perjantai 24. elokuuta 2012

Päivieni kimallus

tiistai 21.8.12 puoli kuusi

Unenlävitse muistan laittaneeni uunipuuron puoliltaöin hautumaan. Ei ollut kuivunut, sopivan mieto lämmin, sopivan hautuneet ohraryynit.

Elokuunlopun aamu; usvaa, auringon suunnassa kellertäväkajo, nurmikko rastaanmieluinen.

Vessanpytyllä muistan painajaiseni, jossa hakkasin kirveellä pieniä lapsia  otsaan, päälakeen, silmille. Kirveestä oli nakka mennyt lyttyyn, sälöisessä varressa roikkui lihanriekaleita. Se muistutti samaa loppuunhakattua kalsoa, jonka hamaralla isä päästeli mullikkakallojen tajunnanvirrat Unimäen syksyisten  tuomien juurille.

Brutaali uneni johtui elokuvasta, jota puoleen väliin eilenillalla kykenin katsomaan: Veritimantit (Blood Diamond). Sen veriruskea viesti oli, kuinka maaperän "rikkaudet" ovat olleet planeettamme kirous lajillemme, missään nimessä ei siunaus kuin lyhytnäköisten ihmisten katsantokannoissa.

Ja juuri, kun Kongon Jonathan oli käynyt tuossa keittiönpöytämme ääressä kukkakupista kahvia nauttimassa.
Pojat leikkivät viime viikolla narun kanssa ja G:n kaulassa siitä tulos. Naru lähti lukkojen  taakse välittömästi.

kymmeneltä

Uunipuuro meni kaupaksi, isommat reippain mielin koulutielle, minä kuumeisen pienimmän kanssa pötkyilin sohvalla yhdeksästä. Poika selaili rinnallani maaten Tatua ja Patua. Kuunneltiin myös muistojen bulevardia joka kerrankin toi muistoja mieleen: Malmstenin Tumma on yö, Brita Koivusen Sukiyaki, Billie Holidayn Gloomy Sunday jonka unkarilaisensynkästä taustasta toimittaja tiesi kertoa itsemurhatilastoja...

Alan lounaanrakenteluun: eilistä kalkkunakastiketta, paistettuja perunoita ja juustomunakasta. Jälkiruuaksi  muropohjaisia marjapiirakoita, toisessa täytteenä pelkkiä valkoisia herukoita suoraan pensaasta ja vähän citrusrahkaa.

yhdeltä iltapäivällä

Välipalaa koulustatulijoille, läksyjen tekoon komentaminen, nuorimmalla kuume laskenut, pinkaisi ulos, tuli yskien takaisin ja meni nukkumaan.

Hirvittää Syyrian uutiset. Jos sen pipipää diktaattori Basar al-Assad määrää kemialliset myrkyt lähetetteväksi kansalaistensa niskaan, on sota usean valtion alueella enemmän kuin mahdollinen. Ehkä jopa ydinkärjet, jotka toimettomina ovat maanneet Israelilaisissa bunkkereissaan, pääsevät ohjustamaan kohti Irania. Se tarkoittaa maailmanlaajuista pysähtymistä, katasrofia nykyiselle elämänmenolle. Sitten katsotaan meidänkin perän bensan viitosen litranhintoja turvat ammollaan, maito tulee maksamaan saman ja lihan ja leivän hintoja voi vain arvuutella.

Mutta tuutitaan vielä vähän aikaa unelmissamme.

illalla puolikymmeneltä

On saunottu, kaikki muut nukkuvat jo. Luen Dickensin Loistavaa tulevaisuutta. Kirja on ollut kuukauden päivät pöydälläni ja puolessa välissä olen vasta menossa. Kesällä ei lukemisia ahmita, niistä naukataan kuin konjakkia korkillinen iltaisin unilääkkeeksi ja sydämentykytykseen; Dickens on tarkoitettu tähän tehtävään.

Luen myös raportteja Somaliasta. Mogadishussa sota on laantumassa, osapuolet väsyneitä tappamisurakoihinsa, mutta muualla maassa murhaamiseen tahtoa ja aseita vielä löytyy. Ajattelen, että jokohan  ystäväni Abdifitaf, Said tai Itimad ovat kotikaupungissaan päässeet käymään? Voisin  joku päivä soittaa heille ja kysellä. Somalian 500 klaania pitäisi saada sopuun keskenään, mutta ennen kaikkea asekauppiaat ja niiden valmistajamaat kansainvälisten oikeuslaitosten tuomittavaksi. Ja kuljetusreitit tukkoon (mahdoton unelma). No, kohta luemme uutisista, kuinka mm. ranskalaiset alkavat porata öljyä Mogadishun edustalta ja laajentavat etsintänsä myös tuhottujen moskeijoiden äärille Somalian maaperälle.

keskiviikko 22.8.2012 puoli seitsemän

Puurot, murot ja leivät pöytään. Kahvia itselle. Koululaisten herätys ja matkaan laittaminen. Varoittelut pyörätien vaarallisuudesta, ja varsinkin Anttilan valoissa jossa saattaa joku kaistapää ajaa päin punaisia; sitä näkee melkein joka kerta kun siitä itsekin menee.

