torstai 26. maaliskuuta 2015

51. Rajakontu

 To 3.7.2014 klo 22.40 leiri nro 29

Nyt leirini sijaitsee vanhalta Suomen rajapyykiltä (Rajakontu) lykkäyksen verran Salmiin päin. Tähän saavuttuani menin heti veteen ja huuhtaisin hiet pois nahkasta ja paidoista. Narua löysin jälleen rojuläjästä ja sitaisin sen puiden väliin pyykkejäni varten.

Kangasmaastoa, puusto 40-60 vuotiasta ja hyvin, hyvin kirkasvetinen joenpolveke jyrkkien maankohoumien välissä. Joen pohjalta paistaa valkeaa hiekkaa ja uppotukkeja. Pieniä ahvenia luikkii vikkelästi karkuun rantaa lähestyttäessä. Vesilinnulla on pesä lumpeikon takana olevalla kohoumalla. Huomasin sen kun ruskea lättänokka räpylöi mättään päälle ja hieroi vatsansa pesäkupuraan. Heinäsorsa se ei ole, taviksi liian suuri joten olisiko jouhisorsa? Pahimmoilleen sen verran kaukana, että lajimääritys on epävarma.

Leiripaikalla on useita vanhoja nuotionpohjia, puihin on naulailtu poikittaisrevoja joissa lie ollut kiipeilyjuttuja, köysiä sun muita. Yksi lahonnut nuora puisine kädensijoineen roikkuu vieläkin tuolla alempana ja luultavasti siitä on otettu vauhtia ja roiskaistu veteen. Rannassa on lyhyt, lahonlainen laituri. Sen päällä oli linnunpaskoja jotka huuhdoin pois paitoja mäntysuovalla hinkatessani. Tässä on myös sotien aikaisia poteroita ja korsujen pohjia joihin on nykyaika tuotattanut roinaa ja tyhjiä pulloja.

Siivosin laajan alan tasaista neulaskenttää, nakkelin muoviroskat monttujen läjityksiin ja keräsin puunpärtöä, käpyjä ja oksankappaleita puhtaalle paikalle. Sytykkeeksi veistelin lastuja tervaskannon juurakosta kuin savustetusta poronronkasta. Nuotion lisäruuaksi raahasin kauempaa riukuja ja latvuksia.

Kankaalla lojui pressunrutale joka oli kiinnitetty riukukehikkoon ja sen asettelin joenpuoleiselle sivulle suojaseinäksi kun kolakanvinkka tuuli alkoi puhallella illan syvetessä. Teltan uskalsin viritellä myös tähän avonaiseen maastoon, mutta jos alkaa mieltä juilimaan, niin siirrän sen sitten tuonne kuusikkoon piiloon. Tielle ei ole matkaa kuin muutamia satoja metrejä ja tänne pääsee helposti vaikka henkilöautolla.., tai se moottoripyöräilijä jonka varjo tuntuu niskassani alati olevan.

Jospa tässä pari päivää oleilisin. Tiijä vaikka joku sinttikin onkeen nappaisi.
Edellisen leiriytymisen ja tämän paikan välillä ei mitään mullistavia asioita tapahtunut. Tuuloksen tsasounalla huilatessani kävi siinä iso mies tarkastamassa kulkurin aikeita. Esitteli Villeksi itsensä kun  kätteli lujalla kourallaan. Karjalanmurretta puhui josta hyvän selvän sain. Kertoili pikkuisen Tuuloksen kylän hiljaisesta elämästä. Vähän kuin olisi Kuhmon Iivantiirassa jututtanut vanhusta jonka viimeisten elonvuosien kokemus on, että samaa tahtia kuin omakin elämä, myös yhteisön elämä kuihtuu ja kuolee pois. Surullista. Kysyttäessä neuvoi kaivon paikan. Sanoi kyllä, että olisi hänen omassakin pihassa kaivo, ja voisi emäntänsä vaikka tsajutkin sujauttaa. Taas voin vain harmitella, etten ottanut puolileikkistä tarjousta tosissani ja lähtenyt ukon matkaan.
Kaivo löytyi neuvojen mukaisesti paikasta, johon Suomen valtio on muistokiven asennuttanut 57. sotavainajalle. Paaden juurella oli aika tuore seppelvihko ja sinivalkea tökki johon niitattuna paperilappunen runoineen. En lukenut paatoksellista tekstiä "sankarimme" sanaa enempää. Vaatimatontahan suomalaisten rotaryjen hartaat seppeltenlaskut muutamine "jumal ompi linnamme"-veisuineen ovat naapurin vastaaviin, seppelsidoksetkin sentäs ekologisista materiaaleista värkättyjä.  Kirkkaankylmävetinen kaivo oli muutaman kymmenen metrin päässä muistomerkin takana.
Tuuloksen jälkeen Vitele jonka tienvarsitorilla oli kauppiaitten laahkoja. Erästä kojua piti hieman kieltäni osaava nainen ja se sai myytyä minulle siniset verkkarit. Maksoivat 300 ru. Aluksi se tahtoi neljääsataa, mutta kun puistin päätäni niin huojensi satasella. Verkkarien sopivuutta koetin päälleni telttalaahkan perällä vaatekasojen takana samaan aikaan isotissisen naisen kanssa joka sovitti tiukanoloista paitaa päällensä. Ei se maatuska nolostellut kun liivisillään siinä mahamakkaroitaan hetkutteli.
Viteleen jälkeen petäjänjuurakkoisessa tienmutkassa oli iäkäs muori pojan kanssa kauppaamassa lakkoja ja sieniä. Pyysin saada räpsäistä valokuvan ja panin sitten purkkien viereen kolikkokasan. Ehkä siinä oli rupliakin kopeekkojen joukossa, mutta näytti sen muorin synkkä ilme hieman siliävän pikkutekosestani.
Pian alkoi kuulua aaltojen loiskuntaa Laatokalta ja kurvasin rantaan johtavalle hiekkatielle. Enämpi kurvailu loppuikin kuin tomusokeriin olisin tupsauttanut. Työnsin loppumatkan, asetin pyöräni hiekkaharjulle ja kaivoin pyyhkeen esille. Menin rantaan, riisuunnuin ja pulahdin aaltoihin. Vesi oli saakelin kylmää, mutta niin oli itselleni antama lupaus täytetty uimisesta Laatokassa.

