sunnuntai 6. joulukuuta 2015

69. Kaunis Ristiina

Ke 16.07.2015 klo 09.00 leiri nro 39

Ristiinan ja Mäntyharjun välillä, Ollikkalan kylätoimikunnan ylläpitämän levähdyskatoksen takana äkkikatseilta katveessa oli viime öinen telttarysäni tontti. Saavuin tähän puoliltaöin. Matkaa Mäntyharjulle ei ole montaakaan kilometriä.

Tuossa vieressä on museoitu vanhan maantien kivisilta kaikkine kaidetolppineen. Rautaputkikaide lie joskus myöhemmin istutettu alkuperäisten puisten sijaan. Sillan alitse lirittelee jonkinlainen virta pitkulaiselta järveltä, tai lammelta päin. Tai lie vain ruovikkoon uponnutta jokea joka pusikon lävitse siintelee. Kartasta en näe vesistöstä kuin pienet siniset läntit, nimiä ei ole. GT-karttaa en Imatralta raskinut ostaa, vain yleismaantiekartan. Parempi tämäkin on kuin Venäjän Karjalasta mukanani ollut; miten kummassa sen avulla siellä selvisinkään.

Se satelikin illasta, mutta pahimman kuuron ajan istuin kuusenjuurella suojahurstin alla enkä kastunut lainkaan. Ilma viileni huomattavasti. Hyvin tässä nukutti. Liikenne ei häirinnyt eikä kulkijoita katokseen pysähdellyt. Mopojen ulvahduksiakaan ei kuulunut. Joku pikkulintu tsirkutti jossakin vaiheessa ulkopuolella melkein telttakankaassa ja korvassani kiinni. Näin unta jyrkistä rinteistä ja rinteillä tuulessa huojuvista tornitaloista.
Hurissalon leiriltä lähdettyäni löytyi renkaiden alle myös soratietä joka oli tiukkaa ja huollettua, että ihan yhtä hyvä polkea kuin asvalttikin. Ei voi verrata Karjalassa kohtaamiini. Tai voi, ja toinen kokemus häviää selkeästi. Poljin avojaloin, se tekee ylen hyvää alaraajoille. Polkimet ikään kuin hierovat hermonystyröitä jalkopohjissa ja kivut häviävät tyyten. Lisäksi vapauden illuusio saa hetkeksi elämänroinaan tukehtuvassa päässäkin sijan.
Eilen en käynyt Astuvansalmen kalliomaalauksia katsomassa. Sinne ei polkupyörällä ole asiaa enkä hirviä sitä täällä Suomenkaan puolella silmistäni jättää; tuntuu, kuin kaikki maalliseni olisi sen selässä. Harmittaa vähän sillä patikointia olisi kuitenkin ollut vain 2,5 km. Astuvansalmelle erkanevan polunsuulevikkeellä ja pientareilla oli autoja parkissa 15 kpl, että lie suosittu kohde kulkijoille.

Kaikenlaista muuta katseltavaa tienvarsilla näkyi. Huvikseni pulahtelin järvissä ja lampijorpakoiden vesissä aina kun vain siltä tuntui. Yksi lammenranta oli niin liejuinen, etten meinannut pehmeälle sammalrannalle takaisin päästä. Siinä raapaisi kuntanpiilosta törröttävä ikioksa kikkelinvarteen vertavuotavan pintahaavan, minä kun en uimahousuja jokapulahdusta varten viitsi ylleni pukea.
Ristiinassa kävin kirjastossa. Puhutin nuorta kirjaston johtajaa. Tuli puheeksi hänen isänpuoleiset terijokelaiset juuret ja kertoi käyneensä itsekin muutamat kerrat siellä. Kirjaston koneelta pistäydyin netissä ensimmäisen kerran tämän retkeni aikana jos ei Sukkajärven Olgan kehnoja yhteyksiä lukuunoteta. Tuntui oudolta nettimaailma, melkein kammoksutti. Onhan viime viikot olleet vapautta sinne luoduista harhamaailmoista. Tupsahti mieleen ironinen ajatus siitä, kuinka suuri osa ihmiskunnasta on tuominnut itsensä elinkautiseen istuntoon laitteidensa äärelle. Kotiketjussa on löysiä jääkaapilla käyntiin, muualle jos lähtee, on vyöttäydyttävä langattomaan virtuaalivahtiin. Ja kuka vahtiikaan siinä ketä? Tai mitä? Elinkautistuomion syykään ei ole selvillä.