Kristillisten päivien kimallus Päivi Räsästä on vaikeaa pitää ministerinä, ja vieläpä sisä-. Mielipiteeni ei johdu hänen sukupuolestaan, naiseudestaan vaan hänen fundamentalistitaustastaan. Järsittäväkseen hän sai nyt poliisihallinnon uudistuksen. Lähinnä asian julkisuudelle esittelijä hän vain on, mitään muuta tekemistä hänellä ei voi olla kaavailtujen muutosten laadinnassa, saatika että LP:n lakkauttamisen kanssa. Jos poliisit vähenevät, tai ainakin heidän toimipisteidensä määrät, niin ei kukaan ainakaan voi väittää, että elämme poliisivaltiossa. Syrjäisimmillä maanteillä, tai -kylillä ei poliiseja ole muutenkaan vuosikymmeniin näkynyt, että eipä paljoa muutoksia ole tiedossa. Ihmisten pitäisi jo tällä tietomäärällä varustettuna muutenkin osata olla itse itsensä poliisi.

puoliltapäivin

Siinon tuas syöty. Uusia perunoita, voitasipulia ja grillattuja juustomakkaranpötkyjä. Jälkiruuaksi puolukkapuuroa jonka lisämausteeksi laitoin viinimarjoja kourallisen; pehmentää jostakin syystä puolukan makua. Pojatkin tykkäsi.

Luin lehdestä hyvin hyvin pienen uutisen, että uusiutuvat luonnonvarat ovatten  ihmiskunnalta tämän vuoden osalta loppuunkalutut. Loppukaneettina siinä oli, että tarvitsisimme 1,5 maapalloa tyydyttääksemme tarpeemme. Jokaisen talon takapihalle, ja äkkiä, perunaa sekä muuta roipetta kasvamaan niin kuin venäläiset maatuskat ovat tehneet Neuvostoliiton kolhoosien lakkauttamisenkin jälkeen.

Meillä on pieni kasvimaa joka tälle kesälle tuotti vähän karhunvatukkaa, mansikkaa, viinimarjaa, raparperia, porkkanaa, (sipulia jonka oravat söivät), salaatteja, maustekasveja ja hernettä, sekä tietenkin muutamia sankollisia pottua: Kaikkia näitä siis vain sen verran, kuin tuoreena ehtii syödä. Unimäessä perunanviljely piti tälle kesälle kesannolle heittää sillä leskenlehti ja ohdakkeet valtasivat maan; myrkytin ne! Mansikkapenkeille kävi myös heikosti, sillä muovin alle pesiytyi valtava määrä keltakusiaisia jotka söivät kukista keskustan ja lopulta onnistumaan pyrkivät marjatkin jo raakileina. Kummallinen juttu sekin.
Teki se tuo puutarhurimme suunnitelmankin. Aloin toteuttaa sitä jo hissuksiin. Kaadoin ja pilkoin muutaman koivun varjostamasta ja siirrettiin kolme omenapuiden alkua paremmille paikoille eturintamaan jonka taakse muu, uusittava puutarha jää. Rakennan myös vanhoista ikkunoista kasvihuoneen, että tomaattejakin saamme sitten joskus maistella. Minulla pontimena ei niinkään ole se, että hirveästi tykkäisin puutarhaharrastuksesta, mutta haluan antaa osviittaa jälkikasvulle siitä, että itsekin voi tarpeen tullen yrittää jotain syötävää tuottaa.
Omenantaimia istuttaessamme hyräilin ihan ääneen Juicea: "Istuta vielä se omenapuu vaikka maailma huomenna kuolee..."

illalla kymmenen huitteilla

Kaksi riviä Viking-lottoa eikä yhtään osumaa; kahden maitolitran hinnan hukkasin.

Kääntelin juuri muutamaa laskua, vain silmälasien osamaksun myöhästymislaskussa on uhkaus ulosotosta, että aika hyvin tähän saakka on laskuja pyöritelty, ja näillä tuloilla! Muut laskut koskevat sähkö- ja vesimaksuja, yksi kännykkälasku ja Trafilta autoverolippu. Kaikissa näkyy olevan eräpäivä jo takana, mutta ei kovin kaukana, että ehkä uudenkuun alussa sitten... Muutama vitonen taas ylimääräistä korkoihin ja huomautuksista aiheutuneisiin kuluihin.

Kyllä ajattelen usein, että näitäkö varten minäkin täällä vielä heilun.

Torstai 23.8.2012 yheksän korvilla

G kirjoitti illalla muistilapun hampihoitajalla käynnistä.

Aamut rutiinia. Pojat lähtevät mielellään kouluun.