Evästellessäni pyörän luona, soitin lyhyen puhelun Heimosedälle Helsinkiin. Kerroin, että jäi Äänisen rannalta laulamatta yönäänistä joten korvaan sen tällä soitolla. Heimo oli tietenkin mielissään ja alkoi muistella, etteikös se kohta Salmin jälkeen tule Syskyjärvi, jossa isänsä (minulle ukki) Uatu talvisodassa ollut.
Pian Vitelen jälkeen nousin pyörää työntäen Rajakonnun korkealle mäelle josta oli näkymät metsien ylitse rannattomalle Laatokalle. Tienvarressa oli harmaita rakennuksia, taustalla kylän kahta puolen vilkutteli kaksikin linkkitornia ja kauempana. Vieläkin korkeammalla kukkulalla oli sotien aikainen betonibunkkeri jonka päälle oli koottu teräväharjainen talo. Se oli erikoinen ilmestys ja olisi tehnyt mieleni mennä katsomaan. Reitti bunkkerille kulki luultavasti kylätien kautta, mutta  siellä käyntiharkintani keskeytti suomalaisäijäryhmä joka pysähtyi levikkeelle sinisellä Mersullaan. Jäin heitä jututtamaan ja sanoivat etsivänsä rajakiveä. Arvelivat ajaneensa siitä ohitse ja kääntyivät mäkeä alas.
Kun sitten kerkesin minäkin mäen alle, olivat äijät heinikossa tavallisen, ison kiven luona. Kivessä oli CCCP punaisella- ja Suomi sinisellä värillä.

Otettiin siinä valokuvia ja äijistä joku kulautti hömpsyt. Sitten ne jatkoivat kiireistä matkaansa ja minä läksin etsimään leiripaikkaa jonka tästä joenpolvekkeesta löysin.

26 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Valto

Siellähän alkaa olla ihmisiäkin. Laatokka on ollut upea järvi. Mutta kuulemma eteläosastaan sekin jo saastunut.

Ja hieno kuvasarja. Se bunkkerikuva oli hätkähdyttävä. Toivottavasti rintamalinjoja ei enää ikinä vedetä siitä. Mutta eipä tuota tiedä.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa, ei järvi voi olla vain jostakin osastaan saastunut jos sitä kuormitetaan vuosikymmeniä niin yhdyskuntajätteillä kuin myös monimuotoisella teollisuuden päästöillä.

Eli kyllä koko Laatokka-niminen lätäkkö on rannoilta toisille yli syvänteidensä ihmistoiminnoin systemaattisesti ja peruuttamattomasti piloille saastutettu.

Tuota bunkkeria hätkähdin itsekin kun hitaasti sitä jyrkkää rinnettä ylös pyörääni työnsin. Olisi ehdottomasti pitänyt sieltä rajakiveltä vaikka kääntyä takaisin ja houkutella ne mersumiehet kaveriksi tutustumaan. Olisi sinne reitti varmasti löytynyt sieltä talojen kautta.

Karjalaoppaassa on maininta Rajakonnun majakkatornista ja jos "uskaltaa kiivetä" sinne, niin saa hyvän kuvan koko maisemasta. Mutta tästä bunkkerijutusta ei ole mainintaa. En kyllä nähnyt ko. majakkatornia mäellä, eikä sellainen ole valokuvaankaan tallentunut...

Kyseinen Rajakonnun kylä on ollut joskus maisemallisesti mielenkiintoinen paikka aunuksenkarjalalasille asukkailleen. Vilkaskin se on ollut. Nyt vain rippeet jäljellä, eikä kai alkuperäisväestöä lainkaan.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa

Lähetin Karjalaoppaan toimitukseen sp-kyselyn kun alkoi askarruttamaan tuo betonijalusta. Ehkä se majakkatorni on sijainnut juuri tuolla alustalla ja on palanut tahi purettu ja joku kötösteli sitten oman talon tälle lujalle pohjalle? Eli tuo ei varsinainen bunkkeri olekaan.

Valto Ensio kirjoitti...

Pengoin hieman Rajakonnusta löytyvää materiaalia ja kyllä siellä näkötorni, "majakka" on, mutta niin jäi minulta katveeseen, etten sitä huomannut eikä kameran etsimeenkään ole sattunut. Myös sähköpostiini vastattiin, mutta se ei selvyyttä asiaan tuonut.

