveriästä väkeä jos autojen merkeistä päättelee yhtään. Audia, Volvoa ja Bemaria ovat, vain jokunen Tojota tai Rellunpippana seassa. Kierrokset pikkukylän keskustassa ovat taukoamatonta jauhantaa, ja kun sekaan pörähtää viritetty mopo kaasarinläpät selällään, niin inferno melusaasteen osalta on täydellinen.

Millaisia isiä ja äitejä näillä lapsilla on? Kuinka paljon palaakaan heidän kustantamaansa bensaa aivan tyhjään touhotukseen? Ja kun vähänkin laajentaa ajatuspiiriä globaaliin samanmoiseen tyhjänrälläämiseen, niin täytyy sanoa, ettei ihmisen pään sisältö ainakaan kovin järjelliseltä hyötyjen kohdentamisen suhteen näyttäydy. Telkkarista tuli  äskettäin  dokumentti Talouden madonluvut, ja koen esimerkinomaisesti, kuinka tämä nuorison tyhjäkäynnin valloilleen päästäminen on yksi ilmentymä sen viestistä, että tuhon tiellä ollaan. Eikä siinä ohjelmassa ollut "ekofasisti" Linkola puhumassa vaan asioita perusteellisesti tutkineet, oppineet ihmiset.

Kuinka paljon tuollaisia ohjelmia tarvittaisiin, että alkavat Linkolankin arvostelijat edes hieman miettiä maailmanmenon mielettömyyttä, ja etteikö hätäjarrujen painaminen olisi viimeistään nyt jo paikallaan? Tietysti voi olla, että optisimmatkin mielenlaadut tietävät kaiken mahdottomuuden sisimmässään, mutta antavat mennä kun kerta alamäki on.

Ei se Pää-Herkko saatika että poikansa Kalle nekään äkikseltään kotikylänsä nykyisille yönjunnuille siunausta antaisi vaikka paksuja poikia jo heidän aikanaan vahvoina pidettiin. Tiukkalihaisuus ja hyllyvä paksuus ovat eri asioita. Tuolla autogrillinjonossa olijat eivät ehkä mahdu kuin vaivoin kuskipukille ja pois. Sen liikkeen ne tekevät vain autoon illansuussa kamutessaan ja kun joskus aamuyöllä ryyheltävät mahamakkarat polvissa kotikynnyksen ylitse jääkaapin kautta sänkyihinsä. Siis mikä kauhea kontrasti Kalle Päätalon ruuanpuutteen Taivalkoskeen ja tämän päivän... Ei kärsi edes ajatella kuinka laidasta laitaan on heilahdettu.

"Viihde on hyväksi" "Helppoa ja nopeaa valmistaa, lisäät vain kerman"  ...

Kun läksin Kallioniemen tieltä, niin matka sujui mukavasti. Jotakin mäentöyrästä pyörää taluttaessani työntyi järvenlahti aika lähelle tietä. Hämärässä, oikeastaan jo pimeässä loistivat valot rannassa olevan saunarakennuksen ikkunoista ja laiturilla piti humalaisten alastonta peliään kolme miestä. Jotain seuraavanlaista ärhellystä miesten suista kuulin (nimet muutettu):

-Öyyh, Jorppa ja Ketale perkale, tulukeas kahtomaan!

-Mitämitämitä...

-Mitä se Jerkku siellä laeturinnokassa nosteloo..?

-Kahtokee nyt tänne katiskaan!

-Mittää pimmeessä neä... saatana mikä haoki!

-Eehän tuo sovi ies häkkiisä suoraksi, mistä saet?

-Päevällä uistelin, toen sen katiskoon elävänä että huomenna myllevän sen sikalihan sekkaan ja akka soapi tehä kalapulliksi...

-Vittu Jerkku, käske panna paljo voeta, sipulia ja pippuria sekkaan...

Sitten kuuluu ylämäestä, asuintalon suunnasta naisen huuto:

-Lopettakoa se kylypeminen ja kaljanryystö ja tyhjänhöpätys ja moate sieltä, ja vieraat mänkeeten ommiin kolloihinne.

-Paskat, ole muija hilijoa siellä! Myöhän juuvaan niin kaovon kun juotavoa nurkissa piisovaa -vaekka viikko saatana...

Sinne jäivät selkosen nykyuroot mekastamaan kun tuli jyrkkä alamäki jossa vauhti kiihtyi pelottavan kovaksi ja vasemmalla niitynlaidassa häilähti Reijo Raekallion taulusta karannut pitkä, vaalea poro ojan ylitse kuin kummitus.

7 merkintä su 12.8.2012 klo 07.45
Eilisen ja yön aikana polkupyörän satulassa taukoja lukuunottamatta 160 km. Hullunhommaa tällainen kiirus. Taivalkoskelta erkanin puolenyön tienoilla ja suuntasin tielle nro 800, Puolangan suuntaan. Tämä telttapaikka löytyi Metsäkylän kyläkaupan jälkeen perkeleen pitkän ja jyrkän vaaran laelta, radiomaston läheisyydestä. Kello oli kolme yöllä. Sanoin itselleni, kun näin tienravin takaa aukon kuusikossa, että tuolla on minun tuutupaikkani nyt ja työnsin pyöräni vanhalle niitunpohjalle koivujen ja kuusentarrien sekaan. Havannoin kyllä rakennusrähjykset, mutta vaikka susi olisi puskasta eteeni hypännyt, en olisi väistänyt. Kun sain teltan jotenkuten kasaan ja kamat sisään, kaivauduin makuupussiin alkaen houkutella unta joka olikin sitten ylen oudosti tajuntaani hakeutuvaa. Keinutti, jalkoihin meinasi iskeä suonenvetoa ja kipeille käsille ei oikein paikkaa tahtonut löytyä.