Minua hirveästi vituttaa se, että on viimeinen kouluvuosi heillä Norssilla kun ne Oulun pässinpäät lopettavat yli 100-vuotiaan sivukiilansa täällä. Ja kun kuulin, että kukaan, kaupunki mukaanlukien, ei ole "kiinnostunut" jäljelle jäävästä, näiden seutujen parhaiten hoidetusta rakennuskannasta: Haluavat, että omistaja purkaa koulurakennuksen ja myy sen joenrantatontin sitten Kajaanin kaupungille edulliseen hintaan, joka taas sitten kaupittelee (tai vuokraa) sen rakennusgryndereille. Kuinkahan kaukana takanapäin jo tätäkin ovat suunnitelleet muurariveljet loosheissaan yhdessä Oulun Yliopiston sekä YIT:n, Skanskan jne. keralla?
Päättäjillä on kyllä luovuutta haaveilla ja suunnitella joutavia siltoja jopa Oulujärven ylitse muka nopeuttaakseen liikenteen kulkua Oulun suuntaan, mutta ei niillä ole luovuutta ajatella esimerkiksi Kätön homekoulun lasten koulutuksen sijoittamista nyt vapautuviin Norssin tiloihin. Haluavat rakentaa Kättöön uuden koulurakennuksen perustellen sitä esimerkiksi sillä, että kättöläisillä olisi liian vaarallinen koulumatka Linnansillan kautta. Eivät osaa yhtään mielissään kuvitella kaunista kaarisiltaa Karolineburgista joen ylitse suoraan kirjaston ja koulun  väliselle tontille. Kyllä sata metriä kävely/pyöräilysiltaa maksaa jo kuvitelmissa miljardi kertaa vähemmän kuin kolmekymmentä kilometriä nelikaistaista moottoritietä laajan järvenselän ylitse. Ja vaikka itse en pidä hengellisestä aksentista Aale Tynin runossa, niin laitan silti linkin Eeva-Kaarina Volasen lausuntaan. Tekstissä ainakin ollaan lapsia kohden korvat kallellaan: http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/aale_tynni_kaarisilta_33639.html#media=33642

Nyt Norssilla koulunsa aloittaneet, siellä monet vuodet viihtyneet, ja tulevakin ala-astelais"massa" hajasijoitetaan lähimpiin kouluihinsa ja luokkakoot tulevat suurenemaan entisestään. Tässäkin Lehtikankaalla ovat molemmat koulut (Hauhola ja Pietari Brahe) jo vanhoja, tiensä päähän kulkeneita rakennuksia (homeisia) ja erittäin rumia lättänöitä arkkitehtuuriltaan alunpitäenkin. Ovat ne tännekin suunnitelleet uutta koulua, mutta milloin sellainen tapahtuu, kun päättömyyksiä tehdään muualla kaupungissa niin, että kirstunpohjalaudat jatkuvasti paistavat?

Osaavat ne silti mafiameiningin, mutta hyötyjät ovat varmasti joitakuita muita kuin paikalliset kansalaiset. Ja ketäpä niiltä puolustamaan nykyihmisen barrikaadeille saisi? Tuollekin uudelle rypemiskeskukselle Skandianrantaan saivat luvat kun vähän olivat kinaavinaan keskenään, vaikka kaikella järjellä mitattuna uimahalli olisi ollut edullisinta rakentaa entisen paikalle (tai saneerata se entinen). Rannassa joutuivat laittamaan kaikki äskettäin rakennetut viemäröintiverkostotkin uusiksi, ennen kuin rakentamaan pääsivät; siinä hulahti jo yhden, tavallisen uimahallin hinta kuin paskavesi Kajaanijokeen.

Mutta kuinkas se (muuten hieman inhoamani) Esko Aho haastattelussa ihan äskettäin sanoikaan, että Suomen kunnat ja kaupungit ovat eläneet jo kauan kuin Kreikka, Espanja, Italia...

Mitään merkitystä ei ole silläkään, että Kainuusta on ainakin neljä edustajaa (Suutari kok, Kyllönen vas, Piirainen sdp ja Kettunen ps) Arkadianmäellä. Eivät ne ainakaan niitä pienimpiä tai meitä, niiden vanhempia ole siellä edustamassa. Kettunen kyllä kirjoittaa laajoja "esseitä" paikallisiin sanomalehtiin, mutta ei se niissä yhtään mitään oikeasti sano. Sama muilla; keskinäistä, julkisesti käytyä kirjeenvaihtoa toistensa haukkumisineen vain.

Taitaa olla parasta, että lapsiperheet alkavat katsella yhä enenevässä määrin poistumisreittejä tällaisista, uraanipitoisista paikoista. Pitääköhän vielä minunkin kerran se liike tehdä, että lapsille olisi tarjolla jotain muutakin yhteiskunnan suunnasta kuin  käsien pesemistä ja välinpitämättömyyttä...

Luin lehden vieraskynän pakinan "Maailman ruokaturva on koetuksella" (HS 23.8). On siinäkin yksi viisas (professori Jyrki Niemi), joka pyörittelee jos-, voi ja ehkäpä-sanoja suussaan kuin vehkeitään imisi. Ei puolella sanallakaan mainitse eilisen pikku-uutista, että vellit on jo syöty, jälttäkää loppuvuosi kynsiänne. Kaivaa optimismia kuin hengenhädässä ihmisen innovatiivisuuden pohjattomista säkeistä, sillä lie hänetkin ohjeistettu paniikin synnyttämisen vaaroilla jos sanoo arvovaltansa turvista asiat siten kuin ne ovat.

illalla jälkeen kymmenen

Olen miettinyt tätä kirjoittamisen haluani. Vai onko parempi sanoa, että tarvetta? En minä halua sanoa asioita vaan minulla on sisäsyntyinen tarve tehdä sitä. Joo, niin se on parempi. Tämän tarpeen on synnyttänyt ensinnäkin raskaaksi koettu lapsuus ja epäonnistumisen synkät tuntemukset lävitse koko elämän. Ja kun "näkee" asioita toisin kuin jotkut toiset. Tai sitten on vain näkevinään.