Omissa kuvissani näkyvän talon hirret on tosiaan siirretty sodanaikaisen bunkkerin päälle.

Anonyymi kirjoitti...


karjalan päiväkirjasi on niin kymppiä kuin vain voi olla.

siksi on taas tylsää olla negatiivinen, mutta kyllähän se niin on, että me olemme jo pitkään eläneet ekokatastrofissa. samaan aikaan kun saastuttajat etsivät oljenkorsia ja kertovat innoissaan laskevista käyristä, saasteet kaikista maailman laatokoista eivät häviä minnekään.

kun virkamiehiltä, tutkijoilta, asiantuntijoilta, poliitikoilta ja muilta päättäjiltä tivataan, mitä he ovat tehneet tai tekemässä lähiaikoina huonon tilanteen korjaamiseksi, tulee usein vastaukseksi pitkä vuolas selittely. kerrotaan, että juuri äskettäin pidettiin asiaa käsittelevä tärkeä kokous, seminaari tai peräti kansainvälinen kongressi ja että parin kolmen kuukauden päästä pidetään taas vastaavanlainen tapaaminen siinä ja siinä erityiskysymyksessä.

näin ulkopuolisesta näyttää, ja varmaankin myös asianosaisesta tuntuu, että ollaan kovasti jotain tärkeää tekemässä. koputtavaa omaatuntoa voidaan siten samalla lepytellä. todellisuudessa asiantuntijoiden kiertäessä tapaamisesta toiseen kaikkien maiden laatokat tuhoutuvat.

meri

Ripsa kirjoitti...

Valto, muistin tuossa sen, että Baikal ei ole koko osaltaan saastunut, vaan vain siitä päästä, missä on ollut sellutehdas, ja ilmeisesti isomman puoleinen.

Oletan että suomalaiset ovat Laatokkaa ehtineet oikein hyvin jo saastuttaa esimerkiksi Enson tehtaalla (jos se nyt on samalla vesistölinjalla) tai Sortavalan kaupungin jätteillä, tuskin siellä on vuoteen 1939 ollut erityistä kieltomentaliteettia niin kuin ei muuallakaan Suomessa.

Baikalin syvänteet ovat OK. En tiedä miten on Laatokan laita, tietysti riippuu siitä, mitä venäläiset ovat ehtineet tehdä. Stalin poisti suomalaiset hyvin tehokkaasti Karjalasta, niin että tilalle tulleiden hommista on kyse.

Todennäköisesti eniten ongelmia tulee tehtaista. Tuskin niistä on missään olemassa kattavia tietoja että mitä tuohon järveen on päästetty.

Syvistä järvistä tunnen Lappajärven, joka rupesi kasvamaan viherlevää joskus 80-luvulla ja muikku katosi. Päijänteellä on todennäköisesti tiukat säännöt, koska sieltä tulee Helsingin vesi. Itä-Suomesta en tiedä.

Valto Ensio kirjoitti...

Meri

Taisi K varoitella, että kyynisyys tappaa keskustelun, mutta jos negatiivisuus, josta kyynisyys kumpuaa, koskettaa tällä tavalla tiettyä osa-aluetta (saasteet ja ymp.kysymykset) sen vuoksi, että niistä keskusteltaisiin, niin tuskin keskustelu siitä kärsii tai lakkaa.

Oikeutettua on olla voimattoman negatiivisten tunteiden vallassa esimerkiksi saastuttamisen jatkumisen suhteen, koska vaikka tietoa ei puutu ja valistustakin sen tiedon perille menemiseen on tarjolla, niin lopulta mitään todella merkittävää muutosta ei käytännössä tapahdu. Tai jos tapahtuu, niin toisaalla meno vain pahenee. Kuten mm. Kaliningradista toissapäiväiset uutiset kertoivat.

Minulla on käsitys, ettei Venäjällä ole halujakaan laittaa saastuttamista kuriin. Se Itämeren pohjukkaan suomalais-eurooppalaisavustuksella rakennettu jätevesipuhdistamokin on verho sen edessä, mitä siellä takana puuhataan -tai ollaan puuhaamatta.

Ja kun pudotaan suurvaltioiden tasolta pienempien tekijöiden tasolle, niin eihän sitä tarvitse taas kuin pyöräillä tuolla hankien alta paljastuvilla teiden varsilla, niin todisteet löytyvät sieltä, kuinka yksilöt suhtautuvat siihen, mitä autoistaan heittelevät. Siitä olen niin monet keväät valokuvasarjoja minäkin esitellyt, etten enää jaksa, luovutan jo siksi, kun näen edelläni lampsivan lökäpöksyisen nuorisojoukon joka varisee roskaa (kilahtelevaa, kalahtelevaa, kahisevaa) kuin syksyiset koivut asvaltille (kielikuvaa olen käyttänyt aiemminkin).

Miten siis isommat saastuttamisasiat hoidetaan kun se pieni muovinen tikkarinvarsikaan ei roskista löydä?

Tähän keskusteluun palatakseni, meidän täytyy keskustella, että jaksaisimme itse tämän saastan keskellä, ja että esimerkiksi yhtenä mitättömänä tekijänä minäkin jaksaisin silti valistaa edes näitä omia lapsiani asiassa.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa

Baikalista en tiedä muuta, kuin että ihmistoimin sekin on kuivattamaan kyetty ja hyvin suurelta osalta mm. kalastajia se on vienyt elinkeinon ja on erittäin vaikea ympäristökatastrofi kaikenkaikkiaan jo ilmastonkin suhteen.

