perjantai 15. toukokuuta 2015

54. Pitkärannan karnevaalit

Su 6.7.2014 Leiri nro 30

Tämän kertaista rysätonttia onkin vaikeampi määritellä kartalta. Lähin kartalla näkyvä kylännimi on Kerisyrjä. Paarmoja on paljon. Heräsin hiestä märkänä aamuauringon kuumotukseen ja nyt makailen kelteisilläni teltan vieressä.

Tein pirunmoisia hukkaperiä pikitieltä poikkeamisen jälkeen. Omituisin paikka oli hyvin korkean mäen päällä oleva melko kirkasvetinen lampi jonka ryteikköiselle rannalle eksyin, mutta en voinut jäädä, koska nuotiosta pahanhajuisia haikuja vielä kiehkuroi ja järveltä kuului venekunnan humalainen möly. Läheisen niemen kanervikostakin jotain ähinää erotin. Autoja ei ollut, mutta ehkä siihen oli porukka tuotu ja kuski häippäissyt. Liejussa näkyivät tuoreet, syvät maasturin renkaiden jäljet. Tulihtasysteemin ympärystä oli kaameassa kunnossa. Itse nuotiossa kärysivät sinne viskellyt muovipullot, puolityhjät säilykerasiat ja viinapullot. Rantaan oli rakennettu myös jonkinlainen katoksenkötös jonka hyllylautojen päällä oli puoliksi syötyjä ruoka-annoksia alumiinisissa rasioissaan.

Lammelle johtavan tien ojat oli kaivettu sellaisiksi töyräiksi, etten niiden ylitse pyörääni saanut miltään kohti joten tulin mäeltä alas ja jatkoin sivutietä jonkin matkaa ja poikkesin jostain mutkasta tänne johtavalle, kapenevalle ja liejuiselle polulle. Könysin sitten maastossa häämöttävää, vanhaa traktorinjälkeä metsänlaitaan ja viimein tuhoutuneen talon raunioiden vieressä olevalle, monet kesienkierrot niittämättömälle heinäpellolle virittelin rysäni. Ruisrääkkä oli vielä yöllä äänessä ja sepelkyyhky kurlasi kurkkuaan hartaasti. Niihin ääniin nukahdin sillä matka, jonka Salmin jälkeen poljin, oli kaikella tavalla haastava, ja pitkä.
Se oli varmaankin Uuksu, jossa samalla tontilla ylistettiin tappokonetta, sen kuollutta lentäjää ja hirsisen kömmänän ristin varjossa ortodoksijumalaa. Hiekkaisella kankaalla oli pirusti mustia mauriaisia ja ne osasivat purra kipeästi. Kiipesivät kintunkarvojen seassa muniin saakka kun vähäksi aikaa jäi aloilleen seisoskelemaan. Pieni hautausmaakin siinä oli, ja päivänkakkarat ja keltaiset nauhukset tai jonkun lajin maksaruohot mukavasti matalaa tsasounan aitaa myötäilivät. Söin siinä eväitä vaikka ei siitä niiden kusiaismauriaisten takia meinannut tulla mitään. Niillä kulki puisen penkin istuinlautojenkin kautta polku. Mitenhän monta miljoonaa tuommoista pientä eläjää sillekin tontille oikein mahtuu? Niiden pesä on kuin maanalainen kaupunki, tasaisesti hiekan pintakerroksen alla valtavat käytäväverkostot, kuningattarille munintapesäkkeet ja munille omat kammionsa. Tulo- ja paluureitit kulkevat ilmeisesti eri paikoissa sillä kun niiden, jotka hiekan pinnalle jostakin reiästä ilmaantuivat, suunta oli aina pois päin eikä yhtään vastaantulijaa niille ollut ja jostakin aidan alitse metsän puolelta saapui omat mauriaisosastot jotka hävisivät hiekkaan ja nekin aina samaan suuntaan. Järjestelmällistä kertakaikkiaan.
Uuksun jälkeen alkoi ilma haista. Sitten tulinkin mutkaan, josta Laatokan puolelle aukesi kymmenien, ellei satojen hehtaarien avokaatopaikka jossa osa jätteistä oli kytemässä ja osa höyrysi käymiskaasujaan ilmakehään. Hirvitys oli nähdä ja haistaa sekin. Jos Laatokan ympärillä olevien kylien ja kaupunkien jätevuoret ajetaan tällä tavalla valtoimenaan pursuilemaan kaatopaikoille, niin ei tarvitse ihmetellä, jos jo niistä Laatokka saastuu. Missä valistus, missä kontrolli? Ihmisten ajatuksista ja kulkureiteistä ollaan ylen kiinnostuneita, niiden vartiointiin riittää resursseja, mutta että jätteet ja kaikki se saasta, jonka olen matkani varrella nähnyt, niistä ei välitetä paskaakaan.  Varsinainen pimeyden sydän koko venäläinen kulutuskulttuuri.
Pitkässärannassa kävin. Tuli heti tunne, ettei sinne halua pitkäksi aikaa jäädä. Taustalla höyrysi sellutehdas ja eräänlaista levottomuutta oli ilmassa. Joku remuporukka säikäytti ajelemalla usean Samaran letkana ikkunat aukio ohitseni muutaman kerran, bassot möykkäsivät ja ruskeamustat nauhaviirit ja Venäjän liput antenneissa lärpättivät. Ne mullekin jotain huutelivat ikkunoista, mutta ehkä eivät kuitenkaan mitään sillä tarkoittaneet. Humalaisten kieli sama kieli. Samoin mielen kanssa.
 