Näin unta jossa neiti K paistoi räiskäleitä kaupankassan päälle asetetulla isolla pannulla. Letut paistuivat nopeasti ja hän nosteli sitä mukaa litraisella kauhalla vattuhilloa suurille, ruskeareunaisille pitsipaistoksille, kääräisi ne tottuneesti rullalle, laittoi voipaperiin, löi vanhanaikaiseen kassaan hinnan, pyöräytti kahvasta ja sanoi edessäni olevalle asiakkaalle: "Kymmenen markkaa, kiitos." Kun tuli minun vuoroni, hinta oli kaksikymmentä markkaa ja takanani tuleva pieni, hintelä mies joutui maksamaan kolmekymmentä markkaa. Ja jono oli pitkä ulottuen hallimaisen rakennuksen toiseen päähän ja leveistä pariovista ulos.

Kun heräsin, minulla oli nälkä.

Puolangalle kartan mukaan tästä 75 km. Molemmat polkimet alkoivat sanoa yöllä itseään irti. Kun ne aloittavat naksumisen ja rahinan, niiden kestokyky on enää muutamia kymmeniä kilometrejä, sitten ne "hirttävät" kiinni, lakkaavat pyörimästä. Tiedän tämän kokemuksesta, mutta en ottanut varapolkimia mukaan sillä nämä olen vaihtanut keväällä viimeksi. Edelliset kestivät sentäs tuhansia kilometrejä. Tunturi Tangossa on mennyt viidet polkimet ja samanverran ketjuja. Tässä polkimet ovat kolmannet, mutta ketjuja en ole vaihtanut yksiäkään. Alkavat olla sen näköiset, että rapsahtavat kohta poikki. Noh, katotaan kuinka pitkälle narskuttelen. Soitan sitten hakurin ja retki on siltä osin saletti.

Minulla on mukana kirja. Tällä kertaa ei olekaan Parosen aforismeja vaan Leif Färlingin runoja. Tähän aamunhetkeen, ja mielentilaan, sopii tämä:

"Usein tunnen kuin liikkuisin museossa
tämän maailman kauppakaduilla,
kuin kulkisin ajassa menneessä, joka
elää vain muistoissani.
Niinä hetkinä enemmän kuin koskaan,
kohtaan
täydellisen sivullisuuden."

Kun yöllä, väsyneeneuforisessa tilassa poljin kilometrikilometriltä eteen päin, oli minulla hyvä olla. En laittanut ajovaloa, seurasin vain vaaleana häämöttävää reunaviivaa ja metsien kohdalla taivaalle halkeavaa linjaa. Tie oli muista kulkijoista tyhjä, en nähnyt metsäraiskioita, en tienvarsille heiteltyä saastaa, kaljapurkkeja, vauvanvaippoja, muovipusseja. Voin kuvitella itseni lapsuuteen kun pimeydessä oli, sen jälkeen kun sen pelosta olin irtaantumaan oppinut, ainoa lohtu muilta maailmanpeloilta. Pimeys on kuin rakastetun ihmisen syli, lämmin ja hellä. Se on äiti, se on kohtu ja lopulta hauta. Sieltä tulemme, sinne menemme.
Rakennusrähjyksen ikkunasta katseli minua nalle kun koivunjuureen aamukustani ruikin; säikähdin ihan.

8 merkintä klo 11.30

Löysin suolle halkeavan tieuran suulta hirviporukan klapisuojan. Tein tulet, paistoin makkaraa ja keitin suoveteen kahvia niin paljon, että sitä riitti termokseenkin. Voi että maistui hyvälle. Makailinkin vähän aikaa klapisuojan takana varjossa, nukahdin hetkeksi ja uni töytäisi minut mäessä pyörineni nurin.