Katsoin kirjallisuusohjelman jossa norjalaistoimittaja haastatteli Märtä Tikkasta. Esillä olivat myös Sofi Oksanen ja Monika Fagerholm. Ohjelmassa puhuivat myös kirjoittamisen sisäisestä tarpeesta, pakosta oikeastaan. Ei sitä sen kummemmin osaa kukaan selittää. Oikeat kirjailijat totta kai hyötyvät myös rahallisesti ammatissaan, mutta miksi minä tätä teen?

Tunne jostain pakollisesta tarpeestako elämääni ohjailee? Mitä se "hyöty" sitten voisi olla, jota ilman olen jäänyt, ja tulenkin jäämään? Rahaa tietenkin, mutta myös tuloksia sanomisen tarpeensa perille menosta, lukijoiden tavoittamisesta. Sen, että joku jossain lauseeni lukiessaan huudahtaisi: "Noin minäkin oikeastaan ajattelen, mutta en ole osannut sanoa!" Niin kuin itse olen joskus huudahtanut lukiessani itseäni viisaampien lauseita. Toisinaanhan saan sitä tässäkin piirissä kokea ja se tuntuu hyvältä.

Olisiko alistuttava ja lopetettava tuon rahallisen puolen ajattelusta kokonaan? Mietittävä lakonisesti, kuten anonyymi kommentoidessaan edelliseen kirjoitukseeni, että "Kun juttu on joka tapauksessa jo kirjoitettu niin miten siitä voisi maksaa vaivaan nähden liian vähän?"

Pilkoin tätä ajatusta samalla kun  pilkoin  kaatamiani puita pihalla pienemmiksi. Käytin mottorishaa ja kirvestä. Eikä se siitä kummemaksi muuttunut.

Nyt on jo perjantai-aamuyö kun lopettelen tätä "päivien kimallustani". En mitään sen kummepaa taaskaan ajatellut kun toissapäivänä aloin sanoja ylös vintilöidä, mutta aika paljon niitä karsimisenkin jälkeen tähän näköjään jää.

Eli jos pilkkoisin ja sitten pinoaisin palkkavaatimukseksi nämä hetkeni kirjoittamisaskareen parissa, niin voisin rakennustyömaiden urakkataksan mukaan laskuttaa tekstistä, valokuvista ja kulukorvauksista yli 1300 euroa.

16 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Vasta muutama viikko sitten blogisi löysin, mutta sitä on ilo lukea. Ja niin typerää kuin 32-vuotiaan terveen miehen on se sanoa, olen kateellinen sinulle. Siitä nimittäin, että saat ja sinulla on aikaa olla lastesi kanssa. Itsellänikin kun niitä on, mutta niin suuri osa elämästä valuu täysin hukkaan konttorissa mädäntyen. Kyllä minä paljon mieluummin omenapuita istuttelisin.

Valto-Ensio kirjoitti...

Anonyymi.

Voit olla ihan hyvin kateellinen, se on terve piirre nuoressa miehessä kun se näin hallinnassa pysyy eikä sairaudeksi ylly; viestisi lukijana on minulle arvokas, varsinkin kun se on noin rehellisen tuntuinen, että kiitos kovasti.

Ajattelin rakennuksilla ollessani joskus ihan samalla tavalla kuin sinä konttorissasi, että elämä täällä hukkaan valuu vasaroidessa. Kuitenkin joskus (hyvillä ilmoilla) kaipaan niihin töihin kovastikin takaisin. Enkä pelkästään palkan vuoksi, vaan esimerkiksi työtovereiden (huumorinvääntö) ja tuoksujen takia (keväisin tuore, pihkainen lauta, lankku...). Ja se, kun rakennus on valmis, niin sen tunteen hypistely oli herkkua. Jälkeenkäsinkin kun joskus kulkee jonkun rakentamansa talon ohitse, mielessä ailahtelee mukavasti.

Jos taloudellinen tilanne olisi toisenlainen, niin mikäpä tässä olisi minun olla. En narisisi joutavista.

Teen lasten kanssa kasvatustyötä ja huolehtimishommia (harjoitan isän ammattia)hyvinkin mielelläni, mutta alituinen pelko esimerkiksi kodin menetyksestä jos ei kykene hoitamaan maksujaan, kalvaa mieltä aivan hirveästi. Uskon sen vaikuttavan jonkin verran lapsiinkin vaikka yritän huoliani heiltä peittääkin.

Kiikunkaakun siis eletään rahallisella rintamalla eikä taloa ole edes kokonaan voitu kuntoon remontoida: yläkerta on aivan asuinkelvoton edelleen. Se tietää myös sitä, että jos talo menee "vasaran alle" ei siitä saa edes velkojensa katteeksi täyttä hintaa.

Talouden lait ovat armottomat.

Kukaan ei tahdo uskoa sitäkään, että koska minulla on synnyinkodin tila mökkipaikkanani, että sekin on vain rasite tässä sopassa kiinteistö-ynnämuine veroineen. Sen sijainti nimittäin on Rautavaaralla sellainen, ettei kukaan osta, tai jos ostaa, ei maksa edes sen vertaa, kuin se on arvossaan pankissa lisävakuutena asuntolainalle. Ja miten karvain mielin siitä paikasta joutuisinkaan luopumaan, osataanko sille hintaa laskea; tunteille siis?