Pitkänrannan torille oli järjestetty ohjelmaa. Oli pomppulinnaa ja ilmatäytteisiä mäkiä, akkukäyttöisiä pikkuautoja, poniajeluja, pelle-esityksiä, kilpailuja ja räminärokkia. Humalaisia vähän siellä sun täällä. Koomiselta näytti yksikin korkearuppinen  pariskunta jossa vaimo osoitti nenille suunnan ja jos mies jämähti seisomaan kuin hevonen pottuvaalle, niin ei kun potku persuksiin että matka jatkuisi.

Kukaan ei ollut kiinnostunut kulku-ukosta, miliisiarmada ehkä katseli pitempään kun valokuvasin ympäristöä, mutta eipä nekään mitään käyneet kysymässä.
Paluureitin varrelta löysin kaupan josta hain evästäydennystä. Portailla oli sokea koira ja ihmiset ramppasivat viinanhaussa. Jäin varsin pihalle syömään jäätelöä ja tarkkailemaan vartiksi ja sinä aikana laskin, että nuoria naisia kävi hakemassa pitkäkaulaisen pullon ja muuta juotavaa seitsemän ja miehiä kymmenkunta. Ovenuusija oli saamassa hommansa valmiiksi, kohta se soitti jonnekin ja siihen tuli toinen mies kantamaan painavan, saranoistaan revenneen vanhan oven pakettiautoon. Yksi iäkäs, köyryyn painunut mummelikin pistäytyi horjuvin jaloin. Kaupsta poistuessaan se kumartui antamaan sokealle koiralle lihapiirakan palasen. Kädessä hänelläkin oli värikkäällä etiketillä varustettu viinapullo ja toisessa se lihapiirakka.
Pitkänrannan jälkeen tuli pieni kyläpahanen Koirinoja joka humahti ohitse sen kummemmin siihen huomiotani kiinnittämättä. Oli siinä jossakin silta ja sillassa siniset kaiteet ja kaiteessa lemmenlukkoja. Niistä räpsäisin hätäisen valokuvan.Tapasin tiellä myös  tummuneen messingin värisen vaskitsan joka oli aivan jäykkänä illan viileydestä. Otin sitä hännästä ja nakkasin raviojan taakse männynjuureen ettei suotta jää autojen alle.
Eräässä tienhaarassa sitten pohdin pitkään, lähdenkö kiertämään Murheen ristin kautta vai myötäilenkö edelleen Laatokan rantaa suoraan Läskelää ja Sortavalaa kohti. Ristintie voitti, mutta ensiksi menin poikkitien alussa olevaa hautausmaata tarkastelemaan. Se oli aika kolkon tuntuinen tiilisine ruumiinsiunauskatoksineen. Iso hurttakin, ilmeisen villi, melkein kuin susi, ilmestyi ristien taakse jodlaamaan. Lähti kyllä karkuun kun ärähdin äkäisesti ja romautin käteeni ottamalla latvuksen kappaleella tiilipylvääseen. Hautasumaalla oli ainakin yksi risti jossa tutun tuntuinen Häkli-sukunimi. Sen niminen nainen oli aikoinaan Siilinjärven kirjastossa töissä.
Paavo Lipposenkin siunaama Murheen risti löytyi helposti Prääsä-Sortavalan tielle saavuttaessa. Veistos vaikutti julmalta hämärtyvässä illassa. Sen kainaloon oli ampiainen alkanut pesänteon. Sen taakse petäjäkankaalle oli siistitty talvisodan aikaisia hautoja ja asemia. Kankailla niillä lepäävät myös monien miesten särkyneet luut yhä. Muistin, että sillä rintamalinjalla se ukki Uatukin oli koviin hommiin joutunut ja itse selvinnyt hengissä, jopa haavoittumatta. Eikä milloinkaan siitä reissusta hänen kanssaan mitään puhetta. Olinhan silloin vielä lapsi, mutta olisiko huastellut jos olisin ollut aikuisempikin ja kyselemään ruvennut? Oliko ukin aika-ajoin synkkyyteen vaipuvan mielen syinä talvisodan hirvittävyydet?
Murheenristin jälkeen alkoi tieosuus jollaista harvoin olin saanut aiemmin polkea. Aivan uusi, sileä asvaltti jota pitkin matka taittui joutuisasti. Vain yksi, hassu arvoitus tien varressa vielä oli: Kaiteeseen kettingillä lukittu, lasiluukkuinen metalliuuni joka ei ehkä siihen virkaan kuitenkaan olisi sovelias.