9 merkintä klo 16.30


Tässä tienvarren pystybaarissa join kahvit. Lepäilen laakealla kivellä männikössä ja annan aukealta puhaltavan tuulen kuivatella hikistä olemustani. Polkimet ovat kestäneet, mutta oikeanpuoleinen jumittelee jo. Olisi se lystiä edetä vaikka vähän toispuoleisesti kun ei maailmanvelvollisuuksia olisi.
Vaarannivan ala-asteelle oli pykätty oma Hiljainen kansansa. "Säähavaintoaseman" lapussa luki, että jos narussa roikkuva kivi on märkä, niin vettä sataa.
Joukokylää lähestyessäni osittain vielä raivattavana oleva pelto ei mahtunut kokonaan kuvaan. Ainakin sata hehtaaria lie.
Joukokylässä peltoalan tarvis selvisi. Uudenaikaisessa navetassa oli lypsykarjaa sata päätä. Yksi lehmä tarvitsee noin hehtaarin heinäntuotannon vuodessa.
Rehu on ostossa ja sitä kärräävät Raisiolta rekat ja kymmenentuhannen litran maitosäiliön sisällön kuljettavat sadanviidenkymmenen kilometrin päähän tankkiautot Ouluun. Siellä on jättimeijeri joka imee ja käsittelee lehmien tuotokset Nurmeksesta ylös päin kauas pohjoiseen. Vuositasolla se tarkoittaa noin 135 miljoonaa litraa.
Robotti hoitaa rehupöydällä ruokinnan sujumisen...
Toinen robotti vapaina kaiteidensa sisäpuolella, kumipäällysteisillä ritilöillä käyskentelevän karjan lannansiistauksen...
 Kolmas tietokoneohjattu robotti utareiden pesun ja lypsämisen.
Tästä Riitu Päätalon hallinnoimasta 1930-luvun parin kantturan navetanpöksästä on huima matka sadan naudan tehotuotantolaitokseen näillä leveysasteilla. Suhteessa työmäärään ja palkkaukseen ne eivät taida paljoa silti toisilleen hävitä.
Puolentoista miljoonan euron yksittäisen maanviljelijän investoinnit Kainuulaisella vaaralla on suuri asia, mutta ei riitä etelän maanviljelijä Björn Wahlroosilla edes tyynyntäytteeksi.

Kiitos emännälle navetan kattavasta esittelystä. Laittoi ajattelemaan tämä tutustuminen kun kohtuullisessa määrin meilläkin maitotuotteita kuluu.

Viimeinen merkintä 12.8.2012 klo 19.00
Puolankalaisella soramontulla tässä odottelen kyytiä kotiin. Makailen telttapatjalla, katselen välillä poutapilvien kulkua. Äsken ylemmän pilven sininen suunreikä söi alemman, toiseen suuntaan ajelehtivan pilvenriekaleen. Tavan hyttyset eivät haittaa, mutta nuo saaplarin hengettömät mäkäräiset jotka työntyvät silmäkulmia jälttämään ovat ikäviä. Luomet turvoksissa kohta... 
Nuotio käryää ja kohta kahvivesi pakissa kiehuu. Harmittaa silti. Olisin niin mielelläni vielä jonkun päivän kruisaillut maakunnassa, ja ainakin viimeisenkin 100 km:n matkan Kajaaniin polkemalla polkenut. Mutta olisi siinä aamulla viimeisillä metreillä verta pierty... Oikeanpuoleisen polkimen laakerit hirttivät jo pikkuista vaille kiinni, mutta olisihan niitä kai Puolangaltakin jostain huomenna löytynyt.
Minulla on vielä kulkurincocktailia, eli suovettä pullollinen. Juon sen kertahoraisulla ja kaadan sitten kahvin pakista termokseen ja alan pitkälleen. Ehdin ehkä nukahtaa joksikin vartiksi.

27 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

kuinkahan monta kertaa olen tämän jo sanonut: fanitan sinua ja kirjoituksiasi täysillä. seuraan polkupyöräretkiesi käänteitä kiihkeämmin kuin lähisukulaisia.

tämän sortin faniushan eivät ole mikään uusi ilmiö. orfeuksen myyttikin kuvaa taruihin liittyviä uskomuksia: ihailijat repivät rakastamansa laulajan kappaleiksi, kun tämä oman rakastettunsa kuoltua kieltäytyi enemmistä seksisuhteista.

rousseaukin näkyy saaneen ihailijakirjeitä ja kummastelleen, kun häntä tultiin katsomaan satojen mailien päästä.

on hankalaa, kun ihmisestä ei voi puhua kuin kliseillä. mutta kun ei. sinä olet kaikkea mitä upeudella tarkoitetaan.

kalle päätalokin on saanut ihailijakirjeitä. niistä on tehty jopa kirja: kunnioitettu herra mestari. ihailijakirjeitä kalle päätalolle.

saatesanoissa sanotaan, että koska kirjailija purki teoksissaan elämänsä kipupisteet suomen kansan luettavaksi, niin vastineeksi suomen kansa kirjoitti ihailemalleen kirjailijalle saman vilpittömyyden hengessä.

saman vilpittömyyden hengessä tämäkin.

Valto-Ensio kirjoitti...

Elä mittään, Meri, otan sanasi avoimin mielin aivojeni kankaalle ja tutkin niitä tarkoin=olen hyvilläni niistä.

Itse en itseäni, enkä kirjoituksiani osaa pitää minään, jonkun muun niistä on sanansa sanottava.

Mieluummin näin kuin kirvein, puukoin tai haulikoin. Kritiikkiäkään en kavahda.

Muuten: Jos kykenisi tämänkin lyhyen pyöräretken aikana ajattelemansa kaikki ajatukset, huomionsa ja tapaamistensa dialogit muistiin merkkaamaan, kirjasta tulisi yhtä paksu kuin Päätalolla oli tapana. Tuntui jo noita ylöskirjatessa, sekä sitten blogikirjoitukseen karsiessa, että mitä minä tässä jatustelen. Valokuviakin otin satoja taas; valkkaaminen on sitten rasittavaa! Mutta sille en antaudu, että photoshopissa alkaisin linssistä heijastuvat kärpäsenpaskat ja hiusten varjot suttaamaan.