Norjalaisomisteinen Diesen wood on perustanut sellutehtaan 1920-luvulla Pitkärantaan, Laatokalle. 1930-luvulla se on ollut myös KOP:n hallussa ja sotien jälkeen tietenkin Neuvostoliiton valtio-omisteinen. NL:n romahtamisen jälkeen tehtaalle on jälleen siunautunut uudet omistajat ja se on kärsinyt aikamoisista talousvaikeuksista uutisointien mukaan. Aivan tästä nykytilanteesta tehtaan asioista ei paljoa löydä tietoa. On ikään kuin sensuuri päällä.

Laatokan vesistöä kuormittavat myös avokaatopaikat, yhden hirvityksen (siitä tarinassani tuonnempana) näin oman reittini varrella, mutta meno lienee samanlainen ympäri Laatokkaa.

Lisäksi Laatokaa rasittavat kalankasvattamot ja sahat sekä pienten ja suurten kylien avoviemärit sekä myös maatalous jonka päästöjen perään ei ehkä edes ymmärretä huudella. (Valamossakin on karjankasvatusta.)

Laatokan vedenlaadun tutkimusta ovat suomalasisetkin asiantuntijat saaneet vielä 1990-luvulla harrrastaa, mutta nyt kai sekin on jäissä. Kuhaa sieltä vielä löytyy ja lohta, mutta kato on kai jo aika mittavaa kalalajien suhteen mm. niiden lajikirjossa. Eli joitakin kalalajeja on hävinnyt kokonaan.

Entiset Enson tehtaan sijaitsevat Swetogorskissa ja ovat nyt täysin uudenaikaistettuina amerikkalaisomisteisia. Kirjoitusten ja esitettyjen dokumenttien valossa siellä on ympäristöasiat otettu erittäin vakavasti ja niiden pitäisi olla kunnossa. Mutta ovatko, ken tietää.

Anonyymi kirjoitti...

valto

siitä mistä ei voi puhua pitää kai sitten kuitenkin puhua? minäkin haluaisin lukea lauseita, joita voisin katsoa valoa vasten ja havaita, että niiden sisällä on totuus. mutta eiköhän sitä jo tässä iässä ymmärrä, että totuus on aina henkilökohtainen niin kuin graalin malja parsifalille.

siitä kyllä iloitsen, että hyvän tekstin ei todellakaan tarvitse perustua yksityiskohtaisiin tietoihin. mutta johonkin sen täytyy perustua. sinullahan se perustuu hirmuiseen pitkän matkan ajatteluun. silloinkin kun olet mielipiteinesi metsässä, kirjoituksesi on ytimessä.

meri

Valto Ensio kirjoitti...

Meri

Puhutaan ja kirjoitetaan vaikka tänne äärettömyyteen kaikki hukkuukin.

Soit minulle tämän päivän naurut tuolla kaksiteräisellä "silloinkin kun olet mielipiteinesi metsässä, kirjoituksesi on ytimessä"- lauseella. Metsässäkinhän olen välillä mietiskelemässä metsään meneviä ajatuksiani.

Kaksiteräisyydestä juolahtikin sitten mieleeni kaikkien puolueiden johtotähdet, himmeät, kirkkaat, himmeänkirkkaat, pyrkyrit, mitäänsanomattomat, sammuneet, sammumassa olevat, sammutetut ja tai vasta kiitoon nousevat, jotka jossakin vaiheessa vaalikampanjaansa ottavat puheissaan esille puolueidensa ohjelmaluonnoksen ja sieltä jakeen, joka toistaa tulevaisuusutopian, ja varsinkin sieltä kohdan: "Meidän tämän päivän taloudellisten ratkaisujen ja tekojen seurauksista tulevat nauttimaan lapsemme ja lastemme lapset". (Eikö jargon melkein sanasta sanaan näin mene?)

Jokainen kuitenkin puhuu näiden taloudellisten ratkaisujen yhteydessä ainoastaan kasvun ideologiasta.

Yksinkertaistettuna: Talous kasvuun että kansalaiset voivat kuluttaa.

Yksikään näistä kansanedustajaksi tahtovista ei kysy, mitä kasvusta ja kuluttamisesta aina seuraa ja mistä lapsemme ja lastemme lapset saavat todella tuon loputtomiin kasvaneen ja yhä edelleen kasvavan kulutuksen seurauksena ”nauttia”.

Vielä vähemmän he pohtivat vaihtoehtoja kulutuksen kasvun ideologialle. Käytännössä ei yhtään.

Virheiden Ville Niinistökin puhuu kuten setänsä Sauli Niinistön puolueen pääideologit; kasvua, kasvua ja kulutusta. Tänään viimeksi kuulin radiosta hänen lauseensa ”…kansalaisten ostovoiman lisääminen…” ja panin äkkiä radion soukemmalle.

”Kestävä kehitys” tarkoittaa poliitikon ajatuksissa samaa kuin ei yhtään mitään. Kestävyyttä ei ole missään muussa kuin kulutuksen lisäämisen halussa.

