Komea on auringonlasku. Pari venekuntaa, vastarannan nuotiolta veltoin airoin soutelemaan lähteneitä lauleli voimakkain vedoin jotain suruista balladia. Kyllä niillä nuotit kohdilleen meni. Eivätkä ne pitkää kaarta tyvenessä jaksaneet vaan palasivat lisäämään bensaa liekkeihin. Nyt siellä ollaan jo hiljaa. Vai lienevät lähteneet pois kun ei kumiveneitäkään enää rannassa näy. Vain nuotion kitusavua kivikkoisen töyrään laidasta nousee ja sekin laskeutuu kaislikkoon makaamaan.
Mikä lie pienen järven nimi, ei sanota kartassani. Joka tapauksessa lampareen sijainti on Kurmoilaan kääntyvän sivutien vasemmassa kainalossa. Tämä rantaniemeke, jonne pyöräni juurakkoista polkua hyppyytin, on kumpuilevan mäntykankaan päässä. Äskeisen laulukuoron vastaranta hipoo Suojärvi-Petroskoi maantietä jota illasta kieli vyön alla kymmenkunta kilsaa poljeksin.
Läksi siinä sen verran mielikuvitus laukkaamaan, että pelkäsin roistojen tulevan rukajärveläisen mafiaparin tavoin pian takaisin ja sitten niiden ryöstöaikeet saattavat onnistuakin: kurauttavat takaa lujalla vauhdilla, avaavat kohdallani autonoven ja kun paiskaudun iskun voimasta raviin, hyppäävät kiinni, mukiloivat, lyövät kivellä kallon halki ja laittavat omaisuuteni takaluukkuunsa. Häipyvät roistot siitä rähähdellen kesäyöhön eikä koira perään hauku. Ruumiini alkaa märätä tienlaidassa ja kohta saapuu ensimmäinen korppi ja koettaa silmämunaa nokallaan, että jokohan se olisi tarpeeksi jähtynyt...
Semmoisia ajatellen hinkkasin niin lujaa kuin pääsin, taakseni vilkuillen, muutamat ala- ja ylämäet, kaarteet ja kurvit kunnes hiekkainen tie vasemmalle Kurmoilaan erkani eräästä mutkasta. Käännyin sille tielle ja parinsadan metrin päästä löysin polunsuun jonka tälle järvelle arvelin johdattavan. Työnsin pyörän pehmeän hiekkapientareen ylitse petäjää vasten nojalleen. Sitten katkaisin kuusesta havunoksia ja kävin kaikki hiekkaan jääneet pyöränjäljet lakaisemassa piiloon.
Nyt mulla on masu täysi. Keitin potut lisukkeineen, leipää ja makkaraa höysteeksi. Kahvinluru on murukahvia elikäs saatanan pahaa, mutta pakosta menee kun ei ajattele.
Liikahda ei lehtikään, jonkun verran on itikoita. Mäkäriä oli nuotion luona, mutta nyt nekin ovat hyytyneet kylmään nurmeen. Menee ehkä miinuksen puolelle aamuyöstä, nyt on vain 2 astetta lämmintä. Kävin joka tapauksessa peseytymässä ja kylmä vesi rauhoitti mukavasti; en enää kuulostele tulojäljilleni, että saapuuko niitä roistoja raitona ottamaan omansa. Järvestä nostin kummallisen turvemöykyn joka muistutti jotain elukkaa. Katkaisin pajunoksasta pätkät ja teroitin toisen pään ja painoin ne silmiksi. Nyt tuo elukka tuijottaa tuimana tulojäljilleni ja saa toimia vahtikoirana leiriytymiseni ajan. Kun siihen vielä äänen saisi puhalletuksi, röhkinää, kiljahtelua ja vähän pomppimistakin...
Huomenna, jos aurinkoa ja vähän lämpöä luonto suo, pesen pyykkiä.
Nyt on aamuyö jo, palokärki huikkasi hämärässä ja käki kukkuu, tai kaksi. Vieheeseen ei kala käy. Minua väsyttää aivan tavattomasti. Mänen muate.
4 kommenttia:
Aivan pieni yksityiskohta: palokärki. En ole vuosiin nähnyt niitä. Käpytikka on ainut joka suvaitsee joskus näyttäytyä, mutta sehän ottaa ja varastaa talitinttien talipallotkin.
Mutta kun olin lapsi, niitä oli nakuttelemassa isoäidin liiterin viereisessä puussa ihan yhtenään.
Sanoit että tuo karjalaispalokärki sanoi jotain? Huuteleeko se? En ole ikinä kuullut ja lapsena kuljin ympäriinsä korvat höröllä.
jos vaatii everestin valloitus äärimmäistä venymiskykyä, niin kyllä tämä sinun matkasikin voimia kysyy. tämä kirjoitussarja on rajaseututarina ja monessa mielessä lännentarinakin.
samaan aikaan kun rakastan matkakertomustasi, vihaan tätä venäjän rappiota ja moskovan uutta sirkusta. sen uusi näytöskausi todistaa venäjän federaation poliittista, inhimillistä ja henkistä vararikkoa. on tehty talousuudistusta, lainattu ulkomailta ja muututtu sivistyneeksi eurooppalaiseksi valtioksi, mutta nyt taas ollaan takaisin lähtöpisteessä.
maahan on saatu vapaus, rajat ovat auenneet ja sodanuhat hälvenneet, mutta kuin yllättäen onkin käynyt ilmi, että maa on ruvennut rakentamaan pelkkää kasinotaloutta. samaan aikaan valtakunnan infrastruktuuri on homehtuneessa, tsaarilta perityssä neuvostomuodossaan.
meri
Ripsa, palokärkiä näin ja kuulin Karjalassa paikoissa joissa oli vielä vanhoja metsiä, niin kuin alkutaipaleella keskellä Tiiksan pientä kylää jossa talot oli tehty puita väistäen, niiden lomaan sovitellen. Kylässä oli paljon vanhoja ikimäntyjä ja jokunen hongittunutkin joita po. punalakit mielellään rummuuttavat ja käyttävät pesäpuinaan.
Palokärkiä on myös mökkini lähellä Unimäessä kun siinä vielä muutama pieni läntti on vanhaa metsää olemassa.
Palokärjen äänen kyllä tunnistaa: Pitkä, kimakka huikkaus ja muutamia lyhempiä ja desipelejä löytyy niin, että huonompikuuloinenkin siihen havahtuu. Kevätsoitimien aikaan varsinkin. Onton puun kolistelun erottaa myös tikan nakuttelusta; on vähän tömäkämpi ote.
Ps. Ei tikka mitään varasta: se vain ottaa osansa niin kuin tilttantitikin ja muut hömiäiset.
Meri, itse en ole hirveän tyytyväinen kirjoituksiini, ikään kuin ne tunteet, joita matkalla tunsin, eivät nyt enää välittyisikään pv-kirjoituksistani etp. Onneksi on edes valokuvia joista luulisin jotain välittyvän.
Venäjä on ja ei ole arvoitus. Tiivistelmässäsi Venäjän tilasta, myös suhteessa menneesseen, on lyhyesti sanottuna se, minkä me täällä kykenemme näkemään.
Mutta ei tämä muukaan maailma juuri ole sen parempi siinä mielessä, että huominen on kaikkialla arvoitus. Myös EU:n alueella.
Kovasti yrittävät ja luulevatkin olevansa hyvällä ja oikealla tiellä, mutta niinhän Talvivaarassakin luultiin vielä 5 v sitten.
Lähetä kommentti