Unimäkeni on minut pelastanut muutamalta haaksirikolta, mutta se olisi pitkän tarinan arvoinen.

Eli asioilla on puolensa ja puolensa.

Riku Riemu kirjoitti...

Raha loppuu kaikkialta, kaikkialla meille huudetaan että "täytyy leikata, mitäs te tuhlarit oikein tuhlaatte niin paljon!" - Rikkaimpien omaisuudet kasvavat vuosittain aivan uskomattomasti, yhä kiihtyvällä tahdilla. Sanotaan että sillä ei ole merkitystä, vain meidän pienien yhteenlasketuilla rovoilla on.

Ihminen kestää hyvin melko huonojakin olosuhteita, se mikä kuluttaa loppuun on jatkuva epävarmuus ja huoli huomisesta. Sellaisessa meidät on hyvin viime vuosina osattu pitää.

Gaiuksen haavakuva on hieno, siinä on aitoa ylpeyttä voitonmerkistä ja sen tuomasta sankaruudesta. Samoin kirjoittamansa lappu, sen sisällössä ja kirjoituksen tavassa on luovuutta, jota opetetuilla kirjoittajilla ei enää ole.

Valto-Ensio kirjoitti...

Niin, ja ajattele Riku, että G on vasta 5-vuotias! Puolisen tuntia sillä meni "nurkan takana" kun se tuota muistilappusta väkersi.

Haavan kanssa oli vähän kuin sen silmäkulman ampiaisenpiston Lapinreissulla: "Ota iskä kuva, halluun nähä minkälainen patti siihen kasvo."

Toinen kuvissa esiintyvä lapsi on tyttären tytär Eveliina. Myös aika luova plikka, jo eskari-ikäinen.

Kun rahaa kuluu, kuluu myös ihmismieliä kun se kuluminen ei vastaa lainkaan määrää jonka kärsisi kuluttaa. Ja kuitenkin on kyse vain asumisesta, ruuasta, vaatettamisesta... Jotenkin ovat mittasuhteet päässeet vinksahtamaan. Ai niin, itsellänikin, perkele, sillä olueen olen tässä kuussa tuhlannut neljän pikkupurkin verran eli vajaat kahdeksan euroa. Lidlinlitkua jos olisin ostanut, olisin päässyt alle neljän euron kustannuksilla.

Jokke Karjalainen kirjoitti...

Tuollaisia pikkusammakoita kuin valokuvassa (ja vielä pienempiä) on tänä kesänä ollut joka paikassa todella paljon. Oli kuulemma Paltamossakin, itse olen niihin törmännyt ennen kaikkea moneen kertaan Raippaluodossa.

Muuten, Riku kirjoitti G:n lappusesta, että "sen sisällössä ja kirjoituksen tavassa on luovuutta, jota opetetuilla kirjoittajilla ei enää ole". Olipa hieno ja monitasoinen huomio. Miten paljon sosiaalistuminen ja sovinnaistuminen vievät luovuudesta pois.

Valto-Ensio kirjoitti...

Keiju

Sammakoiden kesä tällainen sateinen, lisäksi kävi heille tuuri, että kevään kutu kuitenkin sattui lämpimien säiden aikaan.

Niin nuo mun pojat ovat olleet kiinnostuneita kirjaimista kaikki. Lukevatkin jo isommat, mutta vielä menee Aku Ankkailuksi enimmäkseen. Isointa olen yrittänyt kehottaa kirjojen pariin sillä alkavat jo viidennellä luokalla koulussakin niitä luetuttaa.

Mutta en pakota mihinkään, yritän silleen salavihkaa tyrkätä ulottuville jotain luettavaa, niin kuin nyt viikonlopputyttärellekin (12v)tuossa tyrkkäsin mukamas "juuri käsiini sattuneen" Eppu Nuotion nuorten kirjan. Sitä hän alkoi jo tuossa tavailla.

Aamuisin taitan usein sarjakuvasivun lehdestä esille ja kyllä ne niille tirskahtelevat. Varsinkin Fingerpori menee heti tajuntaan, ja Viivi & Wagner. Myös Kamut ja niissä tripeissä ne oravat jotka nakkelevat ihmisten päihin käpyjä ja lausahtavat jotain kuolematonta.

Ripsa kirjoitti...

Minä pidän tuosta otsikosta.

Se on kamalan positiivinen ja ainakin minulle tuo uskoa siihen, että on lapsia, joista uhkaa kasvaa suoria nuoria ihmisiä, ei vinoon kasvamisesta tietoakaan.

En osaisi sanoa/tietää mikä muu olisi yhtä arvokasta. Jos on lapsia, ne menevät kaiken yäpuolelle, tärkeimmäksi. Heidän olemassaolonsa suojelee elämää.

Pitäisi olla mahdollista vaatia samaa kaikilta vanhemmilta. Mutta puuttumattomuuden vaatimus tuntuu olevan tällä erää tärkeämpi.

Meillä ovat opiskelijat muuttaneet tuohon muuritaloon vinosti vastapäätä. Meno on likaista, välinpitämätöntä, siivotonta ja muita ihmisiä halveksivaa. Heistä kasvoi täysiä sikoja, ei kaikista mutta eniten kiljuvasta ja karjuvasta laumasta. Heillä on ollut huonot kodit. En tiedä kuinka suuri prosentti huvittelee heittämällä roskispusseja alas pihalle ja jättämällä luhtikäytäville käytettyjä kissanhiekkoja (kissaparka, se on pikkuinen pentu, yksinäinen ja surkea).