Torien vaalilaahkojen ja niiden makkaratarjoilujen ohitse tänäänkin kulkiessani, ajattelin, että taidan äänestää seuraavan kerran vasta sitten, kun joku hullu rupeaa tosissaan puhumaan kasvun ja kehityksen ja kulutuksen jäihin laittamisesta ja eritoten sen pienentämisestä.

Mitään muuta mahdollisuutta ei voi olla.

Kaverini, joka soitti toissailtana Kittilästä, oli sitä mieltä myös, että hän kyllä käy äänestyskopissa, mutta korkeintaan hämähäkin lappuun raapustaa.

Ja yhä useampi näiden vaalien alla puhuttamistani ihmisistä on ollut samaa mieltä. Merkillepantavaa tässä, että sellaisetkin, joille se vaihtoehto ei ole aiemmin ollut aktuaali asia.

Meillä Suomessa kasvunideologiaan kuuluu siis ”kestävä kehitys” ja tämän kestävyysajattelun sisään on nyt kätketty biotalous; mm. metsien "hyöty"hakkuiden lisääminen 70 prosentista 80 prosenttiin nykyisestään.

Kepulaisten unelmissa on vahvistunut Kollajan patoaltaan rakentaminen ja sitä myöten Vuotos-päätösten uudelleen avaaminen sillä päämäärällä, että allassuunnitelmat siellä myös toteutetaan. He unelmoivat lisäksi kaivannaisteollisuuden rajusta lisäämisestä ja edelleen ydinvoimarakentamisesta.

Mutta jo se, että aurinkokennoilla katetaan kokonainen hiekkaerämaa tuolla kaukana idässä, on hullunhommaa jos siinä ei ymmärretä, että miksi ja mitä laitteita sekä niiden alati kasvavaa massaa varten täytyy sähköä tuottaa enemmän kuin yhdenkään pulliaisen elämä ja hengittäminen ja rasvan vyötärölle kerryttäminen sitä todella vaatisi.

Mistä esimerkiksi kaivetaan kaikki ne tarveaineet itse niitä kennoja varten? Eli mitä seurauksia kaivannaisteollisuudella ihmisille ja maaperälle esim. Kongossa on, tai täällä lähempänä ja konkreettisempana esimerkkinä Talvivaarassa, ja kohta Oulujärven vesistössä?

Mitä mieltä on kaivaa Kittilän Suurkuusikosta elotonta ainetta, kultaa makaamaan harkkoina Sveitsin holveihin? Mitä Suurkuusikkoon Kittilässä kullan ja muun sen takia maaperästä kuoritun sijalle?

Minusta olisi parasta, että voisimme matkustaa samantien tulevaisuuteen lastemme ja lastemme lasten hirtettäviksi jos jatkamme tällä tiellä.

Anonyymi kirjoitti...

Ei ihminen muuta kai halua kuin elää ja elättää lapsensa. Sen ehto on että on töitä. Töiden ehto on että työn teettäjällä on varaa maksaa työntekijälle, eli työnantajan on saatava jostain rahaa. Ja "jostain" on kuluttajat.

Olisihan se tietysti kivaa jos taivaalta sataisi mannaa ja äidin ryytimaasta kasvaisi kaikki mitä tarvitsemme, myös polkupyörät. - mikis

Valto Ensio kirjoitti...

Mikis

Latistamisyrityksesi polkupyörästä vihjailuineen polkee metsään.

Et taida ymmärtää ajatuksenjuoksuttelujani. Et uskalla ymmärtää koska se koskee omien läheisteni lisäksi, ja niiden kautta 7,5 miljardin pipon maapalloa.

Joka tapauksessa tämä ei ole katekismus, jossa jokaiselle luvulle olisi selityksen paikka, ja jota taas seuraavassa selityksessä selitetään. Selitys on jokaisessa lauseessa ja kappaleessa itsessään.

Minä olen tosissani. Olen tosikko. Siksi myös pelottava. En ole kiltiksi itseäni rakennellut nimimerkki. Ihminen osoitteineen löytyy helposti vaikka tapettavaksi kuten jotkut silloin tällöin muistavat vihjata. Viime viikolla viimeksi tekstiviestein.

Olen siksikin pelottava, koska mitään konkreettista (materia) hyötyä en ajatusteni esittelyllä ja kirjoituksilla ole vaatimassa. En ole lahjottavissa; voin kaataa kenenkä tahansa kirnuuksen jos se on tarpeen herättää joku ajattelemaan oikeasti.

Vai olenko lähettänyt sinulle laskua siitä, että olet saanut lukea kuvauksiani Karjalapyöräilyltäni ja katsella ottamiani valokuvia sieltä liikahtamatta yhdenkään polkupyörällä polkaisun vertaa itse siihen suuntaan? Itse sen sijaan maksan vielä monta vuotta silkkaa rahaa olemattomista tuloistani senkin matkakuvauksen tehdäkseni, sille päästäkseni ja sitä ilmaiseksi jaellakseni. Siis äärettömän typeräkin tosikkouden lisäksi olen.

Tässä henkilökohtaisessa, monen tason katastrofaalisessa olotilassani kaikkien asioiden kanssa ei huvita "kivoja" sanaleikkejä harrastaa. Niin että elä minulle ainakaan kevyin sanakääntein vittuile vaikka olet tajunnutkin, että sellainen juuri eniten minua vituttaa, ja satuttaa.

mikis kirjoitti...