Hyvä mieli kuitenkin useaksi päiväksi reissustani tuli, eikä päähän koske lainkaan.

Jokke Karjalainen kirjoitti...

Nyt on asiaa niin paljon, ettei ole muistaa kun loppuun pääsee. Taivalkoski, Jokijärven tie, tuttua juttua. Äitini on sieltä kirkonkylältä lähtöisin (tosin syntynyt Kempeleessä, hän muistaa aina sanoa), Jokijärven kautta mentiin sukumökille Poloon, ja saattoipa ukin (äidin isän) eräkämpälle Elehväänkin joskus liikennöidä Kummun (Isokummun) kautta, joskin sinne tuleva Kenttärata on viime vuosikymmenien mittaan ajotienä kehnontunut.

Vastaraivattuja peltoja on myös Utajärvellä. Samanlainen taitaa olla niiden tarina ja tarkoitus kuin Puolangallakin.

Köyhiä me olemme nykyäänkin, melkein yhtä lailla kuin Riitun aikana. Meidän omaisuutemme lukemat vain vääristetään voidaksemme ostaa kamaa & sälää ja pyörittääksemme näin ollen kuvitteellista taloutta. Mihinkään ei oikeasti olisi varaa, ei mihinkään paitsi neljään seinään, kattoon, tulisijaan, kiululliseen vettä ja ehkä muutamaan palaseen leipää.

Eivät ne Kainuun varikset muuten ihmisille vittuile. Eivät ne ole ilkeitä. Ilkeys on ihan tyystin ihmisten keksintöä.

Valto-Ensio kirjoitti...

Keiju

Piti vähän karttaa katsella, että hahmotin, mitä Poloa ja Elehvää tarkoitit. Niissä en ole käynyt, enkä aiemmin edes Taivalkoskella. Kahtapuolen Koillismaata vain hujeltanut ohitse moniaita kertoja.

Onko tuo Kenttärata saksalaisten peruja?

Joskus (1970-luku) Hossassa (tai jossain muualla Kuusamon alueella) metsällä käyneenä muistelen, että radanpohjia, joissakin vielä kiskoja ja pohjapuitakin jäljellä, olen nähnyt.

Maatalous, kattaen ajatuksissani kaiken vihannestuotannosta lihakarjaan, on menossa maailmanlaajuisesti aina vain ongelmallisempaan suuntaan.

Ja kuitenkin meidät, yhä liikaa sikiävät maailmanlapset olisi ruokittava.

Ruokitaanko meidät todella tilakokoja kasvattamalla miten pitkälle tulevaisuuteen?

Jyllannissa ovat nautakarjojen pääluvut jo moninkertaiset suomalaisiin nähden, puhumattakaan amerikoitten mahtinavetoista hormonisonneineen, eikä taida katto olla vielä vastassa.

Sanovat, ettei paluuta pienviljelijöiksi enää ole, ja sehän pitkänjänteen suunnitelma kaikkialla on ollutkin.

Pidetään jopa yllä kurjuudennäkymiä jotka olivat arkea Päätalon perheessä, mutta ei tarjota vaihtoehtoanäkymiä sille, että navetassa olisi kymmenen lypsävää ja että sillä normaalinkokoinen perhe pärjäisi, työvälineet ja -tilat olisivat kuitenkin nykymallin mukaiset; siistit ja toimivat sekä työmäärä kohtuullisuuden rajoissa.

Mutta mitäpä näistä...

Valto-Ensio kirjoitti...

Niin noista Kainuun variksista: En minäkään niiden vittuilunkykyihin usko, mutta koska olen ihminen, niin laitoin heidän nokkiinsa lauseet sitten nuin. Siis ihmisen, minun, ilkeys siinä lävitse löi.

Valto-Ensio kirjoitti...

Lueskelinpa mielenkiintoisia asioita kainuulaisesta asuin- ja ympäristökehityksestä täältä: http://www.ymparisto.fi/download.asp?contentid=51256

Ei paljoa poikkea savolaisesta lapsuuteni maaseutu-metsä-elinympäristöstäni. Jotkut rakennukset ovat tyyliltään ja ehkä tarkoitukseltaankin erilaisia, kuten joku "kesänavetta" joita en muista olleen olemassa erikseen. Korkeat eteis-porstuatilat päätyinen ovat myös vieraita.

Mutta ihan tuli ikävä hirrestä rakennettua miljöötä; ikävä kotiin.

sanaton hämmästyksestä kirjoitti...

Hieno reissu, ihan kateeksi käy. Ei ole Suomen kesän voittanutta!

Raili kirjoitti...

...että fanittaa Valtoa myös.

Riku Riemu kirjoitti...

Nämä sinun matkakertomuksesi ovat täyttä timanttia.

Kauhea kiire, silti näin paljon materiaaalia tähänkin kirjoitukseen!

Tuota kiiretä ja nopeutta olen pohtinut omalla kohdallani. Minä kirjoitan useimmiten vain tajunnanvirtaa. Jos suunnittelen kirjoitusta liikaa, pyyhin sen mitä todennäköisemmin seuraavalla kerralla pois: "Hyi saatana, ihan kuin pappi puhuisi!"