VOASin sanonta on jokapäiväinen: näiden lasten vanhemmilla vanhemmuus on ollut hukassa. Voi käydä kalpaten. Ei tämä maa tee mitään juopolla nuorisolla. Mutta olisivat edes vanhemmat sitten raittiita!

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa

Otsikon lainasin elokuvasta vuodelta 1955 joka perustuu Han Syinin romaaniin "Päivien kimallus". Sen on suomentanut Marja Niiniluoto 1954.

Katsoin Wikistä tietoja ja tuo Han Syin onkin euraasialaisen Elizhabeth Comberin (s. 1917) kirjailijanimi.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Han_Suyin

En kyllä muista, että olisin lukenut tuon kirjan, mutta luulen sen pyörineen nurkissa joskus lapsena. Plarasin sitä tässä kyläreissulla ja nimi jäi mieleen pyörimään.

Minun "päivieni kimalluksia" ovat nuo, ah´ niin rakkaat, mutta myös raskaita velvollisuuksia ylläpitävät muksulaiseni.

Juoppoutta on ollut aina, alkoholia on juotu tuhansia vuosia, mutta kohtuuden tasolle sen kanssa tuskin koskaan päästään.

Nyt kun siidereiden ja limuviinojen kanssa jo aloittelevat (parikymmentä viimeisintä vuotta) eikä minkäänmoista häpyä ole olemassa sen nauttimisen kanssa, niin kaipa yhä suurempi ja suurempi osa lapsistamme joutuu yhä aikaisemmin sellaiseen kierteeseen, että kovin pitkää elämänkaarta ei voine sen osalta odottaa.

Ja tuo "energia"juomien lipitys minua suuresti ällistyttää tässä joutenolijoiden maailmassa...

Kuuluukohan itsensätuhoaminen tällä tavalla osaltaan evoluutiokehitykseen?

Kun porukkaa on laitoja myöten täysi maailma, osan on "uhrauduttava", kertoo geenistömme ja mikäpä sen mukavampaa kuin kuolla hutikassa pajukkoon, tai Sokoksen nurkalle.

Alkoholi- ja mainosteollisuus repii sitä ennen kaikki liikenevät voitot laareihinsa ja se on siinä sitten.

Kyllä minäkin viinaa join jo ihan pentuna, mutta ei sitä joka päivä litkitty, eikä litkitä edelleenkään. Mutta en väitä, että kovin tervettä ikäpolveni (tai minun) suhtautumiseni alkoholiin olisi ollut. Isäni viinankäyttökin toi omat ristiriitaisuutensa siihen.

Ripsa kirjoitti...

Valto,

minä luin Päivien kimalluksen joskus siinä ahmimisikäisenä, varmaan 12-13-vuotiaana. Muistan myös lukeneeni sen sukutalossa, odotellen että koska alakerrasta lähenevät askeleet että marjapuskiin siitä tai vaihtoehtoisesti vihannesmaata kitkemään tai mustikkaan.

Elokuu se taisi olla. Ja sukutalossa oli isän sukua. Lapsia ja niiden vanhempia, sisaruksia jotka nostivat aina välillä kissan pöydälle.

Viinasta sen verran vielä, että äiti ja isä olivat absolutisteja, eli ei viinan pisaraa koskaan. Isä oli mielestäni syntymähumalassa, äiti puolestaan oli jäykkä ja tiukka, että kai ne olivat vakka ja kansi niin kauan kuin olivat.

Selitys absolutismiin tuli siitä, että isoisä oli nuorisoseuralainen ja isoin ongelma maaseudun nuorison suhteen silloin (ja nyt?) oli alkoholin käyttö. Äiti oli sitten nuorena likkana isoisän Suomen Nuoriso-opistossa ja sillä lailla ne tapasivat. Väliin tuli sota ja sotki aika lailla.

Ajattelin vain, että minun isäni ja äitini eivät juuri ehtineet lapsia ajatella, elanto oli tiukassa 1940- ja -50-luvuilla. Onneksi oli suvuissa muita ihmisiä, joiden puoleen aina välillä saattoi kääntyä.

Mutta lapset ovat aika sitkeitä olioita. Kestävät paljonkin särkymättä. Tosin jossain vaiheessa se raja tulee.

Ripsa kirjoitti...

Ai niin joo, siitä "istuta vielä se omenapuu", Juice pihisti sen Martti Lutherilta.

Enkä nyt muista missä yhteydessä Luther sitä saarnasi, mutta vissiin herättämään toivoa että joskus voi käydä niin ettei maailmanloppu tulekaan.

On hyvä että rakennat puutarhaa niin että lapset oppivat ruuan kasvattamisen. Voivat ne nurista, mutta todennäköisesti vanhemmiten pitävät ajatuksesta.

Raili kirjoitti...