4 kommenttia:

Riku Riemu kirjoitti...

Näkyvät ihmiset hengissä näissä olevan, ja onko mitään muuta merkittävää hengissä pysymisen rinnalla. Minusta ei. Elämä on aika lyhyt savotta.

Valto-Ensio kirjoitti...

Riku

Hengissä pysymisen rinnalla merkittävintä olisi kokonaisuuden ymmärtäminen (ihan muu, kuin nelivuotisputkeen katsovien insinöörisipilöiden).

Jos hengissä pysyminen kytketään ainoastaan ihmiseen, niin se tie on nopean tuhon tie. Ja sillä tiellähän ollaan, koska ei ole kyetty muita elementtejä ajoissa huomioimaan. Eikä edelleenkään kyetä.

Ihmiselämän lyhyydellä ei ekologiasavotassa ole mitään merkitystä koska ihmisjono takanamme on loputon. Voisi olla parempi ajatus, että mitä lyhempi elämänkaari ihmisrohmulla sitä parempi, mutta sikiämiseemme pitäisi saada tavalla tai toisella muutos silti.

mikis kirjoitti...

Kunnioitan sinun ajatuksiasi, Valto, siksi aina (kun olen tarpeeksi humaltunut) ajattelen että olisi kiva tavata. Silloin nimittäin ajattelen, nousuhumalan virkeässä ja rajoja tuntemattomassa todellisuudessa, että... minullakin olisi Sinulle jotain sanottavaa.

Mutta em mä usko että mulla on.
(miettii)
Minä olen sinua vähän vanhempi, en paljoa, mutta sen verran että oon ehtinyt nähdä mihin minun intoni ja intohimoni ja "maailmanparantaminen" johti... Se johti ei-mihinkään. Vaikka olin... voi vittu, minä olin hyvin aktiivinen ihminen. Toimin sekä politiikassa että ay-liikkeessä ja kansalaisjärjestöissä, kyllä mä yritin... no, en tietenkään KAIKKEANI... heh, heh. Mutta paljon. Ja paljon kului aikaa.

Lopputulos on tämä: ei mitään!