Ps. Ymmärrän ja kunnioitan näkökantaasi. On hyvä että et vastaa. Koska arvostan sinua... ja myös merta.

mikis kirjoitti...

Oikeasti toivon, Valto hyvä, että saisit annettua lapsillesi sen saman elämänrakkauden joka sinussa on.

Olen niin vilpitön kuin ikinä.

mikis kirjoitti...

Siis kaikki nämä minun "vinoiluni" ja "sanaleikkini"... ne on vaan minun ujouttani. En oikein uskalla olla toisen ihmisen lähellä. Ei minun tarkoitukseni koskaan ketään ole loukata - miksi minä semmoista nyt haluaisin? Käsität kaiken väärin, niin varmaan minäkin. Jos olen loukannut Sinua, pyydän anteeksi. En koskaan yleensä pyydä mitään anteeksi - mitä se hyödyttäisi - mutta nyt tuntuu siltä että pitää.

Anteeksi. - mikis

mikis kirjoitti...

Ymmärrän myös, koska en ole ihan tyhmä, että haluat lopettaa yhteydenpitomme. otta kai se sopii myös minulle. (Vaikka paljon enemmän siinä menetänkin.) Ei sev väliä. Mutta sun mukuloilles minä toivon, koko sydämestäni, hyvää elämää. (Heh, pitäiskö sanoa että "parempaa kuin mitä meille oli siunaantunut"...)

Valto Ensio kirjoitti...

Mikis

Nyt lue pitkä, 2. osainen kirjeeni ja tarkkaan. Ja on tässä tavaraa muillekin riveille eksyjille.

Otapa pakkia ja muista, että olet itsekin sanonut minulle joskus, että elä Valto vittuile. Käsitän siis, että sinullekin kärsii niin sanoa.

Minä en itse vittuiluista enää riidaksi saakka härskiinny. Po. asiassakin siksi, koska sattui samalle aikahyllylle muita harmeja, jotka olivat isompia. Eli silloin, kun olen semmoisella päällä, että jokin kohta menee muuten rikki ja poikki ja katki fyysisessä ympäristössäni, niin sanojani en osaa säästellä; ne ovat vain sanoja; nyrkkini on toista, siinä on kovia luita monta. Tämä ei ole uhkaus eikä aie, vertaus vain siitä, millä tavalla moni mies käyttäytyy kun sisällä oleva laava kiehuu ylitse, eikä osaa eikä mahdollisesti saa sanoa, miltä tuntuu.

Enkä minä usko, että sinulla on aihetta murtua jos semmoinen sinulle vittuilee, jolla koko ajan murtumispiste on ihan muun, kuin näiden nettipölötysten aiheuttamaa. Surusi on tosi pieni jos se aiheutuu nettihenkilön vittuiluista. Se ei ole yhtään mitään. Sinua jos jokin vituttaa täällä netissä niin sen kuin otat ja paukaiset läppärin kannen kiinni ja suunnistat lähimpään kapakkiin; ei sinua kukaan täältä käsin kauluksesta takaisin kouraise; kukaan nettihenkilö tai nimimerkki ei sinua niin paljoa rakasta, että kyselisi edes aamulla, tai viikon päästä, missä olet ollut. Vaikka kuolisit sillä tiellä, jonne suutuspäissäsi häivyit, niin kauanko sinua muistettaisiin internetin alati revontulten lailla liehuvissa sfääreissä? Minä en usko, että minuakaan, joka omalla nimelläni sentäs esiinnyn, kukaan kuukautta kauempaa kaipaisi, siksi uskalla edellisenkin sanoa niin kuin ajattelen. Eihän meitä kaivata elämän konkretiassakaan kuolemamme jälkeen kuin 2 v korkeintaan. Ja niinhän se pitää ollakin. Helvetin murusiksi pitäisi ns. suurmiesten ja -naisten patsaatkin lekoa häiritsemästä lintujen lentoa.

Mutta lähepä tästä konkretiasta, kun vielä elät ja hengität ja vastuita kannat, ikävyyksiä karkuun joita syli on täysi ja selässäkin painona lukuisia.

Eli muista: Tämä edessämme oleva ruutu (matolaatikko niin kuin eräs ystäväni sitä kutsuu) on vain ikkuna maailmaan, joka on tyyten pelkkää virtuaalia, ilmaa, jossa erittäin harva asia on totta; ihmiset ihan vähiten. Tämän kautta tietenkin voimme yrittää "toteuttaa itseämme" kuten kaunis lause kuuluu, mutta paskatotuus sekin vain on. Vähempi olet mitään toteuttanut senkään jälkeen kun olet netissä osallistunut "henkevään keskusteluun" 10. henkilön piirissä vuorokauden ajan kuin samaan aikaan olisit ihan itseksesi luonut talikolla lehmänpaskaa pottupellolle lannoitteeksi.

Nimimerkeistä emme tiedä mitä ne ovat, ja ketä. Tai jos nimikin on, tai se paljastuu; vuodetaan, niin kuka takaa sen, millainen se sen nimen takana oleva tekstinnäpyttelijä on jos se ei tule tuohon ja kättele? Hyvin harvaan pelkkään nettituttavuuteen ainakaan minä luotan. Aina täytyy jokin konkreettinen todiste olla ihmisestä itsestään. Minusta löytyy todisteita milloin vain ja revin usein vielä sisuskalunikin näkösälle, sillä niin mitättömänä pidän tätä apinalajia johon kuulun, ettei se anonymiteettiä ansaitse tolskatessaan omaa, ja mikä pahinta, sellaisten lajien elinympäristöä pilalle, jotka eivät voi millään tasolla puolustatua yhden törkylajin päsmäröintiä vastaan.