Sen, että joku jossain lauseeni lukiessaan huudahtaisi: "Noin minäkin oikeastaan ajattelen, mutta en ole osannut sanoa!"
No voin Valto vilpittömästi sanoa, että ainakin minulle on monen monta kertaa käynyt noin lukiessani tekstejäsi. Siksipä ei tulekaan niin ahkerasti kommentoitua kun tuntuu että ihan samaa mieltä olen kanssasi vaan enpä ikinä itse taitaisi sitä niin elävästi ja kuvaavasti sanoa. Minulle tämä blogisi on, en nyt tarkoita uskonnollisessa merkityksessä, jotenkin "pyhä". Olen joillekin ystävilleni maininnut, että seuraan mielenkiintoista blogia mutta en ole jakanut tätä kenellekään. Kai olen itsekäs, mutta toisaalta koen itsekin lähes huonoa omaatuntoa siitä, että ihan ilmaiseksi saan nauttia näistä helmistä. Tyhmiä ovat kustantajat jos eivät ymmärrä hyvän päälle. Ja kaikki nämä viisaat ihmiset; Ripsa, meri, Keiju, Riku ja ketä muita, teidänkin kommentteja on aina niin mukava lukea. Minäkin kai olen sen verran kiinnostustani/huolestuneisuuttani maailmanmenosta välillä tuonut esille, että minulle silloin tällöin on ehdotettu lähtemistä mukaan politiikkaan. Vaan ainakaan tähän päivään mennessä en ole lähtenyt, ei ole ollut aikaa tämän arkirumban pyörittämisen vuoksi ja toisaalta luulen, etten jaksaisi pelata sitä peliä. En edes osaisi valita puoluetta, en haluaisi minnekään oikeisto - vasemmisto - akselille. Onko millään puolueella mitään tekemistä kestävän kehityksen tai elämisen menon kohtuullistamisen kanssa. Luulen, että kunnanvaltuutetut ovat pitkälti virkamiesten kumileimasimia. Ja pelkään myös vallan turmelevuutta, häviäiskö seurapiirikemuissa jalot aatteet taivaan tuuliin. Mutta jos joskus lähtisin noihin piireihin (99% varmuudella en kyllä lähde) niin tahtoisinpa neuvonantajiksi tämän Kivaniemen isännän ja sen lukupiirin.

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa

Ei minunkaan lapsuudessani lapsia "ajateltu" erikseen, siinä me jaloissa kelekerreltiin muun elämäntarkoituksen mukana jos "tarkoitusta" edes millään tavalla hahmotettiin. Siis ehtivätkö monet isojen lapsilaumojen vanhemmat ylipäätään ajatella, mitä varten täällä heilutaan?

Syntyä, elää, jatkaa sukua ja kuolla, sen isä kyllä aika monasti kerkesi ilmituoda milloin milläkin tapaisensa savolaisella huumorilla. Tuntuu nyt, ettei se ottanut mitään elämään liittyvää muutenkaan kovin vakavasti; ainakaan kun oli sopivasti ohraliemiä nauttinut.

Äiti se meidän perheen selkäranka oli.

Luther: "Jos tietäisin maailmanlopun tulevan huomenna, vielä tänään istuttaisin omenapuun."

Juice: "Kuule, istuta vielä se omenapuu, vaikka tuli jo tukkaasi nuolee, vaikka huomenna saaste jo laskeutuu, vaikka huomenna aurinko kuolee..."

Hakkasin eilen kirveellä noin kolmekymmntä vuotta tontin nurkalla kasvaneiden, lahosydämisten koivujen juuria ja ajattelin esi-isiämme, kuinka tiukkaa hehtaarien laajuisten peltojen raivaaminen käsipelissä silloin on ollut kun kantojakin on ollut tuhansia. Sitä sopii miettiä myös Eero Järnefeltin aihetta kuvaavien maalausten edessä.

En vielä itse saanut yhtäkään niistä koivunkannoista irti saakka, vaikka koko kannonympärystän hauikseni paksuiset juurimötkylät jo poikki hakkasin. Kantojen alla on niitä "kyrpäjuuria" vielä.

Oikeasti männynkantojen äärillä kai tämä kirosanaa muistuttava nimitys niille juurille lie keksitty.

Valto-Ensio kirjoitti...

Raili

Minusta kommentointi ei missään nimessä ole pakko; ei kommentoimattomuudesta saa pahamieli tulla.

Oikeastaan olen itsekin vasta ajan kuluessa vähitellen oppinut tähän.

Onko kommenteihin vastaaminenkaan mikään velvollisuuss jos kerta joku sanoo kommentissaan kaiken tarvittavan? Varsinkin, jos alkaa olla sen verran "tuttua" porukkaa, jonka tietää, ettei siellä sellaisesta loukkaannuta. Ja vaikka sillä uhallakin joskus jos ei jaksa.

Kun karsin osallistumistani muiden blogien keskusteluihin, on minulla ollut paljon helpompaa ajatuksellisesti olla. Liiat, "hankitut", mihinkään johtamattomat velvollisuudet, eivät ihmismielelle ole hyväksi (onko sellaisia? No, sen tuntee "sydämessään").

Kun nykyisellään itse kommentoin jonnekin, teen sen "täsmäiskuna" mielenkiintoiseen aiheeseen, en jaaritellakseni, vaikka kohtuullisen jaarittelunkin on todettu tekevän ihmismielelle hyvää.

Jaarittelen siis kun tunnen siihen todellista tarvetta, tai on hetki aikaa. Ja jotenkin kaipaan sellaista lihallisen ihmisen (aikuisen) kanssa kasvoista kasvoihin nykyisin enemmän kuin koskaan.