Jos olisin miljonääri, kustantaisin ja lähettäisin sinut polkupyöräretkelle vaikka mihin.

Niistä saisi suorastaan kulttuuurihistoriaa.

Valto-Ensio kirjoitti...

Sanaton hämmästyksestä, Raili ja Riku

Eipä teidän kommenteihin osaa muuta sanoa, kuin että mukavalta tuntuu. Ja koska olette viihtyneet retkikuvauksen parissa, niin varmaan "raportistani" sitten kuultaa lävitse se, että itse olen tykännyt olla matkalla ja tehdä ne huomiot, joista kerron.

Nyt olen nuorimman poikani kanssa Unimäessäni (mökintötterössä), ilta pimenee ja poika tuhajaa jo tuvansohvalla unessa. Eli akunvirran sekä mokkulan varassa netti pari päivää.

Tämä on ehkä se paikka, jota ikävän iskiessä tarkoitan.

Jokke Karjalainen kirjoitti...

Saksalaisten perujahan se Kenttärata on. Kai siinä oli joskus kiskotkin, myöhemmin se on palvellut metsäautotienä. Kenttärata risteää Jokijärven tien Isokummussa (eli Kummussa, kuten paikalliset yksinkertaisesti sanovat).

Minäkin muuten bloggasin pyöräilystä, vaikkakin varsin toisenlaisesta: http://propacanth.blogspot.fi/2012/08/yopyorailya-kaupungissa.html

mikko kirjoitti...

Oletko sinä, Valto rakas, lukenut Matti Rämön pyöräilyjuttuja? Hän on hullu fillarifundamentalisti, hullumpi kuin sinä. ('Hullu' on minulle positiivinen ilmaisu.) Hänen kertomuksensa Intiasta oli aika karseaa, ajattelin, että jos itse noille teille lähtisin, pitäisi olla Pasi-Panssarivaunu.

Ei vaineskaan.

Kiitos matkakertomuksestasi. Se elää joka 'rouhtaisulla'.

Ylihuomenna käyn itse Vuolijoella. Ei minulla ole siellä mitään tekemistä, ei muuallakaan, kunhan nostalgisoin. Otanmäen - jonka tunnen koska en tunne sitä, mutta olen elänyt siellä pari vuotta, sen kauttatutustuin Kainuuseen. Se, ei, ei tarkoita - enkä minäkään sitä tarkoita - että olisin oppinut tuntemaan Kainuun. (Kirkot kyllä opin tunnistamaan. Minä... ateisti!) Puolangan ja Hyrynsalmen korvet jäi mieleen, samoin Juntusranta. Mutta yhtenä keväänä (tai eihän niitä ollut kuin siis kaksi) kävelin Oulujoen vartta Vaalan yläpuolella, ehkä Partalankylän kohdalla, ja katselin miten joki virtasi. Se meni kovaa vauhtia. Ajattelin, että minulla ei ole mitään tekemistä täällä, mikään ei sido minua näihin maisemiin, ja vaikka oli kaunis keväinen päivä - sen taisin jo sanoa - minua alkoi kamalasti itkettää. Itkin. Ja seuraavana päivänä pistin asuntoni myyntiin. Muutinb pois Kainuusta.

Ps. Minä olen lounais-hämäläinen!

mikko kirjoitti...

Nyt... äsken pyyhin nenäni, sitten silmäni... ajattelen, että jäi kesken tuo mitä minun piti sanoa. Oulujoen rannalla tunsin itseni - eksinstentiaalisessa mielessä - hylätyksi. Se ei uusi merkitys ollut mulle. Mutta... seisoessani Oulujoen varrella ymmärsin (voi vittu, totta kai) mitä tämä joki ihmisille, jotka sen varrella (n. 50-100 km säteellä) asuvat, mitä se heille merkitsee. Se minut teki niin saatanan, saatanan yksinäiseksi! Minulle tämä joki ei merkitse yhtään, ei yhtään mitään... siks mää aloin itkee. Siks mää halusin sieltä äkkiä pois. Koska se ei ollut mun maa.

Valto-Ensio kirjoitti...

Mikko, kyllä minä tämän Rämön tiedän, häntä haastattelivatkjin radioon ihan äskettäin. Sehän, siis hän, oli polkaissut tuontkin itärajan päästä päähän Venäjän puolella. Lukenut en kylläkään ole, pitäisi kai.

Osmo Soininvaaran pyöräilyretkestään tekemä raportti lähinnä masensi vain, en muista sen kirjan nimeä nyt, mutta reittinsä halkaisi kuitenkin Euroopan Virosta lähtien.

Tulepa käymään kylässä jos tänne päin joutuilet. Varmaan tässä sunnuntaiksi (tänä iltana) minäkin mökiltä palailen, muuten joudut eukkoni kanssa vain seurustelemaan. Talomme löytyy Kajjaanista ja kännykän nro tiedustelusta. Knissa on toinenkin samanniminen rakennusmies joten osoitteen mukaan varmistus: Sivukatu.

...ja taas akku loppuu tästä pikkurakkineesta!