Pyöräilin iltapäivän mittaan eestaas kylänraittia, ja vähän syrjemmälläkin kurvailin. Jututin ihmisiä huoltoaseman kahviossa, pienen torin jäätelö/kahvikioskilla, kaupassa, rannalla ja kaupan kupeelta löytämäni vesipisteen luona josta yksikin mökilleen menossa ollut pariskunta täytteli takakonttinsa vesikanistereita. Useammalle piti selostaa matkani ääriä ja määriä leuat kipeiksi. Mielellänihän minä sitä teen, ei sen puoleen.
Brahenlinnan ympärysmuurin sammaloituneilla harjoilla olivat metsämansikat makoisia. Mustikoita napsin suuhuni männiköstä jossa myös yksi muori sankon ja poimurin kanssa huhki. Hautausmaa alkoi heti linnanraunioiden vierestä ja levittäytyi melko jyrkkää rinnettä kauniiksi, hyvin hoidetuksi puistoksi. Ehkä suomalaista hautausmaaperinnettäkin osaa jatkossa pitää arvossa kun on nähnyt sekalaisin aidoin, muovikukin ja seppelekasoin sotketut venäläiset hautausmaat. Intiassa ihmisrupin loppusijoituksessa järkevintä tapaa kai noudatettanee: Poltetaan vainaja poispoikkeen maata enää kuolleella ruumiillaan valloittamasta. Toisaalta muutama miljoona liha-luunuotiota vuodessa, niin mitä se hiilidioksidipäästöissä tehnee. Kompostointia ei taideta ihan heti hautausmuotona tulla hyväksymään. Luin kyllä jonkun hurjanmallisen kirjoituksen (vai oliko se omaa untani?) kuinka vainajien vastaanotto oli sijoitettu jätteidenkäsittelylaitoksen yhteyteen ja siellä vainajista litisteltiin siistejä prikettikuutioita tulisijoissa poltettavaksi.
Munkkirinkulakahvit nautin Brahenlinnan ja teatterimontun väliselle vapaa-alueelle  pystytetyssä Grännä-talossa. Sen historiasta kertoili kahviosta huolehtiva ikärouva kun muista asiakkaista ei kahviossa tunkua esiintynyt. Talon hirret on siirretty joskus 1990-luvun alussa Mikkelin läheltä. Hirsien alkuperäinen veisto on tapahtunut jo 1700 luvun lopulla.
Sittenpä meninkin kesäteatteriin katsomaan Miehen tuoksu-näytelmää. Hauska. Asialle innostuneita lapsia oli saatu näytelmään mukaan. Vanhin esiintyjä oli 90 vuotias muori joka ei jäänyt vilkkaudessa nuorempiensa jalkoihin. Eikä takellellut vuorosanoissaan. Katsomon penkillä vieressäni istuva puhelias mies kertoili näyttelijöiden siviiliroolejakin ja tauolla juteltiin hänenkin elämäkertansa lävitse.
Esityksen jälkeen läksin sitten oiustamaan kylän halki Mäntyharjun tielle. Yksi näyttelijärouva polki vierellä ja juteltiin mikä siinä parin km matkalla ehdittiin kun hän kääntyi keskustassa kotitielleen. Matkalla tähän Ollikkalan leirille ei juuri muuta sitten tapahtunut kuin ne pienet vesiruikkaukset yläilmoista ja yhden hevosen pillastuminen laitumellaan kun hirnahtelin sille. Ja soittihan se Jouni Raumalt. Oli kerennyt Karjalasta lähettämäni korttikin jo sinne.

4 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Valto,

isä muutti uuden vaimon kanssa Ristiinaan ja sieltä sitten Mikkeliin, josta hän lähti Suomen kierrokselleen, vaikka en tiedä olisiko ollut ulkopuolella rajojen sodassa. Siitä ei saa tietoja ja uudella perheellä on kaikki perheen tavarat ja paperit, äidin tavaroita ei ole taidettu jakaa ikinä.

Olen ollut siis noissa maisemissa. Isä kuoli kuukauden 50-vuotiaana elettyään 1970, kun eksyi volkkarillaan joltain tieltä. Vaimo ja laps olivat kovasti olleet isille vihaisia kun auto juuttui mutaan. Isä suutuksissaan meni heijaamaan volkkaria siitä irti ja kuoli siihen.

Kesti kauan ennen kuin sain selville mitä isän viime hetkinä oli tapahtunut. Siitä kostoksi, vissiin tietämisestä, mitään lapsuudenkodin tavaraa ei saanut. Olisi ehkä saanut jos olisi pidetty "muutenkin yhteyttä" kuten se isän varastaja oli ilmoittanut.

En sitten ole juuri nokkaani Savon suuntaan yrittänyt työntää. Kerran olin Mikkelin Paukkulassa Naispaholaispäivillä. Siellä oli kyllä hauskaa.

Valto-Ensio kirjoitti...

Tähän tarinaan en taida osata mitään sanoa. Paitsi että ei kai se Savon syytä mikään ollut.

Ripsa kirjoitti...

Hmm. Olen epäluuloinen nimenomaan Savon suhteen!

Valto-Ensio kirjoitti...

Sukevakinhan on Savoa ja sinulla on sieltäkin muistoja. Ei kai ne kaikki kehnoja lie? Epäluuloisia saa ja pitää olla ihan kaiken suhteen, ei ainoastaan maakuntien.