Menee tämän omankin kommenttiosion ylläpidossa aikaa yllättävän paljon.

Nyt esimerkiksi luin jo illalla nämä viimeisimmät kommentit (Ripsan ja sinun, Raili), mutta vasta nyt aamulla minulla on sen verran aikaa, että "muutamalla" mieleenjuolahduksella niiden tiimoilta paukutan näppäimistöä.

Tuosta kunnallisvaaliehdokkuudesta. Minun vanhin tyttäreni lähti ehdokkaaksi Kiuruvedellä. Satuin olemaan paikalla kun kävi keittiön pöydän ääressä se agitaattori kaavakkeidensa kanssa (oli jo tytärtä aiemminkin houkutellut). Laitettiinhan siinä porukalla sitä ukkoa vähän tiukille, ennen kuin tyttö nimensä paperiin väänsi.

Eilisen Hesarissa oli Unto Hämäläisen kolumni kunnanvaltuustojen puurtajista ja ei se ainakaan mitenkään rohkaiseva yhteisten asioiden hoitoon ryhtymiseen ollut.

Tosiasiat ovat aika karut: kokouksia paljon, kokouspalkkiot mitättömät ja jos kunnassa on paljon ongelmia, lokaa saa varmasti silmilleen. Niin kuin minäkin hieman siihen suuntaan omassa, kouluja koskevassa osiossani blogikirjoituksessani heitin.

Tai se voidaan käsittää niin, että valtuutettujen suuntaan se kritiikki on, kun tarkoitukseni on lyödä nyrkkiä niiden selustassa toimivien virkamieslobbareiden ja liike-elämän (gryndereiden) piiloedustajien naamaan.

On kunnallispoliitikoissakin pyrkyreitä joilla ei varsinaisia valtiomiehen mittaisia taitoja ole (Pentti Oinonen ps. mm.) ja niitä pitää kyllä vähän henkseleistä repiäkin.

Loppukaneetiksi, Raili, että elä ainakaan sen vuoksi lopeta kirjoitusteni lukemista, että se on ilmaista.

Minä aikuisena, luultavasti järjissänikin vielä, olen lauseitani ja valokuviani päättänyt ilmaiseksi jakaa. Harmittelen vain, että tälläkin keinolla voisin aina jonkun tarpeellisen euron elannoksemme hankkia, eli ei se ketään blogini lukijaa kohtaan kritiikkiä ole.

Anonyymi kirjoitti...

raili, o'reilly

siviilielämässä olen lähes sataprosenttisesti mikä-tai-kuka-ei-kuulu-joukkoon -ihminen.

mutta täällä valtolla tuntuu kotoisalta kuulua tuohon luettelemaasi nimirimpsuun.

kiitos.

sanaton hämmästyksestä kirjoitti...

Mä inhoan tän ihmisten maailman nurjaa puolta ja sen huonoja uutisia siinä määrin, että järjestin itseni yhdessä vaiheessa uutispimentoon, jotta en ahdistuisi. Oli kuitenkin noloa ilmaista tietämättömyytensä, kun kaveri tuli ja ensisanoikseen kauhisteli Japanin maanjäristystä... En vieläkään katso uutisia teeveestä (eihän mulla ole edes digiboksia, eli en maksa teeveelupaa), luen uutisotsikoita netistä ja joskus kuulen puoli vahingossa radion uutiset. Paha maailma!
Blood diamondin näin vahingossa, kun luulimme sen olevan toimintajännäri. Nähtyäni Sotamies Ryanin olin nimittäin päättänyt, etten koskaan enään katso sotaelokuvia. Sotaa se on afrikkalainen sisällissotakin. Hyvin tehty hirveä filmi.
Kun oikein ahdistaa tämä "ilmapallo kaktuspuistossa", niin kuin Dave maailmasta joskus lauloi, menen ulos ja katson kaikkea kaunista ja tunnen tuulen ja auringon, ja ajattelen jostain kirjasta lukemaani mottoa: "Kaikesta huolimatta maailma on sittenkin suloinen!" Jostain syystä se auttaa.

Valto-Ensio kirjoitti...

Sanaton hämmästyksestä

Minäkin toisinaan jätän lehdet tilaamatta ja myös lukematta kirjastossakaan. Niin kuin nyt juhannuksesta lähtien kunnes taas tilasin jonkun lyhyen tarjouksen.

Sen minkä muutamat toimittajat maailmalta kykenevät välittämään, ei anna edes välttävää kuvaa siitä, mitä tapahtuu ja miksi (varsinkaan että miksi?).

Ihan sama ajatella joskus häntäluullaan ihan itse ja vähintään samaan tulokseen pääsee kuin kuuntelemalla/katsomalla kymmenet uutiset vuorokaudessa ajankohtaisohjelmista puhumattakaan.

Kai ne kuitenkin kietovat ympärillemme jonkinlaisen illuusioverhon siitä, että kaikki pysyy ihmisen hallinnassa vaikka kaaos olisi kuinka hirmuinen. Että vaikka muutama kokonainen valtio pommitettaisiin tuusannuusaksi, niin eihän meillä se enää ole mahdollista. "Ei me mutta ne muut".

Minä pakkasin jälleen polkupyörän ja lähden katselemaan, josko kaunistakin kulmaa maailmasta vielä tälle syyskesälle löytäisin; aamulla starttaan.