Anonyymi kirjoitti...

mikko ja valto

nyt vasta tajusin, että ne kaikki tyypit, jotka arvostan pilviin, ovat kaikki myös polkupyörämiehiä: esimerkiksi i.k. inha oli paitsi valokuvaaja myös toimittaja, kirjailija, kääntäjä, suomen-kiertäjä ja euroopan-matkaaja - ja yksi suomen ensimmäisistä polkupyöräilijöistä. kirjailija matti mäkeläkin polkaisi kesäkuntoiluna saimaan ympäri, 600 kilometriä.

mäkelä sanookin, että kun on polkenut sata kilometriä kesän kuumimpana päivänä, peseytyy, vaihtaa puhtaat, istuu illan leppeän rannan tuntumaan syömään höyryävää muikkukeittoa, kanttarellikastiketta ja kylmää mustikkamaitoa, ei erikseen tarvitse nostaa pyöriteltäväksi kysymystä olemassaolon mielekkyydestä.

tutuksi tulevat tuulet, mäet, reunakaistat, taajamien ylelliset pyörätiet, reittivalinnat jyrisevien laakeiden pääteiden ja rauhallisten mäkisten sivuteiden välillä, helteellä nesteen ja suolojen tasapaino.

täällä näkee fillareita vaikka kuinka. saariston rengastietä voisi pitää kaameana henkiinjäämiskokeena autojen välissä. 110-tie taas on nykyisin melkein erämaatie. kolmantena tulee mieleen lappeenrannan-imatran junatie. toisella puolella liikenteen sujahteleva jyminä, oma leveä kaista, pientareen puolella hepokattien taukoamaton siritys.

heitä peltikuoret ympäriltäsi ja aja polkupyörällä. näin neuvovat italialaiset, jotka määräävät miehille ensin pyöräilykuurin, ennen kuin antavat viagra-reseptin. fillarointi on kuninkuuslaji. pyörällä kulkevat kaikki: mammat ja pimut, ukot ja solmiokaulaiset herrat , isot ja pienet miehet, rouvat piikkareissaan.

haluaisin fillaroida alas vuoristoja. viilettäminen tuntuisi ihanalta. tuuli pyyhkisi tukan taakse ja menisi pitkin niskaa. ja muut pyöräilyn perusasiat: tyynet, vilpoisat aamut, kaadetun, kuivan heinän ja mesiangervon tuoksut, korkeat mansikkamäet, siniset selät, varjoisat lepotauot lossitien hiljaisuudessa, kissankellojen keskellä.

mikko kirjoitti...

Valto !

Kysyin matkaseuralaiseltani että jookos käytäisiin kyläilemässä? Hän, tällä nostalgiareissullamme, ei halua tavata vieraita immeisiä. "Toivon niin", hän sanoi. Minun pitää kunnioittaa hänen toivettaan. Mutta, mutta... kyllä minä sinne "Pohjoiseen" vielä toiste ilmestyn!

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri

"Polkupyörällä ajamisen taito"-nimistä kirjaa olen joskus lueskellut, siitä HS:n arvio: http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Forrest+Gumpfillarin+satulassa/HS20070105SI1KU02ni6

Itse en kirjaa ole kokonaan kyennyt lukemaan, hampsin sitä sieltä täältä koska tarinointi alkoi kyllästyttää.

Ehkä kirjan nimikin on väärin suomennettu(The Memory of Running)? Ei se mikään "opas" matkan taittamiseen polkupyörällä ole vaan muistelma, itsetutkielma.

Ehkä itse kun pyöräilee, haluaa vältellä muiden kirjoittavien ihmisten kuvauksia matkoistaan ettei masennu.

Minullahan nämä retkeni ovat lyhyitä pyrähdyksiä esimerkiksi toimittaja Matti Rämön seikkailuihin verrattuna.

Joskus mietin, miten jotkut toimittajat, jotka väittävät kuuluvansa pienipakkaisten heimoon, esimerkiksi rahoittavat nuo matkansa, sillä jälkikäteenhän niiden tuoton vasta voi kuitata jos matkakuvauksensa saa kaupaksi kirjojen muodossa.

Täytyy siis olla rahaa jo takana, että voi hankkia kunnon ajopelin, varusteet, kalliit kamerat, viisumit, passit ja kaikenlaisen muun rekvisiitan. Vesistöjen ylityksiäkin joutuvat tekemään merien kohdalla, eivätkä laivaliput ilmaisia ole. Ruuan hankinnassakin jo kotimaassa on aika miettiminen, sillä ei kesähelteillä ihan mitä hyvänsä reppuun voi ladata märkänemään.

Rahanpuutteeseen minunkin Vienanpyöräilyhanke enimmillään kaatui!

I.K. Inhan aikaan kulku-ukot saivat usein yösijan ja vähän murua rinnan alle melkein talosta kuin talosta. Rahaa ei tarvinnut juurikaan käsitellä, mutta nykyisin ei monen ovelle uskalla mennä koputtelemaan kun pimeys painaa päälle, vettä sataa ja on kylymä. Hyväntahtoisia ihmisiä silti joskus tapaa ihan sattumalta, ja silloin tuntuu erityisen hyvältä.