Valto Ensio kirjoitti...

(...jatkuu...) Sinuakin, Mikko, epäilen kovasti, ettet ole se Mikis, joksi itsesi olet rakennellut. Miten voisin luottaa? Oletko edes Mikko Vai ”Mikko”? Mitään kouriintuntuvaa todistetta Mikosta Mikiksen takana, tai edessä et ole antanut ja siksikin voin sinulle syöttää kommenttivastauksissani mielipiteitäni sellaisin sanankääntein kuin ikinä vain keksin. Vaikka jo se pointtinani, että epäilen tietyn leikillisyyden, kivana olemisen, ujouden jne. tarkoitusperää joka voi olla ihan mikä vain.

Jos olisit esimerkiksi käynyt kylässä, kun kutsuin koska erään kerran kerroit kommentinvaihdossa olevasi näillä kulmilla, niin asiahan olisi toisin. Sitten tietäisin ja keskustelisimme aivan eri tasolla. Nythän tämäkin ”suhteemme” lenkkasee pahemman kerran. Sinä tiedät minusta melkeinpä kaiken, ja jos et usko kirjoituksiani, muu avoimuuteni antaa helpot väylät liikehtiä Columbona tarkistamaan.

Ajatteleppa itse jos olet vuosia käynyt yhä henk.kohtaisemmiksi käyviä keskusteluja jonkun miellyttäväksi arvelemasi nimimerkin kanssa ja tämä paljastuukin mitä hirvittävämmäksi kokovartalokyrväksi sieltä nimimerkin takaa! Jonkun tapauksen tiedän ja se lisää vain epäluuloisuuttani.

Ujouteen nimenomaan voi juuri tämän tapaisissa sanaharkoissa vedota, ja ihmisiä kaatuilee jälleen tämmöisen näyttelijän edessä lakoon kuin hihhuleiden kokouksissa.

Toki kysyä täytyy, että mitä sellaisesta, vuosia kestävästä näyttelemisestä sinäkin hyötyisit? Ja miten menisikään hukkaan taidokkaat sanankäyttökoreografiasi jos Mikis-hahmon takaa paljastuisikin kylmän laskelmoiva henkilö, joka vain kiusaamisen halusta ja siitä saamastaan henkilökohtaisesta, perverssistä tyydytyksestä jatkaa valloitusretkiään nimimerkkien maailmassa.
Eri asia on sitten ne, jotka kykenevät nimimerkkien takaa tietynlaisiin päämääriin tähtäävien ideologioiden jne. propaganda-armeijoiden jäseniksi, mutta siitähän on ollut jo puhetta, ja tuloksiakin jopa omalla kohdallani niiden paljastumisessa

mikis kirjoitti...

Kaikkein vähiten minä pelkään kuolemaa, elämää minä koko ikäni olen pelännyt. Minulla on kaksi ihmistä joiden takia jaksan olla olemassa, he rakastavat minua, toinen on tyttäreni. Saaga. Toinen on Tarja joka muuten vaan tykkää minusta, siis minusta. En kuvittele että olen jotenkin erikoinen, en varmaan ole. Meitä oli neljä veljestä joista kaksi on tehnyt itsemurhan, en minä halua olla kolmas. Kuolemaa en pelkää pätkääkään. Mutta Elämän kanssa en tule aina toimeen. Yli neljäkymmentä vuotta olen ollut kommunisti, olen uskonut ihmisiin ja järkeen ja ihmisten hyvyyteen - ihan turhaan. Minulta on kaikki minun maailmankatsomukseni ja usko ihmisiin ihan täysin romhtanut. En... silti halua ketään syyttää tai toivo ihmiskunnalle pahaa. Kaiken, aivan kaiken olen menettänyt. Mutta en Sagaa enkä Tarjaa. - Tämän takia viittin olla elossa.

Ps. Sinulla on nyt Valto jostain syystä kamalan paha olla. En usko että se syy olen minä. Enkä ikinä sinua kohtaan ole ollut epälojaali. Siksi en edes loukkaannu syytöksistäsi, en osaa loukkaantua. Minä olen Mikko minä olen Mikko. Eri blogeissa leikin eri ihmisten ja sanojen kanssa; minä pidän semmoisesta. Entäs sitten? On tietysti asioita joista leikkiä en laske... niitä on aika paljon, loppujen lopuksi, mutta pidän ne omana tietonani. En pyri enää pelastamaan Maailmaa siltä pahalta mihin se on uponnut; yritin sitä - kuten edellä mainitsin - 40 vuotta. En saanut aikaiseksi mitään, en yhtään mitään... paitsi itselleni infarktin. (Josta selvisin.)

Toivottavasti tapaamme joskus. Tai jos emme tapaa niin ei sitten. Sinä ihan oikeasti näet minussa vain tämän mikis-pelle roolin. Hyvä niin. Se on osin ujoutta, kuten sanoin enkä suinkaan valehdellut, mutta enemmän se on sitä... jota en oikeasti meinaa uskaltaa tunnustaa edes itselleni... että mulla on niin paljoa suruja sisälläni. Mun on pakko peitellä niitä. Jollen pysty niitä peittelemään, mä tiedän, että mä kuolen, enkä minä halua kuolla. (Vaikka en kuolemaa pelkääkkään.)

mikis kirjoitti...