Se, että dokaan, ei tämmöisestä johdu. Tietenkään. Syyt ovat proosallisemmat, koska tuskin niitä edes on. Tykkään humaltua, se on hieno tunne, sähköiset sekä kemialliset prosessit aivoissa menevät sekaisin; se on kuin puhelinkeskus missä puhelut menevät minne sattuvat. Se on hauskaa! Maailmaa paransin vuodesta 1965 (jolloin aloin tajuta asioiden keskinäisiä suhteita) vuoteen 1982. (Jolloin tajusin - myös muiden maailmankatsomuksien kuin sen mihin itse olin uskonut - mädännäisyyden. Tai tyhjyyden. Tai että kaiken takana ei ole muu kuin omat intressit = on itsekkyys. Lopetin uskomisen kaikkeen.) Kun noin vuonna 1982 lopetin uskomisen kaikkeen, minusta tuli tavallaan kyynikko; sitä en halunnut olla. No, lopetin ajattelun kokonaan. Vittuako minä mistään... Kirjoittelemiseni olin lopettanut jo sitä ennen. Mutta kun taas uudestaan aloin kirjoitella, näihin blogeihin, niin ei mulla oikeastaan ollut mitään muuta sanottavaa kuin vain satirisoida muiden sanomisia, parodioida entistä itseäni, ironisoida kaikkea... Pelleillä. (Vaikka välillä teki ilkeää vain pelleillä... ja kyllä sen välillä näkeekin että välillä puhun totta, ikään kuin vahingossa, käheällä ja vähän itkuisella äänellä.

Olen - sen huomaa - lukenut juuri Olavi Paavolaisesta. Kaikki muu meidät, Olavista ja minusta erottavat, paitsi sanarimpsuilu. Kyse on tunneherkkyydestä ja siitä että ei ole kurinalaista akateemista kolutusta takana että hillitsi moista pölisemistä. (Siis kvalitatiivisesti Paavolainen oli ihan eri tasolla kuin meikä, en minä siitä puhunut, puhuin yhtäläisyyksistä.) - Ja taas mää rupesin vittuilee!...

Minä olen Huono ihminen mutta en toivo ihmisille Pahaa. Minulla on käsitys, en ole varma mistä tullut, mutta minulla on varma käsitys että Maapallomme on ihmisten suhteen jo menetetty. Minusta ainakaan ei ihmisten puolustajaksi ole. Toivon että ihmiset kuolevat sukupuuttoon, miljoonia vuosia pidempään elivät dinosaurukset, monta miljoonaa vuotta pidempään, eikä heidän poismenonsa täältä mikään katasrofi ollut? Kellekkään? Tai ainakaan tälle Pallolle.

Ps. Pidän Sinusta Valto. Olet Hieno ihminen ja tahdot Hyvää. Se aina vaan ei riitä. (Tosin senkin Sinä tiedät paljon paremmin kuin minä.)

Pss. Jos minulla olisi kouluikäisiä lapsia (eli mukuloita) niin en minä tietenkään heille näin puhuisi. Lukisin kirjoja heille. Keittäsin kahvia heille. Ja tekisin sapuskaa heille. Ja voileipiä. Ja öisin, kun nukkuvat, hiipisin välillä katsomaan, että nukkuvat hyvin. (Ja aamulla laskisin, ihan sormin (jos niitä nimittäin olisi paljon) että kaikki ovat pompahtaneet takaisin tähän muaailmaan. Jälleen kerran.)

mikis kirjoitti...

Tuo sokea koira koskettaa mua (= säälittää) mua enemmän kuin kukaan mummo. Joka käy ruokakaupassa ostamassa vodkaa kun hänen lantionivelensä alkavat lonksua. (Eikä kai se mikään ihme ole kun koko ikänsä on töitä tehnyt?) Näitä herrasmiehiä, joita minun kokemuksieni mukaan koko Karjala on täynnä... jotka muuta työtä eivät ole tehneet kuin nostaneet (auh, sattuu selkään!) varastetulla pankkikortilla rahaa pankkiautomaatilta, niin niitä en kamalasti sääli. - Toki kaikissa ammateissa on omat varjopuolensa.

Ihmettelen, edelleen, vaikka itse en pelkää edes Lenita Airistoa, että miten uskalsit konkkaroida (ja yöpyä myös) siellä? Niissä metsissä...