Tuli vähän kaunainen kommentti, mutta olkoon.

Valto-Ensio kirjoitti...

Mikko

Sehän oli vain ehdotus, ei velvollisuus eikä pakko.

Mutta toiste sitten.

Ripsa kirjoitti...

Valto,

sitä vielä muiden kommenttien päälle, että voisitko olla niin ystävällinen ja tarjota tätä Kaltiolle? Julkaisivat ne sinun viimekesäisenkä matkajuttusi.

Minusta tämä ansaitsisi tulla enemmän luetuksi kuin vain tämän piirin.

Ja sitten taitolla lehdessä tästä tulisi hienompi kuin näin peräkkäin ladottuna. Jotku kuvat isommalla, jotkut pienempinä.

Noh, mitä sanot? Minähän jo sanoin ennenkin jostain noista sun kertomuksista ihan samoin.

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa

Ajattelin taas samaa minäkin, mutta en oikein ymmärrä itseäni, että miksi en tarjoa? Minusta on tullut jotenkin arka, eikä näistä makseta vaivaan nähden oikeastaan mitään, ettei ainakaan sen takia innosta.

P.Heinonen (K:n päätoimittaja) varmaan tietää tämän blogini, mutta lukeeko, sitä en tiedä.

Pitäisiköhän kuitenkin yrittää?

Mietin Väyrysen lailla yön ylitse ja päätän huomenna.

Anonyymi kirjoitti...

Kun juttu on joka tapauksessa jo kirjoitettu niin miten siitä voisi maksaa vaivaan nähden liian vähän?

Valto-Ensio kirjoitti...

Anonyymi

Ihan hyvä kysymys.

Mutta juttu ei ole silti valmis jos se blogissa on jo julkaistu. Kaikenlaista pitäisi sen eteen vielä pykätä, että lehdestä lukisit: Kuvien lisälonimista, korjailuja, "pakkaaminen" ja lähettäminen; luettelointi, että mihin palstan väliin minkäkin haluan, tekstin sheivaamista, verokortti...

Suhteellisen ympäripyöreässä taloudessaan painiva Kaltio-lehti kykenee tämän kokoisesta jutusta maksamaan 150-200 € (brutto), niin jos lasken kaikki tunnit, mitkä jutun eteen liikkeellä kuluineen olen ollut, ei taida senttiäkään tuntipalkaksi jäädä.

Maakuntalehdet ovat yhtä tylyjä maksamisen kanssa kun taas Hesarissa nämäkin palstamillimetrit tietäisivät tuhansien tulot, mutta en ikimaailmassa kuvittele, että sinne kelpaisin.

Entisenä kirvesmiehenä jos ajattelen (siellä selkänahkansa hinta piti tietää) näitä palkka-asioita, niin tuntuu ihan samalta tarjota täällä kirjoituksiaan ilman palkkioneuvotteluita niille, jotka paikalle sattuvat; saman äjjäyksen maailmanmenolle (tai omalle mitättömyydelleni) silläkin saan aikaiseksi.

Oikeastaan paremman "palkan" minä täällä saan jos joku kiinnostuu tarinoinnistani ja vielä ilmaisee sen, kuin että muutamat kympit, joilla ei mitään marketista ehdi hakemaan (eikä paljoa saa) kun ne jo tililtä on viety, ehtii mieltäni pahoittamaan (että tuonkin summan olisin tänään maitoon ja leipään tarvinnut).

Näin tyly on kirjoittavan ihmisen maailma kun sitä rahan suunnasta katsoo: plusmiinusnolla. Mieluummin muutama miinus vielä viivan alle jo siitä, että tämä harrastuksenakaan ei ole ilmaista.

Anonyymi kirjoitti...

valto

minusta taas tuo anonyymin kysymys oli hämmästyttävän hölmö. tai no, hölmö ja hölmö; tietysti on mahdollista olla radikaali ja kirjoittaa vailla palkkaa ja palkintoa, muuttaa tuote ikään kuin lahjaksi.

mutta jos voit saada voita leivälle ( tai edes sen leivän ) kirjoittamalla,siitä vaan. ja niin kuin tuossa laskit, niin ei niitä senttejä tuntipalkaksi juuri jää. nostan hattua sille, joka on valmis raapimaan elantonsa kokoon pienistä, epävarmoista virroista varman kuukausipalkan sijaan. varsinkin kun meininki kirja-alalla muuttuu koko ajan hullummaksi - siinäkin ollaan siirrytty kvartaalikapitalismista varttituntikapitalismiin.

aika moni muuten luulee hengentuotteen muuttuvan ilmaiseksi sillä hetkellä, kun se laitetaan tarjolle internetiin. joku juuri ehdotti, että kirjailija ei saisi lainkaan rojalteja kirjojensa myynnistä, vaan teosten tulisi olla heti ilmestyttyään ilmaiseksi internetistä lainattavissa.

en käsitä tätä näkökantaa alkuunkaan. miksi kansalaisilla tulisi olla oikeus saada nauttia juuri taiteilijoiden työn tuloksista ilmaiseksi? yhtä lailla muiden alojen työntekijöiden työpanosta voitaisiin ryhtyä riistämään yleiseen käyttöön ilman palkkionmaksua.