Itse asiassa koin kirjoituksesi tavallaan hätähuutona. Itse asiassa myös minun vastaukseni siihen on tavallaan avunpyyntö.

Valto Ensio kirjoitti...

Mikis

En näe sinussa mitään Mikispelleä. En minä näe mitään muuta kuin sen, että siellä joku kirjoittaa vastineen tahi kommentin omiin kirjoituksiini.

Eli siis nimen jolla asiasi allekirjoitat. Sinä olet fyysisesti vain itsellesi siellä se, mikä peilistä katsoessasi olet ja vain sinä voit sen tietää. Minä täällä yritän vain uskoa, että asia on niin kuin sanot. Voi olla, että haluankin tällä kertoa kaikille nimimerkeille, että voin minä olla teihin uskovinani kuin jotkut siihen, etteivät pienet vihreät miehet Itäukrainassa suinkaan ole Venäläisiä sotilaita.

Mutta onko tällä todellakaan mitään väliä koska maailmaakaan, jossa meille kaikki tärkeä, kuten linnut ja bakteerit asustavat, ei saada pelastetuksi edes itseltämme?

Meteoriiteille, tulivuorenpurkauksille, maanjäristyksille, tulville tahi tsunameillehan me emme mitään koskaan ole mahtaneetkaan. Ydinpommeille olisimme, jos järki, jota kehumme itsellämme olevan, olisi siinä kohdalla säteillyt uraanin sijaan.

Mikään mitä näissä kommenttien riveillä nyt tapahtuu, siis sananvaihto tai epäilyt henkilöiden olemassaolosta, ei ole sinun tahi minun vika, vaan tämän internetin, jossa tämmöinen epäilyjen maailma on mahdollinen.

Ihan kuin Neuvostoliitossa. Eihän sielläkään uskota edes sitä, mikä nähdään ja joka olisi/on joka päivä kansalaisille konkretiaa. Putinin puhuva pää sen sijaan on kaikille totta, mutta vain pelosta sekin, että jos sitä ei näe, niin yöllä saapuvat noutajat kuten entivanhaan. (Ed. detalji siksi, koska katsoin taas yhden Putin-dokumentin juuri.)

mikis kirjoitti...

Yksi asia minua jäi vaivaamaan, ei paljoa mutta sen verran että sanon sen vielä, sitten enää muuta.

Olemme tietyistä asioista samaa mieltä, mutta ajattelemme niistä eri lailla, mm luonnosta. Olen aina halunnut suojella luontoa en ”ihmisille”, vaan ”ihmisiltä”. Luonnonsuojeluyhdistykseen (LHLY) liityin ennen kuin siitä tuli muoti, erosin siitä sitten kun siitä tuli muoti. Pentti Linkolaan uskoin aluksi, myöhemmin en. Sitä paitsi se kamppailu, mitä hän käy, on jo aikoja sitten hävitty. Elämä maapallolla ei koskaan ole ollut ihmisten hallinnassa, se on röyhkeä väärinkäsitys, maapallon on aina ollut mikrobien. Ihmiset pystyvät hävittämään tältä pallolta itsensä lisäksi paljon elollista olemista, kaiken ns. ”kehittyneen” elämisen muodot, eikä siihen todennäköisesti kulu kuin 200-1200 vuotta. Tästä eteenpäin. Entäs sitten? Sitä vaan, että sen jälkeen mikrobit jatkavat täällä elämistään ”muina miehinä” miettimättä vitun vertaan että täällä ”joskus on, kuulemma, ihmisiä eli homo sapiensia ollut?”

Ihmisten häviäminen tältä planeetalta on hyvä ja varma asia. Ja siinä mielessä minä luonnon suhteen olen siis optimisti.

Ps. En koskaan ole käyttänyt sinua esimerkkinä mistään hyvästä enkä mistään pahasta. Tuo sinun heittosi "Latistamisyrityksesi polkupyörästä vihjailuineen polkee metsään" on niin väärin käsitetty kuin vai voi olla. - Mutta sille minä taas en mitään mahda. (Paitsi lopettaa oman pölisemiseni. Sopii.)

Valto Ensio kirjoitti...

Mikis

Oikeastaan minä itse voisin jättää kommentoimisen kokonaan. Kirjoittaisi vain juttujani enkä antautuisi keskusteluihin.

Aivoistani paperille (tietokoneen ruudulle) on liian pitkä matka.

mikis kirjoitti...

Sen kyllä huomaa. Meistä kaikista. (Harmi.)

Anonyymi kirjoitti...

Pitkä päivitystauko.. Ethän vain Valto luovuta kierroksesi dokumentointia. Meitä hiljaisia seuraajia/ihailijoita lie muitakin kuin minä. Odotan kovasti seuraavaa kollaasia.

Valto Ensio kirjoitti...

Anonyymi

Tarkoitukseni on jatkaa kunhan kerkiän toimiltani. Matkan valokuvat ja päiväkirjat ovat tallella.

Mukavahan tuo on oikeastaan kuulla, että joku kaipaa vaikka niin tylynä toisinaan esiinnyn. :)