1600-luvulla kirjailija oli riippuvainen hallitsijasta tai varakkaasta mesenaatista, nyt hän on kustantamojen laskelmoinnin ja sitä kautta markkinoiden alainen. varsinaisesta ongelmasta eli taloudellisesta epävarmuudesta ei kuitenkaan koskaan ole päästy eroon.

tämäkin kirjoittamasi matkakertomus vahvisti taas uskoani kirjallisuuden merkitykseen. miten tärkeitä kirjoitetut sanat ovat meille, tälle pienelle euroopan reunavaltiolle, jonka koko olemassaolo on kipeästi kiinni kielessä.

kai kirjailijan pitäisi voida harjoittaa ammattiaan köyhyysrajan yläpuolella tässä maassa, jonka koko identiteetti perustuu kieleen. siihen kieleen, jonka sanoja minä ainakin niin kipeästi kaipaan, että teen kaikkeni vain kuullakseni, mitä kirjailija sanoo.

sillä kirjailijahan sinä olet.

mikko kirjoitti...

Kajaani, Vuolijoki, Otanmäki... Oli kiva nostalgisoida, kun tajusi että mikään asia ei minua kosketa. (Siis tunteiden tasolla.) Hyvin surullinen olen silti. Koska... siihen aikaan kun asuin Otanmäessä, siellä oli Teollisuusalue jossa oli teollisuutta. Kävelin siitä usein ohi ja aina oli duunareita tupakkatauolla. Nyt... kaikki hallit oli kiinni. Ei ristinsielua missään. Se mattopesulakin jossa pesetin mattoni (koska oli jo aika) oli suljettu. Samoin Leipomo joka haisi aina uunituoreelle leivälle: sen ikkunat oli kiinni. Se minua koski, kaikki; se kylä on IHAN kuollut. Ei siellä enää edes koirat hauku... ennen siellä noin 100.017 koiraa haukkui yötä päivää. (Kävin välillä potkimassa niitä. Ei ne siitä välittäneet, haukkuivat vaan.) "Hiljainen on kylätie...", jotenkin noin joku laulu alkaa. Otanmäen raitti oli neutronipommin jäljiltä.

Surullista. Ja saman tekevää.

Ps. Tein minä Lotto-kupongin siellä, huoltoasemalla. Ajattelin että olen Hannu Hanhi kun pääsin sieltä "ehjin nahoin" pois. Ei tullut 7 oikein, tuli piru vie 3 + varanumero, eli 1 euro. Sekin pitäisi jostakin lunastaa... Samperi soikoon!

mikko kirjoitti...

Hemmi-täti, kun aikoinaan ilmoitin että muutann Jyväskylään, ihmetteli että "miten sinä niin kauas menet. melkein lappiin." Ymmärsin - tosin vasta myöhemmin - mitä hän tarkoitti. Ihminen joka ikänsä on asunut varsinaisessa Suomessa, eli Varsinais-Suomessa (Paimio/Piikkiö akselilla)... hänelle Jyväskylä on 'melkein lappia'.

Kajaanihan on melkein keskellä Suomea. (Ja Rääveli on Tallinna. Eikä Sankt Petersburg ole Leningrad. Tukholma on sentää Tukholma. Ja Hamburi Hampuri.)

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri

Hölmö tai ei, mutta Anonyymin kommentti lie kuitenkin tarpeellinen, että saatiin selittää jälleen, kuinka asiat kirjoittamisen rintamilla ovat.

Voi freelancer toimittaja-ammattinimikkeen alla uurastavia tässä maailmassa! Se on tosiaan kynnet verillä raapimista, jotta elantonsa saa.

Panen linkin erääseen korniin lauluntapaiseen (etsin sitä alkuperäistä, muttei ollut), joka tässäkin yhteydessä käynee: http://www.youtube.com/watch?v=k5UaSSjzUYA

Valto-Ensio kirjoitti...

Mikko

Hyvä kuitenkin, että et mennyt Mallorcalle tällä kertaa vaan pistäydyit Kainuun hallaisilla aroilla...ahoilla: http://www.youtube.com/watch?v=CatC2uGhcpY

Minulle ovat myös tuntemuksesi tuttuja kun menen synnyin-ja mökkikuntaani Rautavaaralle. Tai no ei se nykyään enää niin pahalta tunnu kuin silloin joskus nuorempana ja kauempaa pistäytyessäni. Ja kun metsienraiskausten pahimmat arvet vielä olivat kauttaaltaan näkyvissä. Nyt on jo alistunutta meininki minunkin päässäni.

Otanmäessä oli tässä välillä kyllä vilskettäkin kun maahanmuuttajien väliaikaisetappina oli aikamoiset neliömäärät, mutta kylläpä heistäkin suurin osa on häippäissyt takaisin maailmalle. Muutamaa käyn joskus morjestamassa ja hekin puhuvat, että kohta lähtevät. Marjastajaheimolaiset ovat sitkeästi siellä sillä mustikkamättäitä ei tarvitse kauaksi lähteä etsimään. Ainut vain, että joutuvat saaliinsa sitten kuitenkin köijäämään Kajaanin torille kun eivät ole marjanostajat järjestäneet sieltä hakua.